Kaikki hyvin?

 Yhtäkkiä tunnet olosi ihan tavalliseksi, "normaaliksi" - mitä se nyt sitten minun tapauksessani tarkoittaneekin - ja ihmettelet mitä helvettiä se oli: puhkesit itkuun ilman mitään ilmeistä syytä. Liikutun kyllä usein, mutta en itke kunnolla kuin harvoin, sanoisin jopa vuosiin, ja nyt parin kuukauden sisällä jo kahdesti. Olen muutaman kerran miettinyt pitäisikö minun hakeutua psykologille, tai jotain, mutta en tiedä onko minulla mitään konkreettista hätää, vai onko kaikki vain kuvittelua. Se on niin epämääräistä. 

Olen kuvannut jo neljässä blogikirjoituksessa millaisen sisäisen prosessin Netflix-sarja Heartstopper aloitti minussa. Tilasin myös sarjan luojan ja kirjoittajan Alice Osemanin kirjoja. Varsinkin hänen esikoisteoksensa, Solitaire, joka julkaistiin 2012 hänen ollessaan vasta 19-vuotias, teki vaikutuksen. Luin sen intensiivisemmin kuin olen vuosiin lukenut mitään kaunokirjallisuutta. Yleensä poimin tietokirjan, ikään kuin minun tarvitsisi tietää vielä enemmän. Kuitenkin kaunokirjallisuus ruokkii mielikuvitusta toisin kuin kuivat faktat. (Lootus-sutra on hyvä esimerkki siitä miten voi yhdistää tiedon ja mielikuvituksen!) Samaistuin hämmästyttävän hyvin päähenkilöön, 16-vuotiaaseen tyttöön, hänen mielenmaisemaansa, ja ihmettelin miksi muut lukijat sanoivat että hänellä on mielenterveys-haasteita. Minusta hän vaikutti normaalilta verrattuna ympäröiviin ihmisiin, jotka eivät tuntuneet aina kovin paljon ajattelevan mitään. Eräs autistinen amerikkalainen tubettaja, joka oli silminnähden ihastunut kirjaan, piti päähenkilöä autistisena. Minusta se ei ole niin ilmiselvää, eikä Alice kuulemma ole hahmoa niin kirjoittanut tarkoituksella, koska hän ei tiedä tarpeeksi autismista. Minäkin epäilin olevani autistinen yli kymmenen vuotta sitten, kun siihen aikaan kirjoitettiin paljon Aspergerin oireyhtymästä (vanha nimitys) ja tunnistin paljon itseäni. Hakeuduin tutkimuksiin, mutta ei... se ei ollut sitä. Tunnistan itsessäni samankaltaisia piirteitä, mutta problematiikka niiden takana on kuulemma erilainen. 

Kaikki on hyvin elämässä, ja sitten vain tunnet olevasi hajoamassa. Olen tehnyt virallisten tahojen tarjoamia mielenterveys-testejä netissä, eikä mikään niistä anna mitään hälyttäviä tuloksia. En voi puhua kenenkään kanssa - mikä nyt ei ole mitään uutta, mutta olen miettinyt että se on ehkä vain vahvistunut jo pitkän aikaa... tuo ajatus että kukaan ei kuitenkaan ymmärrä, joten turha edes yrittää. Ilmaisen itseäni parhaiten kirjoittamalla, mutta tuntuu että asia on liian lähellä, en saa siitä otetta; en osaa sanoittaa tunteitani, koska en ymmärrä niitä itsekään (tämä lienee niitä asioita, jotka olisi helpompi maalata tai muotoilla runoksi). Toisaalta tuntuu että jos yritän puhua asiasta, minun ajateltaisiin tekevän draamaa tyhjästä, enkä voi olla varma etteikö niin olisikin. Luonko minä itse mielessäni koko tilanteen? 

Minulla on kaikki keinot nousta ylös kun vajoan tuohon suohon, mutta välillä olen jättänyt väliin buddhalaisen harjoitukseni kun en ole "jaksanut" tai "ehtinyt" - aikaisemmin siihen on ollut erittäin hyvä syy silloin harvoin kun niin on tapahtunut. Tein pitkään ihan omasta valinnastani paljon ylitöitä - se tosin taitaa toistaiseksi olla ohi - ja kotona olen pari kuukautta pitkälti uppoutunut omaan maailmaani, tietokoneen äärelle; en ole edes katsonut televisiota. Olen varmasti laiminlyönyt puolisoani: meillä on muutenkin niin erilaiset vuorokausirytmit. Juuri näin tapahtui myös edesmenneen puolisoni kanssa: lopulta katsoimme omia ohjelmiamme eri huoneissa. Vaikka en ole yksin ja introverttina viihdyn myös itsekseni, koen jonkinlaista eksistentiaalista yksinäisyyttä, erillisyyttä kaikista ja kaikesta. Kenties kaikki kokevat sitä... en tiedä... mitä minä tietäisin muista ihmisistä ja heidän kokemuksistaan. Pakenen itseäni syvemmälle itseeni, jos siinä on järkeä...

Olen suorastaan hakemalla hakenut sellaista musiikkia ja sellaisia sarjoja ja elokuvia, jotka herättävät voimakkaita tunteita, yleensä surua, haikeutta... on parempi tuntea surua kuin olla tuntematta mitään erityistä. Se on kuin jonkinlainen huume. Tunteilla on tunnetusti fyysisiä vaikutuksia ihmisen aivoissa, vaikka en välttämättä uskokaan että ihmisen sielunelämä on pelkkää aivotoimintaa. Olen usein kertonut kuinka tunsin olevani ELOSSA kun ensin silloinen puolisoni kuoli, ja pian sen jälkeen rakastuin nykyiseen puolisooni. Vaikka rakastan tietenkin edelleen, puhdas rakkaus tunteena on vaikeampi tavoittaa; suru helpompi. Vai olenko sittenkin vain valinnut katsottavaksi ja kuunneltavaksi sellaista, mikä sopii vallitsevaan tunnetilaani? 

Olen aina pitänyt itseäni oman tieni kulkijana, mutta miten mahtaa olla? Kun pohdin elämäni käänteitä, olenko itse asiassa ollut vain aina herkkä ja vaikutuksille altis yksilö, vai oikeasti tehnyt omia vapaita valintojani? 

Luulen, että etenkin äitini kuolema viime vuoden lopussa sai liikkeelle asioita ja toi ei-niin-miellyttäviä oivalluksia. Yksi on ihan selkeästi primitiivinen kuoleman pelko. Niin. Minulla on henkinen maailmankatsomus, uskon kuolemanjälkeiseen olemassaoloon - en kuitenkaan konkreettiseen helvettiin - ja silti minä pelkään kuolemaa. Nuo henkiset käsitykset ovat vain käsityksiä, jotka olen lukenut ja oppinut jostain. En minä tiedä mitään. En minä pelkää että fundamentalistiset kristityt olisivat oikeassa, sellainen ajatus on kaukana minun ajatusmaailmastani. Minä vain yksinkertaisesti pelkään tämän tutun elämän ja tutun minuuden häviämistä. Ja haluaisinko toisaalta elää ikuisesti tällaisena kuin olen? En. Mutta minä ainakin tunnen tämän elämän... en tosin välttämättä itseäni kovin hyvin loppujen lopuksi. 

Viime vuonna kun minulla viimeksi oli kontrollikäynti sydänpolilla sydämen vajaatoiminnan vuoksi, sain sen käsityksen että sydämeni on hyvässä kunnossa. Lääkäri jopa sanoi jotain siihen suuntaan, että liikuntaa on hyvä harrastaa myös sen takia että vanhemmiten toimintakyky säilyy paremmin; toisin sanoen, minä kuulin hänen sanovan että hän uskoo minun saattavan elää vanhaksi. En silti koskaan ole rohjennut kysyä siitä mitä olen netistä lukenut sydämen vajaatoiminnasta, eli että se on periaatteessa usein kuolemaan johtava sairaus, ja lääkityksellä, liikunnalla ja ruokavaliolla (jotka kaikki ovat minulla enemmän tai vähemmän kohdallaan nykyään) elinikää voidaan kyllä pidentää. Näiden parin kuukauden aikana koin suurta stressiä työasioista, tai niin ainakin tulkitsin, aina ahdistukseen asti, ja eräänä yönä jouduin menemään ensiapuun rytmihäiriön takia, jollaista minulla ei ole ollut kolmeen vuoteen, sen jälkeen kun vajaatoiminta diagnosoitiin. Se meni itsestään ohi kolmessa tunnissa, mutta sen ajan sydän hakkasi tuollaista 150 lyöntiä/min levossa. Hyvä esimerkki siitä miten mieli vaikuttaa myös ihan fyysiseen terveyteen. Se lakkasi täsmälleen sillä hetkellä kun ajattelin että minun täytyy yrittää rauhoittua saadakseni edes vähän nukuttua. 

Sitten on se mitä tajusin itsestäni. Että en ole kovin hyvä ihminen. Enkä varsinkaan hyvä ystävä. Introversio on ollut lempilapseni, johon olen takertunut vuosia, mutta se ei selitä kaikkein negatiivisimpia asioita. Minähän olen itse asiassa saanut persoonallisuushäiriö-diagnoosin jo 2009, juuri silloin kun hakeuduin tutkimuksiin autismi-epäilyni takia. Olen vain jättänyt sen pitkään huomiotta ja melkein unohtanut. Nyt tutkin asiaa uudelleen ja tunnistin kyllä itseni kuvauksesta. Noinko muut ihmiset näkevät minut?! Vaikutanko minä tuolla tavalla muihin?! Ei ihme jos minusta ei pidetä... ja tuokin ajatus on vääristynyt. On niin paljon pieniä asioita joita teen tai jätän tekemättä, joihin muut varmasti reagoivat, ja minulle ne ovat ihan tavallisia; en ajattele niitä sen kummemmin, koska... minähän ajattelen vain itseäni. Esimerkiksi viimeksi jätin vastaamatta ystävän viestiin, jossa hän vilpittömästi tiedusteli mistä haluaisin puhua hänen kanssaan, ja kertoi mistä hän haluaisi keskustella. Edellinen tapaamisemme oli minulle jälkeenpäin pettymys, ja vain sen takia että hän vaihtoi puheenaihetta kun selitin mistä olin innostunut ja miksi (eli: Heartstopperista!).  Ei toki voi olettaa että kaikki ihmiset olisivat kiinnostuneita samoista asioista. Vai olenko minä kiinnostunut hänen puhuessaan iänikuisista lempiteemoistaan? Mutta ainakin osaan olla kohtelias ja teeskennellä.😏 Joka tapauksessa viestin saatuani ajattelin kai suurinpiirtein että "en halua puhua kanssasi yhtään mistään"!

Kauanko siitä on kun kirjoitin tässä blogissa itsetyytyväisyyttä - ellei jopa omahyväisyyttä - uhkuvia kirjoituksia?

Minulle on tyypillistä projisoida kaikki muihin, kaikki on aina muiden vika. Mutta ehkä ei koskaan ole ollut. Ehkä se olen aina ollut minä, ja vain minä. Esim. edesmennyt puolisonikin... olen kohdistanut häneen suorastaan vihamielisiä syytöksiä ja uhriutunut, vaikka koko suhde alkoi ja jatkui täysin väärillä motiiveilla juuri minun osaltani. Parhaimmilleni olen yltänyt silloin kun olen kyennyt ylittämään oman persoonani, esim. vastarakastuneena nykyiseen puolisooni. Edesmenneeseen puolisooni en koskaan ollut rakastunut. 

Minulle suositeltiin psykoterapiaa, ja periaatteessa olen myötämielinen asialle. Se vain tulisi kalliiksi jopa Kelan korvauksella, koska siihen täytyy sitoutua säännöllisesti viikottain, jopa vuosiksi. Mutta mitkä ovat elämän prioriteetit? Ilmeisesti ei ainakaan se, että tulisit paremmin toimeen itsesi ja muiden kanssa. 

Tieto lisää tuskaa: se on hyvä merkki. Kun tiedostat enemmän, se on tuskallista, mutta samalla se tarkoittaa että kehityksesi jatkuu. Ihminen joka ei paljoa ajattele, tuskin kärsiikään niin paljon. Valoa ei käsittäisi ilman pimeyden olemassaoloa. 

Nyt kaikki tuntuu olevan taas normaalisti. (Onko "normaali" hyvä? Ainakaan se ei herätä hämmennystä... eikä mitään muutakaan.) Pari kuukautta siihen meni, mutta pakkomielteeni Heartstopperia kohtaan on lieventynyt: katson sitä edelleen, mutta harvempaan tahtiin, ja katson myös muita ohjelmia tässä vaiheessa.