Lootus ja Ruusu: eli erään henkisen toimintamuodon historia

 Tämä kirjoitus ei liity suoranaisesti buddhalaisuuteen (kirjoituksen lopussa olen kyllä pohtinut myös suhdettani buddhalaisuuteen), vaan kerron eräästä luomastani henkisestä toimintamuodosta aikana jolloin vielä tunnustauduin kristityksi - toki hyvin liberaaliksi, esoteeriseksi kristityksi, mikä täytyy muistaa, ja olen aina ollut positiivisesti kiinnostunut myös muista uskonnoista. Myönnän, että tänä päivänä saatan välillä tuntea jopa vihamielisyyttä kristinuskoa kohtaan (erityisesti lukiessani esim. Päivi Räsäsestä, vaikka tiedän että hänellä ei ole mitään yksinoikeutta kristinuskon tulkintaan), siitä huolimatta että puolisoni kanssa käymme ev.lut kirkon Sateenkaarimessuissa (hänen takiaan), ja itse kuulun edelleen virallisesti Kristiyhteisöön (se näkyy väestörekisterin tiedoissa) - ja ehdottomasti olen yhä sitä mieltä, että Kristiyhteisö on yksi niistä "paremmista" suuntauksista (ilmankos sitä eivät isot, vanhat kirkot pidä "kristillisenä" ensinkään)... silti koko kristillinen maailmankuva on minulle nykyään täysin yhdentekevä. 

Tunnen kuitenkin tiettyä nostalgiaa tätä toimintamuotoa kohtaan, joka ainakin yhdisti henkisesti minut ja yhden ystävän, jonka kanssa muutoin olen paljon tuskaillut; muita ihmisiä oli mukana vain  satunnaisesti, mutta se toimi erittäin hyvin myös kahden kesken - me olimme toiminnan ydin, ja ehkä se juuri oli koko tuon kokeilun olennaisin asia: sitä minä kaipaan eniten. Vaikka tosiasia jälkeenpäin nähtynä on se, että minulla oli tuolloin voimakas pätemisen tarve ja halusin olla opettaja muille. Sittenkään tuo työ ei ollut omiaan kartuttamaan mainetta ja kunniaa, vaan se oli hyvin yksinäistä ja turhauttavaa. Helpompi olisi ollut pysyä omassa huoneessaan suljetun oven takana vain rukoilemassa, mutta koin että "Kristuksen rakkaus pakottaa meitä" (2 Kor.5:14), tai niin halusin uskoa; minulla piti olla "kutsumus palvella", koska se kuului asiaan, vaikka tosiasiassa se oli juuri minun tärkeilyäni! Samoihin aikoihin olin hyvin aktiivinen vapaaehtoistyössä monessa paikassa; rehellisesti sanottuna minulla ei ole minkäänlaista kipinää siihen suuntaan tänä päivänä. Se ei sinänsä tee minusta itsekästä, minä vain rakastan itseäni ensin. Vasta sitten voi rakastaa lähimmäistä, ja vain sillä tavalla ja siinä määrin kuin se tulee luonnostaan, ei pakotettuna. Nyt sanoisin että omassa elämässä on kutsumusta tarpeeksi, mutta tuolloin minulta tavallaan puuttui oma elämä. Se löytyi vasta kun aloin ravistella irti vanhoja tottumuksia, niin elämässä kuin ajattelussakin, ja joihin kuului myös kristinusko, jonka olin omaksunut ikään kuin olosuhteiden pakottamana. 

Tämä toimintamuoto, johon viittaan, alkoi vuonna 2008 nettisivun perustamisella. Valitsin alustaksi nyt jo lopettaneen Suntuubin, koska se oli suomalainen ja helppokäyttöinen - ja ilmainen (vaikka yhdessä vaiheessa myöhemmin myös maksoin joistain lisäominaisuuksista). Tämäkin kirjoitus pääosin oli jo tuolla nettisivulla, olen vain lisäillyt ja muokannut tekstiä. 

Taustalla oli monen vuoden haave perustaa ryhmä, joka kokoontuisi lukemaan raamattua ja rukoilemaan yhdessä (tiedän että "raamattu" kuuluisi kirjoittaa isolla alkukirjaimella, mutta kieltäydyn tekemästä niin, samasta syystä kuin kirjoitan pienellä j:llä "jumala"). Jo tuolloin koin, että pelkkä keskustelu henkisistä asioista ei vielä yhdistä ihmisiä, vaan saattaa päinvastoin tuoda esiin erimielisyyksiä. Sen sijaan yhteinen henkinen harjoitus sitoo sieluja yhteen. Nyt voisin tosin lisätä, että harjoitus kannattaisi ehkä valita niin ettei sekään olisi sidottu tiettyyn uskontoon, koska minusta olleellista ei ole millainen harjoitus on kyseessä, mutta toki kontekstini tuolloin oli selkeästi kristillinen. 

Vuodesta 2005 olin ollut Tampereen Setan (sittemmin Pirkanmaan Seta, nykyinen Sinuiksi ry) elämänkatsomuksellisen Liekki-ryhmän (nykyisen Malkus-ryhmän edeltäjä) vetäjä. Tarjouduin itse tehtävään, koska se tuolloin näytti kaipaavan uutta verta. 2005 oli ensimmäinen Tampere Pride, jonka järjesti Seta (myöhemmin tuon nimen omi yksityinen, kaupallinen yhdistys, ja Seta käytti jonkin aikaa nimeä Pirkanmaan Pride, nykyään Manse Pride; joinain vuosina järjestettiinkin kahta erillistä tapahtumaa). Siitä Liekki-ryhmä sai hyvän alkusysäyksen, ja lähti hyvin pyörimään. 

Varsin pian kävi ilmi, että olin liian idealistinen - uusia ideoita ei ymmärretty eikä kaivattu, ja koin turhautumista. Ihmiset halusivat vain "Martta-kerhon teekutsuja", kuten tuolloin ajattelin (nyt ehkä sanoisin ettei siinä ole mitään vikaa). Lisäksi minusta tuntui, että edes kunnollisen keskustelukulttuurin alkeitakaan ei hallittu: kun huomautin, että toisten keskeyttäminen ja päällepuhuminen ei ole keskustelua, siitä nousi meteli. "Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa." Olen edelleen samaa mieltä. Ilmeisesti me maan hiljaisimmat näemme paremmin ihmisten välisen kanssakäymisen kummallisuudet. Tuollainen käyttäytyminen on epäkunnioittavaa, ja osoittaa että ihmiset rakastavat omaa ääntään. Sitä ei voi puolustella mitenkään. 

Loppuaikoinani (noin 3-4 vuoden kuluttua?) ryhmän toiminta alkoi hiipua. Minulla oli vähän aikaa vetäjäpari, jonka kanssa puhuin toiveestani saada aikaan uusi, riippumaton ryhmä, joka olisi selkeästi kristillinen, ja jossa myös harjoitettaisiin uskontoa. Suunnittelimme sellaisen perustamista yhdessä. Pian tämä henkilö kuitenkin astui syrjään henkilökohtaisten ongelmien vuoksi, ja olin taas omillani. Päädyin tekemään vain nettisivun alkuvuonna 2008, jolla yritin houkutella kiinnostuneita mukaan. 

Syksyyn 2009 mennessä oli käynyt selväksi, että jos nyt ei jotain tehdä, ei mitään tapahdu koskaan. Puhuin kaverini (heteromiehen) mukaan, ja hän olikin alusta asti toinen kantava voima. Aloitimme kokoontumiset joka toinen viikko, pari tuntia kerrallaan. Saimme käyttöömme Kristiyhteisön tilat. Päivä vaihteli välillä, mutta rytmi säilyi kevääseen 2012 asti kesätaukoa lukuun ottamatta. 

Omia innoittajiani toimintaa suunnitellessa olivat seuraavat kirjat:

• Condrad, Francois: Jumalan tahdissa; Pyhä Josemaría Escrivá, Opus Dein perustaja. Okeanos 2005.
• Wallmann, Johannes: Totinen kääntymys ja maailmanparannus; Pietismi kirkkohistoriallisena ilmiönä. Kirjaneliö 1997.
• Spock, Marjorie: Syventävä keskustelu. Suomen antroposofinen liitto 1986. 

En tarkoita että olisin suoraan ottanut ideoita näistä kirjoista, vaan ne antoivat minulle inspiraatiota. Ja niistä näkyy miten moninaiset vaikutteeni olivat. 

Setan kautta minuun otti yhteyttä ev.lut. pappi, nainen, joka oli sielunhoidollisista syistä kiinnostunut toiminnastamme. Kutsuimme hänet osallistumaan ryhmäkokoontumiseemme tammikuussa 2010. Saman vuoden kesällä järjestettiin jälleen Tampere Pride, tällä kertaa ei Setan toimesta, ja minä ehdotin tälle papille että mukaan pitäisi saada myös uskonnollista ohjelmaa ja hän oli samaa mieltä. Otin yhteyttä myös vanhoihin Liekki-ryhmäläisiin. Ja niin minun aloitteestani järjestettiin heinäkuun 22. päivä (sopivasti Maria Magdaleenan muistopäivänä), Tampere Priden aloituspäivänä, Sateenkaarihartaus Tampereen tuomiokirkon alasalissa. Pidin mm. puheen, jonka silloinen puolisoni videoi ja tallenne on edelleen YouTube-kanavallani (minusta vanhat videot ovat lähinnä noloja). Tämän lasken tuohon astisen ryhmän ensimmäisen elinvaiheen huipennukseksi. 

Tilaisuus oli menestys, ja siitä poiki sitten Tampereellakin Sateenkaarimessut, mutta se on jo kokonaan toinen juttu. Syksyllä 2010 kävin jonkin aikaa Tampereen Setan uuden vetäjän johdolla aloittaneessa hengellisessä ryhmässä (nykyinen Malkus). Sitten tuli surullisenkuuluisa Tv2:n homoilta. Minulle se merkitsi käännekohtaa "kutsumuksessani" - kuten sen silloin koin: tunsin että tämä tie on nyt kuljettu loppuun, minä olin suorittanut osuuteni ja oli aika siirtyä eteenpäin. 

Tähän tietysti osaltaan vaikutti sekin, että HLBT-ihmiset eivät koskaan olleet löytäneet ryhmää, jota kutsuimme Magdaleena-ryhmäksi. Hengenheimolaiseni olivat olleet lähinnä heteroja, joten tuntui että on järkevintä suunnata toiminta kokonaan uudelleen, ei tiettyä rajattua ihmisryhmää tavoitellen. Samalla painopiste myös nettisivulla muuttui: Kun HLBT-asiat olivat aiemmin etualalla, siitä tuli nyt yksi asia muiden joukossa. Suvaitsevaisuus oli itsestäänselvyys. Etusivulla oli muotoilemani "Missio", joka liittyi vahvasti tuohon toiminnan ensimmäisen vaiheeseen - sitä taustaa vasten se on helppo ymmärtää. Metaforia ei kannata mielestäni liikaa selitellä, vaan antaa niiden puhua puolestaan:

Missio: Ei pelastaa sieluja, vaan vapauttaa! Julistaa Hyvää Sanomaa vapaudesta Kristuksessa lakihenkisen uskonnon ikeestä, parantaa sokean, kuuron, mykän, halvaantuneen, spitaalisen... kaiken, mikä meissä estää meitä elämästä elämäämme täysillä; karkoittaa pahat henget, negatiiviset ajatukset ja tunteet omasta arvostamme, jotka meihin on ulkoapäin iskostettu; herättää sielut, jotka olivat kuolleet itselleen - eivätkä käärmekielisten ihmisten myrkylliset sanat voi meitä enää vahingoittaa, sillä me puhumme uutta rakkauden kieltä, sydämestä sydämeen! (Vrt. Mark.16:17)

"Visio" tuli kuvaan mukaan myöhemmin, ja kertoo näkemysten laajentumisesta ja suuntautumisesta tulevaisuuteen:

Visio: Uudet raikkaat tuulet, vapauden tuulet, puhaltavat: uusi luominen Kristuksessa on alkanut ja ihminen on sen välikappale - Jumala ei ole enää ulkopuolella, taivaan korkeuksissa, vaan sisimmässä sydämessämme: sama jumalallisen Elämän kipinä on laskettu jokaisen sielun perustuksiin. Se voi valaista ajattelumme, lämmittää sydämemme ja sytyttää tahtomme, ja kerran liekkiin leimahtaessaan yhtyy jälleen Korkeimpaan Tuleen. Jokainen kokee Hengen yksilöllisesti, mutta silti voimme ymmärtää toisiamme. Tulevaisuus on Pyhän Hengen uskonnon: Henki yhdistää ihmiset näkymättömin sitein sisäisesti. (Vrt. Apt.2:1-4)

Samoihin aikoihin omassa hengellisessä elämässäni jokailtainen rukoushetkeni kotialttarin äärellä alkoi yhä enemmän muotoutua kokonaiseksi "Messuksi", jonka kaavan kirjoitin ylös ja julkaisin myös nettisivulla. 

Samoin jo vuosia ennen ryhmän perustamista (en muista tarkkaan milloin) olin alkanut kotonamme silloisen puolisoni kanssa järjestää aina kiirastorstaisin kristillisen Seder-aterian, eli juutalaista perinnettä mukailevan rituaalin, jonka kaava muotoutui pikku hiljaa yhä moninaisemmaksi, löytäessäni uusia lähteitä. Myös se oli nettisivulla. Ystäväni oli yleensä aina kutsuttuna mukana, joskus myös muita ihmisiä (enimmillään meitä oli neljä). Se jatkui vuoteen 2012. 

Tämä on hyvä mainita siksi että se ehkä kertoo jotain sen aikaisesta uskonnollisuudestani, joka näkyi tietenkin myös ryhmässä. Sanoisin että se oli kokeilevaa, leikkimielistä - ritualistista ja symbolista - olematta silti yhtään teeskenneltyä: olin hyvin vakavissani. Olin onnekas kun minulla oli sellainen ystävä, joka osallistui päähänpistoihini samalla vakavuudella, koska tuli myös selväksi että monikaan ei ymmärtänyt. 

Vuoteen 2011 asti nettisivu oli vaikeasti määriteltävässä suhteessa ryhmätoimintaan, jonka koin pääasiaksi. Sisältö heijasteli omia kulloisiakin kiinnostuksen aiheitani ja kasvoi kasvamistaan, kasvoi ja muuttui tekijänsä mukana. 

Suuri muutos vuonna 2011 oli liittyminen osaksi amerikkalaisen Cynthia K. Leen perustamaa globaalia "online-luostaria", Mystical Order of the White Rose. Tämä oli lähinnä nimellistä, itse toimintaa se ei muuttanut millään tavalla, pikemminkin se juontui jo olemassaolevan yhteyden tunnistamisesta; mutta varsinkin nettisivulle se antoi uuden merkityksen omana itsenäisenä toimintamuotonaan, oikeuttaen paremmin myös alusta asti mukana olleen englanninkielisen osion. Sen myötä nettisivun nimi muuttui, ollen kokonaisuudessaan: "Valkoisen Ruusun Mystinen Yhteisö - Maria Magdaleenan Skandinaavinen Skiitta." (Mahtipontista - ja huomaa alkusoinnut! En ollut selvillä siitä että Suomea ei lueta osaksi skandinaviaa...) Maria Magdaleenan valikoitumisella "suojeluspyhimykseksi", jos niin haluaa ajatella, oli ehkä perustansa siinä kuinka hänet on väärin - ehkä jopa tarkoituksellisesti - samaistettu evankeliumien "syntiseen naiseen" eli prostituoituun, vaikka kyseessä oli täysin eri henkilö; sen sijaan Maria Magdaleena oli evankeliumien mukaan ristiinnaulitsemisen ja ylösnousemuksen todistaja, joka ensimmäisenä sai tehtävän julistaa ilosanomaa. 

Itse tekemäni banneri

Valkoisen Ruusun Mystiseen Yhteisöön liittymisen myötä myös ekumenia oli yhä avarampaa, syleillen toisiakin uskontoja, enkä enää peitellyt kallistumista mystiikan suuntaan kuten alussa, kun piti vain tavoittaa mahdollisimman monia ihmisiä. 

Vaikka ryhmätoiminta oli alun alkaen pääasiallinen ja kantava työmuoto, nettisivu itsessään alkoi elää omaa elämäänsä, ja se oli myös se joka tavoitti ihmisiä. 

Kuten tapanani yhä edelleen on blogeissani, kokosin ja käänsin paljon juttuja: nettisivulla tarjottiin mm. ideoita lemmikin hautaukseen; otettiin selvä kanta ikuisen helvetin rangaistuksen oppia vastaan; kotialttarin, rukousnauhan ja suitsukkeen käyttö henkilökohtaisen rukouselämän apuna oliva tärkeitä teemoja, koska käytin kaikkia niitä itse. "Raamattu-tietoa" kategorian olin koonnut monen vuoden aikana lukemastani, etenkin historiallis-kriittisestä raamattututkimuksesta, ja siinä käytiin läpi kaikki raamatun kirjat, mitä niiden taustasta tiedettiin, sekä apokryfikirjat. 

Rukousta käsiteltiin paljon: erilaisia tekniikoita, rukouksen apuvälineitä, rukouksen ja meditaation suhdetta, tarjottiin laaja valikoima rukousta koskevia sitaatteja kirjallisuudesta, sekä ennen kaikkea Isä meidän-rukouksen tulkinta lause lauseelta, joka oli vuosia jatkunut projektini. Niin ikään ehtoollisen merkityksestä kerrottiin hyvin monipuolisesti, eri näkökulmista. 

Kokosin myös henkisyyteen liittyvää sanakirjaa, jonka oli tarkoitus tarjota mahdollisimman monipuolisesti tietoa - palautteen perusteella se hämäsi joitain lukijoita, jotka eivät tajunneet etten välttämättä itsekään allekirjoittanut ihan kaikkea! 

 Niin ikään olin koonnut neuvoja henkisen ryhmän pyörittämiseksi, eri suuntauksista, ja myös käytin niistä saamiani ideoita. Fransiskaani-hengellisyys puhutteli minua, joten siitä kokosin oman osionsa, ja kokosin myös maallikkofransiskaanin hetkirukous-kirjan eri lähteistä, joka oli ladattavana pdf-tiedostona.

Sanomattakin on selvää, että panostin hyvin paljon myös sivun visuaaliseen ilmeeseen, väreihin ja kuvitukseen! Sanoisin, että minulla on silmää tällaisille asioille. 

Nettisivun logo:
yhdistelmä 2 kuvasta
+ lisätty teksti

Neljännesvuosittainen sähköposti-uutiskirje jäi yhden vuoden kokeiluksi, koska en saanut lisää tilaajia enkä tekijöitä. Keskustelufoorumin poistin, koska kävin siellä yksinpuhelua. Jopa palautelomakkeen täyttäminen oli useimmille liian työlästä - vaikka palaute, silloin harvoin kuin sitä tuli, oli positiivista; poistin sen. Webmasterin blogi oli pitkään olemassa, mutta ei tuntunut kovin tarpeelliselta. Seuraavaksi poistin vieraskirjan, jota käytettiin lähinnä mainostamiseen. 

Vuosia oli myös Facebook-sivu, joka ei koskaan ollut kovin "tykätty", ja koin sen passivoivana: vain minä julkaisemassa asioita. Toivoin enemmän aktiivisuutta muilta. 2013 kokeilin nettisivulla joitain kuukausia salasanalla suojattua osastoa "vain jäsenille", jossa oli myös keskustelufoorumi, mutta kun jäsenmäärä minun lisäkseni pysyi yhdessä, perustin suljetun FB-ryhmän ja poistin vanhan FB-sivun. Parissa viikossa ryhmään liittyi yhtä paljon jäseniä kuin sivulla oli tykkääjiä neljän vuoden jälkeen. Siihen sen kasvu pysähtyi, eikä jäsenten aktiivisuuskaan lisääntynyt. Päädyin siis poistamaan myös FB-ryhmän. 

Yritin siis epätoivoisesti saada aikaan vastavuoroisuutta, mikä osoittautui melko turhaksi, ja turhauttavaksi.

Myin nettisivulla myös joitain ulkomailta hankkimiani tuotteita - etenkin rukousnauhoja ja suitsukkeita; niitä tilattiin jonkin verran, mutta ei se ollut itsetarkoitus, pikemminkin vain harrastus. Lopetin kun en enää jaksanut niitä toimittaa. 

Fyysisesti kokoontuvassa ryhmässämme aloitimme tapaamisen teetarjoilulla ja tunnin vapaalla keskustelulla. Toinen tunti oli varattu henkisille harjoituksille. Lectio Divina-raamattumeditaatio oli koko ajan alusta asti mukana - se oli pidetty ja antoi paljon uusia oivalluksia. Käytin sitä myös yksityisesti hartauden harjoitukseni osana. Tässä linkki erääseen ohjeeseen (niitä saattaa olla hiukan erilaisia); toki sitä voi käyttää myös muuhun kuin raamattuun, miksei vaikka Lootus-sutraankin. Pointti on se, että valitusta tekstin pätkästä tulee henkilökohtainen. 

Ja tietenkin rukous. Juuri näille peruspilareille toiminta oli tarkoituskin pystyttää. Kokeilimme monia erilaisia metodeja. Harjoittelimme ruusukkorukousta ja keskittävää rukousta. Perehdyimme muutamalla kerralla perusteellisesti Isä meidän-rukoukseen, mm. kirjoittamalla omat versiomme. 

Pidin muutaman alustuksen eri aiheista. Vietimme YK:n kansainvälistä rauhan päivää mm. lukemalla eri uskontojen rauhan rukouksia, ja muutenkin pyrimme huomioimaan esim. eri uskontojen pyhäpäiviä informaatiota tarjoamalla, milloin ne sattuivat kokoontumispäiviksi. Vietimme pari kertaa ns. "elämänkaarikutsuja", jolloin pyrkimyksenä oli tutustua paremmin yhteen ihmiseen, ja nämä kokosivat eniten väkeä. Käsittelimme jotain hengellistä kirjaa muutamalla kerralla (muistan että ainakin Henri J.M. Nouwenin tuotantoa). YK:n päivänä osallistuimme kerran rauhan kulkueeseen. Pidimme kynttiläpajan, jossa valoimme uusiokynttilöitä vanhoista pätkistä, ja siihen liittyen luimme raamatun kohtia valosta yms. Joulukuussa vietettiin pikkujouluja mm. laulamalla joululauluja. Heinäkuussa teimme kerran retken Tampereen Viikinsaareen, missä uitiin ja grillattiin, ja kerran Vapaan Katolisen Kirkon hiljentymispäiville Matkun Kreivilään. Näihin käytettiin ryhmässä koottu kolehti. 

Syksyllä 2012 pidimme enää vain yhden tavanomaisen kokoontumisen - muilla kerroilla oli muuta tekemistä - ja samalla tapaamiset harvenivat kertaan kuussa. Kuten kerron toisaalla, olin jo alkanut etääntyä kristinuskosta, ja vuoden vaihteessa tuli ratkaiseva isku kun minua ja tekemääni ekumeenista aloitetta vastaan (ja samalla myös ryhmää vastaan) hyökättiin seurakunnassa voimakkaasti muutaman ihmisen toimesta, joten vuonna 2013 tuli tarpeelliseksi muuttaa ryhmä avoimesta suljetuksi, ja kokoontumiset harkinnanvaraisiksi, yksityiskodeissa. Se tarkoitti käytännössä sitä että emme enää juurikaan kokoontuneet, en muista kokoonnuimmeko kertaakaan tässä tarkoituksessa. Alkoi kolmas vaihe: ekumeniasta universaalisuuteen. Niin sen kai voisi nähdä, ainakin minun osaltani henkilökohtaisesti. 

Nettisivun kokoaminen oli ollut valtava urakka, joten se sai jäädä elämään, sittenkin kun olin jo itse jättänyt kristinuskon (tuo hyökkäys vain nopeutti kehitystä, joka oli jo luonnostaan meneillään hengenelämässäni), kunnes Suntuubi lopetti toimintansa 30.6.2020. Sittenkään en juuri jäänyt suremaan, se oli aikansa elänyt. Tallensin mielestäni tärkeimpiä sisältöjä, mutta niiden käyttäminen esim. blogeissani on hankalaa siksi, että niitä ei pysty vain kopioimaan ja liittämään sellaisenaan, vaan ne vaativat koodin muokkausta (tai vaihtoehtoisesti kokonaan uusiksi kirjoittamista), mikä on suuri työ, eikä se erityisemmin houkuta senkään takia, että en ole kristitty enää ja aiheet ovat paljolti kristillisiä... 

Tänä päivänä en koe minkäänlaista tarvetta perustaa enkä vetää yhtään mitään ryhmää. Voisin ehkä  käydä sellaisessa, jos löytäisin minulle sopivan ja minulla olisi aikaa ja energiaa siihen. Mainitussa Malkus-ryhmässä kyllä olen käynyt uudelleen paljon myöhemmin ja viihtynyt ihan hyvin, mutta enää minulla ei ole arkisin työltäni aikaa. Haluaisinko viikonloppuna uhrata kallisarvoista vapaa-aikaani "ylimääräisten" ihmisten tapaamiseen, en tiedä. Itse asiassa en edes ole mikään "ryhmä-ihminen", persoonallisuuteni ei pääse kukoistamaan sellaisissa tilanteissa; parhaimmillani olen ihan kahden kesken. 

Henkilökohtainen ratkaisuni on pysyä itsenäisenä ja vapaana, ja nimenomaan keskittyä huolehtimaan omasta henkisestä elämästä. Se on osa sitä prosessia, jonka myötä olen vetäytynyt henkisyyden ulkoisista aspekteista enempi omaan sisäisyyteeni, ja jota kuvaan toisessa blogissani kirjoituksessa "minun tieni". 

Kaikki tässä kerrottu pitäisikin nähdä suhteessa siihen polkuun, jonka minä olen kulkenut - tiettyyn aikaan ja kohtaan liittyvänä. Mutta tietenkään satunnaiselta lukijalta ei voi vaatia, että hän perehtyisi minun historiaani syvällisesti. 

Tietenkin minä kirjoitan julkisesti tätä blogia, mutta koen silti kirjoittavani ennen kaikkea itselleni; jos joku muu saa tästä jotain, OK: hyvä niin, mutta se ei ole pääasia. Oikeastaan kuten jo alussa viittasin, kaipaan ainoastaan sitä syvempää yhteyttä ystäväni kanssa, joka meillä silloin oli, paljolti varmasti jaetun henkisen harjoituksen ansiosta, huolimatta opeista ja ajatuksista!

Onko se siis menneisyyttä? Tänä päivänä jos ajattelen ihan leikkimielellä - sitähän minulta ei varmasti puuttunut silloinkaan, se on helppo nähdä - ottaisin epäviralliseksi symboliksi valkoisen ruusun ja valkoisen lootuksen (minähän rakastan symboliikkaa, ei siihen muuta syytä tarvita! Symbolit ikään kuin elävöittävät ideoita, ja tässä on yhtäältä jatkuvuutta mutta toisaalta myös kehitystä.). Missään tapauksessa en käyttäisi samaa nimeä, en välttämättä mitään nimeä - liian muodollista - tai sitten se olisi jotain hyvin simppeliä ja kuvaavaa. Voisimme tavata vaikka vain kahvilassa, ja harjoittaa aluksi hetken teemeditaatiota, jota silloinkin kokeilimme, ja josta olen julkaissut tässä blogissa aiemmin kirjoituksen, joka oli myös Magdaleena-nettisivulla. 

Ystäväni kanssa minulla on erityinen suhde Tampereen pääkirjaston kahvilaan, koska siellä kävimme usein edellisen puolisoni kuoltua; se oli ystävyyttä parhaimmillaan (pelkäänpä, etten itse osaisi vastaavassa tilanteessa toimia oikein)! Ja kirjasto on minulle aina ollut myös eräänlainen Pyhäkkö. Missään tapauksessa emme puhuisi mistään henkisistä teorioista ja spekulaatioista, vaan kohtaisimme ihmisenä ihmisen! Henkisyys voi olla hyvin ahdas ja rajoittava rooli; mieluummin vaikenen siitä kokonaan. 

Tässä kohtaa voisin mainita kaksi inspiroivaa esimerkkiä:

Ensimmäinen on japanilaisperäisen buddhalaisen Rissho Kosei-kai liikkeen Hoza eli Dharmapiiri, johon jäsenet kokoontuvat, ja jonka sanotaan olevan liikkeen elämä ja sielu. Jäsenet yhdistävät sydämensä yhdeksi, huolimatta eroistaan, ja jakavat sisimmät ajatuksensa, huolista iloihin, ja tuntevat empatiaa toisiaan kohtaan. Osallistujat kuuntelevat aktiivisesti ja puhuvat omasta ymmärryksestään. 

Toinen esimerkki olisi unitaariuniversalismi; olen seurannut amerikkalaisen seurakunnan, Unity Temple, palvelusten livestriimejä. Toisin sanoen, voi olla merkityksellistä hengellisyyttä ja yhteisöllisyyttä moninaisista taustoista tulevien ihmisten kesken, ilman että edes puhutaan jumalasta, rukoillaan tai luetaan pyhiä kirjoituksia, tai ylipäänsä ollaan yhden uskonnon alla, mutta symbolit ja rituaalit voivat olla silti tärkeitä yhdistäjiä. Henkilökohtaisesti tunnen syvää mielenkiintoa unitaariuniversalismia kohtaan: se ei ole ristiriidassa buddhalaisuuden kanssa, vaan siinä on tilaa myös sille. 

Jonkinlainen avaus asian tiimoilta on tehty, kun ystäväni tarjosi minulle luettavaksi kirjoitustaan teologiastaan, ja kerrankin suoraan ja rehellisesti kerroin hänelle joitain tosiasioita niin kuin ne koin, ja vastaanotto oli yllättävänkin suopea. Yritin tehdä selväksi miten perusteellisesti olen jättänyt kristinuskon taakseni. 

Se tulisi vielä selvemmäksi jos muistuttaisin mitä kautta sen tein - hän kyllä tietää, vaikka ei varmasti tajua miten merkityksellinen se vaihe minulle oli (ja on!) - mutta hänellä on perinteisiä kristillisiä pelkoja ja ennakkoluuloja esteenään, jonka takia olen välttänyt viittaamasta asiaan.  😈

Voisimmeko vain yhteisymmärryksessä todeta, että meitä eivät kiinnosta samat asiat, joten niiden perustalle emme voi mitään rakentaa yhdessä. Mitä minä en ymmärrä, on se vaiva mitä hän näkee siitä mihin minä uskon, ja juuri se saa minutkin vaivaantumaan. 

Silti on mielenkiintoista miten minäkin koen että henkisyyteni on jollain tavalla yhteydessä syvimpään minuuteeni, joten jos et yhtään ymmärrä henkisyyttäni, et mitenkään voi koskaan ymmärtää minua syvemmin! Ei liene ihme, että koen olevani melko yksin tässä suhteessa. Mutta samalla sanoisin, että sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä sanoiksi puettujen ajatusten kanssa. Paradoksi. Yhteys ja jakaminen on mahdollista, myös ja nimenomaan ilman sanoja. 

Totta kyllä, minä identifioidun Nichiren-buddhalaiseksi, hyväksyn sen perustavat opit ja noudatan sen traditioita harjoituksessani; silti minulla on myös aivan oma filosofiani, joka on muotoutunut itsestään elämän myötä, ja jota olen yrittänyt hahmotella kirjoituksessani "minun tieni", johon viittaan edellä  linkin kera - yrittänyt, koska sanat ovat vaillinaisia. 

Joskus näkee sanottavan, että buddhalaisuus ei ole uskonto vaan filosofia, mutta se on mielestäni yksipuolinen näkemys, kenties maallistuneiden länsimaalaisten suosima. Se riippuu paljon harjoittajasta itsestään ja hänen koulukunnastaan. Buddhalaisuus on myös uskonto. Oma asenteeni siihen on selkeästi enemmän uskonnollinen kuin filosofinen, ja Nichiren-buddhalaisuus on nähdäkseni lähempänä uskontoa kuin jotkut muut koulukunnat. Minun oma filosofiani taas sulkee sisäänsä harjoittamani uskonnon saumattomasti, mutta se ei tyhjene siihen. Hengellisyyteni käsittää moninaisia aspekteja, koska ihminen on moninainen olento.