Vielä vuonna 2015 en olisi osannut kuvitellakaan, että seuraavana vuonna ajan ajokortin 46-vuotiaana ja hankin auton. Silloisen pitkäaikaisen avopuolisoni kuolema marraskuussa pisti koko elämäni uusiksi, kuten olen monta kertaa todennut kirjoituksissani. Silti en osaa selittää mikä antoi minulle moisen idean. Yleensä aika antaa perspektiiviä asioille, ja näet vuosia myöhemmin selvemmin kaikki yhteydet tapahtumille, mutta tässä tapauksessa se tuntuu edelleen varsin irralliselta päähänpistolta.
Toki silloin minulla oli yhtäkkiä taloudellisesti mahdollisuus siihen, mutta se ei selitä mitään: autot ja ajaminen eivät olleet ikinä kiinnostaneet minua edes nuorena, vaikka olen kotoisin maalta, missä se varmasti olisi ollut hyödyksi.
2016 tiesin muuttavani pikku kaupunkiin uuden rakkauteni lähelle, ja ajattelin että auto olisi silloin kätevä olemassa. Osoittautui, että juuri siellä sitä ei oikeastaan olisi tarvittu lainkaan. Minun piti talvella lähteä välillä "huviajelulle" ympäröiville valtateille, että akku pysyy latingissa.
Enemmänkin auto oli tarpeen muutettuamme takaisin Tampereelle; työkohteeni olivat hajallaan siellä täällä. Lisäksi tietysti kaikki kauppareissut yms. tehtiin autolla. Se helppous ja mukavuus...
Tosiasia on, että työtuntini ovat vähentyneet ja vähenevät edelleen, vaikka korvaaviakin kohteita on tullut, ja kun auto ei läpäissyt katsastusta ja hajosi yhä enemmän, en halunnut velkaantua huoltokuluista - puhumattakaan käyttökustannuksista: se on kaikista suurin rahareikä, jota ilman elintasoni nousee kohisten!
Pähkäiltyäni kuukauden päätin toimittaa sen romuttamolle. Miksi yrittää kaupata eteenpäin autoa, joka ei kulje? Se oli vuoden 2003 Ford Fiesta, ja olen ollut tyytyväinen. Ajattelin, että kun 20 vuotta alkaa lähestyä ja mittarissa 200 000 km, voisi olla aika vaihtaa. Tässä tilanteessa en kuitenkaan voi sitoutua vuosiksi uuden (eli uudemman) auton osamaksuihin. Ja vaikka ostin tämän auton tuttavalta johon saatoin luottaa, en suoraan sanoen haluaisi ostaa autoa vieraalta yksityishenkilöltä, sen verran epäluuloinen olen.
Latasin bussikortille kuukausilipun ja olen totutellut uuteen elämäntapaan, jossa ei todellisuudessa ole mitään uutta minulle - pikemminkin se on paluu vanhaan. Olen ajanut vasta 4,5 vuotta, joten on sitä ennenkin pärjätty! Ja varsinkin Tampereella, missä on hyvin toimiva joukkoliikenne (uuden ratikan käyttöön oton myötä entistäkin toimivampi). Välillä olin ahdistunut, tajusin tekeväni surutyötä. Ikään kuin luopuisin vanhasta ystävästä. Inhosin tuota tunnetta - en halua olla ihminen joka on niin sidoksissa materiaan. Miten voi kiintyä elottomiin esineisiin?! Auto on välillä saanut osakseen enemmän huolenpitoa kuin rakas lemmikki. Yksi elämänvaihe on päättynyt.
Alussa katselin kadehtien bussipysäkillä ohi ajavia autoilijoita, ja muistin miten mukavalta ja huolettomalta ajaminen tuntuu.
Autottomuus rajoittaa yhdenlaista vapautta, mutta tuo toisenlaista vapautta. Jotkut asiat vähän vaikeutuvat, mutta toisaalta se on suuri helpotus. Mieluummin pienituloinen, kuin pienituloinen ja veloissa. Pistän rahani mieluummin hyvään elämään kuin auton ylläpitoon.
Aloin nähdä positiivisia sävyjä autottomuudessa, kun töiden jälkeen päätin käydä keskustassa - jossa joudun aina vaihtamaan bussia - kahvilla, ja se tuntui niin ylelliseltä! En yleensä ole edes käynyt keskustassa arkisin, ja kahvilassa harvoin käyn yksin. Autollisena minun on myös ollut vaikea ehtiä/jaksaa parturiin keskustaan, ja se näkyi! Nyt voin pistäytyä siellä halutessani koska vain. Tämä muistuttaa vähän sitä kun edesmenneen puolisoni kuoleman jälkeen aloin päästä oman elämän alkuun ja löytää siitä pieniä ilon aiheita. Vertaus on tietysti sikäli ontuva, että asioiden mittakaava on aivan toinen: en ole menettänyt yöuniani enkä itkenyt autoni takia!
Maailma näyttäytyy uudesta perspektiivistä - tai uudestaan vanhasta, jonka olin unohtanut: autollisena minulle kehittyi "nyt heti"-mentaliteetti, eli "nyt heti suoraan paikasta A paikkaan B". Nyt minulla on aikaa katsella ympärilleni, enkä suinkaan koe että "kylläpä kestää". Hyötyliikuntakin on lisääntynyt merkittävästi, ja mietimme puolisoni kanssa polkupyörien hankkimista!
Sitä paitsi ihmisenä joka haluaisi pelastaa tämän planeetan, vaikka käytännössä ehkä olen tehnyt hyvin vähän, lähinnä kierrättämällä, on melko kestämätöntä että kaiken lisäksi ja siitä huolimatta omistin epäekologisen bensiini-auton.
Kun kaikki oli virallista - sain romutustodistuksen ja Traficom palautti maksettua ajoneuvoveroa - alkoi tuntua hyvältä. Romutuspalkkion saa taas tänä vuonna, ja myös siitä että siirtyy bussilippuun. Myös työasiat saattavat järjestyä parhaalla mahdollisella tavalla, siihenkin tarvittiin tällainen ulkoinen "pakote". Kesällä jos haluamme tehdä parin päivän reissun, kuten on usein ollut tapana, aina voi vuokrata - puhumattakaan siitä miten mukava matkustustapa juna on!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Vain asialliset kommentit ovat tervetulleita; kaikki kommentit tarkistetaan ennen julkaisua. Henkilökohtaisia viestejä ei julkaista (kunhan sanot että se on henkilökohtaista, ja muista e-mail osoitteesi, jos haluat vastauksen!)/Only suitable comments are welcome; all comments are checked before publishing; Personal messages are not published (if you SAY it's personal; add your e-mail address if you want a reply!).