Itsereflektio

 

Loma tuntuu aina herättävän erinäisiä pohdintoja, yksinkertaisesti siitä syystä että silloin siihen on runsaasti aikaa! Tänä vuonna sain neljän viikon kesäloman jo kesäkuussa (viime vuonna jouduin pitämään sen kahdessa pätkässä). Minulla oli lista asioita, jotka oli tarkoitus tehdä loman aikana. Teinkö? No en. Päätin armahtaa itseni siitä. Toinen lista koski paikkoja, joissa pitäisi käydä, ja se piti paljon paremmin, vaikka muutama kohde vielä jäi myöhemmäksi, mutta onhan tätä kesää vielä jäljellä, ja kaikesta päätellen tämä on erittäin hyvä kesä säiden suhteen! 

Tiedostan että kirjoitan paljon introversiosta, ehkä jopa ylikorostan sen merkitystä? Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei sitä tulisi käyttää tekosyynä mihinkään - "koska olen introvertti, en voi... " tai "minun täytyy..." Kuitenkin meillä on erityinen taipumus itsereflektioon (uusi sana, jonka opin), ja siinä voi olla todella armoton itselleen. Mutta voi toki sanoa että pienet ovat murheet, kun ne ovat korvien välissä: sieltä löytyvät myös ratkaisut, jos niin haluaa. 

Kerran yöllä vuoteessa, unen ja valveen rajamailla, sain suorastaan vallankumouksellisen oivalluksen itsestäni: Olen aikaisemmin useinkin kirjoittanut, että introverttina kadottaessani yhteyden itseeni, kadotan yhteyden myös muihin. Mutta muistellessani elämän mullistavaa kokemustani siitä kun ensin edellinen puolisoni kuoli, ja pian sen jälkeen rakastuin nykyiseen puolisooni, kuvasin kokemustani edellisessä tapauksessa "niin kuin kuoreni olisi murtunut, ja minua vedettiin Valoon"; kaipasin ja sainkin ulkopuolista tukea, ja etsiydyin myös aktiivisesti erilaisiin ryhmiin ja muuhun toimintaan. Jälkimmäisessä tapauksessa tuore rakkaus sai minut kurkottamaan toista ihmistä kohti itseni unohtaen, elin vain Rakkauden tähden. Tuolloin, näiden kahden toisiaan seuranneen ja limittäin kulkeneen kokemuksen aikaan, tunsin olleeni todella elossa! Joten... entäpä jos onkin niin, että kadotan yhteyden muihin (ja laajemmin itse Elämään) kun vetäydyn liikaa itseeni, sulkeudun oman mieleni maailmaan? Eikö se olisi vain looginen johtopäätös? Ihme, etten ole aikaisemmin tullut tätä ajatelleeksi - ehkä se on liiankin itsestään selvää, koskettaa liian läheltä: se mullistaa koko tähän astisen ajattelutapani, koska ratkaisua on haettava täsmälleen päinvastaisesta suunnasta kuin tähän asti. 

Vaikka kyse ei ole tarkalleen samasta asiasta, myös buddhalaisena olen nyt tullut siihen pisteeseen että joudun miettimään vakavasti eräiden Nichiren-buddhalaisten organisaatioiden varoitusta, että jos vain harjoitat itseksesi, harjoituksestasi voi tulla itsekeskeistä. Ajattelin aina että organisaatiot vain oikeuttavat oman olemassaolonsa tällä väitteellä, koska ne tarvitsevat jäseniä. Mutta en ole enää niin varma. Varsinkin se etten edes tunne ketään muita harjoittajia, enkä voi keskustella harjoituksesta tai buddhalaisista opeista kenenkään kanssa, on kieltämättä suuri puute. Olen jumiutunut paikalleni, koska olen vain itseni varassa, eikä mikään tai kukaan inspiroi ja haasta minua kehittymään eteenpäin. 

Aihetta sivuten, Yle uutisoi tänä vuonna tutkimuksesta, jonka mukaan mindfulness-meditaatio voi lisätä itsekeskeisten ihmisten itsekkyyttä. Mitä enemmän olen omillani ja mitä vähemmän tekemisissä muiden ihmisten kanssa, sitä vaikeampi ainakin on vapautua itsekkyydestä ja kokea myötätuntoa, minkä pitäisi olla buddhalaisuuden ydintä. Näen silti organisaation varjot vahvempana kuin valo jota se saattaa loistaa. 

Olen nyt herännyt pohtimaan tätä myös siltä kannalta, että miksi annan kristillisen kirkon (Kristiyhteisön, johon yhä kuulun) suorittaa hautaan siunaamiseni, kun en kuitenkaan enää usko kristinuskoon. Oma vakaumukseni ei näkyisi, ja se on iso puute, ei tietenkään siksi että vääränlainen seremonia lähettäisi minun "sieluni" väärään paikkaan, tai jotain sellaista... Ei se minua haittaa, mitä ruumiilleni tehdään kun olen kuollut, mutta periaatteessa se antaisi väärän kuvan minusta, joka perustuu johonkin joka on ollut, eikä siihen millainen minusta on tullut. 

Tapani mukaan ainakin kerran vuodessa vaelsin minulle pyhään paikkaan, rannalle metsän siimeksessä, missä minä ja edesmennyt puolisoni suoritimme kihlajaisseremoniamme 1.5.1999. Rituaali oli kokonaan minun muotoilemani, ja heijasteli silloisia ajatuksiani, mutta että se tapahtui luonnossa, oli puolisoni idea, johon olen yhä hyvin tyytyväinen. Neljä elementtiä olivat todistajiamme. Iso kivi toimi alttarina. Tuolle paikalle olen myöhemmin haudannut neljän kissamme tuhkat, ja puolisoltani leikkaamani hiuskiehkuran niiden kanssa. Luonnolla ylipäänsä on ihmeellinen voima: nytkin minun tarvitsi vain mennä paikalle ja istua alas, kun suuri rauha valtasi minut. Olisin voinut istua siinä vaikka kuinka kauan. 

Sanottakoon, että vaikka puolisoni kuoltua pintaan nousivat hyvät muistot, jotka silloinkin jo tuntuivat kaukaisilta, tänä päivänä olen tullut pisteeseen, jossa muistan paremmin kaiken negatiivisen - todellisuuden sellaisena kuin se oli, pikemmin kuin nostalgisen ja romantisoidun kuvan - mutta siihen en halua mennä sen syvemmälle; ei hyödytä mitään tonkia likapyykkiä jälkikäteen, se on minun itseni käytävä läpi, ei jaettava koko maailman kanssa. Täytyy vain todeta että se ei ehkä sittenkään ollut "vuosisadan rakkaustarina", vaikka me kumpikin varmasti halusimme niin uskoa. En ollut koskaan "rakastunut": opin rakastamaan... mutta rakkaus tuntui olevan minulle enempi rationaalinen asia kuin emotionaalinen; oliko se aina enemmän mielen päätös kuin sydämen halu? Vaikea sanoa. Silti kaikki kokemukset elämässä opettavat paljon, kaikki ihmissuhteet kasvattavat meitä, ei ole mitään turhaa tai tuhlattua. 

On jotenkin hyvin sopivaa, että olen suunnitellut että minun tuhkani aikanaan sirotellaan järveen (Tampereella on osoitettu virallinen paikkakin sitä varten!), ja jäännökseni palaavat elementteihin joista ne tulivat, luonnolta lainaksi annettuna.