 |
| "Henkinen Odysseia", takakansi: tuollaisena kai halusin itseni nähdä |
Tässä kohtaa siirryn kokonaan käyttämään kirjaani "Henkinen Odysseia", johon olen viitannut joitain kertoja, ja joka oli siis yli tuhatsivuinen tyhjä kirja, johon aloin käsin kirjoittaa lukuja elämästäni; se syrjäytti täysin yhden vuoden kalenterimuotoiset päiväkirjani. Käytän sitä pakostakin vain poimien ajatuksen sieltä ja toisen täältä. Vaikka olen sisällyttänyt siihen kirjoittamispäivämäärät, tapanani oli pitemmän aikaa - jopa kuukausia - koota ajatuksia, jotka sitten kirjoitin yhteen luvuksi. Tässä samalla olen uudelleen innostunut tästä yhä jatkuvasta projektista, se tuntuu jälleen tuoreelta ja kiinnostavalta.
 |
| "Henkinen Odysseia", aukeama; luku, josta tämä kirjoitus alkaa |
Maailmassa on monia eksklusiivisia oppeja. Ex-mormonit usein kertovat saaneensa mielestään todistuksia siitä että heidän kirkkonsa on oikeassa, mutta ulkopuolisten silmin heidän oppinsa saattaa näyttää kummalliselta. On syytä ymmärtää, että LR saa käännynnäisiä etupäässä niiden joukosta, jotka ovat entuudestaan kiinnostuneita New Agesta, uushenkisyydestä, esoteriasta yms., joten sanasto ja kuvasto on jo jollain tapaa tuttua, joskin LR tekee näistä aineksista omanlaisensa keitoksen.
Ehkä tällä on yhteys myös siihen, miksi kaikenlaiset henkiseen katsomukseen perustuvat elämäntapasäännöt ovat minulle punainen vaate nykyään. Nichiren-buddhalaisuudessa on koulukuntia, jotka eivät pidä edes Buddhan viittä ohjetta olennaisina - ainoa olennainen on harjoitus (Namu Myoho Renge Kyo) - ja itsenäisenä harjoittajana luonnollisesti ilolla tartun tähän, valiten ne opetukset jotka minua puhuttelevat: se on yksi syy lisää miksi koen juuri Nichiren-buddhalaisuuden omakseni. (Joskin Mahayana-tulkinnat viidestä ohjeesta ovat hyvin joustavia ja paremmin sulatettavia kuin esim. Theravadan kirjaimellisempi suhtautuminen: tästä voit lukea lisää sivulta Opillisia peruskäsitteitä, kohdasta Etiikka; viisi ohjetta.) Sehän ei toki tarkoita sitä että kulkisin ympäriinsä tekemässä pahojani. Minulle ei vain tarvitse tulla kertomaan mitä ei saa tehdä ja miten elää elämääni. Muutenkaan en kaipaa absoluuttisia totuuksia enkä tuonpuoleisia palkintoja: minun tapani harjoittaa henkisyyttä pitää minut jalat maassa ja kiinni tässä elämässä. En tarvitse monimutkaisia maailmanselityksiä, vain yksinkertaisen käytännön harjoituksen.
Muistutan, että kaikki kuvaukset tapahtumista ovat niin kuin ne tapahtuivat ja otteet kirjallisuudesta ovat virallisista julkaisuista, yhtään vääristelemättä. En esitä niitä missään pahansuovassa tarkoituksessa, enkä paljasta mitään raskauttavia salaisuuksia, mutta tänäpäivänä on helppo nähdä mitä se kaikki todella oli, kun lumous on aikaa sitten haihtunut. Haluan ainoastaan antaa autenttisen kuvan, ja mikä olisi autenttisempaa kuin minun ajatukseni ja tunteeni siihen aikaan - mitä minä kävin läpi ja miten sen koin. Minä toki omistan muistoni ja kokemukseni ja minulla on oikeus halutessani niitä jakaa; kauan olenkin lähes vaiennut tästä vaiheesta elämässäni, jolla oli niin kauaskantoiset seuraukset. Se ei herätä minussa enää minkäänlaisia tunteita, luen muistiinpanojani täysin neutraalissa mielentilassa ja kykenen tarkastelemaan viileän objektiivisesti näitä asioita. Se on kuin jonkun toisen elämää. Enemmän epäröin julkaista henkilökohtaisempia muistojani, jotka eivät liity asiaan ja joita vain sivutaan tässä kirjoituksessa - se saattaa vielä herättää tunteita minussa, koska ihmisenä en ole pohjimmiltani muuttunut paljoakaan, vaikka ajatukseni ja uskomukseni ovat.
Nuoruuden kokemattomuudessani ja naiviudessani olin hyvin herkkä ja vaikutteille altis ihminen, kaikkea muuta kuin "kypsä aikuinen", mikä sitten koituikin minulle esteeksi tällä tiellä kun todella aloin kokea elämää! LR toi elämääni uudelleen kuoleman pelon, jonka jo kerran olin jättänyt taakseni, ja sitä jouduin sitten työstämään vuosia; toisaalla olen kertonut että henkisesti kesti yli kymmenen vuotta päästä kokonaan yli liikkeen vaikutuksesta, vielä senkin jälkeen kun erosin, mutta ei mennä asioiden edelle...
Hakasulkeissa [ ] nykyisiä kommenttejani.
28.-29.12.1994
Olen ajautunut uusille tutkimattomille vesille, joka on haastanut totutun ajattelutapani ja asettanut kyseenalaiseksi paljon tähän asti omaksumastani uskomusjärjestelmästä, kun Kultaisen Ruusuristin Kansainvälisen Koulun, Lectorium Rosicrucianumin, voimakenttä kosketti minua ja veti puoleensa (joka saattaa olla enemmän kuin runollinen ilmaus), ja olen astunut esiportille. Perheniemestä lähtien olen elänyt etsikkoaikaa, löydöistäni huolimatta, ja viime Hengen ja Tiedon messuilla aloin olla jo aika kyllästynyt ympäröivään paljouden mereen. Mutta jotain sentään jäi käteen, konkreettisesti, joka nousi yli muiden.
Toki minulla oli omat epäilyni, en minäkään mitä tahansa purematta niele - ehkä liiankin itsekriittisesti kirjoitin Ullallekin ettei minua vielä ole "aivopesty". Pakko oli kuitenkin myöntää, että näin kaikessa tiettyä logiikkaa, jonka järkeni saattoi sulattaa: "Älkää hyväksykö mitään, minkä minä, Buddha, olen sanonut tai mitä olette lukeneet pyhistä kirjoituksista, ellei teidän järkenne sitä hyväksy." Asiat ovat taas muuttuneet nopeasti - jota jo Perheniemessä melkein pelästyin; Ullan lempilause, "ainoa pysyvä asia on muutos", todistaa itse itsestään. Ainakin Henkisestä Odysseiastani todella näyttää muodostuvan se yhden ihmisen kehityskertomus, jollaista olen johdannossa siitä toivonut. Reilun vuoden tämän rinnalla pitämäni kalenteripäiväkirja (alkaen vuodesta 1983), keskittyen päivittäisiin käytännön tapahtumiin, on nyt menettänyt merkityksensä, joten vuonna 1995 minulla on enää vain Henkinen Odysseia. Samaten uuden vuoden ennustelut Tarot-kortein saavat jäädä: on elettävä tässä ja nyt!
Minulla oli suorastaan pieni uskonkriisi. Eräskin asia, jossa Lectorium Rosicrucianumilla on valtavirrasta póikkeava ja radikaali näkemys, on meditaatio. Nimittäin ihmisillä on kaksi sielua: katoavaisesta maailmasta syntyisin oleva luonnonsielu, joka on aktiivinen, ja piilevä jumalallinen sielu, joka on peräisin yliluonnosta. Samankaltainen vetää puoleensa samankaltaista, ja niinpä ihminen, joka ei ole tehnyt käännöstä ja puhdistanut olemustaan, mietiskelee oman tietoisuutensa kanssa ja sen pohjalta, voi kutsua luokseen ainoastaan dialektisten energioiden mielivaltaisuuden. Miten ylevää ja kaunista hän saattaakin kokea, on se hyvin petollista. Vanhat metodit olivat aikanaan tietyssä yhteydessä paikallaan, mutta olosuhteet ovat muuttuneet. "Todellinen meditaatio on kaikenkattava tietoisuuden- ja elämäntila. Se on realiteetti, johon hermeettinen ihminen tulee syntymään ja missä se tulee saamaan yhteyden jumalalliseen Henkeen."
[Sananselitys lienee paikallaan: Dialektinen = dialektiikka/dialektinen elämänalue, on Kultaisen Ruusuristin opissa se maailma missä me elämme, johon sisältyy tämänpuoleinen ja tuonpuoleinen, jota myös peilisfääriksi kutsutaan; olemme vankeja elämän ja kuoleman pyörässä. Dialektisen elämänalueen takana on nk. staattinen elämänalue, alkuperäinen jumalallinen maailma. Tämä on hyvin gnostilainen erotus.]
Monet ulkoisista siteistä olen jo vauhdilla karistanut yltäni; kun johonkin ryhdyn, teen sen tosissani, ja kuinka muuten voisikaan olla tässä tapauksessa: tämä tie vaatii täydellisen antaumuksen ja omistautumisen; "Isän Kotiin" on kaivattava kuin hukkuva kaipaa happea veden alla.
On itseasiassa ollut huojentavaa luopua monista totutuista tavoistani ja hellimistäni uskomuksista; vasta silloin tajuaa, miten ne ovat hallinneet elämääni. Kanavoitu kirjallisuus yms. joka ristiriitaisuuksineen on hämmentävää, saa selityksensä siitä, että tietyt tuonpuoleiset olennot, joiden olisi jo aika inkarnoitua mutta eivät sitä syystä tai toisesta halua, pyrkivät eksyttämään ihmisiä uskomaan että tämä maailma, tämän ja tuonpuoleinen, on Jumalan alkuperäinen luomakunta, jäljitellen oikeaa evankeliumia ja Jumalan ilmestystä oman olemassaolonsa pitkittämiseksi peilisfäärissä.
[Sanottakoon, että epäluottamus kanavointia kohtaan on ollut niitä opetuksia, jotka olen kokenut arvokkaiksi ja säilyttänyt tähän päivään saakka. Sehän itseasiassa ilmenee jo H.P. Blavatskyn teosofisissa opeissa: ks. käännökseni kanavoinnin vaara ja petos.]
Voisi kai kysyä, tällaistako on ns. "hurahtaa uskoon" [kappas vaan: tulin ajatelleeksi sitä jo silloin!], mutta en minä katso olevani sokea uskovainen ja vielä vähemmän fanaattinen lahkolainen [eihän kukaan sitä itse näe silloin kun se on ajankohtaista!]. Olen vain ymmärtänyt ja hyväksynyt asioita, ja sen myötä toiset asiat ovat yksinkertaisesti käyneet tarpeettomiksi. Toisin sanoen, kysymys on juuri siitä keskittymisestä olennaisiin, hyödyllisiin tosiasioihin, kun aiemmin olen ollut viehtynyt moniin erilaisiin kirjaviin tiedon muruihin. Kuin Lutherin uskonpuhdistus henkilökohtaisella tasolla. Nyt ei mielestäni ole kyse mistään hetkellisestä innostuksesta, kuten Uuden Valamon ja Vapaan Katolisen Kirkon hiljentymispäivien jälkeen, koska tämä ei ole lähtöisin jostain ulkoisesta ärsykkeestä, vaan on oma sisäinen ratkaisuni älyllisen pohdinnan tuloksena, esitettyjen tosiasioiden pohjalta.
Hiljattain tartuin uudelleen "Hiljaisuuden ääneen", jonka H.P.B. toi länsimaiden tietoisuuteen; Lectorium Rosicrucianumin mukaan se ilmaisee samat ehdottomat vaatimukset vapautuksen tien oppilaalle kuin Vuorisaarna tai Buddhan oppi, ja siinä valossa se vasta alkoikin avautua minulle, kun ensimmäisellä kerralla en ymmärtänyt yhtään mitään. "Luovu elämästäsi, jos tahdot elää", on keskeinen lause, tuttu toisestakin yhteydestä. Kaikkien ongelmien syy ja lähde on itse, joten itsen on kuoltava. Kun on oivaltanut totuuden - niin kuin sen näen - ei voi enää suhtautua elämään samoin kuin ennen. Kaikki saa nyt selityksen: vierauden tunteeni tässä maailmassa, kaipuuni johonkin epämääräiseen "onneen". Tämä ei ole pessimistinen sanoma, vaan päinvastoin valaiseva ja toivorikas: vapautuksen tie on olemassa ja jokaisen ulottuvilla. Kaikkina aikoina on ollut yksilöitä ja ryhmiä, jotka ovat sitä kulkeneet.
Teosofian, alkaen 1800-luvun lopussa, sanotaan olleen valmisteleva vaihe, joka aina edeltää Universaalin Opin jaksoittaista vuodatusta maailmaan, käsittäen esoteerista kirjallisuutta ja toimintaa. Ja sitä se oli minullekin: nyt olen ottanut askeleen eteenpäin. Tämä voi olla näennäisesti yksinäinen tie - kuten koko elämäni - ja itsekäs tie, mutta erillisyys on yksi harhan ilmenemismuoto, ja yhden yksilön ponnistelu siitä irti koituu kokonaisuuden hyväksi. "Mitä useampi ihminen kulkee tätä polkua ykseydessä ja yhteenkuuluvaisuudessa, sitä suuremmalla voimalla voidaan vetää mukaan muita kypsiä etsijöitä tähän prosessiin. Niin kulku polulla samalla auttaa pyhiinvaeltajaa sovittamaan syntinsä, koska vapautettu voima samanaikaisesti koituu toisten hyväksi."
11.1.1995
Eivätköhän kaikki ihmiset ole enemmän tai vähemmän "sielullisesti levottomia", koska Universaali Voima säteilee maailmaan ja ihmiskuntaan, vaikuttaen kaikkiin ihmisiin: siihen ei vain kiinnitetä huomiota kun se suuntautuu yleisesti hyväksyttyihin kohteisiin - jotka ovat korvikkeita kun paremmasta ei ole tietoa. Ja mitä on tuo "todellisuus" ja "normaali elämä" muuta kuin ajallista harhaa. Jos "ulkopuolisuus" ajatellaan siten että ihminen on hengessään sisäisesti ulkopuolinen dialektiikasta, vaikka ulkoisesti siinä vielä elääkin, niin kyllä kiitos!
On lukematon määrä ihmisiä, jotka ovat sopeutuneet minua paremmin elämään tässä maailmassa, tämän maailman ehdoilla, mutta se on hengetöntä vaellusta kehdosta hautaan: teet työtä, huvittelet, siinä sivussa perustat perheen, eli keräät omaisuutta ja monien ihmisten kiintymyksen, mutta lopulta sinusta jää vain hiipuva muisto. Minun ei tarvitse jättää jälkeeni mitään "museoitavaa", koska se josta nyt sanon "minä", on vain varjo joka kulkee tomusta tomuun. Menneisyyttä ei enää ole; palaamalla sinne ajatuksissani olen haudan ryöstäjä, ja pahempaakin: nekrofiili. Siksi tallettamani menneisyyden ikonit saavat väistyä kuin kellastuneet lehdet, etteivät herätä henkiin vanhoja haamuja. Noin joka neljäs vuosi biologisen kehoni joka ainoa solu on täysin uusiutunut, joten minäkään en ole sama ihminen, ja se pätee myös toisella tasolla: tiedän paljon enemmän kuin esim. vuosi sitten. Mitä tulee erinäisiin ominaisuuksiin, jotka ovat kuin pinttyneitä likatahroja, olen vain näyttelijä, joka on unohtanut rooliasunsa päälle.
Yleensä jos jokin heikko aavistus iäisyydestä ihmisissä olisikin herännyt, massat tyytyvät kirkkojen pölyiseen dogmaan, teologisten saivartelujen kuolleena syntyneeseen tuotokseen: usko riittää, ja syntisi on sovitettu puolestasi ja sielusi pelastettu. Se on vähintään yhtä taikauskoista kuin monien raja-alueen liikkeiden mielikuvitukselliset käsitykset, saati sitten kylmä materialismi, joka ei anna sijaa Jumalalle laisinkaan. Ja sitten on pelastettava maailma käännyttämällä pakanatkin oikeaan uskoon, vaikka omassa itsessä olisi työsarkaa riittämiin. On niin ihanaa uskoa satuihin, että totuus voi tehdä kipeää: kuin vapaudesta uneksiva orja heräisi karuun todellisuuteen. Mutta miksi vain uneksia? Parempi katkoa kahleensa!
Tämän maailman massat katsovat aina hiukan syrjäkarein niitä, jotka erottautuvat joukosta ja kulkevat omia teitään. Tuollainen yksilö - sanan varsinaisessa merkityksessä - on heille kuin punainen vaate. Onko se pelkoa vai kenties kateutta, en tiedä, mutta he ovat kuin kettingissä ympäriinsä juoksentelevia koiria, jotka räksyttävät irrallaan kulkeville lajitovereilleen. Kahleet ne ovat kultaketjutkin! Varsinkin länsimaissa on nykyaikana kummajainen ihminen, joka pyrkii käytännössä toteuttamaan "Jumalalle otollista" elämää.
Olen aina tottunut tallaamaan eri polkuja kuin valtavirrat, mutta nyt olen alkanut etääntyä myös omista vanhoista kuvioistani; mahtaako Ullakaan enää ymmärtää minua, hän, joka kerran ääneen päivitteli minun kuulteni, miten oudoilta hänen puheensa mahtavatkaan kuulostaa muiden mielestä. Kun niin rakastan vertauksia, voisi sanoa, että olen kyllästynyt tämän maailman sokkeloisiin polkuihin, jotka eivät johda minnekään, ja astunut ensimmäisen askeleen sillä kapealla ja harvemmin kuljetulla tiellä, joka johtaa vapauteen. Tämä tie ei ole edes tarkoitettu kaikille - tai oikeammin: se ON tarkoitettu kaikille, mutta kaikki eivät ole valmiita sitä kulkemaan.
Tieto velvoittaa: kun sen on hyväksynyt totuutena, ja jatkaisi kuten aina ennenkin, olisi suuri rikollinen ja synnintekijä itseään ja elämää kohtaan; ei tätä maista elämää eikä persoonallista itseä, vaan sitä suurta, jumalallista elämää, josta olen osa.
Kuten Koulun opastuskirjeessä 12/12 sanotaan: "Jos olet hyväksynyt opastuksessamme välittämämme tiedot, sinussa on herännyt eloon gnostinen elementti. Et voi enää kääntyä pois ja jatkaa elämääsi entisellä tavalla. Se ei nimittäin enää ole entisenlainen etkä sinäkään ole entinen itsesi. Et nyt enää kuulu tietämättömään massaan etkä voi teeskennellä tietämättömyyttä! Kaikkien tietämättömien ihmisten yllä ei lepää pelkästään tietämättömyyden kirous vaan myös tietämättömyyden armo."
Olen kuullut universaalin veljeskunnan kutsun ja reagoinut positiivisesti gnostiseen säteilyyn. Hengen kipinäatomi on herätetty latentista tilastaan, ja kipinä kytee voimistuen kerta kerralta. Perustavanlaatuinen käänne on alkanut! Siteeraan poikkeuksellisesti Pelle Miljoonaa: "Tahdon nähdä tulen, jonka savua jo haistelen!"
31.1.1995
Niinhän siinä sitten kävi, että vain viikon varoitusajalla ilmoitin tulevani tammikuun konferenssiin Edshultiin (Småland), ja että haluan samantien tulla installoiduksi valmistelevaksi oppilaaksi! Vielä vuosi sitten olisin varmaan nauranut, jos joku olisi väittänyt että teen ensimmäisen ulkomaanmatkani Ruotsiin - tai että ylipäänsä matkustaisin Ruotsiin, joka ei ole koskaan minua kiinnostanut sen paremmin maana, kansana kuin kielenäkään.
Konferenssipaikan sijainti on syrjäinen, ja siis rauhallinen, vanha kartano, jonka historiasta kuulemma löytyy samantapaista toimintaa aiemminkin. Konferenssiohjelma lauantaina ja sunnuntaina oli hyvin väljä, paljon taukoja, joiden aikana ei oikein tiennyt mitä tehdä. Ainakin tuli ulkoiltua, reitti tosin oli minun makuuni liian lyhyt, mutta eiköhän useampi kierros päivässä korvannut asian.
 |
| Lectorium Rosicrucianumin konferenssikeskus, Edshult, Ruotsi |
Temppeli oli hyvin minimaalisesti koristettu: hallitsevana oli takaa valaistun valkoisen irtoseinän keskellä suuri kullanvärinen risti ja tyylitelty samanvärinen ruusu sen keskellä. Sen edessä korokkeella valkoisella matolla oli iso valkoinen maljakko tai ruukku, johon epäilemättä sisältyvää symboliikkaa en toistaiseksi tunne. Matalalla pöydällä oli hopeanvärinen seitsenhaarainen kynttelikkö valkoisine kynttilöineen, varustettuna Koulun ympyrä-neliö-kolmio-logolla; raamattu avoinna Johanneksen evankeliumin alusta (jonka viereisen sivun päälle installaatio-palvelussa oli asetettu nimelläni varustettu kirjekuori, jonka sisältämässä kirjeessä ilmoitetaan oppilaaksi ottamisesta), hopeapaperilla päällystetty tulitikkuaski, kynttilänsammutin ja yksinäinen punainen ruusu maljassa.
Myös itse palvelut olivat hyvin yksinkertaisia: hiljentyminen ennen ja jälkeen, välillä pianonsoittoa (tai kitaran), pari-kolme yhteislaulua (yritin minäkin tapailla sanoja, vaikken niiden merkitystä ymmärtänytkään), sekä puheita pätkittäin, jotka aina päättyivät "aamen". Hiukan unettavaa, kun ei ymmärrä: Mervi (silloinen yhdyshenkilö Suomessa) kyllä luki jälkeenpäin käännöksen meille "finneille". Olivatpa ruotsalaisetkin välillä samassa asemassa, sillä paikalla oli tällä kertaa hengellinen johto Hollannista, herra van Eijk (joka ensimmäisenä jo etukäteen onnitteli minua oppilaaksi tulon johdosta) sekä Jan van Rijckenborghin [Koulun perustajan] tytär, rouva Hamelink-Leene (Leene oli R:n oikea nimi).
[Kuten Jehovan todistajilla, samat tekstit luetaan keskuksissa eri puolilla maailmaa.]
Sanotaan, että konferensseissa tuodaan paluutien todellisuus oppilaan eteen. Hän voi etenemisensä mukaisesti käsittää ensikäden oivalluksena, mikä hänen kohdallaan nyt on ajankohtaista. Temppelipalveluksen ydintarkoitus on hengellisen voiman säteilyn muuntaminen ja sen yksilökohtainen vastaanottaminen oman itsen ja toisten hyväksi. Pitkin päivää oli myös erityispalveluita ilmeisesti korkeampien asteiden oppilaille. Lauantai-iltana oli minun installaatiopalveluni. Jännitin etukäteen tavattomasti, mutta temppelissä olinkin aivan tyyni. Noin puoli tuntia ennen minut vietiin sivuhuoneeseen hiljentymään kahden ihmisen seurassa, jotka palveluksessakin olivat molemmin puolin minua, ja menimme ja lähdimme yhdessä, muiden istuessa paikoillaan. Toinen oli mies ja toinen Ruotsin suomalainen nainen.
Tietyllä hetkellä, vastauksena haluanko tulla oppilaaksi, nousin seisomaan saattajieni esimerkin mukaisesti. Jälkeenpäin temppelin ulkopuolella kaikki tulivat jonossa vuorollaan kättelemään ja onnittelemaan minua. Tyydyin vain nyökkäämään vastauksena, koska urakka oli kuin presidentillä linnan itsenäisyyspäivän vastaanotolla (no, pienemmässä mittakaavassa), mutta hymyni oli kyllä herkässä.
Seuraavanlainen oli saamani kirjeen sisältö:
"Arvoisa ystävä. Suureksi iloksemme ja kiitollisin mielin voimme ilmoittaa teille, että me tänään olemme ottaneet teidät Lectorium Rosicrucianumin valmistelevien oppilaiden joukkoon. Täten on teidän elämässänne alkanut uusi kausi, jolle epäilemättä monet teille aiemmin tuntemattomat ajatukset ja tunteet tulevat olemaan ominaisia. Te saatte nyt tilaisuuden yhden vuoden kuluessa tutustua meidän työhömme sen monissa aspekteissa, ja me neuvomme vakavasti teitä käymään niin usein kuin mahdollista Koulun konferensseissa ja kokouksissa, mikäli olosuhteet sen teille sallivat, ja syventymään Koulun julkaisemaan kirjallisuuteen. Seuraamalla tätä neuvoa te tulette yhä enemmän tietoiseksi Koulun sisäisestä olemuksesta ja siitä tehtävästä, jota Koulun on suoritettava, nimittäin: johtaa oppilaansa uuteen elämän kenttään. Tekemällä päätöksen seurata elämään johtavaa polkua, te olette ottanut kantaaksenne määrätynlaisen vastuun itseenne nähden. Teidän päätöksenne voi saada hyvin laajalleulottuvia ja ihania seurauksia, kun te tulette tietoiseksi siitä, mitä oppilaanaolo Hengellisessä Koulussa tarkoittaa. On itsestään selvää, että korkea siveellinen elämäntapa on välttämätön valmisteluna uuteen elämän kentään astumista varten. Alkuperäisen taivaallisen ihmisen kasvu Gnosiksen täydessä ihanassa säteilyvoimassa on riippuvainen meidän valmiudestamme minän murtamiseen ja meidän kestävyydestämme siinä. Me toivomme ja rukoilemme, että teidän pääsynne Koulun valmistelevaksi oppilaaksi tulee teille suureksi siunaukseksi. Me toivotamme teidät sydämellisesti tervetulleeksi."
Allekirjoituksena Lectorium Rosicrucianum, maan johto. Jokainen "te" on kirjeessä isolla alkukirjaimella. [Suomenkielinen käännös "Hengellinen Koulu" muutettiin jossain vaiheessa myöhemmin Hengen Kouluksi. Edellinen voi luoda väärän vaikutelman; vertaa esim. englannin "spiritual".]
Jo paluupäivän iltana oli vähän sellainen tunne, että olinko tosiaan siellä vai oliko se vain unta.
19.-20.2.1995
Olen tuudittautunut ajatukseen että se merkitsee vain vähän kun on niin pieni osa minua ja plää plää... mutta onhan se aika olennainen osa. Olkoonkin, että "minä" on karman, perintötekijöiden ja ympäristön tuote, väliaikainen hätäapujärjestelmä.
Kukaan ei kenties tahtonut sitä rakkautta, mutta hän ei voinut hävetä sitä, koska se oli "hän", ei ruumis tai sielu eikä ruumis ja sielu vaan sen "hän", joka ilmeni niiden kummankin kautta. - E.M. Forster: Maurice
Toisinaan minulla on tällaisia (tuskallisen) voimallisia tiedostamisen kausia, jotka yleensä laukaisee jokin ulkoinen tekijä, kuten nyt yllämainitun kirjan pohjalta tehty elokuva, joka hiljattain tuli tv:stä ja kuului kategoriaan "tuo pitää joskus nähdä". Lopetin tv:n katsomisen vuodenvaihteessa. Yritin ensin huijata itseäni vähentämällä tuntiin per päivä, mutta ei kun kerralla poikki: noin 20 vuoden säännöllisen katsomisen jälkeen ei minulla ole varaa ottaa pienintäkään riskiä. Kouluhan opettaa mm. että tv-ruudun säteily vaikuttaa silmien kautta kohtalokkaasti tärkeään keskukseen "pään pyhäkössä", ja säännöllinen katselu voi näin ollen katkaista etsijän vapautuksen mahdollisuuden, jolloin uusi ilmestys on välttämätön. Ruumista tarvitaan instrumenttina tässä prosessissa. Tv:stä luopuminen oli jopa helpompaa kuin mietiskelystä, enkä ole horjunut vaikka kaikki vanhat suosikkisarjani ilmestyivät uusintana ruutuun, kuin kiusauksena.
Tämän elokuvan kohdalla tein kyllä poikkeuksen, joka vahvistaa säännön, vaikka on myös sanottu, että kun antaa pikku sormen se vie koko käden. Tietysti viktoriaaninen ajankuva (kirja on kirjoitettu 1913-14, mutta julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen) on hiukan... viileä - tai "hienostunut", kuten kansitekstissä luonnehditaan. Uskaliain (hyvällä maulla) aiheesta näkemäni kuvaus - ja samalla ehkä realistisin - on filmissä nimeltä "aika uskaltaa" (Coming out), joka kumma kyllä on entisen DDR:n tuotantoa. Kirja on yleensä poikkeuksetta parempi kuin elokuva. Sen etu on siinä, että henkilöitten ajatuksia ja tunteita pystyy selvittelemään laajemmin, ja myös lukijan mielikuvitukselle jää enemmän tilaa. Maurice-elokuvan hyväksi on todettava, että ainakin se noudattaa uskollisesti kirjan tapahtumia, toisin kuin usein käy.
Maurice (1987): Traileri (koko elokuva on YouTubessa)
Tiedostamisella tässä tapauksessa tarkoitan lähinnä, että tiedostan yksinäisyyteni; siinä on se tuska. Hengellinen Koulu lienee oikeassa puhuessaan maisen persoonallisuuden kundalini-tulesta ja veren laadusta: polte veressä, voisiko tätä osuvammin luonnehtia. Ei enää henkien taistelua vaan täyttä sotaa. "Kaksi sielua mun rinnassani asuu, toinen toisesta erota tahtoo: toinen rajussa rakkaudenkiihkossa maailmaan tarrautuu; toinen tomusta väkisin kohoo korkeiden esi-isien tasoille.". (Goethen Faust)
Minua revitään kahtaalle, enkä tiedä kuinka ristiriita on sovitettavissa. Kumpaa tulta haluan ruokkia: sitäkö, joka polttaa minut tuhkaksi, vai sitä, joka kasvaa suureksi roihuksi yhtyäkseen korkeimpaan tuleen ja palaa ikuisesti. Mitä on hetken huuma ikuisuuden rinnalla? Mikä voi olla tärkeämpää kuin kuolemattoman sielunsa pelastaminen? Onko niin, että yhden etsikkoajan päätyttyä alkaa toinen? Tässä kirjassa kulkee limittäin kaksi teemaa; kun toinen vakiintuu, sivujuoni nousee esiin (sehän on elämäni tarina). Henkisyys ja seksuaalisuus, kaksi ääripäätä, vai? Täytyy olla piste, jossa nämä kaksi voivat tulla toisiaan vastaan ja saavuttaa tasapainon.
Tämän tiedostamiskauden ajankohta ja intensiivisyys saavat epäilemään, että kyseessä on minäni vastareaktio, jonka tarkoitus on horjuttaa minua (ja siinä se kieltämättä on onnistunutkin): ns. "korkeampi minä" eli mikroksen auran olemus tai aurinen taivaankansi, jonka käsissä olemme sätkynukkeja luontomme puolesta; peilisfääriolennot ja elementaalit eli omat, kauan vahvistamani ajatusmuodot. Alaspäin vetävät voimat hyökkäävät kimppuuni ehdittyäni tuskin ottaa vasta ensimmäisen askeleen tällä tiellä. Ei tämä totisesti helppoa ole.
[Taas yksi esimerkki tutuista asioista, joihin LR:lla oli totutusta poikkeava kanta: "Korkeampi minä" tai "korkeampi itse" nähdään yleensä positiivisessa valossa.]
Hengellinen Koulu yrittää ravistaa ihmisiä hereille, mutta lakkaamatta he vaipuvat jälleen uneen. Täytyy tapahtua vain vähän, jotta minä taas määräisi miten pitää toimia, jolloin gnosis vetäytyy taka-alalle. Hengellinen Koulu lahjoittaa ihmiselle voiman lähteä palavasta talosta, mutta ihmisen on juostava itse!
Joka haluaa hankkia helmen, ei saa takertua mihinkään, ei aineellisiin eikä ajateltaviin ominaisuuksiin: hänen on "paastottava". Sillä kun hän takertuu katoavaisiin omistuksiin, hänet sysätään elämän virranpyörteisiin sekä taisteluun näistä omaisuuksista ja hän tuhoutuu siinä. Ja jos hän on riippuvainen katoavaisista ominaisuuksistaan ja on ylpeä niistä - "kallisarvoisesta maisesta vaatteestaan" - hänet ryöstetään ja häntä käytetään hyväksi siten että hänen ominaisuuksiaan käytetään kummallisiin tarkoitusperiin, ilman että hän mahdollisesti edes huomaa näin tapahtuvan.
Otteet Pentagram-lehden numeroista. Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi; sitäkö ihmiset toisissaan etsivät? Kenties on helpompi rakastaa vajavaista, lihallista ihmistä, kuin suurta ja käsittämätöntä Jumalaa (koko sydämellään, koko sielullaan, koko mielellään).
Homoseksuaalisuus on toiseksi yleisin seksuaalisen käyttäytymisen muoto, ei sen enempää eikä vähempää. Maailma on todella kolkko paikka, kun vaatii suurta rohkeutta olla oma itsensä. Törmäsin vasta äskettäin käsitteeseen "itsesyrjintä"; jos pitkään epäröin paljastaa homouteni edes hyville ystäville, niin kyllähän se on merkki jostain. Tarve on suuri puhua asioista suoraan niiden omilla nimillä, kun on kauan joutunut/tottunut vaikenemaan. Ullan kanssa tuntui kuin painava kivi olisi vierähtänyt sydämeltäni.
Hengellisen Koulun kirjallisuus (Mervin lainaamana postitse) ilmestyi keskelle mutalammikkoa, jossa olen rypenyt, kuin auringonsäde myrskypilvien lomasta, kuin auttava käsi, joka vetää minut tumman veden alta haukkaamaan happea. Kunpa mikään ei enää tulisi aurinkoni eteen, varjostaen onneni. Ei minkään tulisi syrjäyttää taka-alalle korkeinta - ja ainoaa tavoittelemisen arvoista - päämäärää. Ymmärrän, miksi olisi hyvä mahdollisimman usein päästä Koulun konferensseihin: saada voimaa pysyä tiellä, ja uskoa ja luottamusta että "näin on oikein ja minäkin kykenen."
10.-11.4.1995
Jan van Rijckenborgh: Tuleva uusi ihminen
Pohtikaamme tilannetta, jossa olisi oppilas, joka oppilaanaolonsa voimasta ja Koulun voimakentässä olemisensa voimasta on kutsuttu ja voimakkaasti puoleensavedetty ilman, että hän on valmis murtamaan, ilman että hän tahtoo murtaa mikä on pakko murtaa, ilman että hän haluaisi luopua siitä mikä on jätettävä taakse. Siitä kaikesta huolimatta mitä hänelle sanotaan, oppilas tarttuu kaksin käsin lukuisiin harhoihin, jotka ovat monien inkarnaatioiden aikana muodostuneet hänelle vallitsevaksi todellisuudeksi ajatusten ja tunteiden avulla. Mitä tapahtuu?
Kun todellinen oppilas reagoi harmoonisesti kutsuun, hän reagoi harmoonisesti myös Kristuksen väliintulon murtavaan aspektiin. Silloin tie silenee hänen edessään. Mutta jos oppilas reagoisi harmoonisesti kutsuvaan aspektiin, muttei murtavaan, kummallakin vaikutuksella olisi tällöin epäharmooninen vaikutus häneen. Tämä on selvää! Silloin kehkeytyisi koko joukko vaikeuksia, hedelmätöntä tuskaa, loputtomia toinen toistaan repiviä huolia, yksinäisyyttä ja murheellisuutta, oppilas käpertyisi häväistynä käärmeenkoloonsa. Nämä eivät ole kuitenkaan Gnosiksen meille aiheuttamia koetuksia. Me ruoskimme itse itseämme dialektiikan ajomiehen ruoskalla eikä tässä olemassaolontilanteessamme ole ketään, joka meitä voisi auttaa, sillä meidän pitää itse katkaista tuo ruoska. Teitä odottaa valtava ilo! Vaikka olette kutsutut kuulumaan Jumalan kansaan, pidätte itseänne tuskassa ja kurjuudessa. Voitteko kuvitella järjettömämpää elämäntapaa?
Tämä auttaa ymmärtämään helmikuista koettelemustani - ei pidä jättää huomiseen sitä minkä voi tehdä jo tänään. Alussa on jouduttava itsevalitun yksinäisyyden tilaan, "Johannes Patmoksella"-tilaan, täydelliseen neutraalisuuden tilaan: haluaminen ja itsesäilytysvietti tässä maailmassa on neutraloitava. Se tarkoittaa irroittautumista dialektiikasta, päätymistä elämänasenteeseen, joka ei tunne sympatiaa eikä antipatiaa. Kandidaatti ei ota kantaa maailman asioihin suuntaan eikä toiseen, vaan jää puolueettomaksi. Hän tulee tyyneksi ja hiljaiseksi. Tunne- ja ajatuselämä on suunnattava yhteen päämäärään, kotiinpaluu alkuperäiseen isänmaahan. Omin sanoin sitä olisi vaikea selittää, ja ajatusspekulaatiot ovat turhia: minä vain pyrin elämään siinä hetkestä hetkeen. Aluksi yritin ehkä liikaakin, pakolla; viikon kuluessa huomasin unielämäni vilkastuneen tavattomasti. Luonnollista, kun astraaliruumis ei saanut päivätajunnassa hekumoida tunneärsykkeillä.
Uuden elämän vaatimukset tekevät oppilaassa läpimurron ja johtavat hänet moninaisiin ristiriitoihin sekä hänen olemustaan syvälleluotaaviin kriiseihin. Uuden elämän voimat, jotka kehittyvät hänessä, puuttuvat perinpohjin hänen maiseen persoonallisuuteensa. Koska liha ja veri eivät voi periä Jumalan valtakuntaa, on oppilaan omassa maisessa olemuksessaan toteenpantava tuomio ja suoritettava johdonmukaisesti minänmurtamisprosessia.
Jan van Rijckenborgh: Nykyajan Ruururistin perusfilosofia
Tietenkin jokaisen on itse tultava omaa tietään samoihin päätelmiin, ei toiselle voi sanella mikä on oikein, se vain herättää automaattisesti vastustusta. Eihän kukaan halua kuulla olevansa väärässä. On niin helppo yrittää muuttaa muita, mutta tehtävämme on itsensätoteuttaminen. Toisia on kykenevä auttamaan vasta kun on transmutoinut ja transformoinut oman mikrokosmisen majansa. Lainaan jälleen otteen perusfilosofiasta:
Ruusuristin Koulu vetoaa kolmeen kykyyn, jotka ovat kuin kuolonunessa ihmisen mikroksen järjestelmässä. Koulu pyrkii herättämään nämä kolme kykyä suoraan kaikki esteet voittaen, niin että ne voisivat alkaa jälleen toimia. Niin pian kuin oppilaassa ilmenee jotakin näistä kolmesta kyvystä, syntyy toivottu yhteys Koulun ja oppilaan välille. Kaiken mitä Koulu välittää hänelle ja kaiken mihin se sitoo hänet, oppilas kokee, näkee ja tietää suorana ensikädenkokemuksena. Kun tällainen yhteys on perustavasti luotu, oppilas tiedostaa syvällisesti, että se mitä Koulu hänelle neuvoo on hyödyllistä ja välttämätöntä. Näin on selvää, ettei Hengellinen Koulu vaadi minkäänlaista kansanomaista uskoa vaan selkeää, positiivista tietämystä: ei tietämystä tietoaineistokokoelman, dogmien, fraasien, opinkappaleiden, olettamusten jne. hallitsemisen merkityksessä, mikä jättää ihmisen viime kädessä kuitenkin tyhjin käsin, vaan tietämystä oivaltamisena, asioiden "läpi" näkemisenä, ehdottomana sisäisenä omistamisena.
Jos Ruusuristin Koulun ja kiinnostuneen oppilaan välille rakentuu yhteys tältä pohjalta, ei ole kysymys auktoriteetista ja typerästä kuuliaisuudesta, vaan sisäisestä tunnistamisesta ja tietoisesta polun seuraamisesta. Kolmen uinuvan kyvyn on siis alettava ilmetä oppilaan elämässä: kyky uuteen tahtoon (jumalallisen hengen sytyttämä), kyky uuteen viisauteen (joka käsittää ja valaisee Jumalan maailmaa ja ihmisiä koskevan suunnitelman), kyky uuteen toimintaan (joka auttaa toteuttamaan tämän Jumalan suunnitelman).
["Mikros" on lyhenne mikrokosmoksesta; vanhastaan on ajateltu että ihminen on oma pienoismaailmansa suuressa maailmassa eli makrokosmoksessa, ja näiden välillä on tietty vastaavuus. LR opettaa että mikrokosmos on pallonmuotoinen voimakenttä ihmisen ympärillä, joka muodostaa ikään kuin oman taivaankantensa "tähdistöineen".]
Oppilaalla on oleva kolminainen päämäärä olemassaolonsa tunnuksena: oivallukseltaan gnostilainen, tunnustukseltaan ruusuristiläinen, pyrkimykseltään vapaamuurari. Minä uskon ja toivon ja kaipaan. Olen kuitenkin vielä vaiheessa, missä hyväksyn Koulun esittämät asiat järjellis-eettisesti, "näin on oikein, tämä on totuus". Se on aluksi horjuva perusta. Puhutaan "uudenlaisesta magneettisesta hengityksestä aivojärjestelmän avulla", se on tietoiseksitulemista jota seuraa uusi elämäntila. Se on vaihe, joka oppilaan täytyy saavuttaa tullakseen ajankohtaisesti osalliseksi uudesta ajasta.
Vaihtoehdot käyvät vähiin, kun on harkittava ammatinvalintaa Hengellisen Koulun oppilaana myös gnostiselta kannalta. Myös hoitomuodot, joissa avataan hermoratoja maisille elämänvirtauksille, ovat pois suljetut; näin esim. shiatsu ja vyöhyketerapia, joita joskus ajattelin. Kosketushoidoista turvallisia ovat tavallinen lihashieronta ja urheiluhieronta. Hoitoalan ammattia valitessa olennaisinta on, ettei ryhdy ammattiin, joka a) operoi okkultismin pohjalta, b) sitoo hoidettavan entistä tiukemmin maiseen kiertoon ja edistää hänen kivettymistään, c) soveltaa nykyistä "psykologia"-tiedettä jollakin tavoin. Jotta tulisi osoitetuksi miten vähäiset tietoni vielä ovat, viimeksi kävi ilmi asiaa kysyessäni, ettei kyseeseen voi tulla myöskään aromaterapia; en lainkaan osannut kuvitella, että jo eteeristen öljyjen käyttö sinänsä olisi millään lailla kyseenalaista, mutta näin kuulemma on: se yrittää saada ihmisen "tuoksumaan Herralle otollisesti" maisin keinoin, siis tuoksun avulla virittää ihmisen olemus "puhtaalle tasolle, terveelle tasolle, myönteiselle tasolle", vaikka mikään dialektiikan pilaantuneista ja nykytasolla voimansa menettäneistä tuoksuista ei voi korvata sitä, että ihminen ei kulje polkua ja muutu "suloiseksi tuoksuksi Herralle". Sama pätee väriterapiaan: Goethen väriopissa on perää, mutta sitä ei saisi vetää maiselle tasolle. Todellinen värioppi gnostisena tieteenä vetoaa oppilaan eri vaiheisiin polulla, tietty seitsemän värin seitsemän sävyn säde koskettaa häntä tietyllä hetkellä erityisesti, mutta minän ei pidä yrittää kiinnittää siihen mitään huomiota. Gnosiksen "väriterapia" kohdistuu kasvavaan sieluun.
[Homeopatia oli oppilaille OK, ja tietenkään tavallisen lääketieteen metodeja ei kielletty. Kuulin kerrottavan, että C.G. Jungin oli ensin määrä perustaa tämän aikakauden gnostinen mysteerikoulu - hänhän tunnetusti oli kiinnostunut gnostilaisuudesta aikansa - mutta hän valitsi sitten toisen tien.]
Sain vahvistuksen, että Hengellinen Koulu suhtautuu gnostisin perustein kielteisesti - vaan ei tuomitsevasti - homoseksuaalisuuteen. Ei mieluisa uutinen minän kannalta, mutta osasin odottaa sitä. Se ei horjuta luottamustani vähääkään, ei suinkaan: pyrin täyttämään kaikki oppilaanaolon vaatimukset ja pysyn uskollisena gnostilaiselle veljeskunnalle, jotta... minuunkin kerran sopisivat sanat: "Te olette maailman valo ja maan suola." Ei niin, että tuntisin turhaa ylpeyttä kuulumisesta etuoikeutettujen edelläkävijöiden joukkoon, "Herran valittuun kansaan" - pois se minusta! On totta, että kun ensi kerran tulin tuntemaan nimen Lectorium Rosicrucianum, ajattelin, että olisipa hienoa saada sanoa olevansa "ruusuristiläinen". Mutta enää se ei ole "hienoa" vaan välttämätöntä, enkä minä vielä edes ole ruusuristiläinen sanan varsinaisessa merkityksessä.
Mutta palatakseni homoseksuaalisuuteen, sanotaan, että sellaisen seksuaalisuuden jatkaminen vaikuttaa kaikkiin ruumiisiin - luullakseni häiriten oikeaa polarisaatiota (miehellä on positiivisesti polarisoitunut aineellinen ruumis, negatiivisesti polarisoitunut eetteriruumis, positiivisesti polarisoitunut haluruumis ja negatiivisesti polarisoitunut ajattelukyky; naisella päinvastoin) - niin ettei inhimillisen elämänaallon kahden ominaisuuden yhteistyö - kosminen kaksiykseys - voi toteutua, ja näin ollen se mitätöi paluutien kulkumahdollisuuden. Ratkaisuna tässä(kin) on vähittäinen neutraloituminen - ei itsensä pakottaminen, joka johtaa vain itsepetokseen, patoutumiin, jotka kerran ryöpsähtävät pinnalle räjähdyksenomaisesti. Seksuaalisuus muuttaa painopistettään oppilaanaolon aikana poispäin fyysisistä tarpeista, kuten kaikki muutkin minän omat tarpeet ja mieltymykset/antipatiat vähitellen ikäänkuin liukenevat pois, häviävät auran olemuksestamme kun väreilytasomme kohoaa. Kun kerroin Merville koettelemuksestani, hän totesi kuitenkin tulleensa valtavan iloiseksi luettuaan vankasta luottamuksestani Gnosikseen! Sillä niinhän se on: positiivisen päätöksen tehtyään ja tahtoessaan kulkea vapautuksen tien, kohtaa vastedes aina vastustusta, joka tulee peilisfääristä, korkeammasta itsestä ja karmasta. Hänen tulkintansa mukaan seksuaaliset poikkeamat ovat peräisin edellisistä elämistä karmaan piirtyneistä järisyttävistä kokemuksista.
 |
| Piirrokseni 1995 |
Eri asteet ovat henkisiä, kukin etenee omaa tahtiaan: ryhmässäkin jokainen kulkee omaa polkuaan, vain päämäärä on yksi ja sama. Ihminen todistaa edistymisestään kuin avoin kirja, ei voi piilottaa mitään saati teeskennellä edistyneempää kuin on. Kukin aste edellyttää edellistä voimakkaampaa yhteyttä oppilaan ja gnostisen voimakentän välillä, ts. että oppilas on edennyt ja muuttunut paluutien prosessissa. Seitsenvaiheinen luomisprosessi huipentuu täydelliseen vapautumiseen eli dialektiikan jättämiseen lopullisesti ja yhtymiseen universaaliin veljeskuntaan. Hengellinen veljeskunta, Kristushierarkia, Corpus Christi eli Kristuksen ruumis, Kristuksen ainoa näkymätön kirkko... ilmestyy ihmisessä ja ihmisten kautta: sen muodostavat ensinnäkin ne, jotka alunperinkin voittivat lankeemukseen johtaneen kiusauksen, sekä kaikki paluutien kulkeneet. Se on ollut siis olemassa aikojen alusta asti. Mikä Gnosis, saattaa joku kysyä. Ymmärtääkseni sitä käytetään monissa vivahteissa, jotka pohjimmiltaan viittaavat samaan: säteilyvoima, Jumala, Jumalan staattinen valtakunta, Kristushierarkia...
[Minäkin kai tavallaan pidin itseäni "kristittynä" jo silloin, vaikka jälkeenpäin olen sen nähnyt toisin, mutta Koulun mukaan ei ole väliä onko Jeesus ikinä elänyt; evankeliumit ovat silti totta, koska ne kuvaavat tien, jota jokaisen ihmisen itse on kuljettava. Ja konferensseissa muistan käsitellyn ainakin Tao Te Chingiä, jota tietenkin tulkittiin oman opin kannalta, ja myös muita uskontoja sivuttiin vastaavasti Koulun julkaisuissa.]
22.-23.7.1995
 |
| Minä kesällä 1995 |
Minulla ei ole Ullalle juurikaan sanottavaa, luulin. Kaiken sanottavani olen sanonut kirjeissäni, ja nyt nekin voi unohtaa. Tuntui kuin välillämme ei olisikaan ollut yhteyttä näiden parin viime vuoden aikana, emmekä tiedä toisistamme mitään, varsinkaan Ulla minusta. Taisin olla liian hätäinen arvioissani. Ekana viikonloppuna teimme kävelylenkin ja juttelimme vielä monta tuntia teen äärellä, ihan vanhaan malliin. Kerroin paljon Hengellisestä Koulusta, koska hän oli avoimen kiinnostunut, vaikka tekikin monia huomautuksia jotka osoittivat miten vähän hän lopultakaan ymmärsi (rock-musiikista hän sentään oli samaa mieltä).
[1980-luvun saatananpalvonta paniikissaan Yhdysvaltain evankelikaaliset hyökkäsivät myös rock-musiikkia vastaan, ja ne aallot löivät Suomeen asti. Minusta oli jo tuolloin outoa, että LR lainasi kritiikittömästi esim. heidän väitettään siitä että KISS-yhtyeen nimi on akronyymi sanoista "Knights in Satan's Service", kun yleensä tavallinen kristinusko oli myös jotain mitä LR kritisoi.]
Koen oppilaanaolon Hengellisessä Koulussa vielä liian muodollisesti. Erossaolo ja yksinäisyydentunne ovat tavallaan luonnon pohjalta normaaleja kokemuksia, mutta ei enää niiden kohdalla, jotka Kristuksen Valo on vapauttanut. Opin ja elämän on tultava yhdeksi. Antakaamme J. van Rijckenborghin jatkaa tästä ja viedä ajatusta pitemmälle:
Täynnä oivallusta ja täynnä iloista spontaania vapaaehtoisuutta, itsestäänselvänä elämänasenteena, elämän tekoina, täytyy teidän kokea Uusi Testamentti. Vasta silloin te olette uudella, todellisella tavalla uskonnollinen. Se on elämänasenne, jonka täytyy tulla ilmi joka sekunti.
Ulla lähti, sanomatta hyvästi, mutta paljonhan tulikin sanottua puolin ja toisin. Meillä oli paljon selvitettävää, kuten hän totesi, mutta kaikkea ei tarvinnut sanoa ääneen. Kirjoittelemme edelleen epäilemättä säännöllisen epäsäännöllisesti; meidän yhteydenpitomme on vapaa muotoseikoista. Sain kuin sainkin kerrottua reikituttavalleni Tiinalle loppujen lopuksi hyvin helposti jättäneeni Reikin, ja miksipä ei; sehän on minun ratkaisuni. Olen valinnut toisen tien, eikä siitä kenenkään pidä pahastua. Hänkin oli kyllä kiinnostunut, mutta muutoin sama juttu kuin Ullan kanssa. "Kaikki tiet vievät perille, kutsuttiin päämäärää sitten Isän Kodiksi tai miksi tahansa" (Ulla). Mutta meidän ei pidä etsiä omaa totuuttamme, vaan ehdotonta Totuutta, ja se Totuus on meissä itsessämme; "Taivasten valtakunta on teissä itsessänne", se on lähempänä kuin kädet ja jalat, todetaan usein julkaisuissamme. "Tässä on koottu yhteen tuttuja asioita ja yritetty tehdä siitä jotain erityistä" (Tiina). Palasia Universaalista Opista on toki yleisesti tunnettu ennenkin. Lectorium Rosicrucianum on menneisyyden todella vapauttavien Hengellisten Koulujen synteesi meidän ajallemme sovitettuna.
Lectorium Rosicrucianum esittäytyi ensi kertaa laajemmin Suomessa, Helsingissä, kahden esitelmäpäivän merkeissä. Mukana oli meidän suomalaisten [meitä oli silloin 4] lisäksi noin viisi ruotsalaista ja kymmenen hollantilaista, mm. herra van Eijk, jonka tapasin jo tammikuussa Edshultissa. Ihmisiä ei ollut kovin paljon ulkopuolelta, mutta ei se määrä vaan laatu! Toive, että Suomeenkin vielä perustettaisiin keskus, lienee tässä vaiheessa vielä utopistinen. Mervi sanoi, että jos haluaisin lähteä konferenssiin, minun ei tarvitse maksaa bensakuluja autokyydistä; siitäkös innostuin niin, että vielä samana iltana päätin lähteä kesäkuun konferenssiin! Se on se kohtaamisen sfääri, sisäisen syventymisen ja hiljaisuuden sfääri, ilon ja innostuksen sfääri: "missä kaksi tai kolme kokoontuu minun nimeeni, olen heidän keskellänsä." Konferenssissa oppilas pääsee kontaktiin Hengellisen Koulun Elävän Ruumiin kanssa, samoin kaipuunsa pohjalta milloin ja missä tahansa, ja saa näin vastauksen kysymyksiinsä.
Vähän esitelmäviikonlopun jälkeen löysin oveni alta mitä merkillisimmän viestin, joka vaati pikaista vastausta. Sen oli kirjoittanut kurssitoverini, muuan Paula. Lainaan sen tähän kokonaisuudessaan, koska se osoittautui merkityksellisemmäksi kuin kumpikaan meistä osasi tuolloin kuvitella:
"Marko, ehkä on vähän tyhmää kirjoittaa kirje, mutta en muuten saa tätä sanotuksi. Ei sinun tarvitse olla vaivaantunut minun takiani. Et ole tehnyt yhtään mitään. Minun mielialojeni ja käytökseni ailahtelun syyt ovat itsessäni ja johtuvat omasta sisäisestä kasvuprosessistani. Joten ole vain ihan oma tavallinen itsesi, äläkä anna olemassaoloni häiritä tai rajoittaa. Ihmisyyden kunnioittaminen on mulle tärkeää. Siksi tuli tarve selvittää tämä. Anteeksi, jos olen aiheuttanut hämmennystä!"
Jos jokin minussa hämmennystä aiheutti, se oli hänen kirjeensä, ja sen tein selväksi vastauksessanikin; mutta sen kirjoittaminen ei ollut typerää jos asia oli häntä vaivannut. Minä jos kuka tiedän että ihmisiä voi olla vaikea lähestyä, ja minua varmasti erityisesti. Taisin olla ainoa, joka ei kuukaudessa ollut vieläkään täysin oppinut kuka kukin on (miksiköhän, sitä sopii kysyä), joten jouduin hetken miettimään "kuka Paula", ja sittenkään kun muistin, en ollut aivan varma ajatellessani miten vähän olimme olleet tekemisissä toistemme kanssa. Se oli hänen kokemuksensa ja merkityksellinen hänelle.
Olenhan ennenkin törmännyt siihen, että minua tulkitaan väärin, ja ihmekös tuo, kun en anna itsestäni mitään ulospäin: jätän muut arvailujen varaan. Tavallaan kurssi meni alusta asti poskelleen; lähdin liikkeelle väärällä asenteella, "minä ja ne muut". Mehän olemme toinen toistemme peilejä; jos Paula heijasti minuun jotain mikä oli hänessä itsessään, niin kuin hän kirjoittikin, se on silloin totta, hänelle. Kysynpä vain, näemmekö me ihmiset koskaan toisiamme suoraan, ilman että minä-harha on aina välissämme ja vääristää kaiken mitä näemme? Minulla on omat henkilökohtaiset ongelmani, jotka eivät liity kehenkään tiettyyn ihmiseen, vaan ihmisiin ylipäänsä, enkä ehdi ihmetellä jonkun toisen käytöstä kun en aina ymmärrä omaanikaan. Ainoa, jonka olemassaolo minua rajoittaa, on "MINÄ"; minähän olen "oma tavallinen itseni", mutta en haluaisi olla! En varmasti ole tehnyt mitään, siinäpä se: elämäni tarina. Onneksi tähän on lääke, ja varsinainen yleislääke onkin: se on hyvin vaikea ja pitkällinen prosessi - kutsuttakoon sitä nyt sitten vaikka "sisäiseksi kasvuprosessiksi", vaikkemme tarkoitakaan samaa, siitä olen varma: minä tarkoitan samaa kuin Johannes joka toteaa; "Hän kasvakoon, mutta minun tulee vähetä." Siitä tuli ripittäytyminen puolin ja toisin. Päätin vastaukseni lainauksella Rodney Collinin kirjasta Valon peili: "Ihmiset eivät ymmärrä toisiaan. He eivät näe, että he ovat toistensa kaltaisia - läpikäyvät samoja vaikeuksia, ongelmia ja sairauksia. Kukaan ei ole yhtään toistaan parempi eikä huonompi. Meidän kaikkien on kestettävä kaikkea. Mitta on kaikille sama. Kaiken minkä annamme, saamme takaisin. Jos kunnioitamme toisia, he kunnioittavat meitä, jos ymmärrämme muita, he ymmärtävät meitä. Kaikki minkä annamme, saamme takaisin saman suuruisena, saman värisenä ja saman laatuisena. Meidän on opittava antamaan ja ottamaan. On paljon vaikeampaa ottaa kuin antaa, mutta meidän on opittava."
Sain vastauksen vastaukseeni; kuten arvelinkin, Paulaa helpotti lukea etten pitänyt häntä "sentään aivan pimeänä", kuten hän muotoili. Hän ei kuulemma ollenkaan hämmästynyt tieni valinnasta vaan kertoi oman sisäisen prosessinsa liittyvän samaan asiaan. Hän mainitsee paheensa olevan puhua ensin ja ajatella sitten, ja häntä olikin juuri muistutettu omasta vajavaisuudestaan ja kehotettu opettelemaan hiljaisuutta (sisäinen ääni). En minä kyllä Paulaa sanoisi järin puheliaaksi, mutta jokatapauksessa hän vielä toteaa, että "sinä olet varmasti paljon pitemmällä tuossa nöyryyden opettelussa ja hiljaisuudessa." Hän kiitti Rodney Collinin sanoista; paljon ajatuksia tuli mieleen. Viesti päättyi toteamukseen, että jos haluan vaihtaa ajatuksia kirjoittamalla niin voin sen tehdä.
Ero on nähdäkseni siinä, miten käsitämme esim. juuri nuo Johanneksen sanat, "Hän kasvakoon, mutta minun tulee vähetä", tai yhtä hyvin Jeesuksen sanat: "Joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen" (vrt. Hiljaisuuden ääni, s. 314). Voimme puhua samoin käsittein ihan eri asioista. Minun tarkoituksenihan ei ole jalostaa minää vaan luopua siitä. En ottanut heti kättelyssä esiin hienoja nimityksiä transfiguraatio, endura jne., täytyy edetä varovasti maaperää tunnustellen, varsinkin kun Paulan toinen viesti oli Valamon luostarin Tzasounaa esittävällä postikortilla (sittemmin selvisi, että ravitsemuslinja, jolta Paula jatkoi peruslääketieteeseen, teki syksyllä retken Uuteen Valamoon, ja Paulan äiti on kyllä ortodoksi). Sen sijaan piirsin kyllä kirjeeni kääntöpuolelle ruusu-ristin. Sydämen ruusu: tarkoittaa ihmisen kuolematonta Kristus-periaatetta, joka on alkuperäisestä Henki-Sieluihmisestä säilynyt jäänne. Risti: tarkoittaa kuolevaista ihmistä. Ruusun kiinnittäminen ristiin: tarkoittaa tarkoittaa sisäistä prosessia, jossa minäihmisen aineesta syntynyt tietoisuus alistetaan "päivittäiseen kuolemiseen", niin että tosi Jumal-ihminen voisi nousta ylös hänestä. Saamansa valkoisen ruusun - kylvösiemen koskemattomassa tilassa sydämen pyhäkössä - alkuvaiheen oppilaan on itse värjättävä punaiseksi omalla sydänverellään, persoonallisuusolemuksensa transmutaatiolla.
Paula kirjoittaa omasta prosessistaan, että "päällepäin se ei tietenkään näy vielä". Samaa voin sanoa minäkin:
Sinun itse pitää täyttää, pitää tulla laiksi. Uuden elämän lain täyttäminen ei tarkoita, että sinun pitäisi opiskella, oppia joukko sääntöjä sydämellä ja seurata niitä ulkoisesti, vaan että uuden toiminnan kautta käytöksesi on sellainen, että erotus sinun ja Gnosiksen välillä neutraloituu. Niin kauan kuin tämä ovi on suljettu, on vähän mitä hyväksesi voidaan tehdä. Sinun itsesi täytyy avata ovi uudenlaisella toiminnalla sisäisen tarpeesi seurauksena.
Jan van Rijckenborgh/Catharose de Petri: The Universal Gnosis
Velvollisuutemme on toimia, tekonamme on valita. Mitä tulee ajatustenvaihtoon, aika hassu tilanne - melkeinpä skitsofreeninen: olemmehan keskusteluetäisyydellä. Tuumin, ettei minulla ole pakottavaa tarvetta vaihtaa ajatuksia, kun jokatapauksessa kirjoitan pitkiä ja syvällisiä kirjeitä ystävilleni, mutta minähän yksinkertaisesti pidän kirjoittamisesta! Sillä hetkellä en vielä nähnyt - niin kuin nyt - että tämä on ensimmäinen ihminen, jonka kanssa voin todella vaihtaa ajatuksia kirjeitse; ei millään pahalla Tiinaa, tai Ullaakaan, kohtaan. Eipä silti, ettenkö nauttisi kunnon keskustelustakin silloin harvoin kun siihen tarjoutuu tilaisuus; siis tilaisuuksiahan yleisesti ottaen on ollut, mutta harvemmin keskustelun taso liikkuun pintaa syvemmällä, ja sitten on vielä tämä kumppanin vastaanottavaisuus joka täytyy huomioida. Toisaalta samat kirjoitetut asiat ääneen lausuttuna voivat kuulostaa omituiselta, luulen, ja paperille nyt vain on helpompi koota ajatuksensa.
"Ajatusten vaihdossa" on aina riskinsä, varsinkin kun et vielä tunne toista kunnolla; minullehan jokainen on epäilty kunnes toisin todistetaan. Ja mietin sitäkin millaisiin siteisiin tämä saattaa pidemmän päälle johtaa, mutta enhän voi karttaa läheisiä ihmissuhteita vain niistä mahdollisesti seuraavien ongelmien vuoksi: siitä taas seuraisi omat ongelmansa, vaikka Ullalle sanoinkin enemmän tai vähemmän piloillani, että elämä olisi helpompaa ilman ihmissuhteita - pötyä! Ehkä on niin, että minä voin antaa Paulalle jotain, kuten Ulla aikoinaan minulle; ehkä se on tarkoituskin, mutta kutsumuksena sitä on turha ottaa, teen vain niin kuin parhaaksi näen kunakin hetkenä. Ja tietenkään ei ole pois suljettua, että myös hän voi antaa jotain minulle - siitähän ajatusten vaihdossa on kysymys. Saattoipa niin jo tapahtuakin, sillä suunnittelin pitkään aamunavausta lempiaiheestani "vaikeneminen on kultaa, puhuminen hopeaa", ja Paulan sanat hiljaisuudesta tulivat ikään kuin johdatuksena, että NYT on aika! Luin lyhyitä yhteen sopivia otteita eri läheistä... Lopuksi pidettiin viiden minuutin hiljainen hetki, kuinkas muuten. Monille oli varmasti yllätys että seisoin heidän edessään puhumassa, eikä se minullekaan mikään itsestäänselvä pikku juttu ollut. Viimeksi juuri samalla viikolla sain kuulla, hyväntahtoisesti mutta kiusallisesti, että "kun tämä poika ei virka mittään". Tuokin henkilö sai vastauksen tässä muodossa...
Paula kirjoitti ettei pystynyt sanomaan minulle että aamunavaukseni oli hyvä, kuten oli aikonut, koska alkoi tuntea syyllisyyttä siitä "että me puheliaat taidammekin olla aikamoisia turhan höpöttäjiä". Enhän minä sitä sentään niin jyrkästi tarkoittanut; kyllähän puhua saa, ja pitääkin. Mutta kuten Catharose de Petri kirjoittaa kirjassa Kultainen Ruusuristi:
Tiesittekö, että ihmisääni samoin kuin puhumamme sanat ovat tulosta koko aistielintemme suuntautuneisuudesta, ts. ajatustemme, tunne-elämämme, veremme jännitystilojen ja koko olemassaolontilamme suuntautuneisuuden tulos? Tiesittekö, ettemme äänemme avulla pelkästään tuo ilmi olemassaolontilamme laatua, vaan myös levitämme koko olemassaolontilamme ympärillemme? Emme levitä olemassaolontilaamme pelkästään säteilyllämme, vaan saatamme äänemme avulla säteilymme tässä maailmassa toimivaksi maagiseksi kyvyksi. Kun joku puhuttelee meitä henkilökohtaisessa suuntaumuksessa ja kun kuuntelemme, kokonainen olemassaolontila tuodaan tietoisesti toimintasäteemme sisälle ja otamme sen vastaan. Meitä puhuttelevan äänen takana ei nimittäin ole pelkästään ajatuksia ja tahdon toimintaa vaan neljä eetteriä, joista kukin ilmenee kolmessa tilassa, ts. 12 aspektia. Keuhkojen ilmavirran avulla, joka saa äänen kuulumaan, nämä 12 henkilökohtaista eetteritilaa tuodaan yhdessä meidän omaan järjestelmäämme, jossa ne suurimmalta osaltaan tulevat hyväksytyiksi tullen siten toimiviksi. Näin kudomme keskinäisellä puheellamme lukemattomia siteitä, ja tämän luonnon kudelmiin jäämme peruuttamattomasti roikkumaan kuin hyönteiset hämähäkinseittiin. Siksi oikeamielisen Hengellisen Koulun todellinen oppilas puhuu, jos vain mitenkään mahdollista, ainoastaan persoonattomasti. Todellinen oppilas välttää tavanomaista keskustelua mahdollisimman paljon. Toistuvasti oppilaille tähdennetään hiljaisuutta ja vaiteliaisuutta. Näin hän voi suojella itseään ja välttää estämästä toisia. Koulu odottaa oppilaiden henkilökohtaisissa keskusteluissaan käyttäytyvän niin, että kaikki vaara heille itselleen ja toisille vältetään.
Paulan kolmas viesti olikin sitten jo pitempi kirje, joka viimeistään hälvensi epäilyni häntä kohtaan, ja rohkenin antaa hänelle Koulun esitteitä (jotka hän ilokseni koki Hengen ravinnoksi itselleen)... Myöhemmässä vaiheessa jouduin kuitenkin kasvotusten ongelman kanssa, kun minun täytyi tarkkaan punnita onko "rehellistä" kertoa Paulalle Koulun näkemystä henkiyhteyksistä, kun hän kirjoitti että "meille on annettu henkiopettajia, -oppaita ja -auttajia", vai sekaantuisinko liikaa toisen asioihin. Kallistuin sille kannalle, että se on velvollisuuteni, ei vain oppilaana vaan kanssaihmisenä, ja niinpä tietämättä että hän parhaillaan kirjoitti vastausta "älä koe velvollisuudeksesi puuttua asiaan", lainasin Paulalle Jan van Rijckenborghin Demasqui - Naamioiden Riisuminen, joka juuri on saatu suomeksi. Kyllä hän luki sen, vaikken voinut taata että se olisi mieluista luettavaa - itseasiassa jopa suuresti epäilin sitä.
Niin kuin Tiinan ja Ullan kommenteista kävi ilmi, ja sikäli kun muistan omia epäilyjäni viime syksyltä, mikä nyt tuntuu hyvin kaukaiselta, ihmisten on vaikea ymmärtää Hengellisen Koulun tehtävää ja oppilaanaolon merkitystä; he katsovat asioita puhtaasti tämän luonnon perspektiivistä. Minä olen alkanut nähdä - vielä hapuillen - toisesta näkökulmasta, sellaisen ihmisen näkökulmasta, joka on saanut yhteyden Hengellisen Koulun Elävään Ruumiiseen. Olkoonkin, että näin alussa ylilyönnit ja suoranaiset väärinkäsitykset ovat mahdollisia: innostus on palava, mutta käytännössä seison vielä sivussa. Se suotakoon anteeksi. Ainakin tein Paulalle selväksi missä itse seison tiettyihin asioihin nähden.
On kuitenkin syytä ottaa vakavasti seuraava varoitus kirjasta The Universal Gnosis:
Se saattaa olla selvää jokaiselle teistä, että hän, joka - toistettujen varoitusten jälkeen - kulkee kutsuen itseään oppilaaksi, vaikka syvimmässä tietoisuudessaan hän ei ole, tuomitaan itse-ylläpitämisensä mukaan. Kaikkien oppilaiden nykyaikaisessa Hengellisessä Koulussa odotetaan tulevan Pistis Sofiaksi, se on oppilas, joka uskon vakaumuksessaan murtautuu tietoisesti läpi ikuiseen viisauteen. Sellainen perustaa liiton Gnosiksen kanssa ylösnousemista varten. Kaikille muille, jotka ylläpitävät itseään Koulussa, se aiheuttaa kauemmaksi lankeemuksen. Katso, olemme ilmoittaneet teille.
Niin ikään on hyvä pitää mielessä ote Catharose de Petrin kirjasta Kirjeitä:
"Ajan" ilmiö synnyttää monia elämän täyttymystä etsiviä ihmisiä, joitakin puhtaan uskonnon pohjalta, mutta myös okkultismiin suuntautuneita ja okkultisuskonnollisia ihmisiä. Nämä aspektit me voimme nähdä yhtä monena "siltana" lopulta ainoan päämäärän, henkisielun kotiinpaluun, saavuttamiseksi. Joku ihminen on valinnut vähän suoremman tien kuin joku toinen. Mutta kaikkien täytyy aloittaa puhtaasta lähtökohdasta: En minä, vaan toinen minussa. Niin kauan kuin ihmisellä ei ole lujuutta omassa olemuksessaan, tulevat epäilykset toisten tekemisistä ja tekemättä jättämisistä yhä uudelleen ilmestymään hänen olemuksensa pinnalle.
 |
| Piirrokseni 1995 |
Parannuksena tämän sairauden kantajille on, että he ensinnäkään eivät elä vääristyneen taipumuksensa mukaisesti (!) ja toiseksi että he suuntautuvat polkuun täydellä suuntautumuksellaan ja kulkevat sen päättäväisesti.
[Korostuksen ja huutomerkin lisäsin tekstiin itse tuolloin.]
Vähän aikaa harkittuani ilmoittauduin myös elokuun kansainväliseen konferenssiin, vaikka toukokuun lopussa olin sitä mieltä että en usko osallistuvani. Tilaisuus nähdä oppilaita ainakin Saksasta ja Hollannista oli liian houkutteleva, olenhan kasvanut kuin tynnyrissä, ja nyt yht'äkkiä kansainväliset tuulet puhaltavat elämääni.
Ullakin kiinnitti huomiota siihen, että keskukselle pyydetään ilmoittamaan heti jos sairastuu vakavasti. No, Hollannissa on tämä keskus, Rozenhof, josta saa jonkinlaista apua: Suomessa oli jonkin aikaa koeoppilaana muuan Heikki, joka sairastui syöpään, ja häntä kehotettiin keskittymään päivittäin tiettyyn aikaan vastaanottamaan tuota apua. Kuten arvelinkin, ruumiillisen prosessin vuoksi veren ja elinten luovutus ei ole suotavaa kuin äärimmäisessä hädässä. Peruslääketieteen kurssillakin olemme kuulleet nk. "solumuistista", eli siirrännäisen tai verensiirron saaneet ihmiset usein kokevat muistikuvia, jotka selvästi kuuluvat luovuttajalle... Mitä hautaukseen tulee, ruumiin on kuoleman jälkeen oltava rauhassa kolme päivää - mikä yleensä tuleekin täyteen - jonka aikana prosessi täyttyy. Hautaustavalla sitten tuskin on enää olennaista merkitystä, kun jäljellä on vain tyhjä kuori, joten tuhkaus käy...
Päätösjuhlassa vedin taas yllätyksen takataskustani - kirjaimellisesti - ja jaoin kaikille halauslippuja, jotka sitten panimme täytäntöön: vapauttava kokemus! Mainio ohjelmanumero oli Marketallakin [opettajamme]: kirjoitimme nimemme paperille, jotka levitettiin pöydille, ja kierrettiin kirjoittamassa toisten - ja miksei omaankin - papereihin jotain myönteistä tuosta ihmisestä. Minulle kertyi kaikkea vanhastaan tuttua, tyyliin: rauhallinen, kuuntelija, mietiskelijiä, arvoituksellinen... mutta eniten minua lämmitti lukea kolme kommenttia: kaunis/kiva/salaperäinen hymy! Se on piirre jota minäkin arvostan ihmisissä. Täytyisi kai muistaa väläytellä sitä nyt useammin, mutta miksiköhän kotipuolessa harvemmin hymyilyttää? Tämä ei ollut sellainen kurssi, jonka jälkeen kyynelehtisin kuten kaksi vuotta sitten. Jäin vielä opistolle yhteen putkeen kahdeksi viikoksi, muutamaksi päiväksi talkootöihin, sitten luomu-kasvitarhan hoitokurssille ja yrttilääkinnän kenttäkurssille, saadakseni ravinto- ja luontaisneuvojan paperit.
Se ei ollut suunnitelmissani tullessani peruslääketieteen kurssille, mutta siitä vain kun tilaisuus on, tuumin... Yrttilääkinnän kenttäkurssilla kukin kymmenestä neuvojakandidaatista sai vedettäväkseen ryhmän, kun haimme yrttejä luonnosta. Koin tosin olevani ennemminkin osa ryhmää kuin sen vetäjä. Ehkä juuri se koitui turmiokseni. Viikon lopussa teimme kukkatippoja, minä voikukasta, koska eräs kukkaterapeutti peruslääketieteen kurssilla kertoi sen auttavan kaikkiin patoutuneisiin tunteisiin. Osasin siis odottaa jotain, mutta en sitä mitä siitä sitten seurasi. Join koko 100 ml kulauksittain vähän väliä, ja jokin tuntui liikkuvan sisällä etsien ulospääsyä, mutta tarvittiin laukaiseva tekijä ulkoapäin. Se tuli kun neuvojat kokoontuivat palaveriin ja saivat kirjallista palautetta ryhmiltään. Sain yhden lapun, joka alkoi: "hiljainen, vetäytyvä, hymyilevä", ja jatkui että "tuntee reitit, mutta neuvontaa ei saanut. Ei saanut kontaktia vaikka kuinka yritti kysellä". Mitä puppua! Olen taatusti vastannut niin hyvin kuin olen osannut, mutta lieventävänä asianhaarana siitä on sentään kaksi vuotta kun viimeksi näitä asioita opiskelin. Ja kaiken huippuna lause: "Hymyilemällä ei neuvota, vaikka onhan se parempi kuin olla vakava." Teki mieli todeta: "Kiitti vaan helvetisti, hymy on hyytynyt!"
En pystynyt puhumaan Marketalle kun jäimme kahden kesken, enkä mennyt päivälliselle. Hän päätti olla antamatta minulle diplomia, ennen kuin olen saanut lisää harjoitusta. Muut olivatkin opistossa koko talven, minun aikanani koko neuvojan koulutusta ei vielä ollut... Minähän imen tuollaisen itseeni kuin pesusieni, ulkoisesta tekijästä tulee sisäinen tekijä. Ensin tuli itku, mutta ei tarpeeksi, sillä kuten olen oppinut, poistuu kyynelten mukana ylimääräistä adrenaliinia. Loogista, kun asiaa oikein ajattelee; fytoterapiassa voikukka vaikuttaa mm. maksaan, ja kiinalaisen lääketieteen mukaan maksaan varastoituu viha. Sopii kuvaan. Kovin tervehdyttäväksi reaktiotani ei voi sanoa, sillä en kyennyt purkamaan sitä. Olisin halunnut huutaa ja raivota, mutta aina järjen ääni kuiski ettei noin sovi tehdä; "mitä muut mahtaisivat ajatella" (niin kuin ei opistolla oltaisi totuttu kaikkeen). Kiehuin vain hiljaisella tulella, ja vastoin kaikkia pyrkimyksiäni toivotin ihmisiä helvettiin, niin että jo pää tuntui raskaalta moisesta saasteesta.
Seuraavana päivänä, lähtöpäivänä, luulin jo päässeeni sen yli, mutta aamupalalle mennessäni totesin toisin olevan; pinnan alla kyti... Pettynyt? Katkera? Kyllä! En kuitenkaan syytä ketään - enää, vaikka ryhmässäni oli kaksi varsinaista tyhjänhölöttäjää ja yksi tosikko hapannaama. Löytyi toinenkin palaute, jossa minun sanottiin vastanneen kysyttäessä, mutta etten ollut puhunut oma-aloitteisesti. Tyypillistä, eikä edes pidä paikkaansa... Parhaasi teet ja luulet selviytyneesi vähintäänkin kiitettävästi, niin tässä on kiitos! En osallistunut tilaisuuteen jossa neuvojat saivat diplominsa, en ollut juhlatuulella sen paremmin kuin hempeissä jäähyväistunnelmissakaan.
Kokemussaldo on plussan puolella, olenhan yhtä uutta ystävää rikkaampi! Näin siitä huolimatta että puhuin Paulan kanssa toden teolla vain kerran, näyttäessäni valokuvia viime vuoden reissuiltani, ja tunnelma oli vapautunut, jopa siinä määrin, että Paula kertoi myöhemmin tunteneensa löytäneensä "kauan kadoksissa olleen veljensä"; kauneinta mitä olen kuullut! Meillä on paljon samanlaisia kokemuksia, olimmepa mm. yhtä aikaa Denise Linnin kurssilla (menneet elämät)... Tämä ihmissuhde on enemmän kuin osasin kuvitellakaan, vaikka alkoi niin erikoisissa merkeissä. Sattumaako? Tuskin.
21.-22.10.1995
Kansainvälisessä konferenssissa 4.-6.8.1995 puhuttiin juuri sellaisista asioista, joita olen pohtinut viime aikoina. Välillä minua on ahdistanut huoli ja epäily, olenko sittenkään kelvollinen tähän, kykenenkö tekemään sitä mitä on tehtävä - murtamaan mikä on murrettava. Jälkeenpäin minut täytti kuitenkin jälleen suuri sisäinen varmuus ja luottamus! Nyt suunnittelen jo seuraavaa konferenssimatkaa, vaikka alkuvuonna en ajatellut käydä siellä näinkään usein; kun mitään estettä ei tällä hetkellä varsinaisesti ole, ja tunnen todella jotain sieltä saavani, niin tietenkin haluan käydä mahdollisimman usein... Catharose de Petri kirjoittaa:
Todellinen oppilaanaolo alkaa aina yksinäisyydessä, mutta sitä mukaan kuin veli tai sisar edistyy vapatuksen tiellä, kasvu alkaa näkyä, ja se johtaa lopulta täydelliseen yhtenäisyyteen jokaisen toisen veljen tai sisaren kanssa.
Mutta palatakseni konferenssiin, jouduin tällä kertaa työhön, vaikka itsepä niin halusin päästäkseni vähän halvemmalla. Ehkä se oli huonosti organisoitu koska eri keskusten oppilaat olivat tottumattomia työskentelemään yhdessä eikä kukaan oikein ottanut vastuuta, joten aina ei tiennyt mitä tehdä ja se jos mikä on kiusallista.
 |
| Piirrokseni 1995 |
["Ilmestyspäivä" viittaa mm. hindulaisuudessa tunnettuun sykliseen aikakäsitykseen. Se on käsittämättömän pitkä ajanjakso, joka päättyy tuhoon: maailma puhdistetaan, jotta se voi alkaa ikään kuin alusta, "puhtaalta pöydältä". Kataareista taas sen verran, että Koulu katsoo jatkavansa kataarien henkistä perintöä; se on pitänyt konferensseja Etelä-Ranskassa kataarien mailla, ja siellä on myös Koulun pystyttämä muistomerkki kataareille, jonka sisään on kuulemma kätketty Koulun kirjallisuutta tulevia aikoja varten. Ks. kokoamani kirjoitus, "Katarismi".]
Sielunsa synnyttäneitä (viimeistään Ecclesia, mahdollisesti jo Tunnustava oppilas) pitäisi olla tarpeeksi kantamaan muut, muutoin voivat Shamballan tiiviössäkin olevat joutua syntymään uudelleen. Periaatteessa pitäisi olla vähintään Tunnustava oppilas päästäkseen Shamballan tiiviöön kuoleman jälkeen, mutta toisinaan vasta Kouluun tullutkin voi omata riittävän avoimuuden. Kuolemasta pitää välittömästi ilmoittaa keskukselle, jotta kolmen päivän sisällä voidaan järjestää erikoispalvelu, jonka voi pitää vain joku korkeamman aspektin oppilas; täällä käytännössä vain herra van Eijk, joka vastaa Ruotsin työstä (hänen Perfektiytensä kyllä huomaa - hän suorastaan säteilee!). Ruotsissa ei vielä ole ollut tarvetta. Läsnä pitää olla joku joka tunsi vainajan, jota palvelussa "kutsutaan ja hän vastaa" - ilmeisesti tarkoituksessa johtaa hänet Shamballan tiiviöön. Hyvin voimallinen palvelu, sanovat mukana olleet. Minäkin sain "hoitotestamentin", jossa vaatimukset tehdään selväksi. Polttohautaus on parempi, kuten teosofiankin mukaan, jotta vapautuu nopeammin.
["Shamballan tiiviö" ymmärrettiin eräänlaisena Koulun kuolemanjälkeisenä osana, voimakenttänä, joka oli erillään tuonpuoleisesta peilisfääristä, jonne tavalliset ihmiset kuoltuaan joutuvat, suojellen oppilaita sen petollisilta vaikutuksilta, ja joka sitten lopulta muodostaa "arkin" joka kantaa heidät staattiselle elämänalueelle kun aika on täysi.]
Ketähän minä yritän huijata kirjoittamalla Paulalle pitkiä lainauksia Koulun kirjallisuudesta, kuin mikäkin fariseus. Luoja varjelkoon minua yrittämästä toimia opettajana: sokea taluttamassa sokeaa! Olenhan itsekin yhä etsijä; polku on edessäni, mutta päämäärän näen uskon silmin... Löysin lohtua oivalluksesta, että kenties tämä kaikki on Paulalle valmistelua; ehkä tultuaan näin välillisesti Koulun kanssa tekemisiin hänen mikrokosmoksensa ajautuu seuraavana Ilmestyspäivänä silloin ilmenevän Hengellisen Koulun yhteyteen. Myötä- ja vastoinkäymisiä tämä on ollut edelleen. Olen hyväksynyt Koulun kannan homoseksuaalisuuteen vielä enemmän järjellä kuin tunteella. Sellaista ei hetkessä murreta mitä on vahvistettu yli kymmenen vuotta... Jos eteeni ilmaantuisi kiusaaja, hyvännäköisen ja muutenkin mukavan miehen hahmossa, joka osoittaisi selvää kiinnostusta minua kohtaan, toivoisin voivani olla varma että voittaisin sen, mutta en todellakaan tiedä! Omaan seksuaalisuuteensa tulisi suhtautua luonnollisesti, kirjoitti Mervi taannoin, mutta minähän olen tehnyt itsestäni luonnottoman. Edustan epänormaalia ihmistyyppiä, joka ei ole mies eikä nainen, kuten Rijckenborgh asian ilmaisee, ja siltä minusta on aina tuntunutkin...
Se on kuten Koulun kirjallisuudessa kuvataan, heittelehtimisenä vasemmalta oikealle, ei tasapainoa; ei sielunlepoa; "En kestä enää, ne eivät jätä minua rauhaan Hengellisessä Koulussa". Mutta painotetaan ettei tällainen olemassaolontila voi jatkua koska kukaan ei kykenisi kestämään tasapainon toistuvaa järkkymistä. Edessä on siis joko paluu tavalliseen luonnonelämään tai kehittyminen uuteen olemassaolontilaan. Mutta paluuta entisenlaiseen elämään ei enää ole, jokin on jo peruuttamattomasti muuttunut.
Olenko kehittynyt yhtään viime syksystä? Missä on lujuus? Missä luottamus? Paulallekaan ei enää jaksa Koulusta "puhua", kun tuntuu että sitähän se minullekin on, vain puhetta. Parempi säästää puheet kunnes on sanojensa mittainen ja tietää mistä puhuu. Alussa oli niin älyllisesti innostunut, nyt enemmän tunnetasolla. Koulun julkaisuissa sanotaankin, että järjellistä kosketusta seuraa moraalinen kosketus. En voi jouduttaa kehitystäni: jos en vielä täysin ymmärrä jotain, en osaa toimia oikein. Paitsi etten ole vielä tosi ruusuristiläinen, tosi kristitty, onko minulla edes oikeutta kutsua itseäni "oppilaaksi"? Puhun usein meistä tai meikäläisistä, mutta olen mitä suurimmassa määrin MINÄ... Ympäröivä todellisuus on niin kouriin tuntuva ja silmin nähtävä, eikä dialektinen tietoisuus kykene edes ymmärtämään staattista tilaa, ilman vastakohtia ja alinomaista muutosta. Catharose de Petri kirjoittaa:
Dialektisen tietoisuutenne neutraloitte suuntaamalla koko sisäisen olemuksenne päämäärän keskipisteeseen: pukeutua kerran uuteen ihmisyyteen ja tietää tulleensa hyväksytyksi Hengellisen Koulun voimakenttään, mikä mahdollistuu tahtomalla kulkea ainoa tie elämään, jonka Hengellinen Koulu teille osoittaa samalla lahjoittaen teille avomielisyyden avautua gnosiksen voimalle, joka ilmenee synnittömän ihmisen, Jeesuksen, hahmossa. Siinä mitassa kuin tämä prosessi etenee oppilaassa, astuu dialektinen persoonallisuus ikään kuin itsestään taka-alalle ja kuningas Minä lakkaa hallitsemasta dialektista elämänympäristöään. Näin ollen yhden murtaminen on edellytyksenä rakentaa "sitä toista itsessämme". Silloin olette kuin Johannes Kastaja: hän on prosessin alainen, hän valmistautuu. Hän toimii hyvin dynaamisesti ja kuitenkin hän tietää, että se joka tulee hänen jälkeensä on häntä väkevämpi. Tämä on suuren uhrin prosessi, jonka dialektinen minä voi suorittaa alusta loppuun Kristuksen voimassa. Kun valmistelutyön aika on ohi, Jeesus-ihminen astuu esiin. Alkuperäinen Henki ottaa vastaan tehtävänsä ja Johannes asettaa päänsä mestauspölkylle ja kuolee.
 |
| Piirrokseni: "Via Dolorosa, tai Ruusuristin vaellus" |
Tunnen itseni vielä niin harrastelijaksi, mutta ehkä olen liian ankara itselleni kun kuitenkin elän vasta ensimmäistä vuottani oppilaana. Ennen Mervin vastausta tuli yhteyskirje Hollannista, "Armon kolme tuntia", kuin tilauksesta; se puhutteli minua suuresti, mutta ei siitä nyt sen enempää. Kun sitten Mervin vastaus saapui, oli lohdullista lukea, että jokainen vakavamielinen oppilas pohtii tätä kysymystä. Maallisesti usein tulee kuviteltua itsestään jotain erinomaista muihin verrattuna, älyllisesti, kun taas oppilaana on kai taipuvainen luulemaan että kaikki muut ymmärtävät varmaan paremmin näitä asioita. Mutta ihmisymmärrys on hulluutta Jumalan edessä; tuollaiset vertailut pitää jättää sikseen. Ainakin nyt uskon ymmärtäväni mitä suuntautuminen ei voi olla! "Se on alkumuiston perusteella syntyvä avoimuus kuunnella sisäistä ääntä." On vaikea mieltää asennetta, "nostan silmäni vuorille, mistä minulle tulee apu", kuten psalmissa sanotaan (suomalaisessa Raamatussa se on kysymyslause), kun on tottunut siihen, että pitäisi olla jotain johon tarttua, niin kuin silloin kun vielä uskoi mietiskelyllä voitavan saavuttaa jotain hyvää. Tämä on jotain enemmän kuin "tee-niin-ja-niin-siihen-aikaan".
Minun pitäisi olla "työtön työnhakija", mutten ole koskaan mitään hakenut, vaan odottanut ainoastaan. Eipä minua olekaan kehuttu oma-aloitteiseksi ja aktiiviseksi, pelkäänpä olevani pikemminkin laiskaa ja työtävieroksuvaa sorttia. Olen sopeutunut työttömyyteen ehkä liiankin hyvin; ellei vaivaisi huoli yhteiskunnasta syrjäytymisestä... Olen sen verran pessimistinen - vaiko realistinen - etten usko työtä löytyvän hakemallakaan meikäläisen taustalla ja näinä aikoina. Kauan olenkin ollut optimistinen, mutta enää en jaksa uskoa haaveisiin. Viime aikoina olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten monia ihmisiä heti kättelyssä kiinnostaa olenko työssä tai opiskelemassa. Melkein tuntee syyllisyyttä kun täytyy vastata kieltävästi. Aivan kuin arvioitaisiin kuulunko A- vai B-luokan kansalaisiin.
Lähimmäksi tavoitteeksi asetin itselleni Viittakiven opiston kansainvälisen talvikurssin vuoden kuluttua; täytyy säästää rahaa. Siitä olen pitkään haaveillut. Se ei suoranaisesti ammatillisia valmiuksia tarjoa, nyt haluankin opiskella itseäni ja elämääni varten (vaan eikös kaikki viime kädessä palvele juuri sitä), saada uusia kokemuksia ja uusia ystäviä, ja niin muodoin, kehittää vuorovaikutustaitojani.
Linkkejä:
Massimo Introvigne: Lectorium Rosicrucianum: A Dutch Movement Becomes International (pdf). Massimo Introvigne on italialainen uskontososiologi, Center for Studies on New Religions-järjestön yksi perustaja ja toimitusjohtaja.
Uskonnot Suomessa: Lectorium Rosicrucianum ry
