VUOSIKATSAUS 2023

 Jälleen vuoden vaihtuessa luon katsauksen kuluneeseen vuoteen. Sattumalta tästä tuli melko musiikkipitoinen (osin kerraten asioita, joista olen kirjoittanut englanninkielisessä blogissani, otsikolla "Thank you for the music")...

Hatari

Vuoden alussa tuli uutinen että Hatarin "huutaja", Matthias, jättää bändin. Se oli pienoinen...järkytys? (En nyt halua liioitella.) Oli vaikea kuvitella heidän jatkavan ilman häntä, mutta niin ilmeisesti kuitenkin tapahtuu - ensimmäinen keikka uuden jäsenen kanssa on jo tehty. Olen nähnyt ja kuullut vain pätkän, joten en ole vielä kovin vakuuttunut; odotan ja katson. Uutisen kuultuani teetin välittömästi julisteen kuvasta, jonka puolisoni otti vuoden 2022 Helsingin keikalta, nk. "limsa-rituaalista", joka hauskalla tavalla korostaa miten lähellä uskontoa fanittaminen todella on; joillekin ihmisille se varmasti antaa tarpeeksi merkitystä elämään. Niinpä en myöskään voi ottaa uskontoa enää liian vakavasti. Sama psykologinen ilmiö vain vähän eri asussa. 

Hatari Helsingissä 2022: Klemens, Matthias,
ja Einar takana rummuissa: "limsa-rituaali."

Lord of the Lost

LOTL keikan jälkeen Tampereella 15.12.23

Ei se mitään, sillä jälleen Euroviisujen myötä sain joka tapauksessa uuden fanituksen kohteen - Saksan Lord of the Lost. Bändi on ollut kasassa eri kokoonpanoissa kauan - nyt alkavana vuonna on jo 15-vuotisjuhlakiertue - ja olen ollut hämärästi tietoinen heistä, mutta en aiemmin ole perehtynyt heidän tuotantoonsa sen kummemmin. Nyt olen toki kuunnellut kaiken ja pidän tavattomasti! He ovat hyvin monipuolinen bändi, on rankempaa ja on melodisempaa, enemmän kitaraa ja enemmän koskettimia. Vuosi huipentuikin 15.12.2023 Lord of the Lostin loppuunmyytyyn keikkaan Tampereella: aivan mahtava ilta, valtava energialataus! Oli ilo kuulla että myös puolisoni, jonka tietysti raahasin mukaan, kerrankin tykkäsi tällaisesta musiikista! Siinä missä Hatari on pysynyt mystisenä ja etäisenä, ja julkaissut hyvin harvoin uutta materiaalia, LOTL on aivan toista maata. Kumpikin edustaa aivan erilaista musiikkigenreä - osoitus makuni monipuolisuudesta - mutta heitä yhdistää termi "industrial", joten kaiketi minulla on jonkinlainen suosikkimusiikkityyli? Blood & Glitter voisi hyvin olla minun elämäni biisi; kaikessa yksinkertaisuudessaan se kuvaa minusta hyvin ihmisen osaa, ollen kuitenkin positiivinen ja voimaannuttava: putoamme ennen kuin nousemme... rikkinäisin siivin opimme lentämään. One Last Song taas on toiveeni soitettavaksi muistotilaisuudessani. 

Itse kuvaamani video keikan viimeisestä kappaleesta, joka oli tietenkin cover versio Käärijän Cha Cha Cha'sta! LOTL:n versiosta pidän enemmän. 

Heartstopper

Musiikin ohella fanitan niin ikään Heartstopperia, josta olen kirjoittanut paljon, ja vuonna 2023 Netflix julkaisi toisen kauden, josta kirjoitan täällä. Juuri joulun alla ilmestyi viides sarjakuva-albumi, jonka tuoreeltaan tilasin - neljäs ilmestyi suomeksi; minulla on molemmat versiot. Enää yksi on tekeillä ja Nickin ja Charlien tarina päättyy siihen. Kotimme "Heartstopper-alttarille" tilasin Nick & Charlie figuurit. >>>

Olavi Uusivirta

Palatakseni musiikkiin, näimme viimein suomenkielisen suosikkimuusikkoni, Olavi Uusivirran, 40 v. juhlakeikalla Tampere-talossa. Se on pitkään ollut puute, jonka nyt sain korjattua. 

Michael Monroe

Kävimme katsomassa myös Michael Monroe dokumenttielokuvan: tiesin toki kaikki faktat entuudestaan, mutta nähtynä yhtenäisenä tarinana se teki silti suuren vaikutuksen, jota mietin vielä monta päivää jälkeenpäin. Kuuntelin töissäkin yksin illalla hänen tuotantoaan. Tavallaan kai löysin uudelleen nuoruuteni idolin. Millainen elämä! Harva voi sanoa kokeneensa sellaista, vielä harvempi suomalainen. Hän on elävä legenda ja kansallisaarre! Seuraava puute korjattavaksi onkin kai Michael Monroen livekeikka. 

Tina Turner

Vuosi toi myös uutisen Tina Turnerin poismenosta, josta julkaisin omankin kirjoituksen. Minä luen hänet kuuluvaksi enempi innoittajiini buddhalaisuuden harjoituksessa, kuin musiikissa. Hänen kirjansa, jonka luin vain vähän ennen hänen kuolemaansa ja josta myös kirjoitin täällä, olikin minulle epäilemättä vuoden tärkein lukukokemus. 

Mutta musiikista ja buddhalaisuudesta puheen ollen, Tina Turner on sanonut:

Nam-myoho-renge-kyo on laulu. Soka Gakkai-traditiossa meille opetetaan kuinka laulaa sitä. Se on ääni ja rytmi joka koskettaa paikkaa sisälläsi. Tuo paikka, jonka yritämme tavoittaa, on alitajuinen mieli. Uskon, että se on korkein paikka, ja jos kommunikoit sen kanssa, silloin saat tietoa siitä mitä tehdä. Laulun laulaminen voi saada sinut itkemään. Laulun laulaminen voi tehdä sinut onnelliseksi. Se on henki - henki sisälläsi.

Näin kaksi asiaa kietoutuvat yhteen. Joskus kuunneltuani juuri mielimusiikkiani ennen kuin alan toistaa mantraa - eli laulaa mantraa, kuten Tina Turner kirjassaan sitä kutsuu - tuntuu kuin sama energia jota musiikki antoi, jatkuisi yhä, ja tällä kertaa minä itse olen sen lähde! 

Ja viitaten vielä Euroviisuihin, koronavuonna 2020 jolloin kisat peruttiin, Azerbaijania edusti Efendi kappaleellaan Cleopatra, johon sisältyy Daimoku (Nam-myoho-renge-kyo). Vaikka se minusta tuntuu hiukan irralliselta lisäykseltä, jolla on haluttu tuoda jotain mystistä kappaleeseen, aviomieheni oli siitä erityisen innoissaan; tavallaan se kai viimeistään validoi harjoitukseni hänelle, joten voin olla vain kiitollinen siitä. 

Edesmennyt puoliso

Loppuvuodesta tuli ajankohtaiseksi työstää suhdettani edesmenneeseen puolisooni, ja aloitin "maagisen prosessin", josta olen kertonut, ja joka on nyt tullut loppuun; teemana oli vähittäinen hiipuminen, väheneminen, jonka psykologinen tarkoitus oli että asia on loppuunkäsitelty eikä siihen enää palata. Negatiiviset tunteeni alkoivat syödä merkityksellisyyttä, jonka hänen kuolemansa toi elämääni. Menneisyyden sörkkimisessä ylipäänsä on mieltä ainoastaan niin kauan kuin saat siihen uutta oivallusta ja pystyt työstämään asioita eteenpäin; muussa tapauksessa olet vain jämähtänyt märehtimään vanhoja asioita. 

Kaverini

Kaverini, josta olen paljon kirjoittanut (esim. täällä) on juuri sellainen: samat iankaikkisen vanhat asiat vuodesta toiseen, jo parikymmentä vuotta. Jos olen sympatiaa joskus tuntenut, se on kulutettu loppuun aikaa sitten, koska... a) Olen kuullut hänen traumoistaan ja vaikeuksistaan kyllästymiseen asti. b) Mikään ei koskaan muutu. c) En voi edes sanoa mitään, koska sitä ei otettaisi vastaan (yritin joskus). 

Vuoden 2023 aikana aloimme kuitenkin tavata taas säännöllisesti kuukausittain; olimme pitkään nähneet erittäin harvoin, muutaman kerran vuodessa. Vain aika näyttää mitä tästä tulee. Ehkä minun pitäisi ottaa hänet seuraavan maagisen operaation aiheeksi? Kohde olen toki minä itse, koska kysymys on aina minun ajatuksistani, minun tunteistani: ts. minulla on ongelma - hän ei ole ongelma. Kieli poskessa voisin kuvata suhdettani häneen niin että hän on rakkain vihamieheni, rakastan vihata häntä. 

Työ

Työssäni tuli syksyllä muutoksia hiukan yllättävälläkin tavalla: kun palasin kesälomalta, töissä oli vieras irakilainen kaveri, joka alussa vaikutti tosi ystävälliseltä - antoi jopa kyydin kotiin sateella - mutta kolmantena päivänä hän yhtäkkiä lakkasi tyystin tervehtimästä ja puhumasta minulle. Koin sen silloin hyvin ahdistavaksi ja lopulta soitin pomolleni ja pyysin siirtoa! No, tilanne kyllä sen jälkeen korjaantui - ilmeisesti hän sai hiukan noottia - ja jo seuraavalla viikolla tunsin itse suurta voimaantumista enkä enää välittänyt edes, mutta sain joka tapauksessa siirron, vieläpä hyvin äkillisesti: minulle soitettiin edellisenä päivänä koska työntekijä kyseisessä kohteessa oli jäänyt pois. Kohde on täysin vastaava mutta pienempi, ja minä olen ainut iltatyöntekijä: nautin rauhastani! Lisäksi sain kuulla että edellisen kohteen sopimus oli päättymässä tammikuussa 2024, joten tämä tuli oikeaan aikaan... työsuhteeni jatkuvuus on turvattu taas pariksi vuodeksi eteenpäin. Ja myös sikäli se tuli oikeaan aikaan, että aivan yllättäen pian siirtoni jälkeen pomoni ilmoitti lopettavansa firmassa. Eli jälleen kerran ensi alkuun negatiiviset asiat saivat aikaan positiivisia muutoksia elämässäni, kun itse olin aloitteellinen (tämä on tärkeä pointti)! 

Joskus saattaa tuntua että elämä on hyvin rutiinimaista - samat asiat joka päivä, joka viikko. Mutta eikö niin ole enemmän tai vähemmän kaikkien kohdalla? Kuinka monella tapaa päivittäisen elämänsä voisi elää; on syötävä, nukuttava, käytävä töissä, huolehdittava kunnostaan... Rutiinit antavat lujan ja varman perustan. Kaipaisinko työttömän "vapautta": aikaa oli aina yllin kyllin, mutta ei rahaa mihinkään. 

Terveys

Loppuvuodesta minulla oli sydänkontrolli kahden vuoden tauon jälkeen ja kaikki näytti todella hyvältä! (Sydänleikkauksestani vuonna 2019 kerron toisessa blogissani.) Seuraava kontrolli on vasta kolmen vuoden kuluttua, ja sitten ne lopetetaan. Yleensä niitä ei edes jatketa näin pitkään, mutta minulla alku oli niin raju. Kaiken varalta vuosia jatkettu päivittäinen betasalpaaja-lääkitys lopetettiin nyt, ja vointini on senkin ansiosta paljon parempi, sillä se hidasti sykettä, mistä saattoi aiheutua erinäisiä oireita. 

Gongyon uudistus

Joulukuussa uudistin monen vuoden jälkeen henkilökohtaista Gongyotani (selitetty tämän blogin sivulla Harjoitus, jossa myös uusi kaava). Tulostin sen itselleni muovikansiin, yhdessä suunnittelemani muistotilaisuuden tekstin kanssa (joka on julkaistu jo paljon aiemmin toisessa blogissani, mukaan lukien siihen olennaisena kuuluvat videot). Loppuun liitin lyhyen esittelyn Nichiren-buddhalaisuudesta, joka on koottu tästä blogista; toisin sanoen, se on suunniteltu myös muiden luettavaksi. 

Gongyoni on alun alkaenkin koottu netistä, itsenäisten harjoittajien antamien mallien pohjalta. Shindoku-tekstin (selitys löytyy sivulta Harjoitus) translitteraatio oli ennen SGI:n käytännön mukainen - kuten se on edelleen tässä blogissa sivulla Lootussutra käännös - mutta uuteen versiooni käytin Nichiren Shu:n tavutuskäytäntöä, jonka löysin täältä. Se myös eroaa parissa kohtaa parilla sanalla. Englannista kääntämäni sutrateksti on niin ikään SGI:n käyttämä versio, ymmärtääkseni, ja sen olen säilyttänyt. Joskin olen myös harkinnut sen tarkistamista vertailemalla olemassa olevia eri käännöksiä. 

"Hiljaisia rukouksia" (eli meditaatioita) uudistin myös yhdistelemällä niitä. Yhdessä käyttämässäni rukouksessa sanotaankin että "Minä rukoilen juuriakseni negatiivisen karman elämässäni... ja jatkuvasti puhdistaakseni ja syventääkseni uskoani ja harjoitustani... niin että voin saavuttaa valaistumisen tässä ruumiissa." Kaikki tekemäni muutokset ovat aina syntyneet sisäisestä tarpeesta, vähittäisen luonnollisen kehityksen seurauksena.

Lisäksi otin nyt mukaan perinteisen buddhalaisen turvautumisen Kolmeen Aarteeseen tai Jalokiveen. Olen käyttänyt palin kielistä muotoa päivittäin siitä asti kun osallistuin virtuaaliseen turvautumisseremoniaan vuonna 2020, mutta se tuntui liian irralliselta varsinaisesta harjoituksesta, johon halusin sen siksi sisällyttää. Suomennettu sanamuoto on erään itsenäisen harjoittajan jakamasta versiosta.

Niin ikään halusin sisällyttää toisen buddhalaisen perinteen eli neljä bodhisattva-lupausta. Käyttämäni käännös on peräisin edellä viitatusta Nichiren Shu-gongyosta. Toinen versio löytyy muistopalveluksestani, jossa on videolla siitä tehty englanninkielinen laulu. Joissain koulukunnissa harjoittaja käsittääkseni vastaanottaa bodhisattva-lupaukset seremoniallisesti opettajaltaan. Itse pitkään epäröin käyttää niitä, koska ovathan ne erittäin vaativia, mutta ne avaavatkin valtavia tulevaisuuden näkymiä ja ovat lupaus ennen kaikkea itselle, mikä täyttää sielun juhlallisella vakavuudella. 

Harjoitus on elämää varten, ja buddhalainen harjoitukseni nivoutuukin elimellisesti osaksi päivittäisiä rutiinejani; se on ELÄMÄÄ, ei vain jokin sunnuntai-harrastus. 

Vuoden vaihde

Vuosi vaihtuu jälleen jo tutuksi tulleissa merkeissä: Luumukylän uuden vuoden puhe aattona ja uuden vuoden seremonia yöllä Youtubessa livestriiminä. Lisäksi aattona myös Unity Templen unitaariuniversalistinen palvelus. Jouluna minulla ei ollut mitään erityistä ohjelmaa sen lisäksi että seurasin televisiosta messua Roomasta; sekin vain korostaa sitä että uuden vuoden yö on minulle paljon merkittävämpi, se on jopa vuoden tärkein juhla. 

Luonnollisesti omat traditioni kuuluvat asiaan tälläkin kertaa. Vihin myös käyttöön ostamani Baphomet-kynttilän, joka osoittaa sympatiaani The Satanic Templeä kohtaan (niin, kuten eräässä vanhassa kirjoituksessa totean, "hengellisyyteni käsittää moninaisia aspekteja, koska ihminen on moninainen olento"). Eliphas Levin Baphomet-hahmo kuvaa vastakohtia. Mutta dualismi on vain pintaa, näennäistä. Pohjimmainen todellisuus syvemmällä tasolla on Ykseys. Siinä on myös lännen ja idän henkisyyden olennainen ero minun mielestäni.  

Pullo aitoa samppanjaa on myös ostettu. 

Katsaus kuluneeseen vuoteen

Muokattu 27.2.2023: Lisäämäni YouTube-video oli poistettu palvelusta.

Ukrainan sota

Vuoden alussa alkoi Ukrainan sota. Se ahdisti minua pari ensimmäistä viikkoa. Nyt kun sota vain jatkuu ja jatkuu, olemme nähneet Venäjän surkeuden ja Ukrainan menestyksen, on valitettavasti käynyt juuri niin kuin pelkäsin: olen tottunut siihen. En enää edes viitsi seurata uutisia, sodasta on tullut vain yksi konflikti muiden joukossa. Se on kai inhimillistä, jos et ole keskellä itse tapahtumia, mieli etsii jo seuraavaa kohdetta. Toisaalta, kun rukoilen Gongyossani (katso sivu Harjoitus), "rukoilen vilpittömästi Buddhan suuren pyrkimyksen puolesta: mielen puhdistamisen avulla synnytettyä rauhaa maahan", en ole oikeastaan aiemmin tajunnut tuota aktiivista puolta asiassa: kyse on ennen kaikkea oman mielen puhdistamisesta, joka edistää rauhan syntymistä laajemminkin. Tästähän puhutaan myös YouTube-videolla, jonka linkitin julkaisuuni, jossa aiheena oli Ukrainan sota. Jo Pekka Ervast kirjoitti samasta asiasta Jeesuksen vuorisaarnaan liittyen, kun puhutaan että ei pitäisi vastustaa pahaa (pahalla): hyvä ei taistele, se voittaa, kun vahvistan hyvää itsessäni ja näytän esimerkkiä. Usein ihmetellään mitä yksi ihminen muka mahtaa suurten, pelottavien asioiden edessä, ja kuitenkin siitä se aina alkaa, yksilöistä, meistä itse kustakin omalla kohdallamme. Ei valtioista, ei yrityksistä. 

Virtuaalinen osallisuus

Alkuvuodesta osallistuin muutaman kerran San Franciscon alueen Nichiren Shu-temppelin Gongyoon  Zoomissa, josta mainitsen vuoden takaisessa kirjoituksessani. Pidin siitä kyllä, mutta se päättyi minun osaltani (ainakin toistaiseksi) siihen kun minulta ryhdyttiin tinkaamaan että pistäisin kameran ja mikrofonin päälle ja esittelisin itseni! Siihen en ollut valmis. Kun aikoinaan (1998) tutustuin Kristiyhteisöön, johon yhä kuulun väestörekisterissä, kävin jumalanpalveluksissa säännöllisesti, mutta tulin ja menin puhumatta kenenkään kanssa; siinä vaiheessa se oli minulle tarpeen ja minulle myös sallittiin tuo vapaus - olisi ollut häiritsevää, jos joku olisi tullut puhumaan minulle. Sitä kesti ehkä vuoden, mutta sitten kun olin valmis ottamaan askeleen läheisempään suhteeseen, aloin käydä myös muissa tilaisuuksissa ja minusta tuli hyvin aktiivinen seurakuntalainen, joka oli usein näkyvässä roolissa. 

Olen kokenut sikäli helpommaksi ottaa osaa YouTubessa striimattuun unitaariuniversalistiseen palvelukseen Amerikasta - kukaan ei edes voi odottaa että sinun pitäisi olla jotenkin esillä, saat vain rauhassa seurata. Sekin tosin jäi lähes vuodeksi, ja vasta loppuvuonna olen yrittänyt taas enemmän osallistua. Pyrkimykseni on pyhittää sunnuntaini kotoilupäiväksi, johon se voisi kuulua osana, mutta olen myös alkanut katsoa aina muutaman eri koulukunnan videon Nichiren-buddhalaisuudesta, mm. Lootus-sutran tulkinnasta: nimenomaan usko, harjoitus ja opiskelu ovat peruspilarit, joita jo Nichiren itse korosti. Ainakin nämä ovat hyödyllisiä YouTube-kanavia tässä tarkoituksessa (Soka Gakkai Internationalin materiaalia löytyy netin täydeltä, joten se ei ole mukana; itse olen vähän kyllästynyt siihen, saanut yliannostuksen):

The Lotus Sutra Lab (Rissho Kosei-kai)

Nichiren Bay Area (Nichiren Shu)

Threefold Lotus Kwoon 

Heartstopper

Jos olet seurannut blogiani, vuoden suurin ilmiö minulle oli tietenkin Heartstopper. Nähtyäni sen ensimmäisen kerran toukokuun alussa - ja katsoin sarjan kaikkiaan 18 kertaa peräkkäin - mieleni oli jossain aivan toisessa tilassa varmaan kolme kuukautta; sitä olen yrittänyt kuvata monissa kirjoituksissani (4) aiheesta. Se oli ehdottomasti pääasiassa positiivista, vaikka siinä sivussa myös ei-niin-miellyttäviä oivalluksia omasta elämästä nousi esiin, mutta joskus sekin on välttämätöntä. Toinen kausi on kuvattu syksyllä ja julkaistaan joskus vuonna 2023. 

Heartstopper-"alttarini"

Edesmennyt puolisoni

Yksi niistä oivalluksista koski edesmennyttä puolisoani, jonka kanssa elin melkein 19 vuotta. Hänen kuolemastaan tuli kuluneeksi tänä vuonna seitsemän vuotta, ja puhutaan "seitsemän vuoden sykleistä" ihmiselämässä: todellakin, jokin on tullut nyt päätökseen. Tämä oli ensimmäinen vuosi, kun en ole käynyt vanhalla kihlapaikallamme metsässä, järven rannalla, "pyhiinvaelluksella". Se on vähän hankalan matkan päässä, enkä tuntenut siihen suurempaa tarvetta. Tosin se on myös neljän rakkaan kissan tuhkien viimeinen leposija, joten eiköhän siellä vielä tule käytyä...

Sanon vain sen verran, että masentuneen ihmisen kanssa on raskasta elää, ja vielä kun siihen liittyy alkoholismi, ollaan tosi syvässä suossa. Kenenkään ei pitäisi soimata itseään jos ei jaksa; ei ole oikein uhrata omaa elämäänsä jonkun toisen vuoksi, jota ei kuitenkaan voi pelastaa. On lupa ajatella itseään ensin. Eikä siinäkään ole kaikki; kenties pääsen blogikirjoituksissani joskus vielä siihen aikaan kun tutustuimme. Olimme ehkä alun alkaenkin pari jonka ei olisi pitänyt olla, mutta asia mutkistuu jos alkaa miettimään miten elämäni olisi mennyt ilman häntä, ihan käytännön olosuhteiden kannalta... olisinko jäänyt asumaan äitini nurkkiin maalle ja pysynyt ahdasmielisen lahkon jäsenenä? Olin siis ahtaalla sekä fyysisesti että mentaalisesti, joten ilman muuta puolisoni myötä tapahtui myös suurta vapautumista, vaikka siihen sisältyi paljon tuskaa ja ristiriitaa. Mutta oliko mitään oikeaa syytä miksi pysyimme yhdessä niin monta vuotta, paitsi tottumus, miellyttämisen halu, muutoksen pelko, huoli hänestä... 

Ystäväni

Paljon olen kirjoituksissani vuosien varrella niin ikään viitannut erääseen ystävääni, ja pohdiskellut suhdettamme. Vuonna 2022 kaikki tuntui kärjistyneen (vai pitäisikö sanoa, "taas kerran"?), ja se alkoi alkuvuodesta hänen lähettämästään sähköpostista, jota olen käsitellyt omana julkaisunaan. Voinko edes kutsua häntä "ystäväksi"? Tarkoitan, eikö hän ole vaivihkaa jo aikaa sitten "pudonnut" kavereiden kategoriaan? Kuten joskus olen kertonut, olen jo nuorena jakanut tuntemani ihmiset kolmeen ryhmään - ystävät, kaverit, tuttavat - jotka muodostavat ikään kuin kolme laajenevaa piiriä ympärillesi, eikä niitä voi sekoittaa keskenään. Enhän pysty uskoutumaan hänelle, mikä on kenties tärkein ystävyyden tunnusmerkki, mutta kenelle sitten pystyn? Oikeastaan se vaatii minusta täysin ulkopuolisen ammattilaisen - esim. terapeutti tai pappi. Jälkimmäistä olen käyttänyt aina vuoden alussa, eikä se nykyään ole edes kovin uskonnollinen tapa; pappi vain on helpommin tavoitettavissa.  Toisaalta, olenko minä koskaan ollut YSTÄVÄ hänelle? Minulle ei ehkä kannata uskoutua, en ole sen arvoinen. Asia kärjistyi nimenomaan minun mielessäni; hän ei siitä taida mitään tietää - enhän ole kertonut, tapani mukaan. (Osa minusta melkein toivoisi, että hän vahingossa löytäisi blogikirjoitukseni aiheesta.)

Olisiko niin, että minä projisoin häneen piirteitä, joista en ole pitänyt itsessäni ja niin ollen torjunut? Esim. hänen "hyveellinen" moraalinsa on minulle huonoa moralismia - olenhan myös itse aikoinaan elänyt tiukkapipoisen vaiheen. Hänelle se vain ei ole vaihe. Paras vastaus hänen uskonto-kysymyksiinsä olisi yksinkertainen, "ei kuulu sulle!" Uskonto on henkilökohtainen asia, joka  koskettaa sisintäsi, sinulle pyhiä arvoja. Onko siis ihme jos itsekin olen vähän herkkänahkainen sen suhteen? Hän ei voi ymmärtää ajatuksiani, koska ei ole itse samassa kohtaa (tähän tosin kätkeytyy se ongelmallinen ajatus, että minä olen pidemmällä kuin hän... vaikka se olisi tottakin, eihän niin sovi ajatella eikä varsinkaan sanoa). Suoraan sanoen välttelin häntä kuukausia. Vasta joulun alla halusin tavata, koska se on tapana; ostin jo perinteeksi muodostuneen teepaketin lahjaksi ja tarjosin teen kahvilassa. Mietin joskus onko sekin itseasiassa minulle vallan osoittamista sen sijaan, että tekisin sen vain hyvää hyvyyttäni; tiedän, että hänelle se ei tulisi mieleenkään. Oli miten oli, se oli oikein hyvä kohtaaminen, josta jäi hyvä mieli. Me vain jutustelimme niitä näitä - sen kaltainen tapaaminen on aina antanut minulle eniten, ei mikään muka-syvällisyys - ja taisin jopa tuntea häivähdyksen sympatiaa häntä kohtaan: hänellä on omat pitkäaikaiset vaikeutensa, joista voisin sanoa yhtä sun toista, mutta se ei ole minun asiani eikä kuulu tähän. Olin valmistautunut pitkään rukoilemalla hänen puolestaan Gongyossani; se on aina hyvä ajatus, positiivisen energian lähettäminen. Tärkeintähän olisi vain kohdata ihmisenä toinen ihminen, eikä esim. kohdata buddhalaisena kristitty. 

Korona

Alkuvuodesta minäkin lakkasin käyttämästä maskia joukkoliikenteessä ja kaupoissa. Sain riskiryhmään kuuluvana kolmannen rokotuksen. Elokuun alussa sitten sairastin Covidin. Se todettiin testissä virallisesti. Ensin tein kaksi kotitestiä, joista eka näytti positiivista ja toinen negatiivista. Eivät ne oireet olleet rankkoja, kuin tavallista flunssaa (nenä vuoti), mutta tavallista sitkeämpi se oli ja kärsivällisyys olikin jo koetteilla: kesti toista viikkoa, ennen kuin päivittäinen kuume lakkasi. Vain yhtenä päivänä se oli lähes 39, muuten sellaista 37,5 astetta. Kahden kuumeettoman päivän jälkeen uskalsin lähteä kotoa, kuten ohjeissa sanotaan. Maku- ja hajuaistini palautuivat onneksi päivissä; olen kuullut tapauksista, jolloin ne ovat olleet poissa jopa kuukausia. Mutta vielä pari viikkoa eteenpäin minulla oli epämääräisiä oireita: on/off aristusta kurkussa, joka tuli ja meni noin joka toinen päivä, älytöntä hikoilua levossa ja voimattomuuden tunnetta. Minun ei ehkä olisi pitänyt niin pian aloittaa kuntoilua uudelleen. Mutta kaiken kaikkiaan korona tuntuu menneen talven lumilta: siitä on tullut yksi virus muiden joukossa, enkä ole huolissani. Kuitenkin jos se noin lievänä vaivasi noinkin pitkään, en totisesti haluaisi sairastaa sitä yhtään ärhäkkäämpänä. Aion kyllä ottaa neljännenkin rokotuksen. 

Kesäloma

Kesäloma oli erinomaisen onnistunut: en laatinut ainuttakaan listaa mitä pitäisi tehdä ja missä käydä. Otin rennosti. Se oli lepoa, kuten pitäisikin; ei suorittamista. Ainoa paikka missä kävimme kotikaupungin ulkopuolella, oli Ähtäri ja Tuuri, josta on muodostunut jokavuotinen perinne. 

Työni

Työssäni olen vihdoin täysin tyytyväinen, päästyäni lokakuussa eroon vanhasta kohteesta, jossa minua vastentahtoisesti käytettiin sijaisena (sopimus päättyi). Nyt saan olla yhdessä kohteessa, jossa viihdyn mainiosti, ja kaiken lisäksi aloin tehdä omasta tahdostani pelkkää iltavuoroa vuorotyön sijasta. Rakastan omaa rauhaani. Minulla on myös ollut tilaisuus vertailla muiden työn jälkeä omaani, ja vaikka se kuulostanee omahyväiseltä, olen vakuuttunut siitä että teen erittäin hyvää työtä! Minulla on silmää yksityiskohdille ja erinomainen työetiikka; hyvin tehty työ tuottaa minulle tyydytystä. Lisäksi pidän huolta kunnostani, joten jaksan hyvin; työnihän on fyysistä. En ymmärrä kollegoita, jotka valittavat työn raskautta tai kiirettä; se kuuluu työn luonteeseen, toisinaan. On jokaisen velvollisuus huolehtia omasta jaksamisestaan, ei vain työtä varten, vaan yleensäkin elämää. 

Hatari

"Welcome to the society of the Spectacle; welcome to Hatari." 

Hatari 8.10.2022 Korjaamo, Helsinki

Lokakuussa kävimme puolisoni kanssa Helsingissä islantilaisen Hatarin keikalla. Olen fanittanut bändiä vuoden 2019 euroviisuista asti, ja samana vuonna myös näimme heidät edellisen kerran, ennen kuin korona iski. Heillä ei ole ainuttakaan kappaletta, josta en pitäisi. Katso esim. YouTube-kanavani Hatari-soittolista; sis. sekä virallisia videoita, audioita, että live-esityksiä, myös Helsingistä 2019 ja 2022. Katso myös: Hatari Translations. Minusta on hienoa että he laulavat omalla äidinkielellään; islanti kuulostaa kiehtovalta. Hatarin lyriikat eivät ole mitään lemmenlurituksia, joita maailma on väärällään. Biisien nimetkin sen kertovat, esim. "viha vallitsee", "ei armoa", "kuvotus", "korruptiotanssi"... Otetaanpa esimerkiksi kappale Ódýr ("halvalla") jonka olen joskus suomentanut englanninkielisestä käännöksestä: 

Vuodet livahtavat sinulta kuin roskiin viskatut leivänmurut

Ne kasaantuvat särkyneiden unelmien kekoihin

Katsot taaksepäin ja ajattelet:

Miksi myin itseni -

Miksi myin itseni -

niin halvalla?

Yöt jotka sinulla on jäljellä on luettu

Elämäsi on loppuun palanut natsa tupruavassa tuhkakupissa

Katsot taaksepäin ja ajattelet:

Miksi myin itseni -

Miksi myin itseni -

Kun tuhkasi osuvat arkkuusi, kukaan ei muista kuka olit

Mikään ei ole niin kulunutta kuin loppumaisillaan oleva elämä

Et pysynyt tarpeeksi päättäväisenä jotta kukaan välittäisi muistaa sinua

Mikä tulee seuraavaksi, on musta yön kuilu ja ikuinen murhe pohjattomassa unohduksessa

Kätkeydyn lakanan alle

jonka kylmä on peittänyt

yö tuijottaa hiljaa

se kertoo tarinoita

Tyhjyys lähestyy

paljasjaloin, taistelen vastaan

Sijaan kuolinvuoteeni

Sijaan kuolinvuoteeni

Vuodet livahtivat sinulta kuin roskiin viskatut leivänmurut

Ne kasaantuivat särkyneiden unelmien kekoihin

Kuinka usein katsoit taaksepäin ja ajattelit:

Miksi myin itseni -

Miksi myin itseni -

Niin halvalla?

 Joidenkin määritelmien mukaan he sekoittavat teknoa, punkia ja industrialia. Minun musiikkimakuni on hyvin monipuolinen, kuten voi havaita kanavaltani. 

Hatari 8.10.22 Helsinki: Sooda-rituaali

(Video alkaa nurinkurisesti, mutta kääntyy pian oikein päin: oma moka, enkä osaa editoida sitä enempää.) Kuorokappale on nimeltään "Nunquam Iterum" ("Ei koskaan enää"), ja on peräisin Hatarin levyltä Neyslytrans. Sen jälkeen kuullaan ensitahdit saman levyn kappaleesta Niðurlút ("Alakuloinen"), joka toistaa edellisen lyriikoita.

Tämä oli lähes illan kohokohta, jota kaikki osasivat odottaa: näkisin sen niin, että se korostaa fanikulttuurin tietynlaista samankaltaisuutta uskonnon harjoitukseen nähden. Mehän palvomme idoleitamme, eikö niin? Rituaalissa käytetään aina jotain paikallista limonadia (se oli punaista; tarkemmin en nähnyt). Minut Hatari on saanut jopa kiinnostumaan uudella tavalla heidän kotimaastaan, tuosta luontonsa puolesta hyvin omaleimaisesta saaresta. Missä muualla vanhat jumalat olisivat vielä yhtä voimissaan?

"Me olemme kaikki Hatari!" 

Kuntoilu ja ruokavalio

Säännöllinen kuntoilurytmini on pitänyt koko vuoden, ja samoin uudistettu ruokavalioni, joka on vain tarkentunut: kehoni tietää mitä se tarvitsee, ja olen lisännyt arkisin välipaloja jotta jaksan töissä ilman nälkää ja heikotusta. Laihduin vuoden 2021 syksystä vähitellen 10 kg, ja olen taas samoissa mitoissa kuin olin vuosikausia nuorempana. Ei ole mitään vippaskonstia, vain se vanha sääntö että kuluta enemmän kuin syöt. Tahdonvoimaa se vain vaatii, ja sitä minulla on kun päätän jotain. Pidän itse itsestäni enemmän tällaisena, ja vain sillä on väliä. Ja pääasia on toki, että tuntuu hyvältä ja jaksaa paremmin! Nautin rutiineistani; ne ovat ikään kuin arkipäivän rituaaleja, jotka rytmittävät elämää. 

1990-luvun ajan henki

Aloitin tässä blogissa edelleen jatkuvan projektini eli vanhojen (pääasiassa) 1990-luvun päiväkirjojeni läpikäymisen. Jo vuoden 1990 kohdalla kiinnitin huomiota seikkaan, joka tuntui olevan ajan henki: lähin esimieheni siviilipalvelusaikana toistuvasti muka huumorin varjolla piikitteli minua erittäin ilkeästi, ja se meni aivan henkilökohtaisuuksiin, esim. finnini, joka muutenkin oli arka asia siinä iässä. Lisäksi hän, noin kolmikymppinen mies, harrasti härskejä vitsejä naisvaltaisessa toimistossa. Ymmärrän, että se oli ajan henki, koska olen tänä vuonna kuunnellut myös YLEn podcastin Radio Mafian historiasta, joka alkoi 1990. Minäkin kuuntelin kanavaa tuolloin. Eduskuntaa myöten keskusteltiin sen kielenkäytöstä. Kun aikuinen mies suorassa radiolähetyksessä kysyy alaikäiseltä tytöltä, "no, jokos oot hässiny?", sillä olisi vakavia seurauksia tänä päivänä. Aikaisemmin olen itsekseni pohtinut asiaa aikakauden huumorin valossa, esim. 1985-87 tehty kotimainen sketsisarja Soitinmenot, josta pidin, ja yhä muistan monet jutut. Liitin tähän alunperin YouTubesta esimerkkinä yhden  sketsin, jossa käytetään n-sanaa ja valkoihoinen näyttelijä on maskeerattu tummaksi, mutta myöhemmin se poistettiin palvelun ehtojen rikkomisen vuoksi: erinomainen esimerkki sinänsä! (Ties vaikka joku tämän blogin lukija olisi sen ilmiantanut...)

Päiväkirjoistani löysin myös maininnan, kun Virtain abit penkkareissaan 1990-luvun alussa olivat naamioituneet mustiksi. Kaikki tämä on sitä samaa ajan henkeä. Mutta vasta nyt kun luin miten minua tuolloinen esimieheni kohteli, tajusin toden teolla. Ilmeisesti ymmärrys usein vaatii sen että asia koskettaa jotenkin omakohtaisesti. Kun valitetaan että "enää ei voi sanoa yhtään mitään", niin kaikkea ei pitäisikään saada sanoa, ei silloin kun se loukkaa jotakuta. Amerikkalainen "sananvapaus" näyttäytyy minulle juuri vapautena loukata ihmisiä. Sitä on turha ihannoida. Kyllä tämä on eteenpäin menevää kehitystä. Joskus kehitys myös väkisin käännetään taaksepäin, kuten HLBTQ-ihmisten oikeudet Venäjällä, joita ei ole, ja se on silmiinpistävän räikeä loukkaus ihmisyyttä vastaan. Niin voi tapahtua - mikään ei takaa ettei myös Suomessa - ja sitä on syytä varoa! 

Demiseksuaalisuus?

Joulukuussa koin uuden oivalluksen itsestäni: voisiko olla, että minä olen demiseksuaali? Se selittäisi tietyt asiat: olen periaatteessa hyvin avoin ja liberaali seksuaalisuuden suhteen, inhoan kaikkea moralismia ja fantasiat voivat olla mitä vain, mutta käytännössä asia on hiukan toisin. Olen usein korostanut eri yhteyksissä, miten tärkeänä pidän tunteita. Hiukan epäröin siinä kohtaa kun demiseksuaalisuus luetaan aseksuaalisuuden piiriin kuuluvaksi, ja pidän itseäni kuitenkin melko seksuaalisena. Toisaalta minulla on kokemusta myös täydellisestä selibaatista, ja tiedän miten helppoa se minulle loppujen lopuksi on.  

Myös vaadittujen tunteiden voimakkuutta tai syvyyttä korostetaan mielestäni tarpeettomasti monilla nettisivuilla, joissa demiseksuaalisuudesta puhutaan; kokemuksen perusteella minun ei tarvitse välttämättä edes ihastua henkilöön, saati rakastua: minulle riittää että tunnen toisen vaikka lyhyen aikaa (ei siis vain yhden tapaamisen perusteella) ja pidän hänestä jollain tapaa ihmisenä. Se karsii satunnaiset jutut ventovieraiden kanssa, ja ylipäänsä seksin ensitapaamisella. "Friends with benefits", kenties. En ole siis varma sovinko yleiseen määritelmään, mutta toisaalta eikö seksuaalisuudessa aina ole yksilöllistä vaihtelua hyvin paljon, ei se voi kenenkään kohdalla olla kaavamaista. Kukaan ei voi tulla sanomaan että kokemukseni on vääränlainen, koska se ei ole täsmälleen samanlainen kuin hänellä. 

"Tunteellisuuteni" vaikuttaa siihenkin, että pelkkä mekaaninen jyystö ei viehätä, vaan pitää olla hellyyttä mukana. Intiimin kanssakäymisen kahden ihmisen välillä ei koskaan pitäisi olla merkityksetöntä - miksi sitä sitten edes harrastaisi. Olen toki kokeillut yhden yön suhteita, joskin hyvin kauan sitten ja vain muutaman kerran, koska tulin varsin pian tietoiseksi siitä miten tyhjäksi se minut jätti. Eikä sillä ole tosiaan mitään tekemistä moraalin kanssa. Minähän melkein kadehdin heitä jotka pystyvät vaihtelemaan partnereita tuosta vaan ja panevat menemään. Ei sillä ettenkö siihen kykenisi, en vain tunne oloani tarpeeksi mukavaksi ja turvalliseksi siinä tilanteessa jonkun täysin tuntemattoman kanssa. Avioliitossani minulla olisi lupa ja vapaus, mutta olen käyttänyt sitä vain kaksi kertaa, kahden eri ihmisen kanssa, jotka sopivat tässä asettamiini raameihin, vaikka se jäikin sitten siihen; toisin sanoen, kertakin on ok, kunhan muut ehdot täyttyvät, eikä ehdoton monogamia ole välttämätöntä. (Katso myös: "Seksi ja kuolema".) Olemme ehkä aika samanlaisia tässä(kin) suhteessa puolisoni kanssa; tästä lisää seuraavassa kappaleessa, postauksen lopussa. 

Ei todellakaan ole kyse siitä että haluaisin vähemmän tunnetun, hienolta kuulostavan leiman. Kaukana siitä. On iso kynnys että hyväksyisin olevani mitään muuta kuin "ihan vain tavallinen homo", samoin kuin että suostuisin mieltämään demiseksuaalisuuden omalla kohdallani itsenäiseksi seksuaaliseksi suuntautumiseksi. Minulle se on vain selittävä lisämääre. Olen joka tapauksessa sellainen kuin olen, liimasin itseeni jonkin etiketin tai en, mutta voihan se tiivistää yksilön kokemuksen omasta seksuaalisuudestaan ytimekkäästi. Se vain sanoo sen minkä olen aina tiennyt itsestäni. Silti minun täytyy selittää mitä se minulle tarkoittaa. Minäkin kuulun siihen "vanhaan koulukuntaan", joka on ihmetellyt näitä lisääntyneitä itsemäärittelyjä; halutaanko ihmiset luokitella yhä pienempiin kuppikuntiin? Ehkä sen ymmärtää sitten kun itsensä löytää jostain kategoriasta, ja oivaltaa että jotkut ihmiset kokevat tällä tavalla - en ole ainoa - koska tämä kategoria on luotu. Eivät ne tyhjästä ole syntyneet. 

Introversio

Mielenkiintoista oli kuulla YLEn Valheenpaljastaja-podcastin jakso 2: "Me olemme sekä ekstrovertteja että introvertteja." Tässä sarjassa "liikutaan yleisten käsitysten, mielipiteen muodostamisen ja harhaluulojen maailmassa. Opiskellaan myös väärinkäsityksen anatomian alkeita ja tullaan tietoisemmaksi uskomusten ja väittämien suhteen." Johanna Vehkoon vieraana jaksossa on persoonallisuustutkija Sointu Leikas, ja seuraavat rivit on poimittu suoraan ohjelmasta. 

Introverttiydestä on kuulemma tullut ainakin some-meemien maailmassa coolia. Se on hyväksyttyä ja jopa tavoiteltava olotila. Ehkä kulttuurillisena "backlashina" ekstroverttien hypettämiselle introvertit elävät nyt jonkinlaista nousukautta. Monet ihmiset uskovat vakaasti siihen, että ihmiset ovat joko introvertteja tai ekstrovertteja. Mutta todellisuudessa nykytutkimus ei tue tätä käsitystä. Valtaosa meistä on jotain siltä väliltä. Tieteellisen persoonallisuuspsykologian valossa ekstroversio/introversio on piirredimensio ("jana"), jossa ihmiset sijoittuvat johonkin kohtaan, ja suurin osa sijoittuu johonkin keskivaiheille. Sen perusteella varsinaisia ekstrovertteja ja introvertteja olisi aika vähän, ja ihmisten luokittelu kahteen ryhmään ei vastaa persoonallisuuspsykologian tieteellisesti perusteltua käsitystä. Ihmisiä ei voi käsitellä luokkina, vaan dimensioina ja niiden yhdistelminä. 

Myöskään käsitteiden alkuperäinen keksijä, Carl Jung, ei itse ajatellut että ihmiset jakautuisivat kahteen ääripäähän, vaan hän kirjoitti että suurin osa ihmisistä on ambivertteja eli jotain siltä väliltä. 

Jo 1960-luvulla tutkimusten perusteella huomattiin, että persoonallisuuden piirteet eivät ylipäänsä kovin voimakkaasti ole yhteydessä käyttäytymiseen yksittäisessä tilanteessa.  

Vuosituhannen vaihteessa kokemusotanta-tutkimukset osoittivat että valtavan paljon suurempi osa (karkeasti arvioiden 70%) vaihtelusta seurallisuudessa, sosiaalisuudessa, ekstroversiossa tapahtuu ihmisten sisällä kuin ihmisten välillä. Joka ikinen meistä, riippumatta siitä miten sijoitumme ekstroversio/introversio dimensiolla, käyttäytyy jatkuvasti jokapäiväisessä elämässään todella ekstrovertisti, todella introvertisti, ja kaikkea siltä väliltä. 

Ekstroversio-piirteeseen kuuluu jo käsitteellisesti energisyys, se on yksi alapiirre. Väsyvätkö introvertit seurallisuudesta enemmän kuin ekstrovertit? Sitä on jonkin verran tutkittu, ja mitään evidenssiä sellaisesta ei ole. Saattaa olla että kaikki ihmiset väsyvät seurallisesta käyttäytymisestä jonkin verran, mitään ekstroverttien ja introverttien välisiä eroja tässä yhteydessä ei ole tämän hetkisen tiedon valossa. 

Jos ihminen selittää sosiaalista vetäytymistään sillä että on introvertti, niin kuitenkin ekstrovertin käyttäytymisen seuraukset ovat aivan samanlaisia introverteille ja ekstroverteille. On paljon hyvää tutkimusta siitä, että ekstrovertti-käyttäytyminen tekee meidät iloisiksi, ja se koskee kaikkia. Joissain tutkimuksissa hyödyt introverteille saattavat olla jopa suuremmat kuin ekstroverteille. 

Nämä eivät ole enää pelkästään tieteellisiä käsitteitä, niiden merkitys on laajentunut. Jos ihmiset käyttävät niitä selittämään ja ymmärtämään itseään, sehän on vain hyvä asia. Niistä on tullut sosiaalisia identiteettejä, joita ihmiset omaksuvat ja selittävät omaa käytöstään itselleen ja muille niiden avulla. Jos lukitsee oman identiteettinsä näiden kategorioiden sisään, voi jäädä paitsi monesta, voi arvioida väärin erilaisen toiminnan seurauksia itselleen. Mutta meidän persoonallisuuden piirteemme eivät määrää meidän käyttäytymistämme! Käyttäytymisemme vaihtelee hyvin paljon tilanteen mukaan. 

Esimerkiksi tunnetulla Myers-Briggsin testillä ei ole mitään tieteellistä pohjaa. Se ei ole empiirisesti perusteltu tai tieteellinen testi ylipäänsä. Jos ihmiset kokevat että heidän saamansa kirjainyhdistelmä kuvaa heitä, ei siinä ole mitään vikaa, mutta sitä ei pitäisi käyttää esim. työhönotossa ja asioissa missä siitä on ihmisille oikeasti seurauksia.  

Niin. Minäkin olen purematta niellyt populaarin käsityksen introversiosta ja käyttänyt sitä keppihevosena. Lukiessani Facebookin "tietoisesti introvertti"-ryhmän postauksia olen kyllä usein ajatellut, että "en minä sentään noin introvertti ole"; en oikeastaan ole kyennyt samaistumaan siihenkään porukkaan, joka pitää itseään introverttina. Usein heidän näkemyksensä ovat tuntuneet ärsyttävän yksinkertaistetuilta: "Koska olen introvertti, olen tällainen enkä voi tehdä sitä ja tätä..." 

Mutta se voi siis olla samanarvoinen asia kuin se että olen Vesimies: ja minä tunnistan itsessäni "Vesimiehen piirteitä" hyvinkin paljon. Olen itse arvioinut että puolisoni olisi ambivertti, koska hän eri tilanteissa käyttäytyy silmiinpistävästi hyvin ekstrovertisti ja hyvin introvertisti, mutta näyttää siltä että jos hän on sitä, niin sitten olen minäkin. 

Puolisoni kertoi että muuan Facebook-kaveri (ohimennen livenä nähty) kumppaneineen kutsui meidät kylään uutena vuotena, mutta häntä arvelutti ettemme tunne tarpeeksi hyvin. Ymmärrän hänen ajatuksensa. Pulmallista on vain se, että miten voisi oppia tuntemaan ketään tarpeeksi hyvin, kun sille ei anna mahdollisuutta. Eikä meitä juuri minnekään kutsuta, koska emme tunne montaakaan ihmistä. Viihdyn niin itsekseni kuin puolisonikin kanssa, mutta onhan se aika rajattu elinpiiri. Periaatteessa olen avoin mahdollisuudelle, usein vain alan epäröidä ja ihmiset todennäköisesti myös näkevät minut etäisenä ja vaikeasti lähestyttävänä. 

Minä olen aina valmis vastaanottamaan uutta tietoa ja korjaamaan käsityksiäni, sen sijaan että takertuisin jääräpäisesti vanhaan. Koko elämäni on todistus siitä. (Ja kun vähänkin katsoo ympärilleen ja pitää korvansa avoinna, huomaa nopeasti että läheskään kaikki ihmiset eivät siihen pysty! Tunnen heitä myös henkilökohtaisesti, esim. ystäväni, josta kerroin.) Käytäntöön soveltamisessa olisi vielä parantamisen varaa... 

Joten tervetuloa uusi vuosi ja hyvästi vanha! Tuokoon se myös jotain uutta elämääni, ehkä jopa uusia ihmisiä?  

Kaiken kaikkiaan voi todeta, kuten ennenkin olen tehnyt, että ongelmat ovat todella pieniä kun ne ovat vain omassa mielessä: koska olet luonut ne itse, tai tehnyt niistä ongelmia liiallisella ajattelulla, voit ne myös itse ratkaista. Tiedän olevani etuoikeutettu kun voin näin sanoa, ja yritän muistaa olla kiitollinen elämästäni ja kaikesta mitä minulla on. 

Takaisin alkuun ja eteenpäin

 

Tämän kirjoituksen siemen oli pitkään osana sivua "Harjoitus", mutta poistin sen ja muokkasin uusien oivallusten myötä erilliseksi julkaisuksi, nyt kun vuosi on taas vaihtunut ja oli aika asettaa uusia tavoitteita ja toiveita. 

Nichiren-buddhalaisista koulukunnista ehkä ennen kaikkea Soka Gakkai International korostaa sitä, että Daimokua voi lausua jonkin tietyn päämäärän saavuttamiseksi, jopa täysin materiaalisen päämäärän, kun vain päättää niin ennen harjoitusta. Tätä on usein kritisoitu myös toisten Nichiren-buddhalaisten koulukuntien toimesta materialistiseksi käsitykseksi, joka on vierasta buddhalaisuudelle. Sitä on puolusteltu niin että saadessaan konkreettisia todisteita harjoituksensa vaikutuksesta, harjoittaja ennen pitkää kääntyy tavoittelemaan pikemminkin henkistä kehitystä. 

Tuollainen käsitys todellakin muistuttaa tiettyjä New Age-oppeja - usein mainitaan nk. "vetovoiman laki". 

Edes vielä kristityksi tunnustautuessani en halunnut rukoilla mitään tiettyä lopputulosta tai jonkin konkreettisen päämäärän toteutumista. Se tuntui minusta liian egoistiselta. Se on aivan sama asia, ja silti juuri niin monet kristityt tekevät, joten heidän on kyllä turha arvostella. 

Toki Jeesus sanoi Johanneksen evankeliumin mukaan (Joh.14:14): "Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen", mutta se pitää suhteuttaa hänen muihin sanoihinsa: "Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään" (Matt.6:8); "Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät" (Luuk.11:13). Pyhä Henki, Elämän Leipä, henkinen ravinto... Isä meidän-rukouksen "leipä". En mene siihen sen syvemmälle, koska se ei kuulu buddhalaisuuteen. Nämä sanat ovat raamatusta, mutta näkökulma on universaali. Henkinen kehitys, valaistuminen, on ensisijainen päämäärämme. Kaikki muu mahdollinen hyvä on sivutuotetta. 

Stephan Pastis: Helmiä sioille

Oikeasti ihminen ei voi tietää mikä hänelle on parasta (tai yhtä hyvin toiselle). Kun puolisoni kuoli äkillisesti ja yllättäen, se osoittautui kenties koko tähän astisen elämäni parhaaksi yksittäiseksi tapahtumaksi, vaikka se tietenkin sillä hetkellä tuntui suurelta tragedialta. Ja kuka voi sanoa etteikö se olisi ollut parasta myös hänelle, varsinkin jos uskoo ettei elämä pääty kuolemaan; hänen elämänsä oli täysin jumissa. Ja olisiko mieleenikään tullut rukoilla että hän kuolisi - ei tietenkään! Elämä ("jumala")  löytää keinot. Viittaan usein tuohon tapahtumaan, koska se oli minun elämässäni kuin "vuosi 0", ja elämäni jakaantuu aikaan "ennen" ja "jälkeen". 

Todellinen onni löytyy ihmisestä itsestään, ei ulkopuolelta. Miksi odottaa ihmettä, kun itse elämä on ihme. En harjoita jonkin tulevan palkkion toivossa, vaan harjoituksen välittömän positiivisen vaikutuksen vuoksi. New Age-terminologialla, hiukan kieli poskessa, voisi sanoa että "värähtelytaso nousee"; äänihän on värähtelyä, ja se tuntuu todella kohottavalta koko olotilassa.

Sittemmin en kuitenkaan halunnut tuomita konkreettisen päämäärän asettamista, vaan aloin itsekin lausua myös tiettyjen huolenaiheiden puolesta - oli sitten kyse vaikka rahasta; tämä muutos taisi tapahtua valmistautuessani sydänleikkaukseen: otat asian joka painaa, ja jätät sen Elämän haltuun. Kävi miten kävi, tiedät että kaikki menee kuitenkin parhain päin, niin kuin on tarkoituksenmukaista. Tarvittiin lisää kokemusta lisäämään ymmärrystä, kuten usein on laita, mutta sekin oli vain yksi vaihe henkisellä polullani, sillä lopulta kuitenkin muutin taas mieleni joulukuussa 2020. 

Olin suorittanut aamu-Gongyon itseni ja oman elämäni hyväksi, ja ilta-Gongyon läheisteni ja maailman hyväksi, luetellen yksittäisiä asioita ja miten toivoin niiden sujuvan, mutta muistin sitten miten juuri puolisoni kuoleman jälkeen pitkään koin Elämän virran kantavan minua eteenpäin ja kaiken menevän juuri niin kuin on tarkoitus. Silloin olin vieläpä lakannut rukoilemasta, ainoastaan meditoin hiljaisesti. Löydettyäni muutaman vuoden päästä Nichiren-buddhalaisuuden, koin mantran olevan kaipaamani avain virittämään minut Maailmankaikkeuden rytmiin entistäkin paremmin. 

Tähän puhtaaseen lähtökohtaan haluan nyt palata jälleen. Voin toki omistaa harjoitukseni itselleni tai läheisilleni yleisesti, mutta se riittää - uskon ja luottamuksen asenne on ainoa mitä tarvitaan: eikö ole merkki epäluottamuksesta, että luettelet mitä haluat ja miten elämän mielestäsi pitäisi sujua? 

Lähinnä tavan vuoksi tein vielä tässä vuoden vaihteessa netissä Tarot-tulkinnan tulevalle vuodelle, sekä kirjoitin ylös tavoitteeni, jotka sitten suljin sinetöityyn kuoreen. Aiemmin olen luopunut joistain uuden vuoden perinteistäni, ja nyt kiinnitin huomiota miten väsähtäneeltä tämäkin tuntui. Totta kai ihmisellä pitää ja saa olla tavoitteita, unelmia ja toiveita, mutta kun kokoan niitä yhteen ikään kuin velvollisuudesta, tekemällä tehden, ja toistaen itseäni, siitä tulee merkityksetön lista. 

Tarot-tulkinnan pitäisi puolestaan olla oivalluksia herättävä, mutta se tuntuu aina turhan negatiiviselta, ongelmia osoittelevalta, ja aivan suotta. Jos sen on määrä antaa inspiraatiota, positiivisempi lähestymistapa olisi tehokkaampi. Näin ollen saatan luopua vastedes viimeisistäkin vanhoista uuden vuoden perinteistäni. 

Elämän isoimpia kysymyksiä tuntuu olevan usein raha, vaikka se onkin hyvin pinnallinen asia. Viime vuosi oli minulle koronasta huolimatta taloudellisesti erinomainen, pakko todeta. Silti suuremmat asiat ovat puhtaasti henkisiä, ja sitä kohti kulkekoon pyrkimykseni...

Onnenkeksin ennustus vuodelle 2021

Eksistentiaalinen kriisi ja/vai ikäkriisi

 Olen "joustava" työntekijä, mistä minua usein muistetaan kiitellä, joten kun pomoni kysyi haluanko välttämättä pitää koko kesälomani kerralla, tiesin heti mitä minulta toivottiin ja mukauduin siihen. Kuitenkin kahden viikon loman jälkeen minua vaivasi tunne että se jäi kesken. Siitä asti elin vain seuraavan loman odotuksessa. Lopulta sanoin pomollenikin että olen henkisesti sen tarpeessa, ja hän sanoi huomanneensakin että olen "erilainen kuin ennen" ja kysyi onko minulla kaikki hyvin. Kysymys ei ole niinkään työstä. Viihdyn työssäni hyvin ja pidän siitä, vaikka työkuvioni ovat jälleen kerran muuttuneet, mutta se ei todellakaan ole ensimmäinen kerta tämän työsuhteen aikana. Se on hiukan lisännyt epävarmuutta sen suhteen, että en aina tiedä missä olen viikon joka päivä. Työssä en ole erityisen vaihtelunhaluinen, vaan pikemminkin pidän varmasta ja vakiintuneesta rutiinista (teen fyysistä työtä). Mutta kun koko elämä alkaa olla yhtä tasaista rutiinia! On vähän sellainen olo kuin olisit ulkopuolinen omassa elämässäsi, joka rullaa eteenpäin omalla painollaan.  

Mutta on huomattava että nimenomaan silloin kun perusasiat elämässä ovat kunnossa, on aikaa ja energiaa ruveta potemaan "eksistentiaalista kriisiä". Pitkinä työttömyysjaksoina elämäni aikana minulle on ollut tuttua että joskus rahat ovat niin lopussa, että se masentaa. Se on ollut suurin konkreettinen huolenaiheeni. Nyt ei ole sellaista huolta. On tavallaan ylellistä ja etuoikeutettua että voin pohtia tällaisia asioita sen sijaan että yritän vain selviytyä päivästä toiseen. En silti ole aivan varma täyttyvätkö eksistentiaalisen kriisin kriteerit kohdallani - se saattaa olla vähän ylidramaattista. Ehkäpä hiukan samanlaista pohdiskelua löysin Henriikka Reinmanilta googlettaessani "eksistentiaalista kriisiä": "Ehkä eksistentiaalinen kriisinpoikanen. Ehkä eksistentiaalinen kriisihkö. Tai eksistentiaalihkö kriisi... Tai ehkä ei sittenkään mitään eksistentiaalista."

Luulen, että nykyinen olotilani on useiden pienten asioiden summa. Yksi on yksinkertaisesti vuodenaika, syksy, josta olen kirjoittanut tämän blogin ensimmäisessä kirjoituksessa; suotta eivät eri kulttuurien kuolleiden juhlat sijoitu syksyyn.  Lisäksi olen täyttänyt tänä vuonna 50 vuotta, viime vuonna olin sydänleikkauksessa, ja tiedän jo kaksi ihmistä, joilla oli sydänvaivoja ja jotka kuolivat minua nuorempana. Isäni kuoli 60-vuotiaana (syöpään). Toisin sanoen, ajatus omasta kuolevaisuudesta alkaa toden teolla kristallisoitua. 

Tuliko se viidenkympin kriisi sittenkin, vaikka luulin jo selvinneeni ilman - olenhan jopa haaveillut uudesta autosta, mitä en olisi ikinä uskonut; sehän on suorastaan klisee, mies ja hänen viidenkympin kriisinsä... Tämä tuntuu oivallukselta, joka solmii kaikki irralliset langanpätkät yhteen. Vastaus oli koko ajan edessäni ja se oli melkein liiankin yksinkertainen. Oivallus tuli kun 2/3 lomastani oli pidetty - tähän minä tätä lomaa juuri tarvitsinkin, pyöritelläkseni näitä asioita täysiaikaisesti - ja se on niin huojentava, että on kuin solmu sisälläni olisi avautunut; tästä alkaa sen vyyhdin purkaminen. Ymmärryksen myötä minulla on myös paremmat työkalut käsitellä sitä. Ikäkriisit sinänsä ovat minulle kyllä tuttuja aiemmilta vuosikymmeniltä (en muista kymmenen vuotta sitten mitään erityistä, mutta jonkin asteinen kolmenkympin kriisi kyllä oli).  

Minulle toimii hyvin se että kirjoitan ylös ajatuksiani sitä mukaa kuin niitä tulee: se auttaa kokoamaan yhteen näitä erillisiä palasia ja luomaan kokonaiskuvaa siitä missä mennään. Jo se että ymmärrän mistä tuntemukseni tulivat, on auttanut valtavasti: tunteet on nostettu ymmärryksen valoon. 

Joskus puhutaan viidenkympin "villityksestä", mutta sellaista ilmaisua en tässä yhteydessä käyttäisi, se on liian kepeä ja vähättelevä kun on kyseessä kuitenkin vakavat ja syvälliset asiat pohjimmiltaan. Ehkä neljä vuotta sitten olisi voinut sanoa että "villiinnyin" - tästä olen kertonut usein eri yhteyksissä, joten en ala taas kertaamaan - mutta pikemminkin sanoisin että vapauduin. Joiltain osin vapautuminen on ehkä jäänyt puolitiehen. Kuten ennenkin olen varmaan huomauttanut, sanan "kriisi" etymologia on paljon puhuva: se tulee kreikan sanasta krisis, ja merkitsee mm. elintärkeää tai ratkaisevaa asioiden tilaa, vaihetta missä muutoksen täytyy tulla, parempaan tai huonompaan. 

Omaan kuolevaisuuteen liittyy ajatukseni siitä, että jos ei enää kykene kasvamaan henkisesti, voi yhtä hyvin kuolla, koska on jo kuollut sisäisesti. Toisin sanoen, minua vaivaa pystynkö vielä lunastamaan lupauksen joka tuohon ajatukseen sisältyy: olenko jumiutunut toistamaan itseäni vai vieläkö minulla on täytettävänä jokin tarkoitus. Ihminen luo itse tarkoituksen elämälleen, joten se on kiinni vain minusta itsestäni.

Nykyisen puolisoni kanssa kävimme ainakin parin ekan vuoden aikana usein ulkona juhlimassa aina pilkkuun asti, mikä ei edes nuorena kuulunut minun elämääni, joten koin vahvasti nuorekkaan energian ympärilläni. Viime vuonna leikkaus pysäytti, ja nyt tänä vuonna vielä korona siihen päälle; ei tekisi edes mieli mennä yöelämään riskeeraamaan terveyttään, enkä nykyään voi enää juoda kuin korkeintaan pari. Tuskin minä mitään oleellista siinä menetän, mutta kyllähän alkoholi vapauttaa, joten kysymys kuuluu voiko ilman alkoholia olla hauskaa esim. yökerhossa. Totta kai se "hauskuus" on illusorista - kännissä on esim. helppoa jutella vierailla ihmisille ja jopa vaihtaa yhteystietoja, mutta seuraavana päivänä sillä ei ole enää mitään merkitystä kenellekään. Mutta tavallaan tunnen nyt ikään kuin vanhentuneeni yhtäkkiä kun juhlimiset ovat siinä mitassa jääneet, ja silti se oli vain keinotekoista "nuorekkuuden" ylläpitoa: nuorekkuus on joustavassa mielessä, ei missään ulkoisessa käytöksessä. 

Paradoksaalisesti en ole koskaan tuntenut olevani niin elossa kuin edellisen puolisoni kuoltua 2015: se herätti voimakkaita, kaikenkattavia tunteita, yhtä kauniita kuin kipeitäkin. Samoin heti seuraavana vuonna rakastuessani nykyiseen puolisooni rakkaus oli koko elämäni sisältö - se oli myös "uskontoni" tuolloin. Puolisoni kuoltua kirjoitin tunteneeni "kuin kuoreni olisi murtunut": Kahlil Gibran kirjoittaa, "Kuinka voisi sydämeni avautua, ellei se murru?". Aloin tehdä suuria muutoksia elämässäni, koska minusta tuli avoin muutokselle. Nyt minusta tuntuu, että olen jälleen kerran sulkenut itseni uusilta mahdollisuuksilta. 

Sain lomani, vajaat kolme viikkoa (ensimmäinen työpäivä on perjantai, pehmeä lasku arkeen) loka-marraskuussa. Ensimmäisellä lomaviikolla päivät tuntuivat menevän niin rutiinilla, että eroa normaaliin ei juuri huomannut vaikka ne kahdeksan tuntia töissä puuttuivat. Torstaina päivällä suorittaessani "aamu"-Gongyon (nousin puoleltapäivin; yleensäkin suoritan sen vasta töistä tultuani), käytin Daimokun lausumiseen enemmän aikaa kuin yleensä - koska tuntui siltä, en pakottanut sitä, ja minulla oli hyvä "flow". Sen jälkeen mieleni ja oloni oli paljon parempi, pirteämpi; osoitus siitä, että vastaus tässäkin tapauksessa löytyy omasta sisimmästä, juuri niin kuin olen ajatellutkin! Sen jälkeen otin yhteyttä ystävääni jota lähdin tapaamaan, ja vietimme muutaman tunnin jutellen niitä näitä. Se oli hyvin virkistävää; mukava nähdä välillä muitakin ihmisiä kuin omaa puolisoaan. Mutta sekään ei ole itsestään selvää: joskus tapaamme ystäväni kanssa ikään kuin väärällä asenteella, eikä se silloin ole virkistävää vaan pikemminkin turhauttavaa. Näin kävi edellisellä kerralla kesällä, kun mietin etukäteen lähtisinkö yksin rannalle vai häntä tapaamaan; päädyin jälkimmäiseen, ja hän halusikin mennä rannalle. Istuimme rantakivellä, sininen taivas yllä, aurinko paistoi, tuuli juuri sopivasti, ja katselimme ja kuuntelimme aaltoja. Se oli lähes täydellistä. Se olisi sillä kertaa ollut täydellistä yksin! Tein väärin kun en seurannut ensimmäisenä tullutta mielijohdetta. 

Olen jopa kyseenalaistanut ystävyyssuhteitani ja kysynyt itseltäni miksi aina minä joudun tekemään aloitteen ja ehdottamaan tapaamista. Huonolla itsetunnolla siitä voi saada epäilyksen, haluaako toinen ylipäänsä oikeasti tavata minua. Lomani aikana olen nyt kuitenkin ottanut yhteyttä melkein kaikkiin ystäviini - heitä ei ole monta, olenhan introvertti. Toki olen sulkenut itseni myös uusien ihmissuhteiden mahdollisuudelta, ei sillä väliä kuinka pienenä sitä pidänkin. Erästä samassa kaupungissa asuvaa ystävää olen tavannut vain kerran vuodessa ja, kaikella rakkaudella, sain taas elävän muistutuksen siitä miksi. Oli meillä ihan kivaakin, ja kaipa se kaikki muu vuodessa ehtii jälleen häipyä mielestä. Jotkut ihmiset ajattelevat itsestään paljon, mutta ovat hyvin yksipuolisia, mikä voi käydä aika raskaaksi.

Introverttikin tarvitsee ystäviä ja vuorovaikutusta heidän kanssaan, vaikka sitten ehkä harvemmin kuin ekstrovertit. Eli: ensin yhteyden omaan sisimpään pitää olla kunnossa, sitten syntyy vuorovaikutus ympäristön kanssa. Rakasta lähimmäistäsi... niin kuin itseäsi - tästä olen niin monta kertaa kirjoittanut.  Olen huomannut että toistan joskus itseäni kirjoituksissani, mutta nyt korostan ihan tietoisesti minulle tärkeitä asioita.

Ei se ole kiinni siitä että pitäisi lähteä jonnekin yksinäisyyteen, sillä se ei ole ulkoinen matka. Silti olen myös miettinyt että voisi olla hyödyllistä mennä viikonlopuksi  hiljaisuuden retriittiin, mielellään ei-kristilliseen. Sellaista vain ei nyt tähän hätään löydy. Tiedän, että kesäisin minulle tutussa Kreivilässä, Teosofisen Seuran kurssikeskuksessa, järjestetään sellainen. Jos eläisin yksin, en tarvitsisi hiljaisuuden retriittiä - vastaavan kokemuksen saisin aivan luonnostaan tavallisessa elämässä, esim. viikonloppuna ei tarvitsisi kuunnella ketään eikä puhua sanaakaan. Tuskin kukaan muu kuin toinen introvertti voi ymmärtää, miten rasittavaa voi olla kun koko ajan joutuu olemaan "korvat höröllä" ja kommentoimaan jok'ikistä pikku juttua - usein jaksan vain mutista "joo", "niin"... kun kuitenkaan et halua antaa sellaista kuvaa että "sillä mitä sinä sanot, ei ole minulle väliä". Koska elän avioliitossa, minun täytyy tehdä erityisiä järjestelyjä kokeakseni hiljaisuutta ja rauhaa. Ja minä en suinkaan kyseenalaista avioliittoani: se on oma vapaa valintani. Se on vain realiteetti, tasapainoilua omien tarpeiden ja toisen huomioimisen välillä, mikä nähtävästi ei aina suju kovin hyvin minulta, ja omasta mielestäni enemmän minun tappiokseni, vaikka puolisoni voi olla toista mieltä. Introvertti kykenee oikein hyvin elämään yksinkin, eikä pariutumisen pitäisi nykyaikana olla kenellekään elämän tarkoitus. Yksilön elämällä on aina tarkoitus, ja se on aina yksilöllinen. Silti olisi aivan liian helppoa jättää tällainen läksy väliin, ja rakkaus sinänsä on elämän tarkoitus. 

Myös vanha ajatus "pyhiinvaelluksesta" on jälleen noussut pintaan, enkä nyt tarkoita mitään Santiago de Compostelaa, jonka näen liian vaativana ja vaivalloisena, vaikka joskus kyllä haaveilin siitä. Itseasiassa kohde ei ole tärkeä, sitä ei oikeastaan edes tarvita - itse matkan teko on pääasia, se sinänsä voi olla "pyhää" kun asennoidut siihen niin. Niinpä on luonnollista että minua kiinnostaa lähin mahdollinen reitti, ja se on Birgitan polku. Myös luonto on mitä suurimmassa määrin Pyhää. Pyhiinvaellukset kuuluvat moniin uskontoihin ja yleensä niillä on jokin pyhänä pidetty päämäärä, joten googlatessani en onnistunut löytämään mitään omaa ajatustani vastaavaa, ei-uskonnollista ja päämäärätöntä pyhiinvaellusta - vai pitäisikö sanoa pyhää vaellusta.

Olen viettänyt tiiviisti aikaa puolisoni kanssa, ja riippumatta siitä miten paljon häntä rakastankin, minä introverttina tarvitsen omaa rauhaa ladatakseni akkujani, jotta minulla on mistä ammentaa myös muiden kohtaamiseen. Tästä kirjoitin jo mainitussa blogin ensimmäisessä julkaisussa. Ja se että päivittäin itsekseni surffailen netissä muutaman tunnin, ei vastaa siihen tarpeeseen; netti on pikemminkin yksi ulkoinen häiriötekijä muiden joukossa. Sen sijaan olen huomannut, että kävelylenkki yksin metsäpolulla läheisen lammen ympäri tekee todella hyvää. Kosketus luontoon on myös se mitä tarvitsen! Ja tietysti oman fyysisen kehollisuuden kokeminen pelkkien mielen liikkeiden seuraamisen lisäksi on hyvin maadoittavaa. 

Haluaisin saada myös tietyt ulkoiset asiat kuntoon elämässäni: unirytmi (nukun arkisin hyvin, mutta liian vähän), ruokavalio (ainakin liikaa sokeria), liikuntaa ja ulkoilua lisää, vähemmän aikaa netissä. Tiedän vanhasta kokemuksestakin pystyväni tuohon kaikkeen, jos vain tahdon. Onnekseni osaan analysoida itseäni ja tiedän mitä tarvitsen: käytännön ratkaisut ovat sitten aivan oma lukunsa.

Erään miehen kertomus omasta viidenkympin kriisistään

Kääntymys?

Buddhalaisuus on kiinnostanut minua hyvin pitkään. Hiljaisen meditaation sisällytin henkisiin harjoituksiini käytyäni johdantokurssin paikallisessa Zendossa muutamia vuosia sitten. Jatkoin Zendossa käymistä jonkin aikaa; yhteisessä meditaatiossa on puolensa, vaikka monet muodollisuudet (useat kumarrukset) tuntuivat vähän teennäisiltä. Toisekseen meditaation jälkeisissä teehetkissä kävi ilmi että porukka oli enimmäkseen aika akateemista ja keskustelu pyöri sisäpiirin jutuissa. Kävisin kyllä tänäkin päiväni ihan mielelläni joskus, mutta en ole saanut sitä aikaiseksi.

Pitkään hiljainen meditaatio olikin ainoa henkinen harjoitukseni luovuttuani monimutkaisista rituaaleista. Olen meditoinut ennenkin: jo 1990-luvulla muodostin itse harjoituksen, jossa tavoittelin suorastaan ennätyksiä – tunti oli ihan tavanomaista. Silloin siihen sisältyi mm. paljon visualisointia, koska sain runsaasti New Age-vaikutteita.

Kaikkein omimmalta zenmetodilta tuntui heti alkuun ”tekniikaton tekniikka”: Silmät puoliavoinna tuijotat tyhjää seinää – näin vältät sekä aistiärsykkeitä että unelmointiin vaipumista. Ei ole mitään päämäärää, ei edes ”valaistuminen”: istumisen tarkoitus on istuminen. Siinä missä meditaatiotekniikat joissa keskitytään johonkin kohteeseen ovat alttiita ulkoisille häiriöille, tässä tekniikassa kaikesta mitä ympärillä mahdollisesti tapahtuu, tulee osa harjoitusta.

Nimenomaan zenbuddhalaisuus tuntui kiinnostavimmalta suuntaukselta. Olen toki lukenut kirjoja siitä, mutta myönnän että käsitykseni on varmasti aina ollut vahvasti oman tulkintani mukainen. Toisaalta, sama pätee kristinuskoon. On yhtä monta tapaa olla kristitty kuin on kristittyjä. Jokainen tulkitsee sitä ”oman evankeliuminsa” mukaan.

Joka tapauksessa kiinnostukseni ei siis ole syntynyt yhtä-äkkiä tyhjästä. Se on kehittynyt vähitellen. Olen lakannut uskomasta persoonalliseen Jumalaan, ja että Jeesus oli muuta kuin ihminen: hän oli kyllä hyvin buddhankaltainen ihminen, jonka opetukset – joista kristikunta oikeasti vähät välittää – ovat arvokkaita. Pinnallisesti olen ollut myös tietoinen buddhalaisuuden eri koulukunnista, joita riittää ihan yhtä lailla kuin kristinuskossakin: onhan jopa Puhtaan Maan Buddhalaisuus, jossa huudetaan avuksi Amida/Amitabha-Buddhaa, joka pelastaa sinut kuoleman jälkeen ”Puhtaaseen Maahan”. Kuulostaa tutulta.

Tuntuu vähän hassulta kertoa että näin Youtube-videon, jossa Tina Turner lausuu mantraa ”Nam Myoho Renge Kyo”, ja se teki minuun välittömästi syvän vaikutuksen. Mantra jäi pyörimään mieleeni, ja kesti pari päivää ennen kuin kehtasin avata suuni kotona. Puolisoni oli tottunut meditaatiooni, ja nyt minun piti informoida häntä siitä että tuottaisin jatkossa myös ääntä. Vaikutelmani harjoituksesta näin alussa on se, että toisin kuin hiljainen meditaatio se on hyvin ”fyysinen” vaikka tapahtuukin paikallaan istuen – se tuntuu kehossa miellyttävästi. On jopa vaikea lopettaa. Hyvin pian jo muutin ”kotialttarini” enemmän oikeaoppiseksi buddhalaiseksi alttariksi, jossa on esillä Buddhan patsas, suitsuketta, kynttilä, viherkasvi, vettä, ja ruokaa (esim. omena). Jatkan kuitenkin myös hiljaista meditaatiota mantran toistamisen jälkeen. Se tuntuu silloin entistäkin vaikuttavammalta.

Tässähän on kysymyksessä siis Nichiren buddhalaisuus; se on japanilainen suuntaus, josta voi lukea lisätietoa muualta. Henkisesti minusta on tullut erittäin kriittinen, jopa skeptinen, joten on tavallaan hienoa havaita että osaan yhä innostua jostain. Se ei kuitenkaan tarkoita että syöksyisin suinpäin mihinkään. Harjoitus on yksi asia, ja sitoutuminen johonkin liikkeeseen kokonaan toinen juttu. Luonnollisesti olen tutkinut asiaa netissä. Jokaisen tulisi aina tehdä niin koska se on nykyään niin helppoa.

Jos aloitetaan itse Nichirenista, joka perusti suuntauksen, hän arvosteli muita buddhalaisia koulukuntia. Siitä iso miinus hänelle. Jotkut pitävät häntä Buddhana, mutta ei tuo kovin valaistuneelta vaikuta. Myös Nichiren buddhalaisuuden sisällä on useita suurempia ja pienempiä ryhmiä. Jos jokin katsoo edustavansa ainoaa oikeaa buddhalaisuutta, se on minusta ihan yhtä vastenmielistä kuin vastaavat kristillisten suuntausten väitteet. Sitä paitsi päinvastainen väite, johon myös olen törmännyt, että Nichiren buddhalaisuus ei ole oikeaa buddhalaisuutta, vaikuttaisi äkkiseltään katsoen jopa validimmalta, pakko myöntää. Mantrojakin on monia, myös kristillisiä, joten en väitä että on yksi yli muiden; tämä on vain se joka minua itseäni puhuttelee.

Temppelibuddhalaisuus papistoineen ei minua kiehdo edes ajatuksen tasolla – Suomessa näyttää toimivan, todennäköisesti hyvin pienessä mittakaavassa, Nichiren Shoshu, josta 1991 irtautui maallikkoliike Soka Gakkai, joka on nykyään levinnein ja suurin. Siitä olen lukenut ristiriitaista tietoa, erilaisia näkökulmia. Totta kai eri ihmisillä on erilaiset kokemukset, ja kun toimitaan eri maissa ja kulttuureissa, sekin vaikuttaa osaltaan. En voi itse arvostella sellaista mistä minulla ei ole kokemusta. Olen varma että kohtaisin Soka Gakkai Internationalissa hyvin fiksuja ja mukavia ihmisiä, mutta aivan yhtä varmasti myös kapeakatseisia ja ahdasmielisiä ihmisiä – koska se on, no inhimillistä... vaikka kuinka pyrittäisiin tuomaan esiin omaa buddhaluontoa. Haluan suojella itseäni uusilta pettymyksiltä – niitä on jo ihan riittämiin tullut tässä elämässä. Pelkään ennen kaikkea dogmaattisuutta, taikauskoa ja henkilöpalvontaa. Muiden kokemusten perusteella kaikkea tätä saattaisi löytyä. Ja toisaalta en yksinkertaisesti kaipaa ympärilleni mitään yhteisöä. Soka Gakkai International on Suomessa uskonnollisen yhdyskunnan asemassa, ja minä en halua liittyä uuteen uskonnolliseen yhteisöön tai erota vanhasta; Suomen laki kyllä sallii nykyään kaksoisjäsenyyden, mutta yhteisöillä on oikeus valikoida jäsenensä ja asettaa ehtoja: en usko että kumpikaan – nykyinen yhteisöni tai Soka Gakkai International – katsoisi sitä hyvällä että kuuluu yhtäaikaa johonkin toiseen yhteisöön. Ensimmäinen asia jonka tarkistin oli se, että homoseksuaalisuus ei ole ongelma Soka Gakkai Internationalissa, se on syytä mainita. Yksittäisille ihmisille eri kulttuureissa se voi silti olla ongelma.

Kolmesta suurimmasta Nichiren buddhalaisuuden koulukunnasta Nichiren Shu vaikuttaa lukemani perusteella olevan lähimpänä perinteistä buddhalaisuutta siinä mielessä että he ovat tekemisissä myös muiden buddhalaisuuden suuntausten kanssa ja sisällyttävät harjoituksiinsa hiljaisen meditaation. Sekin on temppelibuddhalaisuutta, joka ei toimi Suomessa.

Jäljelle jää siis itsenäisen harjoittajan tie. Heitäkin löytyy runsaasti maailmalta. Tällä hetkellä aion kokeilla muutaman kuukauden mantraa, katsoa mikä minussa ehkä muuttuu. Jo nyt voin sanoa, että se on todella voimaannuttava. Minuun vetoaa juuri se että Nichiren buddhalaisuudessa ei palvota jotain ulkopuolista jumalolentoa, vaan – aivan buddhalaisuuden ydinsanoman mukaisesti – nähdään jokaisessa ihmisessä myötäsyntyinen potentiaali tulla Buddhaksi: Buddhaluonto. Tätä harjoitus pyrkii kutsumaan esiin. (Toki esoteerinen kristinusko niin ikään tähdentää käsitystä "Kristus meissä") Tähän suuntaan elämäni on kulkenut viime vuodet. Välillä olen eksynyt suunnasta henkilökohtaisten huolten takia, huolehtimalla antanut niille huomiota ja sen myötä voimaa hallita minua, sen sijaan että ottaisin elämän niin kuin se on ja antanut sen virrata vapaasti. Minussa on kipinä, jonka harjoitus sytyttää ja saa hehkumaan. Virittäydyn mantran myötä maailmankaikkeuden värähtelyyn. "Alussa oli Sana..." (Joh.1:1)

Minuun vetoaa toisaalta myös se – uskonnollisen historiani huomioiden – että toisin kuin pelkkä hiljainen meditaatio, Daimoku – mantran lausuminen - on kuitenkin huomattavasti uskonnollisempi harjoitusmuoto. Varsinkin sitten kun siihen liitetään vielä muita elementtejä, jotka kuuluvat asiaan: Juzu-helmet kosketusaistin lisäämiseksi harjoitukseen (kristillinen rukousnauha on minulle entuudestaan tuttu, joten tässä ei sinänsä ole mitään uutta); Gongyo eli liturgia jossa resitoidaan osia Lootus-Sutrasta japaniksi (netistä löytyy tähänkin ohjeet). Gongyo suositellaan suoritettavaksi aamuin illoin. Omassa elämässäni se ei ole mahdollista. Menen töihin kuudeksi aamulla ja asun kerrostalossa.

Kolmantena kunnioituksen kohteena alttarilla eli Butsudanissa oleva Gohonzon eli mandala, jossa on sanskritinkielisin ja kiinalaisin merkein mm. mantra. Viimeksi mainittuun suhtaudutaan nähdäkseni turhankin taikauskoisesti joissain suuntauksissa: se on kuitenkin vain paperia ja mustetta, jonka merkitys on mielessä, ei mikään maaginen objekti sinänsä. Kunnioituksella ja taikauskolla on joskus hienon hieno ero. Joten voin aivan hyvin printata sen netistä sen sijaan että vastaanottaisin sen esim. Soka Gakkailta juhlallisesti.

Monen mielestä en varmasti voi kutsua itseäni buddhalaiseksi jo senkin perusteella, että en ole halukas tiettyihin elämäntapamuutoksiin. Nuoruudessani olin 26 vuotta absolutisti ja 10 vuotta vegetaristi. Se riitti minulle, en aio palata takaisin ehdottomuuksiin ja rajoituksiin.

Mutta yhtä hyvin voisi kysyä kuka voi kutsua itseään kristityksi ja millä perusteella. Kaikki on aina tulkintaa. ”Kun on koolla kaksi kristittyä, on kolme mielipidettä”, on joku sanonut. Kristitty on se joka tunnustautuu kristityksi, kukaan ei voi sitä toisen puolesta päättää; sen opin kauan sitten.