ECCE EGO X

 Kymmenes osa vanhoista päiväkirjoistani kokoamastani muistelmasarjasta, tällä kertaa vuodelta 1998, jolloin täytin 28 vuotta. Näihin aikoihin kirjoitin käsin yhtä paksua, tyhjää kirjaa, johon tapanani oli koota uusi luku muutaman kuukauden aikana tekemistäni muistiinpanoista, joten päivämäärät tarkoittavat vain milloin kyseinen luku on kirjoitettu kirjaan - tapahtumat ajoittuvat kuukausiin sitä ennen. 

Olen säilyttänyt tämän rakenteen, vaikka selvästi väliotsikot voisivat helpottaa lukemista... tiedän, että moni ei varmasti jaksa kahlata läpi koko tekstiä, eikä tarvitse. Itse asiassa luotan siihen. Minun kannaltani kiusalliset (?) asiat saavat aivan hyvin hukkua kaiken muun joukkoon, kun kuitenkin olen päättänyt olla armottoman rehellinen, itseäni säästämättä. Tietenkin olen myös joutunut karsimaan alkuperäistä tekstiä jo pelkästään pituuden vuoksi, mutta myös koska en aina jaksa omaa jaaritteluani.  Hakasulkeissa [ ] olevat lauseet ovat nykyisiä kommenttejani, silloin kun olen nähnyt sen tarpeelliseksi. 

Kuvitus on tässä osassa vähäistä; teksti on enemmän pohdintaa, kuin esim. tapahtumien kuvausta, joista olisi olemassa valokuvia. 

Elin toista vuotta Tampereella, suhteessa Akin kanssa. Kipuilin edelleen oppilaana Lectorium Rosicrucianumissa, josta kerron erityisesti osassa VII, ja joka suhtautui kielteisesti homoseksuaalisuuteen, mutta olin myös alkanut tutustua Kristiyhteisöön, josta kerron tarkemmin toisessa blogissani omana julkaisunaan. 

 Olen jättänyt pois turhaa filosofointia "rakkaudesta"; en minä tiennyt mitä se on - rakastuin vasta nykyiseen aviomieheeni Akin kuoleman jälkeen. En pysty tänä päivänä samaistumaan tuonaikaiseen kertoja-minääni, hänen tuntemuksiinsa ja ajatuksiinsa. Enää en sietäisi sellaista käyttäytymistä ja kohtelua, mitä Akilta sain. Hän oli varsinainen drama queen. Tämän päivän perspektiivistä kun lukee näitä muisteloita, väistämättä näkee vain paljon negatiivista. Mutta toki minä olin hiljaa ja tyydyin osaani. 

1998 tapasin myös kaverini, jota pidin pitkään hengenheimolaisena, kunnes viime vuosina olemme kasvaneet erilleen, mistä aiheutunutta turhautumista olen paljon käsitellyt kirjoituksissani. Nyt olen ehkä viimein tullut sinuiksi asian kanssa. 

3.-11.9.1998

Akilla ja minulla oli joulun jälkeen taas pientä kinaakin; emme ehkä oikein kohdanneet toisiamme sielullisella tasolla. Hän moitti minua siitä, että minä vain luen ja luen, ja totta kyllä, vietin paljon aikaa kääntyneenä sisäiseen maailmaan, antaen aatosteni kohota henkiseen, mikä on toki ymmärrettävääkin, kun ottaa huomioon miten kriittisiä aikoja elin hengellisesti. Mutta ei se ole mikään syy laiminlyödä lähimmäisiään. 

Tammikuussa palasin Ruotsista konferenssimatkalta [siis Lectorium Rosicrucianumin viikonloppukonferenssista, joita pidettiin kuukausittain], johon etukäteen asennoiduin, että se olisi jäähyväismatkani, jonka katsoin olevani velkaa itselleni; vaan toisin kävi. Nyt vasta tajusin kuinka paljon olin pohdiskellut, venyttäen aivokapasiteettini äärimmilleen; temppelivyöhykkeessä kaikki tuo spekulointi liukeni turhana painolastina pois, sisäisen rauhan tieltä. Liian pitkään ja hartaasti olin tuijottanut "länsi-ikkunasta", menneisyyteen, joka pitää jättää taakse, sillä Aurinko nousee idästä! On vain loogista, että ihminen joka torjuu totuuden itsessään, alkaa toimia sitä vastaan. 

Toinen ihminen ei voi täyttää tyhjiötä toisen elämässä. Velvollisuudet lähimmäisiä kohtaan tuntuvat repiviltä, ja kokee riittämättömyyttä, kun ei ole mistä ammentaisi. Kristiyhteisössä ulkoiset tehosteet - värien käyttö, suitsutus, eleet, äänenpainot - vetoavat ihmisen aistimellisuuteen. Hengen ja aineen ristiriita nousee väistämättä esiin, ja pakostakin herää kysymys, onko muodon takana ylipäänsä mitään. Yllätyksekseni Aki kertoi pohtineensa aivan samaa! Tietty vetovoima ehti kieltämättä syntyä, jo muutaman kerran jälkeen. Tavallaan minua ehkä kiusasi tuolloin Hengellisen Koulun [alun alkaen käytettiin suomeksi tätä nimitystä; myöhemmin se muutettiin Hengen Kouluksi] persoonattomuus, joka alkoi tuntua etäiseltä, mutta itseasiassa reagoimalla itse persoonallani, minä olin se, joka etääntyi Koulusta! 

En kai vieläkään ollut kyllin syvällä pohjamudassa - tai sitten olin jo niin syvällä, etten enää kyennytkään nousemaan valoon, josta hädin tuskin näin pilkahdustakaan edes ajoittain. Haluaisinko vain kuulua johonkin, kutsuen itseäni "kristityksi", kuten kutsun itseäni "oppilaaksi" [Lectorium Rosicrucianumissa kaikki ovat oppilaita]? Koristelisin elämääni kauniin tavoin ja harrastaisin uskontoa pakonomaisena tapana tai rakkaana tottumuksena, emotionaalisen tyydytyksen takia, sen sijaan, että usko ja elämä olisivat yhtä! Todellinen oppilas on myös tosi kristitty, joka "elvyttää Kristusta itsessään." Kristiyhteisössä vallitseva uskonvapauskin on kaksipiippuinen juttu; kun minä uskon omalla tavallani ja muut omallaan, ei siitä voi seurata muuta kuin hajaannusta ja erillisyyttä; olisin hyvin yksinäinen sellaisessa yhteisössä. Samaan päämäärään suuntautuneiden ihmisten ryhmäyhteys tuottaa dynaamisen voiman! Ja kaikki tapahtuu vapaana auktoriteeteista... uskon voimassa, vapautetusta tahdosta. 

[Minähän vain toistelen oppimiani fraaseja, niin kuin uskovaisetkin tekevät.]

Se mitä Kristiyhteisö edustaa, on tosiasiassa esikristillistä. Kannattaa lukea H.P. Blavatskyn teos, Kirkon ja vapaamuurariuden juhlamenojen juuret. Heidän rituaalitekstinsä paljastavat missä suhteessa he seisovat maailmaan nähden (ja kaatuvat sen mukana): Kristuksen suuhun pannaan sanat, "rauhaisa on suhteeni maailmaan", ja ihmisen halutaan liittyvän "maan kehitykseen kautta kaikkien seuraavain aikain kiertoin." Mutta Herra Jeesus ei tulut tuomaan rauhaa vaan miekan... Hän lupasi kyllä antaa seuraajilleen rauhan, mutta oman rauhansa - ei niin kuin maailma antaa, sillä Hänen Valtakuntansa ei ole tästä maailmasta, eikä sitä voi liha eikä veri periä, vaan ainoastaan se, joka luopuu elämästään Hänen tähtensä, saa ELÄMÄN! Vaikka löysin aina vain uusia arvostelun aiheita Kristiyhteisöstä, pelkästään se, että se ylipäänsä alati askarrutti mieltäni kaikesta huolimatta, kertoi kuitenkin jotain. 

Yhteiselomme sujui niin hyvin, että mielessäni käväisi mahdollisuus virallisestikin muuttaa yhteen. Eräät seikat eivät sitä täysin puoltaneet: olinhan vasta irtaantunut lapsuuden kodista, ja siksipä minun pitäisi saada kokeilla siipieni kantavuutta ennen kuin alan rakentaa pesää jonkun toisen kanssa. Käytännössä en esimerkiksi ollut halukas tekemään kompromisseja ja tinkimään omasta maustani sisustamisessa. Akikin oli tietoinen tästä, ja kerran discosta palattuaan päästi ulos ryöppynä mitä oli kauan pidätellyt: pelko, että hän on minulle taakaksi asuessaan luonani, kun olin vasta päässyt itsenäisen elämän alkuun; alkoholi, johon hän pakenee näitä asioita; sukulaiset, joihin haluaisi palauttaa välit... 

[Hän oli alkoholisti: se oli nähtävissä jo aivan suhteemme alussa, vaikka en vielä halunnut sitä nähdä. Mutta se vain paheni vuosien myötä kun hänen terveysongelmansa aiheuttivat hänelle masennuksen.]

Harvoin muuten tulee oivaltaneeksi, miten paljon ihmistä motivoi halu suojella itseään kärsimykseltä! Ja Kristuksen seuraaminen on kärsimystie. Yhdessä, erittäin oleellisessa suhteessa Lectorium Rosicrucianum kertakaikkiaan radikaalisti eroaa edukseen kaikista muista tuntemistani suuntauksista: se tekee jyrkän, perustavanlaatuisen eron tämän maailman ja toisen Valtakunnan välillä, ja suuntaa oppilaiden katseen puhtaasti Ainoaan Todelliseen Elämään. Kirkkojen, niin, ja jopa esoteeristen ryhmittymien pyrkimykset jäävät valitettavasti tämän maailman rajojen sisälle, niin paljon hyvää tahtoa kuin niissä voikin havaita. Toinen, edellisestä väistämättä seuraava tunnusmerkki ja ehdoton vaatimus, on kuolla pois tästä maailmasta, eläessään, ja samalla syntyä prosessinomaisesti toisen Valtakunnan kansalaiseksi. 

Jos onkin esoteerinen kristinusko, täytyy toki olla myös eksoteerinen, enkä olisi niinkään varma, kannattaako sitä halveksia vähempiarvoisena, jopa merkityksettömänä. Jälkimmäinen saattaa valmistaa ensimmäiseen. Mutta kun kerran on löytänyt sisäisen, elävän kristillisyyden, eikö ole takaperoista palata toteuttamisen tieltä ulkoiseen vertauskuvaan? Veri vetää, sananmukaisesti, esi-isien traditioihin. Voin kyllä ymmärtää, miksi on tarpeen Hengellisessä Koulussa puhutella oppilasta usein hyvinkin ehdottomin sanankääntein, jotta edellä kuvattu totuus tuotaisiin kirkkaana hänen tietoisuutensa silmien eteen ja johtaisi välttämättömiin toimenpiteisiin. Kuitenkin on tilanteita, jolloin sellainen metodi on kuin suolaa haavoihin. Ei siis ihme, että yhä uudelleen käännyn henkisen oppi-isäni, Pekka Ervastin, puoleen; hän osaa aina neuvoa, rohkaista ja lohduttaa yhtä lempeästi! 

Löysin toki lohtua myös Hengellisen Koulun toisen suurmestarin, Catharose de Petrin sanoista:

Ajan ilmiö synnyttää monia elämän täyttymystä etsiviä ihmisiä, joitakin puhtaan uskonnon pohjalta, mutta myös okkultismiin suuntautuneita ja okkultisuskonnollisia ihmisiä. Nämä aspektit voimme nähdä yhtä monena "siltana" lopulta ainoan päämäärän, henkisielun kotiinpaluun, saavuttamiseksi. Joku ihminen on valinnut vähän suoremman tien kuin joku toinen. Mutta kaikkien täytyy aloittaa puhtaasta lähtökohdasta: En minä, vaan toinen minussa. 

Jeesus sanoi Juudakselle: "Minkä teet, tee se nopeasti!" Toisin sanoen, jos on pakko saada kokemus, on parempi langeta perinpohjin, ja kumota malja pohjasakkaa myöten; makealta se voi maistua kielellä, mutta jälkimaku saattaa olla kitkerä. Parempi langeta, kuin jäädä roikkumaan jossain siinä välillä, ellei kykene astumaan vapauteen. Vaan jos on kuullut ja ymmärtänyt Kutsun, ja sitten kieltää kaiken, voi tuottaa vahingon Hengen kipinälleen useiden inkarnaatioiden ajaksi! 

[Kaikissa kulteissa varoitellaan aina miten vaarallista on luopua jäsenyydestään ja palata maailmaan.]

Ja loppujen lopuksi oppilaan on tehtävä vain voitavansa, ei yhtään sen enempää: ei pidä ainakaan vahvistaa esteitään hokemalla jatkuvasti itselleen, että "ei tästä mitään tule". Riittää, kun pitää päämäärän mielessään. Kaikki lähtee mentaalisesta kuvasta, jonka luomme, johon uskomme, ja jonka hyväksi työskentelemme voimiemme ja mahdollisuuksiemme mukaan. Ei hyödyttäisi mitään, vaikka asuisi temppelin vieressä ja kävisi palveluissa joka viikko, jos silti pidättää itseään kulkemasta polkua! 

Yllättäen, aivan odottamatta, sain kirjeen Lectorium Rosicrucianumin Ruotsin maan johdolta, ja siinä sanottiin, että aikani koeoppilaana lähestyy loppuaan, ja voin anoa tunnustavaa oppilaanaoloa, mikä asettaa uusia ehtoja ja elämän ohjeita, jotka on suunnattu auttamaan uuden elämänasenteen toteuttamisessa, pyrittäessä vapauttavaan ELÄMÄÄN. Kerran olisin riemulla tervehtinyt tätä hetkeä, mutta nyt olin vähän väliä elätellyt aivan päinvastaisia ajatuksia. Voisinko siis vilpittömästi anoa tunnustavaa oppilaanaoloa? Se ei automaattisesti käännä kaikkea parhain päin, vaan saattaisi suorastaan lisätä paineita. Uusia ehtoja? Minä taitaisin toimia omilla ehdoillani - "kokeilen niin kauan kuin minua miellyttää". Kuitenkin, rukouksessa minulle hetkellisesti kirkastui myönteinen päätös: eihän lähtökohta oikeastaan voikaan olla, "MINÄ en ole valmis" - koskapa "minä" siihen olisi valmis. Samanlainen oivallus sai minut aikoinaan hakeutumaan valmistelevaksi oppilaaksi. 

Kirjasin päätökseni postikortille, mutta jätin sen odottamaan viikonlopun yli lähettämistään, ja aatokseni heilahtivat taas toiseen suuntaan. Vastausaikaa annettiin kahdeksan päivää! Toisaalta, jos minulla on asiasta pienintäkään epäilystä, enkä saavuta sisäistä varmuutta, se vaikuttaa huteralta pohjalta tunnustavalle oppilaanaololle! Sekin osoittaa minusta tiettyä vakavamielisyyttä, ettei kevyesti sitoudu johonkin, mitä ei ehkä kykene täyttämään, vain koska sitä sinulta odotetaan. Lopulta minulla oli kaksi eri vastausta, kahdella erillisellä postikortilla, ja vasta postilaatikolla syntyi ratkaisu: "Tällä hetkellä en katso olevani valmis tunnustavaan oppilaanaoloon." Samalla hetkellä kaipuun ääni sisimmässäni viimeisen kerran kohosi kuuluviin, lähes epätoivoisena huutona. Kuulemma voisin ottaa asian esiin sitten kun tunnen niin, tai odottaa, kunnes sitä tarjotaan uudelleen harkittavaksi. 

Miisa

Kuukausia kestäneiden valmistelujen jälkeen soitin kissojen katastrofiyhdistykselle, ja menin katsomaan "valikoimaa" erään naisen kotiin, aivan kotikatuni varrella. Etukäteen en ollut muuta ajatellutkaan kuin poikakissaa, nuorta, vaan ei pentua, ja sopiva nimikin oli jo keksitty. Nainen, jota sittemmin aloimme kutsua yksinkertaisesti ja ytimekkäästi "kissanaiseksi", tarjosikin minulle kovasti kahta 6-7 vuotiasta veljestä, joita ei halunnut erottaa toisistaan, ja jonkin aikaa olin avoin ajatukselle. Mutta sitten kävi niin kuin toivoinkin: minun ei tarvinnut valita, vaan minut valittiin! Pari-kolmevuotias, mustavalkoinen Miisa-kissa tuli hieromaan tuttavuutta niin lämpimästi, että sydämeni suli siltä istumalta ja asia oli sillä selvä! (Veljeni etsi myös kissaa, ja päätyi ottamaan veljekset, Nallen ja Luikun.) Niinpä meille tuli perheenlisäystä, pikkuinen tyttö. Miisaa oli kohdeltu kaltoin ja jätetty heitteille, mikä näkyi alussa arkuutena, mutta vähitellen luottamus voitettiin, ja hellässä huomassamme suloinen kissimirrimme sai kokea tulleensa rakastavaan kotiin; se alkoi tulla syliinkin, vaikkei sen pitänyt olla sylikissa ensinkään! Sinä kesänä saatoin todeta, että ihmisen mainen onni on yksinkertaisissa asioissa, pienissä hetkissä, kuten piknikki kultasi kanssa, kissasi touhujen seuraaminen...

Olosuhteiden pakosta uudistin vuokrasopimukseni vuodeksi eteenpäin, satasen korotuksen kera, mutta siihen se saa luvan jäädä! Akia nykyisten asumisjärjestelyjemme epävarmuus (tai epävirallisuus) - kaikki kun on minun - on välillä suuresti rasittanut, vaikka olen parhaani mukaan pyrkinyt saamaan hänetkin tuntemaan olevansa kotona. 

Eräänä yönä "riitelimme" siitä, etten ole hyväksynyt itseäni. Ainakin luulen, että se oli aiheena. "Riitelimme" lainausmerkeissä siksi, että meillä Aki puhuu, minä vaikenen - ja sekös vasta häntä ärsyttää, syystäkin, myönnän. Hän sai minulta viimein lypsettyä Lectoriumin kannan homoseksuaalisuuteen. Turha mainitakaan, ettei se hänen puoleltaan saanut liiemmin ymmärrystä osakseen. Seuraavana päivänä olisi ollut Koulun esitelmätilaisuus Tampereella, mutta jätin sen suosiolla väliin. Edellisellä kerralla Akikin oli kuuntelemassa, kun välttämättä tahtoi - minun takiani, totta kai. Siitäkin virisi joka tapauksessa keskustelu välillämme jälkeenpäin. Tämän tapauksen ravistelemana päädyin lähettämään Merville eroilmoitukseni, jossa ensi kertaa selvin sanoin selostin tilanteeni, vaikka homouteni hän oli toki arvannut erinäisistä aihetta koskevista kysymyksistäni aikoja sitten. Ahdistuin kirjeen postitettuani. Lectorium suhtautuu homoseksuaalisuuteen kylläkin tuomitsematta, mutta silti kielteisesti, mikä on melkein yksi ja sama, koska se saa henkilön tuomitsemaan itse itsensä, ja paradoksaalisesti sanotaan, että omaan seksuaalisuuteen pitäisi suhtautua luonnollisesti, tuomitsematta! Tuntui, että minulta vaaditaan suurempaa uhria kuin useimmilta muilta. Tiedän tasan tarkkaan missä olisin ilman Akia: keskellä "korpea" äitini nurkissa. Ahmisin kirjoja leijaillen korkealla filosofisissa sfääreissä, elämälle vieraana. Kieltämättä olen joutunut kysymään itseltäni, tätäkö se nyt sitten on: yhtä tasapaksua kuin kaikki muukin? Ja vaikka haluaisi vain kaikkien olevan onnellisia, väistämättä kaksi tahtoa törmää toisiinsa ja syntyy konflikti. 

Sain Merviltä kirjeen, jossa hän pyysi minua vielä harkitsemaan, ja kertoi varsin yksityiskohtaisesti oman avioliittonsa myrskyisän tarinan esimerkkinä, etei itseasiassa ole eroa oli homo tai hetero - samat ongelmat jokainen oppilas joutuu kohtaamaan. Nyt hänen avioliittonsa on sikäli uudessa vaiheessa, että myös mies on jollain tavoin yhteydessä Hengelliseen Kouluun. Kirjeellä oli minuun rauhoittava vaikutus. Päätin antaa asian levätä, ja pitää taukoa kirjojenkin lukemisesta; tuon kaiken pyörittäminen mielessä kun ei johda mihinkään. Tulen aina olemaan Gnosiksen lapsi, Mervi päätteli kirjeestäni. Juttelin Akin kanssa ja sanoin, etten halua kokonaan jättää Koulua. Hän ymmärsi senkin, että elin "vaihetta", jossa en kaipaa seksiä. Tulin siihen tulokseen, että pidän hänessä erityisesti hänen hyväntahtoisuudestaan: on ikään kuin hän olisi itsestään tullut siihen, mihin minä olen pyrkinyt tietoisesti: älä vastusta pahaa pahalla! 

Miksi ihmiset haluavat persoonallisen vapahtajan? Meillä on taipumus vetää pyhät asiat alas omalle tasollemme, kahlita ne oman vähäisen ymmärryksemme ahtaisiin rajoihin: haluamme luoda Jumalan omaksi kuvaksemme! Esoteerikotkin kansoittavat universumin henkiolennoilla, vaikka moni asia selittyy puhtaasti magneettisten säteilylakien toiminnalla. Tältä osin kritiikki kohdistuu myös Rudolf Steineriin, jonka virikkeeseen Kristiyhteisön toiminta perustuu. On kulunut vuosia siitä, kun ensi kertaa katsoin velvollisuudekseni tutustua Steinerinkin näkemyksiin, ja nyt uudelleen, asian ollessa ajankohtainen, mikään ei ollut muuttunut: edelleenkin hänen tekstinsä jättää minut kylmäksi, tai paikoin - varsin oleellisilta osin - herättää minussa vastustusta; niinpä esim. esitelmissään Johanneksen evankeliumista hän eräässä kohdin vähättelee gnostisismin Kristus-käsitystä, ja korostaa historiallista Kristus-tapahtumaa. Eräälle uudelle, mielenkiintoiselle tuttavalle, josta kerron tuonnempana, juuri tämä Steinerin teos oli erityisen merkittävä lukukokemus; jätän sen mielihyvin jokaisen henkilökohtaisesti punnittavaksi itse tykönään. Taannoin näin Lectorium Rosicrucianumin aikakausilehdessä siteerattavan jonkun venäläisen tutkijan lausetta: "Steinerin tie oli Gnosiksen tie, Steinerilaisten (hänen seuraajiensa) tie on uskon tie." Ei siis Uskon raamatullisessa merkityksessä, vaan auktoriteettiuskon. Pari sitaattia Steinerilta itseltään, hänen myöhemmin löytyneestä lyhyestä nuoruuden kirjoitelmastaan, "Credo, der Einzelne und das All", josta on pätkä suomennettuna Kari E. Turusen "kriittisessä ja riippumattomassa" Steinertutkielmassa (jota en jaksanut kahlata läpikotaisin), sanoo viimein muutamalla sanalla kaiken oleellisen, jota epätoivoisesti hain vakuuttuakseni, että myös Steineria todella inspiroi sama universaali Henki, kuin esim. Pekka Ervastia:

Me olemme siinä määrin kuolemattomia, missä määrin annamme itseytemme kuolla. [...] Anna totuuden tulla elämään; kadota itsesi, löytääksesi itsesi jälleen maailmanhengessä.

[Sanottakoon, että jo ennen Lectorium Rosicrucianumia omaksuin Pekka Ervastilta persoonattoman Kristus-käsityksen - on kosmis-mystinen Kristus, Kristus meissä - jota LR vain vahvisti; vaikka sitten lähennyin Steinerin näkemyksiä, olen palannut monessa suhteessa takaisin juurilleni, ja vaikka en kristinuskon myyteistä enää välitäkään, lienee niilläkin oma symbolinen merkityksensä.]

Poikkeuksellisen mielenkiintoiseksi tulin havaitsemaan Steinerin vastikään suomeksi julkaistun, keskeneräiseksi jääneen omaelämäkerran, vaikka siinäkin toki on puuduttavan pitkäveteisiä jaksoja. Jo aivan alkupuolelta löytyy lapsuusmuisto, roomalaiskatolisen messun avustajana, josta voi vetää sangen merkille pantavalla tavalla yhdysviivan Kristiyhteisöön:

Neudörflin poika-ajaltani on sielussani säilynyt voimakkaana vaikutelma, miten kultin katseleminen - musikaalisiin uhrijuhlallisuuksiin liittyneenä - kohottaa ihmishengen eteen voimakkaan suggestiivisesti olemassaolon arvoitukselliset kysymykset. Kirkkoherran antama Raamatun ja katekismuksen opetus vaikutti paljon vähemmässä määrin sielunmaailmassani kuin se, mitä hän kultin toimeenpanijana teki ollessaan aistimaailman ja yliaistisen maailman välittäjänä. Alusta alkaen se ei ollut minulle pelkkä muoto vaan syvällinen kokemus. Näin sitäkin suuremmalla syyllä, kun lapsuudenkodissani olin tässä suhteessa muukalainen. Kultin myötä omaksumani elämä ei kaikonnut mielestäni kotoisen ympäristönikään kokemusten piirissä. Elin siinä ympäristössä kiinnostusta tuntematta. Näin sen; mutta ajattelin, mietiskelin ja tunsin oikeastaan yhä tuon toisen maailman mukaisesti. Samalla minun on ehdottomasti sanottava, etten ollut uneksija, vaan mukauduin tietenkin kaikkiin käytännön elämän toimiin.  

 Kristiyhteisö on yksi kirkko muiden joukossa, kristinusko ei siihen tyhjene - se on enemmän kuin yksikään kirkko, niin, enemmän kuin ne kaikki yhdessä... mutta varmaan Jumalasta riittää kirkkoihinkin? Ja eikö jo pelkkä jälleensyntymän ja karman hyväksyminen olemassaolevana tosiasiana anna kristinuskollekin laajemman perspektiivin kuin mitä valtakirkoilla on tarjottavana? Gnosiksen rinnalle luulisi mahtuvan myös mystiikan. Jatkoin suht' säännöllisesti osallistumista Kristiyhteisön Ihmisen vihkitoimitukseen. Aki oli mukana harvemmin, aamu-unisuutensa tähden, mutta halukkaasti. Minä nyt viimeksi olisin häntä painostanut, vaikka olinkin mielissäni joka kerta saadessani hänestä seuraa. Hän kävi "aikansa kuluksi" - juuri näitä sanoja hän käytti - eroamassa ev. lut. kirkosta, kävellessämme kerran seurakuntien viraston ohi. Kristiyhteisössä hänellä oli hyvä olo, ja sitä hän nyt halusi tunnustella - ei hyppiä paikasta toiseen kuten eräät. Pappikin kerran totesi saarnassaan, että joku saattaa harkita Kristiyhteisöön liittymistä, eikä se käy yhtäkkiä, vaan vaatii nimenomaan tunnustelua, havainnointia, vastauksia kysymyksiin. Kerran jo lausuimme ääneen ajatuksemme, milloinkahan me olemme alttarin edessä ehtoollisella. 

[Ehtoollinen Kristiyhteisössä on avoin kaikille, mutta ehkä halusimme vielä tutkiskella ennen sen askeleen ottamista...]

Minulle se oli pitkälti "meidän juttumme", mutta käytyäni kirkossa niin usein yksinkin, ei se voinut olla vain Akin takia; kysymyshän on viime kädessä ratkaisusta, joka täytyy tehdä itsenäisesti, toisesta riippumatta. Totuimme puhumaan papista, Stinasta, kuin hyvästäkin tuttavasta, vaikka henkilökohtainen kontaktimme häneen rajoittui yhteen kertaan, jolloin hän kätteli kaikki ja toivotti hyvää pääsiäistä. Jossain vaiheessa toivoinkin saavani luontevasti tilaisuuden keskustella hänen kanssaan, mutta kuinka se kävisi päinsä, kun tulimme ja menimme aina yhtä anonyymisti. Toisaalta persoonalliset sympatiat eivät saisi painaa liikaa vaa'assa; varsinkin, kun vuoden myötä Ihmisen vihkitoimitukset Tampereella harvenivat, ilmeisesti taloudellisten vaikeuksien vuoksi, ja Stina alkoi vuorotella uuden miespapin kanssa. 

Eräänä sunnuntaina lähtiessämme kirkosta, muuan nuori poika tuli pihalla juttelemaan meille: hän ei ollut näissä piireissä muihin nuoriin juuri törmännyt, ja oli siksi halukas tapaamaan myöhemmin. Vaihdoimme puhelinnumeroita. Olin ilahtunut tästä yllättävästä käänteestä, mutta Aki ei niinkään; hänelle uskonasiat ovat niin yksilöllinen, kokemuksellinen juttu, eikä hän ole edes lukenut alan kirjallisuutta, koska häntä kiusaa se miten eri suuntaukset esittävät niin poikkeavia näkemyksiä, joista sitten pitäisi valita mihin uskoo. Oikeastaan hänen uskonnollisuutensa on hyvin lapsenomaista, mutta voiko sitä moittia? Ehei, minähän melkein kadehdin häntä. 

Katsoin menneisyyteeni ja olisin halunnut kokeilla, vieläkö vanha elämä kantaa. Kaipasin tuota kadotettua naiivia viattomuutta - vaan liekö tuokin vain sisimmän kaipauksen ulkoistamista? Joulun jälkeen otimme ehdotuksestani tavaksi lukea ennen ateriaa ääneen pätkä jostain kirjasta, tuoden näin myös henkisen ravinnon mukaan aterian antimiin. Tällä tavoin vähitellen tutustutin Akin mm. Pekka Ervastiin. Muuan kohtaus André Giden kirjassa Ellei vehnänjyvä kuole kosketti minua kuvatessaan niin erinomaisesti juuri sellaista luonnollista suhtautumista uskonnollisuuteen, kuin tässä on ollut puhe:

Sitten hän meni hakemaan paksun Raamatun ja pani sen tyhjennetylle pöydälle. Hänen tyttärensä ja lapsenlapsensa istuutuivat uudelleen hänen viereensä pöydän ääreen, luonnollisen hartaina. Isoisä avasi pyhän kirjan ja luki juhlallisena yhden luvun evankeliumista, sitten yhden psalmin; minkä jälkeen jokainen polvistui tuolinsa eteen, paitsi hän itse: hän jäi pystyyn, ummisti silmänsä ja pani avonaiset kämmenensä suljetun kirjan päälle. Hän lausui lyhyen kiitosrukouksen, hyvin arvokkaan, hyvin yksinkertaisen, jossa hän ei toistellut samaa asiaa. Muistan hänen siinä kiittäneen Jumalaa siitä, että Hän oli johdattanut minut heidän ovelleen, ja tämän hän lausui sellaisella äänellä, että koko sydämeni yhtyi hänen sanoihinsa. Lopuksi hän lausui Isä meidän-rukouksen; sitten oli hetken hiljaisuus, minkä jälkeen lapset nousivat yksitellen. Tämä oli niin kaunista ja niin rauhallista ja se rauhansuudelma, jonka hän sitten painoi jokaisen otsalle, oli niin kirkastunut, että minäkin lähestyin häntä ja ojensin otsani suudeltavaksi. 

Pitäessäni taukoa lukemisessa ja pohdiskelussa, työstin silloinkin henkisen maailman virikkeitä kuvallisesti. Kollaasityöt kiehtoivat minua: leikkasin lehdistä mielenkiintoisia kuvia, ja liimailin niistä aivan uusia kokonaisuuksia. Näin valmistin kortteja, joita silloin tällöin lähettelin ystävilleni. Huomionarvoista lienee, että vuoden alussa symbolisesti minulle erityisen läheiseksi nousi ruusun rinnalle - ja ehkä sen ylikin - viljan tähkä/rypäleterttu-motiivi; samalla lautanen/malja-teema puhutteli minua siinä määrin, että tahtoisin mahdollisimman näyttävän parin esille vitriiniini.  

Kauan ei tarvinnut odottaa yhteydenottoa uudelta tuttavaltamme, kaimaltani Markolta, ja sovin tapaamisesta, joka toteutui pian Mervin kirjeen jälkeen. Pyynikin kauniissa maisemissa viivyimme kolme tuntia, ja meillä oli miellyttävä keskustelu. Molemmat koettivat silminnähden viivyttää eron hetkeä. Marko sanoikin olleensa yksin, ettei ole voinut jutella kenenkään kanssa näistä asioista, ja näytti kuin hän olisi siinä kohtaa pidätellyt kyyneliä. Mistä me sitten juttelimme, käy ilmi hänen avainkysymyksestään, sikäli kun muistan: "Onko Kristus sulle tärkeä?" Toisessa tilanteessa, jonkun toisen suusta sama kysymys herättäisi lähinnä torjuvan reaktion, mutta meidän välillämme kaikki oli alun alkaenkin luontevaa, mikä vahvisti toiveita, että tässä on nyt kaipaamani kaveri. Akilla oli ehkä pieni mustasukkaisuuskohtaus, mutta uskoakseni ohimenevää laatua, varsinkaan kun syytä huoleen ei ole: Markon avioliittoa ja naisia koskevista huomioista päättelin hänen olevan täyshetero, millä sinänsä ei ole edes väliä, koska koin kohtaamisemme tapahtuvan puhtaasti kristillisessä hengessä. Se oli molemminpuolisesti antoisaa; minut se pisti jälleen kerran punnitsemaan arvojani. Korkeampi johdatus oli varmasti kaiken takana. 

Marko osoittautui erittäin vakavamieliseksi etsijäksi, joka on kokenut Kristiyhteisön omimmaksi paikakseen, vaikka käy myös perinteisemmissä kristillisissä piireissä. Hänellä tuntuikin olevan jonkinasteinen ristiriita esoteerisen ja eksoteerisen välillä (kas kummaa!). Hän kertoi jopa hyökänneensä sitä vastaan itsessään, minkä koki totuutena, nähdäkseen kestääkö se, ja käyneensä siinä tarkoituksessa ensiksi vastustajien leirissä. Tätä asennetta Aki ei ymmärtänyt, kun kerroin keskustelustamme hänelle, ja kieltämättä minunkin kokemuspiirilleni se on vieras, mutta niinhän on toisaalta myös Akin tietoa vieroksuva asennoituminen. Se ei estä kohtaamasta toista sielullisesti ja olemasta samalla puolella suurissa kysymyksissä. Niin tai näin, Markokin oli tehnyt joitain omakohtaisia henkisiä kokemuksia, joilla oli kauaskantoiset vaikutukset hänen elämässään. Omasta puolestani pysyttelin hyvin yleisellä tasolla. Kultaisen Ruusuristin mainitsin vasta kun sitä minulta suoraan kysyttiin. Periaatteeni on pikemminkin rohkaista toista pyrkimyksissään omalla tahollaan, kuin tarjota ratkaisuksi jotain minkä minä olen omaksunut totuutena, varsinkin kun tiedän miten vaikea sitä on toteuttaa käytännössä. 

Seuraavaa tapaamista Markon kanssa odotin jo vähän epäröiden. Ajattelin suunnilleen tähän tapaan: "Voi, kunpa minulla olisikin sinulle jotain annettavaa, mutta olen itsekin eksyksissä. Tyhjästä, rikkinäisestä ruukusta ei mitään voi antaa." Pari viikkoa aiemmin olin lähettänyt Merville kortin, jonka tarkoitin ikään kuin väliaikatiedotukseksi; ilmaisin olevani yhtä ymmällä kuin ennenkin, mutta kenties muotoilin sanottavani hiukan kömpelösti, tai viestistäni välittyvät epävarmuus jätti liikaa tulkinnan varaa, sillä Mervi ymmärsi sen lopulliseksi eropäätökseksi! Kaiken huipuksi hänelle välittyi kuva että minä elän onnellista ja tasapainoista elämänvaihetta! Mikään ei olisi voinut olla kauempana totuudesta! Olin suorastaan järkyttynyt lukiessani hänen kirjeensä. Soitin hänelle ja puhuimme tunnin. Se oli molemminpuolisesti ilahduttava keskustelu. Mervi ei onneksi ollut ehtinyt ilmoittaa "erostani" eteenpäin. Siitä paikasta tein päätöksen lähteä elokuun kansainväliseen konferenssiin, mitä osaltaan auttoi se kun Mervi lupasi minulle yhdistyksen tililtä tukea konferenssimaksuun. 

Puhuimme mm. seksuaalisuudesta, ja Mervi toi aiheeseen kiinnostavan, uuden näkökannan: nimittäin hänen mukaansa seksisuhteessa kumpikin osapuoli ottaa kantaakseen puolet toisen karmasta. Jos siis henkilöllä on useita partnereita, vaikka vain yhdenkin yön, kuvitella saattaa millainen vyyhti siitä syntyy! [Myöhemmin Kristiyhteisön pastori niin ikään kertoi, että aina kun kaksi ihmistä harrastaa seksiä, heidän eetteriruumiinsa "solmiutuvat yhteen", ja kestää seitsemän vuotta ennen kuin sellainen side purkautuu.] Lisäksi hän toisti toisin sanoin, että oppilaan ei pitäisi materialisoida homoseksuaalisuutta, koska se estää "kolmannen sieluytimen" syntymisen. Myös heteroseksuaalisuuden täytyy tietyssä vaiheessa jäädä pois. Oikeastaan tuo ei paljonkaan selventänyt asioita. Joka tapauksessa olin tyytyväinen kuulemaani, olinhan nyt valmis tapaamaan Markonkin, hengessä vahvistettuna, sisäinen lähteeni pulppuillen jälleen! 

Ennen konferenssimatkaa tapahtui, että lähdimme Akin kanssa risteilylle Vaasasta Uumajaan, se kun oli hänen toiveensa, ja hän jopa maksoi minunkin matkani: edullinen tarjous sisälsi bussimatkan Tampereelta. No, risteilyn luonne - ostosmatka - ja laivan alkeellisuus olivat ikävä pettymys hänelle. Minä en mitään odottanutkaan. Aamuyöstä harrastimme pitkästä, pitkästä aikaa seksiä - minun aloitteestani, kuten yleensäkin. Tavallaan nytkin ajattelin, että Aki haluaisi sitä, ja tein sen hänen mielikseen. Ei siinä ollut hellyyttä tai lempeä. 

Tällä kertaa konferenssi ei vastannut toiveitani. Jouduin kysymään itseltäni, olenko nyt viimein tullut kykenemättömäksi reagoimaan millään lailla. Mikään ei tuntunut koskettavan. Ajoittain kärsin jopa ikävystymisestä, enkä sittemmin huomannut mitään eroa ennen ja jälkeen konferenssin, toisin kuin yleensä. Valitettavasti koko aikana ei edes tarjoutunut tilaisuutta keskustella Mervin kanssa, mistä aina on ollut suurta apua. Totesin vain itsekseni, että näin on, enkä voi sanoa, että se olisi minua huolestuttanut. Viikonlopun temppelipalveluissa sivuttiin mm. sitä minkä jo tiesinkin, eli että Isä meidän-rukous kääntyy vastakohdakseen, ellei pyri samalla toteutukseen. Siitä on muodostunut minulle rakas ja läheinen: kun se oikein onnistuu, sen tuntee kyllä; silloin se ikään kuin nousee sydämestä, ja minun tarvitsee vain antaa sille sanat. Sitten se jää kaikumaan olemuksessani - se elää minussa kuten minä siinä. 

Pakkohan minun on myöntää, että kuluvan vuoden aikana olen enemmän ajatellut Kristiyhteisöä kuin Hengellistä Koulua, jonka tulisi olla keskeisellä sijalla oppilaan elämässä... Rehellisesti ajatellen, jos en täysin haluakaan katkaista yhteyttäni Kouluun, soveltuisin kuitenkin paremmin ulkojäseneksi kuin oppilaaksi. Tämän puolesta puhuu monta seikkaa: a) käyn aniharvoin konferensseissa. b) Kuukausittaisten jäsenmaksujeni suoritus kangertelee toistuvasti. c) Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä: olenko ylipäänsä halukas kulkemaan polkua? Ulkojäsen pysyy esipihalla. Hänet kutsutaan konferenssiin kahdesti vuodessa. 150 markan vuosimaksu sisältää Pentagram-lehden sekä yhteyskirjeet. 

Olen ihmetellyt, mihin on matkan varrella kadonnut vilpitön haluni auttaa ihmisisä - ihmiskuntaa: pelkoko minut itseasiassa pitää kiinni Lectoriumissa? Olen joutunut perinpohjaisesti luotaamaan suhdettani kuolemaan, tulemaan uudelleen sinuiksi sen kanssa ja sopeutumaan mahdollisuuteen, että minun - anteeksi, mikrokosmisen seuraajani - täytyy kuin täytyykin palata tähän murheen laaksoon. Prosessi, jonka kautta työskentelin näiden kysymysten parissa, sai konkreettisen muodon kirjeissä, joita kirjoitin ystävilleni ja omaisilleni, toimitettavaksi perille kuolemani jälkeen. Pystyin kirjoittamaan, etten kaipaa kuolemaa, mutta en pelkääkään sitä. Mikään elämässä ei ole niin varmaa kuin kuolema; sen edessä olemme kaikki tasavertaisia. Lisänä kirjeisiin laadin myös tahtoni paperille, sekä ehdotuksen mahdollisen muistotilaisuuden sisällöstä. 

Mielestäni en ollut saanut Akilta riittävästi huomiota osakseni; päivittäiset pienet hellyyden osoituksetkin olivat lähinnä minun varassani. Ihmettelin kyllä myös, eikö meillä tosiaan ole enemmän sanottavaa toisillemme, etenkin minulla hänelle. Seksinkin suhteen asetelma oli kääntynyt päälaelleen: minä halusin, hän ei. Juttelimme näistä asioista avoimesti. Totesin, miten jokainen kieltäytyminen seksistä kasvattaa kynnystä aloitteen tekoon, kun jo etukäteen pelkää torjutuksi tulemista. Akiin olen tyytyväinen kokonaisena ihmisenä, mutta kun seksi on pinnalla, kaipaisin kieltämättä enemmän aktiivisuutta ja estottomuutta. Rohkenin tunnustaa pohtineeni sellaistakin, onko minulla tarpeeksi seksuaalista kokemusta, vain olisiko pitänyt vielä hypellä kukasta kukkaan! Aki puolestaan kertoi välttelevänsä hellyden osoituksia juuri sen tähden, että niillä on usein ollut taipumus virittyä seksuaalisesti, ja että hän on sängyssä konservatiivinen - hänellä ei ole yllätyksiä tarjolla. Jotkut pistävät suhteensa tauolle, eikä mikään sinä aikana kuulu toiselle. Aki olisi valmis menemään jopa niin pitkälle, että sallisi minulle syrjähypyt, kunhan hänen ei niistä tarvitse kuulla! Joskus hän sanoi, että antaisi anteeksi, mutta sydän särkyisi. Myöntää täytyy, että ajatuksissa olen heikkona hetkenä ehtinyt sitäkin tuumia, että tiiviin yhteiselomme vuoksi tilaisuus olisi käytännössä vaikea järjestää. Miten yhdessä ihmisessä voikin olla kaksi toisilleen niin vastakkaista persoonaa, jotka käyttäytyvät ja jopa ajattelevat ihan eri lailla! Tuntuu kuin viimeisetkin moraalin rippeet karisisivat, niin kuin millään ei olisi enää mitään väliä edellisen konferenssin jälkeen: vaikka suhteemme päättyisi tällä sekunnilla, tuskin minusta löytyisi vakavamielisyyttä oppilaanaoloon, mutta sen sijaan kyllä kevytmielisyyttä miesten metsästykseen. 

[Tässä on paljon teoreettista pohdiskelua. En ymmärtänyt olevani aseksuaalisuuden spektrillä - eihän sellaisesta vielä silloin puhuttu. Vertasin itseäni muihin ja yritin olla jotain mitä en ole. Mutta se on yksilöllistä ja monimutkaista, eikä suinkaan tarkoita aina täydellistä haluttomuutta.]

13.9.-23.10.1998

Edelliskesäisen mökkireissumme päätyttyä jokseenkin ankeissa merkeissä [kirjoitin siitä näin: "syötiin,

Ralf Königin hahmo

saunottiin, uudistettiin ystävyyden malja... kaikki toistui kuten vuosi sitten, mutta hengettömästi: en vain ollut läsnä". Syytin itseäni, mutta en usko että se oli minun vikani: se tapahtui sen jälkeen kun kerroin olevani homo], lähetin jälkeenpäin Jounille  kirjeen, jossa lyhyesti esitin huoleni siitä, että homouteni saattaisi vaivata häntä. Kirjeen toiselle puolelle olin kopioinut pari sivua saksalaisen Ralf Königin suosituista homosarjakuvista. No, en saanut Jounilta edes joulutervehdystä, puhumattakaan siitä, että odotin tapaavani hänet käydessäni äidin luona joulun jälkeen. Kieltämättä olin hieman pettynyt ja loukkaantunut. Lähetin viestin, jossa ihmettelin hiljaisuutta hänen taholtaan. Tosiasiassa osasin kyllä jo aavistaa, mistä kenkä puristi. Hän lähetti minulle "pyynnöstä" myöhästyneen joulukortin, ja kertoi olleensa "shokissa"; ei kuulemma voinut uskoa, että minä lähetän hänelle homosarjiksia! Hän ei uskaltanut ottaa yhteyttä, koska pelkäsi mitä lähettäisin seuraavaksi! Hän jopa tuhosi kirjeitäni, yrittäen unohtaa koko asian. Ja tämän kaiken hän totesi kuin ohimennen, vähin sanoin. Lopun kirjeestään hän selosti uuden vuoden viettoaan ym. yhtä tyhjänpäiväistä! Kirjoitin hänelle pitkän, huolella harkitun kirjeen, asiallisesti koneella valkoiselle paperille. 

[Olen kopioinut tuon kirjeen sisällön sanasta sanaan, mutta en jaksa sitä toistaa... Tässä vain tiivistettynä joitain pointtejani:  Königin - jota löytyy yleisesti kirjastojen valikoimista - huumori, joka tekee pilaa yleisistä asenteista ja käsityksistä, ja hän reagoi ikään kuin olisin lähettänyt pornoa; jokin ehkä vääristi asian hänen mielessään, joten kyse ei pohjimmiltaan ole lainkaan sarjakuvasta. Ja ehkä jossain määrin, tietoisesti tai ei, halusinkin vähän ravistella häntä, mutta sellaista vaikutusta en osannut odottaa. Tekopyhästi voidaan sanoa, että "ei mulla ole mitään ennakkoluuloja", mutta käytös kertoo muuta. Hän pyysi minulta "avoimuutta" eräässä kirjeessään, mutta ei siihen itse pysty. Miten alas voi arvioida ystävänsä, jos alkaa pelätä ja karttaa tätä. Hän kiinnitti huomiota täysin toisarvoisiin asioihin kirjeessäni, ja koko sen oleellinen sisältö jäi häneltä näkemättä. Hän ei halua hyväksyä minua kokonaisuutena, vain ne puolet jotka sopivat hänelle. En kaipaa minkäänlaista kielteistä suhtautumista sellaisilta ihmisiltä, joita olen pitänyt ystävinäni. Olemme näköjään palanneet lähtöpisteeseen sen jälkeen, kun edellisvuoden kesänä uudelleen elvytimme ystävyytemme.]

Vastauksensa Jouni aloitti näillä sanoilla: "Parahin ystäväni Marko!" 

En tiedä miten alkusanat kirjoittaisin, mutta tuo lienee jo selvää, että jotakin olen tarkoittanut. Viime kirjeesi oli aika "liturgia"-kirje, mutta luin sen kertaalleen läpi. Kirjeen sisältö vaikutti jotenkuten, en tiedä millälailla. [...] Pääasiassa olet edelleen Hyvä Ystävä, vaikka oletkin aika erilaisessa asemassa kuin muut. Mistä tämmöinen mielenmuutos? Aika parantaa haavat ja mietin kuinka lujittaa toveruutta vaikka toinen olisi homo. [...] 

Ensilukemalta hänen kirjeensä jätti minut kylmäksi. Jo sanonta "liturgia"-kirjeestä kertoo jotain, ja kun hän jatkaa, että sisältö vaikutti jotenkuten, mutta ei tiedä millälailla, voi vetää sen johtopäätöksen, ettei se vaikuttanut riittävän syvästi. Oma lukunsa ovat sitten nuo merkilliset painotukset, jotka antavat sijaa varsin epämieluisille tulkinnoille: pääasiassa olet edelleen hyvä ystävä; aika erilaisessa asemassa kuin muut; aika parantaa haavat (?); vaikka toinen olisi homo. 

[Seuraavaksi tyypillisesti taas ymmärrän häntä kovasti. Tosiasia on ja pysyy, että hän oli homofoobikko, ja onneksi ainoa sellainen elämässäni.] 

Kesällä Jouni kävi Pariisissa; muistutin häntä vähän väliä elokuun perinneretkestä ["perinne" jäi kahteen kesään: kerron siitä osassa VIII]. Ikävä kyllä tänä vuonna ei kesää koskaan tullutkaan. Ensin siirsimme retkeä parilla viikolla sateiden takia, ja kun se ajankohta lähestyi, ei Jounista kuulunut mitään, mikä sai minut äreäksi. Lopulta soitin hänelle; hän sanoi, että viikonloppuna on "hommia", ja ehdotti seuraavaa viikonloppua (joka olisi ollut jo syyskuun puoliväliä)! Kysyin suoraan, haluaako hän lähteä, ja vastaus oli "en välttämättä". Onneksi saatoin sanoa, "sama täällä", ja myös tarkoitin sitä! Etukäteen on kiva suunnitella, mutta kun hetki koittaa, lähtö on vastentahtoista. "Keksitään sitten jotakin joskus", sanoin lopuksi, ja oloni oli sen jälkeen haikea: toista kesää 1996 ei tule! Aika tehköön tehtävänsä, aivan ilman mitään dramatiikkaa tällä kertaa. 

[Ei se tarina vielä tähän päättynyt - hän jopa kyläili pariin otteeseen minun ja Akin luona tulevina vuosina - mutta tänä päivänä olen tyytyväinen ilman häntä. Olemme Facebook-kavereita, mutta en nykyään piittaa edes hänen syntymäpäivistään. En tarvitse sellaisia ihmisiä elämääni.]

Lukemaani kirjallisuutta

Heti alkuun totean, että otan näkökulman jossa haen lukemalleni yhtymäkohtia omasta elämästäni. 

 Philip Goldberg: Yoganandan elämä - Joogi, josta tuli moderni guru (Viisas Elämä 2022). 

Kirjoittaja on amerikkalainen kirjailija, luennoitsija, meditaatio-opettaja ja henkinen ohjaaja. Paramahansa Yogananda Wikipediassa. Katso myös SRF Finland. 

Esipuheessaan Goldberg vastaa heti aluksi kysymykseen, miksi uusi elämäkerta, kun meillä on jo Joogin omaelämäkerta:

"Yleisluontoinen vastaus on se, että jokaisen historiallisesti tärkeän henkilön kohdalla on tilaa useammalle kuin yhdelle kirjalle. Tarkemmat vastaukset ovat: 1) Yoganandan merkittävä omaelämäkerta kertoo vähintään yhtä paljon muista ihmisistä kuin hänestä itsestään. 2) Kertomuksessa on useita aukkoja. Joissakin tapauksissa usean vuoden tapahtumat tiivistetään pariin lauseeseen. 3) Vaikka Yogananda viettikin lähes koko elämänsä Amerikassa, niin ainoastaan noin kymmenen prosenttia koskee tuota hyvin tuotteliasta ja historiallisesti merkittävää kautta. Näiden aukkojen täyttäminen tuntui sekä houkuttelevalta että tärkeältä." 

Olen lukenut Joogin omaelämäkerran kauan sitten. Muistaakseni siinä kerrotaan runsaasti hyvin mielikuvituksellisia tapahtumia, kuten ilmestyksiä ja näkyjä, joihin voi olla vähän vaikea suhtautua. Minun nähdäkseni Yoganandan suurin ansio oli siinä kuinka hän toi idän ja lännen henkisyyttä yhteen. Kirjassa kerrotaan mm. kuinka hän luennoi New Yorkin episkopaalisessa kirkossa, aiheenaan "kristinuskon ja hindulaisuuden metafyysinen ykseys", siitä kuinka kokemusperäinen pyhien kirjoitusten tulkinta eroaa uskomuspohjaisesta, ja mitkä olivat kristinuskon ja hindulaisuuden yhtymäkohdat ja mitkä olivat yleiset hindulaisuudesta vallitsevat väärinkäsitykset. 

Omassa toisessa blogissani vanhassa kirjoituksessa ajalta, jolloin olin vielä kristitty, selitän Pyhää Kolminaisuutta myös hindulaisuuden kannalta. Eivät ne niin kaukana ole toisistaan. Hindulaisuuden olen kokenut tekevän kristinuskonkin tavallaan jopa ymmärrettävämmäksi. Yoganandan lisäksi myöhemmin ainakin Osho ja Deepak Chopra ovat tulkinneet Jeesuksen elämää uudella, tuoreella tavalla. 

Yogananda vieraili mm. Assisissa, Pyhän Franciscuksen haudalla, ja kertoi: "Ollessani käymässä hänen haudallaan asetin pääni sen kivetykselle, ja siinä samassa Pyhä Franciscus ilmestyi minulle. Koko hautakammio värähteli hänen energioidensa ansiosta." Itsekin olin yhteen aikaan inspiroitunut nimenomaan Franciscuksesta. 

Totta kai hän kävi myös pyhässä maassa ja pyrki seuraamaan Jeesuksen jalanjälkiä. Hän kirjoitti kirjeessä: "Hänen nimensä elää ikuisesti, mutta vain harva näkee sen todellisen Jeesuksen, joka eli täällä ja käveli näitä katuja pitkin. Hän kulki kanssani kaikkialle, mutta Betlehemissä, astuessani seimeen, missä Maria oli hänet maailmaan saattanut, hän kosketti minua aivan erityisellä tavalla." 

Eläessäni viimeisiä vuosiani kristittynä, kenties jo siirtymävaiheessa, mm. juuri Yogananda inspiroi minua paljon. Yhdistin etenkin hindulaisia käytäntöjä hartaudenharjoitukseeni, josta muotoutui Puja-rituaali ehtoollisineen. Vielä myöhemminkin minua puhutteli myös kuva Jeesuksesta meditoimassa lootusasennossa; harkitsin jonkin aikaa sellaisen patsaan tilaamista ulkomailta (kuva vasemmalla), usein juuri Yoganandan seuraajien levittämänä. 

Toki hartauteeni sisältyi myös esim. buddhalaisen mallin mukainen turvautuminen, Pekka Ervastin aikoinaan ehdottamassa muodossa, eli "minä turvaudun Kristukseen; minä turvaudun Kristuksen oppiin; minä turvaudun Kristuksen yhteisöön" (yhteisön näin tuolloin ennen kaikkea spirituaalisena, ja samaa voisi kai sanoa nykyäänkin). 

Päätin sessioni Zazen-meditaatioon, jonka olin oppinut paikallisessa Zendossa. Minua inspiroi mm. Willigis Jägerin kirja, Aalto on meri (Basam Books 2012). Kirjoittaja on henkinen opettaja, zen-mestari ja kristitty pappi. 

Seuraava Swami Akhilanandan (1894 - 1962; hän oli Ramakrishnan seuraajia) rukous sisältyi niin ikään hartauteeni: 

Hän, joka on kristittyjen Isä taivaissa, juutalaisten Pyhä, islamilaisten Allah, buddhalaisten Buddha, kiinalaisten Tao, zarathustralaisten Ahura Mazda, hindujen Brahman, johtakoon meidät epätodellisesta Todelliseen, pimeydestä valoon, sairaudesta ja kuolemasta kuolemattomuuteen. Kaikki-Rakastava Olento ilmentäköön itsensä meille, ja suokoon meille pysyvän ymmärryksen ja kaiken kuluttavan jumalallisen rakkauden. Rauha. Rauha. Rauha olkoon kaikille. 

Ajatus on ylevä, vaikka sisältää pari epäjohdonmukaisuutta, jotka käänsin suomeksi sellaisenaan: uskontojen seuraajien joukossa mainitaan "kiinalaiset" kansana - olisiko "taolaiset" ollut osuvampi - ja Buddha luetaan jumalan nimien joukkoon, johon se ei kuulu (vaikka myöhemmässä hindulaisuudessa Buddhasta tehtiin yksi Vishnun ilmenemismuoto)! Itse asiassa, Tao ei tarkalleen ottaen myöskään ole mikään jumalolento. 

 Hartauteeni sisältyi myös Yoganandan tekemä laulu, jota toistelin; tässä hänen itse esittämänään:

Cloud-colored Christ come; Oh my cloud-colored Christ come; Oh my Christ, Oh my Christ, Oh my Christ; Jesus Christ come!

"Antaumus" kuulunee yhä henkiseen harjoitukseeni Nichiren-buddhalaisena, mutta täysin vailla ylenpalttista tunteilua, enemmänkin meditaation kuin hartauden harjoituksen merkityksessä. 

Yogananda käytti myös affirmaatioita, joista kirjassa annetaan kolme esimerkkiä:

• Parantava voima virtaa jokaisen soluni läpi. Minä olen osa jumalallista, kaikkialla läsnäolevaa energiaa.
• Pyrin päivä päivältä suurempaan onneen sisäisesti, yhä vähemmän ulkoisten nautintojen kautta.
• Minussa on luovuuden pyhä henki. Ääretön viisaus ja tietoisuus ohjaa minua ja poistaa kaikki esteet.

Matti Helelä: Golgatalta Gambriniin - Hihhulista homoksi (Books on Demand 2021). 

Muistelmateos omakustanteena, joka todella puoltaa paikkaansa. Muistelmat alkavat 1970-luvulta. Kirjoittaja hurahti nuorena uskovaiseksi oikein kunnolla, oli vaihto-oppilaana USA:ssa, meni naimisiin, sai pojan, ja luopui uskostaan myöhemmin tultuaan viimein sinuiksi homoseksuaalisuutensa kanssa. Oli todella riemastuttavaa lukea hänen kuivan ironisia huomioitaan siitä miten hän käyttäytyi ja ajatteli uskovaisena. 

Kirkkoherra Voitto Viro on mielestäni oivallisesti käsitellyt näitä asioita eräästä hänen kirjastaan kokoamassani blogijulkaisussani! Hän kirjoittaa mm. näin: 

Mutta monesti "todistajat" uskonnollisella imelyydellään antavat kristittynä olemisesta todellakin vastenmielisen ja hävettävän kuvan. Silloin sietää tarkkaan ajatella, onko kysymys Kristuksen häpeän kantamisesta vai Kristuksen väärinkäsittämisen ja tyhmyyden häpeän kantamisesta.

Kristitty voi myös esiintyä alituisena saarnailijana, jolla on joka tilanteeseen Jumalan sana huulilla. Hän voi alituiseen tuomita toisinajattelevia. Hän voi pitää kaikkea iloa syntinä. Hän voi yksinkertaisesti edustaa Herraansa niin yksinkertaisesti, että normaali ihminen ei voi muuta kuin tympääntyä. Olkaamme varuillamme, jos meitä pilkataan. Se on todennäköisesti pelkästään meidän oma vikamme.

Ja vaikka minä en koskaan ole kulkenut valtavirran mukana, kykenen ymmärtämään: olenhan toki "hurahtanut" itsekin 1995 ja ollut varsin fanaattinen - erilaiset opilliset käsitykset eivät tee eroa psykologiseen kokemukseen sinänsä, sen tajusin verrattain myöhään. Kerron tästä erityisesti muistelmasarjani Ecce Ego osassa VII. 

Itsekin joskus haaveilin kirjoittavani kirjan omakustanteena, mutta netti hoitaa saman asian ilmaiseksi. Eivät nämä kuitenkaan ole mitään laajaa lukijakuntaa kiinnostavia asioita. 

Matti Helelä kertoo mm. näin:

Mikä tärkeintä, olin pelastunut (helvetin tulesta nimittäin) ja matkalla taivaaseen. Jeesuksen verellä pesty kaikista synneistä. Tästä olikin syytä olla iloinen ja kiittää mahdollisimman paljon joka päivä. Polvistua rukoukseen ja ylistykseen. Jumala tykkäsi palvonnasta, ja kyllähän kristityn kuuluikin olla nöyrä. Itse asiassa opin sen varsinaisen ylistyksen vasta myöhemmin, kun sain mallia muilta. Meillä oli sekä omituinen tarve että velvollisuus kohdella Jumalaa kuin jotakin narsistia, joka janoaa jatkuvaa kehua ja ylistystä. Tärkeätä oli rukoilla myös muiden puolesta, jotta hekin löytäisivät Jeesuksen ja pelastuisivat. Ja heille piti myös kertoa Jeesuksesta eli todistaa. Huoli muiden pelastumisesta oli kova ja todellinen, vaikka iloa muuten riitti. Raamattu oli tärkeä päivittäinen tiedon ja inspiraation lähde.

Kirjan lopusta hänen runonsa vuodelta 2010, homokeskustelu: 

Yli puoli vuosisataa sain elää
Että homokeskustelu puhkesi terään
Siinä Räsänen veti herneen nenään
Ja kansa teki päätelmät perään

Idiootit tekopyhät
Heiltä värssyt löytyvät pyhät
Niillä itsetuntoa nuijitaan
Homot sanonko-minne tuomitaan

Vaikka ihminen pelastuu armosta
Niin luovu ei hän tarmosta
Toinen pitää tuomita
Raamatulla puomita

Minua eivät räsäsläiset haavoita
Eivät pahemmin taakoita
Haavat tulivat lähimmiltä
Parhaimmilta ystäviltä

Ystävyys poikki poikkaistiin
Kaikki siteet katkaistiin
Minut helvettiin tuomittiin
Puhelimen luuriin huudettiin

Koska itseäni kutsuin veljeksi
Ja olin muuttunut synnin helmeksi
Ei kanssani saanut oleskella
Ei syödä eikä seurustella

Senhän kielsi Raamattu
Tuo pyhä kirja siunattu
Kovin paljon siteerattu
Seksissä niin noteerattu

Juuri kun ystäviä tarvitsin
Kipeimmin heitä kaipasin
Yksin minut jättivät
Raamatulla sättivät

Kun iloisesti tervehdin
Kadun varressa myöhemmin
Hapan katse kääntyi pois
Kuin vahinko se ollut ois

Kristusta he rakastivat
Lähimmäisen hylkäsivät
Jeesuksen mailleen mättivät
Kun minut niin helposti jättivät

Kauan heitä kaipasin
Ja unissani muistelin
Mutta missä oli ystävyys
Sen todellinen syvyys?

Kun ihminen helvettiä kailottaa
Hän muille sitä aikaansaa
Helvetti voidaan unohtaa
Ja taivas maahan rakentaa

Kirjan nimessä mainittu Gay Gambrini oli Suomen ensimmäinen homoravintola Iso Roobertinkadun sisäpihalla, joka avattiin 4.7.1984. Perustaja - nyt jo edesmennyt Tuomo Isotalo - oli jossain vaiheessa Facebook-kaverini, ja muisteli joskus aikaansaannoksiaan. Muistan nähneeni siellä kuvatun pätkän jossain vanhassa tv-ohjelmassa. Minun osallisuuteni Suomen homohistoriaan alkaa vasta Don't Tell Mamasta. [Gambrinin historiasta perusteellisemmin.]

Katso Matti Helelän blogi, LyriikkaMatti. 

Oma blogini, Homo Spiritus, keskittyy hengellisyyden ja homoseksuaalisuuden tematiikkaan, alun alkaen kristilliseltä pohjalta, vaikka onkin sittemmin kasvanut siitä yli. 

Itse kyllä löysin kirkon, jossa minut hyväksyttiin omana itsenäni, enkä enää kokenut ristiriitaa uskoni ja identiteettini välillä. Menetin vain lopulta tyystin uskoni kristinuskon tarjoamaan totuuteen - siitä huolimatta että en koskaan tyytynyt oppien perinteisiin tulkintoihin, vaan täydensin niitä esoteerisilla selityksillä, joissa mielestäni oli silloin enemmän järkeä - halusin ymmärtää enkä vain uskoa sokeasti. Tänä päivänä se näyttäytyy minulle hiukan kummallisena: niin kuin kristinuskon opit eivät jo itsessään olisi mielikuvituksellisia, selitin niitä entistäkin korkealentoisemmilla teorioilla. Ja tätä kutsuin järkeväksi. 

  Uskonnottomuus ei kuitenkaan ollut tie minulle, vaikka jonkin aikaa elin tunnustamatta mitään uskontoa. Kokonaan uusi uskonto on ollut vastaus, joka tyydyttää minun sisintäni, ja sisimmästäni se myös nousi... enkä anna kenenkään muun sanella mitä sen pitäisi olla!

Helelä lainaa kirjansa johdannossa Jussi K. Niemelää Skeptikko-lehdessä 3/2018, "Kuinka epäillä empaattisesti": "Voidakseen elää maailmassa, ihmisen on uskottava asioihin. Se, mihin ihminen uskoo, kertoo hänestä paljon. Myös se, mihin hän ei usko, tai on joskus uskonut, mutta ei usko enää, on paljastavaa." Ei aavistustakaan mitä se minusta kertoo. Olen erinomainen kyökkipsykologi, mutta tähän asiaan en ole paneutunut... ja ehkä itseään vain ei näe niin kuin joku toinen näkee, joten kertokoot muut minulle. 

Syvällistä pinnallisesti

Päivitetty 26.8.2022

Tämä kirjoitus on luonteeltaan lähinnä kooste ja kertausta asioista, jotka olen aiemmin julkaissut siellä, täällä. Se perustuu kristityn ystäväni esittämiin kysymyksiin (sanottakoon, että opillisesti hän on esoteristi, joka uskoo mm. jälleensyntymiseen, mutta moraalisesti hän on hyvin konservatiivinen kristitty). Ehkä ideat ovat vähissä tällä hetkellä, mutta toisaalta tämä näkökulma voi olla mielenkiintoinenkin. 

 Sain taannoin sähköpostia ystävältäni. 

Hei Marko!

Minulle on tullut tapaamistemme jälkeen usein mieleen mistä ja mitä haluaisin kanssasi totuudesta jutella. Tässä on vain joitakin asioita, mitä nyt tuli mieleen.

Muistelen, että hän on esittänyt monet näistä kysymyksistä ennenkin vuosien varrella, joten tämä "keskustelu" ei taida edetä?

- Oletko vaihtanut yhden uskonnon toiseen?

Tulin Kristiyhteisöön ja sen myötä kristinuskoon niin että nimenomaan vaihdoin tietoisesti toiseen (minun tiestäni voi lukea kirjoituksestani "Minun tieni"). Minulla ei ollut mitään uskontoa edellisen puolisoni kuoleman jälkeen, enkä sitä ennenkään ollut enää pariin vuoteen kristitty, joten en vaihtanut mitään mihinkään: minä "heräsin" buddhalaisuuteen sisäisen, mystisen kokemuksen kautta, ja sen jälkeen tutkiessani asioita tajusin, että minähän ajattelen jo tällä tavalla. Ajatteluni oli vuosia kehittynyt tiettyyn suuntaan. 

Voitto Viro kirjoitti: "Kuitenkin on oikein hyväksyä tämä ennakkoasenne: jos näytät minulle totuuden, joka vakuuttaa minun sisimpäni suuremmalla ehdottomuudella kuin Jeesuksen kirkastama totuus, hyvä on: sisimpäni velvoittaa minut uskollisuuteen sitä totuutta kohtaan, jonka lahjoittama vapaus on syvin."

Toki minäkin olen välillä miettinyt miksi emme enää puhu syvällisiä, mutta kun vasta mietin mitä vastaisin hänen kysymyksiinsä, aloin jo tuntea kyllästymistä. Ehkä on syynsä siihen ettemme puhu näistä asioista, ja ehkä niin on hyvä. En ole pitänyt hänen toistuvista viittauksistaan siihen että olen "joskus-jotakin" - esim. "aikoinaan lukenut ja tutkinut paljon" - mutta ilmeisesti en hänen mielestään enää, kun luen ja tutkin eri asioita. En koskaan tutkinut yksinomaan kristinuskoa, ja vaikka nykyään olen kalunnut sen aiheen loppuun, eikö ole aika pinnallista että sillä olisi merkitystä, uskooko joihinkin väittämiin. Se on vain kirjaviisautta. 

Syvällisten puhuminen vain puhumisen vuoksi on pinnallista. Hän sanoi ettei enää tiedä mihin minä uskon. Miksi pitäisi? Minulle uskonto on mitä suurimmassa määrin yksityisasia. Minun on hyvin vaikea jakaa sisintäni kenenkään kanssa, koska koen ettei kukaan voi todella ymmärtää... eihän kukaan muu ole kulkenut samaa tietä kuin minä. Ja miksi ylipäänsä puhua opillisista kysymyksistä teoreettisella tasolla: elämästä on kysymys! Olennaisinta ei voi koskaan ilmaista sanoin eikä välittää toiselle: se täytyy kokea itse ja jokaisen kokemus on yksilöllinen. Pääasia kai olisi vain hyväksyä toinen kaikesta huolimatta. Ei kai tämä mikään kilpailu ole, jossa on tarkoitus nujertaa toinen älykkäillä argumenteilla? 

Tunnen ymmärrettävää turhautumista kun minulta kysytään asioita, joista olen hyvin perusteellisesti kirjoittanut blogeissani, esim. mainittu "Minun tieni", varsinkin viimeinen kappale tässä yhteydessä. Ilmaisen itseäni parhaiten kirjoittamalla, en ole hyvä puhuja, joten en mielelläni puhu kenenkään kanssa näistä "syvällisemmistä" asioista. Kirjoitan myös siitä ongelmasta, mikä meidän välillämme mielestäni aina on ollut: "Kun itse yritän muotoilla käsitykseni uskonnosta - tai laveammin 'henkisyydestä' - sanoiksi, se on kuin kirjoittaisin runoa, mutta usein huomaa, että jonkun toisen kohdalla se on kuin hän ratkaisisi matemaattista yhtälöä - täysin erilainen lähestymistapa, kuin puhuisimme eri kieltä..." Hän on itse sanonut kuinka tärkeää tiede ja etenkin matematiikka ovat hänelle olleet jopa totuuden etsijänä henkisellä tiellä. Minulle taas taide taitaa olla läheisempi väylä henkeen. Suurin eromme ei mielestäni ole niinkään ajatussisällöissä, vaan siinä että koko se prosessi, jolla tulemme omiin johtopäätöksiimme, on ilmeisesti niin erilainen. Minä olen aina luottanut ennemmin sydämeen, vaikka arvostan myös korkealle sitä että ihminen on lukenut paljon, ja ennen kaikkea monipuolisesti! (Pakko sanoa, että hänen kohdallaan niin ei ole: hänen lukemistonsa on ollut hyvin yksipuolista - sellaisen kuvan olen saanut vuosien aikana.) Mutta se ei riitä. Tieto jonka opit kirjasta, ei ole omaasi vaan lainattua, ennen kuin sinulla on omakohtainen kokemus siitä ("Gnosis"). Jos sanoo "tietävänsä" jotain henkisistä asioista kokemuksensa perusteella, toisella ihmisellä voi olla yhtä vahva kokemus, joka on johtanut aivan erilaisiin johtopäätöksiin; silloin kuulostaa ylimieliseltä korostaa omaa tietoaan. Kristityt uskovaiset käyttäytyvät sillä tavalla, ja se tekee todella vastenmielisen vaikutuksen - teki jo silloin kun itse tunnustauduin kristityksi. "Totuus" on hyvin kapea ja pieni jos se on jokin oppi tai käsitys, joka sisältyy tiettyyn uskontoon. 

Minä olen kulkenut jälkeenpäin katsottuna erittäin johdonmukaista tietä askel askeleelta - tietenkään en ole juuri sillä hetkellä tiennyt mihin se johtaa, mutta jokainen vaihe on ollut välttämätön juuri minulle ja vain minulle. Kaikessa on ollut johdatus mukana, kaikki on ollut tarkoituksenmukaista. Minun näkökulmastani ja kokemuksestani outoa on nimenomaan se, jos ihminen ei muutu, eikä hänen maailmankatsomuksensa nähtävästi kehity. Sehän on paikalleen pysähtymistä. Ja vaikka en sitä koskaan suoraan hänelle sanoisi päin naamaa, minun nähdäkseni hänen kohdallaan on juuri noin! Kuulen häneltä aina ne samat asiat vuodesta toiseen, ja kun ajattelee kuinka kauan olemme tunteneet, siitä tulee aika monta vuotta...

Emme me koskaan ole olleet samaa mieltä monestakaan asiasta, muu on näköharhaa. Minä olen kauan sitten oppinut mitä hänelle ei voi sanoa, ja välttänyt niitä aiheita. On totta, että aikanaan meillä oli tietty yhteys, mutta se ei ollut mitään mitä sanottiin, vaan se oli yhteinen henkinen harjoitus, joka yhdisti. Ei ole sattumaa, että buddhalais-kristillisen uskontodialogin perustana on nk. "hiljainen dialogi", jossa osallistujat hiljentyvät yhdessä kukin oman traditionsa mukaisesti. Siihen minä olen aina uskonut. Hiljaisuus on vahvempi kuin tuhat sanaa; sanat voivat erottaa, hiljaisuus yhdistää. Se oli luontevaa kun meillä oli muodollinen "ryhmä" - usein käytännössä vain me kaksi - joka kokoontui säännöllisesti ja jossa nimenomaan tehtiin henkisiä harjoituksia (meditaatiota). Se on vaikeampaa kun tavataan epämuodollisesti: hän ei ole ymmärtänyt vihjauksiani siitä, että jos halutaan puhua "henkeviä", pitäisi myös harjoittaa/hiljentyä/meditoida vastapainoksi. 

Siinä ei ole mielestäni mitään väärää että puhuisin henkisistä asioista mieluiten jonkun toisen samalla tavalla ajattelevan - eli samaa uskoa tunnustavan - kanssa, jolloin voisimme vertailla kokemuksiamme ja tukea toisiamme. Kuitenkaan kukaan ei ajattele tarkalleen samalla tavalla kuin minä, ja itsenäisenä harjoittajana minulla on vapaus valita. Buddhalaisuus - aivan kuten kristinusko - ei myöskään ole mikään yksi yhtenäinen harmaa möhkäle: Nichiren-buddhalaisuus on omanlaisensa, ja siinäkin on lukuisia koulukuntia, jotka eroavat toisistaan. Harjoitus on yksi yhteinen tekijä. En olisi voinut kääntyä buddhalaisuuteen esim. Theravada-muodossaan. 

- Onko sinulle usein käynyt niin, että on tullut jokin kriisi, minkä takia katsomuksesi on vaihtunut/muuttunut?

On ja ei. Jokin kriisi on voinut pakottaa muutokseen, jolloin se on ollut pitkä prosessi, ja tuskallinenkin, mutta myös äkillinen sisäinen kokemus on saattanut muuttaa kaiken hetkessä: näin minusta mm. tuli buddhalainen. Minä "tulin uskoon", jos näin voisi sanoa. Olennainen ei ole koskaan muuttunut, se on vain vahvistunut ja selkiytynyt: ihmisessä itsessään on jotain arvokasta - "Kristus meissä", Buddhaluonto. 

- Oletko buddhalainen?

Miksi tämä kysymys? Miten se ei ole tullut selväksi? Yritän ajatella että hän ei varmasti tarkoita sitä sillä tavalla, mutta jostain syystä minulle tulee toistuvasti tunne ikään kuin hän kyseenalaistaisi minua. Siksikään en mielelläni puhu näistä asioista juuri hänen kanssaan. Ehkä se on vain sitä että hän yrittää analysoida. Minä perustan kaiken omaan kokemukseen, järkeily on toissijaista.

- Mitä mieltä olet ihmisten NDE-kokemuksista? 

NDE-kokemuksista olen ilmaissut mielipiteeni joissain blogikirjoituksissani, ja olen sen myös hänelle joskus suullisesti sanonut. Sinänsä ne varmasti ovat todellisia, ja niissä on paljon universaaleja piirteitä, mutta myös piirteitä, jotka nousevat kokijan omasta mielestä. Tiibetiläinen Kuolleiden kirja puhuu tästä. Kuolemalla on paljonkin yhteistä unennäön kanssa, ei niitä suotta ole vanhastaan rinnastettu. Mutta ei ole tarkoituksenmukaista keskittyä kuoleman jälkeisiin asioihin tässä elämässä. Hän lähetti minulle myöhemmin kokonaisen artikkelin jonkun NDE-kokemuksesta. En jaksanut lukea sitä ja sanoin sen suoraan. Toisten kokemuksista lukeminen ei ole sama asia kuin sen kokeminen itse. Hänelle tämä aihe on jostain syystä erityisen tärkeä ja läheinen. Ehkä kannattaisi elää ensin. 

- Onko mielestäsi Jeesus historiallinen henkilö?

Jeesuksen historiallisuutta ei kukaan vakavasti otettava tutkija epäile, enkä minäkään. Sehän ei tarkoita mitään muuta.

- Onko sinulle totuus subjektiivinen asia?

Kannattaa lukea mitä esim. Wikipedia kertoo käsitteestä "totuus", niin ehkä ymmärtää miksi se ei ole ollenkaan niin itsestään selvää kuin ystäväni tuntuu ajattelevan. Se on hyvin epämääräinen käsite. En ole koskaan ymmärtänyt kuinka huolettomasti hän sitä viljelee, olettaen ilmeisesti että kaikki ihmiset ymmärtävät sillä samaa kuin hän. Mitä tulee oppeihin ja katsomuksiin, minulle on kehittynyt oma filosofiani, jota olen yrittänyt hahmotella tuossa kirjoituksessani, "Minun tieni", etenkin juuri viimeisessä kappaleessa. Taidan olla vähän tylsä, mutta kuten kirjoitin alussa, tämä on turhauttavaa... jos toinen kyselee kysymyksiä, mutta ei ole halukas lukemaan mitä olet asioista kirjoittanut aiemmin, on pakko olettaa että vastaus ei ilmeisesti kuitenkaan kiinnosta tarpeeksi. 

- Oletko ollut aina subjektiivisesti (persoonallisesti) jotain suuntausta, vai jotain muuta?

En ymmärrä kysymystä. Olen aina ollut täysillä sitä mitä olen ollut. Siksi muutos voikin olla kivulias, vaikka se onkin synnytyskipuja. 

- Onko uskonto tai mikä tahansa katsomus vain subjektiivinen mielipiteiden kokoelma, jonka voi kokonaan vaihtaa?

Uskonnolliset opit ovat luonnollisesti ihmistekoa. Buddhalaisuus ei mitään muuta itsestään väitäkään. 

- Mitä tiede merkitsee sinulle? Onko sinulla nykytieteen mukainen ihmiskuva? Entä maailmankuva?

En minä tiedettä erityisesti seuraa, ellei lasketa uskontotiedettä. Kiertääkö maa aurinkoa? Jos hän tarkoittaa kysyä, olenko materialisti, niin en. Siinä lyhyt vastaus. 

- Onko sinulla kristinuskosta mitään mukana?

Kristinuskosta ei ole tietoisesti mitään mukana. Tietoisesti. Kaikki mitä ikinä olen ollut, on tietysti mukana tavalla tai toisella aina, ei siitä kokonaan mihinkään pääse.

- Entä asiat, joissa kristinusko ja buddhalaisuus ovat samaa mieltä, joissa opetetaan samoin? Olen ollut iloinen käskyistä, ja niissä on tosi paljon samaa kuin kristinuskossa. Elätkö buddhalaisten käskyjen/moraalin/ohjeiden mukaan?

Nyt päästään aiheeseen, josta voisin sanoa paljonkin. Buddhalaisuudessa ei ole käskyjä, eikä buddhalaisuus ole moraalioppi. Huomaan, että hän on täysin väärinymmärtänyt koko asian, mutta ei se mitään, sillä niin minäkin väärinymmärsin kun katselin buddhalaisuutta ulkoapäin ja kuvittelin olevani hyvinkin perillä myös muista uskonnoista kuin kristinuskosta. 

Aiheesta voi lukea enemmän tämän blogin sivulta Opillisia peruskäsityksiä, otsikolla Etiikka; viisi ohjetta. Ohjeissa sinänsä on paljon enemmän kuin pelkkä kirjain antaa ymmärtää. Suosikkiesimerkkini on seksi, jossa kristinusko näkee aivan hirvittävän ison synnin mahdollisuuden - kaikesta päätellen pahemman kuin tappaminen, joka usein hiljaa hyväksytään - ja ihmisten seksuaalisuutta pitää sen tähden yrittää kontrolloida. Buddhalaisuus ei esimerkiksi anna suurta arvoa avioliitolle ja lisääntymiselle, edes monogamia ei ole mitenkään itsestään selvää. Inhoan moralismin sekoittamista uskontoon ja ystäväni on siinä mestari, niin sanoakseni. 

"Buddha kyseenalaisti monet yhteiskunnassaan olemassaolevat olettamukset, mukaan lukien moraaliset, ja yritti kehittää etiikkaa joka perustuu järkeen ja myötätuntoon, pikemmin kuin traditioon, taikauskoon ja tabuihin. Tunnetussa Kalama Suttassa hän sanoo että ilmestys (anussana), traditio (parampara), kirjoitusten auktoriteetti (pitakasampada), ja henkilön oma mielipide (ditthinijjhanakkhanti) ovat riittämätön keino määritellä oikeaa ja väärää..." (Koko kirjoitus)

"Filosofia haastaa meidät ajattelemaan seksuaalista etiikkaa hyvin eri tavalla kuin useimmille meistä on opetettu. Ohjeet ovat periaatteita, eivät sääntöjä, ja on kiinni yksittäisistä buddhalaisista päättää kuinka soveltaa niitä. Tämä vaatii suuremmassa määrin itsekuria ja rehellisyyttä itseä kohtaan kuin legalistinen 'seuraa vain sääntöjä äläkä kysy kysymyksiä'-lähestymistapa etiikkaan. Buddha sanoi, 'ole turva itsellesi'. Hän opetti meitä käyttämään omaa arvostelukykyämme mitä tulee uskonnollisiin ja moraalisiin oppeihin."

"Gautama Buddha halusi meidän pohtivan tekojamme ja katsovan tuottavatko ne harmia vai ovatko ne hyödyllisiä. Tässä yhteydessä jos haluamme tietää, onko teko seksuaalinen väärinkäytös vai ei, meidän pitäisi kysyä itseltämme seuraavat kysymykset: aiheuttaako teko vahinkoa vai tuottaako se iloa? Motivoiko tekoa rakkaus ja ymmärrys? Pitäisitkö siitä jos joku tekisi sen sinulle? Onko siihen molemminpuolinen suostumus?" 

Lisäksi: "Nichiren opetti että on epäkäytännöllistä tavalliselle ihmiselle nykyisenä aikakautena pyrkiä lähestymään heräämistä pelkästään pitämällä kiinni ohjesäännöstä. Ihmiset eivät enää tunteneet kykenevänsä täyttämään näiden eri ohjeiden odotuksia; monet jotka yrittivät, tulivat ymmärtämään että moraali ja etiikka yksin eivät tuoneet ketään lähemmäksi heräämistä. Tietenkin oli myös tekopyhiä, jotka tiukasti pitivät kiinni ohjeiden kirjaimesta, samalla rikkoen niiden henkeä. Korjatakseen tämän, Nichiren opetti että kaikkien eri ohjeiden todellinen henki ilmaistaan Lootus-sutrassa. Sen takia  kaikkein tärkein asia on yksinkertaisesti pyrkiä kannattamaan Lootus-sutraa, jotta ylittäisi epätäydellisyytensä ja saavuttaisi valaistumisen. Tämä on kaikkien ohjeiden todellinen täyttymys."

Mutta toki myös: "Kuitenkin on myös totta, että meidän pitäisi ottaa vakavasti buddhalaisuuden eettinen opastus, kuten viisi suurta ohjetta. Vastustamme näitä omalla riskillämme. Vaikka ne eivät itsessään voi tuoda heräämistä, ihmisten tarvitsee kuulla ja pohtia näitä yleisiä suuntaviivoja, koska arvioimalla sen perusteella kuinka monet ihmiset toimivat, näyttäisi että he eivät ole kehittäneet omatuntoaan tai myötätuntoaan." (Koko kirjoitus)

Joka tapauksessa en näe paljonkaan samaa kuin kristinuskossa. Asenne ja lähestymistapa on aivan erilainen. Elänkö niiden mukaan? Edelleen: ne eivät ole käskyjä. Otan ne huomioon. Minä kannatan Lootus-sutraa: 

"Myoho Renge Kyo ei ole ainoastaan Lootus-sutran otsikko, vaan myös itse Dharman nimi. Se on Lootus-sutran ydin, Nichiren-buddhalaisuuden symboli, buddhatilan siemen kylvettäväksi niiden mieliin, jotka täytyy pelastaa. Myöskään Daimokun lausumista ei Nichiren-buddhalaisuudessa nähdä pelkästään keskittymisen välineenä tai mantrana, jota harjoitetaan hyötyjen kertymiseksi. Se on ilmaus harjoittajan uskosta ja ilosta Lootus-sutraan sisältyvästä Buddhan opista; opista, että buddhatila ei ole ainoastaan potentiaalina koko elämässämme, vaan aktiivinen läsnäolo, joka johtaa meitä heräämiseen juuri tässä hetkessä. Daimoku on kuin siemen, jonka kylvämme elämäämme. Jatkamalla Nam Myoho Renge Kyo'n lausumista olennaisena päivittäisenä harjoituksenamme, me kasvatamme tuota siementä, niin että lopulta buddhatilan viisaus ja myötätunto voivat kukkia meissä ja kaikissa olennoissa." (Katso sivu Harjoitus)

- Minkälainen ihmiskuva sinulla on? Onko sinulla henkinen ihmiskuva?

Ihmiskuva? Henkinen ihmiskuva? En tiedä mitä tuohon pitäisi vastata. En ole varma mitä hän ymmärtää "henkisellä ihmiskuvalla",  eri olemuspuolia antroposofian mukaan, vai? (Koska siihen hän on perehtynyt ja itsekin olen sen mukaisesti joskus ajatellut.) Henki ja aine eivät ole vastakkaiset, erillään toisistaan. 

- Entä mitä ajattelet Jumalasta?

 Nykyään kirjoitan sanan mieluummin pienellä j:llä, ja usein lainausmerkeissä. Mieluummin en käytä koko nimitystä, johon liittyy niin vahvoja mielikuvia. 

"Ihmiset kuvittelevat palvovansa jumaluutta, vaikka ovat nähneet siitä vain kuvia, on ne sitten muovattu puusta, kullasta, alabasterista, tai esitetty maalauksena tai sanoina tai ideoina. Se joka kieltäytyy näkemästä Jumalan hänelle esitetyissä kuvissa saattaa olla muita lähempänä Hänen oikeaa kuvaansa..." - Amin Maalouf: Valon puutarhat (romaani profeetta Manista)

Suosittelen seuraavaa lyhyttä YouTube-videota: Is there God or not? What did Buddha say?  Mukavuuden vuoksi esitän kertomuksen myös kirjallisesti, suomeksi: 

"Eräänä päivänä varhain aamulla Gautama Buddha istui puutarhassa hiljaa oppilaidensa kanssa. Mies saapui hiljaa ja seisoi varjossa. Tuo mies oli Herra Raman suuri palvoja. Hän oli rakentanut monia temppeleitä ympäri maata. Hän oli omistanut monia vuosia Herra Raman palveluun. Hän lausui aina Raman nimeä ja pohdiskeli Raman suuruutta. Hän oli vanha ja lähellä viimeisiä vuosiaan. Jopa monien omistautuneiden henkisten pyrkimysten vuosien jälkeen hän ei ollut oivaltanut. Hän halusi tietää varmuudella onko Jumalaa vai ei. Kun hän kuuli Buddhasta, hän tuli saadakseen epäilyksensä selvitetyksi. 

Kun hänestä tuntui ettei kukaan huomaisi hänen puhuvan Buddhalle, hän kysyi Gautamalta, 'Oi tathagat, ole hyvä ja kerro minulle totuus! Ja ainoastaan totuus. Onko olemassa Jumalaa vai ei?' Buddha tiesi intuitiostaan miehen olevan Herra Raman suuri palvoja. Hän katsoi miestä vakavasti ja sanoi, 'Ei, ystäväni, Jumalaa ei ole olemassa.' Mies järkyttyi. Koko elämänsä hän oli uskonut Jumalaan, mutta nyt Buddha sanoi että Jumalaa ei ollut olemassa. Buddhan sanat olivat lopullisia hänelle. Monia kysymyksiä mielessään hän poistui paikalta. 

Myöhään illalla kun Buddha jälleen kerran istui oppilaineen puutarhassa, tuli mies joka oli materialisti, joka oli ollut ateisti koko elämänsä. Hän oli vakuuttanut tuhannet ihmiset siitä että ei ole lainkaan Jumalaa. Hän meni pappien ja oppineiden luo, ja voitti heidät väittelyssä Jumalasta. Myös hän oli tulossa vanhaksi ja pieni epäilys nousi hänen mielessään. Hän ajatteli, 'Entä jos on olemassa Jumala? Eikö ole elämäni tuhlausta levittää 'EI JUMALAA'-sanomaa, jos on Jumala?' Hänen epäilynsä söi häntä sisäisesti. Hän päätti lopulta tietää totuuden ja etsi valaistunutta. Hän lähestyi hitaasti Buddhaa ja kysyi häneltä, 'Sanotaan että olet valaistunut. Ole hyvä ja kerro minulle onko olemassa Jumalaa vai ei?' Buddha tiesi että mies oli ateisti, ja hän sanoi lujalla äänellä ja vakaumuksella, 'Kyllä, ystäväni, Jumala on olemassa.' Mies oli niin ikään järkyttynyt. Hän oli ollut ateisti koko elämänsä, mutta nyt Buddha oli vastannut vastoin hänen oletustaan. Hänellä oli uskoa Buddhaan. Monia kysymyksiä mielessään myös hän poistui paikalta. 

Eräs Buddhan oppilaista, joka oli istunut lähellä Buddhaa aamulla ja illalla, oli kuullut molemmat Buddhan vastaukset. Hän oli erittäin hämmentynyt. Yöllä kun kaikki valmistautuivat nukkumaan, hän meni Buddhan lähelle ja sanoi, 'Oi Herra, tunnen oloni levottomaksi johtuen eräästä kysymyksestä mielessäni. Aamulla kerroitte eräälle henkilölle että Jumalaa ei ole olemassa, ja illalla kerroitte toiselle henkilölle että Jumala on olemassa. Olkaa hyvä ja kertokaa minulle mikä on totuus; onko olemassa Jumala vai ei? Vastatkaa ystävällisesti, tai en kykene nukkumaan tänä yönä.' 

Buddha hymyili ja sanoi, 'Antamani vastaukset olivat vain heitä varten, sillä ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi. Mutta jos kuitenkin haluat tietää, silloin kerron sinulle: Mies joka tuli aamulla, oli teisti (Jumalaan uskova). Hän oli uskonut Jumalan olemassaoloon, mutta ei koskaan yrittänyt löytää totuutta itsestään. Hänen henkinen matkansa oli pysähtynyt siihen. Sen tähden kerroin hänelle että Jumalaa ei ole olemassa kasvattaakseni hänen henkistä etsintäänsä. Nyt hän yrittää löytää totuuden ja hänen matkansa alkaa. Toinen mies joka tuli illalla, oli ateisti (joka ei usko Jumalaan). Hän oli uskonut sokeasti että Jumalaa ei ole olemassa, hän ei myöskään koskaan yrittänyt tietää totuutta omasta olemassaolostaan. Myös hänen henkinen matkansa oli pysähtynyt siihen. Sen tähden kasvattaakseni hänen henkistä etsintäänsä ja aloittaakseni hänen matkansa kerroin hänelle että kyllä, Jumala on olemassa. Nyt hän yrittää löytää totuuden ja siten hänen matkansa alkaa. Kerroin kummallekin mitä he tarvitsivat jotta heidän henkinen etsintänsä kasvaisi vahvemmaksi. Uskovan tarvitsee löytää epäily, kun taas ei-uskovan tarvitsee löytää usko. Se on ainoa tapa kasvaa.' Oppilas kysyi, 'Mutta Herra, entä minä?' Buddha hymyili ja sanoi, 'Jatka vain meditoimista ja sinä tulet perille.'"

Jos sanoo että rukous pitää osoittaa jumalalle jotta se toimii, halventaa ei-teististen uskontojen vastaavia menetelmiä. Pekka Ervast kirjoitti: "Rukous ei ole sanoissa, vaan mielen keskityksessä ja sielun tunnelmassa." 

Ystäväni sanoi miettivänsä vastauksiani, ja on miettinyt jo kuukausia. Muistan, kuinka hän on kertonut joskus lähettäneensä sähköpostilla vastineen johonkin uskonto-debattiin vanhalle tuttavalleen vuosien kuluttua! Tuttava on varmasti hämmästynyt. Ystäväni miettii vielä samoja asioita, jotka muut ovat jo unohtaneet ja menneet eteenpäin. Se on hyvin tyypillistä hänelle. Hän on kiinni menneessä. Minun puolestani tämä "keskustelu" on loppuun käyty. 

Vastasin itse hyvin nopeasti ja lyhyesti, koska minä EN miettinyt paljoakaan. Parhaat vastaukset ovat minusta spontaaneja ja mahdollisimman pelkistettyjä. Eikä ole olemassa oikeita tai vääriä vastauksia. Minä en tarvitse varmuutta joka asiaan, eikä minulla ole antaa vastauksia muille; jokainen kulkekoon oman tiensä. 

Miksi juuri tämä ystävä aiheuttaa minulle aina niin paljon päänvaivaa, en tiedä. Ehkä se vain kertoo siitä miten paljon hän kuitenkin minulle merkitsee. Esimerkiksi kun edellinen puolisoni kuoli, se oli hän joka lahjoitti minulle aikaansa enemmän kuin kukaan muu; sitä en voi koskaan unohtaa. Toisaalta käytän häntä usein esimerkkinä kirjoituksissani, hänen tietämättään - en usko että hän lukee blogiani, vaikka toki se mahdollisuus on olemassa. Hän ei välttämättä pitäisi siitä. Luulen, että meidän olisi turvallisinta pitäytyä vain yleisissä puheenaiheissa. Edellisessä julkaisussani kerron tuntemuksistani sen jälkeen kun viimeksi tapasimme. Eräässä artikkelissa neuvotaan ihmistä joka kohtaa minun tyyppiseni, tietystä persoonallisuushäiriöstä kärsivän ihmisen: "Jos olet myönteinen ja optimistinen, ymmärrät huumoria ja keskustelet vain yleisistä aiheista, pystyt välttämään heidän persoonansa kielteistä vaikutusta itseesi." Useimmat artikkelit, jotka olen aiheesta lukenut, on suunnattu nimenomaan toiselle osapuolelle; on mukava lukea olevansa "kaksinaamainen" ja "manipuloiva". Ja samalla ymmärrän mistä tuo tulee, vaikka en koskaan ole reagoinut niin tietoisesti. Tiedostaminen onkin ensimmäinen askel. Eräs näkemäni video oli otsikoitu hyvin raflaavasti, "Paholainen, joka teeskentelee olevansa enkeli." Jos puhumme elämänkatsomuksellisista aiheista, yksikin harkitsematon sana voi saada minut triggeröitymään, kuten niin monet kerrat on käynyt, mutta en osoita saati sano sitä suoraan. Jos on minunlaiseni "ystävä", ei varmasti tarvitse vihamiehiä.  En ole siitä ylpeä, ja yritän nimenomaan tulla tietoiseksi omista reaktioistani. Tarkasteltaessa persoonallisuushäiriöitä buddhalaisuuden valossa, ymmärrän oikein hyvin mitä todella merkitsee karma! Jokin minussa on rikki tai vääristynyt, mutta ei suinkaan lopullisesti, vaan se on korjattavissa kovalla työllä - kun olen tietoinen kaavamaisista taipumuksistani ja pyrin muuttamaan käyttäytymistäni. Hiljainen rukoukseni Gongyon aikana on jo vuosikausia ollut sama: "Minä rukoilen juuriakseni negatiivisen karman elämässäni, ja jatkuvasti syventääkseni uskoani ja harjoitustani niin että voin saavuttaa valaistumisen tässä ruumiissa." (Katso sivu Harjoitus) Nyt se alkaa kantaa hedelmää. Ja "valaistuminen merkitsee jatkuvaa päivittäistä haastetta, ja päättäväisyytemme uudistamista kasvaa, ja vaikuttaa positiivisesti ympärillämme olevien elämään", kuten samalla sivulla sanotaan. Se on juurikin tietoiseksi tulemista vähitellen, ei äkillinen mystinen kokemus joka hetkessä muuttaa kaiken. 

Tuo lista kysymyksistä vaikutti lähinnä tentiltä, ei "keskustelulta", enkä kokenut niitä kovin relevantteina omalla kohdallani. Tuli mieleen Buddhan käyttämä vertaus, kun häneltä kysyttiin hyvin metafyysisiä kysymyksiä maailmankaikkeuden luonteesta: Oli mies, johon osui myrkytetty nuoli. Perhe halusi hänet lääkärille, mutta hän kieltäytyi...

”Tämä kuolemanvakavasti haavoittunut mies sanoi, että ennen lääkärin apua hän halusi tietää, kuka oli tehnyt hyökkäyksen. Mikä oli hyökkääjän sääty ja mistä hän oli kotoisin? Hän halusi myös tietää hyökkääjän pituuden, voiman, ihonvärin, millaista jousta tämä oli käyttänyt ja oliko sen naru tehty hampusta, silkistä vai bambusta. Joten siinä miettiessään, olivatko nuolen sulat korppikotkalta, riikinkukolta vai haukalta, ja oliko jousi tavallinen, kaareva vai tehty oleanterista, hän ehti kuolla ennen kuin sai vastauksen yhteenkään kysymykseensä." 

”Buddhalta kysyttiin eräänä päivänä maailman äärettömyyden ongelmasta, ja hän sanoi: 'Onpa maailma rajallinen tai ääretön, rajoitettu tai rajoittamaton, vapautumisenne ongelma pysyy samana.'"

Takaisin alkuun ja eteenpäin

 

Tämän kirjoituksen siemen oli pitkään osana sivua "Harjoitus", mutta poistin sen ja muokkasin uusien oivallusten myötä erilliseksi julkaisuksi, nyt kun vuosi on taas vaihtunut ja oli aika asettaa uusia tavoitteita ja toiveita. 

Nichiren-buddhalaisista koulukunnista ehkä ennen kaikkea Soka Gakkai International korostaa sitä, että Daimokua voi lausua jonkin tietyn päämäärän saavuttamiseksi, jopa täysin materiaalisen päämäärän, kun vain päättää niin ennen harjoitusta. Tätä on usein kritisoitu myös toisten Nichiren-buddhalaisten koulukuntien toimesta materialistiseksi käsitykseksi, joka on vierasta buddhalaisuudelle. Sitä on puolusteltu niin että saadessaan konkreettisia todisteita harjoituksensa vaikutuksesta, harjoittaja ennen pitkää kääntyy tavoittelemaan pikemminkin henkistä kehitystä. 

Tuollainen käsitys todellakin muistuttaa tiettyjä New Age-oppeja - usein mainitaan nk. "vetovoiman laki". 

Edes vielä kristityksi tunnustautuessani en halunnut rukoilla mitään tiettyä lopputulosta tai jonkin konkreettisen päämäärän toteutumista. Se tuntui minusta liian egoistiselta. Se on aivan sama asia, ja silti juuri niin monet kristityt tekevät, joten heidän on kyllä turha arvostella. 

Toki Jeesus sanoi Johanneksen evankeliumin mukaan (Joh.14:14): "Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen", mutta se pitää suhteuttaa hänen muihin sanoihinsa: "Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään" (Matt.6:8); "Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät" (Luuk.11:13). Pyhä Henki, Elämän Leipä, henkinen ravinto... Isä meidän-rukouksen "leipä". En mene siihen sen syvemmälle, koska se ei kuulu buddhalaisuuteen. Nämä sanat ovat raamatusta, mutta näkökulma on universaali. Henkinen kehitys, valaistuminen, on ensisijainen päämäärämme. Kaikki muu mahdollinen hyvä on sivutuotetta. 

Stephan Pastis: Helmiä sioille

Oikeasti ihminen ei voi tietää mikä hänelle on parasta (tai yhtä hyvin toiselle). Kun puolisoni kuoli äkillisesti ja yllättäen, se osoittautui kenties koko tähän astisen elämäni parhaaksi yksittäiseksi tapahtumaksi, vaikka se tietenkin sillä hetkellä tuntui suurelta tragedialta. Ja kuka voi sanoa etteikö se olisi ollut parasta myös hänelle, varsinkin jos uskoo ettei elämä pääty kuolemaan; hänen elämänsä oli täysin jumissa. Ja olisiko mieleenikään tullut rukoilla että hän kuolisi - ei tietenkään! Elämä ("jumala")  löytää keinot. Viittaan usein tuohon tapahtumaan, koska se oli minun elämässäni kuin "vuosi 0", ja elämäni jakaantuu aikaan "ennen" ja "jälkeen". 

Todellinen onni löytyy ihmisestä itsestään, ei ulkopuolelta. Miksi odottaa ihmettä, kun itse elämä on ihme. En harjoita jonkin tulevan palkkion toivossa, vaan harjoituksen välittömän positiivisen vaikutuksen vuoksi. New Age-terminologialla, hiukan kieli poskessa, voisi sanoa että "värähtelytaso nousee"; äänihän on värähtelyä, ja se tuntuu todella kohottavalta koko olotilassa.

Sittemmin en kuitenkaan halunnut tuomita konkreettisen päämäärän asettamista, vaan aloin itsekin lausua myös tiettyjen huolenaiheiden puolesta - oli sitten kyse vaikka rahasta; tämä muutos taisi tapahtua valmistautuessani sydänleikkaukseen: otat asian joka painaa, ja jätät sen Elämän haltuun. Kävi miten kävi, tiedät että kaikki menee kuitenkin parhain päin, niin kuin on tarkoituksenmukaista. Tarvittiin lisää kokemusta lisäämään ymmärrystä, kuten usein on laita, mutta sekin oli vain yksi vaihe henkisellä polullani, sillä lopulta kuitenkin muutin taas mieleni joulukuussa 2020. 

Olin suorittanut aamu-Gongyon itseni ja oman elämäni hyväksi, ja ilta-Gongyon läheisteni ja maailman hyväksi, luetellen yksittäisiä asioita ja miten toivoin niiden sujuvan, mutta muistin sitten miten juuri puolisoni kuoleman jälkeen pitkään koin Elämän virran kantavan minua eteenpäin ja kaiken menevän juuri niin kuin on tarkoitus. Silloin olin vieläpä lakannut rukoilemasta, ainoastaan meditoin hiljaisesti. Löydettyäni muutaman vuoden päästä Nichiren-buddhalaisuuden, koin mantran olevan kaipaamani avain virittämään minut Maailmankaikkeuden rytmiin entistäkin paremmin. 

Tähän puhtaaseen lähtökohtaan haluan nyt palata jälleen. Voin toki omistaa harjoitukseni itselleni tai läheisilleni yleisesti, mutta se riittää - uskon ja luottamuksen asenne on ainoa mitä tarvitaan: eikö ole merkki epäluottamuksesta, että luettelet mitä haluat ja miten elämän mielestäsi pitäisi sujua? 

Lähinnä tavan vuoksi tein vielä tässä vuoden vaihteessa netissä Tarot-tulkinnan tulevalle vuodelle, sekä kirjoitin ylös tavoitteeni, jotka sitten suljin sinetöityyn kuoreen. Aiemmin olen luopunut joistain uuden vuoden perinteistäni, ja nyt kiinnitin huomiota miten väsähtäneeltä tämäkin tuntui. Totta kai ihmisellä pitää ja saa olla tavoitteita, unelmia ja toiveita, mutta kun kokoan niitä yhteen ikään kuin velvollisuudesta, tekemällä tehden, ja toistaen itseäni, siitä tulee merkityksetön lista. 

Tarot-tulkinnan pitäisi puolestaan olla oivalluksia herättävä, mutta se tuntuu aina turhan negatiiviselta, ongelmia osoittelevalta, ja aivan suotta. Jos sen on määrä antaa inspiraatiota, positiivisempi lähestymistapa olisi tehokkaampi. Näin ollen saatan luopua vastedes viimeisistäkin vanhoista uuden vuoden perinteistäni. 

Elämän isoimpia kysymyksiä tuntuu olevan usein raha, vaikka se onkin hyvin pinnallinen asia. Viime vuosi oli minulle koronasta huolimatta taloudellisesti erinomainen, pakko todeta. Silti suuremmat asiat ovat puhtaasti henkisiä, ja sitä kohti kulkekoon pyrkimykseni...

Onnenkeksin ennustus vuodelle 2021