Lukemaani kirjallisuutta

Heti alkuun totean, että otan näkökulman jossa haen lukemalleni yhtymäkohtia omasta elämästäni. 

 Philip Goldberg: Yoganandan elämä - Joogi, josta tuli moderni guru (Viisas Elämä 2022). 

Kirjoittaja on amerikkalainen kirjailija, luennoitsija, meditaatio-opettaja ja henkinen ohjaaja. Paramahansa Yogananda Wikipediassa. Katso myös SRF Finland. 

Esipuheessaan Goldberg vastaa heti aluksi kysymykseen, miksi uusi elämäkerta, kun meillä on jo Joogin omaelämäkerta:

"Yleisluontoinen vastaus on se, että jokaisen historiallisesti tärkeän henkilön kohdalla on tilaa useammalle kuin yhdelle kirjalle. Tarkemmat vastaukset ovat: 1) Yoganandan merkittävä omaelämäkerta kertoo vähintään yhtä paljon muista ihmisistä kuin hänestä itsestään. 2) Kertomuksessa on useita aukkoja. Joissakin tapauksissa usean vuoden tapahtumat tiivistetään pariin lauseeseen. 3) Vaikka Yogananda viettikin lähes koko elämänsä Amerikassa, niin ainoastaan noin kymmenen prosenttia koskee tuota hyvin tuotteliasta ja historiallisesti merkittävää kautta. Näiden aukkojen täyttäminen tuntui sekä houkuttelevalta että tärkeältä." 

Olen lukenut Joogin omaelämäkerran kauan sitten. Muistaakseni siinä kerrotaan runsaasti hyvin mielikuvituksellisia tapahtumia, kuten ilmestyksiä ja näkyjä, joihin voi olla vähän vaikea suhtautua. Minun nähdäkseni Yoganandan suurin ansio oli siinä kuinka hän toi idän ja lännen henkisyyttä yhteen. Kirjassa kerrotaan mm. kuinka hän luennoi New Yorkin episkopaalisessa kirkossa, aiheenaan "kristinuskon ja hindulaisuuden metafyysinen ykseys", siitä kuinka kokemusperäinen pyhien kirjoitusten tulkinta eroaa uskomuspohjaisesta, ja mitkä olivat kristinuskon ja hindulaisuuden yhtymäkohdat ja mitkä olivat yleiset hindulaisuudesta vallitsevat väärinkäsitykset. 

Omassa toisessa blogissani vanhassa kirjoituksessa ajalta, jolloin olin vielä kristitty, selitän Pyhää Kolminaisuutta myös hindulaisuuden kannalta. Eivät ne niin kaukana ole toisistaan. Hindulaisuuden olen kokenut tekevän kristinuskonkin tavallaan jopa ymmärrettävämmäksi. Yoganandan lisäksi myöhemmin ainakin Osho ja Deepak Chopra ovat tulkinneet Jeesuksen elämää uudella, tuoreella tavalla. 

Yogananda vieraili mm. Assisissa, Pyhän Franciscuksen haudalla, ja kertoi: "Ollessani käymässä hänen haudallaan asetin pääni sen kivetykselle, ja siinä samassa Pyhä Franciscus ilmestyi minulle. Koko hautakammio värähteli hänen energioidensa ansiosta." Itsekin olin yhteen aikaan inspiroitunut nimenomaan Franciscuksesta. 

Totta kai hän kävi myös pyhässä maassa ja pyrki seuraamaan Jeesuksen jalanjälkiä. Hän kirjoitti kirjeessä: "Hänen nimensä elää ikuisesti, mutta vain harva näkee sen todellisen Jeesuksen, joka eli täällä ja käveli näitä katuja pitkin. Hän kulki kanssani kaikkialle, mutta Betlehemissä, astuessani seimeen, missä Maria oli hänet maailmaan saattanut, hän kosketti minua aivan erityisellä tavalla." 

Eläessäni viimeisiä vuosiani kristittynä, kenties jo siirtymävaiheessa, mm. juuri Yogananda inspiroi minua paljon. Yhdistin etenkin hindulaisia käytäntöjä hartaudenharjoitukseeni, josta muotoutui Puja-rituaali ehtoollisineen. Vielä myöhemminkin minua puhutteli myös kuva Jeesuksesta meditoimassa lootusasennossa; harkitsin jonkin aikaa sellaisen patsaan tilaamista ulkomailta (kuva vasemmalla), usein juuri Yoganandan seuraajien levittämänä. 

Toki hartauteeni sisältyi myös esim. buddhalaisen mallin mukainen turvautuminen, Pekka Ervastin aikoinaan ehdottamassa muodossa, eli "minä turvaudun Kristukseen; minä turvaudun Kristuksen oppiin; minä turvaudun Kristuksen yhteisöön" (yhteisön näin tuolloin ennen kaikkea spirituaalisena, ja samaa voisi kai sanoa nykyäänkin). 

Päätin sessioni Zazen-meditaatioon, jonka olin oppinut paikallisessa Zendossa. Minua inspiroi mm. Willigis Jägerin kirja, Aalto on meri (Basam Books 2012). Kirjoittaja on henkinen opettaja, zen-mestari ja kristitty pappi. 

Seuraava Swami Akhilanandan (1894 - 1962; hän oli Ramakrishnan seuraajia) rukous sisältyi niin ikään hartauteeni: 

Hän, joka on kristittyjen Isä taivaissa, juutalaisten Pyhä, islamilaisten Allah, buddhalaisten Buddha, kiinalaisten Tao, zarathustralaisten Ahura Mazda, hindujen Brahman, johtakoon meidät epätodellisesta Todelliseen, pimeydestä valoon, sairaudesta ja kuolemasta kuolemattomuuteen. Kaikki-Rakastava Olento ilmentäköön itsensä meille, ja suokoon meille pysyvän ymmärryksen ja kaiken kuluttavan jumalallisen rakkauden. Rauha. Rauha. Rauha olkoon kaikille. 

Ajatus on ylevä, vaikka sisältää pari epäjohdonmukaisuutta, jotka käänsin suomeksi sellaisenaan: uskontojen seuraajien joukossa mainitaan "kiinalaiset" kansana - olisiko "taolaiset" ollut osuvampi - ja Buddha luetaan jumalan nimien joukkoon, johon se ei kuulu (vaikka myöhemmässä hindulaisuudessa Buddhasta tehtiin yksi Vishnun ilmenemismuoto)! Itse asiassa, Tao ei tarkalleen ottaen myöskään ole mikään jumalolento. 

 Hartauteeni sisältyi myös Yoganandan tekemä laulu, jota toistelin; tässä hänen itse esittämänään:

Cloud-colored Christ come; Oh my cloud-colored Christ come; Oh my Christ, Oh my Christ, Oh my Christ; Jesus Christ come!

"Antaumus" kuulunee yhä henkiseen harjoitukseeni Nichiren-buddhalaisena, mutta täysin vailla ylenpalttista tunteilua, enemmänkin meditaation kuin hartauden harjoituksen merkityksessä. 

Yogananda käytti myös affirmaatioita, joista kirjassa annetaan kolme esimerkkiä:

• Parantava voima virtaa jokaisen soluni läpi. Minä olen osa jumalallista, kaikkialla läsnäolevaa energiaa.
• Pyrin päivä päivältä suurempaan onneen sisäisesti, yhä vähemmän ulkoisten nautintojen kautta.
• Minussa on luovuuden pyhä henki. Ääretön viisaus ja tietoisuus ohjaa minua ja poistaa kaikki esteet.

Matti Helelä: Golgatalta Gambriniin - Hihhulista homoksi (Books on Demand 2021). 

Muistelmateos omakustanteena, joka todella puoltaa paikkaansa. Muistelmat alkavat 1970-luvulta. Kirjoittaja hurahti nuorena uskovaiseksi oikein kunnolla, oli vaihto-oppilaana USA:ssa, meni naimisiin, sai pojan, ja luopui uskostaan myöhemmin tultuaan viimein sinuiksi homoseksuaalisuutensa kanssa. Oli todella riemastuttavaa lukea hänen kuivan ironisia huomioitaan siitä miten hän käyttäytyi ja ajatteli uskovaisena. 

Kirkkoherra Voitto Viro on mielestäni oivallisesti käsitellyt näitä asioita eräästä hänen kirjastaan kokoamassani blogijulkaisussani! Hän kirjoittaa mm. näin: 

Mutta monesti "todistajat" uskonnollisella imelyydellään antavat kristittynä olemisesta todellakin vastenmielisen ja hävettävän kuvan. Silloin sietää tarkkaan ajatella, onko kysymys Kristuksen häpeän kantamisesta vai Kristuksen väärinkäsittämisen ja tyhmyyden häpeän kantamisesta.

Kristitty voi myös esiintyä alituisena saarnailijana, jolla on joka tilanteeseen Jumalan sana huulilla. Hän voi alituiseen tuomita toisinajattelevia. Hän voi pitää kaikkea iloa syntinä. Hän voi yksinkertaisesti edustaa Herraansa niin yksinkertaisesti, että normaali ihminen ei voi muuta kuin tympääntyä. Olkaamme varuillamme, jos meitä pilkataan. Se on todennäköisesti pelkästään meidän oma vikamme.

Ja vaikka minä en koskaan ole kulkenut valtavirran mukana, kykenen ymmärtämään: olenhan toki "hurahtanut" itsekin 1995 ja ollut varsin fanaattinen - erilaiset opilliset käsitykset eivät tee eroa psykologiseen kokemukseen sinänsä, sen tajusin verrattain myöhään. Kerron tästä erityisesti muistelmasarjani Ecce Ego osassa VII. 

Itsekin joskus haaveilin kirjoittavani kirjan omakustanteena, mutta netti hoitaa saman asian ilmaiseksi. Eivät nämä kuitenkaan ole mitään laajaa lukijakuntaa kiinnostavia asioita. 

Matti Helelä kertoo mm. näin:

Mikä tärkeintä, olin pelastunut (helvetin tulesta nimittäin) ja matkalla taivaaseen. Jeesuksen verellä pesty kaikista synneistä. Tästä olikin syytä olla iloinen ja kiittää mahdollisimman paljon joka päivä. Polvistua rukoukseen ja ylistykseen. Jumala tykkäsi palvonnasta, ja kyllähän kristityn kuuluikin olla nöyrä. Itse asiassa opin sen varsinaisen ylistyksen vasta myöhemmin, kun sain mallia muilta. Meillä oli sekä omituinen tarve että velvollisuus kohdella Jumalaa kuin jotakin narsistia, joka janoaa jatkuvaa kehua ja ylistystä. Tärkeätä oli rukoilla myös muiden puolesta, jotta hekin löytäisivät Jeesuksen ja pelastuisivat. Ja heille piti myös kertoa Jeesuksesta eli todistaa. Huoli muiden pelastumisesta oli kova ja todellinen, vaikka iloa muuten riitti. Raamattu oli tärkeä päivittäinen tiedon ja inspiraation lähde.

Kirjan lopusta hänen runonsa vuodelta 2010, homokeskustelu: 

Yli puoli vuosisataa sain elää
Että homokeskustelu puhkesi terään
Siinä Räsänen veti herneen nenään
Ja kansa teki päätelmät perään

Idiootit tekopyhät
Heiltä värssyt löytyvät pyhät
Niillä itsetuntoa nuijitaan
Homot sanonko-minne tuomitaan

Vaikka ihminen pelastuu armosta
Niin luovu ei hän tarmosta
Toinen pitää tuomita
Raamatulla puomita

Minua eivät räsäsläiset haavoita
Eivät pahemmin taakoita
Haavat tulivat lähimmiltä
Parhaimmilta ystäviltä

Ystävyys poikki poikkaistiin
Kaikki siteet katkaistiin
Minut helvettiin tuomittiin
Puhelimen luuriin huudettiin

Koska itseäni kutsuin veljeksi
Ja olin muuttunut synnin helmeksi
Ei kanssani saanut oleskella
Ei syödä eikä seurustella

Senhän kielsi Raamattu
Tuo pyhä kirja siunattu
Kovin paljon siteerattu
Seksissä niin noteerattu

Juuri kun ystäviä tarvitsin
Kipeimmin heitä kaipasin
Yksin minut jättivät
Raamatulla sättivät

Kun iloisesti tervehdin
Kadun varressa myöhemmin
Hapan katse kääntyi pois
Kuin vahinko se ollut ois

Kristusta he rakastivat
Lähimmäisen hylkäsivät
Jeesuksen mailleen mättivät
Kun minut niin helposti jättivät

Kauan heitä kaipasin
Ja unissani muistelin
Mutta missä oli ystävyys
Sen todellinen syvyys?

Kun ihminen helvettiä kailottaa
Hän muille sitä aikaansaa
Helvetti voidaan unohtaa
Ja taivas maahan rakentaa

Kirjan nimessä mainittu Gay Gambrini oli Suomen ensimmäinen homoravintola Iso Roobertinkadun sisäpihalla, joka avattiin 4.7.1984. Perustaja - nyt jo edesmennyt Tuomo Isotalo - oli jossain vaiheessa Facebook-kaverini, ja muisteli joskus aikaansaannoksiaan. Muistan nähneeni siellä kuvatun pätkän jossain vanhassa tv-ohjelmassa. Minun osallisuuteni Suomen homohistoriaan alkaa vasta Don't Tell Mamasta. [Gambrinin historiasta perusteellisemmin.]

Katso Matti Helelän blogi, LyriikkaMatti. 

Oma blogini, Homo Spiritus, keskittyy hengellisyyden ja homoseksuaalisuuden tematiikkaan, alun alkaen kristilliseltä pohjalta, vaikka onkin sittemmin kasvanut siitä yli. 

Itse kyllä löysin kirkon, jossa minut hyväksyttiin omana itsenäni, enkä enää kokenut ristiriitaa uskoni ja identiteettini välillä. Menetin vain lopulta tyystin uskoni kristinuskon tarjoamaan totuuteen - siitä huolimatta että en koskaan tyytynyt oppien perinteisiin tulkintoihin, vaan täydensin niitä esoteerisilla selityksillä, joissa mielestäni oli silloin enemmän järkeä - halusin ymmärtää enkä vain uskoa sokeasti. Tänä päivänä se näyttäytyy minulle hiukan kummallisena: niin kuin kristinuskon opit eivät jo itsessään olisi mielikuvituksellisia, selitin niitä entistäkin korkealentoisemmilla teorioilla. Ja tätä kutsuin järkeväksi. 

  Uskonnottomuus ei kuitenkaan ollut tie minulle, vaikka jonkin aikaa elin tunnustamatta mitään uskontoa. Kokonaan uusi uskonto on ollut vastaus, joka tyydyttää minun sisintäni, ja sisimmästäni se myös nousi... enkä anna kenenkään muun sanella mitä sen pitäisi olla!

Helelä lainaa kirjansa johdannossa Jussi K. Niemelää Skeptikko-lehdessä 3/2018, "Kuinka epäillä empaattisesti": "Voidakseen elää maailmassa, ihmisen on uskottava asioihin. Se, mihin ihminen uskoo, kertoo hänestä paljon. Myös se, mihin hän ei usko, tai on joskus uskonut, mutta ei usko enää, on paljastavaa." Ei aavistustakaan mitä se minusta kertoo. Olen erinomainen kyökkipsykologi, mutta tähän asiaan en ole paneutunut... ja ehkä itseään vain ei näe niin kuin joku toinen näkee, joten kertokoot muut minulle. 

Syvällistä pinnallisesti

Päivitetty 26.8.2022

Tämä kirjoitus on luonteeltaan lähinnä kooste ja kertausta asioista, jotka olen aiemmin julkaissut siellä, täällä. Se perustuu kristityn ystäväni esittämiin kysymyksiin (sanottakoon, että opillisesti hän on esoteristi, joka uskoo mm. jälleensyntymiseen, mutta moraalisesti hän on hyvin konservatiivinen kristitty). Ehkä ideat ovat vähissä tällä hetkellä, mutta toisaalta tämä näkökulma voi olla mielenkiintoinenkin. 

 Sain taannoin sähköpostia ystävältäni. 

Hei Marko!

Minulle on tullut tapaamistemme jälkeen usein mieleen mistä ja mitä haluaisin kanssasi totuudesta jutella. Tässä on vain joitakin asioita, mitä nyt tuli mieleen.

Muistelen, että hän on esittänyt monet näistä kysymyksistä ennenkin vuosien varrella, joten tämä "keskustelu" ei taida edetä?

- Oletko vaihtanut yhden uskonnon toiseen?

Tulin Kristiyhteisöön ja sen myötä kristinuskoon niin että nimenomaan vaihdoin tietoisesti toiseen (minun tiestäni voi lukea kirjoituksestani "Minun tieni"). Minulla ei ollut mitään uskontoa edellisen puolisoni kuoleman jälkeen, enkä sitä ennenkään ollut enää pariin vuoteen kristitty, joten en vaihtanut mitään mihinkään: minä "heräsin" buddhalaisuuteen sisäisen, mystisen kokemuksen kautta, ja sen jälkeen tutkiessani asioita tajusin, että minähän ajattelen jo tällä tavalla. Ajatteluni oli vuosia kehittynyt tiettyyn suuntaan. 

Voitto Viro kirjoitti: "Kuitenkin on oikein hyväksyä tämä ennakkoasenne: jos näytät minulle totuuden, joka vakuuttaa minun sisimpäni suuremmalla ehdottomuudella kuin Jeesuksen kirkastama totuus, hyvä on: sisimpäni velvoittaa minut uskollisuuteen sitä totuutta kohtaan, jonka lahjoittama vapaus on syvin."

Toki minäkin olen välillä miettinyt miksi emme enää puhu syvällisiä, mutta kun vasta mietin mitä vastaisin hänen kysymyksiinsä, aloin jo tuntea kyllästymistä. Ehkä on syynsä siihen ettemme puhu näistä asioista, ja ehkä niin on hyvä. En ole pitänyt hänen toistuvista viittauksistaan siihen että olen "joskus-jotakin" - esim. "aikoinaan lukenut ja tutkinut paljon" - mutta ilmeisesti en hänen mielestään enää, kun luen ja tutkin eri asioita. En koskaan tutkinut yksinomaan kristinuskoa, ja vaikka nykyään olen kalunnut sen aiheen loppuun, eikö ole aika pinnallista että sillä olisi merkitystä, uskooko joihinkin väittämiin. Se on vain kirjaviisautta. 

Syvällisten puhuminen vain puhumisen vuoksi on pinnallista. Hän sanoi ettei enää tiedä mihin minä uskon. Miksi pitäisi? Minulle uskonto on mitä suurimmassa määrin yksityisasia. Minun on hyvin vaikea jakaa sisintäni kenenkään kanssa, koska koen ettei kukaan voi todella ymmärtää... eihän kukaan muu ole kulkenut samaa tietä kuin minä. Ja miksi ylipäänsä puhua opillisista kysymyksistä teoreettisella tasolla: elämästä on kysymys! Olennaisinta ei voi koskaan ilmaista sanoin eikä välittää toiselle: se täytyy kokea itse ja jokaisen kokemus on yksilöllinen. Pääasia kai olisi vain hyväksyä toinen kaikesta huolimatta. Ei kai tämä mikään kilpailu ole, jossa on tarkoitus nujertaa toinen älykkäillä argumenteilla? 

Tunnen ymmärrettävää turhautumista kun minulta kysytään asioita, joista olen hyvin perusteellisesti kirjoittanut blogeissani, esim. mainittu "Minun tieni", varsinkin viimeinen kappale tässä yhteydessä. Ilmaisen itseäni parhaiten kirjoittamalla, en ole hyvä puhuja, joten en mielelläni puhu kenenkään kanssa näistä "syvällisemmistä" asioista. Kirjoitan myös siitä ongelmasta, mikä meidän välillämme mielestäni aina on ollut: "Kun itse yritän muotoilla käsitykseni uskonnosta - tai laveammin 'henkisyydestä' - sanoiksi, se on kuin kirjoittaisin runoa, mutta usein huomaa, että jonkun toisen kohdalla se on kuin hän ratkaisisi matemaattista yhtälöä - täysin erilainen lähestymistapa, kuin puhuisimme eri kieltä..." Hän on itse sanonut kuinka tärkeää tiede ja etenkin matematiikka ovat hänelle olleet jopa totuuden etsijänä henkisellä tiellä. Minulle taas taide taitaa olla läheisempi väylä henkeen. Suurin eromme ei mielestäni ole niinkään ajatussisällöissä, vaan siinä että koko se prosessi, jolla tulemme omiin johtopäätöksiimme, on ilmeisesti niin erilainen. Minä olen aina luottanut ennemmin sydämeen, vaikka arvostan myös korkealle sitä että ihminen on lukenut paljon, ja ennen kaikkea monipuolisesti! (Pakko sanoa, että hänen kohdallaan niin ei ole: hänen lukemistonsa on ollut hyvin yksipuolista - sellaisen kuvan olen saanut vuosien aikana.) Mutta se ei riitä. Tieto jonka opit kirjasta, ei ole omaasi vaan lainattua, ennen kuin sinulla on omakohtainen kokemus siitä ("Gnosis"). Jos sanoo "tietävänsä" jotain henkisistä asioista kokemuksensa perusteella, toisella ihmisellä voi olla yhtä vahva kokemus, joka on johtanut aivan erilaisiin johtopäätöksiin; silloin kuulostaa ylimieliseltä korostaa omaa tietoaan. Kristityt uskovaiset käyttäytyvät sillä tavalla, ja se tekee todella vastenmielisen vaikutuksen - teki jo silloin kun itse tunnustauduin kristityksi. "Totuus" on hyvin kapea ja pieni jos se on jokin oppi tai käsitys, joka sisältyy tiettyyn uskontoon. 

Minä olen kulkenut jälkeenpäin katsottuna erittäin johdonmukaista tietä askel askeleelta - tietenkään en ole juuri sillä hetkellä tiennyt mihin se johtaa, mutta jokainen vaihe on ollut välttämätön juuri minulle ja vain minulle. Kaikessa on ollut johdatus mukana, kaikki on ollut tarkoituksenmukaista. Minun näkökulmastani ja kokemuksestani outoa on nimenomaan se, jos ihminen ei muutu, eikä hänen maailmankatsomuksensa nähtävästi kehity. Sehän on paikalleen pysähtymistä. Ja vaikka en sitä koskaan suoraan hänelle sanoisi päin naamaa, minun nähdäkseni hänen kohdallaan on juuri noin! Kuulen häneltä aina ne samat asiat vuodesta toiseen, ja kun ajattelee kuinka kauan olemme tunteneet, siitä tulee aika monta vuotta...

Emme me koskaan ole olleet samaa mieltä monestakaan asiasta, muu on näköharhaa. Minä olen kauan sitten oppinut mitä hänelle ei voi sanoa, ja välttänyt niitä aiheita. On totta, että aikanaan meillä oli tietty yhteys, mutta se ei ollut mitään mitä sanottiin, vaan se oli yhteinen henkinen harjoitus, joka yhdisti. Ei ole sattumaa, että buddhalais-kristillisen uskontodialogin perustana on nk. "hiljainen dialogi", jossa osallistujat hiljentyvät yhdessä kukin oman traditionsa mukaisesti. Siihen minä olen aina uskonut. Hiljaisuus on vahvempi kuin tuhat sanaa; sanat voivat erottaa, hiljaisuus yhdistää. Se oli luontevaa kun meillä oli muodollinen "ryhmä" - usein käytännössä vain me kaksi - joka kokoontui säännöllisesti ja jossa nimenomaan tehtiin henkisiä harjoituksia (meditaatiota). Se on vaikeampaa kun tavataan epämuodollisesti: hän ei ole ymmärtänyt vihjauksiani siitä, että jos halutaan puhua "henkeviä", pitäisi myös harjoittaa/hiljentyä/meditoida vastapainoksi. 

Siinä ei ole mielestäni mitään väärää että puhuisin henkisistä asioista mieluiten jonkun toisen samalla tavalla ajattelevan - eli samaa uskoa tunnustavan - kanssa, jolloin voisimme vertailla kokemuksiamme ja tukea toisiamme. Kuitenkaan kukaan ei ajattele tarkalleen samalla tavalla kuin minä, ja itsenäisenä harjoittajana minulla on vapaus valita. Buddhalaisuus - aivan kuten kristinusko - ei myöskään ole mikään yksi yhtenäinen harmaa möhkäle: Nichiren-buddhalaisuus on omanlaisensa, ja siinäkin on lukuisia koulukuntia, jotka eroavat toisistaan. Harjoitus on yksi yhteinen tekijä. En olisi voinut kääntyä buddhalaisuuteen esim. Theravada-muodossaan. 

- Onko sinulle usein käynyt niin, että on tullut jokin kriisi, minkä takia katsomuksesi on vaihtunut/muuttunut?

On ja ei. Jokin kriisi on voinut pakottaa muutokseen, jolloin se on ollut pitkä prosessi, ja tuskallinenkin, mutta myös äkillinen sisäinen kokemus on saattanut muuttaa kaiken hetkessä: näin minusta mm. tuli buddhalainen. Minä "tulin uskoon", jos näin voisi sanoa. Olennainen ei ole koskaan muuttunut, se on vain vahvistunut ja selkiytynyt: ihmisessä itsessään on jotain arvokasta - "Kristus meissä", Buddhaluonto. 

- Oletko buddhalainen?

Miksi tämä kysymys? Miten se ei ole tullut selväksi? Yritän ajatella että hän ei varmasti tarkoita sitä sillä tavalla, mutta jostain syystä minulle tulee toistuvasti tunne ikään kuin hän kyseenalaistaisi minua. Siksikään en mielelläni puhu näistä asioista juuri hänen kanssaan. Ehkä se on vain sitä että hän yrittää analysoida. Minä perustan kaiken omaan kokemukseen, järkeily on toissijaista.

- Mitä mieltä olet ihmisten NDE-kokemuksista? 

NDE-kokemuksista olen ilmaissut mielipiteeni joissain blogikirjoituksissani, ja olen sen myös hänelle joskus suullisesti sanonut. Sinänsä ne varmasti ovat todellisia, ja niissä on paljon universaaleja piirteitä, mutta myös piirteitä, jotka nousevat kokijan omasta mielestä. Tiibetiläinen Kuolleiden kirja puhuu tästä. Kuolemalla on paljonkin yhteistä unennäön kanssa, ei niitä suotta ole vanhastaan rinnastettu. Mutta ei ole tarkoituksenmukaista keskittyä kuoleman jälkeisiin asioihin tässä elämässä. Hän lähetti minulle myöhemmin kokonaisen artikkelin jonkun NDE-kokemuksesta. En jaksanut lukea sitä ja sanoin sen suoraan. Toisten kokemuksista lukeminen ei ole sama asia kuin sen kokeminen itse. Hänelle tämä aihe on jostain syystä erityisen tärkeä ja läheinen. Ehkä kannattaisi elää ensin. 

- Onko mielestäsi Jeesus historiallinen henkilö?

Jeesuksen historiallisuutta ei kukaan vakavasti otettava tutkija epäile, enkä minäkään. Sehän ei tarkoita mitään muuta.

- Onko sinulle totuus subjektiivinen asia?

Kannattaa lukea mitä esim. Wikipedia kertoo käsitteestä "totuus", niin ehkä ymmärtää miksi se ei ole ollenkaan niin itsestään selvää kuin ystäväni tuntuu ajattelevan. Se on hyvin epämääräinen käsite. En ole koskaan ymmärtänyt kuinka huolettomasti hän sitä viljelee, olettaen ilmeisesti että kaikki ihmiset ymmärtävät sillä samaa kuin hän. Mitä tulee oppeihin ja katsomuksiin, minulle on kehittynyt oma filosofiani, jota olen yrittänyt hahmotella tuossa kirjoituksessani, "Minun tieni", etenkin juuri viimeisessä kappaleessa. Taidan olla vähän tylsä, mutta kuten kirjoitin alussa, tämä on turhauttavaa... jos toinen kyselee kysymyksiä, mutta ei ole halukas lukemaan mitä olet asioista kirjoittanut aiemmin, on pakko olettaa että vastaus ei ilmeisesti kuitenkaan kiinnosta tarpeeksi. 

- Oletko ollut aina subjektiivisesti (persoonallisesti) jotain suuntausta, vai jotain muuta?

En ymmärrä kysymystä. Olen aina ollut täysillä sitä mitä olen ollut. Siksi muutos voikin olla kivulias, vaikka se onkin synnytyskipuja. 

- Onko uskonto tai mikä tahansa katsomus vain subjektiivinen mielipiteiden kokoelma, jonka voi kokonaan vaihtaa?

Uskonnolliset opit ovat luonnollisesti ihmistekoa. Buddhalaisuus ei mitään muuta itsestään väitäkään. 

- Mitä tiede merkitsee sinulle? Onko sinulla nykytieteen mukainen ihmiskuva? Entä maailmankuva?

En minä tiedettä erityisesti seuraa, ellei lasketa uskontotiedettä. Kiertääkö maa aurinkoa? Jos hän tarkoittaa kysyä, olenko materialisti, niin en. Siinä lyhyt vastaus. 

- Onko sinulla kristinuskosta mitään mukana?

Kristinuskosta ei ole tietoisesti mitään mukana. Tietoisesti. Kaikki mitä ikinä olen ollut, on tietysti mukana tavalla tai toisella aina, ei siitä kokonaan mihinkään pääse.

- Entä asiat, joissa kristinusko ja buddhalaisuus ovat samaa mieltä, joissa opetetaan samoin? Olen ollut iloinen käskyistä, ja niissä on tosi paljon samaa kuin kristinuskossa. Elätkö buddhalaisten käskyjen/moraalin/ohjeiden mukaan?

Nyt päästään aiheeseen, josta voisin sanoa paljonkin. Buddhalaisuudessa ei ole käskyjä, eikä buddhalaisuus ole moraalioppi. Huomaan, että hän on täysin väärinymmärtänyt koko asian, mutta ei se mitään, sillä niin minäkin väärinymmärsin kun katselin buddhalaisuutta ulkoapäin ja kuvittelin olevani hyvinkin perillä myös muista uskonnoista kuin kristinuskosta. 

Aiheesta voi lukea enemmän tämän blogin sivulta Opillisia peruskäsityksiä, otsikolla Etiikka; viisi ohjetta. Ohjeissa sinänsä on paljon enemmän kuin pelkkä kirjain antaa ymmärtää. Suosikkiesimerkkini on seksi, jossa kristinusko näkee aivan hirvittävän ison synnin mahdollisuuden - kaikesta päätellen pahemman kuin tappaminen, joka usein hiljaa hyväksytään - ja ihmisten seksuaalisuutta pitää sen tähden yrittää kontrolloida. Buddhalaisuus ei esimerkiksi anna suurta arvoa avioliitolle ja lisääntymiselle, edes monogamia ei ole mitenkään itsestään selvää. Inhoan moralismin sekoittamista uskontoon ja ystäväni on siinä mestari, niin sanoakseni. 

"Buddha kyseenalaisti monet yhteiskunnassaan olemassaolevat olettamukset, mukaan lukien moraaliset, ja yritti kehittää etiikkaa joka perustuu järkeen ja myötätuntoon, pikemmin kuin traditioon, taikauskoon ja tabuihin. Tunnetussa Kalama Suttassa hän sanoo että ilmestys (anussana), traditio (parampara), kirjoitusten auktoriteetti (pitakasampada), ja henkilön oma mielipide (ditthinijjhanakkhanti) ovat riittämätön keino määritellä oikeaa ja väärää..." (Koko kirjoitus)

"Filosofia haastaa meidät ajattelemaan seksuaalista etiikkaa hyvin eri tavalla kuin useimmille meistä on opetettu. Ohjeet ovat periaatteita, eivät sääntöjä, ja on kiinni yksittäisistä buddhalaisista päättää kuinka soveltaa niitä. Tämä vaatii suuremmassa määrin itsekuria ja rehellisyyttä itseä kohtaan kuin legalistinen 'seuraa vain sääntöjä äläkä kysy kysymyksiä'-lähestymistapa etiikkaan. Buddha sanoi, 'ole turva itsellesi'. Hän opetti meitä käyttämään omaa arvostelukykyämme mitä tulee uskonnollisiin ja moraalisiin oppeihin."

"Gautama Buddha halusi meidän pohtivan tekojamme ja katsovan tuottavatko ne harmia vai ovatko ne hyödyllisiä. Tässä yhteydessä jos haluamme tietää, onko teko seksuaalinen väärinkäytös vai ei, meidän pitäisi kysyä itseltämme seuraavat kysymykset: aiheuttaako teko vahinkoa vai tuottaako se iloa? Motivoiko tekoa rakkaus ja ymmärrys? Pitäisitkö siitä jos joku tekisi sen sinulle? Onko siihen molemminpuolinen suostumus?" 

Lisäksi: "Nichiren opetti että on epäkäytännöllistä tavalliselle ihmiselle nykyisenä aikakautena pyrkiä lähestymään heräämistä pelkästään pitämällä kiinni ohjesäännöstä. Ihmiset eivät enää tunteneet kykenevänsä täyttämään näiden eri ohjeiden odotuksia; monet jotka yrittivät, tulivat ymmärtämään että moraali ja etiikka yksin eivät tuoneet ketään lähemmäksi heräämistä. Tietenkin oli myös tekopyhiä, jotka tiukasti pitivät kiinni ohjeiden kirjaimesta, samalla rikkoen niiden henkeä. Korjatakseen tämän, Nichiren opetti että kaikkien eri ohjeiden todellinen henki ilmaistaan Lootus-sutrassa. Sen takia  kaikkein tärkein asia on yksinkertaisesti pyrkiä kannattamaan Lootus-sutraa, jotta ylittäisi epätäydellisyytensä ja saavuttaisi valaistumisen. Tämä on kaikkien ohjeiden todellinen täyttymys."

Mutta toki myös: "Kuitenkin on myös totta, että meidän pitäisi ottaa vakavasti buddhalaisuuden eettinen opastus, kuten viisi suurta ohjetta. Vastustamme näitä omalla riskillämme. Vaikka ne eivät itsessään voi tuoda heräämistä, ihmisten tarvitsee kuulla ja pohtia näitä yleisiä suuntaviivoja, koska arvioimalla sen perusteella kuinka monet ihmiset toimivat, näyttäisi että he eivät ole kehittäneet omatuntoaan tai myötätuntoaan." (Koko kirjoitus)

Joka tapauksessa en näe paljonkaan samaa kuin kristinuskossa. Asenne ja lähestymistapa on aivan erilainen. Elänkö niiden mukaan? Edelleen: ne eivät ole käskyjä. Otan ne huomioon. Minä kannatan Lootus-sutraa: 

"Myoho Renge Kyo ei ole ainoastaan Lootus-sutran otsikko, vaan myös itse Dharman nimi. Se on Lootus-sutran ydin, Nichiren-buddhalaisuuden symboli, buddhatilan siemen kylvettäväksi niiden mieliin, jotka täytyy pelastaa. Myöskään Daimokun lausumista ei Nichiren-buddhalaisuudessa nähdä pelkästään keskittymisen välineenä tai mantrana, jota harjoitetaan hyötyjen kertymiseksi. Se on ilmaus harjoittajan uskosta ja ilosta Lootus-sutraan sisältyvästä Buddhan opista; opista, että buddhatila ei ole ainoastaan potentiaalina koko elämässämme, vaan aktiivinen läsnäolo, joka johtaa meitä heräämiseen juuri tässä hetkessä. Daimoku on kuin siemen, jonka kylvämme elämäämme. Jatkamalla Nam Myoho Renge Kyo'n lausumista olennaisena päivittäisenä harjoituksenamme, me kasvatamme tuota siementä, niin että lopulta buddhatilan viisaus ja myötätunto voivat kukkia meissä ja kaikissa olennoissa." (Katso sivu Harjoitus)

- Minkälainen ihmiskuva sinulla on? Onko sinulla henkinen ihmiskuva?

Ihmiskuva? Henkinen ihmiskuva? En tiedä mitä tuohon pitäisi vastata. En ole varma mitä hän ymmärtää "henkisellä ihmiskuvalla",  eri olemuspuolia antroposofian mukaan, vai? (Koska siihen hän on perehtynyt ja itsekin olen sen mukaisesti joskus ajatellut.) Henki ja aine eivät ole vastakkaiset, erillään toisistaan. 

- Entä mitä ajattelet Jumalasta?

 Nykyään kirjoitan sanan mieluummin pienellä j:llä, ja usein lainausmerkeissä. Mieluummin en käytä koko nimitystä, johon liittyy niin vahvoja mielikuvia. 

"Ihmiset kuvittelevat palvovansa jumaluutta, vaikka ovat nähneet siitä vain kuvia, on ne sitten muovattu puusta, kullasta, alabasterista, tai esitetty maalauksena tai sanoina tai ideoina. Se joka kieltäytyy näkemästä Jumalan hänelle esitetyissä kuvissa saattaa olla muita lähempänä Hänen oikeaa kuvaansa..." - Amin Maalouf: Valon puutarhat (romaani profeetta Manista)

Suosittelen seuraavaa lyhyttä YouTube-videota: Is there God or not? What did Buddha say?  Mukavuuden vuoksi esitän kertomuksen myös kirjallisesti, suomeksi: 

"Eräänä päivänä varhain aamulla Gautama Buddha istui puutarhassa hiljaa oppilaidensa kanssa. Mies saapui hiljaa ja seisoi varjossa. Tuo mies oli Herra Raman suuri palvoja. Hän oli rakentanut monia temppeleitä ympäri maata. Hän oli omistanut monia vuosia Herra Raman palveluun. Hän lausui aina Raman nimeä ja pohdiskeli Raman suuruutta. Hän oli vanha ja lähellä viimeisiä vuosiaan. Jopa monien omistautuneiden henkisten pyrkimysten vuosien jälkeen hän ei ollut oivaltanut. Hän halusi tietää varmuudella onko Jumalaa vai ei. Kun hän kuuli Buddhasta, hän tuli saadakseen epäilyksensä selvitetyksi. 

Kun hänestä tuntui ettei kukaan huomaisi hänen puhuvan Buddhalle, hän kysyi Gautamalta, 'Oi tathagat, ole hyvä ja kerro minulle totuus! Ja ainoastaan totuus. Onko olemassa Jumalaa vai ei?' Buddha tiesi intuitiostaan miehen olevan Herra Raman suuri palvoja. Hän katsoi miestä vakavasti ja sanoi, 'Ei, ystäväni, Jumalaa ei ole olemassa.' Mies järkyttyi. Koko elämänsä hän oli uskonut Jumalaan, mutta nyt Buddha sanoi että Jumalaa ei ollut olemassa. Buddhan sanat olivat lopullisia hänelle. Monia kysymyksiä mielessään hän poistui paikalta. 

Myöhään illalla kun Buddha jälleen kerran istui oppilaineen puutarhassa, tuli mies joka oli materialisti, joka oli ollut ateisti koko elämänsä. Hän oli vakuuttanut tuhannet ihmiset siitä että ei ole lainkaan Jumalaa. Hän meni pappien ja oppineiden luo, ja voitti heidät väittelyssä Jumalasta. Myös hän oli tulossa vanhaksi ja pieni epäilys nousi hänen mielessään. Hän ajatteli, 'Entä jos on olemassa Jumala? Eikö ole elämäni tuhlausta levittää 'EI JUMALAA'-sanomaa, jos on Jumala?' Hänen epäilynsä söi häntä sisäisesti. Hän päätti lopulta tietää totuuden ja etsi valaistunutta. Hän lähestyi hitaasti Buddhaa ja kysyi häneltä, 'Sanotaan että olet valaistunut. Ole hyvä ja kerro minulle onko olemassa Jumalaa vai ei?' Buddha tiesi että mies oli ateisti, ja hän sanoi lujalla äänellä ja vakaumuksella, 'Kyllä, ystäväni, Jumala on olemassa.' Mies oli niin ikään järkyttynyt. Hän oli ollut ateisti koko elämänsä, mutta nyt Buddha oli vastannut vastoin hänen oletustaan. Hänellä oli uskoa Buddhaan. Monia kysymyksiä mielessään myös hän poistui paikalta. 

Eräs Buddhan oppilaista, joka oli istunut lähellä Buddhaa aamulla ja illalla, oli kuullut molemmat Buddhan vastaukset. Hän oli erittäin hämmentynyt. Yöllä kun kaikki valmistautuivat nukkumaan, hän meni Buddhan lähelle ja sanoi, 'Oi Herra, tunnen oloni levottomaksi johtuen eräästä kysymyksestä mielessäni. Aamulla kerroitte eräälle henkilölle että Jumalaa ei ole olemassa, ja illalla kerroitte toiselle henkilölle että Jumala on olemassa. Olkaa hyvä ja kertokaa minulle mikä on totuus; onko olemassa Jumala vai ei? Vastatkaa ystävällisesti, tai en kykene nukkumaan tänä yönä.' 

Buddha hymyili ja sanoi, 'Antamani vastaukset olivat vain heitä varten, sillä ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi. Mutta jos kuitenkin haluat tietää, silloin kerron sinulle: Mies joka tuli aamulla, oli teisti (Jumalaan uskova). Hän oli uskonut Jumalan olemassaoloon, mutta ei koskaan yrittänyt löytää totuutta itsestään. Hänen henkinen matkansa oli pysähtynyt siihen. Sen tähden kerroin hänelle että Jumalaa ei ole olemassa kasvattaakseni hänen henkistä etsintäänsä. Nyt hän yrittää löytää totuuden ja hänen matkansa alkaa. Toinen mies joka tuli illalla, oli ateisti (joka ei usko Jumalaan). Hän oli uskonut sokeasti että Jumalaa ei ole olemassa, hän ei myöskään koskaan yrittänyt tietää totuutta omasta olemassaolostaan. Myös hänen henkinen matkansa oli pysähtynyt siihen. Sen tähden kasvattaakseni hänen henkistä etsintäänsä ja aloittaakseni hänen matkansa kerroin hänelle että kyllä, Jumala on olemassa. Nyt hän yrittää löytää totuuden ja siten hänen matkansa alkaa. Kerroin kummallekin mitä he tarvitsivat jotta heidän henkinen etsintänsä kasvaisi vahvemmaksi. Uskovan tarvitsee löytää epäily, kun taas ei-uskovan tarvitsee löytää usko. Se on ainoa tapa kasvaa.' Oppilas kysyi, 'Mutta Herra, entä minä?' Buddha hymyili ja sanoi, 'Jatka vain meditoimista ja sinä tulet perille.'"

Jos sanoo että rukous pitää osoittaa jumalalle jotta se toimii, halventaa ei-teististen uskontojen vastaavia menetelmiä. Pekka Ervast kirjoitti: "Rukous ei ole sanoissa, vaan mielen keskityksessä ja sielun tunnelmassa." 

Ystäväni sanoi miettivänsä vastauksiani, ja on miettinyt jo kuukausia. Muistan, kuinka hän on kertonut joskus lähettäneensä sähköpostilla vastineen johonkin uskonto-debattiin vanhalle tuttavalleen vuosien kuluttua! Tuttava on varmasti hämmästynyt. Ystäväni miettii vielä samoja asioita, jotka muut ovat jo unohtaneet ja menneet eteenpäin. Se on hyvin tyypillistä hänelle. Hän on kiinni menneessä. Minun puolestani tämä "keskustelu" on loppuun käyty. 

Vastasin itse hyvin nopeasti ja lyhyesti, koska minä EN miettinyt paljoakaan. Parhaat vastaukset ovat minusta spontaaneja ja mahdollisimman pelkistettyjä. Eikä ole olemassa oikeita tai vääriä vastauksia. Minä en tarvitse varmuutta joka asiaan, eikä minulla ole antaa vastauksia muille; jokainen kulkekoon oman tiensä. 

Miksi juuri tämä ystävä aiheuttaa minulle aina niin paljon päänvaivaa, en tiedä. Ehkä se vain kertoo siitä miten paljon hän kuitenkin minulle merkitsee. Esimerkiksi kun edellinen puolisoni kuoli, se oli hän joka lahjoitti minulle aikaansa enemmän kuin kukaan muu; sitä en voi koskaan unohtaa. Toisaalta käytän häntä usein esimerkkinä kirjoituksissani, hänen tietämättään - en usko että hän lukee blogiani, vaikka toki se mahdollisuus on olemassa. Hän ei välttämättä pitäisi siitä. Luulen, että meidän olisi turvallisinta pitäytyä vain yleisissä puheenaiheissa. Edellisessä julkaisussani kerron tuntemuksistani sen jälkeen kun viimeksi tapasimme. Eräässä artikkelissa neuvotaan ihmistä joka kohtaa minun tyyppiseni, tietystä persoonallisuushäiriöstä kärsivän ihmisen: "Jos olet myönteinen ja optimistinen, ymmärrät huumoria ja keskustelet vain yleisistä aiheista, pystyt välttämään heidän persoonansa kielteistä vaikutusta itseesi." Useimmat artikkelit, jotka olen aiheesta lukenut, on suunnattu nimenomaan toiselle osapuolelle; on mukava lukea olevansa "kaksinaamainen" ja "manipuloiva". Ja samalla ymmärrän mistä tuo tulee, vaikka en koskaan ole reagoinut niin tietoisesti. Tiedostaminen onkin ensimmäinen askel. Eräs näkemäni video oli otsikoitu hyvin raflaavasti, "Paholainen, joka teeskentelee olevansa enkeli." Jos puhumme elämänkatsomuksellisista aiheista, yksikin harkitsematon sana voi saada minut triggeröitymään, kuten niin monet kerrat on käynyt, mutta en osoita saati sano sitä suoraan. Jos on minunlaiseni "ystävä", ei varmasti tarvitse vihamiehiä.  En ole siitä ylpeä, ja yritän nimenomaan tulla tietoiseksi omista reaktioistani. Tarkasteltaessa persoonallisuushäiriöitä buddhalaisuuden valossa, ymmärrän oikein hyvin mitä todella merkitsee karma! Jokin minussa on rikki tai vääristynyt, mutta ei suinkaan lopullisesti, vaan se on korjattavissa kovalla työllä - kun olen tietoinen kaavamaisista taipumuksistani ja pyrin muuttamaan käyttäytymistäni. Hiljainen rukoukseni Gongyon aikana on jo vuosikausia ollut sama: "Minä rukoilen juuriakseni negatiivisen karman elämässäni, ja jatkuvasti syventääkseni uskoani ja harjoitustani niin että voin saavuttaa valaistumisen tässä ruumiissa." (Katso sivu Harjoitus) Nyt se alkaa kantaa hedelmää. Ja "valaistuminen merkitsee jatkuvaa päivittäistä haastetta, ja päättäväisyytemme uudistamista kasvaa, ja vaikuttaa positiivisesti ympärillämme olevien elämään", kuten samalla sivulla sanotaan. Se on juurikin tietoiseksi tulemista vähitellen, ei äkillinen mystinen kokemus joka hetkessä muuttaa kaiken. 

Tuo lista kysymyksistä vaikutti lähinnä tentiltä, ei "keskustelulta", enkä kokenut niitä kovin relevantteina omalla kohdallani. Tuli mieleen Buddhan käyttämä vertaus, kun häneltä kysyttiin hyvin metafyysisiä kysymyksiä maailmankaikkeuden luonteesta: Oli mies, johon osui myrkytetty nuoli. Perhe halusi hänet lääkärille, mutta hän kieltäytyi...

”Tämä kuolemanvakavasti haavoittunut mies sanoi, että ennen lääkärin apua hän halusi tietää, kuka oli tehnyt hyökkäyksen. Mikä oli hyökkääjän sääty ja mistä hän oli kotoisin? Hän halusi myös tietää hyökkääjän pituuden, voiman, ihonvärin, millaista jousta tämä oli käyttänyt ja oliko sen naru tehty hampusta, silkistä vai bambusta. Joten siinä miettiessään, olivatko nuolen sulat korppikotkalta, riikinkukolta vai haukalta, ja oliko jousi tavallinen, kaareva vai tehty oleanterista, hän ehti kuolla ennen kuin sai vastauksen yhteenkään kysymykseensä." 

”Buddhalta kysyttiin eräänä päivänä maailman äärettömyyden ongelmasta, ja hän sanoi: 'Onpa maailma rajallinen tai ääretön, rajoitettu tai rajoittamaton, vapautumisenne ongelma pysyy samana.'"

Takaisin alkuun ja eteenpäin

 

Tämän kirjoituksen siemen oli pitkään osana sivua "Harjoitus", mutta poistin sen ja muokkasin uusien oivallusten myötä erilliseksi julkaisuksi, nyt kun vuosi on taas vaihtunut ja oli aika asettaa uusia tavoitteita ja toiveita. 

Nichiren-buddhalaisista koulukunnista ehkä ennen kaikkea Soka Gakkai International korostaa sitä, että Daimokua voi lausua jonkin tietyn päämäärän saavuttamiseksi, jopa täysin materiaalisen päämäärän, kun vain päättää niin ennen harjoitusta. Tätä on usein kritisoitu myös toisten Nichiren-buddhalaisten koulukuntien toimesta materialistiseksi käsitykseksi, joka on vierasta buddhalaisuudelle. Sitä on puolusteltu niin että saadessaan konkreettisia todisteita harjoituksensa vaikutuksesta, harjoittaja ennen pitkää kääntyy tavoittelemaan pikemminkin henkistä kehitystä. 

Tuollainen käsitys todellakin muistuttaa tiettyjä New Age-oppeja - usein mainitaan nk. "vetovoiman laki". 

Edes vielä kristityksi tunnustautuessani en halunnut rukoilla mitään tiettyä lopputulosta tai jonkin konkreettisen päämäärän toteutumista. Se tuntui minusta liian egoistiselta. Se on aivan sama asia, ja silti juuri niin monet kristityt tekevät, joten heidän on kyllä turha arvostella. 

Toki Jeesus sanoi Johanneksen evankeliumin mukaan (Joh.14:14): "Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen", mutta se pitää suhteuttaa hänen muihin sanoihinsa: "Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään" (Matt.6:8); "Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät" (Luuk.11:13). Pyhä Henki, Elämän Leipä, henkinen ravinto... Isä meidän-rukouksen "leipä". En mene siihen sen syvemmälle, koska se ei kuulu buddhalaisuuteen. Nämä sanat ovat raamatusta, mutta näkökulma on universaali. Henkinen kehitys, valaistuminen, on ensisijainen päämäärämme. Kaikki muu mahdollinen hyvä on sivutuotetta. 

Stephan Pastis: Helmiä sioille

Oikeasti ihminen ei voi tietää mikä hänelle on parasta (tai yhtä hyvin toiselle). Kun puolisoni kuoli äkillisesti ja yllättäen, se osoittautui kenties koko tähän astisen elämäni parhaaksi yksittäiseksi tapahtumaksi, vaikka se tietenkin sillä hetkellä tuntui suurelta tragedialta. Ja kuka voi sanoa etteikö se olisi ollut parasta myös hänelle, varsinkin jos uskoo ettei elämä pääty kuolemaan; hänen elämänsä oli täysin jumissa. Ja olisiko mieleenikään tullut rukoilla että hän kuolisi - ei tietenkään! Elämä ("jumala")  löytää keinot. Viittaan usein tuohon tapahtumaan, koska se oli minun elämässäni kuin "vuosi 0", ja elämäni jakaantuu aikaan "ennen" ja "jälkeen". 

Todellinen onni löytyy ihmisestä itsestään, ei ulkopuolelta. Miksi odottaa ihmettä, kun itse elämä on ihme. En harjoita jonkin tulevan palkkion toivossa, vaan harjoituksen välittömän positiivisen vaikutuksen vuoksi. New Age-terminologialla, hiukan kieli poskessa, voisi sanoa että "värähtelytaso nousee"; äänihän on värähtelyä, ja se tuntuu todella kohottavalta koko olotilassa.

Sittemmin en kuitenkaan halunnut tuomita konkreettisen päämäärän asettamista, vaan aloin itsekin lausua myös tiettyjen huolenaiheiden puolesta - oli sitten kyse vaikka rahasta; tämä muutos taisi tapahtua valmistautuessani sydänleikkaukseen: otat asian joka painaa, ja jätät sen Elämän haltuun. Kävi miten kävi, tiedät että kaikki menee kuitenkin parhain päin, niin kuin on tarkoituksenmukaista. Tarvittiin lisää kokemusta lisäämään ymmärrystä, kuten usein on laita, mutta sekin oli vain yksi vaihe henkisellä polullani, sillä lopulta kuitenkin muutin taas mieleni joulukuussa 2020. 

Olin suorittanut aamu-Gongyon itseni ja oman elämäni hyväksi, ja ilta-Gongyon läheisteni ja maailman hyväksi, luetellen yksittäisiä asioita ja miten toivoin niiden sujuvan, mutta muistin sitten miten juuri puolisoni kuoleman jälkeen pitkään koin Elämän virran kantavan minua eteenpäin ja kaiken menevän juuri niin kuin on tarkoitus. Silloin olin vieläpä lakannut rukoilemasta, ainoastaan meditoin hiljaisesti. Löydettyäni muutaman vuoden päästä Nichiren-buddhalaisuuden, koin mantran olevan kaipaamani avain virittämään minut Maailmankaikkeuden rytmiin entistäkin paremmin. 

Tähän puhtaaseen lähtökohtaan haluan nyt palata jälleen. Voin toki omistaa harjoitukseni itselleni tai läheisilleni yleisesti, mutta se riittää - uskon ja luottamuksen asenne on ainoa mitä tarvitaan: eikö ole merkki epäluottamuksesta, että luettelet mitä haluat ja miten elämän mielestäsi pitäisi sujua? 

Lähinnä tavan vuoksi tein vielä tässä vuoden vaihteessa netissä Tarot-tulkinnan tulevalle vuodelle, sekä kirjoitin ylös tavoitteeni, jotka sitten suljin sinetöityyn kuoreen. Aiemmin olen luopunut joistain uuden vuoden perinteistäni, ja nyt kiinnitin huomiota miten väsähtäneeltä tämäkin tuntui. Totta kai ihmisellä pitää ja saa olla tavoitteita, unelmia ja toiveita, mutta kun kokoan niitä yhteen ikään kuin velvollisuudesta, tekemällä tehden, ja toistaen itseäni, siitä tulee merkityksetön lista. 

Tarot-tulkinnan pitäisi puolestaan olla oivalluksia herättävä, mutta se tuntuu aina turhan negatiiviselta, ongelmia osoittelevalta, ja aivan suotta. Jos sen on määrä antaa inspiraatiota, positiivisempi lähestymistapa olisi tehokkaampi. Näin ollen saatan luopua vastedes viimeisistäkin vanhoista uuden vuoden perinteistäni. 

Elämän isoimpia kysymyksiä tuntuu olevan usein raha, vaikka se onkin hyvin pinnallinen asia. Viime vuosi oli minulle koronasta huolimatta taloudellisesti erinomainen, pakko todeta. Silti suuremmat asiat ovat puhtaasti henkisiä, ja sitä kohti kulkekoon pyrkimykseni...

Onnenkeksin ennustus vuodelle 2021

Henkinen elämä: yksin vai yhdessä?

Henkinen elämä. Pitäisikö siitä voida keskustella? Pitäisikö se jakaa muiden kanssa? Oma näkemykseni asiasta on vaihdellut vuosien myötä. Sanan "henkinen elämä", tai "henkisyys", voi toki halutessaan korvata sanalla "uskonto", "uskonnollinen elämä", mutta itse ymmärrän edellisen paljon laajempana ja samalla yksilöllisempänä kokonaisuutena.

Heräsin henkiseen etsintään parikymppisenä tutustuessani ihmisiin, jotka antoivat minulle paljon uusia ideoita ja innoitusta. Innostukseni oli valtava, ja ilmaisin sitä luonnollisesti erittäin epäkypsästi, sillä sitähän minä olin mitä suurimmassa määrin - epäkypsä: intoa enemmän kuin ymmärrystä. Niinpä vanha koulukaverini, joka niin ikään oli pitkään ollut ainoa kaverini, ei enää tuntunut vastaavan kaipuuseeni saada vaihtaa ajatuksia näistä uusista kiehtovista asioista, joista tuli yhtäkkiä koko elämäni sisältö. Olin varsinainen "drama queen" ja lopetin kaveruutemme kirjeellä. Sen sijaan kirjoittelin pitkiä, rönsyileviä kirjeitä (tämä oli siis 1990-luvulla!) uusille ystävilleni, joihin yleensä tuli paljon lyhyempiä vastauksia harvakseltaan. Vuosia myöhemmin tajusin itse vastaavassa tilanteessa heidän asemassaan, että olin varmasti kyllästyttänyt heitä pohdinnoillani, jotka olivat kai aika etäällä elämästä - ja heillä sentään oli elämä, toisin kuin minulla silloin. Jossain vaiheessa kyllästyin siihen miten yksipuoliselta yhteydenpitomme alkoi tuntua, en enää kirjoittanut, enkä kuullut heistä sen koomin; osoitteenikin tuossa vaiheessa muuttui, joten jos he ikinä enää tavoittelivat minua, posti ei enää saavuttanut.
Samoin vuosia myöhemmin minulle selvisi, että olin yksipuolisella ratkaisullani ajanut kaverini masennukseen ja itsemurhan partaalle. Tämä on hyvä (eli huono) esimerkki siitä henkisestä julmuudesta, mitä monet ihmiset lähimmäisiään kohtaan harjoittavat elämänkatsomuksensa nimissä. Mea culpa.
Kaverini otti minuun yhteyttä parin vuoden kuluttua (ironista kyllä, lahjoittamieni Tarot-korttien inspiroimana, jotka osaltaan olivat auttaneet minut ratkaisuuni; totta kai sain "vastauksen" jonka halusin) ja korjasimme suhteemme - eli käytännössä vietimme yhden mukavan kesän, jolloin keskityimme yhdessä tekemiseen puhumisen sijasta, koska tajusin että meidän suhteemme toimi paremmin sillä tasolla; sekin on syytä huomioida joidenkin ihmisten kanssa. Pian ystävyytemme hiipui itsestään luonnollisesti, toisaalta sen takia että muutin kauas pois, toisaalta siksi että hän yllättäen osoittautui ainoaksi tuntemakseni ihmiseksi, jolla oli jotain minun homouttani vastaan, kun tulin hänelle kaapista ulos. Olemme kyllä yhä Facebook-kavereita, mutta se ei merkitse muuta kuin synttärionnitteluja kerran vuodessa.

Kuuluessani 1990-luvulla gnostilaiseen mysteerikouluun, oli selvä muotti johon sinun piti mukautua, omaksua kaikki opetukset ja noudattaa kaikkia sääntöjä. Terminologian mukaan Koulun oppilaiden odotettiin "luopuvan itsestään" ja muodostavan "ryhmäykseyden". Voisiko yhtään lahkolaisempaa olla. Joku jopa selitti, että oppilaat alkavat yhä enemmän muistuttaa toisiaan. Ja saman henkilön mukaan monilla oppilailla oli tähtikartassaan useita "perääntyviä planeettoja", mikä selitti sen että he olivat kypsiä Koulun filosofialle ja tunsivat vieraantuneisuutta maailmasta, olivat sosiaalisesti ujoja yms. Olisiko pikemminkin niin, että psykologia saattaa selittää miksi jotkut ihmiset tuntevat viehtymystä ääriliikkeisiin, jotka julistavat olevansa ainutlaatuisia - sinä olet "valittu", "pelastettu", kun taas maailma ympärillä on paha ja tuhoon tuomittu.
Olin itsekin todella fanaattinen - nielin kaiken purematta, noudatin kaikkea lukemaani ja kuulemaani tarkalleen. Ihme kyllä, jopa noihin aikoihin sain uuden Koulun ulkopuolisen ystävän, jonka kanssa aloimme kirjoitella pitkiä kirjeitä, myös ja varsinkin henkisyydestä, kirjoitin pitkiä lainauksia Koulun kirjallisuudesta... ja siitä huolimatta olemme edelleen tänä päivänä hyviä ystäviä ja puhumme puhelimessa muutaman kuukauden välein; se riittää meille, emmekä enää puhu niinkään henkisyydestä kuin tavallisesta elämästämme (tavallisessa maallisessa elämässä henkisyys koetellaan).

Syvällisten puhuminen puhumisen vuoksi on pinnallista, kuten olen tainnut aiemminkin todeta. Ja on paljon tilanteita, joihin se ei kerta kaikkiaan sovi. Kaikkien kanssa aina ja kaikkialla ei todellakaan tarvitse puhua "henkeviä"! Muussa tapauksessa olet kuin kuka tahansa kristitty hihhuli, joka julistaa uskoaan jokaiselle vastaantulijalle. Se on äärimmäisen tympäisevää. Voitto Viro on käsitellyt aihetta erinomaisesti kokoamassani kirjoituksessa.
Olen itse todistanut esimerkiksi bussissa, kun henkilö alkoi pyytämättä puhua uskostaan toiselle matkustajalle, jota hän ei edes tuntenut. Se oli kiusallista kuultavaa ulkopuolisenakin. Itsekin olen ollut kahvipöydässä, jossa vierustoveri kysyi minulta olenko ottanut Jeesuksen vastaan! Vaikka se tapahtui uskonnollisen tilaisuuden jälkeen, koin sen todella törkeän tungettelevana ja yksityisyyttä loukkaavana - ja vaikka olin siihen aikaan itse kristitty, eivät kaikki kristitytkään käytä samanlaista terminologiaa ("Jeesuksen ottaminen vastaan" on lauseena hölynpölyä) ja usko esim. sanoin "todistamiseen", mutta nämä äänekkäimmät ryhmäkunnat ylimielisyydessään kuvittelevatkin edustavansa ainoaa oikeaa kristinuskoa, jota pitää tuputtaa myös toisille vääränlaisille kristityille.

Miksi toisaalta "syvällisyys" tarkoittaisi nimenomaan henkisyyttä... Onhan toki helpompi puhua ajatuksista joihin uskoo, kuin vaikkapa tunteistaan; se vasta meneekin syvälle ja on hyvin intiimiä. On pakko arvostaa enemmän ihmistä, joka osaa puhua tunteistaan, kuin sitä joka haluaa jakaa vain ajatuksiaan muiden kanssa. Ajatukset useinkaan eivät ole kovin henkilökohtaisia, toistelet vain lukemaasi ja kuulemaasi. Tunteet sen sijaan todella kuuluvat sinulle.

Usko on hyvin henkilökohtainen asia. Sen on tarkoitus ensisijaisesti muuttaa minua itseäni paremmaksi. Jos se vaikuttaa positiivisesti muihin ihmisiin, se tapahtunee lähinnä hyvien tekojen ja esimerkin kautta, ei saarnaamalla. Ja jos se vaikuttaa negatiivisesti muihin, tai muuttaa sinua huonompaan suuntaan, jotain on todella pahasti pielessä. Näin voi olla, jos uskosi perustuu pelkoon -  yleensä oman pienen persoonasi ikuisesta kohtalosta - ja aiheuttaa vihaa toisella tavalla ajattelevia kohtaan. Usein viha vielä irvokkaasti naamioidaan "rakkaudeksi". Tässä kohtaa on paikallaan siteerata John Shoren sanoja, joita lainaan erään blogini esipuheessa:
"Kristityt: aina kun sanotte, 'minä puhun vain totuuden rakkaudessa', mitä ihmiset oikeasti kuulevat on: 'Minä olen mulkku.' Joten lakatkaa sanomasta niin. Paitsi jos olette. Siinä tapauksessa jatkakaa... kai."

Myönnän, että voi olla virkistävää puhua samanmielisten ihmisten kanssa ja saada vahvistusta omalle tielleen. Toisaalta siitä tulee helposti keskinäisen kehumisen kerho - "me ja meidän aatteemme... ja nuo muut". Asioita pitää pohtia, mutta se onnistuu parhaiten omassa mielessä. Silti en voi vähätellä omassa elämässäni sen merkitystä, kun parikymppisenä kävin kiehtovia keskusteluja henkisyydestä itseäni parikymmentä vuotta vanhemman ystävän kanssa, kun kaikki se oli minulle aivan uutta.
Eri tavalla ajattelevien kanssa puhumisen olen kokenut yleensä kiusallisena; olen suorastaan kieltäytynyt puhumasta henkisyydestä tuollaisissa tilanteissa. En näe siinä mitään pointtia. Varsinkin jos toinen osapuoli on vain utelias, vaikka sitä voi olla vaikea erottaa aidosta kiinnostuksesta. Ei toista ihmistä voi käännyttää, ellei hänessä itsessään ole sisäisesti jotain joka resonoi hänelle esitettyjen ajatusten kanssa. Se voi olla jokin henkinen sukulaisuus asialle... tai se voi olla myös jokin särö sielussa, jos on kyse vahingollisesta opista joka vetoaa häneen (mikä olisi vahingollisempi oppi kuin oppi ikuisesta helvetistä).

Minun kokemukseni ihmisyydestä viidenkymmenen vuoden aikana on kuitenkin se, että ei ole väliä mihin liityt ja kuulut ja keitä tapaat, pohjimmiltasi olet aina oman itsesi varassa! Minulle se merkitsee voimaa ja vapautta, jonkun toisen mielestä se saattaa kuulostaa masentavalta. Enkä suinkaan tarkoita etteikö toisista ihmisistä voisi saada tukea vaikeina aikoina: itse koin sen edellisen puolisoni kuoltua, kun moni lahjoitti minulle aikaansa, oli läsnä ja kuunteli. Olen ikuisesti kiitollinen.

Aikoinaan muutaman vuoden vedin erään yhdistyksen hengellistä ryhmää, ja kerran ilmaisin ääneen tuntemukseni siitä että ihmisillä on niin kiire puhua omat asiansa vaikka muiden päälle, että heillä ei ole aikaa kuunnella mitä muut sanovat. Se oli minun rehellinen kokemukseni, joka aiheutti vastalauseiden myrskyn. "Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa", kuten sanotaan. Nykyisen puolisoni kanssa kävimme pitkään silloisen ryhmän "uudessa inkarnaatiossa", kunnes hän ei enää välittänyt osallistua ja sanoi sen johtuvan siitä että ihmiset haluavat vain sanoa omat asiansa eivätkä kuuntele. Olin hämmästynyt että hän teki tämän havainnon. Itse en enää ollut ajatellut asiaa, olin kai jo muutenkin luovuttanut ihmisten suhteen - olen hyvin säästeliäs sanoissani, ja varsinkin syvällisemmissä keskusteluissa punnitsen tarkkaan kuuntelijan vastaanottokykyä; ei helmiä "sikojen" tallattavaksi (siteeraan vain raamattua, en halua vähätellä ketään). Ehkä me maan hiljaiset - enemmän tai vähemmän introvertit - huomaamme paremmin ryhmädynamiikan puutteet. Tietenkään ekstrovertit eivät ymmärrä sitä, eivätkä halua että heille huomautetaan heidän vioistaan.

Vetäessäni ryhmää, tiedostan nyt että oma vikani oli se, että yritin liian tiukasti pitää langat käsissäni enkä paradoksaalisesti itse antanut tilaa muille. Tapanani oli esimerkiksi pitää laatimiani alustuksia jostain minua miellyttävästä aiheesta. Ei ehkä ihme, että toiminta sittemmin hiipui. Sitten perustinkin oman ryhmäni, jossa sain itse määritellä toiminnan linjat. Vaikka se pysyi aina hyvin pienimuotoisena, se toimi muutaman vuoden hyvin tyydyttävästi. Kokeilimme erilaisia rukous- ja meditaatiotekniikoita yms. Jälkeenpäin ajatellen on selvää, että minä kärsin jonkinlaisesta hengellisestä pätemisen tarpeesta: halusin olla opettaja muille. Oma ryhmäni oli myös eräänlainen ideoiden leikkikenttä minulle.
Toki ystäväni, joka oli ryhmän toinen kantava voima (usein meitä oli vain me kaksi), oli ilmeisesti hyvin tyytyväinen siihen että rukoilimme yhdessä; hän koki saavansa henkistä tukea. Kun sitten olen etääntynyt kristinuskosta, olen kokenut että tavatessamme melkeinpä välttelemme koko aihepiiriä, ja olemme etääntyneet toisistammekin. Se on oikeastaan aika hullua. "Tunnustus" on todella pinnallinen asia yhdistämään ihmisiä - hyväksyt vain tietyt opilliset katsomukset. Ja todellisuudessa näkemykseni eivät ole pohjimmiltaan muuttuneet; olennainen ydin on aina pysynyt samana: ihmisessä itsessään on jotain arvokasta - Buddhaluonto, Kristus meissä. Tätä en väsy toistamaan. Nykyään tuo näkemys on vain entistäkin konkreettisempi minulle. Juuri tämän jaetun ihmisyyden pohjalta pitäisi olla mahdollista löytää syvempi yhteys.
Ystäväni puhuu paljon "Totuudesta" isolla T:llä; hän on esimerkiksi kysynyt mitä Totuus minulle merkitsee... mutta se on jo sananakin varsin epämääräinen käsite. Katso esimerkiksi Wikipedia-artikkeli Totuudesta, joka antanee jonkinlaisen kuvan sanan monimerkityksellisyydestä. Voisi olla parempi ja rehellisempi korvata sana ystäväni käyttämässä tarkoituksessa - tai mitä minä olen ymmärtänyt hänen tarkoittavan, ja sehän se vaikeus juuri onkin - suoraan uskonnolla tai jumalalla.

Ymmärrän syvällisesti evankeliumien kertomuksen, kun Pontius Pilatus kysyy Jeesukselta "Mikä on Totuus?". Jeesus pysyy vaiti, ja juuri se on erityisen merkityksellistä! Kuten Tao-te-kingin - runollisuudessaan ja mystisyydessään kenties maailman kauneimman pyhän kirjan - ensimmäinen säe sanoo: "Se Tao, jota voidaan määritellä, ei ole Ikuinen Tao."
On kyllä totta, että kerrotaan myös Jeesuksen sanoneen, "Minä olen Tie, Totuus, ja Elämä", mutta tämän Jeesus sanoo jokaisen yksilöllisen minän puolesta. Siteeraan itseäni toisesta blogistani:
"Tänä päivänä me olemme vapaita Totuuden suhteen; meitä ei ole sidottu yhteen kirkkoon tai edes uskontoon, kuten entisaikoina. Tie, Totuus ja Elämä ovat yhtä: Totuutta ei voi saarnata eikä osoittaa toiselle - silloin se on vain kuolleita käsitteitä. Totuus on etenevä, se on elettävä todeksi, ja tie Totuuteen johtaa aina sisäänpäin, omaan sisäisyyteen."
Bhagavad Gitassa Krishna puhuu kolmesta joogan pääsuuntauksesta, karma (toiminta), jnana (tieto), ja bhakti (antaumus). Eli: Tie, Totuus, ja Elämä. Jeesus sanoo (Matt.11:29-30): "Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt." Sana jooga tulee sanskritin verbijuuresta yuj, joka merkitsee iestämistä, vaunujen eteen valjastamista, yhteen saattamista ja yhdistämistä.
Tällä voisi nähdä myös yhteyden Nichirenin suosittelemaan kolminaisuuteen: harjoitus, opiskelu, usko.

Ilmaisen ajatuksiani parhaiten kirjoittamalla, ja kaikki olennainen on sanottu blogeissani (etenkin kirjoituksessa "Minun tieni"), joten jos joku tuttu ei vaivaudu lukemaan, tuskin asia häntä sitten kovin paljoa kiinnostaakaan. Miksi minun pitäisi yrittää selittää samoja asioita vaillinaisen puhutun sanan muodossa. Lisätietoa voi sitten kysyä, jos ei ymmärrä kaikkea lukemaansa.

Yhteen aikaan osallistuin netissä joidenkin henkisten/uskonnollisten ryhmien keskusteluihin. Tänä päivänä varon visusti kommentoimasta yhtään mitään netissä. Kirjoittamalla käyty "keskustelu" pitää sisällään suuremman väärinymmärryksen riskin, koska siitä puuttuu se välittömyys ja sanaton vuorovaikutus mikä on kasvoista kasvoihin kohtaamisessa. Olen aiemminkin todennut, että en pidä netin välityksellä tapahtuvaa kanssakäymistä "todellisena". Tekniikka välineenä latistaa elävän inhimillisen vuorovaikutuksen.

Yhteinen harjoitus on usein osoittautunut hyväksi pohjaksi tapaamiselle eri taustoista tuleville ihmisille (sitähän käytetään myös buddhalais-kristillisessä uskontodialogissa). Kaikkein yksinkertaisimmillaan se olisi vain yhdessä hiljentymistä, vaikkapa vain viisi minuuttia. Valitettavasti tätäkään kaikki eivät ymmärrä, ja sekin on joillekin liikaa; se on nähty ja koettu. Tietenkään sen ei pitäisi olla pakottavaa ja epäluontevaa kenellekään osalliselle. Jotkut haluavat vain puhua henkisyydestä, eivät elää sitä. Valitettavasti en ikinä kykene ymmärtämään ihmisiä, jotka eivät osaa olla hiljaa. Heidän on pakko täyttää maailma vaikka sitten tyhjällä höpinällä ja kuulla oma äänensä.

Olen joskus puolustanut henkiseen yhteisöön kuulumista, koska se ikään kuin kuului asiaan silloin, mutta en pidä sitä enää tarpeellisena.
Ainoa virhe mihin itsenäinen harjoittaja voi langeta, on pöyhkeästi kuvitella itsestään liikoja. Minä lankesin tähän ansaan ollessani vielä kristitty, mutta alkaessani harjoittaa uskoani itsenäisesti. Tuolloin olin pettynyt yhteisööni, joka osoittautui vähemmän kuin täydelliseksi - samanlaiseksi kuin kaikki muutkin uskonnolliset yhteisöt, tai ihmisyhteisöt ylipäänsä. Siinä ei kai pitäisi olla mitään yllättävää, mutta silloin se oli minulle pudotus alas pilvistä. Kuvittelin olevani pidemmällä kehityksessä kuin "laumasieluina" pitämäni kristityt. Määrittelin itse mitä kristinusko minulle merkitsi ja loin itse oman hartauden harjoitukseni muodot.

Itsenäisenä Nichiren-buddhalaisuuden harjoittajana harjoitukseni on silti sama kuin kaikilla Nichiren-buddhalaisilla, ja olen osa tätä vuosisatojen ja miljoonien harjoittajien ketjua Nichirenin seuraajana. Se myös parhaiten tiivistää ymmärrykseni "Sanghasta", joka mietitytti minua aloittaessani.
En tee eroa eri Nichiren-suuntausten välillä; vaikka jotkut niistä ehkä miellyttävät minua enemmän kuin toiset, kaikista löytyy piirteitä joita arvostan. Liian usein ihmiset takertuvat opillisiin eroihin, jotka ovat sivuseikka yhteisen ytimen rinnalla.
Minulla ei ole kokemusta Daimokun lausumisesta ryhmässä; videoilla se toki kuulostaa hyvin voimalliselta, ja voin kuvitella että siltä se tuntuukin kun useampi ääni värähtelee samassa rytmissä. Se on varmasti erilainen jaettu kokemus kuin kristillinen jumalanpalvelus; syvemmälle menevä ja koko olemuksen mukaan ottava. Muiden äänet myös täydentävät ja kannattelevat sinua.

Toisin sanoen, otsikon kysymykseen, yksin vai yhdessä, ei ole lopullista vastausta. Asioissa on puolensa, kuten aina. Tästä tuli ehkä hieman rönsyilevä kirjoitus, mutta se on vain näkökulmien runsautta.

Kääntymys?

Buddhalaisuus on kiinnostanut minua hyvin pitkään. Hiljaisen meditaation sisällytin henkisiin harjoituksiini käytyäni johdantokurssin paikallisessa Zendossa muutamia vuosia sitten. Jatkoin Zendossa käymistä jonkin aikaa; yhteisessä meditaatiossa on puolensa, vaikka monet muodollisuudet (useat kumarrukset) tuntuivat vähän teennäisiltä. Toisekseen meditaation jälkeisissä teehetkissä kävi ilmi että porukka oli enimmäkseen aika akateemista ja keskustelu pyöri sisäpiirin jutuissa. Kävisin kyllä tänäkin päiväni ihan mielelläni joskus, mutta en ole saanut sitä aikaiseksi.

Pitkään hiljainen meditaatio olikin ainoa henkinen harjoitukseni luovuttuani monimutkaisista rituaaleista. Olen meditoinut ennenkin: jo 1990-luvulla muodostin itse harjoituksen, jossa tavoittelin suorastaan ennätyksiä – tunti oli ihan tavanomaista. Silloin siihen sisältyi mm. paljon visualisointia, koska sain runsaasti New Age-vaikutteita.

Kaikkein omimmalta zenmetodilta tuntui heti alkuun ”tekniikaton tekniikka”: Silmät puoliavoinna tuijotat tyhjää seinää – näin vältät sekä aistiärsykkeitä että unelmointiin vaipumista. Ei ole mitään päämäärää, ei edes ”valaistuminen”: istumisen tarkoitus on istuminen. Siinä missä meditaatiotekniikat joissa keskitytään johonkin kohteeseen ovat alttiita ulkoisille häiriöille, tässä tekniikassa kaikesta mitä ympärillä mahdollisesti tapahtuu, tulee osa harjoitusta.

Nimenomaan zenbuddhalaisuus tuntui kiinnostavimmalta suuntaukselta. Olen toki lukenut kirjoja siitä, mutta myönnän että käsitykseni on varmasti aina ollut vahvasti oman tulkintani mukainen. Toisaalta, sama pätee kristinuskoon. On yhtä monta tapaa olla kristitty kuin on kristittyjä. Jokainen tulkitsee sitä ”oman evankeliuminsa” mukaan.

Joka tapauksessa kiinnostukseni ei siis ole syntynyt yhtä-äkkiä tyhjästä. Se on kehittynyt vähitellen. Olen lakannut uskomasta persoonalliseen Jumalaan, ja että Jeesus oli muuta kuin ihminen: hän oli kyllä hyvin buddhankaltainen ihminen, jonka opetukset – joista kristikunta oikeasti vähät välittää – ovat arvokkaita. Pinnallisesti olen ollut myös tietoinen buddhalaisuuden eri koulukunnista, joita riittää ihan yhtä lailla kuin kristinuskossakin: onhan jopa Puhtaan Maan Buddhalaisuus, jossa huudetaan avuksi Amida/Amitabha-Buddhaa, joka pelastaa sinut kuoleman jälkeen ”Puhtaaseen Maahan”. Kuulostaa tutulta.

Tuntuu vähän hassulta kertoa että näin Youtube-videon, jossa Tina Turner lausuu mantraa ”Nam Myoho Renge Kyo”, ja se teki minuun välittömästi syvän vaikutuksen. Mantra jäi pyörimään mieleeni, ja kesti pari päivää ennen kuin kehtasin avata suuni kotona. Puolisoni oli tottunut meditaatiooni, ja nyt minun piti informoida häntä siitä että tuottaisin jatkossa myös ääntä. Vaikutelmani harjoituksesta näin alussa on se, että toisin kuin hiljainen meditaatio se on hyvin ”fyysinen” vaikka tapahtuukin paikallaan istuen – se tuntuu kehossa miellyttävästi. On jopa vaikea lopettaa. Hyvin pian jo muutin ”kotialttarini” enemmän oikeaoppiseksi buddhalaiseksi alttariksi, jossa on esillä Buddhan patsas, suitsuketta, kynttilä, viherkasvi, vettä, ja ruokaa (esim. omena). Jatkan kuitenkin myös hiljaista meditaatiota mantran toistamisen jälkeen. Se tuntuu silloin entistäkin vaikuttavammalta.

Tässähän on kysymyksessä siis Nichiren buddhalaisuus; se on japanilainen suuntaus, josta voi lukea lisätietoa muualta. Henkisesti minusta on tullut erittäin kriittinen, jopa skeptinen, joten on tavallaan hienoa havaita että osaan yhä innostua jostain. Se ei kuitenkaan tarkoita että syöksyisin suinpäin mihinkään. Harjoitus on yksi asia, ja sitoutuminen johonkin liikkeeseen kokonaan toinen juttu. Luonnollisesti olen tutkinut asiaa netissä. Jokaisen tulisi aina tehdä niin koska se on nykyään niin helppoa.

Jos aloitetaan itse Nichirenista, joka perusti suuntauksen, hän arvosteli muita buddhalaisia koulukuntia. Siitä iso miinus hänelle. Jotkut pitävät häntä Buddhana, mutta ei tuo kovin valaistuneelta vaikuta. Myös Nichiren buddhalaisuuden sisällä on useita suurempia ja pienempiä ryhmiä. Jos jokin katsoo edustavansa ainoaa oikeaa buddhalaisuutta, se on minusta ihan yhtä vastenmielistä kuin vastaavat kristillisten suuntausten väitteet. Sitä paitsi päinvastainen väite, johon myös olen törmännyt, että Nichiren buddhalaisuus ei ole oikeaa buddhalaisuutta, vaikuttaisi äkkiseltään katsoen jopa validimmalta, pakko myöntää. Mantrojakin on monia, myös kristillisiä, joten en väitä että on yksi yli muiden; tämä on vain se joka minua itseäni puhuttelee.

Temppelibuddhalaisuus papistoineen ei minua kiehdo edes ajatuksen tasolla – Suomessa näyttää toimivan, todennäköisesti hyvin pienessä mittakaavassa, Nichiren Shoshu, josta 1991 irtautui maallikkoliike Soka Gakkai, joka on nykyään levinnein ja suurin. Siitä olen lukenut ristiriitaista tietoa, erilaisia näkökulmia. Totta kai eri ihmisillä on erilaiset kokemukset, ja kun toimitaan eri maissa ja kulttuureissa, sekin vaikuttaa osaltaan. En voi itse arvostella sellaista mistä minulla ei ole kokemusta. Olen varma että kohtaisin Soka Gakkai Internationalissa hyvin fiksuja ja mukavia ihmisiä, mutta aivan yhtä varmasti myös kapeakatseisia ja ahdasmielisiä ihmisiä – koska se on, no inhimillistä... vaikka kuinka pyrittäisiin tuomaan esiin omaa buddhaluontoa. Haluan suojella itseäni uusilta pettymyksiltä – niitä on jo ihan riittämiin tullut tässä elämässä. Pelkään ennen kaikkea dogmaattisuutta, taikauskoa ja henkilöpalvontaa. Muiden kokemusten perusteella kaikkea tätä saattaisi löytyä. Ja toisaalta en yksinkertaisesti kaipaa ympärilleni mitään yhteisöä. Soka Gakkai International on Suomessa uskonnollisen yhdyskunnan asemassa, ja minä en halua liittyä uuteen uskonnolliseen yhteisöön tai erota vanhasta; Suomen laki kyllä sallii nykyään kaksoisjäsenyyden, mutta yhteisöillä on oikeus valikoida jäsenensä ja asettaa ehtoja: en usko että kumpikaan – nykyinen yhteisöni tai Soka Gakkai International – katsoisi sitä hyvällä että kuuluu yhtäaikaa johonkin toiseen yhteisöön. Ensimmäinen asia jonka tarkistin oli se, että homoseksuaalisuus ei ole ongelma Soka Gakkai Internationalissa, se on syytä mainita. Yksittäisille ihmisille eri kulttuureissa se voi silti olla ongelma.

Kolmesta suurimmasta Nichiren buddhalaisuuden koulukunnasta Nichiren Shu vaikuttaa lukemani perusteella olevan lähimpänä perinteistä buddhalaisuutta siinä mielessä että he ovat tekemisissä myös muiden buddhalaisuuden suuntausten kanssa ja sisällyttävät harjoituksiinsa hiljaisen meditaation. Sekin on temppelibuddhalaisuutta, joka ei toimi Suomessa.

Jäljelle jää siis itsenäisen harjoittajan tie. Heitäkin löytyy runsaasti maailmalta. Tällä hetkellä aion kokeilla muutaman kuukauden mantraa, katsoa mikä minussa ehkä muuttuu. Jo nyt voin sanoa, että se on todella voimaannuttava. Minuun vetoaa juuri se että Nichiren buddhalaisuudessa ei palvota jotain ulkopuolista jumalolentoa, vaan – aivan buddhalaisuuden ydinsanoman mukaisesti – nähdään jokaisessa ihmisessä myötäsyntyinen potentiaali tulla Buddhaksi: Buddhaluonto. Tätä harjoitus pyrkii kutsumaan esiin. (Toki esoteerinen kristinusko niin ikään tähdentää käsitystä "Kristus meissä") Tähän suuntaan elämäni on kulkenut viime vuodet. Välillä olen eksynyt suunnasta henkilökohtaisten huolten takia, huolehtimalla antanut niille huomiota ja sen myötä voimaa hallita minua, sen sijaan että ottaisin elämän niin kuin se on ja antanut sen virrata vapaasti. Minussa on kipinä, jonka harjoitus sytyttää ja saa hehkumaan. Virittäydyn mantran myötä maailmankaikkeuden värähtelyyn. "Alussa oli Sana..." (Joh.1:1)

Minuun vetoaa toisaalta myös se – uskonnollisen historiani huomioiden – että toisin kuin pelkkä hiljainen meditaatio, Daimoku – mantran lausuminen - on kuitenkin huomattavasti uskonnollisempi harjoitusmuoto. Varsinkin sitten kun siihen liitetään vielä muita elementtejä, jotka kuuluvat asiaan: Juzu-helmet kosketusaistin lisäämiseksi harjoitukseen (kristillinen rukousnauha on minulle entuudestaan tuttu, joten tässä ei sinänsä ole mitään uutta); Gongyo eli liturgia jossa resitoidaan osia Lootus-Sutrasta japaniksi (netistä löytyy tähänkin ohjeet). Gongyo suositellaan suoritettavaksi aamuin illoin. Omassa elämässäni se ei ole mahdollista. Menen töihin kuudeksi aamulla ja asun kerrostalossa.

Kolmantena kunnioituksen kohteena alttarilla eli Butsudanissa oleva Gohonzon eli mandala, jossa on sanskritinkielisin ja kiinalaisin merkein mm. mantra. Viimeksi mainittuun suhtaudutaan nähdäkseni turhankin taikauskoisesti joissain suuntauksissa: se on kuitenkin vain paperia ja mustetta, jonka merkitys on mielessä, ei mikään maaginen objekti sinänsä. Kunnioituksella ja taikauskolla on joskus hienon hieno ero. Joten voin aivan hyvin printata sen netistä sen sijaan että vastaanottaisin sen esim. Soka Gakkailta juhlallisesti.

Monen mielestä en varmasti voi kutsua itseäni buddhalaiseksi jo senkin perusteella, että en ole halukas tiettyihin elämäntapamuutoksiin. Nuoruudessani olin 26 vuotta absolutisti ja 10 vuotta vegetaristi. Se riitti minulle, en aio palata takaisin ehdottomuuksiin ja rajoituksiin.

Mutta yhtä hyvin voisi kysyä kuka voi kutsua itseään kristityksi ja millä perusteella. Kaikki on aina tulkintaa. ”Kun on koolla kaksi kristittyä, on kolme mielipidettä”, on joku sanonut. Kristitty on se joka tunnustautuu kristityksi, kukaan ei voi sitä toisen puolesta päättää; sen opin kauan sitten.

Syksy

Syksy. Ympäröivän luonnon elämä vetäytyy maahan ja ihmiselläkin on taipumus sen myötä kääntyä sisäänpäin. Tämän oivalluksen sain antroposofian pohjalta vasta hiljattain, kun olin jo sitä ennen tiedostanut tällaisen tarpeen itsessäni. Muistan viime syksyn kun olin vasta muuttanut pikku kaupunkiin ja tunsin ahdistusta, jota lievitti meditaatio. Ajattelin silloin sen johtuvan vain siitä että olin jättänyt suuren kaupungin sykkeen taakseni... Nyt olen kuitenkin palannut rakkaaseen kotikaupunkiini.

Viime aikoina olen tuntenut tarvetta meditoida tavallista enemmän ja käydä yksin kävelyllä. Olemme olleet aika tiiviisti yhdessä rakkaani kanssa ja ihmettelin mistä tämä tarve tulee - olenko kyllästynyt hänen seuraansa. 

Mutta ei: olen vain viettänyt aikaa tärkeimmän ihmiseni kanssa, joka on kaivannut huomiotani - oman itseni. Se voi kuulostaa itsekeskeiseltä, mutta sanoihan Jeesuskin "rakasta lähimmäistäsi... niin kuin itseäsi". Ellet ensin rakasta itseäsi ja huolehdi omasta hyvinvoinnistasi, kuinka voisit rakastaa ketään muuta. Ei tee parisuhteellekaan hyvää, jos kadotat itsesi ja elät toisen elämää.
Ainoastaan yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa voit saada yhteyden sisimpääsi; monet pelkäävät yksinäisyyttä ehkä juuri siksi etteivät pidä siitä mitä silloin löytävät itsestään. Ei kai mikään ihme että syksy on aina ollut lempivuodenaikani; olenhan muutenkin aika introvertti ihminen.