VALOA

 Tämä on jälkimmäinen osa kirjoitukseen "Pimeydessä", ja muodostaa tietynlaisen jatkumon ajatuksellisesti, vaikka saattaa vaikuttaa täysin irralliselta. Ensimmäinen osa käsitteli ajatuksiani modernista satanismista, mutta tämä kertoo lukemistani kirjoista ja niiden herättämistä ajatuksista, jotka ovat tuoneet valoa - etenkin viimeksi mainittu - siihen pimeyteen jossa välillä olen tuntenut olevani, ja joka heijastui ajatuksiini satanismista.  

Luin Tom-Kristian Heinäahon kirjan, Saatanasta seuraava - kaksoiselämäni Jehovan todistajana (Lind & Co 2024). Kirjoittaja on täsmälleen minun ikäiseni, joten kun hän muisteli lapsuuttaan ja viittasi maailman tapahtumiin, hymyilin välillä itsekseni että minäkin muistan tuon. Häntä on haastateltu ainakin Lepakkosafari-podcastissa, jota kuuntelin. Minulle oli tosin outoa se että joku on intoillut Euroviisuista 1970-luvulta asti, kun kisa oli jäykkää pönötystä ja tylsää iskelmää, toisin kuin tänä päivänä! Herreysin veljeksistä me molemmat kyllä pidimme, vieläpä samasta syystä (mainitsen tästä omien muistelmieni ykkösosassa, Ecce Ego I); itse kappalehan on mitäänsanomaton rallatus. 

Pystyn toki samaistumaan hyvin pitkälti siihen millaista on elää kontrolloivassa eksklusiivisessa yhteisössä, joka asettaa paljon sääntöjä ja kieltoja jäsenilleen (ks. esim. Minun tieni). Mutta siinä kohtaa kun hän kertoo menettäneensä jo uskonsa Jehovan todistajien oppiin ja siitä huolimatta jatkoi liikkeen puhujana vuosikausia, koska tykkäsi puhua ja oli hyvä siinä, en kyennyt näkemään häntä uhrina. Kokonaan toinen juttu oli sitten hänen kuvauksensa stereotyyppisestä homomiehen elämästä lukuisine irtosuhteineen; siihenkään en kyennyt samaistumaan, koska sellainen ei koskaan ole ollut minun elämääni. En tunne moraalista närkästystä, vaan koen sen vain minun luontoni vastaisena: yhtälailla inhoan moralismia, ja puolustan aikuisten suostuvaisten ihmisten oikeutta tehdä keskenään mitä haluavat, kunhan ketään ei loukata. 

Toinen mielenkiintoinen teos oli Irene Wai Lwin Moen Kobo-daishin jalanjäljissä - vaeltajan päiväkirja Shikokulta (Basam Books 2021). Kobo-daishi eli Kukai (Kobo-daishi on hänen kuolemanjälkeinen nimensä buddhalaiseen tapaan), oli japanilainen munkki joka perusti Shingon-koulukunnan, joka edustaa Vajrayana-buddhalaisuutta (kuten Tiibetin buddhalaisuus). Hänelle on legendan mukaan annettu myös ansio homoseksuaalisuuden tuomisesta Japaniin (ks. sivu opillisia peruskäsitteitä/etiikka; viisi ohjetta). Kirja on suomalaisten pyhiinvaeltajien opas 1200 kilometrin ja 88 temppelin reitille, jotka liittyvät Kobo-daishin elämään. Itse tietysti voisin kuvitella käyväni lähinnä  Nichirenin elämään liittyvillä paikoilla Japanissa, mutta siihenkään minulla ei ole tarvetta.  

Joskus haaveilin Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta. Tiedän pari ihmistä, jotka ovat sitä kulkeneet. Jo 2020 blogikirjoituksessani mainitsen että haluaisin pyhiinvaellukselle ja hiljaisuuden retriitille, eikä tuo halu ole hävinnyt, mutta ei myöskään edelleenkään toteutunut. On paljon käytännön esteitä, tai ehkä tekosyitä? Mutta nyt myönnän ihan rehellisesti, että en ole lainkaan halukas sellaiseen vaivaan ja epävarmuuteen mitä pyhiinvaellus vaatisi. En myöskään satsaisi rahallisesti varusteisiin, joita tuskin toistamiseen tarvitsisin. 

Näin ollen minulle kirkastui ajatus: tämä elämähän on pyhiinvaellus minulle, ja nimenomaan EI niin kuin Santiago de Compostela, jossa on yksi päämäärä lopussa (allegorisesti ajatellen kuolema tai kuolemanjälkeinen olotila), vaan pikemminkin juuri niin kuin tuo Shikokun reitti, jonka varrella on monia pyhiä paikkoja: sellainen on minun henkinen tieni ollut tässä elämässä; pyhiä paikkoja vastaavat kaikki erilaiset henkiset aatteet joiden vaikutuspiirissä olen viivähtänyt, samaten suuret ja käänteentekevät elämänkokemukset. Niin ikään se kuvaa laajemmin elämänkäsitystäni: ei lineaarisesti pisteestä A pisteeseen B, vaan syklisesti, lukuisine pisteineen. Toisin sanoen, se on matka joka merkitsee, pikemminkin kuin päämäärä. 

Ja pyhiinvaelluksen jälkeen odottaa sitten vähän pidempi hiljaisuuden retriitti. Jos ajatus vaikuttaa teennäiseltä, minä kuitenkin löydän siitä valtavasti inspiraatiota. Toisaalta ehkä olen vain liikaa obsessoitunut ajatukseen, että pyhiinvaelluksen pitäisi olla satoja kilometrejä ja päiväkausia kestävä... eihän edes tarvitse lähteä ulkomaille: kannattaa katsoa sivu Pyhiinvaellus Suomi. Jopa Tampereen kaupungissa on lukuisia minireittejä. Mikä lopulta tekee vaelluksesta "pyhää", on ehkä kuitenkin oma asennoituminen. Minähän olen muutenkin kuin erakkomunkki - maailmassa ja keskellä elämää, mutta silti sivussa.  

Samalta kirjoittajalta, Irene Wai Lwin Moelta, luin myös kirjan Pyhä luonto (Basam Books 2024), joka lienee kolmas suomenkielellä lukemani, pelkästään Japanin shintolaisuutta käsittelevä kirja. Suosittelen lämpimästi, jos aihe yhtään kiinnostaa. Minulle shintolaisuus näyttäytyy hyvin kiehtovana uskontona, ja olen myös koonnut siitä kirjoituksen tähän blogiin. Shintolaisuus on läsnä myös Nichiren-buddhalaisuudessa vähintäänkin visuaalisesti: Nichiren sisällytti Shinto-kameja kalligrafiseen mandalaansa, Gohonzoniin [ks. sivu Harjoitus].  

Viime vuoden vaihteessa kerroin olevani kiinnostunut Minerva T.Y. Leen kirjasta Mindfulness of Buddhahood in Life: Revolutionary Insights of the Lotus Sutra (Lotus Happiness 2018), maallikkoharjoittajan näkökulmia. Vuoden alussa tilasin kirjan, samalla kun tilasin viidennen osan Nichirenin kirjeistä - enää yksi osa jäljellä. Yhden sitaatin Leen kirjasta olen lisännyt sivulle Lootussutra käännös. Se tiivisti mielestäni niin hyvin eron Nichiren-buddhalaisuuden ja moraalia/etiikkaa korostavien koulukuntien välillä (etenkin Theravada). Se ilmentää myös sitä mitä olen joskus kirjoittanut, että oma asenteeni buddhalaisuuteen on enemmän uskonnollinen kuin filosofinen, ja että minusta Nichiren-buddhalaisuus on selvästi lähempänä uskontoa kuin moni muu buddhalainen koulukunta. Tai, kuten myös olen kirjoittanut, olen aina pohjimmiltani ollut mystikko, ja Nichiren-buddhalaisuudessa on vahva mystinen pohjavire. Nämä ovat siis minun ajatuksiani asiasta - tai oikeastaan kokemuksia: en ole niitä mistään muualta lukenut, joten eri mieltä voi vapaasti olla. 

Sutran puutteessa ja kun ihmiset ovat enimmäkseen lukutaidottomia, harjoittajat tosiasiassa vastaanottavat Buddhan linjan [eli opetuslinjan opettajalta oppilaalle] kunnioituksen ja antaumuksen avulla buddhalaisia munkkeja, mestareita tai opettajia kohtaan. Kuitenkin jos sutrat ovat laajasti saatavissa ja useimmat ihmiset ovat hyvin koulutettuja lukemaan ja kirjoittamaan, Dharmaopettajat fyysisessä ihmishahmossa eivät ole enää välttämättömiä, koska sutra joka sisältää Buddhan elämän on Opettaja. 

Niinpä seuraamus Buddhan ansioiden myötätuntoisesta siirtämisestä Lootussutran kautta on se, että Dharmaopettaja fyysisessä ihmishahmossa ei ole enää välttämätön, koska voit suoraan yhdistyä Buddhan ikuiseen elämään, hyveisiin ja ansioihin harjoittamalla itse kirjoitusta. Suorittamalla toimia kuten Lootussutran hyväksyminen, lukeminen, resitoiminen, Lootussutran otsikon lausuminen, ja Lootussutran opetusten selittäminen ja jakaminen toisten kanssa, mielesi tulee olemaan yhtä Buddhan mielen kanssa. Siitä syystä Buddha toistuvasti kehottaa oppilaitaan yksimielisesti harjoittamaan Buddhuuden tietä Lootussutran keinoin. 

Tämä on Lootussutran "erityisen metodin" testamentti, koska harjoitus kohti Buddhuutta on siirtynyt moraalin harjoittamisesta (joka noudattaa kausaliteetin lakia), kuten opetetaan Pali-kaanonissa, antaumuksen harjoittamiseen (joka noudattaa tyhjyyden lakia), kuten opetetaan Lootussutrassa. Tämä merkitsee myös että tyhjyyden laki Buddhan armon kautta syrjäyttää heltymättömän syyn ja seurauksen lain. 

Minä harjoitan buddhalaisuutta säntillisesti kahdesti päivässä, ja olen tehnyt niin vuosia. Se on siis jotain mitä minä teen. Kirjoitin joskus, että minun pitäisi lukea enemmän myös buddhalaisuudesta. Silti pidän oikeutenani kutsua itseäni buddhalaiseksi; se on se yksi asia, joka selkeästi määrittää hengen elämääni, harjoituksen myötä. Ajatukset ovat ajatuksia, elleivät ne ruumiillistu teoiksi, ja Nichiren-buddhalainen harjoitus ottaa mukaan ihmisen koko fyysisen olemuksen [ks. sivu Harjoitus]. Se ankkuroituu vahvasti elämääni... tai piirtää Lootussutran elämääni, kuten sitä joskus on kuvattu. Juuri se, että buddhalaisuus on niin kiinteä osa jokapäiväistä elämääni, tekee siitä minulle enemmän kuin vain yhden katsomuksen muiden joukossa. 

Jiddu Krishnamurti nuorena ja vanhempana

Tärkein viimeisen puolen vuoden aikana lukemani teos on ehdottomasti Mary Lutyensin Krishnamurti elämäkerta (Basam Books 2024), jonka sanotaan olevan ainoa "virallinen" elämäkerta. Kirjoittaja tunsi Krishnamurtin henkilökohtaisesti yli 70 vuoden ajan. Tunnen suurta mielenkiintoa Krishnamurtia kohtaan, vaikka vielä hyvin vähän olen perehtynyt hänen omiin ajatuksiinsa - siinäpä työ, johon paneutua! On ihailtavaa miten hän sanoutui irti hänelle kaavaillusta roolista ja alkoi opettaa omaa totuuttaan. Sitaatti häneltä tässä kirjassa: 

Opetuksen ydin sisältyy vuonna 1929 sanottuun lauseeseen: "Totuus on poluton maa". Totuutta ei voi löytää minkään organisaation, uskonlahkon, opinkappaleen, papin eikä seremonian avulla, ei filosofisen tiedon eikä psykologisen tekniikan keinoin. Se kohdataan käyttämällä vuorovaikutusta peilinä, ymmärtämällä oman mielemme sisältö, havainnoimalla, ei älyllisen, sisään kääntyneen erittelyn avulla. 

Ihminen on rakentanut sisäisen turvamuurin uskonnollisista, poliittisista ja itseään koskevista mielikuvista. Mielikuvat ilmenevät symboleina, mielipiteinä ja uskomuksina. Näiden mielikuvien taakka hallitsee ihmisen ajattelua, arkea ja suhteita toisiin ihmisiin. Mielikuvat ovat syy kaikkiin ongelmiimme, koska ne erottavat ihmiset toisistaan. Ihmisen käsitys elämästä muotoutuu hänen mieleensä juurtuneista käsitteistä. 

Ihmisen tajunta koostuu sisällöstään ja on koko hänen olemisensa ydin. Tajunnan sisältö on kaikille ihmisille yhteistä. Yksilöllistä on nimi, olemus ja perinteestä ja ympäristöstä omaksuttu pintasivistys. Pinnalliset tekijät eivät tee ihmistä ainutlaatuiseksi, ainutlaatuista on täydellinen vapaus kaikille ihmisille yhteisen tajunnan sisällöstä. Ihminen ei siis ole yksilö. 

Vapaus ei ilmene reaktiona eikä vapautena valita. Ihminen kuvittelee olevansa vapaa, koska hänellä on vaihtoehtoja. Vapaus on aidosti ja suuntaamattomasti tarkkailemista, eikä siihen liity rangaistuksen pelkoa tai palkkion odotusta. Vapaudella ei ole vaikutinta. Vapaus ei ole ihmisen kehityksen päätepiste, se on hänen olemassaolonsa ensimmäinen askel. Tarkkaillessaan ihminen alkaa havaita, että ei ole vapaa. Vapaus on olla valikoimattomasti tietoinen arjen olemisestaan ja toimistaan. 

Ajatus on aikaa. Ajatus syntyy kokemuksesta ja tiedosta, eikä niitä voi erottaa ajasta ja menneisyydestä. Aika on ihmisen psykologinen vihollinen. Toimintamme perustuu tietoon ja siksi aikaan. Ihminen on täten aina menneisyyden vanki. Koska ajatus on aina rajoittunutta, elämämme on alituista ristiriitaa ja sisäistä kamppailua. Psykologista kehittymistä ei ole. Kun ihminen tulee tietoiseksi omien ajatustensa liikkeestä, hän havaitsee jakautuman ajattelijan ja ajatusten, tarkkailijan ja tarkkailtavan, kokijan ja kokemuksen välillä. Hän oivaltaa, että tämä jakauma on harhaa, kuvitelma. Vain tällöin havaitseminen on välitöntä sisäistä näkemistä, jota menneisyys tai aika eivät mitenkään varjosta. 

Tämä ajaton oivaltaminen saa mielessä aikaan syvällisen, mullistavan muutoksen. Täydellinen kieltäminen on myönteisen ydin. Kun kielletään kaikki se minkä ajatus on psykologisesti synnyttänyt, silloin on rakkautta, joka on syvää myötätuntoa ja oivalluskykyä. 

Krishnamurti ja Dalai Lama tapasivat ja kävivät filosofisia keskusteluja keskinäisen kunnioituksen hengessä. Dalai Lama on sanonut että Krishnamurti on yksi aikakauden suurimmista ajattelijoista. Niin ikään fyysikko David Bohm, jota olen siteerannut viime vuoden vaihteessa kertoessani kiinnostuksestani kvanttifysiikkaa kohtaan, kävi Krishnamurtin kanssa keskusteluja, joista on koottu kirja, Ajan päättyminen (Basam Books 2015). Kvanttifysiikasta Krishnamurtiin on looginen jatkuvuus: todellisuuden luonteesta on kysymys, ja meidän asemastamme siinä. Tämä on taas yksi osoitus siitä että kaikki ideat tulevat minulle juuri oikeaan aikaan, oikeassa järjestyksessä, tukemaan henkistä kasvuani. Krishnamurti on sanonut:

Sinut voidaan käännyttää yhdestä uskomuksesta toiseen, yhdestä dogmista toiseen, mutta sinua ei voi käännyttää todellisuuden ymmärrykseen. Uskomus ei ole todellisuutta.

Kun Krishnamurtilta kysyttiin mitä hän ajattelee Buddhasta, hän vastasi että ei ajattele Buddhaa; ajatus ei yllä ymmärryksen alueelle. Tiettävästi hän sanoi myös, että kukaan ei kuunnellut Buddhaa, ja sen takia on olemassa buddhalaisuus (luonnollisesti saman voi nähdä pätevän Jeesukseen ja kristinuskoon mitä suurimmassa määrin!). Kun buddhalainen oppinut kerran luetteli joukon asioita, joista Krishnamurti näytti sanovan samaa kuin Buddha, Krishnamurti kysyi ensimmäiseksi miksi oli tarpeen vertailla. 

Krishnamurtista muissa blogeissani: 

J. Krishnamurti kuolemasta...

Carlos Cardoso Aveline: Avataaran luominen

Miten vaatimattomista oloista hän ehkä lähtikin, tästä kirjasta saa kuvan siitä miten etuoikeutettu hän kuitenkin oli, hänen elämänsä oli taloudellisesti turvattua. No, siten hänellä olikin vapaus kehittää ajatteluaan, vailla aineellisia huolia. Paljon kerrotaan "prosessista", joka oli fyysisesti tuskallinen ja jota hän kävi läpi koko elämänsä, ja josta olen lukenut ennenkin. Kohtausten aikana hän ei ollut tietoinen, vaan ikään kuin jätti ruumiinsa. Hän puhui usein "toisesta", jonka läsnäolon tunsi. Tavallaan jätetään avoimeksi kysymys, entä jos Maailmanopettaja, Maitreya, tuli sittenkin, mutta eri tavalla kuin odotettiin? Krishnamurti itse sanoi tästä mm.: "En tiedä. En todellakaan tiedä. Mikä on totuus tästä kaikesta? Se ei ole itsepetosta, hämäystä, tekemällä tehtyä tai toiveajattelua - enhän edes tiedä mitä toivoisin. Lisäksi tässä kaikessa on kummallista, että Buddha on aina viehättänyt K:ta [hän puhuu tässä itsestään]. Oliko tämä vaikutusta? En usko. Onko varanto Buddha? Vai Maitreya? Mikä on totuus? Onko se jotakin, mitä emme saa koskaan selville?" 

Ja hiukan myöhemmin: "Maitreya on jotakin liian konkreettista ja liian monimutkaista"... "Olen sanonut, ettei se ole Maitreya tai bodhisattva. Tuo suojelus on liian kouriintuntuvaa, liian harkittua. Mutta olen aina tuntenut sen varjeluksen." 

Vähäisetkin viittaukset kirjassa vahvistavat käsitystäni, että teosofinen selvänäkijä ja sittemmin vapaakatolinen piispa C.W. Leadbeater, joka "löysi" Krishnamurtin, ei todellakaan ollut mikään korkealle kehittynyt ihminen - itseään täynnä hän oli ja halusi tehdä itsestään tärkeän, ja "vihkimyksen polku", sellaisena kuin hän sen näki, oli silkkaa fantasiaa. Hän oli pettynyt kun Krishnamurti sanoutui irti roolistaan, ja oli sitä mieltä että hän "epäonnistui".

Sen sijaan Annie Besant, hänen kasvattiäitinsä, kuulemma sanoi myöhemmin yksityisesti: "Ehkä hän on suurempi kuin me kuvittelimme, ei odottamamme maailmanopettaja, vaan itse totuus kulkemassa hiljaa keskuudessamme." Osho, joka arvosti Krishnamurtia ja jolla itsellään oli joitain kiinnostavia ajatuksia, joskaan en parhaalla tahdollakaan voi pitää häntä "valaistuneena" (jos olet katsonut Netflixin dokumentti-sarjan, Wild Wild Country, tiedät mitä tarkoitan), sanoi että Krihnamurti puhui vuoren huipulla ja hänen kuulijansa olivat alhaalla laaksossa. Sellaisen vaikutelman voi tosiaan saada kun katsoo videoita hänen puheistaan. Joskus Krishnamurti vaikuttaa suorastaan epätoivoiselta: "olette kuunnelleet minua vuosikymmeniä, ettekä ole muuttuneet! Muuttukaa nyt, ei huomenna." Osho sanoi myös, että Krishnamurti ei antanut vastauksia, hän oli vastaus. Jossain Krishnamurti myös toteaa olleensa itse sellainen kuin oli lapsesta saakka, "luonnon oikku". Ehkä hän ei itse aina kyennyt näkemään miten vaikeaa se, mikä hänelle oli luontaista, oli muille ihmisille. Hän sanoi:

Varmastikaan sen ymmärtäminen, mitä minä sanon, ei ole kovin vaikeaa. Vaikeus on siinä että ryhtyy sanoista toimeen. Sen toimeen paneminen ei vaadi rohkeutta, vaan pikemminkin oivallusta. Useimmat meistä odottavat maailman muuttuvan, mieluummin kuin alkavat muuttaa itseään.  

Mary Lutyens kirjoittaa:

Krishnamurtin puhetilaisuuksien yleisömäärät eivät olleet kovin suuria; hänen viimeisten parinkymmenen elinvuotensa aikana yleisöä oli yleensä noin 1000 - 5000 henkeä, riippuen hallin tai teltan koosta. Mikä hänen kuulijoitaan hänessä kiehtoi? Oli merkillistä, miten vähän joukossa oli hippejä, vaikka suurin osa oli nuorisoa. Enimmäkseen yleisö koostui asiallisista siististi pukeutuneista ihmisistä, sekä miehistä että naisista, jotka kuuntelivat Krishnamurtia vakavana ja tarkkaavaisesti, vaikkei hänellä ollut suuriakaan puhujanlahjoja. Hänen opetustensa tarkoitus ei ollut lohduttaminen, vaan hän pyrki herättämään ihmiset tiedostamaan maailman vaarallisen tilan, josta hänen mukaansa jokainen yksilö oli vastuussa, koska jokainen yksilö on tuo maailma mikrokosmoksena. 

Se mitä olen kertonut tämän kirjoituksen edellisessä osassa omasta alttiudestani vaikutteille, näyttäytyykin tässä kohtaa positiivisessa valossa - avoimuutena ja vastaanottavaisuutena: kun katselen ja kuuntelen Krishnamurtia, tunnen saavani jotain, vaikka ymmärrys ei heti kaikkea tavoittaisikaan. 

Juuri tätä ennen olin jo huolissani mielenterveydestäni, kun tunsin käyväni niin syvällä ahdistuksen partaalla pohtiessani tätä ihmiskunnan tilaa. Olen kirjoittanut tästä aiemmin, se on pitkäaikainen asia. Eniten minua on kiusannut tosiasia, että olen itse samanlainen kuin kaikki muut. Pohdin mm. että pitäisi nousta konfliktitilanteen yläpuolelle nähdäkseen paremmin, eikä ottaa kantaa suuntaan taikka toiseen, ja kysyin retorisesti haluanko edes kuulua ihmiskuntaan. 

Ei ihmisillä edes ole omia mielipiteitä: omaksumme kaiken jostain ulkoapäin. On kuitenkin selvästi oikea ja väärä. Oikeaa on se mikä vähentää kärsimystä, väärää se mikä lisää sitä. Esim. nyt niin ajankohtainen kysymys transihmisten oikeuksista: Jos heidän olemassaolonsa syystä tai toisesta kiusaa sinua, sinä et silti kärsi; jos ajat lakimuutoksia joilla heidät pannaan ahtaalle, se aiheuttaa kärsimystä heille. Teet siis väärin. Piste. He haluavat vain olla olemassa, omana itsenään. Se ei kavenna sinun olemassaoloasi millään tavalla. Niin ikään jos sinun jumalasi hyväksyy kärsimyksen aiheuttamisen jollekin ihmisryhmälle, kyseessä on yksiselitteisesti väärä jumala. 

Kun Ukrainan sota alkoi, katsoin buddhalaisen videon jonka sanoma oli se että vaikuttaakseen rauhaan maailmassa, pitäisi pyrkiä rauhaan omassa elämässään. Mietin silloin onko se vähän liian mystinen näkökulma. Mutta myös Krishnamurti on puhunut samasta asiasta. Ja paljon olen vuosien varrella toistellut että minähän olen "vain ihminen" - ikään kuin tekosyynä sille että ei edes viitsi yrittää. Nyt minulle on kirkastunut oivallus: KYLLÄ - kaikki alkaa minusta itsestäni; minun pitää muuttua! 

Se on sanoma jota kukaan ei halua kuulla, koska se vaatii sinulta paljon - kaiken: ei riitä että osallistut mielenosoituksiin, äänestät, kierrätät, ryhdyt vegaaniksi... se on vain ulkoista. Todellinen muutos on sisäinen. 

Mielenkiintoista, että myös Krishnamurtista tulin tietoiseksi jo 1990-luvulla henkisen heräämiseni alussa, teosofian myötä, vaikka tähän asti en ole juurikaan hänen omiin puheisiinsa ja kirjoituksiinsa tutustunut. Näyttää siltä että kaikki arvokas on jo minulla; pitää vain tulla tietoiseksi siitä. Ahdistuksen ja epätoivon hetket näyttävät edeltävän aina suurimpia henkisen oivalluksen läpimurtoja. Eihän tässä sinänsä mitään uutta minulle ole, mutta välillä olen kadottanut näköpiiristäni ratkaisun, joka on minussa, ja vajonnut murehtimaan sitä mikä on pielessä ihmiskunnassa ympärillä; ihmiskunnassa, josta minä olen osa.   

Ristiriitani vanhan ystäväni kanssa, josta olen paljon kirjoittanut, on vain ikään kuin oire suuremmasta, ihmiskunnallisesta ristiriidasta. Kun kerroin hänelle viime vuonna kiinnostuksestani kvanttifysiikkaan, olin pettynyt hänen laimeaan reaktioonsa. Nyt kerroin hänelle Krishnamurtista, vähintään yhtä innoissani, mutta tällä kertaa totesin vain ymmärryksellä että hänessä ei ole mitään mikä resonoi kerrotun kanssa. Carl Jung on sanonut: 

Yksinäisyys ei tule siitä että ei ole ihmisiä ympärillä, vaan siitä ettei kykene kommunikoimaan asioita jotka tuntuvat tärkeiltä itselle, tai tiettyjen näkemysten kannattamisesta joita muut eivät pidä hyväksyttävinä. 

Paradoksaalisesti hän on yksin ajatuksineen, ja minä olen yksin ajatuksineni, mutta juuri ajatuksen tasolla emme voi kohdata lievittääksemme yksinäisyyttämme; se päinvastoin vain kasvattaa välimatkaa. En yhtään epäile että kummallakin meistä on älykkyyttä - vähemmän älykkäät ihmiset tyytyvät vähempään elämässä, eivätkä kyseenalaista niin paljon - minulla se ei vain ilmene esim. matemaattisesti, kuten hänellä, ja häneltä taas tuntuu puuttuvan filosofista syvällisyyttä. 

Monet omat pienet oivallukseni matkan varrella ovat viitanneet samaan suuntaan kuin Krishnamurti, rakentaneet minua vähitellen, ja minusta tuntuu, että se mistä Krishnamurti puhuu, on henkisen evoluution johdonmukainen seuraava askel, mutta se vaatii kaiken lopunkin omaksutun tiedon kyseenalaistamista ja haastamista, ja olen vielä liian kiintynyt esim. buddhalaisuuteeni. Seuraava askel ei ole enää ajattelua eikä tekemistä, se on olemista. Olen kuin astia, jota täytetään hienoimmilla viineillä, mutta mieluummin menisin raikasta vettä pulppuavalle lähteelle sisimmässäni. 

Mitä sinä olet, on Totuus. Tuo Totuus kielletään kun seuraat jotakuta - seuraat gurua, seuraat pappia. Sen tähden täytyy olla vapaa tästä hengellisestä auktoriteetista. Auktoriteetti tuhoaa, tuhoaa ei vain Totuuden vaan sinun ymmärryksesi Totuudesta. Joten älä seuraa ketään koskien ymmärrystäsi siitä mikä Totuus on. Älä seuraa sitäkään mitä puhuja sanoo, vaan mitä puhuja sanoo, on pelkästään kehotus itsesi havainnoimiseksi, ymmärtääksesi itseäsi sellaisena kuin olet. 

Krishnamurti, Brockwood Park 1974

Jiddu Krishnamurti: The Reluctant Messiah, 26:48 min. Lucasfilmin dokumentti "Nuori Indiana Jones" tv-sarjan dvd:tä varten 2007. Muistan kyseisen sarjan jakson, jossa Indy tapasi Krishnamurtin nuorena, ja myös Annie Besant ja C.W. Leadbeater olivat mukana kuvassa. Siihen aikaan olin teosofian lumoissa, joten olin aivan ihastuksissani. Mitään muuta en koko sarjasta muistakaan, vaikka tyypillisesti Indy pistettiin joka jaksossa tapaamaan historiallisia merkkihenkilöitä. 

Vielä ote kirjasta... Krishnamurtilta kysyttiin puhetilaisuudessa: "Olen kuunnellut puheitanne jo jonkin aikaa, mutta mitään muutosta ei ole tapahtunut. Mikä on pielessä?" Hän vastasi:

Johtuuko se siitä, ettette ole vakavissanne? Tai ettette välitä? Tai ehkä teillä on niin monia ongelmia, että olette niiden vanki, eikä teillä ole aikaa tai mahdollisuutta pysähtyä koskaan katselemaan sitä kukkaa?... Hyvä herra, ette ole antanut elämäänne sille. Me puhumme nyt elämästä, emme ajatuksista, teorioista, käytännöistä tai tekniikoista - vaan tarkastelemme sitä elämän kokonaisuutta, joka teidän elämänne on.

Loistavia sitaatteja löytyisi loputtomasti, mutta johonkin täytyy vetää raja, ja ne ovat kuitenkin vain murusia, maistiaisia. 

Krishnamurti.info tarjoaa mm. suomeksi tekstitettyjä YouTube-videoita Krishnamurtin puheista.  

Jiddu Krishnamurti Wikipediassa. 

Krishnamurti Foundation Trust suomeksi. 

Ja koska tämä julkaisu koski kirjallisuutta, pienenä sivuhuomautuksena asian vierestä: oletko huomannut saman kuin minä, että suurin osa mielenkiintoisinta suomenkielistä kirjallisuutta tänä päivänä on Basam Booksin kustantamaa?! 

Eksistentiaalinen kriisi ja/vai ikäkriisi

 Olen "joustava" työntekijä, mistä minua usein muistetaan kiitellä, joten kun pomoni kysyi haluanko välttämättä pitää koko kesälomani kerralla, tiesin heti mitä minulta toivottiin ja mukauduin siihen. Kuitenkin kahden viikon loman jälkeen minua vaivasi tunne että se jäi kesken. Siitä asti elin vain seuraavan loman odotuksessa. Lopulta sanoin pomollenikin että olen henkisesti sen tarpeessa, ja hän sanoi huomanneensakin että olen "erilainen kuin ennen" ja kysyi onko minulla kaikki hyvin. Kysymys ei ole niinkään työstä. Viihdyn työssäni hyvin ja pidän siitä, vaikka työkuvioni ovat jälleen kerran muuttuneet, mutta se ei todellakaan ole ensimmäinen kerta tämän työsuhteen aikana. Se on hiukan lisännyt epävarmuutta sen suhteen, että en aina tiedä missä olen viikon joka päivä. Työssä en ole erityisen vaihtelunhaluinen, vaan pikemminkin pidän varmasta ja vakiintuneesta rutiinista (teen fyysistä työtä). Mutta kun koko elämä alkaa olla yhtä tasaista rutiinia! On vähän sellainen olo kuin olisit ulkopuolinen omassa elämässäsi, joka rullaa eteenpäin omalla painollaan.  

Mutta on huomattava että nimenomaan silloin kun perusasiat elämässä ovat kunnossa, on aikaa ja energiaa ruveta potemaan "eksistentiaalista kriisiä". Pitkinä työttömyysjaksoina elämäni aikana minulle on ollut tuttua että joskus rahat ovat niin lopussa, että se masentaa. Se on ollut suurin konkreettinen huolenaiheeni. Nyt ei ole sellaista huolta. On tavallaan ylellistä ja etuoikeutettua että voin pohtia tällaisia asioita sen sijaan että yritän vain selviytyä päivästä toiseen. En silti ole aivan varma täyttyvätkö eksistentiaalisen kriisin kriteerit kohdallani - se saattaa olla vähän ylidramaattista. Ehkäpä hiukan samanlaista pohdiskelua löysin Henriikka Reinmanilta googlettaessani "eksistentiaalista kriisiä": "Ehkä eksistentiaalinen kriisinpoikanen. Ehkä eksistentiaalinen kriisihkö. Tai eksistentiaalihkö kriisi... Tai ehkä ei sittenkään mitään eksistentiaalista."

Luulen, että nykyinen olotilani on useiden pienten asioiden summa. Yksi on yksinkertaisesti vuodenaika, syksy, josta olen kirjoittanut tämän blogin ensimmäisessä kirjoituksessa; suotta eivät eri kulttuurien kuolleiden juhlat sijoitu syksyyn.  Lisäksi olen täyttänyt tänä vuonna 50 vuotta, viime vuonna olin sydänleikkauksessa, ja tiedän jo kaksi ihmistä, joilla oli sydänvaivoja ja jotka kuolivat minua nuorempana. Isäni kuoli 60-vuotiaana (syöpään). Toisin sanoen, ajatus omasta kuolevaisuudesta alkaa toden teolla kristallisoitua. 

Tuliko se viidenkympin kriisi sittenkin, vaikka luulin jo selvinneeni ilman - olenhan jopa haaveillut uudesta autosta, mitä en olisi ikinä uskonut; sehän on suorastaan klisee, mies ja hänen viidenkympin kriisinsä... Tämä tuntuu oivallukselta, joka solmii kaikki irralliset langanpätkät yhteen. Vastaus oli koko ajan edessäni ja se oli melkein liiankin yksinkertainen. Oivallus tuli kun 2/3 lomastani oli pidetty - tähän minä tätä lomaa juuri tarvitsinkin, pyöritelläkseni näitä asioita täysiaikaisesti - ja se on niin huojentava, että on kuin solmu sisälläni olisi avautunut; tästä alkaa sen vyyhdin purkaminen. Ymmärryksen myötä minulla on myös paremmat työkalut käsitellä sitä. Ikäkriisit sinänsä ovat minulle kyllä tuttuja aiemmilta vuosikymmeniltä (en muista kymmenen vuotta sitten mitään erityistä, mutta jonkin asteinen kolmenkympin kriisi kyllä oli).  

Minulle toimii hyvin se että kirjoitan ylös ajatuksiani sitä mukaa kuin niitä tulee: se auttaa kokoamaan yhteen näitä erillisiä palasia ja luomaan kokonaiskuvaa siitä missä mennään. Jo se että ymmärrän mistä tuntemukseni tulivat, on auttanut valtavasti: tunteet on nostettu ymmärryksen valoon. 

Joskus puhutaan viidenkympin "villityksestä", mutta sellaista ilmaisua en tässä yhteydessä käyttäisi, se on liian kepeä ja vähättelevä kun on kyseessä kuitenkin vakavat ja syvälliset asiat pohjimmiltaan. Ehkä neljä vuotta sitten olisi voinut sanoa että "villiinnyin" - tästä olen kertonut usein eri yhteyksissä, joten en ala taas kertaamaan - mutta pikemminkin sanoisin että vapauduin. Joiltain osin vapautuminen on ehkä jäänyt puolitiehen. Kuten ennenkin olen varmaan huomauttanut, sanan "kriisi" etymologia on paljon puhuva: se tulee kreikan sanasta krisis, ja merkitsee mm. elintärkeää tai ratkaisevaa asioiden tilaa, vaihetta missä muutoksen täytyy tulla, parempaan tai huonompaan. 

Omaan kuolevaisuuteen liittyy ajatukseni siitä, että jos ei enää kykene kasvamaan henkisesti, voi yhtä hyvin kuolla, koska on jo kuollut sisäisesti. Toisin sanoen, minua vaivaa pystynkö vielä lunastamaan lupauksen joka tuohon ajatukseen sisältyy: olenko jumiutunut toistamaan itseäni vai vieläkö minulla on täytettävänä jokin tarkoitus. Ihminen luo itse tarkoituksen elämälleen, joten se on kiinni vain minusta itsestäni.

Nykyisen puolisoni kanssa kävimme ainakin parin ekan vuoden aikana usein ulkona juhlimassa aina pilkkuun asti, mikä ei edes nuorena kuulunut minun elämääni, joten koin vahvasti nuorekkaan energian ympärilläni. Viime vuonna leikkaus pysäytti, ja nyt tänä vuonna vielä korona siihen päälle; ei tekisi edes mieli mennä yöelämään riskeeraamaan terveyttään, enkä nykyään voi enää juoda kuin korkeintaan pari. Tuskin minä mitään oleellista siinä menetän, mutta kyllähän alkoholi vapauttaa, joten kysymys kuuluu voiko ilman alkoholia olla hauskaa esim. yökerhossa. Totta kai se "hauskuus" on illusorista - kännissä on esim. helppoa jutella vierailla ihmisille ja jopa vaihtaa yhteystietoja, mutta seuraavana päivänä sillä ei ole enää mitään merkitystä kenellekään. Mutta tavallaan tunnen nyt ikään kuin vanhentuneeni yhtäkkiä kun juhlimiset ovat siinä mitassa jääneet, ja silti se oli vain keinotekoista "nuorekkuuden" ylläpitoa: nuorekkuus on joustavassa mielessä, ei missään ulkoisessa käytöksessä. 

Paradoksaalisesti en ole koskaan tuntenut olevani niin elossa kuin edellisen puolisoni kuoltua 2015: se herätti voimakkaita, kaikenkattavia tunteita, yhtä kauniita kuin kipeitäkin. Samoin heti seuraavana vuonna rakastuessani nykyiseen puolisooni rakkaus oli koko elämäni sisältö - se oli myös "uskontoni" tuolloin. Puolisoni kuoltua kirjoitin tunteneeni "kuin kuoreni olisi murtunut": Kahlil Gibran kirjoittaa, "Kuinka voisi sydämeni avautua, ellei se murru?". Aloin tehdä suuria muutoksia elämässäni, koska minusta tuli avoin muutokselle. Nyt minusta tuntuu, että olen jälleen kerran sulkenut itseni uusilta mahdollisuuksilta. 

Sain lomani, vajaat kolme viikkoa (ensimmäinen työpäivä on perjantai, pehmeä lasku arkeen) loka-marraskuussa. Ensimmäisellä lomaviikolla päivät tuntuivat menevän niin rutiinilla, että eroa normaaliin ei juuri huomannut vaikka ne kahdeksan tuntia töissä puuttuivat. Torstaina päivällä suorittaessani "aamu"-Gongyon (nousin puoleltapäivin; yleensäkin suoritan sen vasta töistä tultuani), käytin Daimokun lausumiseen enemmän aikaa kuin yleensä - koska tuntui siltä, en pakottanut sitä, ja minulla oli hyvä "flow". Sen jälkeen mieleni ja oloni oli paljon parempi, pirteämpi; osoitus siitä, että vastaus tässäkin tapauksessa löytyy omasta sisimmästä, juuri niin kuin olen ajatellutkin! Sen jälkeen otin yhteyttä ystävääni jota lähdin tapaamaan, ja vietimme muutaman tunnin jutellen niitä näitä. Se oli hyvin virkistävää; mukava nähdä välillä muitakin ihmisiä kuin omaa puolisoaan. Mutta sekään ei ole itsestään selvää: joskus tapaamme ystäväni kanssa ikään kuin väärällä asenteella, eikä se silloin ole virkistävää vaan pikemminkin turhauttavaa. Näin kävi edellisellä kerralla kesällä, kun mietin etukäteen lähtisinkö yksin rannalle vai häntä tapaamaan; päädyin jälkimmäiseen, ja hän halusikin mennä rannalle. Istuimme rantakivellä, sininen taivas yllä, aurinko paistoi, tuuli juuri sopivasti, ja katselimme ja kuuntelimme aaltoja. Se oli lähes täydellistä. Se olisi sillä kertaa ollut täydellistä yksin! Tein väärin kun en seurannut ensimmäisenä tullutta mielijohdetta. 

Olen jopa kyseenalaistanut ystävyyssuhteitani ja kysynyt itseltäni miksi aina minä joudun tekemään aloitteen ja ehdottamaan tapaamista. Huonolla itsetunnolla siitä voi saada epäilyksen, haluaako toinen ylipäänsä oikeasti tavata minua. Lomani aikana olen nyt kuitenkin ottanut yhteyttä melkein kaikkiin ystäviini - heitä ei ole monta, olenhan introvertti. Toki olen sulkenut itseni myös uusien ihmissuhteiden mahdollisuudelta, ei sillä väliä kuinka pienenä sitä pidänkin. Erästä samassa kaupungissa asuvaa ystävää olen tavannut vain kerran vuodessa ja, kaikella rakkaudella, sain taas elävän muistutuksen siitä miksi. Oli meillä ihan kivaakin, ja kaipa se kaikki muu vuodessa ehtii jälleen häipyä mielestä. Jotkut ihmiset ajattelevat itsestään paljon, mutta ovat hyvin yksipuolisia, mikä voi käydä aika raskaaksi.

Introverttikin tarvitsee ystäviä ja vuorovaikutusta heidän kanssaan, vaikka sitten ehkä harvemmin kuin ekstrovertit. Eli: ensin yhteyden omaan sisimpään pitää olla kunnossa, sitten syntyy vuorovaikutus ympäristön kanssa. Rakasta lähimmäistäsi... niin kuin itseäsi - tästä olen niin monta kertaa kirjoittanut.  Olen huomannut että toistan joskus itseäni kirjoituksissani, mutta nyt korostan ihan tietoisesti minulle tärkeitä asioita.

Ei se ole kiinni siitä että pitäisi lähteä jonnekin yksinäisyyteen, sillä se ei ole ulkoinen matka. Silti olen myös miettinyt että voisi olla hyödyllistä mennä viikonlopuksi  hiljaisuuden retriittiin, mielellään ei-kristilliseen. Sellaista vain ei nyt tähän hätään löydy. Tiedän, että kesäisin minulle tutussa Kreivilässä, Teosofisen Seuran kurssikeskuksessa, järjestetään sellainen. Jos eläisin yksin, en tarvitsisi hiljaisuuden retriittiä - vastaavan kokemuksen saisin aivan luonnostaan tavallisessa elämässä, esim. viikonloppuna ei tarvitsisi kuunnella ketään eikä puhua sanaakaan. Tuskin kukaan muu kuin toinen introvertti voi ymmärtää, miten rasittavaa voi olla kun koko ajan joutuu olemaan "korvat höröllä" ja kommentoimaan jok'ikistä pikku juttua - usein jaksan vain mutista "joo", "niin"... kun kuitenkaan et halua antaa sellaista kuvaa että "sillä mitä sinä sanot, ei ole minulle väliä". Koska elän avioliitossa, minun täytyy tehdä erityisiä järjestelyjä kokeakseni hiljaisuutta ja rauhaa. Ja minä en suinkaan kyseenalaista avioliittoani: se on oma vapaa valintani. Se on vain realiteetti, tasapainoilua omien tarpeiden ja toisen huomioimisen välillä, mikä nähtävästi ei aina suju kovin hyvin minulta, ja omasta mielestäni enemmän minun tappiokseni, vaikka puolisoni voi olla toista mieltä. Introvertti kykenee oikein hyvin elämään yksinkin, eikä pariutumisen pitäisi nykyaikana olla kenellekään elämän tarkoitus. Yksilön elämällä on aina tarkoitus, ja se on aina yksilöllinen. Silti olisi aivan liian helppoa jättää tällainen läksy väliin, ja rakkaus sinänsä on elämän tarkoitus. 

Myös vanha ajatus "pyhiinvaelluksesta" on jälleen noussut pintaan, enkä nyt tarkoita mitään Santiago de Compostelaa, jonka näen liian vaativana ja vaivalloisena, vaikka joskus kyllä haaveilin siitä. Itseasiassa kohde ei ole tärkeä, sitä ei oikeastaan edes tarvita - itse matkan teko on pääasia, se sinänsä voi olla "pyhää" kun asennoidut siihen niin. Niinpä on luonnollista että minua kiinnostaa lähin mahdollinen reitti, ja se on Birgitan polku. Myös luonto on mitä suurimmassa määrin Pyhää. Pyhiinvaellukset kuuluvat moniin uskontoihin ja yleensä niillä on jokin pyhänä pidetty päämäärä, joten googlatessani en onnistunut löytämään mitään omaa ajatustani vastaavaa, ei-uskonnollista ja päämäärätöntä pyhiinvaellusta - vai pitäisikö sanoa pyhää vaellusta.

Olen viettänyt tiiviisti aikaa puolisoni kanssa, ja riippumatta siitä miten paljon häntä rakastankin, minä introverttina tarvitsen omaa rauhaa ladatakseni akkujani, jotta minulla on mistä ammentaa myös muiden kohtaamiseen. Tästä kirjoitin jo mainitussa blogin ensimmäisessä julkaisussa. Ja se että päivittäin itsekseni surffailen netissä muutaman tunnin, ei vastaa siihen tarpeeseen; netti on pikemminkin yksi ulkoinen häiriötekijä muiden joukossa. Sen sijaan olen huomannut, että kävelylenkki yksin metsäpolulla läheisen lammen ympäri tekee todella hyvää. Kosketus luontoon on myös se mitä tarvitsen! Ja tietysti oman fyysisen kehollisuuden kokeminen pelkkien mielen liikkeiden seuraamisen lisäksi on hyvin maadoittavaa. 

Haluaisin saada myös tietyt ulkoiset asiat kuntoon elämässäni: unirytmi (nukun arkisin hyvin, mutta liian vähän), ruokavalio (ainakin liikaa sokeria), liikuntaa ja ulkoilua lisää, vähemmän aikaa netissä. Tiedän vanhasta kokemuksestakin pystyväni tuohon kaikkeen, jos vain tahdon. Onnekseni osaan analysoida itseäni ja tiedän mitä tarvitsen: käytännön ratkaisut ovat sitten aivan oma lukunsa.

Erään miehen kertomus omasta viidenkympin kriisistään