Ylistys pakanuudelle ja eurooppalaisuudelle

 Käsittelyssä Aki Cederbergin kirja, Pyhä Eurooppa (Basam Books 2021). Kookas, kovakantinen kirja oli haastavaa sänkylukemista nukkumaan mennessä, mutta sisällöltään sitäkin antoisampi! Kirjoittajan matkareitti halki Euroopan pyhien paikkojen piti sisällään sopivassa määrin sekä minulle entuudestaan tuttuja kohteita, että myös aivan uusia tuttavuuksia. Kirjan kuvat on ottanut hänen vaimonsa ja matkakumppaninsa Justine Cederberg.

Aki Cederberg on vieraana Maailmanpuu-podcastissa (mm. Spotify). 

Esimerkiksi heti kirjan alkupuolella tullaan Liettuaan ja saamme tietää Neuvostoaikana kielloista huolimatta elvytetystä pakanallisesta traditiosta, joka tunnetaan nimellä Romuva. Onhan meillä toki omasta takaa Kalevala ja Karhun Kansa, mutta eihän se ole mitenkään tuohon verrattavissa vaikutukseltaan ja merkitykseltään. Melkein kaikissa paikoissa missä Cederberg vierailee, hän lausuu tiettyjä sanoja, kohottaa seurueineen juomasarven, ja muistaa myös antaa juomauhrin paikan haltioille. Hänellä on kaikesta päätellen melkeinpä kahdehdittavan vahva suhde perinteeseen.  

Minullekin on muodostunut omat rituaalini kun käyn öisin kävelyllä ja viivähdän luonnon paikalla, josta on tullut minulle pyhä. Rituaalini heijastaa omia käsityksiäni, eikä ole mitenkään erityisen traditionaalista ja pakanallista, koska ammennan paljon muilta mailta, mutta tuntemani kunnioitus ehkä on sitä puhtaimmillaan. Alkukesästä paikalla käydessäni sammakot täyttivät polun kuten niin usein ennenkin, mistä tulee hyvin noitamainen tunnelma, ja lepakko on liihotellut ympärilläni jo useana vuonna maatessani tai istuessani rantakivellä. Joskus löysin paikalta palaneen tuikun kipon, mikä kertoi minulle siitä että muutkin saattavat tuntea jotain pyhää tuossa paikassa - joskin roskan jättäminen luontoon puhuu taas omaa kieltään nykyihmisistä... Urbaani ihminen on niin vieraantunut luonnosta, että minunkin luonnon kunnioitukseni on hyvin hapuilevaa, ja yhdistän siihen muita perinteitä jotka tunnen paremmin kuin omamme. Enkä ole juurikaan käynyt paikoilla, joita yleisesti on joskus pidetty pyhinä, muistan vain Timin männyn: tuohon aikaan olin hyvin herkkä aistimaan energioita, ja sen säteily oli voimallinen! Opiskellessani 1990-luvulla Perheniemen opistossa, sen pihapiiristä oli löydetty kuppikivi, varsin vaatimaton sellainen, mutta silti se kiehtoi minua kovasti. Niihin aikoihin olin muutenkin kiinnostunut Wiccasta, josta en kuitenkaan paljon tiennyt - nettiä kun ei ollut. 

Sininen hetki omalla pyhällä paikallani

Saksasta kirjoitettaessa viitataan Otto Rahniin (1904-1939), saksalaiseen historioitsijaan, mystikkoon ja SS-upseeriin, jonka pääteos, Ristiretki Graalia vastaan, on julkaistu suomeksi, ja hänestä sanotaan: 

"Rahn oli luciferiaani. Hänelle Lucifer ei ollut kristittyjen paholainen vaan taivaasta syösty valonkantaja, jonka vihollinen oli valheellinen Jehova - juutalaisten jumala ja demiurgi, joka halusi hallita ja pitää ihmisen tietämättömyydessä, typeryydessä ja kärsimyksessä. Lucifer oli kreikkalaisten Apollo, germaanien Balder, kelttien Lugh, Pyreneiden Abellio - korkeimpien voimien varjelija ja valontuoja. Luzifers Hofgesind [Rahnin yhden kirjan nimi], Luciferin seurue, koostui kaikista niistä, jotka olivat aikojen saatossa taistelleet valonkantajan puolella tiedon ja valaistumisen puolesta. Tähän seurueeseen kuuluivat Rahnin mukaan muinaiset pakanat sekä gnostilaiset ja manikealaisuudesta polveutuvat salaperäiset kataarit, joita hän piti esi-isinään." 

Tämähän on minulle erittäin ymmärrettävää, tunnustauduinhan itsekin yhdessä vaiheessa luciferistiksi (käytin mieluummin tätä taivutusmuotoa; englanniksi sanotaan "luciferian"). Ja aikaisemmassa vaiheessa olin gnostikko (olenko oikeastaan koskaan pohjimmiltani lakannut olemasta?), ja ihannoin kataareja. Näistä vaiheista voi lukea esim. kirjoituksestani Minun Tieni. Antisemiittiä minusta ei tee se, että paitsi että suhtaudun hyvin kriittisesti nykyisen Israelin valtion toimiin, torjun juutalaisen - ja siten myös kristillisen ja islamilaisen - jumalakäsityksen, jonka näen juurikin gnostilaisittain, joskin ehkä enempi metaforana: väärä jumala on se, jonka ihmiset ovat luoneet omaksi kuvakseen; millaiset arvot, sellainen jumala. Tai, millainen jumala, sellaiset arvot. Tarinat natsien keskitysleireiltä liikuttavat minua aina yhtä syvästi. 

Kansojen pakanajumalten panteon heijastaa ihmismielen arkkityyppejä; jokainen löytää tarpeeseensa tietyn spesifisen jumaluuden, ja se on nimenomaan luonnollista. Kun yritetään koota täydellisen hyvä, yksi ja ainoa korkein olento, se on mahdoton tehtävä. Lopputulos on ristiriitainen ja sekava. Toisaalla olen kirjoittanutkin siitä, ettei perimmäisestä todellisuudesta voi tietää ja sanoa mitään; sitä ei voi edes lähestyä suoraan. Tai kuten Aki Cederberg jossain kohtaa sanoo: "Perimmäinen syy tai jumaluus pysyttelee ihmiselle kenties etäällä, mutta voimme lähestyä tuota perimmäistä jumaluutta sen ilmentymien kautta. Noita ilmentymiä ovat lukemattomat jumalamme, henkemme ja haltiamme."

Luvun lopussa kirjoittaja siteeraa "muinaista saksalaisten kerettiläisten tervehdystä", johon muistan törmänneeni ennenkin, mutta en muista missä yhteydessä, enkä pikaisella googlauksellakaan löytänyt tarkempaa tietoa: 

"Luzifer der Unrecht geschah, Grüsst dich!"

"Lucifer, jolle tehtiin vääryyttä, tervehdys sinulle!"

 Vézelayn kylässä Ranskassa, kirjoittaja kuvaa kuinka...

"Auringon laskiessa syömme illallista hiljentyneen kylän ravintolan terassilla. Maistellessani viiniä mietin vanhaa Dionysos-Bakkusta, ekstaasin, runouden ja viinirypäleiden, alamaailman ja luonnon alkuvoimien jumalaa, jonka temppeli täällä oli ennen kirkkoja. On ajateltu, että aikojen alussa Euroopassa palvottiin laajasti eri nimillä kulkenutta, nautinnon jumalaa. Hänelle minä nostan maljani ilta-auringossa."

Sitten kirjassa tullaan vielä laajemmin kataareihin. Ei sinänsä mitään uutta minulle. Heistä olen koonnut kirjoituksen Katarismi. Kataarien viimeiseksi linnakkeeksi kutsutusta Montségurista on viime vuosina julkaistu kaksikin suomalaista dokumenttielokuvaa, jotka käsittelevät ennen kaikkea sen ympärillä tänä päivänä pyöriviä henkisiä etsjöitä: Shadowland (2024), jonka olen nähnyt (se löytyy Areenasta vuoteen 2030 asti), sekä Zone (2025). Aikanaan kyllä ihailin sitä miten kataarit mieluummin vapaaehtoisesti menivät roviolle kuin kielsivät uskonsa, mutta en tiedä onko mikään usko sen arvoinen... Montséguriin liitetään myös Graalin legenda. Kumma, miten ihmiset ovat etsineet jotain konkreettista esinettä, vaikka on melkein päivänselvää mitä Aki Cederberg siitä kirjoittaa:

"Vain turmeltunut mieli käsittää Graalin yksinomaan materiaalisena esineenä, jonkinlaisena maallista rikkautta mukanaan tuovana aarteena. Tällainen käsitys on toki valitettavan yleinen ajallamme, jolloin ihminen on kykenemätön ymmärtämään ikuisia totuuksia materian ja hyödyn tuolla puolen. Graal on transendentti, aineeton ja koskematon yhdistymisen merkki, joskin se voi myös ilmentyä materiaalisina esineinä. Graal on sekä yksilön että kollektiivin aarre: yhteys jumalallisen ja maallisen välillä. Lopulta Graal on jokaisen todellisen etsijän kaipauksen kohde."

Minua puhutteli ajatus, jota siteeraan myös toisessa blogissani: 

"Lopulta sekä kataarilaisuuden että kristinuskon keskiössä on vastakkainen dualismi, ajatus hyvän ja pahan, pimeän ja valon, hengen ja aineen ikuisesta kosmisesta taistelusta, mikä tekee kristinuskosta ja kataarilaisuudesta oikeastaan eroavaisia vain asteittain." 

Tuota dualismia en enää nykyään hyväksy. Se oli vahvasti läsnä myös gnostilaisessa mysteerikoulussa, Lectorium Rosicrucianum, johon kuuluin 1990-luvulla, ja joka piti itseään kataarien henkisenä perillisenä, mutta gnostilaisuus on itsessään monimuotoista, ja myöhemmin Cederberg siteeraakin Filippuksen evankeliumia: "Valo ja pimeys, elämä ja kuolema, oikea ja vasen kuuluvat yhteen. Niitä ei voi erottaa toisistaan." 

Toinen kataarien linnoitus, jossa hän vierailee, on tuttu Roman Polanskin elokuvasta Yhdeksäs Portti: Châteu de Puivert. Sitten käydään tietysti myös Rennes-le-Châteaun kirkossa, joka nykyään tunnetaan erityisesti Dan Brownin Da Vinci-koodi romaanin levittämästä fantasiasta, jonka onneksi myös Aki Cederberg torppaa. 

Erityisen mielenkiintoinen uusi tuttavuus minulle oli Villefranche-sur-merissä sijaitseva Jean Cocktaeun maalaama kappeli, Chapelle Saint-Pierre. Tästä Cederberg kirjoittaa:

"Cocteau käytti huomattavasti aikaa, energiaa ja resursseja vanhan 1500-luvulla rakennetun kalastajien verkkovarastona käytetyn kappelin restauroimiseen näkemyksensä mukaiseksi kappeliksi. Mutta Cocteaun käsitys katolilaisuudesta oli epäilemättä hyvin erikoinen ja esoteerinenkin, eikä hänen libertiinin elämäntyylinsä vastannut rivikatolilaisen ihanteita. Kuten poikkeuksellisia luovia yksilöitä yleensä, eivät häntä sitoneet tavalliselle ihmiselle tarkoitetut moraaliset tai muutkaan normit. Samanaikaisesti kun Cocteau oli uppoutunut kappelin maalaustyöhön, jota hän piti uskonnollisena työnä, asui hän vastapäätä sijaitsevassa Welcome-hotellissa. Siellä hän vuoroin nautti ja yritti vieroittaa itseään oopiumista ja harrasti seksiä satunnaisten nuorten merimiesten kanssa. Hotellihuoneessa hän tuijoitti itseään peiliin ja maalasi lukemattomia, myöhemmin nimellä Mystéres de Jean l'oiseleur julkaistuja omakuvia, ikään kuin yrittäen löytää todelliset kasvonsa, ja kirjoitti oopiumin ja sydänsurujensa innoittamana anonyymisti julkaistun eroottisen pienoisromaanin Valkoinen kirja [jonka muistan lukeneeni 1990-luvulla, vaikka en muista mitään sen sisällöstä]."

Luvun lopussa on vielä Cocteau-sitaatti: "Ja ääni sanoi: onnellinen on se, joka ei pyri ymmärtämään asioita vaan joka sydämellisesti ihailee niitä." 

Kristinuskoa Cederberg analysoi minusta erittäin onnistuneesti:

"Mutta vaikka kristinusko edustaa valloittajien uskontoa, sen keskeiseksi ratkaisemattomaksi ongelmaksi jää kuitenkin se, että vaikka kristinusko juurtuessaan Eurooppaan omaksuikin pakanallisuuden keskeisiä elementtejä, kuten juhlapyhät (jotka perustuivat aikaisempiin pakanallisiin juhlapyhiin) ja pyhimyslaitoksen (joka muistuttaa muinaista polyteismiä), ja vaikka siitä on ajan mittaan epäilemättä tullut muodoltaan eurooppalainen uskonto, se ei silti perimmäiseltä olemukseltaan ole Euroopasta. Kristinusko on saapunut kaukaisesta paikasta ja kulttuurista, sen henkistä maaperää ei löydä Euroopan sydänmailta, sen pyhä keskus ei ole Ateena. Languedoc tai edes myyttinen Hyperborea vaan kaukainen Jerusalem. Koska kristinuskon juuret ovat toisaalla, tämä erottaa sen ikuisesti Euroopasta. Se tulee siksi aina olemaan jollain perustavanlaatuisella tasolla eurooppalaisille vieras ja etäinen." 

Ja hiukan myöhemmin hän jatkaa: 

"Jo varhain vierastin tätä henkistä tyhjyyttä. Viehätyin esi-kristillisistä jumalista, johon kristinuskon paholainen usein sekoitettiin tai johon se perustui: satyyreista, nymfeistä ja mainadeista bakkanaaleineen, vasaraa heiluttavasta ukkosenjumalasta tai kansanperinteen runojumalista; näistä muinaisista, mahtavista jumalista, joiden läsnäolo kulki vahvana virtana läpi koko länsimaalaisen kulttuuriperinteen halki. Heidät oli helppo kuvitella asuttavan jotakin metsälehtoa, lampea tai vuorenhuippua, ja heidän arvaamaton, vaarallinen ja häilyvä olemuksensa tuntui olevan luontevampi tapa lähestyä todellista jumaluutta kuin jonkin kaukaisen erämaan isäjumala. Paholainenkin oli elinvoimaisempi kuin etäinen Jahve. Lopulta kaipasin myös kokonaisuutta: jumalutta, jossa yhdistyisi sekä pimeys että valo, sekä Jumala että Saatana."

Voin todella ymmärtää tuon tänä päivänä. Vietän samoja juhlapyhiä edelleen hyvällä omallatunnolla siitä syystä, että niiden pakanallinen alkuperä on meillä selvästi nähtävissä - kristillistetty merkitys on vain ohut päälleliimattu kerros. Tietenkin minä olen jäävi allekirjoittamaan kaikkea edellä esitettyä, koska oman uskonnollisen vakaumukseni olen hakenut Japanista asti. Mutta sekin on vain yksi ulottuvuus minun hengellisyydestäni, joka toteutuu ennen muuta harjoituksessa, metodissa jota noudatan. Sitä paitsi myös Cederberg on vastaanottanut vihkimyksen Intian nagababojen - alastomina vaeltavien pyhien miesten - traditioon, vaikka ammentaakin pohjoisesta henkisestä perinteestä. 

Enemmänkin näen edellä kerrotun korostavan sitä miten vieras ja ulkopuolinen tulokas myös kristinusko täällä on: vaikka se on vaikuttanut pitkään ja indoktrinoinut ihmisten mieliä, ei sillä silti voi olla mitään etuoikeutta ihmisten sieluihin. Ei ole mitään korkeinta, parasta ja oikeinta uskontoa. Kristittyjen uskovaisten ylimielisyys ei tunne mitään rajoja, ja väkisin tyrkyttäminen on vastenmielistä! Pahimpia ovat helluntailaiset, jotka kotikaupungissanikin julistavat kadulla mikrofoni ja kaiutin apunaan, tarkoituksella jopa Pride-kulkueen aikana. Jehovan Todistajatkin sentään nykyään vain seisovat kadulla telineineen, ja odottavat että ihmiset tulevat heidän luokseen. 

Käydessään Islannissa, Cederberg luonnollisesti tutustuu Ásatrúarfélagidiin [käytän meikäläistä d-kirjainta koska näppäimistössä ei ole kyseistä islanninkielen kirjainta], jonka olemassaolon olen suurella ilolla pannut merkille. Kirjoittaja tosin myös hiukan kritisoi sitä:

"Ásatrúarfélagid irtisanoutuu omien sanojensa mukaan uskonnollisena yhdistyksenä täysin politiikasta. Silti sen perusarvoissa on havaittavissa epäsuora poliittinen painotus. Järjestö edustaa 'suvaitsevaisuutta ja avoimuutta', joskaan tämä suvaitsevaisuus ei ulotu järjestön kutsumia konservatiivisia ja kansallismielisiä' arvoja tai sellaisiksi miellettyjä arvoja omaavia henkilöitä kohtaan. Hilmarin mukaan yhdistys on 'feministisesti suuntautunut'. Lisäksi Hilmar on ollut äänekäs seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolestapuhuja ja ajanut homoavioliiton laillistamista. Hilmar on myös kritisoinut Islannin ulkopuolisen aasainuskon paikoitellen soitaisaa luonnetta ja siihen usein liitettyä sankarinpalvontaa ja 'romanttista machoilua', jonka hän liittää 1800-luvun saksalaiseen kansallisaatteeseen. Järjestön mukaan kuka tahansa voi harjoittaa aasainuskoa, etnisestä alkuperästään ja asuinpaikastaan huolimatta." 

Muitakin pieniä, vastaavia kohtia tuli kirjassa vastaan, jotka antavat viitteitä kirjoittajan mielipiteistä, mutta nautin liikaa kirjan pakanallisten traditioiden ylistyksestä ja kristinuskon vierauden painottamisesta, sekä myös eurooppalaisuuden korostamisesta pelkän nationalismin sijasta, antaakseni vähäisten viittausten häiritä. 

Minun on todella vaikea nähdä miten ihmisarvo ja yhtäläiset oikeudet kaikille olisi vain poliittinen asia. Se ei myöskään voi olla mielipidekysymys. Minusta se on itsestäänselvyys. Joku totesi hiljattain, että ei ole edes olemassa kahta puolta: on vain ihminen. Ajattelumme on kehittynyt vuosituhansien saatossa, ja niinhän pitää ollakin. Emmehän me voi pysähtyä paikoillemme. Juuri ne voimat jotka tänä päivänä pyrkivät estämään ja kääntämään tuota kehitystä, näyttäytyvät syystäkin takapajuisina ja taantumuksellisina. Mitä tulee suvaitsemattomuuden suvaitsemiseen, tästä on filosofi Karl Popper määritellyt tarkemmin suvaitsevaisuusparadoksissaan. 

Myöhemmin kirjoittaja tulee johtopäätökseen:

"Ásatrúarfélagid on tavallaan aikansa lapsi - sen perustajat olivat taiteilijoita, jotka ammensivat yhtä lailla hippiliikkeestä, edistyksellisistä ideologioista kuin teosofiastakin perustaessaan liikettä. Nämä vaikutteet ovat yhä aistittavissa. On ajan kysymys, kehittyykö järjestö ja sen teologia näiden alkuperäisten vaikutteiden tuolle puolen. Mutta oli miten oli, on kaikilla eurooppalaisilla pakanoilla lopulta islantilaisilta paljon opittavaa." [Korostus minun.]

Italiaan saapuessaan kirjoittaja kertoo vuolaasti Gabriele d'Annunziosta (1863-1938), "runoilijasoturista ja esteetikosta", jonka Vittoriale-tialla hän vierailee vaimonsa kanssa. Henkilökuvauksessa merkillepantavinta varsinkin yllä olevaan aiheeseen verrattuna mielestäni oli tämä kohta:

"Tultuaan yhä tunnetummaksi kirjailijana d'Annunzio valittiin Italian parlamenttiin 'kauneuden edustajana'. Alun perin hän istui salissa oikeiston puolella, monarkistien ja nationalistien joukossa. Kyllästyttyään oikeiston paikalla polkevaan seisahtaneisuuteen hän aiheutti pienoisen skandaalin kävellessään yllättäen parlamentin kokouksessa oikeiston puolelta tuolien ja pöytien yli vasemmiston joukkoon, 'ketterästi kuin pukki'. Tämä lienee hänen ainoa merkillepantava tekonsa parlamentin jäsenenä. Mutta kuten myös vasemmisto pian huomasi, ei runoilija sitoutunut heidänkään linjaansa vaan kaipasi oikeiston ja vasemmiston tuolle puolen. D'Annunzio kirjoitti: 'Olen elämän, en kaavamaisuukisen mies.' D'Annunzio vannoi yksilöllisyyden, elämänvoiman, vallankumouksellisuuden ja tietynlaisen anarkismin nimeen. Hän uskoi ennen kaikkea runollisiin arvoihin, kuten 'elämä' ja 'kauneus', jotka korvasivat tavanomaiset poliittiset ideologiat ja olivat suosittuja 1800-luvun esteetikkojen ja nietzscheläisten vitalistien joukossa..." 

 Loppupäätelmä on hyvin kuvaava:

"D'Annuziota voi oikeutetusti arvostella monesta seikasta, kuten kansakuntaansa sotaan lietsomisesta, sillä suuri sota ei lopulta tuonut mukanaan uutta uljaampaa maailmaa ja ihanteiden toteutumista, vaan siitä tuli lähinnä varoitus sellaisesta suppeakatseisesta nationalismista, joka on repinut Eurooppaa kappaleiksi jo riittävän kauan. [!!!] Jos elämäkertoja on uskominen, d'Annunziota voi kenties moittia perheensä ja lastensa vähälle huomiolle jättämisestä, taikka tavasta, jolla hän kohteli rakastajattariaan heihin kyllästyttyään. D'Annunzio on lopulta varmasti ristiriitainen ja epätavanomainen, nykystandardien mukaan 'ongelmallinen' hahmo, mutta halusimme sitä tai emme, hänen kaltaisensa miehet luovat historiaa - eivätkä sellaiset miehet koskaan ole kokonaan hyviä taikka huonoja, vaan he ovat luonteensa mukaisesti jossain kaukana hyvän ja pahan tuolla puolen."

Ja on pakko todeta, että jotain perää lienee Aki Cederbergin sanoissa kirjan loppupuolella:

"Samanaikaisesti kun eurooppalaiset ovat kadottaneet itsensä eivätkä uskalla pitää omia puoliaan edes teorian tasolla, suuntautuu Eurooppaan lähes rajaton maahanmuuttajien ihmisvirta Euroopan ulkopuolelta, lähtökohtaisesti Euroopalle vieraista kulttuureista ja uskonnoista, jotka eivät lainkaan kärsi samasta itsetunnon puutteesta kuin eurooppalaiset. Tämä on johtanut hiljalleen siihen, että Eurooppa muistuttaa päivä päivältä vähemmän itseään ja enemmän niitä kulttuureita ja paikkoja, joista suuret ihmismassat tulevat. Monikulttuurisuuden ideologian paljon kuulutettu sotahuuto, monimuotoisuus eli diversiteetti, merkitsee käytännössä lähinnä sitä, että jokin asia on vähemmän eurooppalainen..."

Ja vielä:

"Politiikka voi tarjota parhaimmillaan vain väliaikaisia ratkaisuja ihmisen syvempiin ongelmiin ja on lopulta luonteeltaan horisontaalista, profaania, reaktiivista ja väistämättä aikaan sidottua. Pyhä sen sijaan on vertikaalista, ikuista, ajan tuolla puolen, joka suuntaa katseemme kohti korkeinta, henkistä johtotähteämme. Tuota tähteä kohtaan olen kurkottanut. Olen myös nähnyt, että pyhän taso ja henkinen traditio on jotain, mikä voi ylittää puoluerajat ja poliittiset ideologiat. Se on paikka, jossa kaikki kohtaa - se on yhdistävä henki."

Kirjassa siteerataan tietenkin myös Kalevalaa. Sen viimeinen runo kertoo kristinuskon tulosta Suomeen, ja Väinämöinen lähtee veneellään, lausuen:

Annapas ajan kulua,

päivän mennä, toisen tulla,

taas minua tarvitahan,

katsotahan, kaivatahan

uuen sammon saattajaksi,

uuen soiton suorijaksi,

uuen kuun kulettajaksi,

uuen päivän päästäjäksi,

kun ei kuuta, aurinkoa

eikä ilmaista iloa.

 

 

Lukemaani kirjallisuutta

Heti alkuun totean, että otan näkökulman jossa haen lukemalleni yhtymäkohtia omasta elämästäni. 

 Philip Goldberg: Yoganandan elämä - Joogi, josta tuli moderni guru (Viisas Elämä 2022). 

Kirjoittaja on amerikkalainen kirjailija, luennoitsija, meditaatio-opettaja ja henkinen ohjaaja. Paramahansa Yogananda Wikipediassa. Katso myös SRF Finland. 

Esipuheessaan Goldberg vastaa heti aluksi kysymykseen, miksi uusi elämäkerta, kun meillä on jo Joogin omaelämäkerta:

"Yleisluontoinen vastaus on se, että jokaisen historiallisesti tärkeän henkilön kohdalla on tilaa useammalle kuin yhdelle kirjalle. Tarkemmat vastaukset ovat: 1) Yoganandan merkittävä omaelämäkerta kertoo vähintään yhtä paljon muista ihmisistä kuin hänestä itsestään. 2) Kertomuksessa on useita aukkoja. Joissakin tapauksissa usean vuoden tapahtumat tiivistetään pariin lauseeseen. 3) Vaikka Yogananda viettikin lähes koko elämänsä Amerikassa, niin ainoastaan noin kymmenen prosenttia koskee tuota hyvin tuotteliasta ja historiallisesti merkittävää kautta. Näiden aukkojen täyttäminen tuntui sekä houkuttelevalta että tärkeältä." 

Olen lukenut Joogin omaelämäkerran kauan sitten. Muistaakseni siinä kerrotaan runsaasti hyvin mielikuvituksellisia tapahtumia, kuten ilmestyksiä ja näkyjä, joihin voi olla vähän vaikea suhtautua. Minun nähdäkseni Yoganandan suurin ansio oli siinä kuinka hän toi idän ja lännen henkisyyttä yhteen. Kirjassa kerrotaan mm. kuinka hän luennoi New Yorkin episkopaalisessa kirkossa, aiheenaan "kristinuskon ja hindulaisuuden metafyysinen ykseys", siitä kuinka kokemusperäinen pyhien kirjoitusten tulkinta eroaa uskomuspohjaisesta, ja mitkä olivat kristinuskon ja hindulaisuuden yhtymäkohdat ja mitkä olivat yleiset hindulaisuudesta vallitsevat väärinkäsitykset. 

Omassa toisessa blogissani vanhassa kirjoituksessa ajalta, jolloin olin vielä kristitty, selitän Pyhää Kolminaisuutta myös hindulaisuuden kannalta. Eivät ne niin kaukana ole toisistaan. Hindulaisuuden olen kokenut tekevän kristinuskonkin tavallaan jopa ymmärrettävämmäksi. Yoganandan lisäksi myöhemmin ainakin Osho ja Deepak Chopra ovat tulkinneet Jeesuksen elämää uudella, tuoreella tavalla. 

Yogananda vieraili mm. Assisissa, Pyhän Franciscuksen haudalla, ja kertoi: "Ollessani käymässä hänen haudallaan asetin pääni sen kivetykselle, ja siinä samassa Pyhä Franciscus ilmestyi minulle. Koko hautakammio värähteli hänen energioidensa ansiosta." Itsekin olin yhteen aikaan inspiroitunut nimenomaan Franciscuksesta. 

Totta kai hän kävi myös pyhässä maassa ja pyrki seuraamaan Jeesuksen jalanjälkiä. Hän kirjoitti kirjeessä: "Hänen nimensä elää ikuisesti, mutta vain harva näkee sen todellisen Jeesuksen, joka eli täällä ja käveli näitä katuja pitkin. Hän kulki kanssani kaikkialle, mutta Betlehemissä, astuessani seimeen, missä Maria oli hänet maailmaan saattanut, hän kosketti minua aivan erityisellä tavalla." 

Eläessäni viimeisiä vuosiani kristittynä, kenties jo siirtymävaiheessa, mm. juuri Yogananda inspiroi minua paljon. Yhdistin etenkin hindulaisia käytäntöjä hartaudenharjoitukseeni, josta muotoutui Puja-rituaali ehtoollisineen. Vielä myöhemminkin minua puhutteli myös kuva Jeesuksesta meditoimassa lootusasennossa; harkitsin jonkin aikaa sellaisen patsaan tilaamista ulkomailta (kuva vasemmalla), usein juuri Yoganandan seuraajien levittämänä. 

Toki hartauteeni sisältyi myös esim. buddhalaisen mallin mukainen turvautuminen, Pekka Ervastin aikoinaan ehdottamassa muodossa, eli "minä turvaudun Kristukseen; minä turvaudun Kristuksen oppiin; minä turvaudun Kristuksen yhteisöön" (yhteisön näin tuolloin ennen kaikkea spirituaalisena, ja samaa voisi kai sanoa nykyäänkin). 

Päätin sessioni Zazen-meditaatioon, jonka olin oppinut paikallisessa Zendossa. Minua inspiroi mm. Willigis Jägerin kirja, Aalto on meri (Basam Books 2012). Kirjoittaja on henkinen opettaja, zen-mestari ja kristitty pappi. 

Seuraava Swami Akhilanandan (1894 - 1962; hän oli Ramakrishnan seuraajia) rukous sisältyi niin ikään hartauteeni: 

Hän, joka on kristittyjen Isä taivaissa, juutalaisten Pyhä, islamilaisten Allah, buddhalaisten Buddha, kiinalaisten Tao, zarathustralaisten Ahura Mazda, hindujen Brahman, johtakoon meidät epätodellisesta Todelliseen, pimeydestä valoon, sairaudesta ja kuolemasta kuolemattomuuteen. Kaikki-Rakastava Olento ilmentäköön itsensä meille, ja suokoon meille pysyvän ymmärryksen ja kaiken kuluttavan jumalallisen rakkauden. Rauha. Rauha. Rauha olkoon kaikille. 

Ajatus on ylevä, vaikka sisältää pari epäjohdonmukaisuutta, jotka käänsin suomeksi sellaisenaan: uskontojen seuraajien joukossa mainitaan "kiinalaiset" kansana - olisiko "taolaiset" ollut osuvampi - ja Buddha luetaan jumalan nimien joukkoon, johon se ei kuulu (vaikka myöhemmässä hindulaisuudessa Buddhasta tehtiin yksi Vishnun ilmenemismuoto)! Itse asiassa, Tao ei tarkalleen ottaen myöskään ole mikään jumalolento. 

 Hartauteeni sisältyi myös Yoganandan tekemä laulu, jota toistelin; tässä hänen itse esittämänään:

Cloud-colored Christ come; Oh my cloud-colored Christ come; Oh my Christ, Oh my Christ, Oh my Christ; Jesus Christ come!

"Antaumus" kuulunee yhä henkiseen harjoitukseeni Nichiren-buddhalaisena, mutta täysin vailla ylenpalttista tunteilua, enemmänkin meditaation kuin hartauden harjoituksen merkityksessä. 

Yogananda käytti myös affirmaatioita, joista kirjassa annetaan kolme esimerkkiä:

• Parantava voima virtaa jokaisen soluni läpi. Minä olen osa jumalallista, kaikkialla läsnäolevaa energiaa.
• Pyrin päivä päivältä suurempaan onneen sisäisesti, yhä vähemmän ulkoisten nautintojen kautta.
• Minussa on luovuuden pyhä henki. Ääretön viisaus ja tietoisuus ohjaa minua ja poistaa kaikki esteet.

Matti Helelä: Golgatalta Gambriniin - Hihhulista homoksi (Books on Demand 2021). 

Muistelmateos omakustanteena, joka todella puoltaa paikkaansa. Muistelmat alkavat 1970-luvulta. Kirjoittaja hurahti nuorena uskovaiseksi oikein kunnolla, oli vaihto-oppilaana USA:ssa, meni naimisiin, sai pojan, ja luopui uskostaan myöhemmin tultuaan viimein sinuiksi homoseksuaalisuutensa kanssa. Oli todella riemastuttavaa lukea hänen kuivan ironisia huomioitaan siitä miten hän käyttäytyi ja ajatteli uskovaisena. 

Kirkkoherra Voitto Viro on mielestäni oivallisesti käsitellyt näitä asioita eräästä hänen kirjastaan kokoamassani blogijulkaisussani! Hän kirjoittaa mm. näin: 

Mutta monesti "todistajat" uskonnollisella imelyydellään antavat kristittynä olemisesta todellakin vastenmielisen ja hävettävän kuvan. Silloin sietää tarkkaan ajatella, onko kysymys Kristuksen häpeän kantamisesta vai Kristuksen väärinkäsittämisen ja tyhmyyden häpeän kantamisesta.

Kristitty voi myös esiintyä alituisena saarnailijana, jolla on joka tilanteeseen Jumalan sana huulilla. Hän voi alituiseen tuomita toisinajattelevia. Hän voi pitää kaikkea iloa syntinä. Hän voi yksinkertaisesti edustaa Herraansa niin yksinkertaisesti, että normaali ihminen ei voi muuta kuin tympääntyä. Olkaamme varuillamme, jos meitä pilkataan. Se on todennäköisesti pelkästään meidän oma vikamme.

Ja vaikka minä en koskaan ole kulkenut valtavirran mukana, kykenen ymmärtämään: olenhan toki "hurahtanut" itsekin 1995 ja ollut varsin fanaattinen - erilaiset opilliset käsitykset eivät tee eroa psykologiseen kokemukseen sinänsä, sen tajusin verrattain myöhään. Kerron tästä erityisesti muistelmasarjani Ecce Ego osassa VII. 

Itsekin joskus haaveilin kirjoittavani kirjan omakustanteena, mutta netti hoitaa saman asian ilmaiseksi. Eivät nämä kuitenkaan ole mitään laajaa lukijakuntaa kiinnostavia asioita. 

Matti Helelä kertoo mm. näin:

Mikä tärkeintä, olin pelastunut (helvetin tulesta nimittäin) ja matkalla taivaaseen. Jeesuksen verellä pesty kaikista synneistä. Tästä olikin syytä olla iloinen ja kiittää mahdollisimman paljon joka päivä. Polvistua rukoukseen ja ylistykseen. Jumala tykkäsi palvonnasta, ja kyllähän kristityn kuuluikin olla nöyrä. Itse asiassa opin sen varsinaisen ylistyksen vasta myöhemmin, kun sain mallia muilta. Meillä oli sekä omituinen tarve että velvollisuus kohdella Jumalaa kuin jotakin narsistia, joka janoaa jatkuvaa kehua ja ylistystä. Tärkeätä oli rukoilla myös muiden puolesta, jotta hekin löytäisivät Jeesuksen ja pelastuisivat. Ja heille piti myös kertoa Jeesuksesta eli todistaa. Huoli muiden pelastumisesta oli kova ja todellinen, vaikka iloa muuten riitti. Raamattu oli tärkeä päivittäinen tiedon ja inspiraation lähde.

Kirjan lopusta hänen runonsa vuodelta 2010, homokeskustelu: 

Yli puoli vuosisataa sain elää
Että homokeskustelu puhkesi terään
Siinä Räsänen veti herneen nenään
Ja kansa teki päätelmät perään

Idiootit tekopyhät
Heiltä värssyt löytyvät pyhät
Niillä itsetuntoa nuijitaan
Homot sanonko-minne tuomitaan

Vaikka ihminen pelastuu armosta
Niin luovu ei hän tarmosta
Toinen pitää tuomita
Raamatulla puomita

Minua eivät räsäsläiset haavoita
Eivät pahemmin taakoita
Haavat tulivat lähimmiltä
Parhaimmilta ystäviltä

Ystävyys poikki poikkaistiin
Kaikki siteet katkaistiin
Minut helvettiin tuomittiin
Puhelimen luuriin huudettiin

Koska itseäni kutsuin veljeksi
Ja olin muuttunut synnin helmeksi
Ei kanssani saanut oleskella
Ei syödä eikä seurustella

Senhän kielsi Raamattu
Tuo pyhä kirja siunattu
Kovin paljon siteerattu
Seksissä niin noteerattu

Juuri kun ystäviä tarvitsin
Kipeimmin heitä kaipasin
Yksin minut jättivät
Raamatulla sättivät

Kun iloisesti tervehdin
Kadun varressa myöhemmin
Hapan katse kääntyi pois
Kuin vahinko se ollut ois

Kristusta he rakastivat
Lähimmäisen hylkäsivät
Jeesuksen mailleen mättivät
Kun minut niin helposti jättivät

Kauan heitä kaipasin
Ja unissani muistelin
Mutta missä oli ystävyys
Sen todellinen syvyys?

Kun ihminen helvettiä kailottaa
Hän muille sitä aikaansaa
Helvetti voidaan unohtaa
Ja taivas maahan rakentaa

Kirjan nimessä mainittu Gay Gambrini oli Suomen ensimmäinen homoravintola Iso Roobertinkadun sisäpihalla, joka avattiin 4.7.1984. Perustaja - nyt jo edesmennyt Tuomo Isotalo - oli jossain vaiheessa Facebook-kaverini, ja muisteli joskus aikaansaannoksiaan. Muistan nähneeni siellä kuvatun pätkän jossain vanhassa tv-ohjelmassa. Minun osallisuuteni Suomen homohistoriaan alkaa vasta Don't Tell Mamasta. [Gambrinin historiasta perusteellisemmin.]

Katso Matti Helelän blogi, LyriikkaMatti. 

Oma blogini, Homo Spiritus, keskittyy hengellisyyden ja homoseksuaalisuuden tematiikkaan, alun alkaen kristilliseltä pohjalta, vaikka onkin sittemmin kasvanut siitä yli. 

Itse kyllä löysin kirkon, jossa minut hyväksyttiin omana itsenäni, enkä enää kokenut ristiriitaa uskoni ja identiteettini välillä. Menetin vain lopulta tyystin uskoni kristinuskon tarjoamaan totuuteen - siitä huolimatta että en koskaan tyytynyt oppien perinteisiin tulkintoihin, vaan täydensin niitä esoteerisilla selityksillä, joissa mielestäni oli silloin enemmän järkeä - halusin ymmärtää enkä vain uskoa sokeasti. Tänä päivänä se näyttäytyy minulle hiukan kummallisena: niin kuin kristinuskon opit eivät jo itsessään olisi mielikuvituksellisia, selitin niitä entistäkin korkealentoisemmilla teorioilla. Ja tätä kutsuin järkeväksi. 

  Uskonnottomuus ei kuitenkaan ollut tie minulle, vaikka jonkin aikaa elin tunnustamatta mitään uskontoa. Kokonaan uusi uskonto on ollut vastaus, joka tyydyttää minun sisintäni, ja sisimmästäni se myös nousi... enkä anna kenenkään muun sanella mitä sen pitäisi olla!

Helelä lainaa kirjansa johdannossa Jussi K. Niemelää Skeptikko-lehdessä 3/2018, "Kuinka epäillä empaattisesti": "Voidakseen elää maailmassa, ihmisen on uskottava asioihin. Se, mihin ihminen uskoo, kertoo hänestä paljon. Myös se, mihin hän ei usko, tai on joskus uskonut, mutta ei usko enää, on paljastavaa." Ei aavistustakaan mitä se minusta kertoo. Olen erinomainen kyökkipsykologi, mutta tähän asiaan en ole paneutunut... ja ehkä itseään vain ei näe niin kuin joku toinen näkee, joten kertokoot muut minulle. 

PIMEYDESSÄ

Vielä 2024-2025 päivitin kirjoitukseni "Minun tieni" kappaletta, joka käsitteli lyhyeksi jäänyttä vaihetta (noin pari vuotta) elämässäni, kun vieraannuin kristinuskosta ja tunnustauduin luciferistiksi, kunnes vuoden 2015 lopussa elämäni muuttui totaalisesti silloisen puolisoni kuollessa. Nämä myöhemmät lisäykset tuohon kappaleeseen ovat koskeneet ajatuksiani modernista satanismista tänä päivänä, eivätkä oikeastaan enää sopineet kirjoitukseen, joka nimenomaan viittaa tuohon tiettyyn ajanjaksoon. Sen takia olen päättänyt julkaista nuo ajatukset nyt omana kirjoituksenaan. 

Alun alkaen aioin tehdä tästä osan kirjoitusta, jonka yleensä julkaisen vuoden vaihteessa ja tarkastelen menneen vuoden tapahtumia elämässäni, mutta se muokkautui paitsi itsenäiseksi julkaisuksi, myös luonnostaan jakautui kahteen osaan, joista tämä on ensimmäinen. Toinen osa nimeltä "Valoa" käsittelee lukemiani kirjoja, ja niiden kautta heränneitä ajatuksia... 

Eliphas Levi: Baphomet

Olen kannattanut lämpimästi The Satanic Templeä, joka toimii nykyään myös Suomessa, ja edustaa täysin ateistista ja symbolista lähestymistapaa asiaan. Sitä voisi ehkä myös kritisoida eräänlaisena "Halloween-satanismina". Katso myös kirjoitus, "Church of Satan vs. Satanic Temple", jossa vertaillaan heitä ja Anton LaVeyn 1960-luvulla perustamaa kirkkoa, sekä TST:n papin, Lilith Starrin nettisivu: hän on positiivinen esimerkki vakavasti otettavana satanistina; toisin sanoen, kunhan vakaumus on aito, eikä vain nimellistä puuhastelua. Sitaatti Lilith Starrin Facebook-postauksesta: "TST on uskonto, eikä vain yleisaktivistiryhmä, jota kuka tahansa voi käyttää lempiprojekteihinsa." Hänellä on kotialttari, ja blogissaan hän on julkaissut päivittäisen satanistisen omistautumisrituaalinsa. Hän on kirjoittanut myös kaksi kirjaa, The Happy Satanist: Finding Self-Empowerment, ja Compassionate Satanism: An Introduction to Modern Satanic Practice. 

Suomen seurakunnan toiminnasta en ole vielä täysin vakuuttunut näkemäni perusteella: myydään tuotteita, lahjoitetaan rahaa hyväntekeväisyyteen... Ok. Kiva. Tosin elämme (onneksi) aivan erilaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa kuin Yhdysvalloissa, vaikka kyllä meilläkin olisi vielä paljon tehtävää esim. uskonnonvapauden suhteen. Toisaalta voisi myös kysyä, onko TST niin perinjuurin amerikkalainen liike, ettei sillä ylipäänsä ole mitään annettavaa eurooppalaisille... 

Seuraavan invokaation TST:n edustaja antoi uskonnonvapauden nimissä Ottawan piirikunnan kokouksessa huhtikuussa 2024, kristittyjen tietenkin protestoidessa rakennuksen ulkopuolella:

"Seisokaamme nyt kumartumatta ja vapaana pimeinä aikoina pelokkaista mielistä syntyneistä mystisistä opeista. Omaksukaamme luciferinen virike syödä Tiedon Puusta ja hävittäkäämme vanhat autuaat ja lohdulliset harhakuvitelmamme. Vaatikaamme että yksilöitä arvostellaan todellisista teoistaan, ei uskollisuudestaan mielivaltaisille sosiaalisille normeille ja illusorisille luokitteluille. Järkeilkäämme ratkaisumme agnostisuudella kaikissa asioissa, pitäen lujasti kiinni ainoastaan siitä joka on todistetusti totta. Seisokaamme lujasti mitä tahansa ja kaikkea mielivaltaista auktoriteettia vastaan, joka uhkaa yhden tai kaikkien henkilökohtaista yksilönvapautta. Sen mikä ei taivu, täytyy murtua, ja sitä jonka totuus voi tuhota, ei pitäisi koskaan säästää kuolemaltaan. Se on tehty. Hail Satan."

TST perustettiin 2013, jolloin minä aloin tympääntyä kristinuskoon, joten se ei vielä ollut niin laajalle levinnyt ja tunnettu kuin nykyään; jos olisin tiennyt heidänlaisestaan satanismin tulkinnasta, joka ei ole niin negatiivista kuin Church of Satanilla (tai sanokaamme, että sellaiselta se saattaa ainakin vaikuttaa), minun ei ehkä olisi tarvinnut kikkailla nimien ja tulkintojen kanssa. Tosin välittömästi esoteerisen kristinuskon jälkeen ymmärrettävästi ehkä vielä tarvitsin esoterismia. Nyt vuosien kuluttua uskon yhä vähemmän mihinkään. Sillä poikkeuksella, että TST mainitsee heidän eroavan Church of Satanista mm. siinä, että LaVeyn ajatusmaailmassa oli vielä kaikesta huolimatta tilaa magialle. Tämä on totta myös minun suhteeni, jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla.

Olen myös kuunnellut podcastia, jonka yhdessä jaksossa ateistiset satanistit puhuvat teistisestä satanismista, ja etenkin sen suurimmasta ja tunnetuimmasta edustajasta Suomessa eli Azazelin Tähdestä, ja se oli yksiselitteisesti täysin ala-arvoista roskaa! Outoa, että he syyttivät AT:tä ylimielisyydestä ateistista satanismia kohtaan - jollaista minä en ole huomannut - ja sitten itse osoittivat äärimmäistä ylimielisyyttä; tästä myös keskusteltiin AT:n foorumilla, jonka podcastin tekijätkin panivat merkille, ja vielä seuraavassa jaksossa kuultiin yhden osallistujan tekemä "nokkela" pilkkakirjoitus (kyseinen henkilö on esiintynyt sittemmin myös Ylen Perjantai-dokkarissa).

 Älykkyys on mielestäni hyvin "satanistinen" ominaisuus, ja AT on tässä tapauksessa osoittanut sitä paremmin, vaikka voikin olla eri mieltä mihin sitä kannattaisi käyttää; minustakin esim. jumalan ja Jeesuksen sekoittaminen keitokseen on vähintäänkin outoa: satanismin koko pointti on nähdäkseni juuri irtiotto kristinuskosta (joskin ilman kristinuskoa ei olisi satanismiakaan) - sen on nimenomaan tarkoituskin ärsyttää ja pelottaa kristittyjä. TST:n käyttämä Baphomet-symboli kuvaa dualismia, joka on kristinuskossa vahvasti läsnä; toisaalta se kuvaa myös tasapainoa. 

Kusipäisyys ei ole eduksi kenellekään. Jonkin arvostelu puutteellisin tiedoin on vain ennakkoluuloista. Minulla taas on aidosti omakohtaista kokemusta ja sisäpiirin tietoa moneen suuntaan: se oikeuttaa minun esittämäni arvostelun. Sitä paitsi heillä oli myöhemmässä jaksossa vieraana Church of Satanin suomalainen jäsen, joka oikoi joitain harhakäsityksiä laveylaisesta satanismista, jota he ovat myös paljon kritisoineet. Siitä huolimatta sen jälkeenkin yksi ohjelman tekijöistä jatkoi LaVeyn vähättelevää ja pilkallista nimittelyä jakso toisensa perään. En ole mikään LaVeyn ykkösfani, vaikka tunnustankin myös hänen ansionsa (ennemminkin ihailen hänen tytärtään, Zeena Schreckiä, joka on jo kauan sitten irtisanoutunut satanismista), mutta minulta meni kyllä tyystin maku tästä podcastista. 

Minä odotan vähän enemmän myös satanisteilta, olivatpa sitten ateisteja tai ei, mutta toisaalta... voiko ihmisiltä odottaa paljoakaan? 

Niin ikään Yle Areenassa (vielä tätä kirjoittaessa) on sarja Miki Liukkonen, sivullinen, jonka yhdessä jaksossa teemana on satanismi, ja mukana aluksi kaksi Azazelin Tähden edustajaa ja lopuksi ateistinen feministinen satanisti. Jälkimmäisen suhteen on pakko tulla samaan johtopäätökseen kuin Miki: jos kuka tahansa voi olla "satanisti" ja "satanismia" voi olla mikä tahansa, ei siinä ole paljon mihin tarttua. Sen sijaan Azazelin Tähden filosofinen ja palvonnallinen perusta vaikuttaa lujalta, oli siitä muuten mitä mieltä hyvänsä. 

Ennemmin kuin yllämainittua podia, suosittelen lämpimästi englanninkielistä Hail Satan-podcastia, jota houstaa amerikkalainen Joseph Rose, TST:n jäsen, joka on myös perustanut taas yhden uuden modernin satanismin haaran, itsenäisen seurakunnan, joka hyväksyy jäseniä kaikkialta maailmasta. Hän on puolustanut TST:n puhemiestä, Lucien Greavesia, joissain yhteyksissä missä hän on saanut paskaa niskaan omiltaan, ja yhtälailla tarpeen vaatiessa kritisoinut häntä. Sanottakoon, että TST ei suhtaudu häneen ystävällismielisesti. Podissa on käsitelty asiallisesti ja tasapuolisesti myös Church of Satania. TST:ssä on ollut sisäisiä konflikteja, joiden johdosta se on kiristänyt autoritäärista otettaan jäsenistöstään; siihenkään porukkaan en liittyisi. 

Ensimmäinen TST:n seitsemästä opinkappaleesta sanoo: "Ihmisen tulee pyrkiä toiminnassaan myötätuntoon ja empatiaan kaikkea elollista kohtaan, järjen ja kohtuuden rajoissa" (engl. "in accordance with reason"; suomennos Suomen seurakunnan sivulta). TST on hyvin muodikas tässä ajassa, ja siitä onkin tullut modernin satanismin pää-äänenkannattaja. 

Silti Church of Satan on se alkuperäinen, jo yli 50 vuotta, eikä se edes halua vedota massoihin vaan yksilöihin. Joseph Rose suositteli jossain jaksossa satanismista kiinnostuneita lukemaan ensimmäiseksi LaVeyn Saatanallisen Raamatun, ja katsomaan mistä on samaa mieltä, mistä eri mieltä (olen tietysti lukenut sen kauan sitten; suomenkielistä kirjaa myydään satasella divareissa: ihan sen arvoinen se ei mielestäni ole!). Hän on osoittanut kuinka paljon TST on myös velkaa kirjalle, vaikka heikäläiset haluaisivatkin asian kiistää. TST:n seitsemän opinkappaletta ovat ilmeisesti monelle olleet hyvin samaistuttavia. Minulla ei ole tällaista kokemusta, vaikka en näe niissä paljoa vastaansanomistakaan.

 

Pakko todeta, että myötätunto-aspekti on minulle erityisen vaikea, vaikka lopun viittaus järkeen ja kohtuuteen hiukan sitä lieventää. Myönnän, että olen taipuvainen misantropiaan, ja siten Church of Satan vetoaa minuun tietyllä tapaa paremmin, esim. Anton LaVeyn yhdeksästä saatanallisesta julkilausumasta numero 7: "Saatana edustaa ihmistä vain yhtenä eläimistä, toisinaan parempana, useammin huonompana kuin nelijalkaiset, koska hän on 'jumalallisen hengellisen ja älyllisen kehityksensä' ansiosta tullut eläimistä häijyimmäksi!" Ja toisaalta minua miellyttää että Maan yhdestätoista saatanallisesta säännöstä numero 10 sanoo: "Älä tapa ei-ihmis-eläimiä muutoin kuin hyökkäyksen kohteeksi joutuessasi tai ravinnoksesi." Eläimiä kohtaan tunnen aitoa myötätuntoa, ihmisiä kohtaan se on vaikeaa - koska ihmiset tekevät siitä vaikeaa. 

No, yksi reikin periaatteista sanoo, "osoita myötätuntoa itsellesi... ja toisille": toisin sanoen, armahdan itseäni siitä että en (vielä) kovin hyvin kykene myötätuntoon toisia kohtaan. Lähimmäisenrakkauskin alkaa itsestä; niin hoin itselleni kristittynä. Minä olen monia asioita, myös keskenään ristiriitaisia asioita. Satanismi kanavoi hyvin vihaa ja turhautumista, mutta silloin se ei tietenkään saa olla liian lempeää ja kilttiä, vaikka Saatanan hahmosta on kyllä moneksi. 

Vihakin on sinänsä vain tunne siinä missä mikä tahansa muukin, mutta olen aina kokenut sen kuin myrkkynä, tai tulena: saatat kyllä levittää sitä ympärillesikin, mutta ensisijaisesti se aina myrkyttää sinut itsesi sisältäpäin, polttaa sinua itseäsi. Vihasta ei pääse kohdistamalla se satunnaisesti valikoituneeseen  kohteeseen, vaan eliminoimalla sen juurisyy, joka on siis itsessä. Sananmukaisesti yksilö on se joka nousee massan yläpuolelle, ei älyllisesti, vaan niin ettei anna kaikkien maailman tuulten kuljettaa itseään muiden mukana.  

Baphomet-ruusukko, joita
myydään Etsyssä: esteettisesti
miellyttävä.

 Ainoastaan yksi TST:n seitsemästä opinkappaleesta ei ole täysin minun mieleeni: "Jokaisen vapautta on kunnioitettava, mukaanlukien oikeutta loukata." Tämä on amerikkalaista "sananvapautta", jota me emme tarvitse, ja mielestäni on hyvä että meillä on laki uskonrauhan rikkomisesta, joka luonnollisesti koskee mitä tahansa uskontoa.  Ihmisiä ja heidän katsomuksiaan tulee kunnioittaa... mutta toki vain niin kauan kuin he eivät niitä väkisin tyrkytä muille ja loukkaa muiden vapautta, hyökkää muiden katsomuksia vastaan. Mutta ehkäpä samaisen opinkappaleen jälkimmäinen osa sanoo juurikin sen: "Jos joku kajoaa toisen henkilökohtaiseen vapauteen, joutuu hän luopumaan myös omasta vapaudestaan." Esimerkkinä aihepiiri, jonka ympärillä The Satanic Templen aktivismi Suomessa on paljolti pyörinyt: jos ajattelet että sinulla on oikeus hyökätä seksuaalivähemmistöjä vastaan, koska raamattu sanoo... niin ensinnäkin: haista paska! Toiseksi, nämä asiat eivät ole lainkaan vertailukelpoisia. Seksuaalinen suuntautuminen on osa sinua koska olet syntynyt sellaiseksi, etkä voi sitä muuttaa; uskonto valitaan (tai, valitettavasti, siihen joskus myös kasvatetaan ilman omaa valintaasi). Toisin sanoen, homous ei ole valinta; uskontosi on (ja siitä voi parantua!). Joten usko mitä uskot, kunhan pysyt samanmielisen lahkosi piirissä rukoilemassa, etkä tule julkisuuteen tuomitsemaan "syntisiä" ja pyri muuttamaan koko yhteiskuntaa koskevia lakeja uskontosi mukaiseksi. Tänä päivänä olen sitä mieltä että vaikka tulkintoja on toki monia, kristinuskoon (ja kaikkiin abrahamilaisiin uskontoihin) on sisäänrakennettu monia hyvin ongelmallisia elementtejä, joita en nyt käy erittelemään: sen takia vaikka olisit liberaali kristitty, joudut näkemään vaivaa selittääksesi parhain päin nämä asiat, ja se on älyllistä itsepetosta. Siihen olen syyllistynyt itsekin. 

Jos Raamatun ottaisi vakavasti, tulisi hulluksi; mutta ottaakseen sen vakavasti, täytyy jo olla hullu

        En vihannut Jumalaa tai Kristusta, vaan pelkästään vihaamieni ihmisten Jumalaa ja Kristusta.

- Aleister Crowley

En syty tuleen jos käyn kirkossa ja saatan jopa kokea hetken rauhoittumista, mutta en voi yhtyä mihinkään mitä siellä sanotaan - se on tyhjää sanahelinää. Saattaisin kyllä oksentaa, kuten Manaaja-elokuvan Regan-tyttö, jos joku tulee minulle henkilökohtaisesti tuputtamaan uskoaan. Ei minulla ole mitään fiksuja kristittyjä vastaan, mutta paljonkin kiihkoilevia hihhuleita vastaan. 

Kun ajattelee esim. Yhdysvaltain ns. evankelikaalisia kristittyjä, jotka selvästi ovat osoittaneet täysin vastakkaisia arvoja kuin ne joita Jeesus ruumiillisti - he "seuraavat Jeesusta" vain nimellisesti ja sen sijaan palvovat hänestä tehtyä epäjumalankuvaa - on hyvinkin loogista että juuri The Satanic Temple puhuu myötätunnon ja empatian puolesta... kuten myös se, että Azazelin Tähden Johannes Nefastos on kirjoittanut kaksikin kirjaa Jeesuksen vuorisaarnasta, ja heillä on myös osuvasti nimetty lehtinen, "Kristus vai kristinusko?"

Minun enkelini on minun demonini, eli daimonini; inspiroijani yhtä lailla kuin riivaajani. 😇😈

YouTube-video: Blutengel - Morningstar. Tämä olisi minun valintani luciferistiseksi anthemiksi. (Genre ei todellakaan ole black metal, josta en välitä, vaan darkwave.) Bändi on saksalainen, ja engl. sanoitus hiukan tökkii minun korvaani, puhumattakaan siitä että video on kliseinen tuhmine nunnineen ja ylösalaisine risteineen (joka on alunperin Pietarinristi, mutta symbolien merkitys voi muuttua, kuten on lännessä käynyt swastikalle), mutta muuten se on hyvin voimaannuttava: "Follow the morningstar!"  

Ongelmallista satanismissa on sen täydellinen riippuvuus kristinuskosta, johon se on reaktio. Hedelmällisempää on omaksua kokonaan uusi uskonto. 

Pikainen googlaus "buddhism satanism" antoi ensimmäisenä tämän lausunnon: "Buddhalaisuuden ja satanismin nähdään yleisesti edustavan perustavanlaatuisesti vastakkaisia filosofisia lähestymistapoja. Buddhalaisuus olennaisimmillaan pyrkii ylittämään itsen ja sen riippuvuudet, kun taas satanismi usein korostaa yksilöllistä tahtoa ja voimaa tässä aineellisessa olemassaolossa." 

Minussa on sekaisin valoa ja pimeyttä, eikä missään absoluuttisessa hyvä/paha-merkityksessä: ne eivät "taistele", kumpikin on yhtä luonnollista kuin yö ja päivä, saman asian kaksi vastakkaista puolta; yhtäältä olemassaolon karujenkin realiteettien tunnustaminen, ja toisaalta taas unelma ja toive paremmasta. Ilman uskoa parempaan elämästä voisi tulla melko synkkää. Tai kuten esoteerisesti voisi sanoa: oikean käden polku ja vasemman käden polku... mutta ihminen on siinä keskellä, pää ja sydän. Tasapaino, keskitie... samalla se tekee minusta väliinputoajan.

 Vähän kuin Maailmanpuu-podcastin eräässä jaksossa mielestäni hyvin perusteltiin että poliittisesti sekä vasemmistoa että oikeistoa tarvitaan tasapainottamaan toisiaan, koska yksin kumpikin ääripää vie liiallisuuksiin (kuten nähdään tapahtuvan USA:ssa tällä hetkellä). Toisessa jaksossa puitiin valon ja pimeyden tematiikkaa, ja todettiin että meidän nykykulttuurimme kieltää puolet todellisuudesta leimaamalla pimeyden "pahaksi". 

 Tavallaan aina kun luen, kuuntelen, katselen jotain joka puhuttelee minua, minä eläydyn siihen täysillä, se herää eloon minussa ja minä elän sitä. Mikä kirous! Sehän juuri selittää senkin miten olen voinut vaihtaa katsomuksesta toiseen monta kertaa elämässäni; mukaanlukien se miten helposti ja nopeasti minut nuorena käännytettiin kulttiin, ja samoihin aikoihin jopa vahva persoona, joka ilmaantui elämääni, kietoi  minut niin pauloihinsa että omaksuin hänen päämääränsä ja aloin elää hänen elämäänsä, joka taas lopulta johti minut eroon tuosta kultista. 

En voisi edes kuvitella täydellistä uskonnottomuutta, täydellistä materialismia itselleni. Elämästäni yksinkertaisesti puuttuisi jotain oleellista. Harjoituksen omaksuminen teki minusta buddhalaisen, ja buddhalaisuuden mukana tuli ajatus myötätunnosta. Se ei automaattisesti muuta minua sisältäpäin, enkä pyytele anteeksi sitä että minä olen minä. En suostu enää teeskentelemään kenenkään mieliksi muuta kuin olen. Kuten suosikkibändini Lord of the Lost laulaa: "In my own darkness... I find my Sanctuary". Sekä pyhäkön että turvapaikan merkityksessä minäkin liitän sen ennemmin pimeyteen kuin valoon. Pimeys kätkee ja säilyttää mysteerin, kaikkea ei tuoda valoon. Pimeys on kuin lohduttava syleily. 

 - Katso myös julkaisuni, "Saatanan kunniaksi", joka kertoo romaanista jota TST pitää arvossa. 

Lootus ja Ruusu: eli erään henkisen toimintamuodon historia

 Tämä kirjoitus ei liity suoranaisesti buddhalaisuuteen (kirjoituksen lopussa olen kyllä pohtinut myös suhdettani buddhalaisuuteen), vaan kerron eräästä luomastani henkisestä toimintamuodosta aikana jolloin vielä tunnustauduin kristityksi - toki hyvin liberaaliksi, esoteeriseksi kristityksi, mikä täytyy muistaa, ja olen aina ollut positiivisesti kiinnostunut myös muista uskonnoista. Myönnän, että tänä päivänä saatan välillä tuntea jopa vihamielisyyttä kristinuskoa kohtaan (erityisesti lukiessani esim. Päivi Räsäsestä, vaikka tiedän että hänellä ei ole mitään yksinoikeutta kristinuskon tulkintaan), siitä huolimatta että puolisoni kanssa käymme ev.lut kirkon Sateenkaarimessuissa (hänen takiaan), ja itse kuulun edelleen virallisesti Kristiyhteisöön (se näkyy väestörekisterin tiedoissa) - ja ehdottomasti olen yhä sitä mieltä, että Kristiyhteisö on yksi niistä "paremmista" suuntauksista (ilmankos sitä eivät isot, vanhat kirkot pidä "kristillisenä" ensinkään)... silti koko kristillinen maailmankuva on minulle nykyään täysin yhdentekevä. 

Tunnen kuitenkin tiettyä nostalgiaa tätä toimintamuotoa kohtaan, joka ainakin yhdisti henkisesti minut ja yhden ystävän, jonka kanssa muutoin olen paljon tuskaillut; muita ihmisiä oli mukana vain  satunnaisesti, mutta se toimi erittäin hyvin myös kahden kesken - me olimme toiminnan ydin, ja ehkä se juuri oli koko tuon kokeilun olennaisin asia: sitä minä kaipaan eniten. Vaikka tosiasia jälkeenpäin nähtynä on se, että minulla oli tuolloin voimakas pätemisen tarve ja halusin olla opettaja muille. Sittenkään tuo työ ei ollut omiaan kartuttamaan mainetta ja kunniaa, vaan se oli hyvin yksinäistä ja turhauttavaa. Helpompi olisi ollut pysyä omassa huoneessaan suljetun oven takana vain rukoilemassa, mutta koin että "Kristuksen rakkaus pakottaa meitä" (2 Kor.5:14), tai niin halusin uskoa; minulla piti olla "kutsumus palvella", koska se kuului asiaan, vaikka tosiasiassa se oli juuri minun tärkeilyäni! Samoihin aikoihin olin hyvin aktiivinen vapaaehtoistyössä monessa paikassa; rehellisesti sanottuna minulla ei ole minkäänlaista kipinää siihen suuntaan tänä päivänä. Se ei sinänsä tee minusta itsekästä, minä vain rakastan itseäni ensin. Vasta sitten voi rakastaa lähimmäistä, ja vain sillä tavalla ja siinä määrin kuin se tulee luonnostaan, ei pakotettuna. Nyt sanoisin että omassa elämässä on kutsumusta tarpeeksi, mutta tuolloin minulta tavallaan puuttui oma elämä. Se löytyi vasta kun aloin ravistella irti vanhoja tottumuksia, niin elämässä kuin ajattelussakin, ja joihin kuului myös kristinusko, jonka olin omaksunut ikään kuin olosuhteiden pakottamana. 

Tämä toimintamuoto, johon viittaan, alkoi vuonna 2008 nettisivun perustamisella. Valitsin alustaksi nyt jo lopettaneen Suntuubin, koska se oli suomalainen ja helppokäyttöinen - ja ilmainen (vaikka yhdessä vaiheessa myöhemmin myös maksoin joistain lisäominaisuuksista). Tämäkin kirjoitus pääosin oli jo tuolla nettisivulla, olen vain lisäillyt ja muokannut tekstiä. 

Taustalla oli monen vuoden haave perustaa ryhmä, joka kokoontuisi lukemaan raamattua ja rukoilemaan yhdessä (tiedän että "raamattu" kuuluisi kirjoittaa isolla alkukirjaimella, mutta kieltäydyn tekemästä niin, samasta syystä kuin kirjoitan pienellä j:llä "jumala"). Jo tuolloin koin, että pelkkä keskustelu henkisistä asioista ei vielä yhdistä ihmisiä, vaan saattaa päinvastoin tuoda esiin erimielisyyksiä. Sen sijaan yhteinen henkinen harjoitus sitoo sieluja yhteen. Nyt voisin tosin lisätä, että harjoitus kannattaisi ehkä valita niin ettei sekään olisi sidottu tiettyyn uskontoon, koska minusta olleellista ei ole millainen harjoitus on kyseessä, mutta toki kontekstini tuolloin oli selkeästi kristillinen. 

Vuodesta 2005 olin ollut Tampereen Setan (sittemmin Pirkanmaan Seta, nykyinen Sinuiksi ry) elämänkatsomuksellisen Liekki-ryhmän (nykyisen Malkus-ryhmän edeltäjä) vetäjä. Tarjouduin itse tehtävään, koska se tuolloin näytti kaipaavan uutta verta. 2005 oli ensimmäinen Tampere Pride, jonka järjesti Seta (myöhemmin tuon nimen omi yksityinen, kaupallinen yhdistys, ja Seta käytti jonkin aikaa nimeä Pirkanmaan Pride, nykyään Manse Pride; joinain vuosina järjestettiinkin kahta erillistä tapahtumaa). Siitä Liekki-ryhmä sai hyvän alkusysäyksen, ja lähti hyvin pyörimään. 

Varsin pian kävi ilmi, että olin liian idealistinen - uusia ideoita ei ymmärretty eikä kaivattu, ja koin turhautumista. Ihmiset halusivat vain "Martta-kerhon teekutsuja", kuten tuolloin ajattelin (nyt ehkä sanoisin ettei siinä ole mitään vikaa). Lisäksi minusta tuntui, että edes kunnollisen keskustelukulttuurin alkeitakaan ei hallittu: kun huomautin, että toisten keskeyttäminen ja päällepuhuminen ei ole keskustelua, siitä nousi meteli. "Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa." Olen edelleen samaa mieltä. Ilmeisesti me maan hiljaisimmat näemme paremmin ihmisten välisen kanssakäymisen kummallisuudet. Tuollainen käyttäytyminen on epäkunnioittavaa, ja osoittaa että ihmiset rakastavat omaa ääntään. Sitä ei voi puolustella mitenkään. 

Loppuaikoinani (noin 3-4 vuoden kuluttua?) ryhmän toiminta alkoi hiipua. Minulla oli vähän aikaa vetäjäpari, jonka kanssa puhuin toiveestani saada aikaan uusi, riippumaton ryhmä, joka olisi selkeästi kristillinen, ja jossa myös harjoitettaisiin uskontoa. Suunnittelimme sellaisen perustamista yhdessä. Pian tämä henkilö kuitenkin astui syrjään henkilökohtaisten ongelmien vuoksi, ja olin taas omillani. Päädyin tekemään vain nettisivun alkuvuonna 2008, jolla yritin houkutella kiinnostuneita mukaan. 

Syksyyn 2009 mennessä oli käynyt selväksi, että jos nyt ei jotain tehdä, ei mitään tapahdu koskaan. Puhuin kaverini (heteromiehen) mukaan, ja hän olikin alusta asti toinen kantava voima. Aloitimme kokoontumiset joka toinen viikko, pari tuntia kerrallaan. Saimme käyttöömme Kristiyhteisön tilat. Päivä vaihteli välillä, mutta rytmi säilyi kevääseen 2012 asti kesätaukoa lukuun ottamatta. 

Omia innoittajiani toimintaa suunnitellessa olivat seuraavat kirjat:

• Condrad, Francois: Jumalan tahdissa; Pyhä Josemaría Escrivá, Opus Dein perustaja. Okeanos 2005.
• Wallmann, Johannes: Totinen kääntymys ja maailmanparannus; Pietismi kirkkohistoriallisena ilmiönä. Kirjaneliö 1997.
• Spock, Marjorie: Syventävä keskustelu. Suomen antroposofinen liitto 1986. 

En tarkoita että olisin suoraan ottanut ideoita näistä kirjoista, vaan ne antoivat minulle inspiraatiota. Ja niistä näkyy miten moninaiset vaikutteeni olivat. 

Setan kautta minuun otti yhteyttä ev.lut. pappi, nainen, joka oli sielunhoidollisista syistä kiinnostunut toiminnastamme. Kutsuimme hänet osallistumaan ryhmäkokoontumiseemme tammikuussa 2010. Saman vuoden kesällä järjestettiin jälleen Tampere Pride, tällä kertaa ei Setan toimesta, ja minä ehdotin tälle papille että mukaan pitäisi saada myös uskonnollista ohjelmaa ja hän oli samaa mieltä. Otin yhteyttä myös vanhoihin Liekki-ryhmäläisiin. Ja niin minun aloitteestani järjestettiin heinäkuun 22. päivä (sopivasti Maria Magdaleenan muistopäivänä), Tampere Priden aloituspäivänä, Sateenkaarihartaus Tampereen tuomiokirkon alasalissa. Pidin mm. puheen, jonka silloinen puolisoni videoi ja tallenne on edelleen YouTube-kanavallani (minusta vanhat videot ovat lähinnä noloja). Tämän lasken tuohon astisen ryhmän ensimmäisen elinvaiheen huipennukseksi. 

Tilaisuus oli menestys, ja siitä poiki sitten Tampereellakin Sateenkaarimessut, mutta se on jo kokonaan toinen juttu. Syksyllä 2010 kävin jonkin aikaa Tampereen Setan uuden vetäjän johdolla aloittaneessa hengellisessä ryhmässä (nykyinen Malkus). Sitten tuli surullisenkuuluisa Tv2:n homoilta. Minulle se merkitsi käännekohtaa "kutsumuksessani" - kuten sen silloin koin: tunsin että tämä tie on nyt kuljettu loppuun, minä olin suorittanut osuuteni ja oli aika siirtyä eteenpäin. 

Tähän tietysti osaltaan vaikutti sekin, että HLBT-ihmiset eivät koskaan olleet löytäneet ryhmää, jota kutsuimme Magdaleena-ryhmäksi. Hengenheimolaiseni olivat olleet lähinnä heteroja, joten tuntui että on järkevintä suunnata toiminta kokonaan uudelleen, ei tiettyä rajattua ihmisryhmää tavoitellen. Samalla painopiste myös nettisivulla muuttui: Kun HLBT-asiat olivat aiemmin etualalla, siitä tuli nyt yksi asia muiden joukossa. Suvaitsevaisuus oli itsestäänselvyys. Etusivulla oli muotoilemani "Missio", joka liittyi vahvasti tuohon toiminnan ensimmäisen vaiheeseen - sitä taustaa vasten se on helppo ymmärtää. Metaforia ei kannata mielestäni liikaa selitellä, vaan antaa niiden puhua puolestaan:

Missio: Ei pelastaa sieluja, vaan vapauttaa! Julistaa Hyvää Sanomaa vapaudesta Kristuksessa lakihenkisen uskonnon ikeestä, parantaa sokean, kuuron, mykän, halvaantuneen, spitaalisen... kaiken, mikä meissä estää meitä elämästä elämäämme täysillä; karkoittaa pahat henget, negatiiviset ajatukset ja tunteet omasta arvostamme, jotka meihin on ulkoapäin iskostettu; herättää sielut, jotka olivat kuolleet itselleen - eivätkä käärmekielisten ihmisten myrkylliset sanat voi meitä enää vahingoittaa, sillä me puhumme uutta rakkauden kieltä, sydämestä sydämeen! (Vrt. Mark.16:17)

"Visio" tuli kuvaan mukaan myöhemmin, ja kertoo näkemysten laajentumisesta ja suuntautumisesta tulevaisuuteen:

Visio: Uudet raikkaat tuulet, vapauden tuulet, puhaltavat: uusi luominen Kristuksessa on alkanut ja ihminen on sen välikappale - Jumala ei ole enää ulkopuolella, taivaan korkeuksissa, vaan sisimmässä sydämessämme: sama jumalallisen Elämän kipinä on laskettu jokaisen sielun perustuksiin. Se voi valaista ajattelumme, lämmittää sydämemme ja sytyttää tahtomme, ja kerran liekkiin leimahtaessaan yhtyy jälleen Korkeimpaan Tuleen. Jokainen kokee Hengen yksilöllisesti, mutta silti voimme ymmärtää toisiamme. Tulevaisuus on Pyhän Hengen uskonnon: Henki yhdistää ihmiset näkymättömin sitein sisäisesti. (Vrt. Apt.2:1-4)

Samoihin aikoihin omassa hengellisessä elämässäni jokailtainen rukoushetkeni kotialttarin äärellä alkoi yhä enemmän muotoutua kokonaiseksi "Messuksi", jonka kaavan kirjoitin ylös ja julkaisin myös nettisivulla. 

Samoin jo vuosia ennen ryhmän perustamista (en muista tarkkaan milloin) olin alkanut kotonamme silloisen puolisoni kanssa järjestää aina kiirastorstaisin kristillisen Seder-aterian, eli juutalaista perinnettä mukailevan rituaalin, jonka kaava muotoutui pikku hiljaa yhä moninaisemmaksi, löytäessäni uusia lähteitä. Myös se oli nettisivulla. Ystäväni oli yleensä aina kutsuttuna mukana, joskus myös muita ihmisiä (enimmillään meitä oli neljä). Se jatkui vuoteen 2012. 

Tämä on hyvä mainita siksi että se ehkä kertoo jotain sen aikaisesta uskonnollisuudestani, joka näkyi tietenkin myös ryhmässä. Sanoisin että se oli kokeilevaa, leikkimielistä - ritualistista ja symbolista - olematta silti yhtään teeskenneltyä: olin hyvin vakavissani. Olin onnekas kun minulla oli sellainen ystävä, joka osallistui päähänpistoihini samalla vakavuudella, koska tuli myös selväksi että monikaan ei ymmärtänyt. 

Vuoteen 2011 asti nettisivu oli vaikeasti määriteltävässä suhteessa ryhmätoimintaan, jonka koin pääasiaksi. Sisältö heijasteli omia kulloisiakin kiinnostuksen aiheitani ja kasvoi kasvamistaan, kasvoi ja muuttui tekijänsä mukana. 

Suuri muutos vuonna 2011 oli liittyminen osaksi amerikkalaisen Cynthia K. Leen perustamaa globaalia "online-luostaria", Mystical Order of the White Rose. Tämä oli lähinnä nimellistä, itse toimintaa se ei muuttanut millään tavalla, pikemminkin se juontui jo olemassaolevan yhteyden tunnistamisesta; mutta varsinkin nettisivulle se antoi uuden merkityksen omana itsenäisenä toimintamuotonaan, oikeuttaen paremmin myös alusta asti mukana olleen englanninkielisen osion. Sen myötä nettisivun nimi muuttui, ollen kokonaisuudessaan: "Valkoisen Ruusun Mystinen Yhteisö - Maria Magdaleenan Skandinaavinen Skiitta." (Mahtipontista - ja huomaa alkusoinnut! En ollut selvillä siitä että Suomea ei lueta osaksi skandinaviaa...) Maria Magdaleenan valikoitumisella "suojeluspyhimykseksi", jos niin haluaa ajatella, oli ehkä perustansa siinä kuinka hänet on väärin - ehkä jopa tarkoituksellisesti - samaistettu evankeliumien "syntiseen naiseen" eli prostituoituun, vaikka kyseessä oli täysin eri henkilö; sen sijaan Maria Magdaleena oli evankeliumien mukaan ristiinnaulitsemisen ja ylösnousemuksen todistaja, joka ensimmäisenä sai tehtävän julistaa ilosanomaa. 

Itse tekemäni banneri

Valkoisen Ruusun Mystiseen Yhteisöön liittymisen myötä myös ekumenia oli yhä avarampaa, syleillen toisiakin uskontoja, enkä enää peitellyt kallistumista mystiikan suuntaan kuten alussa, kun piti vain tavoittaa mahdollisimman monia ihmisiä. 

Vaikka ryhmätoiminta oli alun alkaen pääasiallinen ja kantava työmuoto, nettisivu itsessään alkoi elää omaa elämäänsä, ja se oli myös se joka tavoitti ihmisiä. 

Kuten tapanani yhä edelleen on blogeissani, kokosin ja käänsin paljon juttuja: nettisivulla tarjottiin mm. ideoita lemmikin hautaukseen; otettiin selvä kanta ikuisen helvetin rangaistuksen oppia vastaan; kotialttarin, rukousnauhan ja suitsukkeen käyttö henkilökohtaisen rukouselämän apuna oliva tärkeitä teemoja, koska käytin kaikkia niitä itse. "Raamattu-tietoa" kategorian olin koonnut monen vuoden aikana lukemastani, etenkin historiallis-kriittisestä raamattututkimuksesta, ja siinä käytiin läpi kaikki raamatun kirjat, mitä niiden taustasta tiedettiin, sekä apokryfikirjat. 

Rukousta käsiteltiin paljon: erilaisia tekniikoita, rukouksen apuvälineitä, rukouksen ja meditaation suhdetta, tarjottiin laaja valikoima rukousta koskevia sitaatteja kirjallisuudesta, sekä ennen kaikkea Isä meidän-rukouksen tulkinta lause lauseelta, joka oli vuosia jatkunut projektini. Niin ikään ehtoollisen merkityksestä kerrottiin hyvin monipuolisesti, eri näkökulmista. 

Kokosin myös henkisyyteen liittyvää sanakirjaa, jonka oli tarkoitus tarjota mahdollisimman monipuolisesti tietoa - palautteen perusteella se hämäsi joitain lukijoita, jotka eivät tajunneet etten välttämättä itsekään allekirjoittanut ihan kaikkea! 

 Niin ikään olin koonnut neuvoja henkisen ryhmän pyörittämiseksi, eri suuntauksista, ja myös käytin niistä saamiani ideoita. Fransiskaani-hengellisyys puhutteli minua, joten siitä kokosin oman osionsa, ja kokosin myös maallikkofransiskaanin hetkirukous-kirjan eri lähteistä, joka oli ladattavana pdf-tiedostona.

Sanomattakin on selvää, että panostin hyvin paljon myös sivun visuaaliseen ilmeeseen, väreihin ja kuvitukseen! Sanoisin, että minulla on silmää tällaisille asioille. 

Nettisivun logo:
yhdistelmä 2 kuvasta
+ lisätty teksti

Neljännesvuosittainen sähköposti-uutiskirje jäi yhden vuoden kokeiluksi, koska en saanut lisää tilaajia enkä tekijöitä. Keskustelufoorumin poistin, koska kävin siellä yksinpuhelua. Jopa palautelomakkeen täyttäminen oli useimmille liian työlästä - vaikka palaute, silloin harvoin kuin sitä tuli, oli positiivista; poistin sen. Webmasterin blogi oli pitkään olemassa, mutta ei tuntunut kovin tarpeelliselta. Seuraavaksi poistin vieraskirjan, jota käytettiin lähinnä mainostamiseen. 

Vuosia oli myös Facebook-sivu, joka ei koskaan ollut kovin "tykätty", ja koin sen passivoivana: vain minä julkaisemassa asioita. Toivoin enemmän aktiivisuutta muilta. 2013 kokeilin nettisivulla joitain kuukausia salasanalla suojattua osastoa "vain jäsenille", jossa oli myös keskustelufoorumi, mutta kun jäsenmäärä minun lisäkseni pysyi yhdessä, perustin suljetun FB-ryhmän ja poistin vanhan FB-sivun. Parissa viikossa ryhmään liittyi yhtä paljon jäseniä kuin sivulla oli tykkääjiä neljän vuoden jälkeen. Siihen sen kasvu pysähtyi, eikä jäsenten aktiivisuuskaan lisääntynyt. Päädyin siis poistamaan myös FB-ryhmän. 

Yritin siis epätoivoisesti saada aikaan vastavuoroisuutta, mikä osoittautui melko turhaksi, ja turhauttavaksi.

Myin nettisivulla myös joitain ulkomailta hankkimiani tuotteita - etenkin rukousnauhoja ja suitsukkeita; niitä tilattiin jonkin verran, mutta ei se ollut itsetarkoitus, pikemminkin vain harrastus. Lopetin kun en enää jaksanut niitä toimittaa. 

Fyysisesti kokoontuvassa ryhmässämme aloitimme tapaamisen teetarjoilulla ja tunnin vapaalla keskustelulla. Toinen tunti oli varattu henkisille harjoituksille. Lectio Divina-raamattumeditaatio oli koko ajan alusta asti mukana - se oli pidetty ja antoi paljon uusia oivalluksia. Käytin sitä myös yksityisesti hartauden harjoitukseni osana. Tässä linkki erääseen ohjeeseen (niitä saattaa olla hiukan erilaisia); toki sitä voi käyttää myös muuhun kuin raamattuun, miksei vaikka Lootus-sutraankin. Pointti on se, että valitusta tekstin pätkästä tulee henkilökohtainen. 

Ja tietenkin rukous. Juuri näille peruspilareille toiminta oli tarkoituskin pystyttää. Kokeilimme monia erilaisia metodeja. Harjoittelimme ruusukkorukousta ja keskittävää rukousta. Perehdyimme muutamalla kerralla perusteellisesti Isä meidän-rukoukseen, mm. kirjoittamalla omat versiomme. 

Pidin muutaman alustuksen eri aiheista. Vietimme YK:n kansainvälistä rauhan päivää mm. lukemalla eri uskontojen rauhan rukouksia, ja muutenkin pyrimme huomioimaan esim. eri uskontojen pyhäpäiviä informaatiota tarjoamalla, milloin ne sattuivat kokoontumispäiviksi. Vietimme pari kertaa ns. "elämänkaarikutsuja", jolloin pyrkimyksenä oli tutustua paremmin yhteen ihmiseen, ja nämä kokosivat eniten väkeä. Käsittelimme jotain hengellistä kirjaa muutamalla kerralla (muistan että ainakin Henri J.M. Nouwenin tuotantoa). YK:n päivänä osallistuimme kerran rauhan kulkueeseen. Pidimme kynttiläpajan, jossa valoimme uusiokynttilöitä vanhoista pätkistä, ja siihen liittyen luimme raamatun kohtia valosta yms. Joulukuussa vietettiin pikkujouluja mm. laulamalla joululauluja. Heinäkuussa teimme kerran retken Tampereen Viikinsaareen, missä uitiin ja grillattiin, ja kerran Vapaan Katolisen Kirkon hiljentymispäiville Matkun Kreivilään. Näihin käytettiin ryhmässä koottu kolehti. 

Syksyllä 2012 pidimme enää vain yhden tavanomaisen kokoontumisen - muilla kerroilla oli muuta tekemistä - ja samalla tapaamiset harvenivat kertaan kuussa. Kuten kerron toisaalla, olin jo alkanut etääntyä kristinuskosta, ja vuoden vaihteessa tuli ratkaiseva isku kun minua ja tekemääni ekumeenista aloitetta vastaan (ja samalla myös ryhmää vastaan) hyökättiin seurakunnassa voimakkaasti muutaman ihmisen toimesta, joten vuonna 2013 tuli tarpeelliseksi muuttaa ryhmä avoimesta suljetuksi, ja kokoontumiset harkinnanvaraisiksi, yksityiskodeissa. Se tarkoitti käytännössä sitä että emme enää juurikaan kokoontuneet, en muista kokoonnuimmeko kertaakaan tässä tarkoituksessa. Alkoi kolmas vaihe: ekumeniasta universaalisuuteen. Niin sen kai voisi nähdä, ainakin minun osaltani henkilökohtaisesti. 

Nettisivun kokoaminen oli ollut valtava urakka, joten se sai jäädä elämään, sittenkin kun olin jo itse jättänyt kristinuskon (tuo hyökkäys vain nopeutti kehitystä, joka oli jo luonnostaan meneillään hengenelämässäni), kunnes Suntuubi lopetti toimintansa 30.6.2020. Sittenkään en juuri jäänyt suremaan, se oli aikansa elänyt. Tallensin mielestäni tärkeimpiä sisältöjä, mutta niiden käyttäminen esim. blogeissani on hankalaa siksi, että niitä ei pysty vain kopioimaan ja liittämään sellaisenaan, vaan ne vaativat koodin muokkausta (tai vaihtoehtoisesti kokonaan uusiksi kirjoittamista), mikä on suuri työ, eikä se erityisemmin houkuta senkään takia, että en ole kristitty enää ja aiheet ovat paljolti kristillisiä... 

Tänä päivänä en koe minkäänlaista tarvetta perustaa enkä vetää yhtään mitään ryhmää. Voisin ehkä  käydä sellaisessa, jos löytäisin minulle sopivan ja minulla olisi aikaa ja energiaa siihen. Mainitussa Malkus-ryhmässä kyllä olen käynyt uudelleen paljon myöhemmin ja viihtynyt ihan hyvin, mutta enää minulla ei ole arkisin työltäni aikaa. Haluaisinko viikonloppuna uhrata kallisarvoista vapaa-aikaani "ylimääräisten" ihmisten tapaamiseen, en tiedä. Itse asiassa en edes ole mikään "ryhmä-ihminen", persoonallisuuteni ei pääse kukoistamaan sellaisissa tilanteissa; parhaimmillani olen ihan kahden kesken. 

Henkilökohtainen ratkaisuni on pysyä itsenäisenä ja vapaana, ja nimenomaan keskittyä huolehtimaan omasta henkisestä elämästä. Se on osa sitä prosessia, jonka myötä olen vetäytynyt henkisyyden ulkoisista aspekteista enempi omaan sisäisyyteeni, ja jota kuvaan toisessa blogissani kirjoituksessa "minun tieni". 

Kaikki tässä kerrottu pitäisikin nähdä suhteessa siihen polkuun, jonka minä olen kulkenut - tiettyyn aikaan ja kohtaan liittyvänä. Mutta tietenkään satunnaiselta lukijalta ei voi vaatia, että hän perehtyisi minun historiaani syvällisesti. 

Tietenkin minä kirjoitan julkisesti tätä blogia, mutta koen silti kirjoittavani ennen kaikkea itselleni; jos joku muu saa tästä jotain, OK: hyvä niin, mutta se ei ole pääasia. Oikeastaan kuten jo alussa viittasin, kaipaan ainoastaan sitä syvempää yhteyttä ystäväni kanssa, joka meillä silloin oli, paljolti varmasti jaetun henkisen harjoituksen ansiosta, huolimatta opeista ja ajatuksista!

Onko se siis menneisyyttä? Tänä päivänä jos ajattelen ihan leikkimielellä - sitähän minulta ei varmasti puuttunut silloinkaan, se on helppo nähdä - ottaisin epäviralliseksi symboliksi valkoisen ruusun ja valkoisen lootuksen (minähän rakastan symboliikkaa, ei siihen muuta syytä tarvita! Symbolit ikään kuin elävöittävät ideoita, ja tässä on yhtäältä jatkuvuutta mutta toisaalta myös kehitystä.). Missään tapauksessa en käyttäisi samaa nimeä, en välttämättä mitään nimeä - liian muodollista - tai sitten se olisi jotain hyvin simppeliä ja kuvaavaa. Voisimme tavata vaikka vain kahvilassa, ja harjoittaa aluksi hetken teemeditaatiota, jota silloinkin kokeilimme, ja josta olen julkaissut tässä blogissa aiemmin kirjoituksen, joka oli myös Magdaleena-nettisivulla. 

Ystäväni kanssa minulla on erityinen suhde Tampereen pääkirjaston kahvilaan, koska siellä kävimme usein edellisen puolisoni kuoltua; se oli ystävyyttä parhaimmillaan (pelkäänpä, etten itse osaisi vastaavassa tilanteessa toimia oikein)! Ja kirjasto on minulle aina ollut myös eräänlainen Pyhäkkö. Missään tapauksessa emme puhuisi mistään henkisistä teorioista ja spekulaatioista, vaan kohtaisimme ihmisenä ihmisen! Henkisyys voi olla hyvin ahdas ja rajoittava rooli; mieluummin vaikenen siitä kokonaan. 

Tässä kohtaa voisin mainita kaksi inspiroivaa esimerkkiä:

Ensimmäinen on japanilaisperäisen buddhalaisen Rissho Kosei-kai liikkeen Hoza eli Dharmapiiri, johon jäsenet kokoontuvat, ja jonka sanotaan olevan liikkeen elämä ja sielu. Jäsenet yhdistävät sydämensä yhdeksi, huolimatta eroistaan, ja jakavat sisimmät ajatuksensa, huolista iloihin, ja tuntevat empatiaa toisiaan kohtaan. Osallistujat kuuntelevat aktiivisesti ja puhuvat omasta ymmärryksestään. 

Toinen esimerkki olisi unitaariuniversalismi; olen seurannut amerikkalaisen seurakunnan, Unity Temple, palvelusten livestriimejä. Toisin sanoen, voi olla merkityksellistä hengellisyyttä ja yhteisöllisyyttä moninaisista taustoista tulevien ihmisten kesken, ilman että edes puhutaan jumalasta, rukoillaan tai luetaan pyhiä kirjoituksia, tai ylipäänsä ollaan yhden uskonnon alla, mutta symbolit ja rituaalit voivat olla silti tärkeitä yhdistäjiä. Henkilökohtaisesti tunnen syvää mielenkiintoa unitaariuniversalismia kohtaan: se ei ole ristiriidassa buddhalaisuuden kanssa, vaan siinä on tilaa myös sille. 

Jonkinlainen avaus asian tiimoilta on tehty, kun ystäväni tarjosi minulle luettavaksi kirjoitustaan teologiastaan, ja kerrankin suoraan ja rehellisesti kerroin hänelle joitain tosiasioita niin kuin ne koin, ja vastaanotto oli yllättävänkin suopea. Yritin tehdä selväksi miten perusteellisesti olen jättänyt kristinuskon taakseni. 

Se tulisi vielä selvemmäksi jos muistuttaisin mitä kautta sen tein - hän kyllä tietää, vaikka ei varmasti tajua miten merkityksellinen se vaihe minulle oli (ja on!) - mutta hänellä on perinteisiä kristillisiä pelkoja ja ennakkoluuloja esteenään, jonka takia olen välttänyt viittaamasta asiaan.  😈

Voisimmeko vain yhteisymmärryksessä todeta, että meitä eivät kiinnosta samat asiat, joten niiden perustalle emme voi mitään rakentaa yhdessä. Mitä minä en ymmärrä, on se vaiva mitä hän näkee siitä mihin minä uskon, ja juuri se saa minutkin vaivaantumaan. 

Silti on mielenkiintoista miten minäkin koen että henkisyyteni on jollain tavalla yhteydessä syvimpään minuuteeni, joten jos et yhtään ymmärrä henkisyyttäni, et mitenkään voi koskaan ymmärtää minua syvemmin! Ei liene ihme, että koen olevani melko yksin tässä suhteessa. Mutta samalla sanoisin, että sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä sanoiksi puettujen ajatusten kanssa. Paradoksi. Yhteys ja jakaminen on mahdollista, myös ja nimenomaan ilman sanoja. 

Totta kyllä, minä identifioidun Nichiren-buddhalaiseksi, hyväksyn sen perustavat opit ja noudatan sen traditioita harjoituksessani; silti minulla on myös aivan oma filosofiani, joka on muotoutunut itsestään elämän myötä, ja jota olen yrittänyt hahmotella kirjoituksessani "minun tieni", johon viittaan edellä  linkin kera - yrittänyt, koska sanat ovat vaillinaisia. 

Joskus näkee sanottavan, että buddhalaisuus ei ole uskonto vaan filosofia, mutta se on mielestäni yksipuolinen näkemys, kenties maallistuneiden länsimaalaisten suosima. Se riippuu paljon harjoittajasta itsestään ja hänen koulukunnastaan. Buddhalaisuus on myös uskonto. Oma asenteeni siihen on selkeästi enemmän uskonnollinen kuin filosofinen, ja Nichiren-buddhalaisuus on nähdäkseni lähempänä uskontoa kuin jotkut muut koulukunnat. Minun oma filosofiani taas sulkee sisäänsä harjoittamani uskonnon saumattomasti, mutta se ei tyhjene siihen. Hengellisyyteni käsittää moninaisia aspekteja, koska ihminen on moninainen olento. 

Syvällistä pinnallisesti

Päivitetty 26.8.2022

Tämä kirjoitus on luonteeltaan lähinnä kooste ja kertausta asioista, jotka olen aiemmin julkaissut siellä, täällä. Se perustuu kristityn ystäväni esittämiin kysymyksiin (sanottakoon, että opillisesti hän on esoteristi, joka uskoo mm. jälleensyntymiseen, mutta moraalisesti hän on hyvin konservatiivinen kristitty). Ehkä ideat ovat vähissä tällä hetkellä, mutta toisaalta tämä näkökulma voi olla mielenkiintoinenkin. 

 Sain taannoin sähköpostia ystävältäni. 

Hei Marko!

Minulle on tullut tapaamistemme jälkeen usein mieleen mistä ja mitä haluaisin kanssasi totuudesta jutella. Tässä on vain joitakin asioita, mitä nyt tuli mieleen.

Muistelen, että hän on esittänyt monet näistä kysymyksistä ennenkin vuosien varrella, joten tämä "keskustelu" ei taida edetä?

- Oletko vaihtanut yhden uskonnon toiseen?

Tulin Kristiyhteisöön ja sen myötä kristinuskoon niin että nimenomaan vaihdoin tietoisesti toiseen (minun tiestäni voi lukea kirjoituksestani "Minun tieni"). Minulla ei ollut mitään uskontoa edellisen puolisoni kuoleman jälkeen, enkä sitä ennenkään ollut enää pariin vuoteen kristitty, joten en vaihtanut mitään mihinkään: minä "heräsin" buddhalaisuuteen sisäisen, mystisen kokemuksen kautta, ja sen jälkeen tutkiessani asioita tajusin, että minähän ajattelen jo tällä tavalla. Ajatteluni oli vuosia kehittynyt tiettyyn suuntaan. 

Voitto Viro kirjoitti: "Kuitenkin on oikein hyväksyä tämä ennakkoasenne: jos näytät minulle totuuden, joka vakuuttaa minun sisimpäni suuremmalla ehdottomuudella kuin Jeesuksen kirkastama totuus, hyvä on: sisimpäni velvoittaa minut uskollisuuteen sitä totuutta kohtaan, jonka lahjoittama vapaus on syvin."

Toki minäkin olen välillä miettinyt miksi emme enää puhu syvällisiä, mutta kun vasta mietin mitä vastaisin hänen kysymyksiinsä, aloin jo tuntea kyllästymistä. Ehkä on syynsä siihen ettemme puhu näistä asioista, ja ehkä niin on hyvä. En ole pitänyt hänen toistuvista viittauksistaan siihen että olen "joskus-jotakin" - esim. "aikoinaan lukenut ja tutkinut paljon" - mutta ilmeisesti en hänen mielestään enää, kun luen ja tutkin eri asioita. En koskaan tutkinut yksinomaan kristinuskoa, ja vaikka nykyään olen kalunnut sen aiheen loppuun, eikö ole aika pinnallista että sillä olisi merkitystä, uskooko joihinkin väittämiin. Se on vain kirjaviisautta. 

Syvällisten puhuminen vain puhumisen vuoksi on pinnallista. Hän sanoi ettei enää tiedä mihin minä uskon. Miksi pitäisi? Minulle uskonto on mitä suurimmassa määrin yksityisasia. Minun on hyvin vaikea jakaa sisintäni kenenkään kanssa, koska koen ettei kukaan voi todella ymmärtää... eihän kukaan muu ole kulkenut samaa tietä kuin minä. Ja miksi ylipäänsä puhua opillisista kysymyksistä teoreettisella tasolla: elämästä on kysymys! Olennaisinta ei voi koskaan ilmaista sanoin eikä välittää toiselle: se täytyy kokea itse ja jokaisen kokemus on yksilöllinen. Pääasia kai olisi vain hyväksyä toinen kaikesta huolimatta. Ei kai tämä mikään kilpailu ole, jossa on tarkoitus nujertaa toinen älykkäillä argumenteilla? 

Tunnen ymmärrettävää turhautumista kun minulta kysytään asioita, joista olen hyvin perusteellisesti kirjoittanut blogeissani, esim. mainittu "Minun tieni", varsinkin viimeinen kappale tässä yhteydessä. Ilmaisen itseäni parhaiten kirjoittamalla, en ole hyvä puhuja, joten en mielelläni puhu kenenkään kanssa näistä "syvällisemmistä" asioista. Kirjoitan myös siitä ongelmasta, mikä meidän välillämme mielestäni aina on ollut: "Kun itse yritän muotoilla käsitykseni uskonnosta - tai laveammin 'henkisyydestä' - sanoiksi, se on kuin kirjoittaisin runoa, mutta usein huomaa, että jonkun toisen kohdalla se on kuin hän ratkaisisi matemaattista yhtälöä - täysin erilainen lähestymistapa, kuin puhuisimme eri kieltä..." Hän on itse sanonut kuinka tärkeää tiede ja etenkin matematiikka ovat hänelle olleet jopa totuuden etsijänä henkisellä tiellä. Minulle taas taide taitaa olla läheisempi väylä henkeen. Suurin eromme ei mielestäni ole niinkään ajatussisällöissä, vaan siinä että koko se prosessi, jolla tulemme omiin johtopäätöksiimme, on ilmeisesti niin erilainen. Minä olen aina luottanut ennemmin sydämeen, vaikka arvostan myös korkealle sitä että ihminen on lukenut paljon, ja ennen kaikkea monipuolisesti! (Pakko sanoa, että hänen kohdallaan niin ei ole: hänen lukemistonsa on ollut hyvin yksipuolista - sellaisen kuvan olen saanut vuosien aikana.) Mutta se ei riitä. Tieto jonka opit kirjasta, ei ole omaasi vaan lainattua, ennen kuin sinulla on omakohtainen kokemus siitä ("Gnosis"). Jos sanoo "tietävänsä" jotain henkisistä asioista kokemuksensa perusteella, toisella ihmisellä voi olla yhtä vahva kokemus, joka on johtanut aivan erilaisiin johtopäätöksiin; silloin kuulostaa ylimieliseltä korostaa omaa tietoaan. Kristityt uskovaiset käyttäytyvät sillä tavalla, ja se tekee todella vastenmielisen vaikutuksen - teki jo silloin kun itse tunnustauduin kristityksi. "Totuus" on hyvin kapea ja pieni jos se on jokin oppi tai käsitys, joka sisältyy tiettyyn uskontoon. 

Minä olen kulkenut jälkeenpäin katsottuna erittäin johdonmukaista tietä askel askeleelta - tietenkään en ole juuri sillä hetkellä tiennyt mihin se johtaa, mutta jokainen vaihe on ollut välttämätön juuri minulle ja vain minulle. Kaikessa on ollut johdatus mukana, kaikki on ollut tarkoituksenmukaista. Minun näkökulmastani ja kokemuksestani outoa on nimenomaan se, jos ihminen ei muutu, eikä hänen maailmankatsomuksensa nähtävästi kehity. Sehän on paikalleen pysähtymistä. Ja vaikka en sitä koskaan suoraan hänelle sanoisi päin naamaa, minun nähdäkseni hänen kohdallaan on juuri noin! Kuulen häneltä aina ne samat asiat vuodesta toiseen, ja kun ajattelee kuinka kauan olemme tunteneet, siitä tulee aika monta vuotta...

Emme me koskaan ole olleet samaa mieltä monestakaan asiasta, muu on näköharhaa. Minä olen kauan sitten oppinut mitä hänelle ei voi sanoa, ja välttänyt niitä aiheita. On totta, että aikanaan meillä oli tietty yhteys, mutta se ei ollut mitään mitä sanottiin, vaan se oli yhteinen henkinen harjoitus, joka yhdisti. Ei ole sattumaa, että buddhalais-kristillisen uskontodialogin perustana on nk. "hiljainen dialogi", jossa osallistujat hiljentyvät yhdessä kukin oman traditionsa mukaisesti. Siihen minä olen aina uskonut. Hiljaisuus on vahvempi kuin tuhat sanaa; sanat voivat erottaa, hiljaisuus yhdistää. Se oli luontevaa kun meillä oli muodollinen "ryhmä" - usein käytännössä vain me kaksi - joka kokoontui säännöllisesti ja jossa nimenomaan tehtiin henkisiä harjoituksia (meditaatiota). Se on vaikeampaa kun tavataan epämuodollisesti: hän ei ole ymmärtänyt vihjauksiani siitä, että jos halutaan puhua "henkeviä", pitäisi myös harjoittaa/hiljentyä/meditoida vastapainoksi. 

Siinä ei ole mielestäni mitään väärää että puhuisin henkisistä asioista mieluiten jonkun toisen samalla tavalla ajattelevan - eli samaa uskoa tunnustavan - kanssa, jolloin voisimme vertailla kokemuksiamme ja tukea toisiamme. Kuitenkaan kukaan ei ajattele tarkalleen samalla tavalla kuin minä, ja itsenäisenä harjoittajana minulla on vapaus valita. Buddhalaisuus - aivan kuten kristinusko - ei myöskään ole mikään yksi yhtenäinen harmaa möhkäle: Nichiren-buddhalaisuus on omanlaisensa, ja siinäkin on lukuisia koulukuntia, jotka eroavat toisistaan. Harjoitus on yksi yhteinen tekijä. En olisi voinut kääntyä buddhalaisuuteen esim. Theravada-muodossaan. 

- Onko sinulle usein käynyt niin, että on tullut jokin kriisi, minkä takia katsomuksesi on vaihtunut/muuttunut?

On ja ei. Jokin kriisi on voinut pakottaa muutokseen, jolloin se on ollut pitkä prosessi, ja tuskallinenkin, mutta myös äkillinen sisäinen kokemus on saattanut muuttaa kaiken hetkessä: näin minusta mm. tuli buddhalainen. Minä "tulin uskoon", jos näin voisi sanoa. Olennainen ei ole koskaan muuttunut, se on vain vahvistunut ja selkiytynyt: ihmisessä itsessään on jotain arvokasta - "Kristus meissä", Buddhaluonto. 

- Oletko buddhalainen?

Miksi tämä kysymys? Miten se ei ole tullut selväksi? Yritän ajatella että hän ei varmasti tarkoita sitä sillä tavalla, mutta jostain syystä minulle tulee toistuvasti tunne ikään kuin hän kyseenalaistaisi minua. Siksikään en mielelläni puhu näistä asioista juuri hänen kanssaan. Ehkä se on vain sitä että hän yrittää analysoida. Minä perustan kaiken omaan kokemukseen, järkeily on toissijaista.

- Mitä mieltä olet ihmisten NDE-kokemuksista? 

NDE-kokemuksista olen ilmaissut mielipiteeni joissain blogikirjoituksissani, ja olen sen myös hänelle joskus suullisesti sanonut. Sinänsä ne varmasti ovat todellisia, ja niissä on paljon universaaleja piirteitä, mutta myös piirteitä, jotka nousevat kokijan omasta mielestä. Tiibetiläinen Kuolleiden kirja puhuu tästä. Kuolemalla on paljonkin yhteistä unennäön kanssa, ei niitä suotta ole vanhastaan rinnastettu. Mutta ei ole tarkoituksenmukaista keskittyä kuoleman jälkeisiin asioihin tässä elämässä. Hän lähetti minulle myöhemmin kokonaisen artikkelin jonkun NDE-kokemuksesta. En jaksanut lukea sitä ja sanoin sen suoraan. Toisten kokemuksista lukeminen ei ole sama asia kuin sen kokeminen itse. Hänelle tämä aihe on jostain syystä erityisen tärkeä ja läheinen. Ehkä kannattaisi elää ensin. 

- Onko mielestäsi Jeesus historiallinen henkilö?

Jeesuksen historiallisuutta ei kukaan vakavasti otettava tutkija epäile, enkä minäkään. Sehän ei tarkoita mitään muuta.

- Onko sinulle totuus subjektiivinen asia?

Kannattaa lukea mitä esim. Wikipedia kertoo käsitteestä "totuus", niin ehkä ymmärtää miksi se ei ole ollenkaan niin itsestään selvää kuin ystäväni tuntuu ajattelevan. Se on hyvin epämääräinen käsite. En ole koskaan ymmärtänyt kuinka huolettomasti hän sitä viljelee, olettaen ilmeisesti että kaikki ihmiset ymmärtävät sillä samaa kuin hän. Mitä tulee oppeihin ja katsomuksiin, minulle on kehittynyt oma filosofiani, jota olen yrittänyt hahmotella tuossa kirjoituksessani, "Minun tieni", etenkin juuri viimeisessä kappaleessa. Taidan olla vähän tylsä, mutta kuten kirjoitin alussa, tämä on turhauttavaa... jos toinen kyselee kysymyksiä, mutta ei ole halukas lukemaan mitä olet asioista kirjoittanut aiemmin, on pakko olettaa että vastaus ei ilmeisesti kuitenkaan kiinnosta tarpeeksi. 

- Oletko ollut aina subjektiivisesti (persoonallisesti) jotain suuntausta, vai jotain muuta?

En ymmärrä kysymystä. Olen aina ollut täysillä sitä mitä olen ollut. Siksi muutos voikin olla kivulias, vaikka se onkin synnytyskipuja. 

- Onko uskonto tai mikä tahansa katsomus vain subjektiivinen mielipiteiden kokoelma, jonka voi kokonaan vaihtaa?

Uskonnolliset opit ovat luonnollisesti ihmistekoa. Buddhalaisuus ei mitään muuta itsestään väitäkään. 

- Mitä tiede merkitsee sinulle? Onko sinulla nykytieteen mukainen ihmiskuva? Entä maailmankuva?

En minä tiedettä erityisesti seuraa, ellei lasketa uskontotiedettä. Kiertääkö maa aurinkoa? Jos hän tarkoittaa kysyä, olenko materialisti, niin en. Siinä lyhyt vastaus. 

- Onko sinulla kristinuskosta mitään mukana?

Kristinuskosta ei ole tietoisesti mitään mukana. Tietoisesti. Kaikki mitä ikinä olen ollut, on tietysti mukana tavalla tai toisella aina, ei siitä kokonaan mihinkään pääse.

- Entä asiat, joissa kristinusko ja buddhalaisuus ovat samaa mieltä, joissa opetetaan samoin? Olen ollut iloinen käskyistä, ja niissä on tosi paljon samaa kuin kristinuskossa. Elätkö buddhalaisten käskyjen/moraalin/ohjeiden mukaan?

Nyt päästään aiheeseen, josta voisin sanoa paljonkin. Buddhalaisuudessa ei ole käskyjä, eikä buddhalaisuus ole moraalioppi. Huomaan, että hän on täysin väärinymmärtänyt koko asian, mutta ei se mitään, sillä niin minäkin väärinymmärsin kun katselin buddhalaisuutta ulkoapäin ja kuvittelin olevani hyvinkin perillä myös muista uskonnoista kuin kristinuskosta. 

Aiheesta voi lukea enemmän tämän blogin sivulta Opillisia peruskäsityksiä, otsikolla Etiikka; viisi ohjetta. Ohjeissa sinänsä on paljon enemmän kuin pelkkä kirjain antaa ymmärtää. Suosikkiesimerkkini on seksi, jossa kristinusko näkee aivan hirvittävän ison synnin mahdollisuuden - kaikesta päätellen pahemman kuin tappaminen, joka usein hiljaa hyväksytään - ja ihmisten seksuaalisuutta pitää sen tähden yrittää kontrolloida. Buddhalaisuus ei esimerkiksi anna suurta arvoa avioliitolle ja lisääntymiselle, edes monogamia ei ole mitenkään itsestään selvää. Inhoan moralismin sekoittamista uskontoon ja ystäväni on siinä mestari, niin sanoakseni. 

"Buddha kyseenalaisti monet yhteiskunnassaan olemassaolevat olettamukset, mukaan lukien moraaliset, ja yritti kehittää etiikkaa joka perustuu järkeen ja myötätuntoon, pikemmin kuin traditioon, taikauskoon ja tabuihin. Tunnetussa Kalama Suttassa hän sanoo että ilmestys (anussana), traditio (parampara), kirjoitusten auktoriteetti (pitakasampada), ja henkilön oma mielipide (ditthinijjhanakkhanti) ovat riittämätön keino määritellä oikeaa ja väärää..." (Koko kirjoitus)

"Filosofia haastaa meidät ajattelemaan seksuaalista etiikkaa hyvin eri tavalla kuin useimmille meistä on opetettu. Ohjeet ovat periaatteita, eivät sääntöjä, ja on kiinni yksittäisistä buddhalaisista päättää kuinka soveltaa niitä. Tämä vaatii suuremmassa määrin itsekuria ja rehellisyyttä itseä kohtaan kuin legalistinen 'seuraa vain sääntöjä äläkä kysy kysymyksiä'-lähestymistapa etiikkaan. Buddha sanoi, 'ole turva itsellesi'. Hän opetti meitä käyttämään omaa arvostelukykyämme mitä tulee uskonnollisiin ja moraalisiin oppeihin."

"Gautama Buddha halusi meidän pohtivan tekojamme ja katsovan tuottavatko ne harmia vai ovatko ne hyödyllisiä. Tässä yhteydessä jos haluamme tietää, onko teko seksuaalinen väärinkäytös vai ei, meidän pitäisi kysyä itseltämme seuraavat kysymykset: aiheuttaako teko vahinkoa vai tuottaako se iloa? Motivoiko tekoa rakkaus ja ymmärrys? Pitäisitkö siitä jos joku tekisi sen sinulle? Onko siihen molemminpuolinen suostumus?" 

Lisäksi: "Nichiren opetti että on epäkäytännöllistä tavalliselle ihmiselle nykyisenä aikakautena pyrkiä lähestymään heräämistä pelkästään pitämällä kiinni ohjesäännöstä. Ihmiset eivät enää tunteneet kykenevänsä täyttämään näiden eri ohjeiden odotuksia; monet jotka yrittivät, tulivat ymmärtämään että moraali ja etiikka yksin eivät tuoneet ketään lähemmäksi heräämistä. Tietenkin oli myös tekopyhiä, jotka tiukasti pitivät kiinni ohjeiden kirjaimesta, samalla rikkoen niiden henkeä. Korjatakseen tämän, Nichiren opetti että kaikkien eri ohjeiden todellinen henki ilmaistaan Lootus-sutrassa. Sen takia  kaikkein tärkein asia on yksinkertaisesti pyrkiä kannattamaan Lootus-sutraa, jotta ylittäisi epätäydellisyytensä ja saavuttaisi valaistumisen. Tämä on kaikkien ohjeiden todellinen täyttymys."

Mutta toki myös: "Kuitenkin on myös totta, että meidän pitäisi ottaa vakavasti buddhalaisuuden eettinen opastus, kuten viisi suurta ohjetta. Vastustamme näitä omalla riskillämme. Vaikka ne eivät itsessään voi tuoda heräämistä, ihmisten tarvitsee kuulla ja pohtia näitä yleisiä suuntaviivoja, koska arvioimalla sen perusteella kuinka monet ihmiset toimivat, näyttäisi että he eivät ole kehittäneet omatuntoaan tai myötätuntoaan." (Koko kirjoitus)

Joka tapauksessa en näe paljonkaan samaa kuin kristinuskossa. Asenne ja lähestymistapa on aivan erilainen. Elänkö niiden mukaan? Edelleen: ne eivät ole käskyjä. Otan ne huomioon. Minä kannatan Lootus-sutraa: 

"Myoho Renge Kyo ei ole ainoastaan Lootus-sutran otsikko, vaan myös itse Dharman nimi. Se on Lootus-sutran ydin, Nichiren-buddhalaisuuden symboli, buddhatilan siemen kylvettäväksi niiden mieliin, jotka täytyy pelastaa. Myöskään Daimokun lausumista ei Nichiren-buddhalaisuudessa nähdä pelkästään keskittymisen välineenä tai mantrana, jota harjoitetaan hyötyjen kertymiseksi. Se on ilmaus harjoittajan uskosta ja ilosta Lootus-sutraan sisältyvästä Buddhan opista; opista, että buddhatila ei ole ainoastaan potentiaalina koko elämässämme, vaan aktiivinen läsnäolo, joka johtaa meitä heräämiseen juuri tässä hetkessä. Daimoku on kuin siemen, jonka kylvämme elämäämme. Jatkamalla Nam Myoho Renge Kyo'n lausumista olennaisena päivittäisenä harjoituksenamme, me kasvatamme tuota siementä, niin että lopulta buddhatilan viisaus ja myötätunto voivat kukkia meissä ja kaikissa olennoissa." (Katso sivu Harjoitus)

- Minkälainen ihmiskuva sinulla on? Onko sinulla henkinen ihmiskuva?

Ihmiskuva? Henkinen ihmiskuva? En tiedä mitä tuohon pitäisi vastata. En ole varma mitä hän ymmärtää "henkisellä ihmiskuvalla",  eri olemuspuolia antroposofian mukaan, vai? (Koska siihen hän on perehtynyt ja itsekin olen sen mukaisesti joskus ajatellut.) Henki ja aine eivät ole vastakkaiset, erillään toisistaan. 

- Entä mitä ajattelet Jumalasta?

 Nykyään kirjoitan sanan mieluummin pienellä j:llä, ja usein lainausmerkeissä. Mieluummin en käytä koko nimitystä, johon liittyy niin vahvoja mielikuvia. 

"Ihmiset kuvittelevat palvovansa jumaluutta, vaikka ovat nähneet siitä vain kuvia, on ne sitten muovattu puusta, kullasta, alabasterista, tai esitetty maalauksena tai sanoina tai ideoina. Se joka kieltäytyy näkemästä Jumalan hänelle esitetyissä kuvissa saattaa olla muita lähempänä Hänen oikeaa kuvaansa..." - Amin Maalouf: Valon puutarhat (romaani profeetta Manista)

Suosittelen seuraavaa lyhyttä YouTube-videota: Is there God or not? What did Buddha say?  Mukavuuden vuoksi esitän kertomuksen myös kirjallisesti, suomeksi: 

"Eräänä päivänä varhain aamulla Gautama Buddha istui puutarhassa hiljaa oppilaidensa kanssa. Mies saapui hiljaa ja seisoi varjossa. Tuo mies oli Herra Raman suuri palvoja. Hän oli rakentanut monia temppeleitä ympäri maata. Hän oli omistanut monia vuosia Herra Raman palveluun. Hän lausui aina Raman nimeä ja pohdiskeli Raman suuruutta. Hän oli vanha ja lähellä viimeisiä vuosiaan. Jopa monien omistautuneiden henkisten pyrkimysten vuosien jälkeen hän ei ollut oivaltanut. Hän halusi tietää varmuudella onko Jumalaa vai ei. Kun hän kuuli Buddhasta, hän tuli saadakseen epäilyksensä selvitetyksi. 

Kun hänestä tuntui ettei kukaan huomaisi hänen puhuvan Buddhalle, hän kysyi Gautamalta, 'Oi tathagat, ole hyvä ja kerro minulle totuus! Ja ainoastaan totuus. Onko olemassa Jumalaa vai ei?' Buddha tiesi intuitiostaan miehen olevan Herra Raman suuri palvoja. Hän katsoi miestä vakavasti ja sanoi, 'Ei, ystäväni, Jumalaa ei ole olemassa.' Mies järkyttyi. Koko elämänsä hän oli uskonut Jumalaan, mutta nyt Buddha sanoi että Jumalaa ei ollut olemassa. Buddhan sanat olivat lopullisia hänelle. Monia kysymyksiä mielessään hän poistui paikalta. 

Myöhään illalla kun Buddha jälleen kerran istui oppilaineen puutarhassa, tuli mies joka oli materialisti, joka oli ollut ateisti koko elämänsä. Hän oli vakuuttanut tuhannet ihmiset siitä että ei ole lainkaan Jumalaa. Hän meni pappien ja oppineiden luo, ja voitti heidät väittelyssä Jumalasta. Myös hän oli tulossa vanhaksi ja pieni epäilys nousi hänen mielessään. Hän ajatteli, 'Entä jos on olemassa Jumala? Eikö ole elämäni tuhlausta levittää 'EI JUMALAA'-sanomaa, jos on Jumala?' Hänen epäilynsä söi häntä sisäisesti. Hän päätti lopulta tietää totuuden ja etsi valaistunutta. Hän lähestyi hitaasti Buddhaa ja kysyi häneltä, 'Sanotaan että olet valaistunut. Ole hyvä ja kerro minulle onko olemassa Jumalaa vai ei?' Buddha tiesi että mies oli ateisti, ja hän sanoi lujalla äänellä ja vakaumuksella, 'Kyllä, ystäväni, Jumala on olemassa.' Mies oli niin ikään järkyttynyt. Hän oli ollut ateisti koko elämänsä, mutta nyt Buddha oli vastannut vastoin hänen oletustaan. Hänellä oli uskoa Buddhaan. Monia kysymyksiä mielessään myös hän poistui paikalta. 

Eräs Buddhan oppilaista, joka oli istunut lähellä Buddhaa aamulla ja illalla, oli kuullut molemmat Buddhan vastaukset. Hän oli erittäin hämmentynyt. Yöllä kun kaikki valmistautuivat nukkumaan, hän meni Buddhan lähelle ja sanoi, 'Oi Herra, tunnen oloni levottomaksi johtuen eräästä kysymyksestä mielessäni. Aamulla kerroitte eräälle henkilölle että Jumalaa ei ole olemassa, ja illalla kerroitte toiselle henkilölle että Jumala on olemassa. Olkaa hyvä ja kertokaa minulle mikä on totuus; onko olemassa Jumala vai ei? Vastatkaa ystävällisesti, tai en kykene nukkumaan tänä yönä.' 

Buddha hymyili ja sanoi, 'Antamani vastaukset olivat vain heitä varten, sillä ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi. Mutta jos kuitenkin haluat tietää, silloin kerron sinulle: Mies joka tuli aamulla, oli teisti (Jumalaan uskova). Hän oli uskonut Jumalan olemassaoloon, mutta ei koskaan yrittänyt löytää totuutta itsestään. Hänen henkinen matkansa oli pysähtynyt siihen. Sen tähden kerroin hänelle että Jumalaa ei ole olemassa kasvattaakseni hänen henkistä etsintäänsä. Nyt hän yrittää löytää totuuden ja hänen matkansa alkaa. Toinen mies joka tuli illalla, oli ateisti (joka ei usko Jumalaan). Hän oli uskonut sokeasti että Jumalaa ei ole olemassa, hän ei myöskään koskaan yrittänyt tietää totuutta omasta olemassaolostaan. Myös hänen henkinen matkansa oli pysähtynyt siihen. Sen tähden kasvattaakseni hänen henkistä etsintäänsä ja aloittaakseni hänen matkansa kerroin hänelle että kyllä, Jumala on olemassa. Nyt hän yrittää löytää totuuden ja siten hänen matkansa alkaa. Kerroin kummallekin mitä he tarvitsivat jotta heidän henkinen etsintänsä kasvaisi vahvemmaksi. Uskovan tarvitsee löytää epäily, kun taas ei-uskovan tarvitsee löytää usko. Se on ainoa tapa kasvaa.' Oppilas kysyi, 'Mutta Herra, entä minä?' Buddha hymyili ja sanoi, 'Jatka vain meditoimista ja sinä tulet perille.'"

Jos sanoo että rukous pitää osoittaa jumalalle jotta se toimii, halventaa ei-teististen uskontojen vastaavia menetelmiä. Pekka Ervast kirjoitti: "Rukous ei ole sanoissa, vaan mielen keskityksessä ja sielun tunnelmassa." 

Ystäväni sanoi miettivänsä vastauksiani, ja on miettinyt jo kuukausia. Muistan, kuinka hän on kertonut joskus lähettäneensä sähköpostilla vastineen johonkin uskonto-debattiin vanhalle tuttavalleen vuosien kuluttua! Tuttava on varmasti hämmästynyt. Ystäväni miettii vielä samoja asioita, jotka muut ovat jo unohtaneet ja menneet eteenpäin. Se on hyvin tyypillistä hänelle. Hän on kiinni menneessä. Minun puolestani tämä "keskustelu" on loppuun käyty. 

Vastasin itse hyvin nopeasti ja lyhyesti, koska minä EN miettinyt paljoakaan. Parhaat vastaukset ovat minusta spontaaneja ja mahdollisimman pelkistettyjä. Eikä ole olemassa oikeita tai vääriä vastauksia. Minä en tarvitse varmuutta joka asiaan, eikä minulla ole antaa vastauksia muille; jokainen kulkekoon oman tiensä. 

Miksi juuri tämä ystävä aiheuttaa minulle aina niin paljon päänvaivaa, en tiedä. Ehkä se vain kertoo siitä miten paljon hän kuitenkin minulle merkitsee. Esimerkiksi kun edellinen puolisoni kuoli, se oli hän joka lahjoitti minulle aikaansa enemmän kuin kukaan muu; sitä en voi koskaan unohtaa. Toisaalta käytän häntä usein esimerkkinä kirjoituksissani, hänen tietämättään - en usko että hän lukee blogiani, vaikka toki se mahdollisuus on olemassa. Hän ei välttämättä pitäisi siitä. Luulen, että meidän olisi turvallisinta pitäytyä vain yleisissä puheenaiheissa. Edellisessä julkaisussani kerron tuntemuksistani sen jälkeen kun viimeksi tapasimme. Eräässä artikkelissa neuvotaan ihmistä joka kohtaa minun tyyppiseni, tietystä persoonallisuushäiriöstä kärsivän ihmisen: "Jos olet myönteinen ja optimistinen, ymmärrät huumoria ja keskustelet vain yleisistä aiheista, pystyt välttämään heidän persoonansa kielteistä vaikutusta itseesi." Useimmat artikkelit, jotka olen aiheesta lukenut, on suunnattu nimenomaan toiselle osapuolelle; on mukava lukea olevansa "kaksinaamainen" ja "manipuloiva". Ja samalla ymmärrän mistä tuo tulee, vaikka en koskaan ole reagoinut niin tietoisesti. Tiedostaminen onkin ensimmäinen askel. Eräs näkemäni video oli otsikoitu hyvin raflaavasti, "Paholainen, joka teeskentelee olevansa enkeli." Jos puhumme elämänkatsomuksellisista aiheista, yksikin harkitsematon sana voi saada minut triggeröitymään, kuten niin monet kerrat on käynyt, mutta en osoita saati sano sitä suoraan. Jos on minunlaiseni "ystävä", ei varmasti tarvitse vihamiehiä.  En ole siitä ylpeä, ja yritän nimenomaan tulla tietoiseksi omista reaktioistani. Tarkasteltaessa persoonallisuushäiriöitä buddhalaisuuden valossa, ymmärrän oikein hyvin mitä todella merkitsee karma! Jokin minussa on rikki tai vääristynyt, mutta ei suinkaan lopullisesti, vaan se on korjattavissa kovalla työllä - kun olen tietoinen kaavamaisista taipumuksistani ja pyrin muuttamaan käyttäytymistäni. Hiljainen rukoukseni Gongyon aikana on jo vuosikausia ollut sama: "Minä rukoilen juuriakseni negatiivisen karman elämässäni, ja jatkuvasti syventääkseni uskoani ja harjoitustani niin että voin saavuttaa valaistumisen tässä ruumiissa." (Katso sivu Harjoitus) Nyt se alkaa kantaa hedelmää. Ja "valaistuminen merkitsee jatkuvaa päivittäistä haastetta, ja päättäväisyytemme uudistamista kasvaa, ja vaikuttaa positiivisesti ympärillämme olevien elämään", kuten samalla sivulla sanotaan. Se on juurikin tietoiseksi tulemista vähitellen, ei äkillinen mystinen kokemus joka hetkessä muuttaa kaiken. 

Tuo lista kysymyksistä vaikutti lähinnä tentiltä, ei "keskustelulta", enkä kokenut niitä kovin relevantteina omalla kohdallani. Tuli mieleen Buddhan käyttämä vertaus, kun häneltä kysyttiin hyvin metafyysisiä kysymyksiä maailmankaikkeuden luonteesta: Oli mies, johon osui myrkytetty nuoli. Perhe halusi hänet lääkärille, mutta hän kieltäytyi...

”Tämä kuolemanvakavasti haavoittunut mies sanoi, että ennen lääkärin apua hän halusi tietää, kuka oli tehnyt hyökkäyksen. Mikä oli hyökkääjän sääty ja mistä hän oli kotoisin? Hän halusi myös tietää hyökkääjän pituuden, voiman, ihonvärin, millaista jousta tämä oli käyttänyt ja oliko sen naru tehty hampusta, silkistä vai bambusta. Joten siinä miettiessään, olivatko nuolen sulat korppikotkalta, riikinkukolta vai haukalta, ja oliko jousi tavallinen, kaareva vai tehty oleanterista, hän ehti kuolla ennen kuin sai vastauksen yhteenkään kysymykseensä." 

”Buddhalta kysyttiin eräänä päivänä maailman äärettömyyden ongelmasta, ja hän sanoi: 'Onpa maailma rajallinen tai ääretön, rajoitettu tai rajoittamaton, vapautumisenne ongelma pysyy samana.'"