Zeena Schreckin haastattelu

 Tämä julkaisu on käännös englannista, alkuperäinen teksti löytyy zeenaschreck.comin blogista (22.4.2022), ja se taas on alunperin kansikuva-juttu ja haastattelu Zeena Schreckistä, joka on julkaistu Derailed Magazinessa huhtikuussa 2021. Kirjoittaja on Daphne Minks Daly. 

Miksi? Koska Zeena on minusta kiehtova persoona, ja tunnistan mielestäni itsessäni jotain samaa; ainakin olemme molemmat kulkeneet hyvin omalaatuista henkistä polkua. Vaikka hän on sanoutunut irti menneisyydestään, olen itse tutkinut myös hänen isänsä organisaatiota, kuten haastattelussa sanotaan nimeämättä kumpaakaan, ja lukenut hänen isänsä kirjoja - ja jopa löytänyt innoitusta sieltäkin, aikanaan. Jos joku ei tiedä kuka Zeena on ja mistä on kyse, niin hän on Wikipediassa (englanniksi); ks. myös Pakanaverkko ry aiheesta. Tämän julkaisun lopussa on kuitenkin myös zeenaschreck.comin virallinen YouTube-video Zeenan historiasta, joka sisältää alkuperäisen äänitteen hänen isänsä hänelle vuonna 1967 suorittamasta satanistisesta kasteesta😈Zeenan ollessa kolmivuotias! Hauskana yksityiskohtana videolle on päässyt myös senaikainen suomalainen Jallu-lehti, joka uutisoi tapahtumasta! 😄 Nykyään Zeena harjoittaa ja opettaa Tiibetin buddhalaista tantraa, joten siinä yhteys tämän blogin aihepiiriin. Vaikka on kulkenut eteenpäin, hän siis näkee silti menneisyytensä merkityksen, aivan kuten minä näen oman oudon polkuni jokaisen vaiheen merkityksen kokonaisuuden kannalta - kokonaisuuden, joka olen MINÄ. Minun henkinen tieni on itsenäisen ja vapaan yksilön tie, ei orjamentaliteetilla varustetun laumasielun. 

Arvostan Zeenaa ihmisenä, näin etäältä katsottuna... enhän toki tunne häntä. Tässäkin haastattelussa hän sanoo asioita, jotka todella puhuttelevat minua (olen korostanut keltaisella joitain ajatuksia): esim. tunnistan täysin omasta kokemuksestani sen mitä hän sanoo internetin vaikutuksesta; minun pitäisi myös oppia harjoittamaan kurinalaisuutta siinä suhteessa. Olen onnistunut saamaan elämääni järjestystä niin kuntoilun kuin ruokavalionkin suhteen, joten siinäpä seuraava tavoite: rajoittaa internetin käyttöä!  

Zeena Schreck. Kuva zeenaschreck.com

Innokas opiskelija, nöyrä opettaja

Zeena Schreckillä on ollut monia titteleitä, avantgarde-taiteilija, muusikko, kirjailija, henkinen johtaja ja Ylipapitar, nimetäksemme muutaman. Näinä päivinä, ammatillisesti, häntä kutsutaan yksinkertaisesti ZEENAKSI. Kaikista lisänimistä joihin hän on sonnustautunut, se joka on todella hänelle kaikista rakkain, on tietenkin joogi, tai sen feminiininen muoto, joogini. Hän lausuu: "Elämäni on kääntynyt. Sellaiseksi jossa minä olen 'tulossa joksikin'. Olen joogi joka elää ulkona metsässä. Elän yksinäistä olemassaoloa. Ja se on jotakuinkin välttämätöntä sellaiselle henkiselle polulle jolla olen." 

Hänen yksityinen olemassaolonsa tekee läpitunkeutumisen Zeenan sisäpiiriin vaikeaksi mutta ei mahdottomaksi tehtäväksi. Näinä päivinä hän on pysytellyt hyvin eristettynä ulkopuolisilta, eikä ole ihme miksi. 1980-luvulla hänen isänsä uskonnollinen organisaatio oli kiistelyn keskus ja maailmanlaajuinen media-painajainen, sysäten hänen jo muutenkin julkisen perheensä pidemmälle parrasvaloihin. Lopulta isänsä puolesta Zeena julkisesti osoitti tukensa hänelle ja hänen organisaatiolleen, kestäen pahennuksen molempien puolesta, samalla tullen sen ensimmäiseksi julkiseksi puolestapuhujaksi. 

Vaikka hän irtisanoutui roolistaan ja katkaisi siteet isäänsä 1990, monet ihmiset yhä virheellisesti liittävät hänet tapahtumiin vuosikymmeniä sitten. Monin tavoin hänen menneisyytensä varjot tulevat aina olemaan läsnä. Toisin tavoin ne eivät ole muuta kuin haipunut muisto. Hänen lapsuutensa talo, joka kerran seisoi San Franciscossa, Kaliforniassa, purettiin 2001. Se tunnettiin globaalisti mustana talona, ja oli monille vastarinnan ja uskonnollisen vapauden symboli. Toisille jumalanpilkan, pelon ja vihan. Mutta kiistelystä huolimatta Zeenalle se oli vain koti. 

Kieltäytyen keskustelusta jossa häntä puhutellaan aiemmilla sukunimillä tai titteleillä, hän on tehnyt parhaansa etäännyttääkseen itsensä aikaisemmasta identiteetistään. Pysyvänä Saksan asukkaana yli kaksi vuosikymmentä, Zeena sanoo: "Synnyinmaani jättämisessä ei ollut kyse vain perheestäni. Kyse oli itse maasta. Kyse on siitä mitä kävin läpi tuon kansallisen noitavainon kanssa, koko kokemuksesta." Entinen Ylipapitar vahvistaa: "1980-luvulla oli niin monia tekijöitä jotka tulivat yhteen, jotka aiheuttivat hyvän syyn matkustaa hyvin äärimmäisen matkan päähän. Päätökseni oli tehty. Ja se siitä, minun täytyi vain päästä pois. Ja joskus sinun täytyy mennä hyvin, hyvin kauas jotta saat elämäsi ja pääsi kokoon."

Zeena selittää miettiväisesti: "Vertaan tuota kokemusta usein oksaan puussa. Puulla, edustaen perhettä, saattaa olla juurimätää, ja se alkaa kurottaa läpi puun rungon sen kasvaessa. Juurimätä alkaa saada loistartunnan ja se on myrkyllinen ja mädäntynyt. Kuitenkin on pari oksaa, ehkä lähellä latvaa tai sivulla, joita juurimätä ei ole täysin tavoittanut. Se lähenee, mutta jos voit leikata ne irti ja istuttaa uudelleen, ehkä niissä on yhä tarpeeksi elämää että myrkyllinen vaikutus ei ole saavuttanut niitä täydellisesti."

Jatkaen, hän sanoo: "Leikkaa se irti, istuta se uudelleen, pistä se terveeseen maaperään auringonvalon ja ravinteiden kera. Silloin tuo puun oksa voi kasvaa ja tulla terveeksi. Mutta ensin se täytyy erottaa mädästä. Tuolla tavoin koen elämäni täällä Euroopassa, että palasin kotiin. Että itse asiassa olin väärässä paikassa ennen."

Hänen taiteellinen työnsä puhuttelee vanhaa sielua, joka arvostaa saksalaista romantiikkaa. Lausuen että hänen inspiraationsa tulee yksinäisyydessä viihtymisestä ja eloisista mielikuvituksen kyvyistä, Zeena jakaa: "Lapsena olin hyvin taiteellinen. Rakastin taiteellista ilmaisua. En koskaan halunnut sellaista mikä oli jo valmista. En halunnut nukkeja, vihasin nukkeja itse asiassa", hän huomauttaa, "mitä todella halusin, olivat taidetarvikkeet, tai... ja tämä saattaa kuulostaa oudolta, asiat jotka olivat vain 'eloonjäämistä' varten. Yhtenä vuonna pyysin kylmälaatikkoa jotta voisin säilyttää ruokaa huoneessani, alkaakseni oppia kuinka elää omillani. Halusin tietää kuinka olla kertakaikkisen riippumaton."

Ihmettelin hänen lapsuuttaan ja kuinka kasvaminen mustassa talossa saattaa kääntyä hänen taiteekseen. "Olinko ikinä lapsi?" Zeena sarkastisesti kysyy itseltään ennen vastaamista. "Minut jätettiin aika lailla koko päiväksi, joka päivä. Sisareni oli koulussa ja vanhempani nukkuivat läpi päivän. Kehitin välttämättömyyden, mutta myös kyvyn... no, tarkoitan, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin laajentaa mielikuvitustani ja mieltäni", hän selittää. 

Pohtien hetken, Zeena muistaa: "Koska he nukkuivat kaiken päivää, äitini jätti aamiaiseni tuolille pinnasängyn viereen, niin että herätessäni saatoin kurkottaa ja ottaa sen. Hän kehuskeli ystävilleen: "Oi Zeena! Hän on kuin pieni apina. Olen kouluttanut hänet niin hyvin että hän osaa ruokkia itsensä." 

Selventäen, hän sanoo: "Vanhempani eivät olleet 'lapsi-tyyppisiä' vanhempia, tiedäthän? En todella viettänyt paljon hauskaa aikaa heidän kanssaan, ellei ollut syntymäpäiväni, tai juhlapäivä tai jokin muu syy. Muutoin minut jätettiin aika lailla omilleni. Kehitin kyvyn viihdyttää itseäni". Zeena huomauttaa: "Äitini ei tiennyt mistä olin kiinnostunut. Hän vain työskenteli kaiken aikaa. Vietin hänen kanssaan laatuaikaa vasta vanhempieni välisen suuren räjähdyksen jälkeen."

Hänen isänsä, hän selittää, edesauttoi hyvin paljon hänen kiinnostustaan taiteeseen ja musiikkiin. "Varhaisimmassa elämässäni hän ehdottomasti vietti enemmän laatuaikaa kanssani kuin äitini, minua kiinnostavien asioiden kera. Hän soitti musiikkia, tai illallisen jälkeen hän joskus piirsi kanssani ja opetti minua klassisesta taiteesta ja musiikista. Hän vihasi rokkia ja metallimusiikkia, ja piti pitkiä palopuheita siitä kuinka typerää se oli. Joten minut kasvatettiin hyvin traditionaalisten musiikillisten vaikutteiden kera. Isäni alkuperäinen ammatti oli muusikko. Se oli kirjoitettuna syntymätodistukseeni, hänen ammattinaan. Sitä hän teki silloin aikanaan", hän sanoo ääni pehmentyen. 

Sitten Zeena huomauttaa: "Aloin lukea verrattain varhain, kiitos isoäitini. Joka viikonloppu kun menin heidän kotiinsa, hän antoi minulle uuden kirjan siitä sarjasta, Pienet Kultaiset Kirjat (Suomessa Tammen Kultaiset Kirjat, joita itsekin muistan nostalgialla! - suom.huom.). Satukirjoja joita luin, mieleni vaelsi ja tavallaan löysin vaihtoehtoisia todellisuuksia." Hän päättää ajatuksensa jakamalla: "Varhaisimmassa elämässäni isovanhempani olivat tuo pieni vakaus elämässäni. Koska he elivät 'normaalia säännöllistä elämää'. Oli paljon muutoksia jotka tapahtuivat hyvin nopeasti noiden varhaisten vuosien myötä. Elämässäni, perheessäni, kotonani."

Kun kysyn hänen kokemuksistaan koulunkäynnistä, Zeenan lempeä mutta hermostunut nauru ilmenee  jälleen. Hän vastaa: "Pitkään aikaan en kuolemaksenikaan voinut muistaa ensimmäistä koulupäivääni. Mutta kun käsittelin ongelmia jätettyäni perheeni, opin joitain itse-hypnoosi tekniikoita. Aloin saada selville paljon hyvin arkipäiväisiä, tavallisia muistoja. Yksi asia jonka oivalsin, oli se miksi en voinut muistaa ensimmäistä koulupäivääni. Siksi etten mennyt kouluun." 

Zeena selittää: "Äitini ei ollut tietoinen että koulu oli alkanut. Joten aloitin myöhään. Olen melko varma että se oli pari viikkoa myöhässä." Hän jatkaa sanoen: "Vietin niin paljon aikaa yksin, enkä ollut sosiaalistunut hyvin varhain elämässä. Se oli iso ongelma kun aloitin koulun. Olin hiukan kuin villi eläin. En todella tiennyt kuinka käyttäytyä koulussa."

Muistellen ensimmäistä päiväänsä koulussa, hän kuvaa: "Kaikki muut lapset olivat jo hyvin harjaantuneet. Opettaja sanoi: 'Syömme grahamkeksejä ennen kuin otamme nokoset'. Ja kaikki menivät 'muodostelmaan' saadakseen keksinsä. En tuntenut science fictionin käsitettä, mutta se oli kaikki vain hyvin outoa!" hän nauraa. "Kun opettaja sanoi: 'On aika ottaa nokoset pää pulpetilla', en pistänyt päätäni alas. Ajattelin että 'haluan mennä ulos ja leikkiä!'"

Hän huomauttaa: "Tietenkin ottaen huomioon filosofian jolla minut kasvatettiin... että vanhempani tekivät selväksi haastatteluissa, ja nämä ovat muuten heidän sanojaan, että he kasvattivat minut 'viidakon lakien mukaan.'" Hän selittää edelleen: "Kykenin olemaan hyvin itsenäinen, ja tietenkin se teki vanhempani hyvin onnellisiksi - vähemmän työtä heille. Pysyttelin aina itsekseni. Olin aina yksineläjä. Valitettavasti se teki minusta helpon saaliin kiusattavaksi ja hyväksikäytettäväksi monin tavoin. Joten opin myös varhain kuinka tapella", Zeena sanoo.

"Suurimman osan elämääni vihasin koulua, mutta ei niin että olisin vihannut oppimista. Eikä niin etten olisi pitänyt opettajistani. Se oli vain... ongelmat joita minulla oli koulussa johtuen vanhempieni pahamaineisuudesta, ehdottomasti aiheuttivat vakavia ongelmia minulle. Joten tein GED-testin (General Educational Development) päästäkseni pois varhain", hän jakaa.

Zeena tarkentaa: "Vasta paljon myöhemmin elämässä saatoin purkaa kuinka paljon käytöksestäni oli reaktiota siihen kuinka muut lapset kohtelivat minua, ja yhteiskunnallisiin vaikutteisiin. Ja kuinka paljon oli synnynnäistä luonnolliselle luonteenlaadulleni." Hän tuo esille: "Minulla on aina ollut yksi tai kaksi hyvin läheistä ystävää, ja olen yhä sellainen itseasiassa. En ollut koskaan yksi näitä tyttöjä joilla oli tyttöjengi joiden kanssa he hengailivat, tai jokin kerho koulussa joka oli heidän oma kuppikuntansa." 

Hän täsmentää sanoen: "Ainoat paikat joissa muistan tunteneeni oloni turvalliseksi, olivat suosikki-enon ja kahden tietyn ystävän kanssa naapurustossani. Toivoin aina että he voisivat vain adoptoida minut." Lapsenkaltaisen hekotuksen myötä hän selittää tarkemmin: "Olin kulkukoira heidän ovellaan illallisaikaan. Niin kuin, 'voinko hengata täällä vähän aikaa?'"

Lapsuuden ystävistään hän jakaa: "Heidän vanhempansa olivat riittävän ystävällisiä antaakseen minulle pienen turvapaikan, hiukan suojaa, vaikka vain muutamaksi tunniksi, se riitti minulle saadakseni hengähdystauon." Ottaen vakavamman sävyn Zeena sanoo: "Vaikka minä itse en ollut vanhempien fyysisen väkivallan uhri, on monia tutkimuksia jotka osoittavat vanhempien välisen perheväkivallan vaikutukset lapsiin."

Taiteilija korostaa: "Vaikka lapsia itseään ei fyysisesti lyödä, se on aivan yhtä vahingollista. He elävät jatkuvassa ahdistuneisuuden tilassa, koskaan tietämättä milloin jokin räjähtää tai missä seistä. Kodin vakaus on täysin kumottu." Varhaisina vuosina tappouhkaukset, öinen vandalismi, kyttääjät odottamassa kodin ulkopuolella ja vihaposti olivat tavallisia tapauksia johtuen hänen vanhempiensa pahamaineisuudesta. Zeena korostaa: "Minun tapauksessani en kokenut vain väkivaltaa kotona vaan väkivaltaa myös kodin ulkopuolella. Minulla ei ollut missään todella rauhallista."

"Tunsin olevani yksinäinen susi tai viidakkokissa jonka täytyy pärjätä itsekseen, kuten jaguaari", Zeena tarkentaa. "Minulla oli hyvin vahva yhteys eläimiin, ja ilmiselvästi yhä on. Yhteyteni muihin ihmisiin oli paljon heikompi. Luultavasti yhä on", Zeena myöntää. "Samaistuin niin eläimiin. Kuten sanoin, en ollut sosiaalistunut kun olin lapsi. Mutta meillä oli paljon eläimiä ja olin todella tiukasti sidoksissa niihin. Ei ainoastaan meidän eläimiimme vaan kaikkiin eläimiin."

Hänen perheensä eri eksoottiset lemmikit olivat niin ikään lähde toiselle paljon julkisuutta saaneelle kiivaalle keskustelulle. Suurin osa huomiosta kohdistettiin perheen lemmikkileijonaan, Togareen. Zeena muistaa: "Sain hyvin vahvan yhteyden tuohon leijonaan. Isovanhempani asuivat muutaman korttelin päässä San Franciscon eläintarhasta. Ja sen jälkeen kun hänet vietiin sinne, he veivät minut vierailemaan tuon leijonan luona joka ikinen lauantai."

Hän toteaa uudelleen: "Tulin tuntemaan Togaren paremmin kuin vanhempani, niin monen vuoden jälkeen", muistellen, "vanhempani vain jättivät hänet sinne. He eivät koskaan palanneet vierailemaan hänen luonaan. Joten minä vierailin säännöllisesti, saaden shamanistisen yhteyden. Hän oli veljeni. Olimme molemmat vain näyttelyesineitä vanhempieni maailmassa." Vannoutunut vegaani ja eläinten oikeuksien puolustaja nopeasti huomauttaa että hän ei hyväksy villieläinten pitämistä henkilökohtaisina lemmikkeinä.

Selittäen yhteyttään eläimiin ja kuinka se liittyy hänen Tiibetin buddhalaisiin harjoituksiinsa, selvästi erottuva ilo nousee hänen äänessään. Zeena selittää: "Osana sitä mitä opetan, on parantavat harjoitukset ihmisten eläimille". Hän sanoo: "Minä todella nautin kyetessäni opastamaan ihmisiä, joilla ehkä on vanhempi tai sairaalloinen eläin, läpi tiettyjen henkisten harjoitusten. Tai jos he ovat juuri saaneet uuden eläinlapsen, opetan kuinka tehdä tiettyjä vahvistavia ja pitkäikäisyys-harjoituksia. Jopa sellaisen nimen valitseminen, joka on hyödyllinen eläimelle, on jotain jota buddhalaisuus painottaa."

Zeena huomauttaa: "Satun pitämään myös kaikista olennoista, jopa hyönteisistä joita en ole ennen nähnyt, jotka ovat tavallaan puistattavan näköisiä. Minulla on uteliaisuutta ja ajattelen, 'Vau, tuo on siisti. Ihmettelenpä mitä se ajattelee juuri nyt.' Yritän katsoa niitä silmiin ja liittyä niihin niiden tasolla." Lempeän naurun kera hän sanoo: "Jotkut ihmiset eivät reagoi kovin suopeasti kun he näkevät että tykkäät laulaa hyönteiselle, ajatellen että olet hiukan outo." 

Hän jatkaa selittäen: "Tietenkin tiedän ettei ötökkä puhu englantia. Mutta tiedätkö mitä? Tiedän myös että jos olet vieraassa maassa etkä ymmärrä kieltä, mutta joku on aidosti ystävällinen sinulle, sinä ymmärrät sen. Sinun ei tarvitse puhua heidän kieltään."

Zeena jakaa: "Niin usein kuulen luokseni tulevien ihmisten sanovan, 'Olen niin yksinäinen.' Etenkin näinä aikoina koronaviruksen, lockdownin ja kaiken kanssa. Ihmiset ovat niin yksinäisiä. Masennus ja mielisairaudet pahenevat eristäytymisen johdosta. Yritän aina muistuttaa heitä että jos he avaavat mielensä kaikille elämänmuodoille ympärillään, näkyville ja ei-näkyville, on kirjaimellisesti mahdoton olla yksinäinen."

Hän huomauttaa lempeästi: "On niin monia pieniä elämänmuotoja, joille voisit omistaa huomiosi, jotka voisivat hyötyä positiivisesta huomiostasi. Juuri kun tunnet olosi yksinäiseksi, toivoen että joku antaisi sinulle huomiota, niin myös koira joka istuu vieressäsi tai hämähäkki keittiössäsi!" Zeena ehdottaa: "Puhu vain niille kuten normaali henkilö puhuu toiselle henkilölle. Ne tuntevat aikomuksesi. Ne tuntevat hyväntahtoisuutesi. Ja tuo koko prosessi muuntaa sinut, silloin et tunne oloasi niin yksinäiseksi."

Jooginina Zeena opastaa oppilaitaan yksityisesti, opettaen buddhalaista filosofiaa, rituaaleja, meditaatiota, ja maagisia tekniikoita. Maallisella tasolla hän tarjoaa yksityistä elämänvalmennusta ja henkisyyteen perustuvaa neuvontaa kenelle tahansa mistä tahansa uskonnosta. Tarjoten luentoja, seminaareja ja työpajoja suurelle yleisölle, hän uskoo jatkuvan oppimisen ja mielen haastamisen tärkeyteen. Zeena ottaa usein osaa yksinäisiin buddhalaisiin retriitteihin laajentaakseen, syventääkseen ja hallitakseen omia harjoituksiaan. 

"Olen opettanut siitä saakka kun olin 16-vuotias. Metafysiikkaa ja maagista noituutta kun olin nuorempi.  Ei niin paljon noituutta enää", Zeena selventää, "vaan opettaen henkisiä harjoituksia ja meditaatiota hyvin pitkän aikaa." Hän kuvaa: "Elämäni ydin on pitää yllä henkisiä harjoituksiani. Kuin pyörän keskiö, josta kaikki muu elämässä laajenee pinnojen lailla."

Zeena tunnustaa: "Osittain suurin haasteeni näinä aikoina omissa henkisissä harjoituksissani on myötätunto ihmisiä kohtaan. Mitä tarkoitan tällä, on tuntea myötätuntoa ihmisiä kohtaan, mutta ei heidän häiritsevää käytöstään kohtaan. Se on tärkeä ero." Tiedustelin sitten hänen polustaan buddhalaisuuteen. Ihmettelin mikä se oli joka veti hänet sen koeteltuihin traditioihin. Hän vastasi: "Minulle se oli seurausta useista henkilökohtaisista koetuksista, jotka jouduin käymään läpi. Elämäni muuttui sillä tavalla että minä todella tarvitsin jotain metafyysisen tyyppistä henkistä ohjausta."

"En ollut kiinnostunut psykoterapiasta. Tutkin sitä aikaisemmin elämässä. Se oli niin hyvää kuin se saattoi olla sitä tarjoavien ihmisten vuoksi", hän selittää. "Mutta tiedätkö, se ei vain toiminut minulle. Se ei ollut minun ratkaisuni. Minulla oli erityisiä asioita joita kävin läpi elämässäni." Hän selittää tarkemmin sanoen: "Neuvot, vahvistukset, initiaatiot ja koulutus joita olen vastaanottanut buddhalaisilta opettajiltani, herättivät kyvyn tehdä selkeitä henkisiä, metafyysisiä ja jopa terveyteen liittyviä muutoksia nopeammin kuin ikinä ennen."

Zeena selittää: "Myötätuntoinen tapa, myös tapa jolla he opettivat esimerkillä, aktivoi syvemmän ymmärryksen maailman todellisesta luonteesta jossa elämme. Elämästä yleensä, ja siitä kuinka mieli toimii. Se todisti minulle näiden Tiibetin buddhalaisten harjoitusten puhtaan ja maagisen luonteen, joka on yhä elävä asia."

Hän huomauttaa nopeasti: "Käydessäni läpi kaikkia näitä haasteita, opetuksia, koulutusta ja initiaatioita, tämä kaikki yhdistyi, tapahtuen samanaikaisesti luovaan taiteeseeni, joka on ammattini." Kuitenkin Zeena huomauttaa: "Henkinen elämäni on yksityiselämääni. Se ei ole identiteetti. Se on vain olemassaoloani, millainen olen. Ikään kuin sanoisit, minulla on ruskeat silmät, tiedätkö? Mutta minä en kulje ympäriinsä sanoen, 'Hei, tiedätkö mitä? Minulla on ruskeat silmät.' Sellainen minä vain olen."

Lyhyen tauon jälkeen hän sanoo: "Buddhalaisuus on tosiasiassa realismia. Se ei ole sen paremmin nihilismiä kuin utopististakaan. Mystiset ja metafyysiset tekniikat joita käytän näinä päivinä, ovat hyvin erilaisia kuin silloin kun olin nuorempi." Keskeyttäen hetkeksi hän lausuu: "Luulen, että se on kehitysprosessi." Jatkaen ajatustaan hän pohtii: "Viime vuosina kasaantuneet vaikutukset vuosikymmenten meditaatiosta ja muista harjoituksista ovat sallineet minun muuttaa niin ikään prosessia, jolla teen taidettani."

"Havainnoin ja kuuntelen nyt paljon enemmän", Zeena selittää. "Käytän enemmän aikaa avatakseni mieleni ja hyväksyäkseni sen mikä orgaanisesti nousee esiin, syyttämättä, pakottamatta, johdattelematta tarkkaa merkitystä tai päämäärää johonkin." Selittäen edelleen hän kertoo: "Joskus kun jokin, jota en alunperin tarkoittanut tehdä, kehittyy, joka on merkityksellisempää kuin alkuperäinen suunnitelma, ajattelen, 'Joo, okei. Tämä siis minun oli todellisuudessa tarkoitus tehdä.'"

Zeena kertoo minulle: "Sen havainnoiminen mikä luonnostaan syntyy, se ei usein edes ole etualalla joka paljastaa itsensä niin tärkeänä, vaan mikä on periferiassa tai taustalla. Monet tietoisuuden tasot tapahtuvat samanaikaisesti." Hän selittää edelleen, sanoen: "Minulla on tietty harjoitus, jonka läpi opastan jotkut oppilaistani, jota kutsun 'oheisiksi'. Oheiset eivät ole asia joka on näköpiirisi etualalla."

Yksinkertaistaen hän kuvaa: "Jos menet esimerkiksi eläintarhaan, menet se ajatus mielessä että tulet näkemään tiikereitä, karhuja ja elefantteja. 'Isoja asioita.' Et todellisuudessa ajattele että siellä tulee olemaan myös kaupunkivarpusia. Tai hiiri varastamassa ruokatarjottimilta. Tai muita asioita, kuten siellä työskentelevät ihmiset, joita nähdäksesi et todellisuudessa maksaisi. Mutta ne ovat siellä, niin ikään eläviä olentoja. Ne ovat mitä tarkoitan 'oheisilla'. Se on mitä yleensä jätämme huomiotta." Hän vakuuttaa: "Tietenkin tähän harjoitukseen kuuluu paljon enemmän kuin ainoastaan tuo! Mutta tuolla lailla taiteeni on aina enemmän integroitu henkisiin harjoituksiini."

"Toinen taiteellisen inspiraation aspekti", Zeena sanoo, "on että tunnen suurta vetoa symbolismiin ja symbolistiseen taidesuuntaukseen, ja minulla oli varhaisen elämän kokemusta sen tutkimisesta." On olemassa niin ikään elintärkeä inspiraation lähde, joka tulee hänen unistaan. Hän selittää sanoen: "Siinä mielessä minuun vaikuttavat samat asiat kuin surrealisteihin ja expressionisteihin. Vuosikymmeniä pidin unipäiväkirjaa. Joskin nykyään minun ei enää niin paljon tarvitse."

Mitä tulee hänen oppilaisiinsa, en voi kuin ihmetellä miltä hänestä tuntuvat 'internet-seuraajat.' Kysyttäessä sosiaalisesta mediasta ja sen roolista hänen elämässään, hän vilpittömästi vastaa: "En ole koskaan halunnut 'seuraajia'. Internetin alusta saakka olen ollut sen ihmisten mieliin kohdistamaa narkoottista vaikutusta vastaan, enkä ole koskaan halunnut olla tekemisissä sen kanssa". Zeena paljastaa: "Ainoa syy miksi avasin tiettyjä tilejä, hankin nettisivun, ja ollenkaan aloitin online-läsnäolon, oli se, että oli niin monia huijaus-sivuja... väittäen olevansa minä... jopa puhuen minuna ajoittain!" 

Hän jatkaa vahvistaen: "Mitä tulee oppilaisiini, kannustan heitä pidättäytymään ylenmääräisestä netin käytöstä, tai kehittämään tietoisuuden siitä kuinka he käyttävät sitä. Aseta ajastin, äläkä ylitä tiettyä minuuttimäärää päivässä. Pane virta pois tiettyyn aikaan ja tee mitä tahansa mikä on tarpeen ettet jää toksisen vaikutuksen koukkuun."

Zeena neuvoo: "Säännöllisten digitaalisten detox-päivien tai viikonloppujen pitäminen auttaa myös. Ole yhtä valpas netin käytössä, kuin jos astuisit myrkyllisen jätteen kaatopaikalle. Me navigoimme jo riittävästi illuusioiden läpi todellisessa elämässä. Itsesi salliminen jäädä kiinni vielä enempiin illuusioihin virtuaalitodellisuuden avulla menee yli kaiken logiikan, se on mielipuolista. En olisi surullinen jos koko internet vain katoaisi huomenna."

Zeena miettii sitten sitaattia, jonka hän kerran luki saksalaisesta lehdestä. Hän muistelee ajatuksekkaasti: "Kuuluisalta Tiibetin buddhalaiselta, 17. Karmapalta, Ogyen Trinley Dorjelta, kysyttiin käyttääkö hän nykyaikaisia keksintöjä, kuten internettiä tai sähköpostia. No, hän hiukan yskäisi ja sanoi, 'Kenelle minun pitäisi lähettää sähköpostia? Internet tarjoaa ainoastaan illuusion informaatiosta. Se luo myös paljon hämmennystä.' Tuo sitaatti oli itsessään aivan mahtava pieni opetus."

Hän huomauttaa: "Elämme nyt hyvin sairaassa yhteiskunnassa, joka vaatii radikaalia vastarintaa. Tätä yritän välittää tuntemilleni ihmisille." Zeena kysyy retorisesti: "Mitä on radikaali vastarinta?" Hän vastaa: "Tapa olla radikaali, on lopettaa mielipuolinen mieltä vahingoittava käyttäytyminen, josta on tullut addiktio. Sillä tavoin tullaan radikaaliksi!"

Selittäen edelleen hän sanoo: "Radikaalia on saada ote itsestäsi, mielestäsi, ja olla tulematta uusimman, viimeisimmän asian viettelemäksi. Olla kaatumatta emotionaalisesti koska luulet että sinun pitäisi tehdä mitä ikinä vertaisesi tekevätkin. Kuinka olla radikaali tänäpäivänä ja aikana, on ajatella tekojesi seurauksia. Sillä tavalla olet radikaali. Älä vain tee asioita järjettömästi ja impulsiivisesti."

Zeena kertoo minulle: "Radikaalina olemista on lopettaa tuhoisa tavanomainen käyttäytyminen. Älä välitä mitä naapurisi tekevät. Älä välitä mitä joku poliitikko tekee tai sanoo. Kuka helvetti välittää? Välitä siitä mitä sinä teet. Välitä kuinka myötätuntoinen sinä olet toisia kohtaan." 

Hän kertoo: "Monet ihmiset saattavat ajatella, 'Miksi minun pitäisi olla myötätuntoinen kun kukaan muu ei ole?' No, koska se on milloinkaan toiminut että kaksi väärää luovat oikean? Syy siihen, miksi maailma on sellaisessa tilassa kuin on, on se, että ei kiinnitetä huomiota tai välitetä omista teoista ja seurauksista."

Hän korostaa: "Tule terveeksi. Tule niin vahvaksi kuin mahdollista... ruumiiltasi ja mieleltäsi. Tämä on radikaalia. Miksi se on radikaalia? Koska se itse asiassa vaatii enemmän mielen voimaa ja kurinalaisuutta kuin vain hajoaminen ja taaperon kiukunpuuskan saaminen joka kerta kun jokin loukkaa." Selventäen ajatustaan hän selittää: "Me astumme elämään, ja perheemme, yhteiskuntamme, koulumme antavat meille nämä identiteetit. Ehdollistaminen tulee sekä itsemme ulkopuolelta että myös itse aikaansaatuna."

Zeena sanoo: "Aiotko tähän vai tuohon ammattiin? Mikä identiteettisi tulee olemaan? Mikä politiikkasi tulee olemaan? Mikä tulee olemaan uskontosi? Vai ei uskontoa? Mitä aiot tehdä elämälläsi? Pistämme paljon ajatusta ja odotuksia siihen että 'minä olen tämä', 'minä olen tuo', 'minä en ole tämä', 'minä en ole tuo.'"

Hän neuvoo: "Sillä ne, jotka ovat todellisella henkisellä polulla, vähitellen alkavat tuntea tervettä inhoa kaikkia identiteetti-etikettejä kohtaan. Et halua tai tarvitse niitä enää." Tarkentaen edelleen hän selittää: "Vähitellen kaikki tuo alkaa pudota pois. Jopa omat ideasi ja määritelmäsi vähitellen hajoavat ja putoavat pois, niin että sinun ei tarvitse tulla määritellyksi millään vertailuilla."

Zeene päättää lausumalla: "Sinusta tulee puhdas olemassaolo. Sinä vain olet. Tiibetiläisessä buddhalaisuudessa on tapa kuvata tätä. Juurilamani Thrangu Rinpoche selittää sen 'sellaisuuden' tilan saavuttamisena. Niin kaunis sana yksinkertaisuudessaan. 'Sellaisuus'. Puhdas olemassaolo. Ei tämä. Ei tuo. Ei molemmat. Ei kummatkaan. Vain rentoutuminen puhtaassa olemisen tilassa. Yksinkertaisesti ollen."

Zeena Schreck: 50 Years as Ritual Performance Artist & Spiritual Warrior 1967-2017

Alla olevan videon esittelyteksti sanoo: "1990 Zeena hylkäsi satanismin seuratakseen omaa polkuaan, etsien henkistä selitystä väärinkäytöksille ja vastoinkäymisille, mutta perimmiltään harjoittaen ikiaikaista totuuden etsintää. Tuo etsintä johti hänet purkamaan juurensa satanismissa. Löytäen tiensä Vedalaisen tantran aidon vasemman käden polun harjoitusten alkuperään, hän tuli vihityksi jooginina intialaisessa Shaktismissa, sitten myöhemmin Tiibetiläisessä tantrisessa buddhalaisuudessa. Tantrinen buddhalaisuus opettaa, että kaikki mitä koemme on seurausta omista teoistamme, mutta ennen kaikkea, että voimme aktiivisesti luoda muutoksen noiden kokemusten lopputulemaan. Zeena ymmärtää kasteensa ja hänen vanhempiensa tuon tapahtuman hyväksikäytön negatiiviset vaikutukset karmallisena kypsymisenä aiemmista elämistä; kokemuksina, jotka auttoivat antamaan ravintoa sille joka hän on tänään. Hän pitää niin ikään satanistista kastettaan ensiesiintymisenään julkiseen rituaaliseen performanssitaiteeseen. Huolimatta siitä, että hän yksin puolusti poissaolevaa isäänsä ja hänen kirkkoaan modernin USA:n historian pahimman noitavainon aikana (jota nimitettiin nimellä 'satanic panic' tai 'saatananpalvontapaniikki'), Saatanan kirkon nykypäivän hallinnoijat stalinistiseen tyyliin edelleen pyyhkivät Zeenan historiastaan. Eräs sellainen esimerkki on satanistisen kasteen ääniraidan poistaminen 'Satanistisen Messun' tallenteen valikoiduilta uudelleenjulkaisuilta. Sen tähden tämä tietty pala historiaa alkuperäisiltä vinyylitallenteilta sisältyy oikeutetusti tähän muistojuhla-videoon. Tämä on Zeenan rituaalinen muistutus omasta historiastaan ja kasteestaan osana henkilökohtaisesti virittynyttä äänitaide-videokollaasia, juhlistaen 50 vuotta julkista palvelua rituaalisena performanssitaiteilijana ja henkisenä soturina - 1967-2017."

Toinen mielenkiintoinen Zeenan haastattelu, joka keskittyy buddhalaisuuteen: 

Compassion is contagious, Zeena Schreck explains why

Henkinen elämä: yksin vai yhdessä?

Henkinen elämä. Pitäisikö siitä voida keskustella? Pitäisikö se jakaa muiden kanssa? Oma näkemykseni asiasta on vaihdellut vuosien myötä. Sanan "henkinen elämä", tai "henkisyys", voi toki halutessaan korvata sanalla "uskonto", "uskonnollinen elämä", mutta itse ymmärrän edellisen paljon laajempana ja samalla yksilöllisempänä kokonaisuutena.

Heräsin henkiseen etsintään parikymppisenä tutustuessani ihmisiin, jotka antoivat minulle paljon uusia ideoita ja innoitusta. Innostukseni oli valtava, ja ilmaisin sitä luonnollisesti erittäin epäkypsästi, sillä sitähän minä olin mitä suurimmassa määrin - epäkypsä: intoa enemmän kuin ymmärrystä. Niinpä vanha koulukaverini, joka niin ikään oli pitkään ollut ainoa kaverini, ei enää tuntunut vastaavan kaipuuseeni saada vaihtaa ajatuksia näistä uusista kiehtovista asioista, joista tuli yhtäkkiä koko elämäni sisältö. Olin varsinainen "drama queen" ja lopetin kaveruutemme kirjeellä. Sen sijaan kirjoittelin pitkiä, rönsyileviä kirjeitä (tämä oli siis 1990-luvulla!) uusille ystävilleni, joihin yleensä tuli paljon lyhyempiä vastauksia harvakseltaan. Vuosia myöhemmin tajusin itse vastaavassa tilanteessa heidän asemassaan, että olin varmasti kyllästyttänyt heitä pohdinnoillani, jotka olivat kai aika etäällä elämästä - ja heillä sentään oli elämä, toisin kuin minulla silloin. Jossain vaiheessa kyllästyin siihen miten yksipuoliselta yhteydenpitomme alkoi tuntua, en enää kirjoittanut, enkä kuullut heistä sen koomin; osoitteenikin tuossa vaiheessa muuttui, joten jos he ikinä enää tavoittelivat minua, posti ei enää saavuttanut.
Samoin vuosia myöhemmin minulle selvisi, että olin yksipuolisella ratkaisullani ajanut kaverini masennukseen ja itsemurhan partaalle. Tämä on hyvä (eli huono) esimerkki siitä henkisestä julmuudesta, mitä monet ihmiset lähimmäisiään kohtaan harjoittavat elämänkatsomuksensa nimissä. Mea culpa.
Kaverini otti minuun yhteyttä parin vuoden kuluttua (ironista kyllä, lahjoittamieni Tarot-korttien inspiroimana, jotka osaltaan olivat auttaneet minut ratkaisuuni; totta kai sain "vastauksen" jonka halusin) ja korjasimme suhteemme - eli käytännössä vietimme yhden mukavan kesän, jolloin keskityimme yhdessä tekemiseen puhumisen sijasta, koska tajusin että meidän suhteemme toimi paremmin sillä tasolla; sekin on syytä huomioida joidenkin ihmisten kanssa. Pian ystävyytemme hiipui itsestään luonnollisesti, toisaalta sen takia että muutin kauas pois, toisaalta siksi että hän yllättäen osoittautui ainoaksi tuntemakseni ihmiseksi, jolla oli jotain minun homouttani vastaan, kun tulin hänelle kaapista ulos. Olemme kyllä yhä Facebook-kavereita, mutta se ei merkitse muuta kuin synttärionnitteluja kerran vuodessa.

Kuuluessani 1990-luvulla gnostilaiseen mysteerikouluun, oli selvä muotti johon sinun piti mukautua, omaksua kaikki opetukset ja noudattaa kaikkia sääntöjä. Terminologian mukaan Koulun oppilaiden odotettiin "luopuvan itsestään" ja muodostavan "ryhmäykseyden". Voisiko yhtään lahkolaisempaa olla. Joku jopa selitti, että oppilaat alkavat yhä enemmän muistuttaa toisiaan. Ja saman henkilön mukaan monilla oppilailla oli tähtikartassaan useita "perääntyviä planeettoja", mikä selitti sen että he olivat kypsiä Koulun filosofialle ja tunsivat vieraantuneisuutta maailmasta, olivat sosiaalisesti ujoja yms. Olisiko pikemminkin niin, että psykologia saattaa selittää miksi jotkut ihmiset tuntevat viehtymystä ääriliikkeisiin, jotka julistavat olevansa ainutlaatuisia - sinä olet "valittu", "pelastettu", kun taas maailma ympärillä on paha ja tuhoon tuomittu.
Olin itsekin todella fanaattinen - nielin kaiken purematta, noudatin kaikkea lukemaani ja kuulemaani tarkalleen. Ihme kyllä, jopa noihin aikoihin sain uuden Koulun ulkopuolisen ystävän, jonka kanssa aloimme kirjoitella pitkiä kirjeitä, myös ja varsinkin henkisyydestä, kirjoitin pitkiä lainauksia Koulun kirjallisuudesta... ja siitä huolimatta olemme edelleen tänä päivänä hyviä ystäviä ja puhumme puhelimessa muutaman kuukauden välein; se riittää meille, emmekä enää puhu niinkään henkisyydestä kuin tavallisesta elämästämme (tavallisessa maallisessa elämässä henkisyys koetellaan).

Syvällisten puhuminen puhumisen vuoksi on pinnallista, kuten olen tainnut aiemminkin todeta. Ja on paljon tilanteita, joihin se ei kerta kaikkiaan sovi. Kaikkien kanssa aina ja kaikkialla ei todellakaan tarvitse puhua "henkeviä"! Muussa tapauksessa olet kuin kuka tahansa kristitty hihhuli, joka julistaa uskoaan jokaiselle vastaantulijalle. Se on äärimmäisen tympäisevää. Voitto Viro on käsitellyt aihetta erinomaisesti kokoamassani kirjoituksessa.
Olen itse todistanut esimerkiksi bussissa, kun henkilö alkoi pyytämättä puhua uskostaan toiselle matkustajalle, jota hän ei edes tuntenut. Se oli kiusallista kuultavaa ulkopuolisenakin. Itsekin olen ollut kahvipöydässä, jossa vierustoveri kysyi minulta olenko ottanut Jeesuksen vastaan! Vaikka se tapahtui uskonnollisen tilaisuuden jälkeen, koin sen todella törkeän tungettelevana ja yksityisyyttä loukkaavana - ja vaikka olin siihen aikaan itse kristitty, eivät kaikki kristitytkään käytä samanlaista terminologiaa ("Jeesuksen ottaminen vastaan" on lauseena hölynpölyä) ja usko esim. sanoin "todistamiseen", mutta nämä äänekkäimmät ryhmäkunnat ylimielisyydessään kuvittelevatkin edustavansa ainoaa oikeaa kristinuskoa, jota pitää tuputtaa myös toisille vääränlaisille kristityille.

Miksi toisaalta "syvällisyys" tarkoittaisi nimenomaan henkisyyttä... Onhan toki helpompi puhua ajatuksista joihin uskoo, kuin vaikkapa tunteistaan; se vasta meneekin syvälle ja on hyvin intiimiä. On pakko arvostaa enemmän ihmistä, joka osaa puhua tunteistaan, kuin sitä joka haluaa jakaa vain ajatuksiaan muiden kanssa. Ajatukset useinkaan eivät ole kovin henkilökohtaisia, toistelet vain lukemaasi ja kuulemaasi. Tunteet sen sijaan todella kuuluvat sinulle.

Usko on hyvin henkilökohtainen asia. Sen on tarkoitus ensisijaisesti muuttaa minua itseäni paremmaksi. Jos se vaikuttaa positiivisesti muihin ihmisiin, se tapahtunee lähinnä hyvien tekojen ja esimerkin kautta, ei saarnaamalla. Ja jos se vaikuttaa negatiivisesti muihin, tai muuttaa sinua huonompaan suuntaan, jotain on todella pahasti pielessä. Näin voi olla, jos uskosi perustuu pelkoon -  yleensä oman pienen persoonasi ikuisesta kohtalosta - ja aiheuttaa vihaa toisella tavalla ajattelevia kohtaan. Usein viha vielä irvokkaasti naamioidaan "rakkaudeksi". Tässä kohtaa on paikallaan siteerata John Shoren sanoja, joita lainaan erään blogini esipuheessa:
"Kristityt: aina kun sanotte, 'minä puhun vain totuuden rakkaudessa', mitä ihmiset oikeasti kuulevat on: 'Minä olen mulkku.' Joten lakatkaa sanomasta niin. Paitsi jos olette. Siinä tapauksessa jatkakaa... kai."

Myönnän, että voi olla virkistävää puhua samanmielisten ihmisten kanssa ja saada vahvistusta omalle tielleen. Toisaalta siitä tulee helposti keskinäisen kehumisen kerho - "me ja meidän aatteemme... ja nuo muut". Asioita pitää pohtia, mutta se onnistuu parhaiten omassa mielessä. Silti en voi vähätellä omassa elämässäni sen merkitystä, kun parikymppisenä kävin kiehtovia keskusteluja henkisyydestä itseäni parikymmentä vuotta vanhemman ystävän kanssa, kun kaikki se oli minulle aivan uutta.
Eri tavalla ajattelevien kanssa puhumisen olen kokenut yleensä kiusallisena; olen suorastaan kieltäytynyt puhumasta henkisyydestä tuollaisissa tilanteissa. En näe siinä mitään pointtia. Varsinkin jos toinen osapuoli on vain utelias, vaikka sitä voi olla vaikea erottaa aidosta kiinnostuksesta. Ei toista ihmistä voi käännyttää, ellei hänessä itsessään ole sisäisesti jotain joka resonoi hänelle esitettyjen ajatusten kanssa. Se voi olla jokin henkinen sukulaisuus asialle... tai se voi olla myös jokin särö sielussa, jos on kyse vahingollisesta opista joka vetoaa häneen (mikä olisi vahingollisempi oppi kuin oppi ikuisesta helvetistä).

Minun kokemukseni ihmisyydestä viidenkymmenen vuoden aikana on kuitenkin se, että ei ole väliä mihin liityt ja kuulut ja keitä tapaat, pohjimmiltasi olet aina oman itsesi varassa! Minulle se merkitsee voimaa ja vapautta, jonkun toisen mielestä se saattaa kuulostaa masentavalta. Enkä suinkaan tarkoita etteikö toisista ihmisistä voisi saada tukea vaikeina aikoina: itse koin sen edellisen puolisoni kuoltua, kun moni lahjoitti minulle aikaansa, oli läsnä ja kuunteli. Olen ikuisesti kiitollinen.

Aikoinaan muutaman vuoden vedin erään yhdistyksen hengellistä ryhmää, ja kerran ilmaisin ääneen tuntemukseni siitä että ihmisillä on niin kiire puhua omat asiansa vaikka muiden päälle, että heillä ei ole aikaa kuunnella mitä muut sanovat. Se oli minun rehellinen kokemukseni, joka aiheutti vastalauseiden myrskyn. "Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa", kuten sanotaan. Nykyisen puolisoni kanssa kävimme pitkään silloisen ryhmän "uudessa inkarnaatiossa", kunnes hän ei enää välittänyt osallistua ja sanoi sen johtuvan siitä että ihmiset haluavat vain sanoa omat asiansa eivätkä kuuntele. Olin hämmästynyt että hän teki tämän havainnon. Itse en enää ollut ajatellut asiaa, olin kai jo muutenkin luovuttanut ihmisten suhteen - olen hyvin säästeliäs sanoissani, ja varsinkin syvällisemmissä keskusteluissa punnitsen tarkkaan kuuntelijan vastaanottokykyä; ei helmiä "sikojen" tallattavaksi (siteeraan vain raamattua, en halua vähätellä ketään). Ehkä me maan hiljaiset - enemmän tai vähemmän introvertit - huomaamme paremmin ryhmädynamiikan puutteet. Tietenkään ekstrovertit eivät ymmärrä sitä, eivätkä halua että heille huomautetaan heidän vioistaan.

Vetäessäni ryhmää, tiedostan nyt että oma vikani oli se, että yritin liian tiukasti pitää langat käsissäni enkä paradoksaalisesti itse antanut tilaa muille. Tapanani oli esimerkiksi pitää laatimiani alustuksia jostain minua miellyttävästä aiheesta. Ei ehkä ihme, että toiminta sittemmin hiipui. Sitten perustinkin oman ryhmäni, jossa sain itse määritellä toiminnan linjat. Vaikka se pysyi aina hyvin pienimuotoisena, se toimi muutaman vuoden hyvin tyydyttävästi. Kokeilimme erilaisia rukous- ja meditaatiotekniikoita yms. Jälkeenpäin ajatellen on selvää, että minä kärsin jonkinlaisesta hengellisestä pätemisen tarpeesta: halusin olla opettaja muille. Oma ryhmäni oli myös eräänlainen ideoiden leikkikenttä minulle.
Toki ystäväni, joka oli ryhmän toinen kantava voima (usein meitä oli vain me kaksi), oli ilmeisesti hyvin tyytyväinen siihen että rukoilimme yhdessä; hän koki saavansa henkistä tukea. Kun sitten olen etääntynyt kristinuskosta, olen kokenut että tavatessamme melkeinpä välttelemme koko aihepiiriä, ja olemme etääntyneet toisistammekin. Se on oikeastaan aika hullua. "Tunnustus" on todella pinnallinen asia yhdistämään ihmisiä - hyväksyt vain tietyt opilliset katsomukset. Ja todellisuudessa näkemykseni eivät ole pohjimmiltaan muuttuneet; olennainen ydin on aina pysynyt samana: ihmisessä itsessään on jotain arvokasta - Buddhaluonto, Kristus meissä. Tätä en väsy toistamaan. Nykyään tuo näkemys on vain entistäkin konkreettisempi minulle. Juuri tämän jaetun ihmisyyden pohjalta pitäisi olla mahdollista löytää syvempi yhteys.
Ystäväni puhuu paljon "Totuudesta" isolla T:llä; hän on esimerkiksi kysynyt mitä Totuus minulle merkitsee... mutta se on jo sananakin varsin epämääräinen käsite. Katso esimerkiksi Wikipedia-artikkeli Totuudesta, joka antanee jonkinlaisen kuvan sanan monimerkityksellisyydestä. Voisi olla parempi ja rehellisempi korvata sana ystäväni käyttämässä tarkoituksessa - tai mitä minä olen ymmärtänyt hänen tarkoittavan, ja sehän se vaikeus juuri onkin - suoraan uskonnolla tai jumalalla.

Ymmärrän syvällisesti evankeliumien kertomuksen, kun Pontius Pilatus kysyy Jeesukselta "Mikä on Totuus?". Jeesus pysyy vaiti, ja juuri se on erityisen merkityksellistä! Kuten Tao-te-kingin - runollisuudessaan ja mystisyydessään kenties maailman kauneimman pyhän kirjan - ensimmäinen säe sanoo: "Se Tao, jota voidaan määritellä, ei ole Ikuinen Tao."
On kyllä totta, että kerrotaan myös Jeesuksen sanoneen, "Minä olen Tie, Totuus, ja Elämä", mutta tämän Jeesus sanoo jokaisen yksilöllisen minän puolesta. Siteeraan itseäni toisesta blogistani:
"Tänä päivänä me olemme vapaita Totuuden suhteen; meitä ei ole sidottu yhteen kirkkoon tai edes uskontoon, kuten entisaikoina. Tie, Totuus ja Elämä ovat yhtä: Totuutta ei voi saarnata eikä osoittaa toiselle - silloin se on vain kuolleita käsitteitä. Totuus on etenevä, se on elettävä todeksi, ja tie Totuuteen johtaa aina sisäänpäin, omaan sisäisyyteen."
Bhagavad Gitassa Krishna puhuu kolmesta joogan pääsuuntauksesta, karma (toiminta), jnana (tieto), ja bhakti (antaumus). Eli: Tie, Totuus, ja Elämä. Jeesus sanoo (Matt.11:29-30): "Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt." Sana jooga tulee sanskritin verbijuuresta yuj, joka merkitsee iestämistä, vaunujen eteen valjastamista, yhteen saattamista ja yhdistämistä.
Tällä voisi nähdä myös yhteyden Nichirenin suosittelemaan kolminaisuuteen: harjoitus, opiskelu, usko.

Ilmaisen ajatuksiani parhaiten kirjoittamalla, ja kaikki olennainen on sanottu blogeissani (etenkin kirjoituksessa "Minun tieni"), joten jos joku tuttu ei vaivaudu lukemaan, tuskin asia häntä sitten kovin paljoa kiinnostaakaan. Miksi minun pitäisi yrittää selittää samoja asioita vaillinaisen puhutun sanan muodossa. Lisätietoa voi sitten kysyä, jos ei ymmärrä kaikkea lukemaansa.

Yhteen aikaan osallistuin netissä joidenkin henkisten/uskonnollisten ryhmien keskusteluihin. Tänä päivänä varon visusti kommentoimasta yhtään mitään netissä. Kirjoittamalla käyty "keskustelu" pitää sisällään suuremman väärinymmärryksen riskin, koska siitä puuttuu se välittömyys ja sanaton vuorovaikutus mikä on kasvoista kasvoihin kohtaamisessa. Olen aiemminkin todennut, että en pidä netin välityksellä tapahtuvaa kanssakäymistä "todellisena". Tekniikka välineenä latistaa elävän inhimillisen vuorovaikutuksen.

Yhteinen harjoitus on usein osoittautunut hyväksi pohjaksi tapaamiselle eri taustoista tuleville ihmisille (sitähän käytetään myös buddhalais-kristillisessä uskontodialogissa). Kaikkein yksinkertaisimmillaan se olisi vain yhdessä hiljentymistä, vaikkapa vain viisi minuuttia. Valitettavasti tätäkään kaikki eivät ymmärrä, ja sekin on joillekin liikaa; se on nähty ja koettu. Tietenkään sen ei pitäisi olla pakottavaa ja epäluontevaa kenellekään osalliselle. Jotkut haluavat vain puhua henkisyydestä, eivät elää sitä. Valitettavasti en ikinä kykene ymmärtämään ihmisiä, jotka eivät osaa olla hiljaa. Heidän on pakko täyttää maailma vaikka sitten tyhjällä höpinällä ja kuulla oma äänensä.

Olen joskus puolustanut henkiseen yhteisöön kuulumista, koska se ikään kuin kuului asiaan silloin, mutta en pidä sitä enää tarpeellisena.
Ainoa virhe mihin itsenäinen harjoittaja voi langeta, on pöyhkeästi kuvitella itsestään liikoja. Minä lankesin tähän ansaan ollessani vielä kristitty, mutta alkaessani harjoittaa uskoani itsenäisesti. Tuolloin olin pettynyt yhteisööni, joka osoittautui vähemmän kuin täydelliseksi - samanlaiseksi kuin kaikki muutkin uskonnolliset yhteisöt, tai ihmisyhteisöt ylipäänsä. Siinä ei kai pitäisi olla mitään yllättävää, mutta silloin se oli minulle pudotus alas pilvistä. Kuvittelin olevani pidemmällä kehityksessä kuin "laumasieluina" pitämäni kristityt. Määrittelin itse mitä kristinusko minulle merkitsi ja loin itse oman hartauden harjoitukseni muodot.

Itsenäisenä Nichiren-buddhalaisuuden harjoittajana harjoitukseni on silti sama kuin kaikilla Nichiren-buddhalaisilla, ja olen osa tätä vuosisatojen ja miljoonien harjoittajien ketjua Nichirenin seuraajana. Se myös parhaiten tiivistää ymmärrykseni "Sanghasta", joka mietitytti minua aloittaessani.
En tee eroa eri Nichiren-suuntausten välillä; vaikka jotkut niistä ehkä miellyttävät minua enemmän kuin toiset, kaikista löytyy piirteitä joita arvostan. Liian usein ihmiset takertuvat opillisiin eroihin, jotka ovat sivuseikka yhteisen ytimen rinnalla.
Minulla ei ole kokemusta Daimokun lausumisesta ryhmässä; videoilla se toki kuulostaa hyvin voimalliselta, ja voin kuvitella että siltä se tuntuukin kun useampi ääni värähtelee samassa rytmissä. Se on varmasti erilainen jaettu kokemus kuin kristillinen jumalanpalvelus; syvemmälle menevä ja koko olemuksen mukaan ottava. Muiden äänet myös täydentävät ja kannattelevat sinua.

Toisin sanoen, otsikon kysymykseen, yksin vai yhdessä, ei ole lopullista vastausta. Asioissa on puolensa, kuten aina. Tästä tuli ehkä hieman rönsyilevä kirjoitus, mutta se on vain näkökulmien runsautta.