Itsereflektio

 

Loma tuntuu aina herättävän erinäisiä pohdintoja, yksinkertaisesti siitä syystä että silloin siihen on runsaasti aikaa! Tänä vuonna sain neljän viikon kesäloman jo kesäkuussa (viime vuonna jouduin pitämään sen kahdessa pätkässä). Minulla oli lista asioita, jotka oli tarkoitus tehdä loman aikana. Teinkö? No en. Päätin armahtaa itseni siitä. Toinen lista koski paikkoja, joissa pitäisi käydä, ja se piti paljon paremmin, vaikka muutama kohde vielä jäi myöhemmäksi, mutta onhan tätä kesää vielä jäljellä, ja kaikesta päätellen tämä on erittäin hyvä kesä säiden suhteen! 

Tiedostan että kirjoitan paljon introversiosta, ehkä jopa ylikorostan sen merkitystä? Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei sitä tulisi käyttää tekosyynä mihinkään - "koska olen introvertti, en voi... " tai "minun täytyy..." Kuitenkin meillä on erityinen taipumus itsereflektioon (uusi sana, jonka opin), ja siinä voi olla todella armoton itselleen. Mutta voi toki sanoa että pienet ovat murheet, kun ne ovat korvien välissä: sieltä löytyvät myös ratkaisut, jos niin haluaa. 

Kerran yöllä vuoteessa, unen ja valveen rajamailla, sain suorastaan vallankumouksellisen oivalluksen itsestäni: Olen aikaisemmin useinkin kirjoittanut, että introverttina kadottaessani yhteyden itseeni, kadotan yhteyden myös muihin. Mutta muistellessani elämän mullistavaa kokemustani siitä kun ensin edellinen puolisoni kuoli, ja pian sen jälkeen rakastuin nykyiseen puolisooni, kuvasin kokemustani edellisessä tapauksessa "niin kuin kuoreni olisi murtunut, ja minua vedettiin Valoon"; kaipasin ja sainkin ulkopuolista tukea, ja etsiydyin myös aktiivisesti erilaisiin ryhmiin ja muuhun toimintaan. Jälkimmäisessä tapauksessa tuore rakkaus sai minut kurkottamaan toista ihmistä kohti itseni unohtaen, elin vain Rakkauden tähden. Tuolloin, näiden kahden toisiaan seuranneen ja limittäin kulkeneen kokemuksen aikaan, tunsin olleeni todella elossa! Joten... entäpä jos onkin niin, että kadotan yhteyden muihin (ja laajemmin itse Elämään) kun vetäydyn liikaa itseeni, sulkeudun oman mieleni maailmaan? Eikö se olisi vain looginen johtopäätös? Ihme, etten ole aikaisemmin tullut tätä ajatelleeksi - ehkä se on liiankin itsestään selvää, koskettaa liian läheltä: se mullistaa koko tähän astisen ajattelutapani, koska ratkaisua on haettava täsmälleen päinvastaisesta suunnasta kuin tähän asti. 

Vaikka kyse ei ole tarkalleen samasta asiasta, myös buddhalaisena olen nyt tullut siihen pisteeseen että joudun miettimään vakavasti eräiden Nichiren-buddhalaisten organisaatioiden varoitusta, että jos vain harjoitat itseksesi, harjoituksestasi voi tulla itsekeskeistä. Ajattelin aina että organisaatiot vain oikeuttavat oman olemassaolonsa tällä väitteellä, koska ne tarvitsevat jäseniä. Mutta en ole enää niin varma. Varsinkin se etten edes tunne ketään muita harjoittajia, enkä voi keskustella harjoituksesta tai buddhalaisista opeista kenenkään kanssa, on kieltämättä suuri puute. Olen jumiutunut paikalleni, koska olen vain itseni varassa, eikä mikään tai kukaan inspiroi ja haasta minua kehittymään eteenpäin. 

Aihetta sivuten, Yle uutisoi tänä vuonna tutkimuksesta, jonka mukaan mindfulness-meditaatio voi lisätä itsekeskeisten ihmisten itsekkyyttä. Mitä enemmän olen omillani ja mitä vähemmän tekemisissä muiden ihmisten kanssa, sitä vaikeampi ainakin on vapautua itsekkyydestä ja kokea myötätuntoa, minkä pitäisi olla buddhalaisuuden ydintä. Näen silti organisaation varjot vahvempana kuin valo jota se saattaa loistaa. 

Olen nyt herännyt pohtimaan tätä myös siltä kannalta, että miksi annan kristillisen kirkon (Kristiyhteisön, johon yhä kuulun) suorittaa hautaan siunaamiseni, kun en kuitenkaan enää usko kristinuskoon. Oma vakaumukseni ei näkyisi, ja se on iso puute, ei tietenkään siksi että vääränlainen seremonia lähettäisi minun "sieluni" väärään paikkaan, tai jotain sellaista... Ei se minua haittaa, mitä ruumiilleni tehdään kun olen kuollut, mutta periaatteessa se antaisi väärän kuvan minusta, joka perustuu johonkin joka on ollut, eikä siihen millainen minusta on tullut. 

Tapani mukaan ainakin kerran vuodessa vaelsin minulle pyhään paikkaan, rannalle metsän siimeksessä, missä minä ja edesmennyt puolisoni suoritimme kihlajaisseremoniamme 1.5.1999. Rituaali oli kokonaan minun muotoilemani, ja heijasteli silloisia ajatuksiani, mutta että se tapahtui luonnossa, oli puolisoni idea, johon olen yhä hyvin tyytyväinen. Neljä elementtiä olivat todistajiamme. Iso kivi toimi alttarina. Tuolle paikalle olen myöhemmin haudannut neljän kissamme tuhkat, ja puolisoltani leikkaamani hiuskiehkuran niiden kanssa. Luonnolla ylipäänsä on ihmeellinen voima: nytkin minun tarvitsi vain mennä paikalle ja istua alas, kun suuri rauha valtasi minut. Olisin voinut istua siinä vaikka kuinka kauan. 

Sanottakoon, että vaikka puolisoni kuoltua pintaan nousivat hyvät muistot, jotka silloinkin jo tuntuivat kaukaisilta, tänä päivänä olen tullut pisteeseen, jossa muistan paremmin kaiken negatiivisen - todellisuuden sellaisena kuin se oli, pikemmin kuin nostalgisen ja romantisoidun kuvan - mutta siihen en halua mennä sen syvemmälle; ei hyödytä mitään tonkia likapyykkiä jälkikäteen, se on minun itseni käytävä läpi, ei jaettava koko maailman kanssa. Täytyy vain todeta että se ei ehkä sittenkään ollut "vuosisadan rakkaustarina", vaikka me kumpikin varmasti halusimme niin uskoa. En ollut koskaan "rakastunut": opin rakastamaan... mutta rakkaus tuntui olevan minulle enempi rationaalinen asia kuin emotionaalinen; oliko se aina enemmän mielen päätös kuin sydämen halu? Vaikea sanoa. Silti kaikki kokemukset elämässä opettavat paljon, kaikki ihmissuhteet kasvattavat meitä, ei ole mitään turhaa tai tuhlattua. 

On jotenkin hyvin sopivaa, että olen suunnitellut että minun tuhkani aikanaan sirotellaan järveen (Tampereella on osoitettu virallinen paikkakin sitä varten!), ja jäännökseni palaavat elementteihin joista ne tulivat, luonnolta lainaksi annettuna. 

Eksistentiaalinen kriisi ja/vai ikäkriisi

 Olen "joustava" työntekijä, mistä minua usein muistetaan kiitellä, joten kun pomoni kysyi haluanko välttämättä pitää koko kesälomani kerralla, tiesin heti mitä minulta toivottiin ja mukauduin siihen. Kuitenkin kahden viikon loman jälkeen minua vaivasi tunne että se jäi kesken. Siitä asti elin vain seuraavan loman odotuksessa. Lopulta sanoin pomollenikin että olen henkisesti sen tarpeessa, ja hän sanoi huomanneensakin että olen "erilainen kuin ennen" ja kysyi onko minulla kaikki hyvin. Kysymys ei ole niinkään työstä. Viihdyn työssäni hyvin ja pidän siitä, vaikka työkuvioni ovat jälleen kerran muuttuneet, mutta se ei todellakaan ole ensimmäinen kerta tämän työsuhteen aikana. Se on hiukan lisännyt epävarmuutta sen suhteen, että en aina tiedä missä olen viikon joka päivä. Työssä en ole erityisen vaihtelunhaluinen, vaan pikemminkin pidän varmasta ja vakiintuneesta rutiinista (teen fyysistä työtä). Mutta kun koko elämä alkaa olla yhtä tasaista rutiinia! On vähän sellainen olo kuin olisit ulkopuolinen omassa elämässäsi, joka rullaa eteenpäin omalla painollaan.  

Mutta on huomattava että nimenomaan silloin kun perusasiat elämässä ovat kunnossa, on aikaa ja energiaa ruveta potemaan "eksistentiaalista kriisiä". Pitkinä työttömyysjaksoina elämäni aikana minulle on ollut tuttua että joskus rahat ovat niin lopussa, että se masentaa. Se on ollut suurin konkreettinen huolenaiheeni. Nyt ei ole sellaista huolta. On tavallaan ylellistä ja etuoikeutettua että voin pohtia tällaisia asioita sen sijaan että yritän vain selviytyä päivästä toiseen. En silti ole aivan varma täyttyvätkö eksistentiaalisen kriisin kriteerit kohdallani - se saattaa olla vähän ylidramaattista. Ehkäpä hiukan samanlaista pohdiskelua löysin Henriikka Reinmanilta googlettaessani "eksistentiaalista kriisiä": "Ehkä eksistentiaalinen kriisinpoikanen. Ehkä eksistentiaalinen kriisihkö. Tai eksistentiaalihkö kriisi... Tai ehkä ei sittenkään mitään eksistentiaalista."

Luulen, että nykyinen olotilani on useiden pienten asioiden summa. Yksi on yksinkertaisesti vuodenaika, syksy, josta olen kirjoittanut tämän blogin ensimmäisessä kirjoituksessa; suotta eivät eri kulttuurien kuolleiden juhlat sijoitu syksyyn.  Lisäksi olen täyttänyt tänä vuonna 50 vuotta, viime vuonna olin sydänleikkauksessa, ja tiedän jo kaksi ihmistä, joilla oli sydänvaivoja ja jotka kuolivat minua nuorempana. Isäni kuoli 60-vuotiaana (syöpään). Toisin sanoen, ajatus omasta kuolevaisuudesta alkaa toden teolla kristallisoitua. 

Tuliko se viidenkympin kriisi sittenkin, vaikka luulin jo selvinneeni ilman - olenhan jopa haaveillut uudesta autosta, mitä en olisi ikinä uskonut; sehän on suorastaan klisee, mies ja hänen viidenkympin kriisinsä... Tämä tuntuu oivallukselta, joka solmii kaikki irralliset langanpätkät yhteen. Vastaus oli koko ajan edessäni ja se oli melkein liiankin yksinkertainen. Oivallus tuli kun 2/3 lomastani oli pidetty - tähän minä tätä lomaa juuri tarvitsinkin, pyöritelläkseni näitä asioita täysiaikaisesti - ja se on niin huojentava, että on kuin solmu sisälläni olisi avautunut; tästä alkaa sen vyyhdin purkaminen. Ymmärryksen myötä minulla on myös paremmat työkalut käsitellä sitä. Ikäkriisit sinänsä ovat minulle kyllä tuttuja aiemmilta vuosikymmeniltä (en muista kymmenen vuotta sitten mitään erityistä, mutta jonkin asteinen kolmenkympin kriisi kyllä oli).  

Minulle toimii hyvin se että kirjoitan ylös ajatuksiani sitä mukaa kuin niitä tulee: se auttaa kokoamaan yhteen näitä erillisiä palasia ja luomaan kokonaiskuvaa siitä missä mennään. Jo se että ymmärrän mistä tuntemukseni tulivat, on auttanut valtavasti: tunteet on nostettu ymmärryksen valoon. 

Joskus puhutaan viidenkympin "villityksestä", mutta sellaista ilmaisua en tässä yhteydessä käyttäisi, se on liian kepeä ja vähättelevä kun on kyseessä kuitenkin vakavat ja syvälliset asiat pohjimmiltaan. Ehkä neljä vuotta sitten olisi voinut sanoa että "villiinnyin" - tästä olen kertonut usein eri yhteyksissä, joten en ala taas kertaamaan - mutta pikemminkin sanoisin että vapauduin. Joiltain osin vapautuminen on ehkä jäänyt puolitiehen. Kuten ennenkin olen varmaan huomauttanut, sanan "kriisi" etymologia on paljon puhuva: se tulee kreikan sanasta krisis, ja merkitsee mm. elintärkeää tai ratkaisevaa asioiden tilaa, vaihetta missä muutoksen täytyy tulla, parempaan tai huonompaan. 

Omaan kuolevaisuuteen liittyy ajatukseni siitä, että jos ei enää kykene kasvamaan henkisesti, voi yhtä hyvin kuolla, koska on jo kuollut sisäisesti. Toisin sanoen, minua vaivaa pystynkö vielä lunastamaan lupauksen joka tuohon ajatukseen sisältyy: olenko jumiutunut toistamaan itseäni vai vieläkö minulla on täytettävänä jokin tarkoitus. Ihminen luo itse tarkoituksen elämälleen, joten se on kiinni vain minusta itsestäni.

Nykyisen puolisoni kanssa kävimme ainakin parin ekan vuoden aikana usein ulkona juhlimassa aina pilkkuun asti, mikä ei edes nuorena kuulunut minun elämääni, joten koin vahvasti nuorekkaan energian ympärilläni. Viime vuonna leikkaus pysäytti, ja nyt tänä vuonna vielä korona siihen päälle; ei tekisi edes mieli mennä yöelämään riskeeraamaan terveyttään, enkä nykyään voi enää juoda kuin korkeintaan pari. Tuskin minä mitään oleellista siinä menetän, mutta kyllähän alkoholi vapauttaa, joten kysymys kuuluu voiko ilman alkoholia olla hauskaa esim. yökerhossa. Totta kai se "hauskuus" on illusorista - kännissä on esim. helppoa jutella vierailla ihmisille ja jopa vaihtaa yhteystietoja, mutta seuraavana päivänä sillä ei ole enää mitään merkitystä kenellekään. Mutta tavallaan tunnen nyt ikään kuin vanhentuneeni yhtäkkiä kun juhlimiset ovat siinä mitassa jääneet, ja silti se oli vain keinotekoista "nuorekkuuden" ylläpitoa: nuorekkuus on joustavassa mielessä, ei missään ulkoisessa käytöksessä. 

Paradoksaalisesti en ole koskaan tuntenut olevani niin elossa kuin edellisen puolisoni kuoltua 2015: se herätti voimakkaita, kaikenkattavia tunteita, yhtä kauniita kuin kipeitäkin. Samoin heti seuraavana vuonna rakastuessani nykyiseen puolisooni rakkaus oli koko elämäni sisältö - se oli myös "uskontoni" tuolloin. Puolisoni kuoltua kirjoitin tunteneeni "kuin kuoreni olisi murtunut": Kahlil Gibran kirjoittaa, "Kuinka voisi sydämeni avautua, ellei se murru?". Aloin tehdä suuria muutoksia elämässäni, koska minusta tuli avoin muutokselle. Nyt minusta tuntuu, että olen jälleen kerran sulkenut itseni uusilta mahdollisuuksilta. 

Sain lomani, vajaat kolme viikkoa (ensimmäinen työpäivä on perjantai, pehmeä lasku arkeen) loka-marraskuussa. Ensimmäisellä lomaviikolla päivät tuntuivat menevän niin rutiinilla, että eroa normaaliin ei juuri huomannut vaikka ne kahdeksan tuntia töissä puuttuivat. Torstaina päivällä suorittaessani "aamu"-Gongyon (nousin puoleltapäivin; yleensäkin suoritan sen vasta töistä tultuani), käytin Daimokun lausumiseen enemmän aikaa kuin yleensä - koska tuntui siltä, en pakottanut sitä, ja minulla oli hyvä "flow". Sen jälkeen mieleni ja oloni oli paljon parempi, pirteämpi; osoitus siitä, että vastaus tässäkin tapauksessa löytyy omasta sisimmästä, juuri niin kuin olen ajatellutkin! Sen jälkeen otin yhteyttä ystävääni jota lähdin tapaamaan, ja vietimme muutaman tunnin jutellen niitä näitä. Se oli hyvin virkistävää; mukava nähdä välillä muitakin ihmisiä kuin omaa puolisoaan. Mutta sekään ei ole itsestään selvää: joskus tapaamme ystäväni kanssa ikään kuin väärällä asenteella, eikä se silloin ole virkistävää vaan pikemminkin turhauttavaa. Näin kävi edellisellä kerralla kesällä, kun mietin etukäteen lähtisinkö yksin rannalle vai häntä tapaamaan; päädyin jälkimmäiseen, ja hän halusikin mennä rannalle. Istuimme rantakivellä, sininen taivas yllä, aurinko paistoi, tuuli juuri sopivasti, ja katselimme ja kuuntelimme aaltoja. Se oli lähes täydellistä. Se olisi sillä kertaa ollut täydellistä yksin! Tein väärin kun en seurannut ensimmäisenä tullutta mielijohdetta. 

Olen jopa kyseenalaistanut ystävyyssuhteitani ja kysynyt itseltäni miksi aina minä joudun tekemään aloitteen ja ehdottamaan tapaamista. Huonolla itsetunnolla siitä voi saada epäilyksen, haluaako toinen ylipäänsä oikeasti tavata minua. Lomani aikana olen nyt kuitenkin ottanut yhteyttä melkein kaikkiin ystäviini - heitä ei ole monta, olenhan introvertti. Toki olen sulkenut itseni myös uusien ihmissuhteiden mahdollisuudelta, ei sillä väliä kuinka pienenä sitä pidänkin. Erästä samassa kaupungissa asuvaa ystävää olen tavannut vain kerran vuodessa ja, kaikella rakkaudella, sain taas elävän muistutuksen siitä miksi. Oli meillä ihan kivaakin, ja kaipa se kaikki muu vuodessa ehtii jälleen häipyä mielestä. Jotkut ihmiset ajattelevat itsestään paljon, mutta ovat hyvin yksipuolisia, mikä voi käydä aika raskaaksi.

Introverttikin tarvitsee ystäviä ja vuorovaikutusta heidän kanssaan, vaikka sitten ehkä harvemmin kuin ekstrovertit. Eli: ensin yhteyden omaan sisimpään pitää olla kunnossa, sitten syntyy vuorovaikutus ympäristön kanssa. Rakasta lähimmäistäsi... niin kuin itseäsi - tästä olen niin monta kertaa kirjoittanut.  Olen huomannut että toistan joskus itseäni kirjoituksissani, mutta nyt korostan ihan tietoisesti minulle tärkeitä asioita.

Ei se ole kiinni siitä että pitäisi lähteä jonnekin yksinäisyyteen, sillä se ei ole ulkoinen matka. Silti olen myös miettinyt että voisi olla hyödyllistä mennä viikonlopuksi  hiljaisuuden retriittiin, mielellään ei-kristilliseen. Sellaista vain ei nyt tähän hätään löydy. Tiedän, että kesäisin minulle tutussa Kreivilässä, Teosofisen Seuran kurssikeskuksessa, järjestetään sellainen. Jos eläisin yksin, en tarvitsisi hiljaisuuden retriittiä - vastaavan kokemuksen saisin aivan luonnostaan tavallisessa elämässä, esim. viikonloppuna ei tarvitsisi kuunnella ketään eikä puhua sanaakaan. Tuskin kukaan muu kuin toinen introvertti voi ymmärtää, miten rasittavaa voi olla kun koko ajan joutuu olemaan "korvat höröllä" ja kommentoimaan jok'ikistä pikku juttua - usein jaksan vain mutista "joo", "niin"... kun kuitenkaan et halua antaa sellaista kuvaa että "sillä mitä sinä sanot, ei ole minulle väliä". Koska elän avioliitossa, minun täytyy tehdä erityisiä järjestelyjä kokeakseni hiljaisuutta ja rauhaa. Ja minä en suinkaan kyseenalaista avioliittoani: se on oma vapaa valintani. Se on vain realiteetti, tasapainoilua omien tarpeiden ja toisen huomioimisen välillä, mikä nähtävästi ei aina suju kovin hyvin minulta, ja omasta mielestäni enemmän minun tappiokseni, vaikka puolisoni voi olla toista mieltä. Introvertti kykenee oikein hyvin elämään yksinkin, eikä pariutumisen pitäisi nykyaikana olla kenellekään elämän tarkoitus. Yksilön elämällä on aina tarkoitus, ja se on aina yksilöllinen. Silti olisi aivan liian helppoa jättää tällainen läksy väliin, ja rakkaus sinänsä on elämän tarkoitus. 

Myös vanha ajatus "pyhiinvaelluksesta" on jälleen noussut pintaan, enkä nyt tarkoita mitään Santiago de Compostelaa, jonka näen liian vaativana ja vaivalloisena, vaikka joskus kyllä haaveilin siitä. Itseasiassa kohde ei ole tärkeä, sitä ei oikeastaan edes tarvita - itse matkan teko on pääasia, se sinänsä voi olla "pyhää" kun asennoidut siihen niin. Niinpä on luonnollista että minua kiinnostaa lähin mahdollinen reitti, ja se on Birgitan polku. Myös luonto on mitä suurimmassa määrin Pyhää. Pyhiinvaellukset kuuluvat moniin uskontoihin ja yleensä niillä on jokin pyhänä pidetty päämäärä, joten googlatessani en onnistunut löytämään mitään omaa ajatustani vastaavaa, ei-uskonnollista ja päämäärätöntä pyhiinvaellusta - vai pitäisikö sanoa pyhää vaellusta.

Olen viettänyt tiiviisti aikaa puolisoni kanssa, ja riippumatta siitä miten paljon häntä rakastankin, minä introverttina tarvitsen omaa rauhaa ladatakseni akkujani, jotta minulla on mistä ammentaa myös muiden kohtaamiseen. Tästä kirjoitin jo mainitussa blogin ensimmäisessä julkaisussa. Ja se että päivittäin itsekseni surffailen netissä muutaman tunnin, ei vastaa siihen tarpeeseen; netti on pikemminkin yksi ulkoinen häiriötekijä muiden joukossa. Sen sijaan olen huomannut, että kävelylenkki yksin metsäpolulla läheisen lammen ympäri tekee todella hyvää. Kosketus luontoon on myös se mitä tarvitsen! Ja tietysti oman fyysisen kehollisuuden kokeminen pelkkien mielen liikkeiden seuraamisen lisäksi on hyvin maadoittavaa. 

Haluaisin saada myös tietyt ulkoiset asiat kuntoon elämässäni: unirytmi (nukun arkisin hyvin, mutta liian vähän), ruokavalio (ainakin liikaa sokeria), liikuntaa ja ulkoilua lisää, vähemmän aikaa netissä. Tiedän vanhasta kokemuksestakin pystyväni tuohon kaikkeen, jos vain tahdon. Onnekseni osaan analysoida itseäni ja tiedän mitä tarvitsen: käytännön ratkaisut ovat sitten aivan oma lukunsa.

Erään miehen kertomus omasta viidenkympin kriisistään

Itseä etsimässä

Jokin aika sitten nähtyäni elokuvan Mamma Mia: Here we go again! - joka on jatko-osaksi todella onnistunut, varsinainen hyvän mielen elokuva - mietin miksi olen aina ihaillut ihmisiä, jotka tekevät elämässään radikaaleja ratkaisuja kuten asettuvat asumaan maalaistaloon Kreikan saaristossa; elävästä elämästä löytyy vastaavia esimerkkejä. Itse kun asuin kymmenen kuukautta Forssassa, enempää en jaksanut sitä pikku kaupunkia (enkä nyt halua halventaa Forssaa millään tavalla: siihen liittyy itsellänikin silti paljon nostalgiaa, ja aion kyllä siellä vielä vierailla). Ja vuosituhannen vaihteessa olosuhteiden pakosta edesmenneen puolisoni kanssa päädyimme yhdeksi talveksi Ähtäriin keskelle ei-mitään, mummon mökkiin vailla muita mukavuuksia paitsi sähkö; sitä aikaa kyllä jälkeenpäin paljon kaiholla muisteltiin, ja Ähtäri näytti meille parhaat puolensa; silti heti kun mahdollista, meillä oli kiire takaisin Tampereelle.

Miksi usein on niin että jos ihminen haluaa "etsiä itseään", sitä varten on lähdettävä jonnekin. Eiköhän se kuitenkin lopulta ole matka ihan eri suuntaan - omaan sisimpään.
Kun puolisoni kuoli 2015-vuoden lopussa, siihen luonnollisesti liittyi suuria tunteita, ja elämäni muuttui valtavasti, lopulta hyvällä tavalla, kuten olen kertonut toisessa blogissani. Heti sen jälkeen vielä menin ja rakastuin palavasti: lisää suuria tunteita. Myös ulkoisesti tapahtui paljon: valmistuin ammattiin, kävin autokoulun ja ostin auton, muutin toiseen kaupunkiin. Sen jälkeen elämä on tasoittunut, kuherruskuukausi on ohi ja yhteinen arki alkanut. Minulla on myös vakituinen työsuhde, ensimmäistä kertaa elämässäni: säännölliset tulot, ei enää Kelan byrokratiaa ja TE-toimiston painostusta - juuri viime tipassa ennen aktiivimallin voimaan tuloa! 

Tästä minä olen aiemmin vain haaveillut, tämä on normaalia ihmisen elämää. En missään tapauksessa kaipaa työttömän "vapautta". Silti ulkoinen elämä on aika tarkkaan ohjelmoitu puolestasi: arkisin teet työtä 7,5 tuntia päivässä ja aikasi ei ole omaasi; työpäivän jälkeen ei paljon mitään jaksa, ehdi, huvita. Elät viikonloppuja varten, ja koska palkka maksetaan 10. ja 25. päivä, sekin määrittää elämääsi paljon, elät aina seuraavan palkan odotuksessa: suuri osa menee vuokraan ja laskuihin joka tapauksessa. 

Tavallaan ne suuret tunteet joissa elin koko 2016-vuoden antoivat elämälle enemmän merkitystä - näit elämän eri tavalla ja se riitti sellaisenaan. Nyt kun ne on "kulutettu loppuun", sitä jollain tapaa kaipaa että kokisi taas jotain enemmän, jotain suurempaa... Olen huomannut ennenkin elämässäni, että silloin kun ulkoiset puitteet on turvattu eikä tarvitse huolehtia silkasta elossa pysymisestä, erilaiset, syvemmät asiat nousevat pintaan.

Siltä kannalta on myös ymmärrettävää että uskonto, joka oli menettänyt merkityksensä elämässäni, on jälleen noussut esiin uutena ja tuoreena. Varsinkin kun puolison kuolema oli tuore, mutta myös kun rakastumisen tunne oli voimakas, se vastasi täysin hengellistä ulottuvuutta elämässä; ei sitä syyttä sanota että "Jumala on Rakkaus". Mutta et voi elää kokonaan toisen tähden, toinen ihminen ei ole vastaus sisimpäsi kaipuuseen. Jotkut - aika monet - ihmiset tässä vaiheessa hakeutuvat uuteen suhteeseen saadakseen taas nauttia tuoreesta onnen huumasta.
Vaikka buddhalainen harjoitukseni varsinkin alussa sai kritiikkiä nykyiseltä puolisoltani koska se aika oli ikään kuin poissa häneltä, pidin siitä kiinni: minä tarvitsen sitä itseni vuoksi. Ja lopulta se kuitenkin koituu kokonaisuuden hyödyksi ja heijastuu suhteeseeni muihin ihmisiin, ympäröivään maailmaan. Olen välillä jopa kyseenalaistanut haluanko todella elää suhteessa ja tehdä jatkuvasti kompromisseja, vai haluaisinko elää yksin ja olla vapaa tekemään aina niin kuin itse haluan. Introverttina tarvitsen myös omaa aikaa. Buddhalainen harjoitus on ikään kuin ominta ja vapainta aluettani, joka sydämen sykkeen tavoin rytmittää elämääni ja josta virtaa uudistavia voimia kaikkeen muuhun.
On totta että kerran koin samoin Kristiyhteisön jumalanpalveluksesta, mutta kristillisyyden polku tuli kerta kaikkiaan loppuun kuljetuksi minun kohdallani. Jo pitkään elin jonkinlaisessa välitilassa, tyhjiössä, tunnustamatta mitään uskontoa. Tavallaan olin jopa ylpeä siitä, pidin sitä jotenkin edistyksellisenä ja vapauttavana. Silti en koskaan voisi olla uskomatta että on olemassa jotain muutakin kuin tämä arkinen todellisuus.

Nyt kun olen harjoittanut Nichiren buddhalaisuutta viisi kuukautta, näen elämässä syvää merkitystä ja kohtaan vastoinkäymisetkin positiivisella asenteella. Ei kukaan pidä valittajista eikä se hyödytä mitään. Kävin itse hyvin syvällä pimeässä ennen edellisen puolisoni kuolemaa - olin erittäin pettynyt ja katkera ihminen. En jaksaisi tavata silloista itseäni - hän varmaan suhtautuisi kyynisesti buddhalaisuuteeni, kuten uskontoon ylipäänsä; hänen luciferisminsa oli toki eri asia, ylivoimaisen järkevää ja realistista (enkä halua sanoa etteikö sekin olisi ollut tärkeä ja välttämätön vaihe matkallani - sekin opetti paljon).
Niin kliseistä kuin saattaa ollakin, maailma muuttuu vain yksi ihminen kerrallaan. Yleensä ihmiset valitsevat olla osa ongelmaa pikemmin kuin osa ratkaisua. Mutta kun alat nähdä maailman eri tavalla, kaikki on erilaista: sinä olet muuttunut, joten myös maailmasi on muuttunut.
Maailmankaikkeus toimii parhaalla mahdollisella tavalla - tätä olen kutsunut "Elämän virrassa" olemiseksi. Ei ole huolta - vain LUOTTAMUS. Kaikki on hyvin, elämä suhteellisen turvattua, ja asiat sujuvat kitkattomasti. Elämässä tulee vastaan pieniä "sattumia" juuri sopivassa kohtaa; joku ei ehkä pitäisi sitä minään, joku toinen näkisi "jumalallisen johdatuksen" - minä näen Mystisen Lain toiminnan.
Nam Myoho Renge Kyo 

P.S. Pakko lisätä vielä kirjoituksen otsikkoon viitaten... Buddhalaisuus opettaa että pysyvää itseä ei ole olemassa - tosiasia, jonka olen itse oivaltanut kokemuksen kautta; niinpä etsinnän kohde pakenee ulottuviltasi jatkuvasti...