FIKTIOITA

 Richard Larvannon kirjasta Varjotaival - Eurooppalaisen esoterian historia (Salakirjat 2024): 

Kirjasto on aina mielenkiintoinen ikkuna omistajansa henkiseen maailmaan. Umberto Eco piti kysymystä siitä onko hän lukenut kaikki kirjansa absurdina. Econ mielestä lukemattomat kirjat olivat rikkaus, sillä ne muistuttivat omistajaansa kaikesta siitä, mitä tämä ei vielä tiedä. [...]

Olen itse aina vierastanut ihmistyyppiä, joka luettuaan kirjan lahjoittaa sen eteenpäin. Ensimmäinen lukukerta on yleensä kevyt tutustuminen, ja kuten ihmisilläkin myös monissa kirjoissa siinä saattaa olla aivan tarpeeksi. Mutta monet kirjat tarjoavat aina uusia elämyksiä. Välissä luetut kirjat syventävät ja laajentavat tietoa. Kirjat elävät ja muuttuvat ajan kuluessa. Tai tarkemmin, kirjat pysyvät samoina, mutta lukija muuttuu. 

Tätä kirjaa olen siteerannut myös muualla. Ainoa asia, johon kriittisesti kiinnitin huomiota, oli ilmeinen oikoluvun puuttuminen: kirja oli täynnä alkeellisia kielioppivirheitä. Kaiketi sekin tehdään nykyään tekoälyllä. 

 Lebanon Hanoverin biisissä I believe you can survive, viimeinen lause kuuluu näin: "I bet your bookshelf looks similar to mine". 

Kauan, kauan sitten hain kirjeenvaihtokavereita (niin, se oli 1990-lukua) lehti-ilmoituksella henkisen alan lehdessä, ja siihen vastasi mm. muuan turkulainen nainen. Sitten meillä oli tilaisuus tavata paikassa jossa yövyin, ja jossa oli kirjahyllyt täynnä mielenkiintoista esoteerista kirjallisuutta. Kun hän tuli paikalle, kiinnitin heti huomiota siihen, ettei häntä yhtään kiinnostanut ympäröivä kirjallisuus; minä olisin hänen sijassaan välittömästi marssinut katsomaan mitä hyllyssä on. Ei ollutkaan ihme, että vielä saman illan tapahtumien seurauksena, joita puitiin kirjeitse jälkeenpäin, se kirjeenvaihto/ystävyys jäi siihen! Sen jälkeen olen muutenkin visusti välttänyt heteronaisia, jotka haluavat homokaverin; minä en valitettavasti vastaa stereotyyppisiä käsityksiänne. Siihen aikaan esitettiin televisiossa sarjaa "Älä kerro äidille" (eli Queer as Folk, amerikkalaista versiota), jossa biletetään ahkerasti ja harrastetaan satunnaista seksiä. Hänkin sitä seurasi, ja teki tuon illan aikana minusta oletuksia, jotka eivät pitäneet paikkansa. Hän kertoi myös innoissaan että hänen kampaajansa on homo (oikeasti: onko se mainitsemisen arvoinen asia?). 

Englanninkielisessä blogissani minulla on kirjoitus, "Books of my Life", kirjoista, jotka olen lukenut yleensä alle 30-vuotiaana, ja jotka ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen, tai vaikuttaneet syvästi henkiseen polkuuni, joukossa myös joitain omistamiani kirja-aarteita, jotka ovat minulle tärkeitä enemmänkin fyysisenä objektina kuin sisältönsä puolesta. 

Varsinkin vuosina ennen internettiä, minulla oli tapana koota pieniin vihkoihin puhuttelevia sitaatteja lukemistani kirjaston kirjoista. Saatoin käyttää niitä höysteenä kirjeenvaihdossa ystävieni kanssa. Monta vihkoa ehti täyttyä. 

En oikeastaan tykkää omistaa kirjoja. Ainakin yritän olla ostamatta mitään turhaa hyllyntäytettä. Omat kirjani mahtuvat tällä hetkellä yhteen senkin kaappiin. Tai sanotaan, että parhaani mukaan yritän ne sinne mahduttaa... Kassikaupalla olen vienyt vanhoja kirjoja divariin; esim. Pekka Ervastin kirjoja omistin joskus hyvin paljon, nyt en enää ainuttakaan. Aikansa kutakin. 

Siteeraan itseäni vielä toisesta blogistani: "Olen erittäin lukenut ihminen vaikka minulla ei mitään tutkintoja olekaan; olen perehtynyt eri uskontoihin ja henkisiin liikkeisiin meillä ja maailmalla; tunnen historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta, kirkkohistoriaa, uskonnon filosofiaa, mytologiaa, esoteriaa, ateistista uskontokritiikkiä... Tietokirjallisuudesta saa älyllistä stimulaatiota, henkisestä kirjallisuudesta - ja myös henkistä polkua kulkeneiden ihmisten elämäkerroista - inspiraatiota, mutta myös fiktio ravitsee sielua, ja olenkin lukenut elämäni aikana paljon klassikoita, jotka ovat tehneet syvän vaikutuksen ja joista on tullut ikisuosikkeja, joiden pariin olen palannut uudelleen."

Kannen kuva: ChatGBT

Eräs mielenkiintoinen kirja oli Pentti Tuomisen Fiktioiden puutarha - uskontojen kriittinen historia (G-kirja 2025). Samalta tekijältä olen aiemmin esitellyt kirjan Gnosis. Pentti Tuominen on filosofian maisteri ja Gnostilaisen Seuran perustajajäsen ja puheenjohtaja. Heidän hartaustilaisuudessaan Helsingissä kävisin mielelläni, jos mahdollisuus suinkin tulee (se on kai lähinnä järjestelykysymys); sen olen todennut ennenkin. 

Teoksen rakenne on poikkeuksellisen kekseliäs: lukijaa kuljetetaan yhdessä kirjoittajan kanssa "fiktioiden puutarhassa" paikasta toiseen, ja joka paikassa tutustutaan uuteen uskontoon; oppaina toimivat edesmenneet tutkijat, kukin oman erityisalansa mukaisesti. Tunnistin monia nimiä, kuten uskontotieteilijä Mircea Eliade (1907-1986), jota olen joskus siteerannut. Jaakko Hämeen-Anttila (1963-2023) oli tietysti itseoikeutetusti poimittu mukaan islamin tuntijana. Hänen kirjojaan olen lukenut useita. Erityisen mielenkiintoista minusta oli, että gnostilaisuuden oppaaksi oli laitettu Stephan A. Hoeller, joka ei ollut ainoastaan tutkija, vaan gnostilaisuuden harjoittaja Ecclesia Gnostica-kirkon piispana, joka oli toki minulle tuttu nettisivujensa kautta. Stephan A. Hoeller oli vielä elossa kun tämä kirja ilmestyi, mutta kuoli 3.5.2026. 

Uskontoja käydään läpi enimmäkseen hyvin tieteellisen tuntuisesti. Kansitekstissä sanotaan: "Puutarhakierros alkaa ikivanhoista luonnonuskonnoista ja jatkuu muinaisen Egyptin, Mesopotamian ja Persian uskonnoista antiikin Kreikan ja Rooman sekä Intian ja Kiinan uskontoihin ja edelleen juutalaisuuteen sekä kristinuskon ja islamin eri muotoihin päätyen uuden ajan uskontoihin sekä uuspakanuuteen ja ateismiin. Kirjan viimeisessä luvussa tekijä esittää vertailevan analyysin maailman uskonnoista." 

Ja vielä: "Kirjan oppaat osoittavat uskonto kerrallaan, että kaikki uskonnot ovat ihmisten keksintöjä. Samalla he riisuvat naamioita ja paljastavat uskontojen hirmutekoja ja huijauksia." 

Juuri näin minäkin ajattelen: uskonnot ovat ihmisten keksintöjä. Sehän ei suinkaan välttämättä tarkoita, ettei niillä olisi mitään arvoa. Mutta mitä mielikuvituksellisempi uskonto, joka vieläpä väittää perustuvansa jumalalliseen ilmoitukseen, sitä vähemmän sitä arvostan nykyään. Tai pitänee tähdentää,  että mielikuvitus on hyödyllinen työkalu tietoisesti käytettynä - käytän sitä paljon itsekin henkisellä polullani -  mutta kun kaikki otetaan liian konkreettisesti, kirjaimellisesti, historiana ja totuutena sellaisenaan, pyhä vedetään alas lokaan ja tehdään naurettavaksi. Sitä en voi hyväksyä. Oikeastaan voisikin sanoa, että uskontojen fundamentalistit ja konservatiivit ovat nimenomaan mielikuvituksettomia ihmisiä, tosikkoja, josta merkkinä on myös se että he eivät siedä kritiikkiä. 

Kirjoituksessani Minun tieni, kerron oivalluksestani siinä vaiheessa, kun jo olin saamassa tarpeekseni kristinuskosta: "Muistan kuinka lapsena loin valtavia mielikuvitusmaailmoja, ja millaisella hartaudella - kirjaimellisesti - paneuduinkaan  pelkästään leikin valmisteluun ennen kuin edes aloin leikkiä; oivalsin että tällä oli suora yhteys myöhempään uskonnolliseen elämääni - sama leikki jatkui uskonnon nimissä." Mutta en suinkaan kerro tätä tuon kirjoituksen kontekstissa negatiivisena asiana! Ehkäpä silloin kun itse sen tiedostin, aloin olla hengellisesti täysi-ikäinen. Myöhemmin samassa kirjoituksessa pohdin paljon uskonnon merkitystä. Lootussutrassa on mielenkiintoinen esitys Buddhan käyttämistä "sopivista keinoista" (upaya), joka viittaa siihen miten hän mukauttaa opetuksensa kuulijoidensa kykyjen ja elämäntilanteen mukaan; hän käyttää vertauksia ja väliaikaisia polkuja, koska kaikki eivät kykene ymmärtämään absoluuttista totuutta heti; erilaiset polut ja opetukset ovat taitavia keinoja saman perimmäisen buddhatilan saavuttamiseen. Tämä on helppo nähdä pelkkää buddhalaisuutta laajemmin. 

Kuten edellä olen siteerannut itseäni, "myös fiktio ravitsee sielua", ja fiktioiden puutarha onkin aivan oivallinen nimi kirjalle uskonnoista. Yllä mainitussa kirjoituksessa totean myöhemmin: "Vaikka olin ollut kiinnostunut Wiccasta kauan ennen kuin minusta tuli kristitty, ollessani syvimmilläni kristinuskon lokerossa saatoin joskus kummastella miten jotkut voivat uskoa vanhoihin pakanajumaluuksiin. En pystynyt näkemään että kristinuskon jumaluuteen uskominen on loppujen lopuksi aivan yhtä kummallista, ja sitten kun vapauduin kristinuskosta luciferismin myötä - joka oli paljolti sukua uuspakanuudelle - tajusin toden teolla miten voi 'uskoa' toisiin jumaliin, tai ainakin työskennellä niiden energioiden kanssa." 

Muinaisen Egyptin uskonnoista puhuttaessa todetaan mm. että...

 "Egyptiläinen käsitys viimeisestä tuomiosta on mukaelmina lainattu moniin muihinkin uskontoihin, kuten juutalaisuuteen, kristinuskoon ja islamiin. Samoin egyptiläisten käsitys jälleensyntymisestä esiintyy toisintoina monissa muissa uskonnoissa, kuten hindulaisuudessa, buddhalaisuudessa, gnostilaisuudessa ja teosofiassa. Se esiintyi myös Pythagoraan ja Platonin filosofiassa ilmeisesti siitä syystä, että kumpikin heistä oli opiskellut Egyptissä toistakymmentä vuotta." [...]

"Muinaisen Egyptin mysteerikouluissa opetettiin korkeimman jumaluuden ja alempien jumaluuksien moudostavan ykseyden, jonka voima on kaikessa olevaisessa, niin mineraaleissa, kasveissa, eläimissä kuin ihmisissäkin. Tämä voima käsitettiin kaiken olevaisen lähteeksi ja sen voiman ykseyteen kaiken olevaisen uskottiin aikanaan palaavan, kun olevainen loppuu. Tällainen syklinen maailmankäsitys eli kosminen evoluutio syklisessä universumissa oli siihen aikaan jotain ainutlaatuista. Se on sittemmin levinnyt muutamiin myöhemmin syntyneisiin uskontoihin ja filosofioihin, kuten hindulaisuuteen, gnostilaisuuteen ja teosofiaan, sekä tullut varteenotettavaksi teoriaksi myös kosmologiassa, jossa sen puolesta on puhunut muun muassa vuonna 2020 fysiikan Nobel-palkinnon saanut professori Roger Penrose." [...]

"Kysyimme Barryltä [Barry J. Kemp, arkeologi ja egyptologi], miksi edellä kuvattua syvällistä ykseysajattelua ei muinaisen Egyptin uskontoja käsittelevissä länsimaisissa tutkimuksissa yleensä esitetä, vaan usein keskitytään pelkästään pinnallisiin asioihin, kuten monijumalaisuuteen tai sielukäsityksiin. Hän sanoi sen johtuvan syvällisen ymmärryksen puutteesta. Hänen mielestään ykseysajattelun tunteminen ja ymmärtäminen olisi kuitenkin välttämätöntä, jotta voisi ymmärtää egyptiläistä ajattelua sekä myöhemmin syntyneitä uskontoja. Egyptiläinen ykseysajattelu on sittemmin periytynyt muun muassa intialaisiin uskontoihin ja gnostilaisuuteen, mutta ei esimerkiksi zarathustralaisuuteen eikä siitä vaikutteita saaneisiin niin sanottuihin abrahamilaisiin uskontoihin (juutalaisuus, kristinusko ja islam), jotka perustuvat dualistiseen ajatteluun ja jumaluuden erillisyyteen luomakunnasta." 

Juutalaisuutta luonnollisesti käsitellään laajasti, paljolti samaan henkeen kuin itse olen sitä käsitellyt toiseen blogiini kokoamassani kirjoituksessa, Jahve ja Isä Jumala, joka on ajalta jolloin vielä olin kristitty, mutta halusin tehdä eron oman jumalani - rakastavan isän - ja konservatiivien jumalan välillä, joka tuomitsee ihmisiä helvettiin. Käytin lähteinä runsaasti historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta, jota luin paljon, mutta seassa on myös esoteerisempaa aineistoa. Lyhyesti voin tiivistää, että vanhan testamentin kuvaus juutalaisten historiasta on täysin sepitettyä. Jopa monet suuret nimet ovat todennäköisesti fiktiivisiä hahmoja: Mooses, Daavid, Salomo...

Aikanaan kokosin myös valtavan aineiston raamatun kirjojen historiasta vanhalle nettisivulleni, jota ei valitettavasti enää ole olemassa, enkä jaksa saattaa tekstiä sellaiseen asuun että sen voisi uudelleen julkaista muualla - se vaatisi liian suuren työn. Raamattu ei ole "jumalan sanaa", se on sekalainen, jopa ristiriitainen, kokoelma lukemattomien ihmisten eri aikoina kirjoittamia tekstejä. 

Kristinuskoa käsitellään tietenkin yhtä laajasti kuin juutalaisuutta. Luonnollisestikaan minäkään en usko, että Jeesus oli muuta kuin ihminen. Hän ei ollut "Jumalan poika" missään ainutkertaisessa merkityksessä, hän ei sovittanut syntejämme, eikä noussut kuolleista. Hänen opetuksiinsa kannattaa silti kiinnittää huomiota, ja juuri sen puolen monet, elleivät useimmat, kristityt jättävät väliin palvoessaan vain hänestä tehtyä epäjumalankuvaa. Joskin ilmeisesti Jeesus ei myöskään pitänyt Vuorisaarnaa, vaan se on Matteuksen kooste eri henkilöjen eri aikoina esittämistä lauselmista. 

Kirjoittaja käsittelee paljon teorioita Jeesuksen poliittisesta toiminnasta ja selviytymisestä hengissä ristiinnaulitsemisesta. Tähän en voi sanoa muuta kuin että se on toki puhdasta spekulaatiota, jota sivutaan myös kokoamassani kirjoituksessa Buddhalaisuus ja Kristinusko. Kirjassa tullaan johtopäätökseen, että kristinusko sellaisena kuin sen tunnemme, on Paavalin luomus. Paavali ei tuntenut Jeesusta, ja hänen oppinsa on Jeesuksen opetusten vastainen. 

Kirjan lopussa on myös luku ateismista. Ensin kuvataan nelikenttä, joka kuvaa ihmisten suhtautumista jumaluuteen. Siinä on vastapareina gnostikko ja agnostikko, teisti ja ateisti. Käsitteet avataan seuraavasti: "gnostikko (tietävä) uskoo, että aineellisen maailman lisäksi on henkinen maailma. Agnostikko (ei-tietävä) on gnostikon vastakohta, joka sanoo, että ihminen ei voi tietää mitään varmaa transsendentin (tuonpuoleisen) todellisuuden luonteesta. Teisti (jumalaan uskova) uskoo, että on olemassa joku korkeampi voima ja henkinen maailma. Ateisti (jumalaton) on teistin vastakohta, joka uskoo, että aineellisen maailman lisäksi ei ole mitään henkistä maailmaa eikä jumaluutta." Olen kuullut sanottavan, että ateisti tarkoittaa vain ihmistä, joka ei usko jumalaan, mutta yleensä se juurikin ymmärretään tällä tavoin, laajemmin, kaiken henkisyyden kieltävänä. Siksi en todellakaan ole ateisti. Tänäkin päivänä gnostilaisuus kiehtoo minua, löydän sen myyteistä symbolisesti tulkittuna minua puhuttelevia merkityksiä, ja sana "gnosis" kuuluu henkiseen sanastooni. (Esimerkki gnostilaisista myyteistä kirjoituksessani, Saatanan kunniaksi, joka käsittelee muuatta fiktiivistä romaania.) Kuitenkin näistä käsitteistä tunnistan omakohtaisesti agnostikon määritelmän. Ja sittenkin tavallaan uskon selvästi henkisen maailman olemassaoloon, vaikka en halua tunnustaa esim. näkijöiden kuvauksia siitä absoluuttisena totuutena... ja on yksi asia puhua jumalasta, ja kokonaan toinen asia kun viitataan "korkeampaan voimaan": miten se määritellään? Sen jätän avoimeksi. Se ei kiinnosta minua. 

Luku päättyy toteamukseen: "teistien ja ateistien väittely siitä, onko Jumalan olemassaolosta todisteita vai ei, on absurdi ja se päättyy aina ratkaisemattomaan tasapeliin. Kukaan nimittäin ei voi varmuudella todistaa, onko Jumala olemassa. Samoin kukaan ei pysty varmuudella todistamaan, että Jumalaa ei ole olemassa. Jumala ei ole todistelun kohde, vaan uskon kohde. Jumala on todellinen vain ihmiselle, joka uskoo Jumalan olemassaoloon. Ihmiselle, joka ei usko jumalaan, jumalaa ei ole olemassa." Hyvin sanottu. Tyytykäämme siihen. 

Kaikki uskonnot väittävät tietävänsä, mikä on "Lopullinen Totuus". Kuvitelkaamme, että vuoren huipulla - pilven peittämänä - sijaitsee se Lopullinen Totuus, jota kaikki tavoittelevat, mutta jota kukaan ihminen ei vielä ole nähnyt. Se kiinnostaa ihmisiä suunnattomasti. Näemme, että vuoren eri rinteillä kiemurtelee monta polkua, joita pitkin ihmisjoukot vaeltavat ylöspäin tavoitteenaan saavuttaa Lopullinen Totuus. Ihmiset pitävät omaa polkuaan ainoana oikeana ja moittivat muita poluilla kulkevia väärän polun valitsemisesta huutelemalla heille: "Hei, tulkaa tänne, tämä on oikea polku! Teidän polkunne ei johda perille!" 

Vuoren huipulla eri puolilta vuorta kulkeneet polut kuitenkin kohtaavat, ja ne ovat kaikki johtaneet Lopullisen Totuuden luo. Vaeltajat huomaavat, että Lopullinen Totuus on sama jokaiselle, riippumatta siitä, mitä polkua on kulkenut. Kiistakumppaneita nolottaa, kun he ovat vaelluksellaan moittineet toisten polkujen kulkijoita. He pyytävät toisiltaan anteeksi ja myöntävät, että jokainen Totuuden etsijä olisi voinut vapaasti valita oman polkunsa, koska kaikki polut vievät perille. Yhtä hyvin voisimme sanoa, että jokainen Totuuden etsijä olisi voinut vapaasti valita oman uskontonsa, koska kaikki uskonnot vievät perille. 

Luin myös Eino Krohnin romaanin, Hiljainen Piiri (WSOY 1927). Etsin sen käsiini luettuani jostain, että Krohn kuvaa kirjassa fiktion keinoin omia kokemuksiaan Pekka Ervastista. Kirja on melko lyhyt ja helposti luettava. Ajan henki, joka näkyy kirjoitustyylissä, ja henkiset teemat muistuttavat minua Pekka Ervastin muutamasta omasta romaanista. Niiden tapaan kertomus on hyvin romantisoitu ja idealistinen. Lieneekö tarpeen muistuttaa, että Pekka Ervast oli minullekin tärkeä henkisen polkuni alkutaipaleella ja pitkään siitä eteenpäin. Yhden päähenkilön mielenmaisemien kautta kuvataan erinomaisesti ihmisen osaa - ainakin niiden ihmisten, jotka näkevät paremmin ja ymmärtävät enemmän, eivätkä tyydy asioiden ulkonaiseen pintaan:

Keskellä kaikkea tätä, korkeiden kivimuurien ympäröiminä, vyöryivät ihmisvirrat, jotka olivat muodostuneet tuhansista ihmisyksilöistä. Nämä kaikki vaelsivat varmoina itsestään ja varmoina siitä maailmasta, jossa elivät, varmoina sen todellisuudesta, sen luotettavaisuudesta ja pysyväisyydestä. Vakavina ja juhlallisina tai hilpeinä ja leikillisinä he toimittivat askareitaan kärsien tai nauttien köyhinä tai rikkaina elämän antimista. Mutta kaikkien ainoana päämääränä ja pyrkimyksenä tuntuivat olevan nämä antimet, ne moninaiset muodot, joihin elämä täällä oli pukeutunut. Ja näin he olivat eläneet sukupolvi toisensa jälkeen, saapuneet tänne ja kadonneet täältä. Mutta mistä, minne ja miksi? Tuota kysymystä he mieluimmin välttivät ja karttoivat ja kaiken sen, joka heille siitä muistutti, he kätkivät mahdollisimman miellyttäviin muotoihin. Mutta Erkille se oli mahdotonta. Tuo kysymys oli ottanut hänet valtoihinsa. Hän tunsi perustan, koko tämän näkyväisen kuolemaan tuomitun maailman, huojuvan jalkojensa alla. 

Ja hetken päästä käydään keskustelu hänen ja toisen henkilön välillä, joka kysyy:

"Mitä sinulta puuttuu?" hän jatkoi, "mitä sinä oikeastaan haluat?"

"Elämää", kuului lyhyt vastaus.

"Elämää! No onko kuultu mokomaa! Enhän kertaakaan ole nähnyt sinua tanssiaisissa, en ravintoloissa enkä kapakoissa. Ethän yleensä viitsi etsiä elämää."

"Kukin etsii omalla tavallaan. Sitä, jota sinä pidät elämänä, nimitän minä kuolevaksi, katoavaksi ilmiöksi. Etsin elämää, jonka todellisuutta kuolema ei uskaltaisi kieltää, joka ei haihtuisi niinkuin lyhyt uni."

"Sinä olet mystikko."

"En tiedä, mitä olen, eikä se minua liikuta. Maailma osaa aina luokitella ja ryhmitellä kaikki. Sen mielestä olisi kovin kiusallista, ellei se sitä osaisi. Mutta tuntuu niin rauhalliselta ja turvalliselta, kun nimilappu on kiinnitetty johonkin asiaan tai henkilöön. Silloinhan tietää, mitä se on, eikä tarvitse ajatuksiaan rasittaa enemmän."

Lopulta Erkki löytää tiensä Hiljaiseen Piiriin, jonka johtaja Elmer (jonka hahmo on ilmiselvästi Pekka Ervastin inspiroima) on tehnyt häneen vaikutuksen. Hän sanoo Erkille:

"Niin, edellytyksenne on oikea. On aina muistettava, että on löydettävä vapahtaja omasta itsestään. Ihmiskunnan perikato on ollut juuri siinä, että on luotettu ulkonaiseen vapahtajaan. Ja kuitenkin on asia niinkuin saksalainen tiedemies sanoi: - Mitä auttaa meitä, jos Kristus on syntynyt tuhat kertaa Betlehemissä, jollei hän ole kertaakaan syntynyt meissä..." 

Aamen. Tuota sitaattia käytettiin muistaakseni myös Lectorium Rosicrucianumin - josta kerron kirjoituksessani Minun Tieni - materiaaleissa, ja sen voin allekirjoittaa edelleen. "Hiljainen Piiri" nimenä ja mitä assosiaatioita se herättää, vetoaa minuun tavattomasti; sellaiseen voisin kyllä kuulua! Tai niin kuin romaanissa kuvataan:

"Voinhan sen sanoa, vaikka kyllä nyt ymmärrän, että se on aivan mahdotonta. Olin aikonut pyrkiä Hiljaisen Piirin jäseneksi, mutta huomaan, että olen aivan liian heikko ja epätäydellinen niin ihmeelliseen ja korkeaan veljeskuntaan." Elli taivutti päänsä.

"Mutta rakas ystäväni", Hiljaisen Piirin johtaja puristi lämpimästi Ellin kättä. "Tehän jo kuulutte Hiljaiseen Piiriin."

 

Pitkästä aikaa olen pyrkinyt lukemaan myös sarjakuvia, ja eräs löytö oli Joe Hillin ja Gabriel Rodriguezin Locke & Key, joka oli entuudestaan tuttu vain erinomaisen omaperäisenä Netflix sarjana - en edes tiennyt sen perustuvan sarjakuvaan. Pari ruutua maistiaisiksi, jotka puhuttelivat minua sattuneesta syystä:

Niin ikään, koska olen lukenut aikoinaan tiettyjä "gay-klassikkoja", kuten E.M. Forsterin "Maurice", James Baldwinin tuotantoa, Christer Kihlmanin tuotantoa, halusin tutustua moderniin homoromanttiseen nuorten kirjallisuuteen, niin sanoakseni; sellaista ei minun nuoruudessani edes ollut, ja nyt kun selaa netissä kirjaston valikoimaa, niitä löytyy pilvin pimein. Aloitin lukemalla Becky Albertallin Minä, Simon, Homo Sapiens, jonka tunsin elokuvaversiosta. Kuten usein on totta, tässäkin tapauksessa kannatti lukea kirja: elokuva eroaa joissain kohdin, esim. lopun maailmanpyörä-kohtaus ei ole kirjassa, ja se onkin aika kökkö jos oikein ajattelee... jaa, ettäkö koko koulu on kokoontunut katsomaan ja odottamaan, tuleeko salaperäinen Blue paikalle ja nähdäkseen kuka hän on, ja ensisuudelma tapahtuu yleisön edessä? - Ei paineita! Kirja tuo myös paljon lisää vivahteita tarinaan, myös lisää eroottista viritystä, vaikka vihjailun lisäksi suutelua pidemmälle ei mennä - mutta miten kutkuttavasti sitä kuvattiin! Elokuva, joka piti katsoa uudestaan kirjan luettuani, on siihen verrattuna varsin tylsä. 

Jos haluaa vähän vakavampaa kirjallisuutta aiheeseen liittyen, joka soveltuu ehkä paremmin  kypsempäänkin makuun, suosittelen Johan Ehnin romaania Hevospojat (Otava 2024), jossa liikutaan kahdessa aikatasossa, nykypäivän Tukholmassa ja kansallissosialismin nousun aikaisessa Berliinissä. Jälkimmäisestä seikasta voi jo arvata, että loppu oli järkyttävä, mutta myös yllättävä - arvasin tarinan twistin vasta vähän ennen kuin luin siitä. Omalla tavallaan se oli minusta jopa kaunis: uhrautua rakkauden tähden. 

Elävää buddhalaisuutta sateenkaaren alla

Tämä on tämän blogin 60. julkaisu! 🙌

Aiemmassa kirjoituksessa siteeraan Jungia:

Yksinäisyys ei tule siitä että ei ole ihmisiä ympärillä, vaan siitä ettei kykene kommunikoimaan asioita jotka tuntuvat tärkeiltä itselle, tai tiettyjen näkemysten kannattamisesta joita muut eivät pidä hyväksyttävinä.

 Kuitenkin olen kauan tuntenut että tämä on hinta joka on maksettava siitä, että on sananmukaisesti YKSILÖ. Ja pian sen jälkeen löysin Jiddu Krishnamurtilta sitaatin, joka tuntui olevan kuin vastaus: 

Jos et seuraa jotakuta, tunnet itsesi hyvin yksinäiseksi. Ole sitten yksinäinen. Miksi pelkäät yksin olemista?

Kuitenkin minulle kirkastui kesälomalla, että haluan syksyllä sisällyttää elämääni jotain yhteisöllistä ja sosiaalista; se tekisi minulle varmasti hyvää. Minun turvallinen tilani on pitkään ollut puolisoni seurassa: muut ihmiset ovat jopa alkaneet tuntua uhkaavilta. Tunsin jo suorastaan odotuksen intoa päättäessäni tämän. Pääasia, että se on buddhalaista, tuumin; koulukuntaeroilla ei ole väliä. 

Rukoushelmeni, "Juzu"

Tampereellakin on toki paljon vaihtoehtoja, mutta sitten löysin Helsingin Triratnan buddhalaisen keskuksen järjestämän sateenkaarisanghan kokoontumisen, 6.9. lauantaina klo 11 - 17. Tässä yhdistyy HLBTQ-asia buddhalaisuuteen... aivan kuten muutoin mustissa rukoushelmissäni symbolisesti on 2 x kuusi helmeä sateenkaarilipun väreissä (ja nyttemmin olen lisännyt alttarilleni sateenkaaren värejä muutenkin), koska luonnollisesti olen homo myös buddhalaisena, ja buddhalaisuuteni sisältää myös homoseksuaalisuuteni; ne eivät sulje toisiaan pois. Tästä olen kirjoittanut paljonkin. 

Gohonzonini, puolisoni virkkaaman
koristeen kera

Minua on aina viehättänyt Gay Buddhist Fellowship San Franciscossa; olen harmitellut ettei Suomessa ole vastaavaa: vaikka osallistua voi toki virtuaalisesti, se ei ole ihan sama asia. Minua ei viehätä pelkästään tuo "gay"-osa, vaan myös se, että GBF kokoaa yhteen buddhalaisia harjoittajia eri koulukunnista eikä muodosta omaa koulukuntaansa. Tämä on nyt ehkä lähinnä sitä mitä olen löytänyt Suomessa. Triratna on oman määritelmänsä mukaan nimenomaan nykyaikaisille länsimaalaisille tarkoitettu,  buddhalaisiin koulukuntiin sitoutumaton liike. Suomen keskus on jo lähes yhtä vanha kuin minä. 

Myös Triratnan perustaja, Sangharakshita, itse oli homo - ja kiistelty hahmo, tiedän sen, mutta ihminen on seksuaalinen olento, ja erehtyväinen; en lue sitä hänelle kokonaan viaksi, koska en näe häntä "guruna", ja olen aina pitänyt hänen kirjoistaan (tässäkin blogissa on sitaatteja siellä täällä); se painaa vaakakupissa enemmän. Eikä hän laittomuuksiin syyllistynyt, vaikka auktoriteetti-aseman väärinkäyttö viettelemällä nuorempia miehiä on totta kai epäeettistä. 

Olen aiemmin kommentoinut Marilyn Mansoniin kohdistuneita syytöksiä, jotka lienevät astetta vakavampia: henkilö ja hänen taiteensa/työnsä täytyy erottaa toisistaan. En hyväksy cancel-kulttuuria. Viimeksi Neil Gaimanin sarjakuvaan perustuva Netflix-sarja, Sandman, päätettiin lopettaa toiseen kauteen häneen kohdistuvien syytösten takia. Olen lukenut kaikki sarjakuvat ja pitänyt sarjasta... enkä lakkaa pitämästä. 

Tästä tulee mieleen myös se mistä ennenkin olen maininnut, kun kuuntelin suomalaista buddhalaista podcastia jonka yhdessä jaksossa vetäjät keskustelivat siitä, kuinka heidän traditionsa opettaja oli jäänyt kiinni vaimonsa pettämisestä prostituoitujen kanssa: minua hämmästytti ainoastaan miten vaikea heidän oli käsittää se. 

Sangharakshitan tapauksesta myös keskusteltiin avoimesti Helsingin kokoontumisessa, mutta en voi avata sitä julkisesti - ei itse asian arkaluontoisuuden takia, vaan yksinkertaisesti johtuen kaiken siellä sanotun luottamuksellisuudesta. Minun on mahdoton nähdä miten jonkun edesmenneen ihmisen kyseenalaiset tekemiset liittyisivät tänä päivänä kokoontuvaan ryhmään, tai mitätöisivät sitä hyvää mitä hän on saanut aikaan. 

Sangharakshitan tapauksesta tasapainoisesti ja järkevästi lue esim. Robert M. Ellis, Sangharakshita: Time to Depolarize the Discussion. Robert M. Ellis on kirjoittanut hänestä kirjan, The Thought of Sangharakshita: A Critical Assessment (Equinox 2020), johon haluan jossain vaiheessa tutustua, ja joka on hänen mukaansa ensimmäinen yritys laittaa Sangharakshitan ajattelu tasapuoliseen kriittiseen kontekstiin. Ellis sanoo kyenneensä yrittämään tätä tehtävää näkökulmasta, joka oli sympaattinen joillekin Sangharakshitan jaloimmille päämäärille tuoda buddhalaisuus ja länsi yhteen, mutta myös hyvin kriittinen joillekin erehdyksille joita hän teki yrittäessään toteuttaa noita päämääriä. Ellis puhuu kirjastaan myös video-podcastissa YouTubessa. 

Helsingin buddhalaisen keskuksen alttari

Meitä oli paikalla yhdeksän henkeä, vetäjät mukaan lukien, ja heitä lukuun ottamatta osallistujat eivät olleet kuulemma samoja kuin ensimmäisellä kerralla. Aloitimme ohjatulla metta-meditaatiolla, joka sai minut olemaan läsnä hetkessä, ja haihdutti kaikki harhailevat, hermostuneet ajatukset. Välillä keskustelimme; käsittelimme yhteisöllisen tilan ohjeita, jotka on laatinut Singhashri ja Viveka, joilta löytyy mm. videoita YouTubesta (englanniksi). Ne lienevät jotain sukua turvallisen tilan periaatteille. Puhuimme myös Buddhan eettisistä ohjeista, jotka Sangharakshita on muotoillut positiiviseen muotoon näin:

Ystävällisyys

Anteliaisuus

Selkeys, tyyneys, tyytyväisyys

Totuudellisuus

Kirkas ja säteilevä tarkkaavaisuus

Katso sivu Opillisiä peruskäsitteitä/Etiikka; viisi ohjetta, josta löytyy myös Thich Nhat Hanhin vastaava positiivisten ominaisuuksien luettelo. Ymmärrän, että näin esitettynä ne on ehkä helpompi omaksua - "tätä pyrin kehittämään itsessäni" - kuin että sanotaan "älä tee näin". 

Söimme lounaan (omat eväät), joimme teetä. Päätimme meditaatioon. 

Lahjoitus on toki toivottava, mutta ei pakollinen. 

Olin todella iloinen että päätin mennä, vaikka kaiken varalta ostin junaliput peruutusturvalla, ja päällimmäiseksi jäi olo että voisin mennä uudestaankin. 

Kysyin puolisoltani haluaako hän lähteä mukaan, mutta aikainen aamuherääminen olisi ollut hänelle liikaa. Totesin että se sopii itse asiassa oikein hyvin: viimeksi olen tehnyt mitään tällaista itsekseni todennäköisesti kun kävin kerran yksin Tampereen Malkus-ryhmässä 2022! Tämä vahvistaa vain käsitystäni siitä että buddhalaisuus on minun ikioma juttuni, ja niin on hyvä! Niin kuin olen kertonut, kristillinen vaiheeni samaistuu mielessäni vahvasti suhteeseen edesmenneen avopuolisoni kanssa; korostin aina että se oli "meidän juttumme", mikä huipentui siihen kun hänet siunattiin hautaan Kristiyhteisön menoin.  

Päivä Helsingissä oli hyvin tiivis, joten sen vuoksi viitsi nousta aikaisin ja matkustaa sinne asti - eikä se silti ole turhan usein; edellinen näytti olleen huhtikuussa (ja seuraava ensi keväänä). En rupeaisi ravaamaan pääkaupungissa esim. kuukausittain. Tämä vuosi on suorastaan poikkeuksellinen, koska kesällä kävimme kerran, ja syksyllä on vielä kolmaskin kerta suunnitteilla. Aina ei ole käyty edes kerran vuodessa. Helsingissä on kiva käydä, mutta vielä kivempi on kun sieltä pääsee pois! Junamatka mennen tullen meni hujauksessa katsellessani puhelimella Netflixiä. Buddhalaiseen keskukseen oli lyhyt kävelymatka rautatieasemalta: osasin helposti takaisin ilman navigaattoria. 

Sangharakshitalta on suomeksi myös kirja Valkoinen Lootussutra (koska Lootussutran alkuperäinen sanskritinkielinen nimi viittaa nimenomaan valkoiseen lootukseen), jonka kesällä ostin divarista omakseni; olen lukenut sen jo aiemmin ja siitä on tämän blogin sivulla Harjoitus alusta asti ollut seuraava sitaatti: 

"On aivan riittävää valita sellainen henkisen harjoituksen menetelmä, joka sopii omiin tarpeisiimme, esimerkiksi sopiva meditaatiomenetelmä. Meidän ei tarvitse kuulua lahkolaiseen järjestöön, joka sulkee pois kaikki muut. Meidän ei tarvitse olla theravãdalaisia tai zeniläisiä tai mahãyãnalaisia - voimmehan olla vain buddhalaisia. Itse buddhalaisuus voidaan tulkita hyvin laajasti. Buddhan oman kriteerin mukaan buddhalaisuutta on kaikki se, mikä edesauttaa yksilön valaistumista. Uskonnollisten opettajien joukossa Buddha yksin näyttää ymmärtäneen että uskonto on todellisuudessa yksilön kehitysprosessi. Lahkolaiset järjestöt kadottavat tämän näköpiiristään ja tosiasiassa monet niistä ilmentävät etupäässä negatiivisia tunteita. Selviämme paljon paremmin ilman niiden syrjintää ja suvaitsemattomuutta." 

Kuten lienee tullut selväksi, harjoitukseni on minulle koko henkisen elämäni keskiössä, ja alusta asti olen päättänyt pysyä itsenäisenä. Toki harjoitukseni myös tekee minusta nimenomaan Nichiren-buddhalaisen, mutta ei mitenkään poissulkevasti, sillä sehän on kokonaan kiinni minusta itsestäni.   

En koe, että Malkus-ryhmällä, jossa olen joskus käynyt, olisi paljonkaan annettavaa hengellisesti muuta kuin kristinuskoa tunnustaville sateenkaari-ihmisille - mikä on ihan ymmärrettävää kun kristillisenemmistöisessä maassa ollaan (tosin viimeksi kun siellä kävin, puhuimme homoteemaisista elokuvista ja tv-sarjoista!) - ja kyllä minusta on hyvä myös harjoittaa yhdessä, hiljaisuudessa. Hiljainen meditaatio voi vain yhdistää eri suuntien buddhalaisia - kuten hiljaisuus yhdistää ihmisiä ylipäänsä, uskonnosta riippumatta.

 Kun aikoinaan vedin Tampereen ryhmän edeltäjää jonkin aikaa, yritin lanseerata alkuun vaivaisen viiden minuutin hiljaisen hetken (ja olin tuolloin itse vielä kristitty), mutta se ei saanut paljoa ymmärrystä osakseen; tietenkin oli väärin alun alkaenkin pakottaa ihmisiä johonkin muotoon, mikä oli tärkeää vain minulle. Tätäkin olen muistellut aikaisemmin tässä blogissa. Toisaalta minulla ei edelleenkään riitä ymmärrystä ihmisille, jotka eivät kykene olemaan hiljaa hetkeäkään. 

Olen koonnut ja kääntänyt kirjoituksen, Buddhalaisuus ja HLBTQ-ihmiset, ja aikomukseni on tulevaisuudessa enemmänkin paneutua aiheeseen esim. seuraavan löytämäni kirjan avulla:

Richard Harrold - My Buddha is Pink: Buddhism from a LGBTQI Perspective. Se perustuu kirjoittajan yhä olemassaolevaan blogiin. Hän harjoittaa Theravada-buddhalaisuutta, mikä on toki merkittävä ero, koska se on käsittääkseni etiikkaa erityisesti painottava suunta, joka suhtautuu hyvin kirjaimellisesti ohjeisiin, eikä sellaisena puhuttele minua. Jos katsoo tämän blogin aiemmin mainitulla sivulla Opillisia peruskäsitteitä kohtaa Etiikka: viisi ohjetta, siellä kerrotaan Mahayanan joustavammasta suhtautumisesta, Nichiren-buddhalaisuuden erityispiirteistä, kuin myös Japanin buddhalaisuuden mielenkiintoisesta historiasta liittyen munkkeuteen ja miesten välisiin suhteisiin. Japanin buddhalaisuus on oma maailmansa. 

Silmiini osui Seuran artikkeli Jussi Ahlrothin uutuuskirjasta, Kirje Buddhalta - Länsimaisen filosofian buddhalainen historia (SKS Kirjat 2025), jonka heti lisäsin lukulistalleni. Ahlroth on harjoittanut Vajrayana-buddhalaisuutta yli 20 vuotta, ja hänelle buddhalaisuus on yksiselitteisesti uskonto; sen sisällä voi kyllä nähdä filosofiaa, ja siihen kuuluu tietynlainen elämäntapa: yksintehtäviä harjoituksia, sosiaalista toimintaa, kalenteriin liittyviä tapahtumia, tekstejä, näkemyksiä... uskonto on kulttuurillisia toimintoja, joita ihmiset tekevät. Uskonto se minullekin ensisijaisesti on, koska asenteeni siihen on enempi uskonnollinen. 

Ahlrothin mukaan buddhalaisuus-sanaa alettiin käyttää länsimaissa 1800-luvun alkupuolella; se oli länsimainen tapa niputtaa yhteen eri perinteitä, jotka ovat yhteydessä Buddhaan ja Buddhan opetuksiin. Kristinuskon ollessa totuususkonto, buddhalaisuus on menetelmäuskonto, ja sanotaan jopa, että "eri buddhalaisten suuntausten menetelmät ovat niin vakavasti ristiriidassa keskenään, että eri suuntaukset loukkaavat toisiaan, koska niissä voidaan antaa täysin päinvastaisia ohjeita ja menetelmiä siihen, miten nähdä asiat ja miten harjoittaa buddhalaisuutta." Buddhalaisuudessa lopulta on totta tyhjyys ja jakamattomuus. Tyhjyydestä, Sunyata, sivulla Opillisia peruskäsitteitä. Tähän liittyvä jakamattomuus tarkoittaa että kaikki on yhteydessä toisiinsa, mikään ei ole erillistä. 

Sivulla Lootussutra käännös on sitaatti Minerva T.Y. Leen kirjasta, jossa hän kirjoittaa miten antaumuksen harjoitus, joka noudattaa tyhjyyden lakia, on Lootussutrassa syrjäyttänyt moraalin harjoittamisen ja syyn ja seurauksen lain. Nämä ovat vaikeita asioita, joita en väitä itsekään täysin ymmärtäväni, mutta korostaa juuri menetelmäeroja eri suuntausten välillä ja Lootussutran "erityisen metodin" uskonnollista lähestymistapaa. 

Muuan asia mitä olen miettinyt: jos se mitä minä olen oppinut buddhalaisuudesta ja mistä erityisesti pidän siinä, on länsimaalaisten länsimaalaisille tulkitsemaa buddhalaisuutta, eihän siinä mitään vikaa ole: buddhalaisuudesta sekin kuitenkin nousee, buddhalaisuus inspiroi ja antaa eväitä näihinkin tulkintoihin. Silloin se on siis elävää - ei mikään jähmettynyt oppirakennelma, jota voi soveltaa jäykästi vain yhdellä tavalla. No, myönnettäköön, että sama periaate pätee yhtälailla kristinuskoonkin, ja oma kirkkoni, johon yhä virallisesti kuulun, eli Kristiyhteisö, on hyvä esimerkki tästä; sitä vastaan minulla ei ole mitään sanottavaa. Ja tämä on nyt jo toinen esimerkki siitä, että aiempi kristillinen taustani antaa minulle lisää ymmärrystä myös buddhalaisuuteeni. 

Mutta tämähän näkyy jo siinä, miten buddhalaisuus muotoutui kun se saapui ensin Kiinaan, ja myöhemmin Japaniin. Tästä luin Japanilaisen kulttuurin ystävät ry:n julkaisusta, Hashi No 32/2011, Japanin uskontojen äärellä (siteeraan sivun Opillisia peruskäsitteitä alussa pari pätkää, joissa määritellään buddhalaisuutta mielestäni hyvin). Siitä tuli jotain muuta kuin Intiassa syntynyt buddhalaisuus, jotain aivan uutta ja omanlaistaan, kummassakin maassa. Minä olen länsimaalainen, joka harjoittaa Japanin buddhalaisuutta, joten se antaa oman leimansa asiaan. 

Kyseisessä julkaisussa kerrotaan, että "tantrisia vaikutuksia näkyy myös monissa Japanin buddhalaisuuden Mahayana-koulukunnissa", ja yhtenä esimerkkinä mainitaan Nichiren-buddhalaisuus, josta löytyy tantrisia elementtejä, vaikka täysin tantrisia koulukuntia Japanissa on vain yksi, Shingon. Tantran piiristä on peräisin mm. ajatus siitä, että valaistuminen on mahdollista yhden ihmiselämän aikana, ja buddhalainen tantra eli Vajrayana lähtee suorasta samaistumisesta ihmisessä jo olevaan buddhaluontoon, mm. hitaan ja vähittäisen eettisyyden ja moraalin kehitystien sijasta. Kuulostaa tutulta. 

Minulla on usein jokin kirjoitusprojekti menossa, joko blogissa tai muuten; se tuottaa minulle henkistä tyydytystä. Kesälomallani heinäkuussa se oli kooste ja tiivistelmä omista blogeistani, vain olennaisimmat ajatukseni muutamasta ehkä tärkeimmästä henkisestä kysymyksestä, enimmäkseen omin sanoin: Jumala, kristinusko, buddhalaisuus, moraali/etiikka, kuolema. Joka on lukenut kirjoituksiani, tietää, että en edes halua käyttää nimitystä "jumala"; kristinuskoon suhtaudun nykyään suurella varauksella, mikä selittyy hyvin pitkälti omalla kokemuksellani siitä - en ole pelkkien ennakkoluulojen varassa; buddhalaisuus on minulle ennen kaikkea säännöllistä harjoitusta; kaikenlaiset ulkoapäin sanellut moraalisäännöt ovat minulle punainen vaate, eikä se silti tee minusta "moraalitonta". Kuolema on vähän niin kuin jumalakin: ei hyödytä mitään spekuloida asioilla, joista ei voi oikeasti mitään tietää - mutta oikea asennoituminen auttaa paljon. Elämä tässä ja nyt on tärkeämpää. 

On kuitenkin hyvä ymmärtää myös ajatus, jonka lisäsin toisen blogini sivulle, Minun tieni; se on peräisin Michael Barnesilta, joka on teologi, professori ja jesuiitta: "Buddhalaisuutta pidetään usein 'ateistisena', mutta sellaisessa termissä on järkeä ainoastaan avoimesti teistisessä kontekstissa, kun tiedämme mitä se on mitä meidän oletetaan kieltävän. Myöskään mitkään muut loputtomat länsimaiset 'ismit', jotka ympäröivät tulkintojamme buddhalaisuudesta, eivät ole yhtään sen onnistuneempia." Kristityn oppineen kynästä lähtöisin olevana tällä ajatuksella on merkittävä painoarvo.

Kristitty kaverini kysyi taannoin, uskonko että Buddha on yhä läsnä henkiolentona. Tämä oli minulle yhtä merkityksetön kysymys kuin uskonko jumalaan, ja kertoo paljon hänestä ja siitä kuinka kaukana ajatusmaailmamme ovat toisistaan. Minä en etsi Buddhaa ulkopuoleltani. Opetustensa kautta myös historiallinen Buddha on toki läsnä. 

Näitä laatimaani seitsemää sivua (pidin tarkoituksella kiinni tästä määrästä, ei yhtään enempää) ei ole tarkoitus ainakaan tässä vaiheessa jakaa julkisesti missään, vain tarpeen ja harkinnan mukaan, sähköisesti tai tulosteena (voin tietysti muuttaa mieltäni). Voi olla hyödyllistä hioa omia ajatuksiaan yhä kirkkaammiksi. Käyn kirjoittamalla myös dialogia itseni kanssa... muiden kanssahan se onkin ollut tähän mennessä enimmäkseen turhauttavaa ja hedelmätöntä - tosin käytännössä vain yhden ihmisen, ja se on hyvin paljon kiinni hänestä. Sen perusteella olen ehkä liikaakin alkanut ajatella, että ei kukaan voi ymmärtää. En vain ole tavannut vielä sitä ihmistä.  

Ja mitä tulee nettiin, voin olla kiitollinen siitä että kirjoittaessani niin marginaalisista jutuista jotka kiinnostavat aniharvoja, en myöskään vedä puoleeni kaiken maailman törkimyksiä ja öyhöttäjiä, joita nykyään sikiää kuin kärpäsiä. Ihmisyys on tänä päivänä kokenut arvonalenemisen, johtuen hyvin pitkälti internetistä, johon kuka tahansa pääsee oksentamaan mielensä sisällön kaikkien silmille.  Buddhalaiset mielen myrkyt rehottavat. Ihminen ei ole muuttunut; tekninen kehitys vain antaa hänelle laajemmat mahdollisuudet perseilyyn. 

Buddhalaisen Namchak-yhteisön sivulla mielenmyrkyt selitetään hyvin (niitä nimetään toisinaan hiukan eri tavoin; usein ahneus, viha, tietämättömyys):

• Riippuvuus viittaa ahneuden, himon ja intohimon tunteisiin. Sitä kuvataan kukolla. Ego on tämän myrkyn keskipisteessä - haluamme aina enemmän sitä mikä tuntuu egostamme hyvältä. Äärimmäinen esimerkki olisi jättää huomiotta toisten tarpeet tai jopa vaarantaa muut saadakseen halujensa kohteen, tai sellainen asenne, että haluaa tai välittää vain asioista joista pitää. Kuitenkin riippuvuus tarjoaa myös polun valaistumiseen, koska se kantaa mahdollisuutta rakkauteen ja yhteyteen.
• Vastenmielisyys viittaa aggression, suuttumuksen ja vihan tunteisiin. Sitä kuvataan käärmeellä. Sen vastakohta on rakastava ystävällisyys. Samainkaltaisesti kuin riippuvuudessa, missä ainoastaan yritämme saada asioita joita haluamme, kun koemme vastenmielisyyttä, me työnnämme pois (yleensä aggressiivisesti) asioita joista emme pidä. Jos sallimme tietämättömyytemme ottaa vallan, voimme manata esiin vihaa asioita kohtaan joista emme pidä, ja ihmisiä kohtaan, joiden näemme estävän halujamme. 
• Tietämättömyys viittaa harhakuvitelman, hämmennyksen ja tylsyyden tunteisiin. Sitä kuvataan sialla. Myrkky on juurtunut sen uskomuksen harhakuvitelmaan, että olemme erillisiä, johtaen meidät priorisoimaan oman nautintomme yli muiden kärsimyksen, piittaamatta kenenkään muun todellisuudesta, paitsi omastamme. Toisin kuin riippuvuus ja vastenmielisyys, tietämättömyys ei kanna vaihtoehtoista polkua valaistumiseen, koska me jatkamme kärsimistä ja aiheutamme kärsimystä kun emme näe yhteenliittynyttä todellisuuttamme. Tämä voidaan kokea kykenemättömyytenä nähdä totuus tai todellisuus itsestämme tai maailmasta ympärillämme. Milloin tahansa havaintomme eroavat todellisuudesta, koemme ja aiheutamme kärsimystä. Kun takerrumme tietämättömyyteen, unohdamme yhteytemme ja näemme itsemme erillisinä muista. Meidän ei tarvitse katsoa kauas yhteiskunnassa nähdäksemme tuskan, jota tietämättömyys aiheuttaa. 

Olen joskus muistellut lukemaani, että kristillisten erämaaisien mukaan ihmiskunnan puolesta on helpompi rukoilla kun ottaa siihen etäisyyttä, ja siksi he vetäytyivät maailmasta. Nykyaikana on vastaavasti tullut välttämättömäksi välttää kaikkia netin keskustelupalstoja ja kommenttikenttiä, jos ei halua täydellisesti menettää toivoaan ihmiskunnan tulevaisuudesta. 

Käsiini osui Noah Levinen muistelmateos, Dharma Punx (Like Kustannus Oy 2006), ja heti alkusanoissa hän sanoo: "Minä ja monet muut olemme tajunneet huumeiden ja väkivallan turhuuden ja löytäneet positiivisia kanavia kapinallemme yhteiskunnan valheita vastaan. Saamme yhä energiaa epäoikeudenmukaisuuden ja kärsimyksen aiheuttamasta suuttumuksesta, mutta suuntaamme sen nykyään luontaisen viisautemme ja myötätuntomme herättelemiseen itsetuhon sijasta". 

Myöhemmin kirjassa hän kertoo: "Yhdessä Buddhan valaistumisesta kertovassa tarinassa törmäsin kohtaan, jossa sanottiin että hän oli valaistuessaan kulkenut 'vastavirtaan', että vapautumiseen johtava hengellinen tie on kulkea ihmisen itsekkäitä, harhautuneita tapoja vastaan. Siinä oli etsimäni: sisäinen vallankumous, joka johtaisi minut vapauteen. Jotain sellaista oli välittynyt harjoituksestani, mutta siinä se oli mustana valkoisella: Buddhan tie Buddhan sanoin. Tiesin olevani oikeilla jäljillä. Nuoruuteni ulkoinen kapina oli johtanut pelkästään entistä suurempaan kärsimykseen, mutta buddhalaisuus tarjosi täydellisen keinon tehdä vallankumouksesta täyttä totta." 

Mikä voisi olla suurempi kapina ja vallankumous, kuin että yksilö ei enää suostu seuraamaan ihmiskunnan enemmistön mukana alamäkeä helvettiin, vaan irtautuu siitä omilleen. Yksi kaikkien puolesta. Lisäsin sivun Minun tieni loppuun myös seuraavan ajatuksen: "Lähimmäisenrakkaus alkaa itsestä, hoin itsekseni kristittynä. Totta. Paradoksi on siinä, että kun henkinen polku vie yhä syvemmälle itseen, se voi aluksi vaikuttaa itsekeskeiseltä, mutta kun ihminen tiedostaa oman vastuunsa koko ihmiskunnan tilasta, näköala laajenee väistämättä." Kuten kerroin kirjoituksessani Valoa, minulle Jiddu Krishnamurtin ajatukset tekivät tämän totuuden kirkkaammaksi kuin pelkästään buddhalaisuus.  

Olin todella tyytyväinen itseeni tajuttuani miten onnistuin ilmaisemaan seuraavat ajatukseni entistä paremmin yhdistettyinä, niin että ne tukivat toisiaan, rinnastaen onnen ja valaistumisen:

Mitä on onni? Onni ei ole päämäärä vaan matka. Se ei ole suuria tunteita ja huippukokemuksia. Ei ylipäänsä mitään mitä pitäisi tavoitella. Se yksinkertaisesti ON... kun sen oikein oivaltaa. Pienissä asioissa, tavallisessa arjessa, tässä ja nyt. Ei ulkopuolella, ei edes toisessa ihmisessä, vaan omassa sisimmässä. Miksi odottaa ihmettä, kun itse elämä on ihme.

En kaipaa absoluuttisia totuuksia, vaan tarvitsen vain yksinkertaisen käytännön harjoituksen. En harjoita jonkin tulevan palkkion toivossa, vaan harjoituksen välittömän positiivisen vaikutuksen vuoksi. Uskon, että edes valaistuminen ei ole kertakaikkinen mystinen kokemus. Se on matka pikemmin kuin päämäärä.