VALOA

 Tämä on jälkimmäinen osa kirjoitukseen "Pimeydessä", ja muodostaa tietynlaisen jatkumon ajatuksellisesti, vaikka saattaa vaikuttaa täysin irralliselta. Ensimmäinen osa käsitteli ajatuksiani modernista satanismista, mutta tämä kertoo lukemistani kirjoista ja niiden herättämistä ajatuksista, jotka ovat tuoneet valoa - etenkin viimeksi mainittu - siihen pimeyteen jossa välillä olen tuntenut olevani, ja joka heijastui ajatuksiini satanismista.  

Luin Tom-Kristian Heinäahon kirjan, Saatanasta seuraava - kaksoiselämäni Jehovan todistajana (Lind & Co 2024). Kirjoittaja on täsmälleen minun ikäiseni, joten kun hän muisteli lapsuuttaan ja viittasi maailman tapahtumiin, hymyilin välillä itsekseni että minäkin muistan tuon. Häntä on haastateltu ainakin Lepakkosafari-podcastissa, jota kuuntelin. Minulle oli tosin outoa se että joku on intoillut Euroviisuista 1970-luvulta asti, kun kisa oli jäykkää pönötystä ja tylsää iskelmää, toisin kuin tänä päivänä! Herreysin veljeksistä me molemmat kyllä pidimme, vieläpä samasta syystä (mainitsen tästä omien muistelmieni ykkösosassa, Ecce Ego I); itse kappalehan on mitäänsanomaton rallatus. 

Pystyn toki samaistumaan hyvin pitkälti siihen millaista on elää kontrolloivassa eksklusiivisessa yhteisössä, joka asettaa paljon sääntöjä ja kieltoja jäsenilleen (ks. esim. Minun tieni). Mutta siinä kohtaa kun hän kertoo menettäneensä jo uskonsa Jehovan todistajien oppiin ja siitä huolimatta jatkoi liikkeen puhujana vuosikausia, koska tykkäsi puhua ja oli hyvä siinä, en kyennyt näkemään häntä uhrina. Kokonaan toinen juttu oli sitten hänen kuvauksensa stereotyyppisestä homomiehen elämästä lukuisine irtosuhteineen; siihenkään en kyennyt samaistumaan, koska sellainen ei koskaan ole ollut minun elämääni. En tunne moraalista närkästystä, vaan koen sen vain minun luontoni vastaisena: yhtälailla inhoan moralismia, ja puolustan aikuisten suostuvaisten ihmisten oikeutta tehdä keskenään mitä haluavat, kunhan ketään ei loukata. 

Toinen mielenkiintoinen teos oli Irene Wai Lwin Moen Kobo-daishin jalanjäljissä - vaeltajan päiväkirja Shikokulta (Basam Books 2021). Kobo-daishi eli Kukai (Kobo-daishi on hänen kuolemanjälkeinen nimensä buddhalaiseen tapaan), oli japanilainen munkki joka perusti Shingon-koulukunnan, joka edustaa Vajrayana-buddhalaisuutta (kuten Tiibetin buddhalaisuus). Hänelle on legendan mukaan annettu myös ansio homoseksuaalisuuden tuomisesta Japaniin (ks. sivu opillisia peruskäsitteitä/etiikka; viisi ohjetta). Kirja on suomalaisten pyhiinvaeltajien opas 1200 kilometrin ja 88 temppelin reitille, jotka liittyvät Kobo-daishin elämään. Itse tietysti voisin kuvitella käyväni lähinnä  Nichirenin elämään liittyvillä paikoilla Japanissa, mutta siihenkään minulla ei ole tarvetta.  

Joskus haaveilin Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta. Tiedän pari ihmistä, jotka ovat sitä kulkeneet. Jo 2020 blogikirjoituksessani mainitsen että haluaisin pyhiinvaellukselle ja hiljaisuuden retriitille, eikä tuo halu ole hävinnyt, mutta ei myöskään edelleenkään toteutunut. On paljon käytännön esteitä, tai ehkä tekosyitä? Mutta nyt myönnän ihan rehellisesti, että en ole lainkaan halukas sellaiseen vaivaan ja epävarmuuteen mitä pyhiinvaellus vaatisi. En myöskään satsaisi rahallisesti varusteisiin, joita tuskin toistamiseen tarvitsisin. 

Näin ollen minulle kirkastui ajatus: tämä elämähän on pyhiinvaellus minulle, ja nimenomaan EI niin kuin Santiago de Compostela, jossa on yksi päämäärä lopussa (allegorisesti ajatellen kuolema tai kuolemanjälkeinen olotila), vaan pikemminkin juuri niin kuin tuo Shikokun reitti, jonka varrella on monia pyhiä paikkoja: sellainen on minun henkinen tieni ollut tässä elämässä; pyhiä paikkoja vastaavat kaikki erilaiset henkiset aatteet joiden vaikutuspiirissä olen viivähtänyt, samaten suuret ja käänteentekevät elämänkokemukset. Niin ikään se kuvaa laajemmin elämänkäsitystäni: ei lineaarisesti pisteestä A pisteeseen B, vaan syklisesti, lukuisine pisteineen. Toisin sanoen, se on matka joka merkitsee, pikemminkin kuin päämäärä. 

Ja pyhiinvaelluksen jälkeen odottaa sitten vähän pidempi hiljaisuuden retriitti. Jos ajatus vaikuttaa teennäiseltä, minä kuitenkin löydän siitä valtavasti inspiraatiota. Toisaalta ehkä olen vain liikaa obsessoitunut ajatukseen, että pyhiinvaelluksen pitäisi olla satoja kilometrejä ja päiväkausia kestävä... eihän edes tarvitse lähteä ulkomaille: kannattaa katsoa sivu Pyhiinvaellus Suomi. Jopa Tampereen kaupungissa on lukuisia minireittejä. Mikä lopulta tekee vaelluksesta "pyhää", on ehkä kuitenkin oma asennoituminen. Minähän olen muutenkin kuin erakkomunkki - maailmassa ja keskellä elämää, mutta silti sivussa.  

Samalta kirjoittajalta, Irene Wai Lwin Moelta, luin myös kirjan Pyhä luonto (Basam Books 2024), joka lienee kolmas suomenkielellä lukemani, pelkästään Japanin shintolaisuutta käsittelevä kirja. Suosittelen lämpimästi, jos aihe yhtään kiinnostaa. Minulle shintolaisuus näyttäytyy hyvin kiehtovana uskontona, ja olen myös koonnut siitä kirjoituksen tähän blogiin. Shintolaisuus on läsnä myös Nichiren-buddhalaisuudessa vähintäänkin visuaalisesti: Nichiren sisällytti Shinto-kameja kalligrafiseen mandalaansa, Gohonzoniin [ks. sivu Harjoitus].  

Viime vuoden vaihteessa kerroin olevani kiinnostunut Minerva T.Y. Leen kirjasta Mindfulness of Buddhahood in Life: Revolutionary Insights of the Lotus Sutra (Lotus Happiness 2018), maallikkoharjoittajan näkökulmia. Vuoden alussa tilasin kirjan, samalla kun tilasin viidennen osan Nichirenin kirjeistä - enää yksi osa jäljellä. Yhden sitaatin Leen kirjasta olen lisännyt sivulle Lootussutra käännös. Se tiivisti mielestäni niin hyvin eron Nichiren-buddhalaisuuden ja moraalia/etiikkaa korostavien koulukuntien välillä (etenkin Theravada). Se ilmentää myös sitä mitä olen joskus kirjoittanut, että oma asenteeni buddhalaisuuteen on enemmän uskonnollinen kuin filosofinen, ja että minusta Nichiren-buddhalaisuus on selvästi lähempänä uskontoa kuin moni muu buddhalainen koulukunta. Tai, kuten myös olen kirjoittanut, olen aina pohjimmiltani ollut mystikko, ja Nichiren-buddhalaisuudessa on vahva mystinen pohjavire. Nämä ovat siis minun ajatuksiani asiasta - tai oikeastaan kokemuksia: en ole niitä mistään muualta lukenut, joten eri mieltä voi vapaasti olla. 

Sutran puutteessa ja kun ihmiset ovat enimmäkseen lukutaidottomia, harjoittajat tosiasiassa vastaanottavat Buddhan linjan [eli opetuslinjan opettajalta oppilaalle] kunnioituksen ja antaumuksen avulla buddhalaisia munkkeja, mestareita tai opettajia kohtaan. Kuitenkin jos sutrat ovat laajasti saatavissa ja useimmat ihmiset ovat hyvin koulutettuja lukemaan ja kirjoittamaan, Dharmaopettajat fyysisessä ihmishahmossa eivät ole enää välttämättömiä, koska sutra joka sisältää Buddhan elämän on Opettaja. 

Niinpä seuraamus Buddhan ansioiden myötätuntoisesta siirtämisestä Lootussutran kautta on se, että Dharmaopettaja fyysisessä ihmishahmossa ei ole enää välttämätön, koska voit suoraan yhdistyä Buddhan ikuiseen elämään, hyveisiin ja ansioihin harjoittamalla itse kirjoitusta. Suorittamalla toimia kuten Lootussutran hyväksyminen, lukeminen, resitoiminen, Lootussutran otsikon lausuminen, ja Lootussutran opetusten selittäminen ja jakaminen toisten kanssa, mielesi tulee olemaan yhtä Buddhan mielen kanssa. Siitä syystä Buddha toistuvasti kehottaa oppilaitaan yksimielisesti harjoittamaan Buddhuuden tietä Lootussutran keinoin. 

Tämä on Lootussutran "erityisen metodin" testamentti, koska harjoitus kohti Buddhuutta on siirtynyt moraalin harjoittamisesta (joka noudattaa kausaliteetin lakia), kuten opetetaan Pali-kaanonissa, antaumuksen harjoittamiseen (joka noudattaa tyhjyyden lakia), kuten opetetaan Lootussutrassa. Tämä merkitsee myös että tyhjyyden laki Buddhan armon kautta syrjäyttää heltymättömän syyn ja seurauksen lain. 

Minä harjoitan buddhalaisuutta säntillisesti kahdesti päivässä, ja olen tehnyt niin vuosia. Se on siis jotain mitä minä teen. Kirjoitin joskus, että minun pitäisi lukea enemmän myös buddhalaisuudesta. Silti pidän oikeutenani kutsua itseäni buddhalaiseksi; se on se yksi asia, joka selkeästi määrittää hengen elämääni, harjoituksen myötä. Ajatukset ovat ajatuksia, elleivät ne ruumiillistu teoiksi, ja Nichiren-buddhalainen harjoitus ottaa mukaan ihmisen koko fyysisen olemuksen [ks. sivu Harjoitus]. Se ankkuroituu vahvasti elämääni... tai piirtää Lootussutran elämääni, kuten sitä joskus on kuvattu. Juuri se, että buddhalaisuus on niin kiinteä osa jokapäiväistä elämääni, tekee siitä minulle enemmän kuin vain yhden katsomuksen muiden joukossa. 

Jiddu Krishnamurti nuorena ja vanhempana

Tärkein viimeisen puolen vuoden aikana lukemani teos on ehdottomasti Mary Lutyensin Krishnamurti elämäkerta (Basam Books 2024), jonka sanotaan olevan ainoa "virallinen" elämäkerta. Kirjoittaja tunsi Krishnamurtin henkilökohtaisesti yli 70 vuoden ajan. Tunnen suurta mielenkiintoa Krishnamurtia kohtaan, vaikka vielä hyvin vähän olen perehtynyt hänen omiin ajatuksiinsa - siinäpä työ, johon paneutua! On ihailtavaa miten hän sanoutui irti hänelle kaavaillusta roolista ja alkoi opettaa omaa totuuttaan. Sitaatti häneltä tässä kirjassa: 

Opetuksen ydin sisältyy vuonna 1929 sanottuun lauseeseen: "Totuus on poluton maa". Totuutta ei voi löytää minkään organisaation, uskonlahkon, opinkappaleen, papin eikä seremonian avulla, ei filosofisen tiedon eikä psykologisen tekniikan keinoin. Se kohdataan käyttämällä vuorovaikutusta peilinä, ymmärtämällä oman mielemme sisältö, havainnoimalla, ei älyllisen, sisään kääntyneen erittelyn avulla. 

Ihminen on rakentanut sisäisen turvamuurin uskonnollisista, poliittisista ja itseään koskevista mielikuvista. Mielikuvat ilmenevät symboleina, mielipiteinä ja uskomuksina. Näiden mielikuvien taakka hallitsee ihmisen ajattelua, arkea ja suhteita toisiin ihmisiin. Mielikuvat ovat syy kaikkiin ongelmiimme, koska ne erottavat ihmiset toisistaan. Ihmisen käsitys elämästä muotoutuu hänen mieleensä juurtuneista käsitteistä. 

Ihmisen tajunta koostuu sisällöstään ja on koko hänen olemisensa ydin. Tajunnan sisältö on kaikille ihmisille yhteistä. Yksilöllistä on nimi, olemus ja perinteestä ja ympäristöstä omaksuttu pintasivistys. Pinnalliset tekijät eivät tee ihmistä ainutlaatuiseksi, ainutlaatuista on täydellinen vapaus kaikille ihmisille yhteisen tajunnan sisällöstä. Ihminen ei siis ole yksilö. 

Vapaus ei ilmene reaktiona eikä vapautena valita. Ihminen kuvittelee olevansa vapaa, koska hänellä on vaihtoehtoja. Vapaus on aidosti ja suuntaamattomasti tarkkailemista, eikä siihen liity rangaistuksen pelkoa tai palkkion odotusta. Vapaudella ei ole vaikutinta. Vapaus ei ole ihmisen kehityksen päätepiste, se on hänen olemassaolonsa ensimmäinen askel. Tarkkaillessaan ihminen alkaa havaita, että ei ole vapaa. Vapaus on olla valikoimattomasti tietoinen arjen olemisestaan ja toimistaan. 

Ajatus on aikaa. Ajatus syntyy kokemuksesta ja tiedosta, eikä niitä voi erottaa ajasta ja menneisyydestä. Aika on ihmisen psykologinen vihollinen. Toimintamme perustuu tietoon ja siksi aikaan. Ihminen on täten aina menneisyyden vanki. Koska ajatus on aina rajoittunutta, elämämme on alituista ristiriitaa ja sisäistä kamppailua. Psykologista kehittymistä ei ole. Kun ihminen tulee tietoiseksi omien ajatustensa liikkeestä, hän havaitsee jakautuman ajattelijan ja ajatusten, tarkkailijan ja tarkkailtavan, kokijan ja kokemuksen välillä. Hän oivaltaa, että tämä jakauma on harhaa, kuvitelma. Vain tällöin havaitseminen on välitöntä sisäistä näkemistä, jota menneisyys tai aika eivät mitenkään varjosta. 

Tämä ajaton oivaltaminen saa mielessä aikaan syvällisen, mullistavan muutoksen. Täydellinen kieltäminen on myönteisen ydin. Kun kielletään kaikki se minkä ajatus on psykologisesti synnyttänyt, silloin on rakkautta, joka on syvää myötätuntoa ja oivalluskykyä. 

Krishnamurti ja Dalai Lama tapasivat ja kävivät filosofisia keskusteluja keskinäisen kunnioituksen hengessä. Dalai Lama on sanonut että Krishnamurti on yksi aikakauden suurimmista ajattelijoista. Niin ikään fyysikko David Bohm, jota olen siteerannut viime vuoden vaihteessa kertoessani kiinnostuksestani kvanttifysiikkaa kohtaan, kävi Krishnamurtin kanssa keskusteluja, joista on koottu kirja, Ajan päättyminen (Basam Books 2015). Kvanttifysiikasta Krishnamurtiin on looginen jatkuvuus: todellisuuden luonteesta on kysymys, ja meidän asemastamme siinä. Tämä on taas yksi osoitus siitä että kaikki ideat tulevat minulle juuri oikeaan aikaan, oikeassa järjestyksessä, tukemaan henkistä kasvuani. Krishnamurti on sanonut:

Sinut voidaan käännyttää yhdestä uskomuksesta toiseen, yhdestä dogmista toiseen, mutta sinua ei voi käännyttää todellisuuden ymmärrykseen. Uskomus ei ole todellisuutta.

Kun Krishnamurtilta kysyttiin mitä hän ajattelee Buddhasta, hän vastasi että ei ajattele Buddhaa; ajatus ei yllä ymmärryksen alueelle. Tiettävästi hän sanoi myös, että kukaan ei kuunnellut Buddhaa, ja sen takia on olemassa buddhalaisuus (luonnollisesti saman voi nähdä pätevän Jeesukseen ja kristinuskoon mitä suurimmassa määrin!). Kun buddhalainen oppinut kerran luetteli joukon asioita, joista Krishnamurti näytti sanovan samaa kuin Buddha, Krishnamurti kysyi ensimmäiseksi miksi oli tarpeen vertailla. 

Krishnamurtista muissa blogeissani: 

J. Krishnamurti kuolemasta...

Carlos Cardoso Aveline: Avataaran luominen

Miten vaatimattomista oloista hän ehkä lähtikin, tästä kirjasta saa kuvan siitä miten etuoikeutettu hän kuitenkin oli, hänen elämänsä oli taloudellisesti turvattua. No, siten hänellä olikin vapaus kehittää ajatteluaan, vailla aineellisia huolia. Paljon kerrotaan "prosessista", joka oli fyysisesti tuskallinen ja jota hän kävi läpi koko elämänsä, ja josta olen lukenut ennenkin. Kohtausten aikana hän ei ollut tietoinen, vaan ikään kuin jätti ruumiinsa. Hän puhui usein "toisesta", jonka läsnäolon tunsi. Tavallaan jätetään avoimeksi kysymys, entä jos Maailmanopettaja, Maitreya, tuli sittenkin, mutta eri tavalla kuin odotettiin? Krishnamurti itse sanoi tästä mm.: "En tiedä. En todellakaan tiedä. Mikä on totuus tästä kaikesta? Se ei ole itsepetosta, hämäystä, tekemällä tehtyä tai toiveajattelua - enhän edes tiedä mitä toivoisin. Lisäksi tässä kaikessa on kummallista, että Buddha on aina viehättänyt K:ta [hän puhuu tässä itsestään]. Oliko tämä vaikutusta? En usko. Onko varanto Buddha? Vai Maitreya? Mikä on totuus? Onko se jotakin, mitä emme saa koskaan selville?" 

Ja hiukan myöhemmin: "Maitreya on jotakin liian konkreettista ja liian monimutkaista"... "Olen sanonut, ettei se ole Maitreya tai bodhisattva. Tuo suojelus on liian kouriintuntuvaa, liian harkittua. Mutta olen aina tuntenut sen varjeluksen." 

Vähäisetkin viittaukset kirjassa vahvistavat käsitystäni, että teosofinen selvänäkijä ja sittemmin vapaakatolinen piispa C.W. Leadbeater, joka "löysi" Krishnamurtin, ei todellakaan ollut mikään korkealle kehittynyt ihminen - itseään täynnä hän oli ja halusi tehdä itsestään tärkeän, ja "vihkimyksen polku", sellaisena kuin hän sen näki, oli silkkaa fantasiaa. Hän oli pettynyt kun Krishnamurti sanoutui irti roolistaan, ja oli sitä mieltä että hän "epäonnistui".

Sen sijaan Annie Besant, hänen kasvattiäitinsä, kuulemma sanoi myöhemmin yksityisesti: "Ehkä hän on suurempi kuin me kuvittelimme, ei odottamamme maailmanopettaja, vaan itse totuus kulkemassa hiljaa keskuudessamme." Osho, joka arvosti Krishnamurtia ja jolla itsellään oli joitain kiinnostavia ajatuksia, joskaan en parhaalla tahdollakaan voi pitää häntä "valaistuneena" (jos olet katsonut Netflixin dokumentti-sarjan, Wild Wild Country, tiedät mitä tarkoitan), sanoi että Krihnamurti puhui vuoren huipulla ja hänen kuulijansa olivat alhaalla laaksossa. Sellaisen vaikutelman voi tosiaan saada kun katsoo videoita hänen puheistaan. Joskus Krishnamurti vaikuttaa suorastaan epätoivoiselta: "olette kuunnelleet minua vuosikymmeniä, ettekä ole muuttuneet! Muuttukaa nyt, ei huomenna." Osho sanoi myös, että Krishnamurti ei antanut vastauksia, hän oli vastaus. Jossain Krishnamurti myös toteaa olleensa itse sellainen kuin oli lapsesta saakka, "luonnon oikku". Ehkä hän ei itse aina kyennyt näkemään miten vaikeaa se, mikä hänelle oli luontaista, oli muille ihmisille. Hän sanoi:

Varmastikaan sen ymmärtäminen, mitä minä sanon, ei ole kovin vaikeaa. Vaikeus on siinä että ryhtyy sanoista toimeen. Sen toimeen paneminen ei vaadi rohkeutta, vaan pikemminkin oivallusta. Useimmat meistä odottavat maailman muuttuvan, mieluummin kuin alkavat muuttaa itseään.  

Mary Lutyens kirjoittaa:

Krishnamurtin puhetilaisuuksien yleisömäärät eivät olleet kovin suuria; hänen viimeisten parinkymmenen elinvuotensa aikana yleisöä oli yleensä noin 1000 - 5000 henkeä, riippuen hallin tai teltan koosta. Mikä hänen kuulijoitaan hänessä kiehtoi? Oli merkillistä, miten vähän joukossa oli hippejä, vaikka suurin osa oli nuorisoa. Enimmäkseen yleisö koostui asiallisista siististi pukeutuneista ihmisistä, sekä miehistä että naisista, jotka kuuntelivat Krishnamurtia vakavana ja tarkkaavaisesti, vaikkei hänellä ollut suuriakaan puhujanlahjoja. Hänen opetustensa tarkoitus ei ollut lohduttaminen, vaan hän pyrki herättämään ihmiset tiedostamaan maailman vaarallisen tilan, josta hänen mukaansa jokainen yksilö oli vastuussa, koska jokainen yksilö on tuo maailma mikrokosmoksena. 

Se mitä olen kertonut tämän kirjoituksen edellisessä osassa omasta alttiudestani vaikutteille, näyttäytyykin tässä kohtaa positiivisessa valossa - avoimuutena ja vastaanottavaisuutena: kun katselen ja kuuntelen Krishnamurtia, tunnen saavani jotain, vaikka ymmärrys ei heti kaikkea tavoittaisikaan. 

Juuri tätä ennen olin jo huolissani mielenterveydestäni, kun tunsin käyväni niin syvällä ahdistuksen partaalla pohtiessani tätä ihmiskunnan tilaa. Olen kirjoittanut tästä aiemmin, se on pitkäaikainen asia. Eniten minua on kiusannut tosiasia, että olen itse samanlainen kuin kaikki muut. Pohdin mm. että pitäisi nousta konfliktitilanteen yläpuolelle nähdäkseen paremmin, eikä ottaa kantaa suuntaan taikka toiseen, ja kysyin retorisesti haluanko edes kuulua ihmiskuntaan. 

Ei ihmisillä edes ole omia mielipiteitä: omaksumme kaiken jostain ulkoapäin. On kuitenkin selvästi oikea ja väärä. Oikeaa on se mikä vähentää kärsimystä, väärää se mikä lisää sitä. Esim. nyt niin ajankohtainen kysymys transihmisten oikeuksista: Jos heidän olemassaolonsa syystä tai toisesta kiusaa sinua, sinä et silti kärsi; jos ajat lakimuutoksia joilla heidät pannaan ahtaalle, se aiheuttaa kärsimystä heille. Teet siis väärin. Piste. He haluavat vain olla olemassa, omana itsenään. Se ei kavenna sinun olemassaoloasi millään tavalla. Niin ikään jos sinun jumalasi hyväksyy kärsimyksen aiheuttamisen jollekin ihmisryhmälle, kyseessä on yksiselitteisesti väärä jumala. 

Kun Ukrainan sota alkoi, katsoin buddhalaisen videon jonka sanoma oli se että vaikuttaakseen rauhaan maailmassa, pitäisi pyrkiä rauhaan omassa elämässään. Mietin silloin onko se vähän liian mystinen näkökulma. Mutta myös Krishnamurti on puhunut samasta asiasta. Ja paljon olen vuosien varrella toistellut että minähän olen "vain ihminen" - ikään kuin tekosyynä sille että ei edes viitsi yrittää. Nyt minulle on kirkastunut oivallus: KYLLÄ - kaikki alkaa minusta itsestäni; minun pitää muuttua! 

Se on sanoma jota kukaan ei halua kuulla, koska se vaatii sinulta paljon - kaiken: ei riitä että osallistut mielenosoituksiin, äänestät, kierrätät, ryhdyt vegaaniksi... se on vain ulkoista. Todellinen muutos on sisäinen. 

Mielenkiintoista, että myös Krishnamurtista tulin tietoiseksi jo 1990-luvulla henkisen heräämiseni alussa, teosofian myötä, vaikka tähän asti en ole juurikaan hänen omiin puheisiinsa ja kirjoituksiinsa tutustunut. Näyttää siltä että kaikki arvokas on jo minulla; pitää vain tulla tietoiseksi siitä. Ahdistuksen ja epätoivon hetket näyttävät edeltävän aina suurimpia henkisen oivalluksen läpimurtoja. Eihän tässä sinänsä mitään uutta minulle ole, mutta välillä olen kadottanut näköpiiristäni ratkaisun, joka on minussa, ja vajonnut murehtimaan sitä mikä on pielessä ihmiskunnassa ympärillä; ihmiskunnassa, josta minä olen osa.   

Ristiriitani vanhan ystäväni kanssa, josta olen paljon kirjoittanut, on vain ikään kuin oire suuremmasta, ihmiskunnallisesta ristiriidasta. Kun kerroin hänelle viime vuonna kiinnostuksestani kvanttifysiikkaan, olin pettynyt hänen laimeaan reaktioonsa. Nyt kerroin hänelle Krishnamurtista, vähintään yhtä innoissani, mutta tällä kertaa totesin vain ymmärryksellä että hänessä ei ole mitään mikä resonoi kerrotun kanssa. Carl Jung on sanonut: 

Yksinäisyys ei tule siitä että ei ole ihmisiä ympärillä, vaan siitä ettei kykene kommunikoimaan asioita jotka tuntuvat tärkeiltä itselle, tai tiettyjen näkemysten kannattamisesta joita muut eivät pidä hyväksyttävinä. 

Paradoksaalisesti hän on yksin ajatuksineen, ja minä olen yksin ajatuksineni, mutta juuri ajatuksen tasolla emme voi kohdata lievittääksemme yksinäisyyttämme; se päinvastoin vain kasvattaa välimatkaa. En yhtään epäile että kummallakin meistä on älykkyyttä - vähemmän älykkäät ihmiset tyytyvät vähempään elämässä, eivätkä kyseenalaista niin paljon - minulla se ei vain ilmene esim. matemaattisesti, kuten hänellä, ja häneltä taas tuntuu puuttuvan filosofista syvällisyyttä. 

Monet omat pienet oivallukseni matkan varrella ovat viitanneet samaan suuntaan kuin Krishnamurti, rakentaneet minua vähitellen, ja minusta tuntuu, että se mistä Krishnamurti puhuu, on henkisen evoluution johdonmukainen seuraava askel, mutta se vaatii kaiken lopunkin omaksutun tiedon kyseenalaistamista ja haastamista, ja olen vielä liian kiintynyt esim. buddhalaisuuteeni. Seuraava askel ei ole enää ajattelua eikä tekemistä, se on olemista. Olen kuin astia, jota täytetään hienoimmilla viineillä, mutta mieluummin menisin raikasta vettä pulppuavalle lähteelle sisimmässäni. 

Mitä sinä olet, on Totuus. Tuo Totuus kielletään kun seuraat jotakuta - seuraat gurua, seuraat pappia. Sen tähden täytyy olla vapaa tästä hengellisestä auktoriteetista. Auktoriteetti tuhoaa, tuhoaa ei vain Totuuden vaan sinun ymmärryksesi Totuudesta. Joten älä seuraa ketään koskien ymmärrystäsi siitä mikä Totuus on. Älä seuraa sitäkään mitä puhuja sanoo, vaan mitä puhuja sanoo, on pelkästään kehotus itsesi havainnoimiseksi, ymmärtääksesi itseäsi sellaisena kuin olet. 

Krishnamurti, Brockwood Park 1974

Jiddu Krishnamurti: The Reluctant Messiah, 26:48 min. Lucasfilmin dokumentti "Nuori Indiana Jones" tv-sarjan dvd:tä varten 2007. Muistan kyseisen sarjan jakson, jossa Indy tapasi Krishnamurtin nuorena, ja myös Annie Besant ja C.W. Leadbeater olivat mukana kuvassa. Siihen aikaan olin teosofian lumoissa, joten olin aivan ihastuksissani. Mitään muuta en koko sarjasta muistakaan, vaikka tyypillisesti Indy pistettiin joka jaksossa tapaamaan historiallisia merkkihenkilöitä. 

Vielä ote kirjasta... Krishnamurtilta kysyttiin puhetilaisuudessa: "Olen kuunnellut puheitanne jo jonkin aikaa, mutta mitään muutosta ei ole tapahtunut. Mikä on pielessä?" Hän vastasi:

Johtuuko se siitä, ettette ole vakavissanne? Tai ettette välitä? Tai ehkä teillä on niin monia ongelmia, että olette niiden vanki, eikä teillä ole aikaa tai mahdollisuutta pysähtyä koskaan katselemaan sitä kukkaa?... Hyvä herra, ette ole antanut elämäänne sille. Me puhumme nyt elämästä, emme ajatuksista, teorioista, käytännöistä tai tekniikoista - vaan tarkastelemme sitä elämän kokonaisuutta, joka teidän elämänne on.

Loistavia sitaatteja löytyisi loputtomasti, mutta johonkin täytyy vetää raja, ja ne ovat kuitenkin vain murusia, maistiaisia. 

Krishnamurti.info tarjoaa mm. suomeksi tekstitettyjä YouTube-videoita Krishnamurtin puheista.  

Jiddu Krishnamurti Wikipediassa. 

Krishnamurti Foundation Trust suomeksi. 

Ja koska tämä julkaisu koski kirjallisuutta, pienenä sivuhuomautuksena asian vierestä: oletko huomannut saman kuin minä, että suurin osa mielenkiintoisinta suomenkielistä kirjallisuutta tänä päivänä on Basam Booksin kustantamaa?! 

Syvällistä pinnallisesti

Päivitetty 26.8.2022

Tämä kirjoitus on luonteeltaan lähinnä kooste ja kertausta asioista, jotka olen aiemmin julkaissut siellä, täällä. Se perustuu kristityn ystäväni esittämiin kysymyksiin (sanottakoon, että opillisesti hän on esoteristi, joka uskoo mm. jälleensyntymiseen, mutta moraalisesti hän on hyvin konservatiivinen kristitty). Ehkä ideat ovat vähissä tällä hetkellä, mutta toisaalta tämä näkökulma voi olla mielenkiintoinenkin. 

 Sain taannoin sähköpostia ystävältäni. 

Hei Marko!

Minulle on tullut tapaamistemme jälkeen usein mieleen mistä ja mitä haluaisin kanssasi totuudesta jutella. Tässä on vain joitakin asioita, mitä nyt tuli mieleen.

Muistelen, että hän on esittänyt monet näistä kysymyksistä ennenkin vuosien varrella, joten tämä "keskustelu" ei taida edetä?

- Oletko vaihtanut yhden uskonnon toiseen?

Tulin Kristiyhteisöön ja sen myötä kristinuskoon niin että nimenomaan vaihdoin tietoisesti toiseen (minun tiestäni voi lukea kirjoituksestani "Minun tieni"). Minulla ei ollut mitään uskontoa edellisen puolisoni kuoleman jälkeen, enkä sitä ennenkään ollut enää pariin vuoteen kristitty, joten en vaihtanut mitään mihinkään: minä "heräsin" buddhalaisuuteen sisäisen, mystisen kokemuksen kautta, ja sen jälkeen tutkiessani asioita tajusin, että minähän ajattelen jo tällä tavalla. Ajatteluni oli vuosia kehittynyt tiettyyn suuntaan. 

Voitto Viro kirjoitti: "Kuitenkin on oikein hyväksyä tämä ennakkoasenne: jos näytät minulle totuuden, joka vakuuttaa minun sisimpäni suuremmalla ehdottomuudella kuin Jeesuksen kirkastama totuus, hyvä on: sisimpäni velvoittaa minut uskollisuuteen sitä totuutta kohtaan, jonka lahjoittama vapaus on syvin."

Toki minäkin olen välillä miettinyt miksi emme enää puhu syvällisiä, mutta kun vasta mietin mitä vastaisin hänen kysymyksiinsä, aloin jo tuntea kyllästymistä. Ehkä on syynsä siihen ettemme puhu näistä asioista, ja ehkä niin on hyvä. En ole pitänyt hänen toistuvista viittauksistaan siihen että olen "joskus-jotakin" - esim. "aikoinaan lukenut ja tutkinut paljon" - mutta ilmeisesti en hänen mielestään enää, kun luen ja tutkin eri asioita. En koskaan tutkinut yksinomaan kristinuskoa, ja vaikka nykyään olen kalunnut sen aiheen loppuun, eikö ole aika pinnallista että sillä olisi merkitystä, uskooko joihinkin väittämiin. Se on vain kirjaviisautta. 

Syvällisten puhuminen vain puhumisen vuoksi on pinnallista. Hän sanoi ettei enää tiedä mihin minä uskon. Miksi pitäisi? Minulle uskonto on mitä suurimmassa määrin yksityisasia. Minun on hyvin vaikea jakaa sisintäni kenenkään kanssa, koska koen ettei kukaan voi todella ymmärtää... eihän kukaan muu ole kulkenut samaa tietä kuin minä. Ja miksi ylipäänsä puhua opillisista kysymyksistä teoreettisella tasolla: elämästä on kysymys! Olennaisinta ei voi koskaan ilmaista sanoin eikä välittää toiselle: se täytyy kokea itse ja jokaisen kokemus on yksilöllinen. Pääasia kai olisi vain hyväksyä toinen kaikesta huolimatta. Ei kai tämä mikään kilpailu ole, jossa on tarkoitus nujertaa toinen älykkäillä argumenteilla? 

Tunnen ymmärrettävää turhautumista kun minulta kysytään asioita, joista olen hyvin perusteellisesti kirjoittanut blogeissani, esim. mainittu "Minun tieni", varsinkin viimeinen kappale tässä yhteydessä. Ilmaisen itseäni parhaiten kirjoittamalla, en ole hyvä puhuja, joten en mielelläni puhu kenenkään kanssa näistä "syvällisemmistä" asioista. Kirjoitan myös siitä ongelmasta, mikä meidän välillämme mielestäni aina on ollut: "Kun itse yritän muotoilla käsitykseni uskonnosta - tai laveammin 'henkisyydestä' - sanoiksi, se on kuin kirjoittaisin runoa, mutta usein huomaa, että jonkun toisen kohdalla se on kuin hän ratkaisisi matemaattista yhtälöä - täysin erilainen lähestymistapa, kuin puhuisimme eri kieltä..." Hän on itse sanonut kuinka tärkeää tiede ja etenkin matematiikka ovat hänelle olleet jopa totuuden etsijänä henkisellä tiellä. Minulle taas taide taitaa olla läheisempi väylä henkeen. Suurin eromme ei mielestäni ole niinkään ajatussisällöissä, vaan siinä että koko se prosessi, jolla tulemme omiin johtopäätöksiimme, on ilmeisesti niin erilainen. Minä olen aina luottanut ennemmin sydämeen, vaikka arvostan myös korkealle sitä että ihminen on lukenut paljon, ja ennen kaikkea monipuolisesti! (Pakko sanoa, että hänen kohdallaan niin ei ole: hänen lukemistonsa on ollut hyvin yksipuolista - sellaisen kuvan olen saanut vuosien aikana.) Mutta se ei riitä. Tieto jonka opit kirjasta, ei ole omaasi vaan lainattua, ennen kuin sinulla on omakohtainen kokemus siitä ("Gnosis"). Jos sanoo "tietävänsä" jotain henkisistä asioista kokemuksensa perusteella, toisella ihmisellä voi olla yhtä vahva kokemus, joka on johtanut aivan erilaisiin johtopäätöksiin; silloin kuulostaa ylimieliseltä korostaa omaa tietoaan. Kristityt uskovaiset käyttäytyvät sillä tavalla, ja se tekee todella vastenmielisen vaikutuksen - teki jo silloin kun itse tunnustauduin kristityksi. "Totuus" on hyvin kapea ja pieni jos se on jokin oppi tai käsitys, joka sisältyy tiettyyn uskontoon. 

Minä olen kulkenut jälkeenpäin katsottuna erittäin johdonmukaista tietä askel askeleelta - tietenkään en ole juuri sillä hetkellä tiennyt mihin se johtaa, mutta jokainen vaihe on ollut välttämätön juuri minulle ja vain minulle. Kaikessa on ollut johdatus mukana, kaikki on ollut tarkoituksenmukaista. Minun näkökulmastani ja kokemuksestani outoa on nimenomaan se, jos ihminen ei muutu, eikä hänen maailmankatsomuksensa nähtävästi kehity. Sehän on paikalleen pysähtymistä. Ja vaikka en sitä koskaan suoraan hänelle sanoisi päin naamaa, minun nähdäkseni hänen kohdallaan on juuri noin! Kuulen häneltä aina ne samat asiat vuodesta toiseen, ja kun ajattelee kuinka kauan olemme tunteneet, siitä tulee aika monta vuotta...

Emme me koskaan ole olleet samaa mieltä monestakaan asiasta, muu on näköharhaa. Minä olen kauan sitten oppinut mitä hänelle ei voi sanoa, ja välttänyt niitä aiheita. On totta, että aikanaan meillä oli tietty yhteys, mutta se ei ollut mitään mitä sanottiin, vaan se oli yhteinen henkinen harjoitus, joka yhdisti. Ei ole sattumaa, että buddhalais-kristillisen uskontodialogin perustana on nk. "hiljainen dialogi", jossa osallistujat hiljentyvät yhdessä kukin oman traditionsa mukaisesti. Siihen minä olen aina uskonut. Hiljaisuus on vahvempi kuin tuhat sanaa; sanat voivat erottaa, hiljaisuus yhdistää. Se oli luontevaa kun meillä oli muodollinen "ryhmä" - usein käytännössä vain me kaksi - joka kokoontui säännöllisesti ja jossa nimenomaan tehtiin henkisiä harjoituksia (meditaatiota). Se on vaikeampaa kun tavataan epämuodollisesti: hän ei ole ymmärtänyt vihjauksiani siitä, että jos halutaan puhua "henkeviä", pitäisi myös harjoittaa/hiljentyä/meditoida vastapainoksi. 

Siinä ei ole mielestäni mitään väärää että puhuisin henkisistä asioista mieluiten jonkun toisen samalla tavalla ajattelevan - eli samaa uskoa tunnustavan - kanssa, jolloin voisimme vertailla kokemuksiamme ja tukea toisiamme. Kuitenkaan kukaan ei ajattele tarkalleen samalla tavalla kuin minä, ja itsenäisenä harjoittajana minulla on vapaus valita. Buddhalaisuus - aivan kuten kristinusko - ei myöskään ole mikään yksi yhtenäinen harmaa möhkäle: Nichiren-buddhalaisuus on omanlaisensa, ja siinäkin on lukuisia koulukuntia, jotka eroavat toisistaan. Harjoitus on yksi yhteinen tekijä. En olisi voinut kääntyä buddhalaisuuteen esim. Theravada-muodossaan. 

- Onko sinulle usein käynyt niin, että on tullut jokin kriisi, minkä takia katsomuksesi on vaihtunut/muuttunut?

On ja ei. Jokin kriisi on voinut pakottaa muutokseen, jolloin se on ollut pitkä prosessi, ja tuskallinenkin, mutta myös äkillinen sisäinen kokemus on saattanut muuttaa kaiken hetkessä: näin minusta mm. tuli buddhalainen. Minä "tulin uskoon", jos näin voisi sanoa. Olennainen ei ole koskaan muuttunut, se on vain vahvistunut ja selkiytynyt: ihmisessä itsessään on jotain arvokasta - "Kristus meissä", Buddhaluonto. 

- Oletko buddhalainen?

Miksi tämä kysymys? Miten se ei ole tullut selväksi? Yritän ajatella että hän ei varmasti tarkoita sitä sillä tavalla, mutta jostain syystä minulle tulee toistuvasti tunne ikään kuin hän kyseenalaistaisi minua. Siksikään en mielelläni puhu näistä asioista juuri hänen kanssaan. Ehkä se on vain sitä että hän yrittää analysoida. Minä perustan kaiken omaan kokemukseen, järkeily on toissijaista.

- Mitä mieltä olet ihmisten NDE-kokemuksista? 

NDE-kokemuksista olen ilmaissut mielipiteeni joissain blogikirjoituksissani, ja olen sen myös hänelle joskus suullisesti sanonut. Sinänsä ne varmasti ovat todellisia, ja niissä on paljon universaaleja piirteitä, mutta myös piirteitä, jotka nousevat kokijan omasta mielestä. Tiibetiläinen Kuolleiden kirja puhuu tästä. Kuolemalla on paljonkin yhteistä unennäön kanssa, ei niitä suotta ole vanhastaan rinnastettu. Mutta ei ole tarkoituksenmukaista keskittyä kuoleman jälkeisiin asioihin tässä elämässä. Hän lähetti minulle myöhemmin kokonaisen artikkelin jonkun NDE-kokemuksesta. En jaksanut lukea sitä ja sanoin sen suoraan. Toisten kokemuksista lukeminen ei ole sama asia kuin sen kokeminen itse. Hänelle tämä aihe on jostain syystä erityisen tärkeä ja läheinen. Ehkä kannattaisi elää ensin. 

- Onko mielestäsi Jeesus historiallinen henkilö?

Jeesuksen historiallisuutta ei kukaan vakavasti otettava tutkija epäile, enkä minäkään. Sehän ei tarkoita mitään muuta.

- Onko sinulle totuus subjektiivinen asia?

Kannattaa lukea mitä esim. Wikipedia kertoo käsitteestä "totuus", niin ehkä ymmärtää miksi se ei ole ollenkaan niin itsestään selvää kuin ystäväni tuntuu ajattelevan. Se on hyvin epämääräinen käsite. En ole koskaan ymmärtänyt kuinka huolettomasti hän sitä viljelee, olettaen ilmeisesti että kaikki ihmiset ymmärtävät sillä samaa kuin hän. Mitä tulee oppeihin ja katsomuksiin, minulle on kehittynyt oma filosofiani, jota olen yrittänyt hahmotella tuossa kirjoituksessani, "Minun tieni", etenkin juuri viimeisessä kappaleessa. Taidan olla vähän tylsä, mutta kuten kirjoitin alussa, tämä on turhauttavaa... jos toinen kyselee kysymyksiä, mutta ei ole halukas lukemaan mitä olet asioista kirjoittanut aiemmin, on pakko olettaa että vastaus ei ilmeisesti kuitenkaan kiinnosta tarpeeksi. 

- Oletko ollut aina subjektiivisesti (persoonallisesti) jotain suuntausta, vai jotain muuta?

En ymmärrä kysymystä. Olen aina ollut täysillä sitä mitä olen ollut. Siksi muutos voikin olla kivulias, vaikka se onkin synnytyskipuja. 

- Onko uskonto tai mikä tahansa katsomus vain subjektiivinen mielipiteiden kokoelma, jonka voi kokonaan vaihtaa?

Uskonnolliset opit ovat luonnollisesti ihmistekoa. Buddhalaisuus ei mitään muuta itsestään väitäkään. 

- Mitä tiede merkitsee sinulle? Onko sinulla nykytieteen mukainen ihmiskuva? Entä maailmankuva?

En minä tiedettä erityisesti seuraa, ellei lasketa uskontotiedettä. Kiertääkö maa aurinkoa? Jos hän tarkoittaa kysyä, olenko materialisti, niin en. Siinä lyhyt vastaus. 

- Onko sinulla kristinuskosta mitään mukana?

Kristinuskosta ei ole tietoisesti mitään mukana. Tietoisesti. Kaikki mitä ikinä olen ollut, on tietysti mukana tavalla tai toisella aina, ei siitä kokonaan mihinkään pääse.

- Entä asiat, joissa kristinusko ja buddhalaisuus ovat samaa mieltä, joissa opetetaan samoin? Olen ollut iloinen käskyistä, ja niissä on tosi paljon samaa kuin kristinuskossa. Elätkö buddhalaisten käskyjen/moraalin/ohjeiden mukaan?

Nyt päästään aiheeseen, josta voisin sanoa paljonkin. Buddhalaisuudessa ei ole käskyjä, eikä buddhalaisuus ole moraalioppi. Huomaan, että hän on täysin väärinymmärtänyt koko asian, mutta ei se mitään, sillä niin minäkin väärinymmärsin kun katselin buddhalaisuutta ulkoapäin ja kuvittelin olevani hyvinkin perillä myös muista uskonnoista kuin kristinuskosta. 

Aiheesta voi lukea enemmän tämän blogin sivulta Opillisia peruskäsityksiä, otsikolla Etiikka; viisi ohjetta. Ohjeissa sinänsä on paljon enemmän kuin pelkkä kirjain antaa ymmärtää. Suosikkiesimerkkini on seksi, jossa kristinusko näkee aivan hirvittävän ison synnin mahdollisuuden - kaikesta päätellen pahemman kuin tappaminen, joka usein hiljaa hyväksytään - ja ihmisten seksuaalisuutta pitää sen tähden yrittää kontrolloida. Buddhalaisuus ei esimerkiksi anna suurta arvoa avioliitolle ja lisääntymiselle, edes monogamia ei ole mitenkään itsestään selvää. Inhoan moralismin sekoittamista uskontoon ja ystäväni on siinä mestari, niin sanoakseni. 

"Buddha kyseenalaisti monet yhteiskunnassaan olemassaolevat olettamukset, mukaan lukien moraaliset, ja yritti kehittää etiikkaa joka perustuu järkeen ja myötätuntoon, pikemmin kuin traditioon, taikauskoon ja tabuihin. Tunnetussa Kalama Suttassa hän sanoo että ilmestys (anussana), traditio (parampara), kirjoitusten auktoriteetti (pitakasampada), ja henkilön oma mielipide (ditthinijjhanakkhanti) ovat riittämätön keino määritellä oikeaa ja väärää..." (Koko kirjoitus)

"Filosofia haastaa meidät ajattelemaan seksuaalista etiikkaa hyvin eri tavalla kuin useimmille meistä on opetettu. Ohjeet ovat periaatteita, eivät sääntöjä, ja on kiinni yksittäisistä buddhalaisista päättää kuinka soveltaa niitä. Tämä vaatii suuremmassa määrin itsekuria ja rehellisyyttä itseä kohtaan kuin legalistinen 'seuraa vain sääntöjä äläkä kysy kysymyksiä'-lähestymistapa etiikkaan. Buddha sanoi, 'ole turva itsellesi'. Hän opetti meitä käyttämään omaa arvostelukykyämme mitä tulee uskonnollisiin ja moraalisiin oppeihin."

"Gautama Buddha halusi meidän pohtivan tekojamme ja katsovan tuottavatko ne harmia vai ovatko ne hyödyllisiä. Tässä yhteydessä jos haluamme tietää, onko teko seksuaalinen väärinkäytös vai ei, meidän pitäisi kysyä itseltämme seuraavat kysymykset: aiheuttaako teko vahinkoa vai tuottaako se iloa? Motivoiko tekoa rakkaus ja ymmärrys? Pitäisitkö siitä jos joku tekisi sen sinulle? Onko siihen molemminpuolinen suostumus?" 

Lisäksi: "Nichiren opetti että on epäkäytännöllistä tavalliselle ihmiselle nykyisenä aikakautena pyrkiä lähestymään heräämistä pelkästään pitämällä kiinni ohjesäännöstä. Ihmiset eivät enää tunteneet kykenevänsä täyttämään näiden eri ohjeiden odotuksia; monet jotka yrittivät, tulivat ymmärtämään että moraali ja etiikka yksin eivät tuoneet ketään lähemmäksi heräämistä. Tietenkin oli myös tekopyhiä, jotka tiukasti pitivät kiinni ohjeiden kirjaimesta, samalla rikkoen niiden henkeä. Korjatakseen tämän, Nichiren opetti että kaikkien eri ohjeiden todellinen henki ilmaistaan Lootus-sutrassa. Sen takia  kaikkein tärkein asia on yksinkertaisesti pyrkiä kannattamaan Lootus-sutraa, jotta ylittäisi epätäydellisyytensä ja saavuttaisi valaistumisen. Tämä on kaikkien ohjeiden todellinen täyttymys."

Mutta toki myös: "Kuitenkin on myös totta, että meidän pitäisi ottaa vakavasti buddhalaisuuden eettinen opastus, kuten viisi suurta ohjetta. Vastustamme näitä omalla riskillämme. Vaikka ne eivät itsessään voi tuoda heräämistä, ihmisten tarvitsee kuulla ja pohtia näitä yleisiä suuntaviivoja, koska arvioimalla sen perusteella kuinka monet ihmiset toimivat, näyttäisi että he eivät ole kehittäneet omatuntoaan tai myötätuntoaan." (Koko kirjoitus)

Joka tapauksessa en näe paljonkaan samaa kuin kristinuskossa. Asenne ja lähestymistapa on aivan erilainen. Elänkö niiden mukaan? Edelleen: ne eivät ole käskyjä. Otan ne huomioon. Minä kannatan Lootus-sutraa: 

"Myoho Renge Kyo ei ole ainoastaan Lootus-sutran otsikko, vaan myös itse Dharman nimi. Se on Lootus-sutran ydin, Nichiren-buddhalaisuuden symboli, buddhatilan siemen kylvettäväksi niiden mieliin, jotka täytyy pelastaa. Myöskään Daimokun lausumista ei Nichiren-buddhalaisuudessa nähdä pelkästään keskittymisen välineenä tai mantrana, jota harjoitetaan hyötyjen kertymiseksi. Se on ilmaus harjoittajan uskosta ja ilosta Lootus-sutraan sisältyvästä Buddhan opista; opista, että buddhatila ei ole ainoastaan potentiaalina koko elämässämme, vaan aktiivinen läsnäolo, joka johtaa meitä heräämiseen juuri tässä hetkessä. Daimoku on kuin siemen, jonka kylvämme elämäämme. Jatkamalla Nam Myoho Renge Kyo'n lausumista olennaisena päivittäisenä harjoituksenamme, me kasvatamme tuota siementä, niin että lopulta buddhatilan viisaus ja myötätunto voivat kukkia meissä ja kaikissa olennoissa." (Katso sivu Harjoitus)

- Minkälainen ihmiskuva sinulla on? Onko sinulla henkinen ihmiskuva?

Ihmiskuva? Henkinen ihmiskuva? En tiedä mitä tuohon pitäisi vastata. En ole varma mitä hän ymmärtää "henkisellä ihmiskuvalla",  eri olemuspuolia antroposofian mukaan, vai? (Koska siihen hän on perehtynyt ja itsekin olen sen mukaisesti joskus ajatellut.) Henki ja aine eivät ole vastakkaiset, erillään toisistaan. 

- Entä mitä ajattelet Jumalasta?

 Nykyään kirjoitan sanan mieluummin pienellä j:llä, ja usein lainausmerkeissä. Mieluummin en käytä koko nimitystä, johon liittyy niin vahvoja mielikuvia. 

"Ihmiset kuvittelevat palvovansa jumaluutta, vaikka ovat nähneet siitä vain kuvia, on ne sitten muovattu puusta, kullasta, alabasterista, tai esitetty maalauksena tai sanoina tai ideoina. Se joka kieltäytyy näkemästä Jumalan hänelle esitetyissä kuvissa saattaa olla muita lähempänä Hänen oikeaa kuvaansa..." - Amin Maalouf: Valon puutarhat (romaani profeetta Manista)

Suosittelen seuraavaa lyhyttä YouTube-videota: Is there God or not? What did Buddha say?  Mukavuuden vuoksi esitän kertomuksen myös kirjallisesti, suomeksi: 

"Eräänä päivänä varhain aamulla Gautama Buddha istui puutarhassa hiljaa oppilaidensa kanssa. Mies saapui hiljaa ja seisoi varjossa. Tuo mies oli Herra Raman suuri palvoja. Hän oli rakentanut monia temppeleitä ympäri maata. Hän oli omistanut monia vuosia Herra Raman palveluun. Hän lausui aina Raman nimeä ja pohdiskeli Raman suuruutta. Hän oli vanha ja lähellä viimeisiä vuosiaan. Jopa monien omistautuneiden henkisten pyrkimysten vuosien jälkeen hän ei ollut oivaltanut. Hän halusi tietää varmuudella onko Jumalaa vai ei. Kun hän kuuli Buddhasta, hän tuli saadakseen epäilyksensä selvitetyksi. 

Kun hänestä tuntui ettei kukaan huomaisi hänen puhuvan Buddhalle, hän kysyi Gautamalta, 'Oi tathagat, ole hyvä ja kerro minulle totuus! Ja ainoastaan totuus. Onko olemassa Jumalaa vai ei?' Buddha tiesi intuitiostaan miehen olevan Herra Raman suuri palvoja. Hän katsoi miestä vakavasti ja sanoi, 'Ei, ystäväni, Jumalaa ei ole olemassa.' Mies järkyttyi. Koko elämänsä hän oli uskonut Jumalaan, mutta nyt Buddha sanoi että Jumalaa ei ollut olemassa. Buddhan sanat olivat lopullisia hänelle. Monia kysymyksiä mielessään hän poistui paikalta. 

Myöhään illalla kun Buddha jälleen kerran istui oppilaineen puutarhassa, tuli mies joka oli materialisti, joka oli ollut ateisti koko elämänsä. Hän oli vakuuttanut tuhannet ihmiset siitä että ei ole lainkaan Jumalaa. Hän meni pappien ja oppineiden luo, ja voitti heidät väittelyssä Jumalasta. Myös hän oli tulossa vanhaksi ja pieni epäilys nousi hänen mielessään. Hän ajatteli, 'Entä jos on olemassa Jumala? Eikö ole elämäni tuhlausta levittää 'EI JUMALAA'-sanomaa, jos on Jumala?' Hänen epäilynsä söi häntä sisäisesti. Hän päätti lopulta tietää totuuden ja etsi valaistunutta. Hän lähestyi hitaasti Buddhaa ja kysyi häneltä, 'Sanotaan että olet valaistunut. Ole hyvä ja kerro minulle onko olemassa Jumalaa vai ei?' Buddha tiesi että mies oli ateisti, ja hän sanoi lujalla äänellä ja vakaumuksella, 'Kyllä, ystäväni, Jumala on olemassa.' Mies oli niin ikään järkyttynyt. Hän oli ollut ateisti koko elämänsä, mutta nyt Buddha oli vastannut vastoin hänen oletustaan. Hänellä oli uskoa Buddhaan. Monia kysymyksiä mielessään myös hän poistui paikalta. 

Eräs Buddhan oppilaista, joka oli istunut lähellä Buddhaa aamulla ja illalla, oli kuullut molemmat Buddhan vastaukset. Hän oli erittäin hämmentynyt. Yöllä kun kaikki valmistautuivat nukkumaan, hän meni Buddhan lähelle ja sanoi, 'Oi Herra, tunnen oloni levottomaksi johtuen eräästä kysymyksestä mielessäni. Aamulla kerroitte eräälle henkilölle että Jumalaa ei ole olemassa, ja illalla kerroitte toiselle henkilölle että Jumala on olemassa. Olkaa hyvä ja kertokaa minulle mikä on totuus; onko olemassa Jumala vai ei? Vastatkaa ystävällisesti, tai en kykene nukkumaan tänä yönä.' 

Buddha hymyili ja sanoi, 'Antamani vastaukset olivat vain heitä varten, sillä ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi. Mutta jos kuitenkin haluat tietää, silloin kerron sinulle: Mies joka tuli aamulla, oli teisti (Jumalaan uskova). Hän oli uskonut Jumalan olemassaoloon, mutta ei koskaan yrittänyt löytää totuutta itsestään. Hänen henkinen matkansa oli pysähtynyt siihen. Sen tähden kerroin hänelle että Jumalaa ei ole olemassa kasvattaakseni hänen henkistä etsintäänsä. Nyt hän yrittää löytää totuuden ja hänen matkansa alkaa. Toinen mies joka tuli illalla, oli ateisti (joka ei usko Jumalaan). Hän oli uskonut sokeasti että Jumalaa ei ole olemassa, hän ei myöskään koskaan yrittänyt tietää totuutta omasta olemassaolostaan. Myös hänen henkinen matkansa oli pysähtynyt siihen. Sen tähden kasvattaakseni hänen henkistä etsintäänsä ja aloittaakseni hänen matkansa kerroin hänelle että kyllä, Jumala on olemassa. Nyt hän yrittää löytää totuuden ja siten hänen matkansa alkaa. Kerroin kummallekin mitä he tarvitsivat jotta heidän henkinen etsintänsä kasvaisi vahvemmaksi. Uskovan tarvitsee löytää epäily, kun taas ei-uskovan tarvitsee löytää usko. Se on ainoa tapa kasvaa.' Oppilas kysyi, 'Mutta Herra, entä minä?' Buddha hymyili ja sanoi, 'Jatka vain meditoimista ja sinä tulet perille.'"

Jos sanoo että rukous pitää osoittaa jumalalle jotta se toimii, halventaa ei-teististen uskontojen vastaavia menetelmiä. Pekka Ervast kirjoitti: "Rukous ei ole sanoissa, vaan mielen keskityksessä ja sielun tunnelmassa." 

Ystäväni sanoi miettivänsä vastauksiani, ja on miettinyt jo kuukausia. Muistan, kuinka hän on kertonut joskus lähettäneensä sähköpostilla vastineen johonkin uskonto-debattiin vanhalle tuttavalleen vuosien kuluttua! Tuttava on varmasti hämmästynyt. Ystäväni miettii vielä samoja asioita, jotka muut ovat jo unohtaneet ja menneet eteenpäin. Se on hyvin tyypillistä hänelle. Hän on kiinni menneessä. Minun puolestani tämä "keskustelu" on loppuun käyty. 

Vastasin itse hyvin nopeasti ja lyhyesti, koska minä EN miettinyt paljoakaan. Parhaat vastaukset ovat minusta spontaaneja ja mahdollisimman pelkistettyjä. Eikä ole olemassa oikeita tai vääriä vastauksia. Minä en tarvitse varmuutta joka asiaan, eikä minulla ole antaa vastauksia muille; jokainen kulkekoon oman tiensä. 

Miksi juuri tämä ystävä aiheuttaa minulle aina niin paljon päänvaivaa, en tiedä. Ehkä se vain kertoo siitä miten paljon hän kuitenkin minulle merkitsee. Esimerkiksi kun edellinen puolisoni kuoli, se oli hän joka lahjoitti minulle aikaansa enemmän kuin kukaan muu; sitä en voi koskaan unohtaa. Toisaalta käytän häntä usein esimerkkinä kirjoituksissani, hänen tietämättään - en usko että hän lukee blogiani, vaikka toki se mahdollisuus on olemassa. Hän ei välttämättä pitäisi siitä. Luulen, että meidän olisi turvallisinta pitäytyä vain yleisissä puheenaiheissa. Edellisessä julkaisussani kerron tuntemuksistani sen jälkeen kun viimeksi tapasimme. Eräässä artikkelissa neuvotaan ihmistä joka kohtaa minun tyyppiseni, tietystä persoonallisuushäiriöstä kärsivän ihmisen: "Jos olet myönteinen ja optimistinen, ymmärrät huumoria ja keskustelet vain yleisistä aiheista, pystyt välttämään heidän persoonansa kielteistä vaikutusta itseesi." Useimmat artikkelit, jotka olen aiheesta lukenut, on suunnattu nimenomaan toiselle osapuolelle; on mukava lukea olevansa "kaksinaamainen" ja "manipuloiva". Ja samalla ymmärrän mistä tuo tulee, vaikka en koskaan ole reagoinut niin tietoisesti. Tiedostaminen onkin ensimmäinen askel. Eräs näkemäni video oli otsikoitu hyvin raflaavasti, "Paholainen, joka teeskentelee olevansa enkeli." Jos puhumme elämänkatsomuksellisista aiheista, yksikin harkitsematon sana voi saada minut triggeröitymään, kuten niin monet kerrat on käynyt, mutta en osoita saati sano sitä suoraan. Jos on minunlaiseni "ystävä", ei varmasti tarvitse vihamiehiä.  En ole siitä ylpeä, ja yritän nimenomaan tulla tietoiseksi omista reaktioistani. Tarkasteltaessa persoonallisuushäiriöitä buddhalaisuuden valossa, ymmärrän oikein hyvin mitä todella merkitsee karma! Jokin minussa on rikki tai vääristynyt, mutta ei suinkaan lopullisesti, vaan se on korjattavissa kovalla työllä - kun olen tietoinen kaavamaisista taipumuksistani ja pyrin muuttamaan käyttäytymistäni. Hiljainen rukoukseni Gongyon aikana on jo vuosikausia ollut sama: "Minä rukoilen juuriakseni negatiivisen karman elämässäni, ja jatkuvasti syventääkseni uskoani ja harjoitustani niin että voin saavuttaa valaistumisen tässä ruumiissa." (Katso sivu Harjoitus) Nyt se alkaa kantaa hedelmää. Ja "valaistuminen merkitsee jatkuvaa päivittäistä haastetta, ja päättäväisyytemme uudistamista kasvaa, ja vaikuttaa positiivisesti ympärillämme olevien elämään", kuten samalla sivulla sanotaan. Se on juurikin tietoiseksi tulemista vähitellen, ei äkillinen mystinen kokemus joka hetkessä muuttaa kaiken. 

Tuo lista kysymyksistä vaikutti lähinnä tentiltä, ei "keskustelulta", enkä kokenut niitä kovin relevantteina omalla kohdallani. Tuli mieleen Buddhan käyttämä vertaus, kun häneltä kysyttiin hyvin metafyysisiä kysymyksiä maailmankaikkeuden luonteesta: Oli mies, johon osui myrkytetty nuoli. Perhe halusi hänet lääkärille, mutta hän kieltäytyi...

”Tämä kuolemanvakavasti haavoittunut mies sanoi, että ennen lääkärin apua hän halusi tietää, kuka oli tehnyt hyökkäyksen. Mikä oli hyökkääjän sääty ja mistä hän oli kotoisin? Hän halusi myös tietää hyökkääjän pituuden, voiman, ihonvärin, millaista jousta tämä oli käyttänyt ja oliko sen naru tehty hampusta, silkistä vai bambusta. Joten siinä miettiessään, olivatko nuolen sulat korppikotkalta, riikinkukolta vai haukalta, ja oliko jousi tavallinen, kaareva vai tehty oleanterista, hän ehti kuolla ennen kuin sai vastauksen yhteenkään kysymykseensä." 

”Buddhalta kysyttiin eräänä päivänä maailman äärettömyyden ongelmasta, ja hän sanoi: 'Onpa maailma rajallinen tai ääretön, rajoitettu tai rajoittamaton, vapautumisenne ongelma pysyy samana.'"

Henkinen elämä: yksin vai yhdessä?

Henkinen elämä. Pitäisikö siitä voida keskustella? Pitäisikö se jakaa muiden kanssa? Oma näkemykseni asiasta on vaihdellut vuosien myötä. Sanan "henkinen elämä", tai "henkisyys", voi toki halutessaan korvata sanalla "uskonto", "uskonnollinen elämä", mutta itse ymmärrän edellisen paljon laajempana ja samalla yksilöllisempänä kokonaisuutena.

Heräsin henkiseen etsintään parikymppisenä tutustuessani ihmisiin, jotka antoivat minulle paljon uusia ideoita ja innoitusta. Innostukseni oli valtava, ja ilmaisin sitä luonnollisesti erittäin epäkypsästi, sillä sitähän minä olin mitä suurimmassa määrin - epäkypsä: intoa enemmän kuin ymmärrystä. Niinpä vanha koulukaverini, joka niin ikään oli pitkään ollut ainoa kaverini, ei enää tuntunut vastaavan kaipuuseeni saada vaihtaa ajatuksia näistä uusista kiehtovista asioista, joista tuli yhtäkkiä koko elämäni sisältö. Olin varsinainen "drama queen" ja lopetin kaveruutemme kirjeellä. Sen sijaan kirjoittelin pitkiä, rönsyileviä kirjeitä (tämä oli siis 1990-luvulla!) uusille ystävilleni, joihin yleensä tuli paljon lyhyempiä vastauksia harvakseltaan. Vuosia myöhemmin tajusin itse vastaavassa tilanteessa heidän asemassaan, että olin varmasti kyllästyttänyt heitä pohdinnoillani, jotka olivat kai aika etäällä elämästä - ja heillä sentään oli elämä, toisin kuin minulla silloin. Jossain vaiheessa kyllästyin siihen miten yksipuoliselta yhteydenpitomme alkoi tuntua, en enää kirjoittanut, enkä kuullut heistä sen koomin; osoitteenikin tuossa vaiheessa muuttui, joten jos he ikinä enää tavoittelivat minua, posti ei enää saavuttanut.
Samoin vuosia myöhemmin minulle selvisi, että olin yksipuolisella ratkaisullani ajanut kaverini masennukseen ja itsemurhan partaalle. Tämä on hyvä (eli huono) esimerkki siitä henkisestä julmuudesta, mitä monet ihmiset lähimmäisiään kohtaan harjoittavat elämänkatsomuksensa nimissä. Mea culpa.
Kaverini otti minuun yhteyttä parin vuoden kuluttua (ironista kyllä, lahjoittamieni Tarot-korttien inspiroimana, jotka osaltaan olivat auttaneet minut ratkaisuuni; totta kai sain "vastauksen" jonka halusin) ja korjasimme suhteemme - eli käytännössä vietimme yhden mukavan kesän, jolloin keskityimme yhdessä tekemiseen puhumisen sijasta, koska tajusin että meidän suhteemme toimi paremmin sillä tasolla; sekin on syytä huomioida joidenkin ihmisten kanssa. Pian ystävyytemme hiipui itsestään luonnollisesti, toisaalta sen takia että muutin kauas pois, toisaalta siksi että hän yllättäen osoittautui ainoaksi tuntemakseni ihmiseksi, jolla oli jotain minun homouttani vastaan, kun tulin hänelle kaapista ulos. Olemme kyllä yhä Facebook-kavereita, mutta se ei merkitse muuta kuin synttärionnitteluja kerran vuodessa.

Kuuluessani 1990-luvulla gnostilaiseen mysteerikouluun, oli selvä muotti johon sinun piti mukautua, omaksua kaikki opetukset ja noudattaa kaikkia sääntöjä. Terminologian mukaan Koulun oppilaiden odotettiin "luopuvan itsestään" ja muodostavan "ryhmäykseyden". Voisiko yhtään lahkolaisempaa olla. Joku jopa selitti, että oppilaat alkavat yhä enemmän muistuttaa toisiaan. Ja saman henkilön mukaan monilla oppilailla oli tähtikartassaan useita "perääntyviä planeettoja", mikä selitti sen että he olivat kypsiä Koulun filosofialle ja tunsivat vieraantuneisuutta maailmasta, olivat sosiaalisesti ujoja yms. Olisiko pikemminkin niin, että psykologia saattaa selittää miksi jotkut ihmiset tuntevat viehtymystä ääriliikkeisiin, jotka julistavat olevansa ainutlaatuisia - sinä olet "valittu", "pelastettu", kun taas maailma ympärillä on paha ja tuhoon tuomittu.
Olin itsekin todella fanaattinen - nielin kaiken purematta, noudatin kaikkea lukemaani ja kuulemaani tarkalleen. Ihme kyllä, jopa noihin aikoihin sain uuden Koulun ulkopuolisen ystävän, jonka kanssa aloimme kirjoitella pitkiä kirjeitä, myös ja varsinkin henkisyydestä, kirjoitin pitkiä lainauksia Koulun kirjallisuudesta... ja siitä huolimatta olemme edelleen tänä päivänä hyviä ystäviä ja puhumme puhelimessa muutaman kuukauden välein; se riittää meille, emmekä enää puhu niinkään henkisyydestä kuin tavallisesta elämästämme (tavallisessa maallisessa elämässä henkisyys koetellaan).

Syvällisten puhuminen puhumisen vuoksi on pinnallista, kuten olen tainnut aiemminkin todeta. Ja on paljon tilanteita, joihin se ei kerta kaikkiaan sovi. Kaikkien kanssa aina ja kaikkialla ei todellakaan tarvitse puhua "henkeviä"! Muussa tapauksessa olet kuin kuka tahansa kristitty hihhuli, joka julistaa uskoaan jokaiselle vastaantulijalle. Se on äärimmäisen tympäisevää. Voitto Viro on käsitellyt aihetta erinomaisesti kokoamassani kirjoituksessa.
Olen itse todistanut esimerkiksi bussissa, kun henkilö alkoi pyytämättä puhua uskostaan toiselle matkustajalle, jota hän ei edes tuntenut. Se oli kiusallista kuultavaa ulkopuolisenakin. Itsekin olen ollut kahvipöydässä, jossa vierustoveri kysyi minulta olenko ottanut Jeesuksen vastaan! Vaikka se tapahtui uskonnollisen tilaisuuden jälkeen, koin sen todella törkeän tungettelevana ja yksityisyyttä loukkaavana - ja vaikka olin siihen aikaan itse kristitty, eivät kaikki kristitytkään käytä samanlaista terminologiaa ("Jeesuksen ottaminen vastaan" on lauseena hölynpölyä) ja usko esim. sanoin "todistamiseen", mutta nämä äänekkäimmät ryhmäkunnat ylimielisyydessään kuvittelevatkin edustavansa ainoaa oikeaa kristinuskoa, jota pitää tuputtaa myös toisille vääränlaisille kristityille.

Miksi toisaalta "syvällisyys" tarkoittaisi nimenomaan henkisyyttä... Onhan toki helpompi puhua ajatuksista joihin uskoo, kuin vaikkapa tunteistaan; se vasta meneekin syvälle ja on hyvin intiimiä. On pakko arvostaa enemmän ihmistä, joka osaa puhua tunteistaan, kuin sitä joka haluaa jakaa vain ajatuksiaan muiden kanssa. Ajatukset useinkaan eivät ole kovin henkilökohtaisia, toistelet vain lukemaasi ja kuulemaasi. Tunteet sen sijaan todella kuuluvat sinulle.

Usko on hyvin henkilökohtainen asia. Sen on tarkoitus ensisijaisesti muuttaa minua itseäni paremmaksi. Jos se vaikuttaa positiivisesti muihin ihmisiin, se tapahtunee lähinnä hyvien tekojen ja esimerkin kautta, ei saarnaamalla. Ja jos se vaikuttaa negatiivisesti muihin, tai muuttaa sinua huonompaan suuntaan, jotain on todella pahasti pielessä. Näin voi olla, jos uskosi perustuu pelkoon -  yleensä oman pienen persoonasi ikuisesta kohtalosta - ja aiheuttaa vihaa toisella tavalla ajattelevia kohtaan. Usein viha vielä irvokkaasti naamioidaan "rakkaudeksi". Tässä kohtaa on paikallaan siteerata John Shoren sanoja, joita lainaan erään blogini esipuheessa:
"Kristityt: aina kun sanotte, 'minä puhun vain totuuden rakkaudessa', mitä ihmiset oikeasti kuulevat on: 'Minä olen mulkku.' Joten lakatkaa sanomasta niin. Paitsi jos olette. Siinä tapauksessa jatkakaa... kai."

Myönnän, että voi olla virkistävää puhua samanmielisten ihmisten kanssa ja saada vahvistusta omalle tielleen. Toisaalta siitä tulee helposti keskinäisen kehumisen kerho - "me ja meidän aatteemme... ja nuo muut". Asioita pitää pohtia, mutta se onnistuu parhaiten omassa mielessä. Silti en voi vähätellä omassa elämässäni sen merkitystä, kun parikymppisenä kävin kiehtovia keskusteluja henkisyydestä itseäni parikymmentä vuotta vanhemman ystävän kanssa, kun kaikki se oli minulle aivan uutta.
Eri tavalla ajattelevien kanssa puhumisen olen kokenut yleensä kiusallisena; olen suorastaan kieltäytynyt puhumasta henkisyydestä tuollaisissa tilanteissa. En näe siinä mitään pointtia. Varsinkin jos toinen osapuoli on vain utelias, vaikka sitä voi olla vaikea erottaa aidosta kiinnostuksesta. Ei toista ihmistä voi käännyttää, ellei hänessä itsessään ole sisäisesti jotain joka resonoi hänelle esitettyjen ajatusten kanssa. Se voi olla jokin henkinen sukulaisuus asialle... tai se voi olla myös jokin särö sielussa, jos on kyse vahingollisesta opista joka vetoaa häneen (mikä olisi vahingollisempi oppi kuin oppi ikuisesta helvetistä).

Minun kokemukseni ihmisyydestä viidenkymmenen vuoden aikana on kuitenkin se, että ei ole väliä mihin liityt ja kuulut ja keitä tapaat, pohjimmiltasi olet aina oman itsesi varassa! Minulle se merkitsee voimaa ja vapautta, jonkun toisen mielestä se saattaa kuulostaa masentavalta. Enkä suinkaan tarkoita etteikö toisista ihmisistä voisi saada tukea vaikeina aikoina: itse koin sen edellisen puolisoni kuoltua, kun moni lahjoitti minulle aikaansa, oli läsnä ja kuunteli. Olen ikuisesti kiitollinen.

Aikoinaan muutaman vuoden vedin erään yhdistyksen hengellistä ryhmää, ja kerran ilmaisin ääneen tuntemukseni siitä että ihmisillä on niin kiire puhua omat asiansa vaikka muiden päälle, että heillä ei ole aikaa kuunnella mitä muut sanovat. Se oli minun rehellinen kokemukseni, joka aiheutti vastalauseiden myrskyn. "Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa", kuten sanotaan. Nykyisen puolisoni kanssa kävimme pitkään silloisen ryhmän "uudessa inkarnaatiossa", kunnes hän ei enää välittänyt osallistua ja sanoi sen johtuvan siitä että ihmiset haluavat vain sanoa omat asiansa eivätkä kuuntele. Olin hämmästynyt että hän teki tämän havainnon. Itse en enää ollut ajatellut asiaa, olin kai jo muutenkin luovuttanut ihmisten suhteen - olen hyvin säästeliäs sanoissani, ja varsinkin syvällisemmissä keskusteluissa punnitsen tarkkaan kuuntelijan vastaanottokykyä; ei helmiä "sikojen" tallattavaksi (siteeraan vain raamattua, en halua vähätellä ketään). Ehkä me maan hiljaiset - enemmän tai vähemmän introvertit - huomaamme paremmin ryhmädynamiikan puutteet. Tietenkään ekstrovertit eivät ymmärrä sitä, eivätkä halua että heille huomautetaan heidän vioistaan.

Vetäessäni ryhmää, tiedostan nyt että oma vikani oli se, että yritin liian tiukasti pitää langat käsissäni enkä paradoksaalisesti itse antanut tilaa muille. Tapanani oli esimerkiksi pitää laatimiani alustuksia jostain minua miellyttävästä aiheesta. Ei ehkä ihme, että toiminta sittemmin hiipui. Sitten perustinkin oman ryhmäni, jossa sain itse määritellä toiminnan linjat. Vaikka se pysyi aina hyvin pienimuotoisena, se toimi muutaman vuoden hyvin tyydyttävästi. Kokeilimme erilaisia rukous- ja meditaatiotekniikoita yms. Jälkeenpäin ajatellen on selvää, että minä kärsin jonkinlaisesta hengellisestä pätemisen tarpeesta: halusin olla opettaja muille. Oma ryhmäni oli myös eräänlainen ideoiden leikkikenttä minulle.
Toki ystäväni, joka oli ryhmän toinen kantava voima (usein meitä oli vain me kaksi), oli ilmeisesti hyvin tyytyväinen siihen että rukoilimme yhdessä; hän koki saavansa henkistä tukea. Kun sitten olen etääntynyt kristinuskosta, olen kokenut että tavatessamme melkeinpä välttelemme koko aihepiiriä, ja olemme etääntyneet toisistammekin. Se on oikeastaan aika hullua. "Tunnustus" on todella pinnallinen asia yhdistämään ihmisiä - hyväksyt vain tietyt opilliset katsomukset. Ja todellisuudessa näkemykseni eivät ole pohjimmiltaan muuttuneet; olennainen ydin on aina pysynyt samana: ihmisessä itsessään on jotain arvokasta - Buddhaluonto, Kristus meissä. Tätä en väsy toistamaan. Nykyään tuo näkemys on vain entistäkin konkreettisempi minulle. Juuri tämän jaetun ihmisyyden pohjalta pitäisi olla mahdollista löytää syvempi yhteys.
Ystäväni puhuu paljon "Totuudesta" isolla T:llä; hän on esimerkiksi kysynyt mitä Totuus minulle merkitsee... mutta se on jo sananakin varsin epämääräinen käsite. Katso esimerkiksi Wikipedia-artikkeli Totuudesta, joka antanee jonkinlaisen kuvan sanan monimerkityksellisyydestä. Voisi olla parempi ja rehellisempi korvata sana ystäväni käyttämässä tarkoituksessa - tai mitä minä olen ymmärtänyt hänen tarkoittavan, ja sehän se vaikeus juuri onkin - suoraan uskonnolla tai jumalalla.

Ymmärrän syvällisesti evankeliumien kertomuksen, kun Pontius Pilatus kysyy Jeesukselta "Mikä on Totuus?". Jeesus pysyy vaiti, ja juuri se on erityisen merkityksellistä! Kuten Tao-te-kingin - runollisuudessaan ja mystisyydessään kenties maailman kauneimman pyhän kirjan - ensimmäinen säe sanoo: "Se Tao, jota voidaan määritellä, ei ole Ikuinen Tao."
On kyllä totta, että kerrotaan myös Jeesuksen sanoneen, "Minä olen Tie, Totuus, ja Elämä", mutta tämän Jeesus sanoo jokaisen yksilöllisen minän puolesta. Siteeraan itseäni toisesta blogistani:
"Tänä päivänä me olemme vapaita Totuuden suhteen; meitä ei ole sidottu yhteen kirkkoon tai edes uskontoon, kuten entisaikoina. Tie, Totuus ja Elämä ovat yhtä: Totuutta ei voi saarnata eikä osoittaa toiselle - silloin se on vain kuolleita käsitteitä. Totuus on etenevä, se on elettävä todeksi, ja tie Totuuteen johtaa aina sisäänpäin, omaan sisäisyyteen."
Bhagavad Gitassa Krishna puhuu kolmesta joogan pääsuuntauksesta, karma (toiminta), jnana (tieto), ja bhakti (antaumus). Eli: Tie, Totuus, ja Elämä. Jeesus sanoo (Matt.11:29-30): "Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt." Sana jooga tulee sanskritin verbijuuresta yuj, joka merkitsee iestämistä, vaunujen eteen valjastamista, yhteen saattamista ja yhdistämistä.
Tällä voisi nähdä myös yhteyden Nichirenin suosittelemaan kolminaisuuteen: harjoitus, opiskelu, usko.

Ilmaisen ajatuksiani parhaiten kirjoittamalla, ja kaikki olennainen on sanottu blogeissani (etenkin kirjoituksessa "Minun tieni"), joten jos joku tuttu ei vaivaudu lukemaan, tuskin asia häntä sitten kovin paljoa kiinnostaakaan. Miksi minun pitäisi yrittää selittää samoja asioita vaillinaisen puhutun sanan muodossa. Lisätietoa voi sitten kysyä, jos ei ymmärrä kaikkea lukemaansa.

Yhteen aikaan osallistuin netissä joidenkin henkisten/uskonnollisten ryhmien keskusteluihin. Tänä päivänä varon visusti kommentoimasta yhtään mitään netissä. Kirjoittamalla käyty "keskustelu" pitää sisällään suuremman väärinymmärryksen riskin, koska siitä puuttuu se välittömyys ja sanaton vuorovaikutus mikä on kasvoista kasvoihin kohtaamisessa. Olen aiemminkin todennut, että en pidä netin välityksellä tapahtuvaa kanssakäymistä "todellisena". Tekniikka välineenä latistaa elävän inhimillisen vuorovaikutuksen.

Yhteinen harjoitus on usein osoittautunut hyväksi pohjaksi tapaamiselle eri taustoista tuleville ihmisille (sitähän käytetään myös buddhalais-kristillisessä uskontodialogissa). Kaikkein yksinkertaisimmillaan se olisi vain yhdessä hiljentymistä, vaikkapa vain viisi minuuttia. Valitettavasti tätäkään kaikki eivät ymmärrä, ja sekin on joillekin liikaa; se on nähty ja koettu. Tietenkään sen ei pitäisi olla pakottavaa ja epäluontevaa kenellekään osalliselle. Jotkut haluavat vain puhua henkisyydestä, eivät elää sitä. Valitettavasti en ikinä kykene ymmärtämään ihmisiä, jotka eivät osaa olla hiljaa. Heidän on pakko täyttää maailma vaikka sitten tyhjällä höpinällä ja kuulla oma äänensä.

Olen joskus puolustanut henkiseen yhteisöön kuulumista, koska se ikään kuin kuului asiaan silloin, mutta en pidä sitä enää tarpeellisena.
Ainoa virhe mihin itsenäinen harjoittaja voi langeta, on pöyhkeästi kuvitella itsestään liikoja. Minä lankesin tähän ansaan ollessani vielä kristitty, mutta alkaessani harjoittaa uskoani itsenäisesti. Tuolloin olin pettynyt yhteisööni, joka osoittautui vähemmän kuin täydelliseksi - samanlaiseksi kuin kaikki muutkin uskonnolliset yhteisöt, tai ihmisyhteisöt ylipäänsä. Siinä ei kai pitäisi olla mitään yllättävää, mutta silloin se oli minulle pudotus alas pilvistä. Kuvittelin olevani pidemmällä kehityksessä kuin "laumasieluina" pitämäni kristityt. Määrittelin itse mitä kristinusko minulle merkitsi ja loin itse oman hartauden harjoitukseni muodot.

Itsenäisenä Nichiren-buddhalaisuuden harjoittajana harjoitukseni on silti sama kuin kaikilla Nichiren-buddhalaisilla, ja olen osa tätä vuosisatojen ja miljoonien harjoittajien ketjua Nichirenin seuraajana. Se myös parhaiten tiivistää ymmärrykseni "Sanghasta", joka mietitytti minua aloittaessani.
En tee eroa eri Nichiren-suuntausten välillä; vaikka jotkut niistä ehkä miellyttävät minua enemmän kuin toiset, kaikista löytyy piirteitä joita arvostan. Liian usein ihmiset takertuvat opillisiin eroihin, jotka ovat sivuseikka yhteisen ytimen rinnalla.
Minulla ei ole kokemusta Daimokun lausumisesta ryhmässä; videoilla se toki kuulostaa hyvin voimalliselta, ja voin kuvitella että siltä se tuntuukin kun useampi ääni värähtelee samassa rytmissä. Se on varmasti erilainen jaettu kokemus kuin kristillinen jumalanpalvelus; syvemmälle menevä ja koko olemuksen mukaan ottava. Muiden äänet myös täydentävät ja kannattelevat sinua.

Toisin sanoen, otsikon kysymykseen, yksin vai yhdessä, ei ole lopullista vastausta. Asioissa on puolensa, kuten aina. Tästä tuli ehkä hieman rönsyilevä kirjoitus, mutta se on vain näkökulmien runsautta.