ECCE EGO IX

Tästä jatkuu muistelmani vanhojen päiväkirjojeni pohjalta. Esim. tunnisteella "Ecce Ego" löydät sarjan edelliset osat. Tämä on yhdeksäs osa, ja tulemme vuoteen 1997, jolloin täytin 27 vuotta. Päivämäärät tarkoittavat milloin kappale on alun perin kirjoitettu lopulliseen muotoonsa, mutta kuvatut tapahtumat ajoittuvat kuukausiin ennen sitä. Tuona vuonna kirjoitin muistiinpanoja pieneen vihkoon, josta sitten aina kokosin isoon kirjaani uuden luvun aikanaan. Omalla päiväyksellään varustetut lyhyet tekstinpätkät  ovat peräisin tuosta vihkosta. 

Viittakiven opiston lukuvuosi päättyi. Siinä sivussa sain ensimmäiset maistiaiset homoelämästä Helsingissä.  Sitten tapasin Akin, jonka kanssa päädyin suhteeseen, ja hänen avullaan muutin Tampereelle. En ole kirjoittanut asiasta, mutta muistan miten tarkoituksella johdattelin asiaa niin että Aki ehdotti että voisin asua aluksi hänen luonaan tilapäisesti. 

Suhteemme oli alussa jatkuvaa sisäistä ristiriitaa ja taistelua. Toki osansa oli silläkin että Lectorium Rosicrucianum, jonka oppilas olin [kirjoitan siitä paljon osassa Ecce Ego VII], suhtautui homoseksuaalisuuteen kielteisesti. Mutta kuten varmasti tulee selväksi, ei se ollut läheskään koko totuus asiasta. Olen jossain aikaisemmin vihjannutkin, että minä en tule näyttäytymään edullisessa valossa kun kerron suhteemme alusta. Tekstistä on luettavissa kuinka ulkokohtaista kaikki oli minulle, halusin näyttää muille ja tyydyin ensimmäiseen ihmiseen joka oli minusta vakavasti kiinnostunut, mutta toisella olikin heti tunteet pelissä.  

Antauduin olosuhteiden vietäväksi, antaen muiden ihmisten johdatella itseäni, ja hyväksyin sen kohtalonani, vastoin omaa tahtoani. Toisin sanoen olin erittäin heikko ja vaikutuksille altis luonne, halusin miellyttää muita ja kaihtaa konfliktia; elin muita varten ja muiden elämää. En minä ollut ihmisenä kypsä mihinkään suhteeseen, riippumatta hengellisestä katsomuksesta. Tai vähintäänkin olisin silloin tarvinnut luonteeltaan aivan toisenlaisen, vakaamman miehen. Edes fyysisesti hän ei ollut minun tyyppiäni. Tosin mitä tulee seksiin, olen vasta +50 vuotiaana ymmärtänyt aina kuuluneeni aseksuaalisuuden spektrille, joka selittää hyvin paljon jo nuoruuden kokemuksiani. Tästä olen kirjoittanut ennenkin. Toisentyyppinen mies ei ehkä olisi muuttanut sittenkään mitään sen suhteen. Mutta se ei ole myöskään niin yksinkertaista että en koskaan tuntisi halua, kuten myös selviää kirjoituksesta. Riippuu tilanteesta ja ihmisestä. Vaikka tänä päivänä voin kuvitella, että elämäni olisi saattanut mennä myös aivan toisin, fakta on ja pysyy, että silloisilla henkisillä resursseillani en pystynyt parempaan. Ainoastaan jos voisin elää nuoruusvuoteni uudelleen nykypäivän kypsällä tietoisuudella, asiat voisivat olla erilailla. 

Käsittämätöntä kyllä, suhteemme kesti lähes 19 vuotta, hänen kuolemaansa asti; asiat vain alkoivat elää omaa elämäänsä, joskin olisin halunnut erota aikapäiviä sitten kun kaikki alkoi mennä yhä enemmän alamäkeä, mutta hän teki pirullisen selväksi ettei kestäisi sitä. En halua vääntää asioita niin että minä olisin tässä jokin enkeli ollut, mutta koin tietynlaista manipulointia ja kiristystä, ja olin aina jotenkin alisteisessa asemassa. Siksi olenkin vasta tänä päivänä oikeasti onnellinen nykyisen aviomieheni kanssa, johon aidosti rakastuin jo ennen ensi tapaamista, ja saan olla suhteessamme oma itseni. Ja me olemme hyvin toistemme kaltaisia. Aki oli täysin päinvastainen persoona, ja vastakohdat eivät todellakaan täydennä toisiaan - ne alkavat hiertää! En ehkä koskaan ollut se ihminen, joksi hän minua luuli. Mutta en vielä tuntenut itseänikään, kuten en edes tiennyt mitä rakkaus on. Säällisyydestä (jotain sentään) en julkaise hänestä kuvaa. Omalla kohdallani sen sijaan en säällisyydestä piittaa. 😏

26.2. - 1.3.1997

Kun Masaki palasi Helsingistä [sarjan edellisessä osassa kerron tutustumisestani häneen], hän meni tavaroineen suoraan vanhaan huoneeseensa, enkä minä puolestani mitenkään osoittanut ilahtuvani hänen näkemisestään. Sanoin vain odottavani hänen "raporttiaan". Illalla hän oli puhelimessa ja kutsui minut kuuntelemaan vierestä; joku kundi jankkasi melkein tunnin: "Do you want to fuck me? I want to know!" Masaki sanoi vain: "Maybe someday." Tämä oli se samainen biseksuaali poika, johon hän oli törmännyt uudelleen Helsingissä ja yöpynyt hänen luonaan. Poika oli yrittänyt imeä Masakia, mutta siitä ei tullut mitään. Sanoinkin, kuten jo pitkään olin epäillyt, etten usko Masakin olevan bi, ja hän myönsi sen, mutta sanoi olevansa kuitenkin kiinnostunut "sellaisista ihmisistä" ja pitävänsä suutelemisesta. 

Hän ehdotti että nukkuisimme hänen asuntolansa oleskeluhuoneen sohvilla. Kello kuusi aamulla havahduin kevyestä horroksestani kun hän hiipi omaan huoneeseensa. Minäkin lähdin samantien, koska olisi näyttänyt typerältä maata siinä ihmisten heräillessä. Kenties Masaki halusi pehmeästi vaivihkaa muuttaa takaisin huoneeseensa, tuumin, enkä tiennyt panisinko ollenkaan pahakseni. Kun tunnilla kerroimme lomastamme, minä totesin naureskellen, että "matkustelin ympäriinsä tiedätte-kenen-kanssa, joten voitte arvata että lomani oli poikkeuksellinen." 

Viittakiven hiljainen huone; yksi suosikkipaikoistani siellä

Olin hyvin hämmentynyt; en tiennyt mitä ajatella, enkä ollut varma tunteistanikaan. Vietettyäni aikaa hiljaisessa huoneessa olisin ollut sopivassa mielenvireessä ottaakseni asian puheeksi Masakin kanssa; odotin kärsivällisesti tuntikausia hänen pelatessaan shakkia Yodoa vastaan, mutta hän ei ollut vakavalla keskustelutuulella sen jälkeen. Myöhemmin yöllä hän vielä vieraili huoneessani, mutta oli enempi kiinnostunut naapuristani Yodosta, ja hän koputti oveen eikä rynnännyt sisään kuten ennen. Tunsin toisaalta vapautuneeni hänen magnetismistaan, mutta hänen näkemisensä ja pelkkä nimensäkin kuuleminen tuotti vaikeuksia. Tarinan opetus lieni: voit jakaa huoneen, mutta et elämää. Ei ihme, jos pelkäänkin solmia ystävyyssuhteita, kun niistä niin helposti aiheutuu tuskaa. Niin mietin ja kävelin illalla ympäriinsä yksinäisyyttä potien. Mutta samana yönä Masaki tuli huoneeseeni ja jäi. Tunne välillämme oli jälleen luonteva, eikä ollut mitään syytä puhua tapahtuneesta. Vielä parina yönä suorastaan toivoin että hän menisi omaan huoneeseensa, jotta minäkin saisin nukkua, ja kun hän sitten meni, en saanutkaan unta ja hän tulikin takaisin. 

Masaki saunan avannon jäätä särkemässä

Tunneilla meitä ei paljon näkynyt, ja aloin ajatella Masakin tapaan että tuhlaamme aikaamme Viittakivessä. Vielä puolen vuoden jälkeenkään en osannut selittää kenellekään mitä me oikeastaan opiskelemme, paitsi espanjaa neljä viikkoa suggestopedialla. Syksystä viisastuneena sain aikaa myös yksin itselleni, esim. lukemalla ja käymällä hiljaisessa huoneessa. Eräänä iltana itkin siellä elämän tyhjänpäiväisyyttä. Myöhemmin huoneessani itku ei ollut kaukana kesken lauseen, ja aioin mennä ulos, mutta Masaki pysäytti minut ja lohdutti, keksien sitten meille tekemistä. Jo parin päivän kuluttua sain tilaisuuden korvata sen hänelle. Tullessaan nukkumaan yöllä kahden aikoihin, hän halusi minun pitelevän kättään ja sanoi: "I need everybody. I need you", kertoen tunteneensa olonsa yksinäiseksi. Tunsin sillä hetkellä suurta rakkautta häntä kohtaan! 

"You are friend forever", hän sanoi kerran, ja että voimme tavata kun jommalla kummalla on tarpeeksi rahaa. Olen luvannut jonain päivänä matkustaa Japaniin! "Haluan antaa rakkautta", hän sanoi, ja silitti hiuksiani ensimmäisen kerran; yleensä hänen "hellyydenosoituksensa" olivat vähän rajummanpuoleisia. Seuraavana päivänä hän ehdotti SM-leikkiä ja se kiihotti minua, mutta parempi kun ei. 

Tammi-helmikuun vaihteessa Wataru [muuan japanilainen opiskelija] lähti kuukaudeksi Lontooseen tyttöystävänsä luo, ja Masaki vuokrasi hänen kämppänsä, jonne minäkin olin tietenkin tervetullut. Oleskelimme pääkaupungissa kuukauden aikana kolmeen eri otteeseen useita päiviä kerrallaan. Kävin katsomassa kahdesti elokuvan "Beautiful Thing", joka kertoo kahden nuoren pojan, Jamie & Ste, rakastumisesta toisiinsa. [Myöhemmin näin saman elokuvan teatterissa Tampereella: tässä kohtaa elämääni se oli minulle hyvin merkityksellinen!] Annoin itselleni kalliin ja kivuliaan syntymäpäivälahjan ennakkoon, teettämällä pienen, punaista ruusua esittävän tatuoinnin vasempaan käsivarteeni. Totesin, ettei minulla sen jälkeen olisi varaa lähteä helmikuun konferenssiin [Lectorium Rosicrucianumin viikonloppukonferenssi Ruotsissa], kuten oli tarkoitus. Vaihdoin siis elävän todellisuuden pelkkään symboliin, mikä vain korostui tulevien tapahtumien valossa. 

Beautiful Thing (1996), loppukohtaus:

Nimittäin parin yön kuluttua menin yksikseni keskustaan Hakaniemestä, ja astuin Don't Tell Mamaan [joka myöhemmin tultiin tuntemaan lyhenteellä DTM], jossa ei sillä hetkellä paljon väkeä ollut. Ostin pienen oluen näön vuoksi, ja nojailin baaritiskiin katsellen tanssijoita, eikä aikaakaan kun eräs kundi tuli juttelemaan - antoi käyntikorttinsakin (omistaa kirjapainon). Hän kertoili itsestään - suurta osaa en musiikin vuoksi kuullutkaan - kunnes yhtäkkiä totesi: "Mä haluun suudella sua!" Ja hölmöä ehkä, mutta annoin sen tapahtua; se oli pitkä ja syvä suudelma, kielellä. Sitten hän tarjosi siiderin, ja ehdotti ylätasanteelle, hämärään nurkkaan menoa, missä jatkoimme suutelua. Hän halusi minun laittavan käteni pullottavalle housun etumukselleen ja hieroi omaani, mutta en tuntenut kertakaikkiaan mitään häntä kohtaan - en vähäisintäkään himoa. Hän sen sijaan puheli miten minussa on jotain erilaista, ja hänestä tuntuu hyvältä seurassani. Halusi muka vakavaa suhdetta ja kysyi jopa, onko outoa että hän haluaisi ostaa minulle kihlasormuksen! Välillä imien korvaani ja kaulaani, hän toisteli jääräpäisesti miten kovasti tykkää minusta ja haluaa minua, että hänen olisi pakko saada minut. Ehdotti hotelliin menoa. Yritin selittää moraalisia periaatteitani. "Onko se niin väärin, jos rakastaa jotakuta, tehdä se vessassa tai discon lattialla?", hän kysyi, sillä seuraavaksi hän ehdotti että imisi minua vessassa, tai vaikka siinä paikalla! 

Hän lopulta jopa tarjosi 600 markkaa, ja sanoi antavansa vaikka kaikki rahansa. Hän väitti vain testanneensa minua, ja jos olisin suostunut rahasta, hän olisi kunnioittanut minua vähemmän. Lupasin viimein soittaa parin viikon kuluttua, ja sanoin, että minun on oltava kotona kolmeen mennessä. Hän halusi saattaa minut ovelle ja suudella viimeisen kerran. Juoksin lähes koko matkan ja kerroin kaiken innoissani Masakille! Aamulla minua kuvotti: mikä riivaaja minuun meni? Leikittelimme vain toisillamme. Onneksi se tuntui jo unelta. 

Ostinpa sitten Z-lehden, ja lähetin kontakti-ilmoituksen: etsin kundia, joka haluaa tutustua toiseen ihmiseen, ja kuten korostin, ystävyydellä, ilman ennakko-odotuksia, katsoen mitä tapahtuu. Myöhemmin olisin ehkä rukannut sanamuotoa suoraviivaisemmaksi, mutta sillä oli kiire. 

Seuraavalla kerralla reilun viikon kuluttua kadotin moraalini rippeetkin: lähdin miehen matkaan, joka kaiken lisäksi oli ammatiltaan poliisi! Hän imi ja runkkasi minua, turhan kovakouraisesti - minulla on kuulemma iso - enkä kyennyt saamaan. Sitten hän tyydytti itsensä. Sain uuden käyntikortin ja kehoituksen soittaa. Seksi ilman rakkautta ei tosiaankaan ole suosikkiurheilulajini: Masakinkin kosketus on usein sähköisempi! Iso osa hupia olikin kertoa yöstä hänelle (hän oli huolissaan minusta!). Vähemmän suoraa toimintaa, enemmän hellyyttä ja yhdessäoloa sopisi minulle. 

Täytin 27 vuotta, mutta hurjimman arvion mukaan näytin 19-vuotiaalta, ja sen mukaisesti taisin käyttäytyäkin. "Sä oot ihan baby", arvioi poliisinikin ikääni. 

No, seuraavana yönä olin taas Helsingissä ja Mamassa, Masakin jäädessä kämpille koisaamaan; kuinka paradoksaalista, että minusta kehkeytyi innokkaampi juhlija ja yöeläjä kuin hänestä, ja jopa onneni lihamarkkinoilla oli parempi! Masaki antoi alkusysäyksen, ja kiitos hänen, sain tämän tilaisuuden, mutta nyt olin omillani. Sinä yönä "ison jaon" aikaan (valomerkin jälkeen) humalainen kundi tuli ja painoi etumustaan reittäni vasten, kysyen: "Onks tää ohi vai ei?" Minun puolestani oli. Vielä astuessani ulos, joku huusi: "Hei, älä mee vielä! Mä maksan." Hetken taisin todella harkita! Kaikenkaikkiaan ihan huvittava yö. 

Seuraavana yönä juttelin parin kundin kanssa, joista toinen oli Setan aktiivijäsen - kerrankin tosiaan vain juttelin. Torjuin vanhemman miehen, joka tokaisi minun olevan "aito, autenttinen tyyppi", mitä se tarkoittaneekin. Kolmantena yönä peräkkäin tapasin biseksuaalin, joka ensin halusi vain jutella, mutta huomasi sitten mahdollisuuden iskeä. Harkitsin aikani, mutta annoin periksi. Hänkin asui Hakaniemessä. Katsoimme meksikolaista pornofilmiä, ja hän leikkasi karvani: on kuulemma muotia Hesassa, kaikki tekevät sitä kaikille. Ujous oli hänestä viehättävää, ja hän kehui minun olevan niin hemmetin hyvän näköinen, että voin saada kenet tahansa! Hänen tullessaan paikalle, ympärilleni oli kuulemma kerääntynyt miehiä, minun vuokseni, enkä tietenkään tajunnut. Ennen nukahtamistaan hän oli liian väsynyt, aamulla krapulainen; minulle hän kuitenkin teki sen kädellä. Taas uusi puhelinnumero, johon en ikinä soittaisi. 

Wataru palasi Lontoosta, joten menin viimeisen kerran sanomaan jäähyväiset kaupungin syntiselle elämälle - joksikin aikaa - Maman ollessa suljettu, toiseen paikkaan nimeltä Lost & Found. Ensimmäinen asia jonka kuulin istuuduttuani baarituolille oli: "Mun on nyt mentävä, mutta pakko sanoa että sä oot aika söpö. Tiesitkö sitä?" Tiesinhän minä. Seuraavaksi viereeni ilmaantui keski-ikäinen, humalainen mies, tosi söpön 18-vuotiaan pojan, Juhan, kanssa. Poika ei puhua pukahtanut, mies puhui hänenkin puolestaan. Miehellä oli asunto kolmen korttelin päässä: Juha nussisi minua, hän itse ei edes koskisi. Rahastakin puhuttiin: 300 markkaa, halpa hinta. Koetin selittää, että olen saanut tarpeekseni sitä lajia, ja kyllä, tiedän olevani hyvännäköinen! "Sä oot outo lintu näissä kuvioissa", hän totesi, enkä pitänyt äijän asenteesta: "Mä olen niin iso pomo, ettei mulla ole aikaa tällaiseen. Omistan 180 osaketta keskustassa. Iso, musta Mersu odottaa. Nyt ylös, heti!" Kun sanoin ettei tuo tyyli pure, enkä ole komenneltavissa, vaihtui sävy: "Mä pyydän..." No, minähän en lähtenyt. Juhan kanssa olisin kyllä voinut olla koska tahansa, mutta kolmas pyörä oli liikaa. En voi kuvitella muuta syytä kuin raha, miksi hän roikkui sen iilimadon seurassa. Miehen kaveri sentään tarjosi juoman ihan vain hyvitykseksi äijän törkeyksistä, heidän mentyään. Monet miehet vilkuilivat minua. [En ole kirjoittanut siitä mitään, mutta muistan tänäkin päivänä kuinka minua vanhempi, miehekäs, tumma ja karvainen mies katseli minua koko illan, mutta koska hän ei suoraan koskaan lähestynyt, en osannut tehdä mitään; olisin varmasti lähtenyt hänen matkaansa!] Olisin päässyt jatkoille yhden porukan kanssa, ja joku yritti jopa iankaikkista "meille vai teille"-rutiinia. 

Se mitä minulle on tapahtumassa, on katastrofi Hengen kannalta, mutta maisesti ajatellen en ole ikinä kokenut olevani niin elossa. Kai tämä vain on vaihe, joka on elettävä, ja nähtävä syvimpiä pohjamutia myöten miten tyhjä sellainen elämäntapa on; tiedän sen mielessäni, mutten ole tullut siihen pisteeseen, että olisin joutunut kokemaan sen myös sydämessäni. Tai kääntäen: ymmärrän Koulun opetukset [Lectorium Rosicrucianumia kutsuttiin myös Hengelliseksi Kouluksi, sittemmin Hengen Kouluksi]  järjellisesti, mutta en ole vielä sisäistänyt niitä sydämeeni. Muutoinhan näin ei olisi käynytkään. En suinkaan ole menettänyt uskoani Kouluun ja päämäärään: päinvastoin, pelkään vahingoittavani Suurta Työtä. Turha rukoilla, "äläkä saata meitä kiusaukseen", kun ainoastaan polun kulkemisen avulla voi nousta tämän maailman kiusausten yläpuolelle. Ja vasta tammikuussa oli Lectorium Rosicrucianum Suomi ry:n perustava kokous; minustakin tehtiin tilintarkastaja, ja meitä oli jo seitsemän ja kaksi lisää tulossa. 

Alkoi hiihtolomaviikko. Masakin palatessa Viittakiveen, minä pistäydyin kotona. Wataru menee takaisin Japaniin kuukauden tai parin sisällä, ja minulla on mahdollisuus kysyä hänen asuntoaan! Tapasin myös Jounin [vanhan koulukaverini], jolle olin lähettänyt kaksi korttia kertoen toilauksistani. Hän oli järkyttynyt: kuin eri henkilö olisi kirjoittanut ne! Nyt voin viimein sanoa että kaikki ystäväni tietävät! Tein selväksi ettei hänen tarvitse pohtia ajattelenko häntä "sillä lailla", ja että olemme tunteneet 15 vuotta, joten ei se minua muuta. 

7.5.1997

Palattuani hiihtolomalta Masaki pitkästä aikaa esitti showtaan ruokalassa istumalla syliini. Illalla huomautin hänelle, että sellainen oli hauskaa aikanaan, mutta silloin en vielä tiedostanut identiteettiäni niin vahvasti. Minua kiusasi kun kaikki vain kyselivät missä Masaki on; minä olen heille ilmaa. 

Pari päivää myöhemmin jutellessamme yöllä, Masaki sanoi haluavansa nähdä minut kun minulla on poikaystävä, koska se yleensä antaa vahvan itseluottamuksen. Sanoin, että vielä hän ehtii nähdäkin, ja lausuin tietämättäni ennustuksen. Sitä saa mitä tilaa, ja minulla oli tarve näyttää Masakille, ja toisaalta löytää korvike hänelle, koska aloin tuntea että hän vain käyttää minua hyväkseen; ottaa mutta ei anna. Näin siitä huolimatta, että seuraavana yönä hän pani kätensä olalleni ja sanoi sen olevan hänen tapansa osoittaa rakkauttaan, sekä halusi meidän pitävän toisiamme kädestä. Mutta jo seuraavana yönä edellisen episodin jälkeen huomasin itsessäni tuntemuksia, jotka viittasivat mustasukkaisuuteen, sillä opistolla vieraili ryhmä venäläisiä koululaisia, ja Masaki iski silmänsä tyttöön, joka kanssa oli aamuyöhön. Sitten viikonloppuna Masaki lähti muutaman muun opiskelijan kanssa "survival-retkelle", jota kohtaan minäkin olin ennakkoon ilmaissut kiinnostukseni, mutta päätin jättää väliin koska se maksaisikin jotain. Jokin aavistus kertoi minulle että joutuisin maksamaan tästä retkestä joka tapauksessa, kalliimmin kuin rahalla. 

Ja niin tapahtuikin, että retki näytti lähentäneen osallistujia toisiinsa, kun taas minä tunsin jälleen kerran etäisyyden välillämme. Tällä kertaa se ei ollut ohimenevää. Masakin synttärien vietto jälkikäteen, jota varten olin tehnyt kortin - kuultuani että "läheisimpänä ystävänä" sitä minulta odotetaan - ja ostanut lahjaksi lakritsia vastineeksi itse edellisessä kuussa saamastani suklaasta, ei auttanut mitään; ei myöskään se kun päätin ettei asia ole minun ongelmani, ellen siitä sellaista tee. Saatoimme vielä puhua normaalisti, mutta Masaki tuntui vieraalta, ja aloin pohtia, miten voisin ystävällisesti potkaista hänet ulos huoneestani. 

Muiltakaan ei jäänyt huomaamatta, että jokin oli muuttunut; istuin vieressä kun Masakilta kysyttiin vieläkö hän asuu huoneessani ja olemmeko yhä ystäviä. "Tietysti", vastasi hän, mutta samaan aikaan minä tuumin onko se niin yksiselitteistä. 

Lectorium Rosicrucianumilla oli yleisöesitelmä Helsingissä lauantaina, ja kuin korostaakseni räikeää kahtiajakautuneisuuttani, päätin lähteä jo perjantai-iltana Tampereen kautta - käydäkseni paikallisessa homodiscossa, vaikka yösijaakaan ei ollut tiedossa siinä vaiheessa. Kannattaa todella harkita mitä toivoo, koska toiveet voivat toteutua! Varsin pian yksin istuskellessani viereiseen pöytään istahti hyvännäköinen kundi; vaihdoimme katseita, hymyilimme, ja hän siirtyi lähemmäs ja esittäytyi Akiksi, 26 v. Meillä oli paljon yhteistä, mm. molemmat Vesimiehiä, ja hän sai minut nauramaan yhtämittaa. Juttelimme sulkemisaikaan asti. Pääsin hänen asuntoonsa kävelymatkan päässä, ja pelkkä majoituskin olisi tullut kyseeseen. Jatkoimme juttelua pari tuntia, kunnes hän sanoi: "Eikö olekin hassua kun kaksi ujoa kohtaa: kumpikaan ei osaa tehdä aloitetta." Hän aikoi jo tehdä minulle petin sohvalle, kun sanoin miettineeni että katuisin ellen... ja siirryin lähemmäs, pannen käteni hänen ympärilleen. Suutelimme. Ensimmäinen aloitteeni, samoin ensimmäinen kerta kun minäkin olin aktiivinen vuoteessa, jossa lojuimme kello 16 asti; jäin suosiolla pois esitelmätilaisuudesta, koska nyt en halunnutkaan lähteä varkain kuten aiemmissa tapauksissa. 

"Poika mun sängyssä! Anteeks, mut mää olen kyllä hetero. Tässä on sattunut jokin erehdys." Paljon myöhemmin hän kertoi ajatelleensa miten outoa, että joku jää "aamiaiselle". Kiertelimme kaupungilla ja hän saattoi minut bussille. Annoin ilomielin osoitteeni sitä kysyttäessä. Masakille kerroin rakastuneeni; tosiasiassa tarkoitin, "en tarvitse sinua enää!" Seurasi viikon opintomatka Lappiin. Tunsin olevani kurkkua myöten täynnä koko porukkaa ja Viittakiveä ylipäänsä, ja päätin heti ensimmäisenä päivänä, että palattuamme Masaki saa luvan häipyä huoneestani. Pyrin oikein aktiivisesti ajattelemaan Akia, ja ostin jopa ametistikiteen hänelle.

Viittakivessä odotti luvattu pitkä kirje, jossa hän mm. kertoi välillä tunteneensa kuin olisimme tunteneet jo kauan. Vastasin hetimiten ja ehdotin että tulisin hänen luokseen pääsiäislomaksi. Masakin pyysin vain "joksikin aikaa" siirtymään omaan asuntolaansa, koska kaipaan rauhaa ja hiljaisuutta. Luultavasti hän olisi tehnyt sen joka tapauksessa, ja viikon kuluttua oli hän myös tyhjentänyt huoneeni tavaroistaan. Kerroin vielä neljälle ihmiselle opistolla miksi menen Tampereelle, enkä tietenkään voi mennä takuuseen kuinka moni muu sai kuulla. Käytin jo sanaa "poikaystävä" kuin itsestäänselvyytenä. Tavallaan rehvastelinkin asialla.

Mervi [silloinen Lectorium Rosicrucianumin Suomen yhdyshenkilö], jolle kautta rantain vihjasin tilanteestani, kirjoitti, että kun kuulee sisällisesti mitä tehdä, miten reagoida, mutta sydän ei tottele, ei voi muuta kuin palaa perusteellisesti. Jos kokemuspohja positiiviseen reaktioon on riittämätön, tulee se hankkia, ts. ihminen automaattisesti hankkii sen - hän kuuntelee korkeampaa itseään, saatanaansa. Toisaalta elävä, dynaaminen parannuskaipuu johtaa ohi monien kuilujen turvallisesti: "siispä älkäämme antako kaipuun äänen hukkua maailman meluun, vaan kuunnelkaamme sitä!", päättää Mervi kirjeensä. 

Pääsiäislomalla kävin joka ilta Akin kanssa "kerholla" eli samaisessa discossa, jossa tapasimme. Vakiokasvot alkoivat tulla tutuksi, ja meistäkin oltiin uteliaita. Akilta olenkin saanut kuulla miten uteliasta, juoruilevaa ja kademielistäkin porukkaa noissa piireissä pyörii. Viimeisenä yönä Aki tahtoi tietää jatketaanko kavereina vai seurustelupohjalta. Empiessäni hän itse totesi toivovansa jälkimmäistä, ja sanoi, että periaatteessa minun pitäisi heti osata sanoa kantani. Osa minusta valitsi seurustelun. Kun hän aiemmin päivällä puhui mitä voitaisiin tehdä kesällä, melkein kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin; että jo tulevaisuutta suunnitellaan. Kihlaus ja yhteenmuutto eivät sentään hänenkään mielestään ole ajankohtaisia. Jäähyväisten lähestyessä hän itki hieman. Minä taas analysoin mielessäni, että mitä olenkaan tehnyt - sitonut tämän ihmisen itseeni!

Seuraavana perjantaina sain kirjeen Akilta, jossa hän kertoi hyvän naisystävänsä juuri kuolleen, ja se oli raskas isku. Olin kahden vaiheilla, mennäkö vai ei, ja illalla hän soittikin, kahdesti peräkkäin, kun en heti osannut päättää. Vielä senkin jälkeen kun sanoin tulevani viimeisellä bussilla, mielessä kävi onkohan se viisasta. Sisimpäni kuiske puhui selvää kieltä siitä, että teen suurta väkivaltaa itselleni. Lauantai-iltana Aki sanoi aistivansa että olen etäinen, eikä siksi uskaltanut suudella minua. Asiasta oli vaikea puhua, mutta kerroin miten lyhyen aikaa todella olin elänyt homona, että sen oli tarkoitus jäädä vain tilapäiseksi kokeiluksi, ja miten viime aikainen kaksinaisuuteni ahdisti minua. Empien oli pakko myöntää että haluan katkaista suhteemme. Hän purskahti itkuun ja oloni oli viheliäinen (kokiessani syvää empatiaa). Menimme kuitenkin kerholle - halusinhan meidän pysyvän hyvinä ystävinä. Tuijottelimme toisiamme vakavina. Pitkään asiaa pyöriteltyäni sain sanottua että haluaisin yrittää vielä. 

Seuraavana viikonloppuna ilkikurinen sattuma johdatti meidät yhteen Masakin kanssa eräässä discossa, joten hän tuli tavanneeksi Akin. Ei muuten ihmekään että niin tulinen ystävyys paloi loppuun niin nopeasti, kun tarkemmin ajattelee. Sain muutaman vastauksen kontakti-ilmoitukseeni Z-lehdessä, joukossa yksi ihan kipeä ja myös muuan aika kiva, mutta en välitä tutustua tarkoituksellisesti yhtään useampiin homoihin. Jouni kirjoitti minulle, että "vieläkin on vaikeata uskoa, kun en osannut odottaa sitä hetkeä. Omapa on sun valinta ja se on tapahtunut jo kauan sitten. Toivottavasti löydät tien parempaan elämänsuuntaan ja sieltä sitten uusia haasteita vastassa." [Hän oli ainoa ihminen lähipiirissäni, joka reagoi negatiivisesti kun tulin ulos kaapista.]

Toiseksi viimeisenä päivänä fiilikseni olivat suorastaan vihamieliset; en osallistunut juhlaan illalla. Onneksi loppujen lopuksi lähdin kuitenkin ihan hyvällä mielellä, vaikka mistään haikeudesta ei voinut puhua. Ostin viimetipassa ryhmäkuvan ja vuosikirjan, jotka aioin jättää ensin lunastamatta. Vuosikirjaan en antanut osoitettani, joillekin ihmisille sen kyllä annoin. Masakille - kuinkas sattuikaan - se jäi antamatta, vaikka hän sitä pyysikin muistokirjaansa. Hän oli jo pitkään ollut minulle kuin kuka tahansa, yksi monista, ja parempi niin kun tiemme joka tapauksessa erosivat. 

Aki antoi minulle avaimensa ja rahtasin tavarani hänen luokseen, missä paljon tulen oleskelemaan etsiessäni asuntoa Tampereelta, johon päädyin koska se on käytännössä helpompaa: olin vähällä saada Watarun entisen asunnon Helsingistä, mutta omistajat päättivätkin myydä sen. Asuisin mieluummin Helsingissä; siellä on kaikki - Hengellisen Koulun temppelikin tulevaisuudessa. Tampere on minulle niin pieni paikka nykyään, vaikka onkin vanha haaveeni muuttaa juuri sinne; tunnenhan melkein kaikki (?) kaupungin homot näöltä, ja kaikki tietävät minusta, "Akin poikaystävästä." Ja ettei vain salainen taka-ajatukseni ollut, että etäisyys Akista voisi pikku hiljaa itsestään etäännyttää myös välejämme? Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeampi on irrottautua tästä kuviosta. Eikö olisi ollut viisasta pitää kiinni päätöksestä lopettaa suhteemme alkuunsa? Kun tutkin itseäni, näen, että se mitä tunnen Akia kohtaan, ei millään muotoa poikkea siitä mitä tunnen kaikkia sydänystäviäni kohtaan, miehiä tai naisia. Seksielämämmekin on ollut hyvin olematonta, koska se ei yksinkertaisesti kiinnosta minua! Välillä koen ikään kuin velvollisuudekseni yrittää miellyttää toista. Mitä enemmän jostakusta pitää, sitä vähemmän haluaa sotkea seksiä mukaan. En ole lainkaan sisäistänyt ajatusta "seurustelusta". Jotkut epämieluisat ominaisuuteni tuntuvat korostuvan - on kuin "homomaailma" ruokkisi niitä. Sisimmässäni olen edelleen se sama etsijä, mutta ulkoinen persoonallisuus on minulle vieras, enkä pidä siitä. Olen sentään taas tiukasti absolutisti, mutta muutoinkin koko elämäntapa discoiluineen on niin tyhjänpäiväinen, että välillä oikein kuvottaa!

Välillä on mielessäni käynyt ero Koulusta, mutta tällaisina selvyyden hetkinä tiedän varmasti, että kun valinnan hetki tulee - ja sehän tulee, mitä pikemmin sen parempi - voin valita ainoastaan oppilaanaolon, sillä sehän on sama kuin valinta elämän ja kuoleman välillä! Yritin jo kertaalleen irrottautua äkkiriuhtaisulla; voisiko sen tehdä hiljaa vetäytymällä? Kuitenkin tavallaan käytän hyväkseni Akia, ja elän valheessa hänen edessään näine aatoksineni. 

27.-28.12.1997

On kulunut yli puoli vuotta siitä kun viimeksi kirjoitin. Vuosi on lopussa, ja aika luoda katse taaksepäin näihin kuluneisiin kuukausiin. Merkillinen on tämä vuosi ollut, suuren kuohunnan ja muutosten aikaa. Olen joutunut toteamaan miten asiat, joita pidät itsestään selvinä, eivät enää sitä olekaan, ja kaikki kääntyy päälaelleen. Mutta eipä mennä asioiden edelle. Lähtekäämme liikkeelle tilanteesta, johon viime luvussa jäin, nimittäin etsimään asuntoa Tampereelta, Akin luota käsin. Yksinäisyyden tarpeessani halusin löytää asunnon toki mahdollisimman pian, ja vuodenaika oli otollinen, opiskelijoiden poistuessa kaupungista, puhumattakaan 6000 markan lainasta, jonka sain äidiltä tarkoitukseen!

Aki arveli asunnon haun vievän kaikki voimani (tarkoittaen seksin puutetta, vaikkei sitä suoraan sanonutkaan), ja annoin kautta rantain ymmärtää että se pitää paikkansa, vaikka todellisuudessa voimani vei viettämäni valhe-elämä. Aki esitti toiveen, että jonain päivänä voisimme asua saman katon alla, mutta minä katsoin tietäväni, ettei niin koskaan voi olla. Hän sanoi ymmärtävänsä paljon, mutta kuinka se olisi mahdollista, hänen katsoessaan asioita aivan toisenlaisesta näkökulmasta? Aki paljasti olevansa huolissaan meistä, pidänkö hänestä kuten ennenkin. Kuvittelipa jopa, että aion tavata jonkun Z-lehden ilmoitukseeni vastanneen, kun sanoin meneväni Helsinkiin (Lectoriumin tilaisuuteen). Hänen asenteensa tuntui minusta inhottavan takertuvalta. Joka tapauksessa sanoin edelleen pitäväni hänestä - tai oikeammin, vastasin vain "kyllä" hänen kysymykseensä, mikä tietysti piti paikkansa, mutta oli vain puolitotuus; kysymyshän kuului, millä tavoin pidän hänestä... ja kaikki oli yhtä kiikun-kaakun kuin ennenkin. 

Aki sai minut nauramaan, kuten Masakikin, mutta positiivisemmin, ilman ilkeyttä ketään kohtaan; en halunnut suhteemme muuttuvan vakavaksi, tuntea itseni sidotuksi ja olla kenellekään tilivelvollinen tekemisistäni. Aki kävi jo kriisikeskuksessakin puhumassa meistä psykologille; häntä huoletti talous - pelkäsi, että käytän häntä hyväkseni. Niinhän itsekin tunsin tekeväni, enemmän tai vähemmän tahattomasti. 

Toukokuussa kävin konferenssissa: ihanan rauhallinen ja tyyni olo - en muistanutkaan, että sellaistakin voi olla. Sitä minä todella tarvitsin! Kaikki oli hyvin selvää ja kirkasta; kuitenkin "minä" on erittäin ovela, ja osaa pettää itseäänkin, joten kun palattuani mainitsin tuosta Akille ja hän kysyi, koskeeko se meitä, torjuin koko asian käden huitaisulla, koska ei ollut etuni mukaista nostattaa konfliktia. Samantien kadotin suuntaukseni. 

Seuraavana päivänä kävin katsomassa asuntoa, neljä yritystä takana, ja tällä kertaa sopimus allekirjoitettiin! Kalevassa tuli sijaitsemaan ensimmäinen oma kotini, 1h+kk+p, 26m2, 1900 mk/kk + vesi 40 mk. Saatuani kaikki minulle kuuluvat tuet, pärjäisin ihan hyvin. 

Ensimmäinen oma asunto

Akille en Koulusta kertonut paljoakaan, ja käytyämme rajatiedon messuilla, joka täytti minut vastenmielisyydellä, hän rupesi siitä puhumaan, joten annoin monisteita luettavaksi. Myöhemmin hän otti esiin kosketuksen kaipuunsa, mainiten myös seksin, ja saatoin vain myönnellä. Kerran myös keskustelimme "syvällisesti" syvällisyydestä (?), hänenkin huomattuaan suhteemme enimmäkseen olevan yhdellä raiteella, siis hupipuolella. Hauskaa meillä kyllä olikin. 

Välillä vietin koko päivän omissa oloissani ja nautin! Tein senkin virheen, että tapasin Akia ikään kuin velvollisuudesta, ja hän vaistosi sen, pitäen luennon ettei halua olla mikään "täytyy", vaan voisin olla omissa oloissani niin kauan kuin haluan. Ja tietysti hänen piti kysyä hankalia: haluanko elää yksin, erossa hänestä? No, en toki aivan täysin. Pidänkö hänestä? Tietysti. Haluanko seurustella hänen kanssaan? Väärä vastaus: en tiedä miksi en voinut sanoa totuutta. Aki aivan oikein totesi, ettei hänen edes kuuluisi kysellä moisia, vaan minun pitäisi sanoa nuo asiat. Hänen yksinpuhelunsa joka tapauksessa puhdisti ilmaa taas joksikin aikaa. Halusin vain nopeasti päästä eroon hankalista aiheista. 

Yksityisyyden tarpeeni oli kasvanut huomattavasti. Kävin Koulun esitelmätilaisuudessa Helsingissä, Akille kertomatta, vaikka ehdin jo harkita jättää väliin, kunnes tajusin miten itsekästä se olisi ollut, ja sainkin kokea miten ryhmäyhteys vahvisti suuntausta yhteen päämäärään. 

Eräänä päivänä olin väsynyt ja halusin levätä rauhassa enemmän kuin uskoinkaan, kunnes Aki tuli käymään. Siitä muodostui taas yksi kohtaus, jossa jauhettiin samoja vanhoja asioita uudelleen. Jaksoin vain seurata tyhjänä ja kylmänä sivusta, kuin olisin ollut itseni ulkopuolella. Tiesin hänen odottavan että sanoisin pitäväni hänestä, ja juuri se teki siitä erityisen vaikeaa; kuin olisi valmistautunut runonlausuntaan yleisön edessä. Viimein sain sen puserrettua ulos, ja hokkuspokkus, kulissit pysyivät pystyssä. Olihan se totta, mutta onko se mitä minä sillä tarkoitan, samaa kuin hän siitä ajattelee? Jos puhuisimme "rakkaudesta", väärinkäsitys kasvaisi entisestään. Tämä on mitä suurinta itsekkyyttä minulta: jos todella välittäisin, en jatkaisi. Jokainen väärinkäytetty tilaisuus asioiden oikaisuun on uusi kivi tiellä turmioon. Olen väärällä tavalla hyväsydäminen, jolloin se kääntyy jo julmuudeksi. Joku kaveri olikin ehdottanut Akille, että saattaisin säästää häntä ongelmiensa keskellä, kun se tosiasiassa tuhoaa. Vieraantumisen tunne voimistui. 

Mitä ongelmia Akilla sitten oli? Hänen vuokranantajansa, oma kummitätinsä, järjesti hänelle häädön ilman irtisanomisaikaa. Muutkin sukulaiset sittemmin pahoittivat hänen mielensä niin, että hän jo harkitsi vaihtavansa nimensä ja sanoutuvansa irti koko suvusta! Puhtaan inhimillisesti katsoen minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tarjoutua majoittamaan Aki ja hänen Veksu-kissansa kotiini. He muuttivat ollessani viikonlopun Ruotsissa, konferenssissa, jossa vahvistuin vakaumuksessani, että Koulua en ainakaan jätä! Lohdullista nähdä tässä viimeisimmässäkin käänteessä tarkoitus: siinä oli yksinkertaisesti karman laki toiminnassa; Aki antoi minulle suojan aikanaan, minä sain nyt palauttaa palveluksen!

Harrastimme aloitteestani seksiä ensimmäisen kerran kuukausiin; samaa vanhaa runkuttelua, joka jättää minut aina yhtä tyydyttämättömäksi. Yksin on hauskempaa. 

Elokuussa oli aika minun ja Jounin toisen, vuotuisen perinneretken mökkikylään. Syötiin, saunottiin, uudistettiin ystävyyden malja... kaikki toistui kuten vuosi sitten, mutta hengettömästi; en vain ollut läsnä. Niinköhän ongelmani heijastuivat muihinkin ihmissuhteisiini? Epäreilua Jounia kohtaan, jolla ei ollut osaa eikä arpaa tilanteeseen. Edellisenä iltana puhelimessa hän sanoi että meillä on sitten paljon puhuttavaa, mutta hiljaista oli, niin ympärillämme kuin välillämmekin. Kenties vuosi sitten olin vielä "viaton lapsi", joka osasi iloita pienestä. Toisaalta olin myös koko ajan hiukan varpaillani Jounin takia, eritoten saunassa, sillä olihan tämä ensimmäinen yhteinen reissumme sen jälkeen kun kerroin homoudestani. Hassua; minä olin varpaillani hänen takiaan! Viime vuonna kirjoitin seuraavasta päivästä, että oli kuin lumous olisi haihtunut; nyt ei sellaista ollutkaan. Vieraskirjaan kyllä kirjoitin, että ensi vuonna tullaan taas. Kangistummeko näin muotoihin, perinteen vaalimisen nimissä? Lähtöpäivänä vaihdoimme tuskin sanaakaan: poljimme johdollani yhtä kyytiä ja heitimme pikaiset jäähyväiset. 

SU 31.8.97 Aki kertoi kaverinsa Hannun viimeksi lipsauttaneen, että ellei Aki olisi kanssani, hän iskisi minut! Ja kuulemma ollessani aikoinaan Mixeissä mustissa, tiukoissa farkuissani, Hannulla alkoi seisoa. 

KE 22.10.97 Hannu kertoi Akille ajattelevansa minua vetäessään käteen! [Ja sama päti myös toisinpäin! Kerron tarkemmin meidän väleistämme ja hänen myöhemmästä kohtalostaan vanhassa postauksessani, "Seksi ja kuolema."]

Vuoden suurin uutistapahtuma oli prinsessa Dianan kuolema auto-onnettomuudessa Pariisissa. Se kosketti. Kuukautta myöhemmin kuolema kosketti meitä lähempääkin, kun Veksu-kissa vanhuuttaan jouduttiin nukuttamaan pois [KE 1.10.97]. Surin ja itkin yhdessä Akin kanssa. Koti tuntui kovin tyhjältä ja hiljaiselta, mutta minä toki toivuin nopeasti - tunsinhan Veksun vain muutaman kuukauden; Aki useita vuosia. Saan olla kiitollinen kokemuksesta, millaista on elää kissan kanssa; Veksu valloitti sydämeni niin, että ensi vuonna valmistaudun hankkimaan oman kissan! 

In Memoriam: Veksun muistoksi. Linokaiverrus.

Ennen kuin edellä kerrottu suru kohtasi meidät, kiertelin Akin kanssa kaikki Tampereen seksiliikkeet; se oli minun ehdotukseni, ja muutenkin minusta yhtäkkiä oli tullut se aktiivinen, aloitteentekevä osapuoli tällä alueella. Ensin ei kuukausiin elettäkään, sitten minua kerrankin halutti kun taas Akia ei yhtään! Suhteemme alkoi vääristä lähtökohdista, perustui pitkälti valheelle ja itsepetokselle, mutta alkoi lopulta elää omaa elämäänsä. Saatoin jopa sanoa, että meillä meni erinomaisen hyvin, ja olin alkanut pitää Akista entistä enemmän. Noita lähes säännöllisiä välikohtauksia kyllä edelleen tapahtui. 

Discoon en enää aikoihin ollut välittänyt lähteä, vaikka alussa olimme siellä yhtenään; tulin siihen tulokseen että viisaammin teen kun suojelen itseäni siltä kaoottiselta ilmapiiriltä. Akille sen sijaan suon ilomielin että hän käy tapaamassa kavereitaan ja tanssimassa; kaikki eivät sellaista luottamusta ymmärrä, mutta meillä se toimii: saanhan näin aikaa vain itselleni. Olemme olleet niin tiiviisti yhdessä, että olen suorastaan laiminlyönyt itseäni. 

Akin kanssa halailummekin alkoi usein johtaa pidemmälle, pyysin häntä ottamaan minusta alastonkuviakin, ja näin jopa paljon märkiä unia - puhumattakaan  siitä miten rivoja ja kaksimielisiä monet juttumme aina ovat olleet - enää ei voinut edes puolustella, että "siitä puhe mistä puute": piirre, jonka Masaki vasta veti minusta esiin; sen täytyi kuitenkin olla minussa piilevänä, joten en voi syyttää ketään, vaikka olen ajatellut Masakia jopa katkeruudella. Eihän hän mikään demoni ollut, vaikka sekös häntä ilahduttaisi. Viittakivi on joutunut edustamaan elämässäni alhaisia, huonoja puolia. Talvikurssin jälkeen se "kummitteli" muutaman kerran unissani, aiheuttaen haikeutta, jota en päivätietoisuudessani kokenut. Sen sijaan pitkästä aikaa muistelin nostalgisissa tunnelmissa Perheniemeä [Perheniemen ev. opisto, jossa olin aiemmin ollut], joka nyt taas edustaa kaikkea hyvää ja kaunista, "kadotettua viattomuutta", elämässäni. Lähetin jopa joulukortit Marketalle ja Kaarinalle, sekä hieman yllättäen myös Tiinalle ja Ullalle, joihin en pariin vuoteen ole ollut yhteydessä: Ullalta sain vastauksenkin!

Eräänä iltana Akilla oli mieli maassa, eikä hän osannut sitä sanoiksi pukea, vaikkei se minultakaan jäänyt huomaamatta. Lähdimme yhtäaikaa metsään lenkille, ja päättelin hänen haluavan olla yksin, vaikka itse asiassa niin ei välttämättä ollut asianlaita, joskin myöhempien tapahtumien valossa parempi olikin että tiemme erosivat. Kotiin palattuani todistin merkillistä muutosta Akissa: hän oli hyvin iloisella tuulella, suorastaan hilpeä. Tiedusteltuani syytä moiseen käännökseen, hän empien kertoi mitä oli tapahtunut: hän oli mennyt rannalle, mutta ei uskaltautunut laiturille. Häntä pelotti hirveästi, ja hän rukoili epätoivoissaan Jumalalta vastausta, onko hänen elämällään merkitystä, vai onko hänen paikkansa järven pohjassa... ja vastaus tuli, vieläpä erittäin konkreettisella tavalla: Aki kuuli äänen sanovan: "Aki, sun täytyy elää... elää... elää..." Hän piti sitä Jumalan äänenä ja lähti juosten pois, tuntien, ettei saisi katsoa taakseen. Matkalla yhden kuusen latvassa oli kirkas valo, ja hän polvistui: taivaalla näkyi kolme enkelihahmoa! Se oli Akille tärkeä kokemus, ensimmäinen laatuaan, enkä sitä sen kummemmin kommentoinut, kuin etten pidä häntä vinksahtaneena. Kukapa minä olisin arvostelemaan että "se oli vain peilisfääristä." [Lectorium Rosicrucianumin opissa tuonpuoleinen, joka on vain heijastusta tämänpuoleisesta elämästä ja hyvin petollista.]

Tuonkin jälkeen Akille on tullut mieleen - eikä ensimmäistä kertaa - että hän on minulle vain "pelle", jonka kanssa ei voi puuhata mitään syvällisempää. Siinä lieni ripaus tottakin, mutta ei niin kuin hän ajatteli: sehän on kokonaan minun ongelmani jos antaudun elämänasenteelle, joka pyrkii unohtamaan kaiken vakavuuden ja suosii siis pinnallisuutta. 

Äidiltä kuulin uutisen, että isäni on vakavasti sairas - syöpä - ja haluaa jutella minun ja veljeni kanssa. Luonnollisesti en kykene yhtä-äkkiä kehittämään tunteita ihmistä kohtaan, joka on aina ollut minulle ventovieras; en voi menettää isää, jota minulla ei ole koskaan ollutkaan. On vain inhimillistä kunnioittaa hänen toivettaan. Niinhän se usein on, että vasta lopun edessä haluaisi hyvittää pahat tekonsa ja hoitaa keskeneräiset asiat loppuun. Omasta puolestani kaikki on anteeksiannettu ajat sitten, ja ilman niitä kokemuksia joita minulla on elämästä, en tänä päivänä olisi sama henkilö; enkä usko että välttämättä pitäisin siitä ihmisestä, joka silloin olisin. Tekemällä tämän selväksi isällenikin, voin ehkä helpottaa hänen siirtymistään, ja mahdollisesti lievittää karmaakin. 

Monen turhauttavan yrityksen jälkeen minä ja Aki menetimme neitsyytemme toisillemme. Sen jälkeen olemmekin harrastaneet pelkkää anaaliyhdyntää, ilman kondomia, ja tilanne on huomattavasti rauhoittunut; kaikki ei ole enää pelkkää seksiä. 

Ero Koulusta on hyvin vakavasti mielessäni; se näyttäisi ainoalta järkevältä ja vastuulliselta teolta, johon siinä suhteessa enää pystyn. Ei ole ollenkaan kysymys siitä, ettenkö uskoisi enää kykeneväni, vaan haluanko sitä! Jäsenmaksujenkin suorittaminen on muodostunut ylivoimaiseksi, intressien ollessa muualla. Tulisiko minusta sitten kyyninen hällä-väliä-materialisti? Aloin jo miettiä vaihtoehtojakin, niin kuin olisi muita kuin tasan kaksi: Jumala tai mammona. Kun en voi/halua palvella ehdotonta Totuutta, etsisinkö oman totuuteni palvelemaan minua? Vaihtaisin sisäisen Jumalanpalveluksen ulkoiseen, ikään kuin minkätahansa "hengellisen" kokeminen korvaisi aidon elämän Hengessä, sillä Totuus ei taivu ihmismielen mukaan. Ihmiset etsivät ulkopuoleltaan, toisesta ihmisestä, sitä mikä on heissä itsessään sisäisesti. Kaikki tosi Gnosis asettaa minut saman vaatimuksen eteen: helppoja oikoteitä ei yksinkertaisesti ole olemassa. Jeesus tuli tekemään ihmissydämestä temppelin, sielusta alttarin, ja mielestä papin, kirjoitti Kahlil Gibran. Ei jokainen, joka sanoo "Herra, Herra", vaan se, joka tekee taivaallisen Isän tahdon. Kun sisäinen valo himmenee, hämärtyy myös erottamiskyky toden ja epätoden välillä. 

Joulun alla osallistuin Akin kanssa suomalais-tiibettiläisen seuran järjestämään "tuhannen kynttilän valomandala"-tapahtumaan, ihmisoikeuksien päivänä, kaikkien alistettujen ja sorrettujen puolesta. Lumesta oli tehty mandala, johon sai viedä kynttilöitä eri viisauden lajeja symboloiviin viiteen värivaltakuntaan. Vastaava tapahtuma järjestettiin samanaikaisesti eri puolilla maailmaa. Osanotto oli vähäistä, mutta tunnelma sitäkin kauniimpi.

Valomandala

Muutenkin leijailin juhlallisen pyhissä joulunodotustunnelmissa: toisesta sfääristä tulee erityinen vaikutus maailmaamme. Päätin ex-tempore pitää Vogelin viiden päivän vitaalikuurin viikkoa ennen joulua, näin omalla tavallaan syventäen ulkoista joulunviettoa, kun ei kaiket päivät mässäile yltäkylläisyydessä. Ihanteellisinta olisi mielestäni tutkailla sisintään ja mietiskellä joulun sanomaa yksin hiljaisuudessa. Olosuhteet huomioon ottaen yritin senkin aspektin jouluuni sovittaa, laistamatta silti velvollisuuksistani muita kohtaan (eli Akia, jonka kanssa vietin pyhät). 

Oikein ymmärrettynä joulussa ei ole kyse siitä että noin 2000 vuotta sitten syntyi eräs lapsi maailmaan, sillä vaikka Jeesus olikin historiallinen henkilö, joulukertomus, kuten koko evankeliumi, on allegoriaa sisäisistä mysteerioista, joiden kerran täytyy tulla jokaisen ihmisen osaksi tiellä takaisin Isän Kotiin, Jumalan lapseuteen. [Elämäni jouluista olen kirjoittanut postauksen vuonna 2020.]

Jouluyönä pyysin saada lukea ääneen pari lukua Pekka Ervastin kirjasta Christosophia, koskien Kristuksen syntymää maailmaan, ja ihmissydämeen eli talliin. Se liikutti Akia, ja omakin ääneni meinasi väristä loppua kohden. Sen jälkeen lähdimme keskiyön joulukirkkoon, Kristiyhteisöön, josta etukäteen olin ottanut selvää. Ehdotuskin tuli minulta. Se oli uskonnollinen maailma, jonka saatoimme jakaa yhdessä, tietenkin sisimmässä kammiossamme seisten viime kädessä yksin Hengen edessä. Ihmisen vihkitoimitus oli kaunis ja ylevä, vaikka kritisoida voisi esim. suitsutuksen negatiivisen magian käyttöä, ja ylipäänsä todellinen pappi on tehtäväänsä Hengessä vihitty, ei minkään instanssin toimesta [tässä jälleen Lectorium Rosicrucianumin oppeja, joka suhtautui negatiivisesti kaikkiin kirkkoihin]. Mutta jälleen... kukapa minä olisin arvostelemaan. Universaalin Totuuden tunnistin myös Ihmisen vihkitoimituksessa; yksityiskohdista voi ajatella mitä haluaa, sitä ei kukaan Kristiyhteisössä sinulta kysy. Ja taisihan se täyttää tehtävänsä meidän osaltamme. Jouluyön taika toteutui ihanalla tavalla, lähentäen minua ja Akia entisestään, kun kirkonmenojen jälkeen kävellessämme ulkona aloitin ensimmäisen, todella avoimen keskustelun hengellisistä asioista välillämme. Kristuksen läsnäolo, joka ihmiset yhdistää! Kerroin mm. harkitsevani eroa Koulusta. [Kristiyhteisöstä kirjoitan perusteellisesti toisessa blogissani, Minun kirkkoni.]

Kristiyhteisön alttari jouluasussaan

Omalle luonnolleen, "ruumiilleen" he vain sen tunnustavat yksin ollessaan, tunnustavat ja myöntävät: sieluni on kuollut, sieluni on rikki, revitty ja onneton, en tiedä, mitä tahdon, minä en tahdo sitä, mitä tunnen sisässäni. Olen kuullut sisässäni tuon äänen, että minun pitäisi totuutta palvella, sitä en tahdo, en jaksa, en kykene. Enkä taas voi elää tavallistakaan elämää, en jokapäiväisyyteen unohtua, minun sieluni on kuollut.

Silmissäni kangastaa elämä, jossa kuljen suurta, vielä vähän hämärää päämaalia kohti, ja tämä elämä vaatii minulta, että luovutan sille sydämeni. Sinä ehket voi minua ymmärtää, mutta se on aivan totta, että jos en tällä kertaa kuuntelisi tuota sisäistä ääntäni, niin se olisi aivan kuin jos pettäisin Jumalan.

Ei ihminen saata hyvää kokonaan unohtaa, jos hän sen kerran on ymmärtänyt. Hän lankeaa hetkeksi, kompastuu, sokaistuu, mutta se on kaikki vain hyvän voitoksi...

Pekka Ervast

Lootus ja Ruusu: eli erään henkisen toimintamuodon historia

 Tämä kirjoitus ei liity suoranaisesti buddhalaisuuteen (kirjoituksen lopussa olen kyllä pohtinut myös suhdettani buddhalaisuuteen), vaan kerron eräästä luomastani henkisestä toimintamuodosta aikana jolloin vielä tunnustauduin kristityksi - toki hyvin liberaaliksi, esoteeriseksi kristityksi, mikä täytyy muistaa, ja olen aina ollut positiivisesti kiinnostunut myös muista uskonnoista. Myönnän, että tänä päivänä saatan välillä tuntea jopa vihamielisyyttä kristinuskoa kohtaan (erityisesti lukiessani esim. Päivi Räsäsestä, vaikka tiedän että hänellä ei ole mitään yksinoikeutta kristinuskon tulkintaan), siitä huolimatta että puolisoni kanssa käymme ev.lut kirkon Sateenkaarimessuissa (hänen takiaan), ja itse kuulun edelleen virallisesti Kristiyhteisöön (se näkyy väestörekisterin tiedoissa) - ja ehdottomasti olen yhä sitä mieltä, että Kristiyhteisö on yksi niistä "paremmista" suuntauksista (ilmankos sitä eivät isot, vanhat kirkot pidä "kristillisenä" ensinkään)... silti koko kristillinen maailmankuva on minulle nykyään täysin yhdentekevä. 

Tunnen kuitenkin tiettyä nostalgiaa tätä toimintamuotoa kohtaan, joka ainakin yhdisti henkisesti minut ja yhden ystävän, jonka kanssa muutoin olen paljon tuskaillut; muita ihmisiä oli mukana vain  satunnaisesti, mutta se toimi erittäin hyvin myös kahden kesken - me olimme toiminnan ydin, ja ehkä se juuri oli koko tuon kokeilun olennaisin asia: sitä minä kaipaan eniten. Vaikka tosiasia jälkeenpäin nähtynä on se, että minulla oli tuolloin voimakas pätemisen tarve ja halusin olla opettaja muille. Sittenkään tuo työ ei ollut omiaan kartuttamaan mainetta ja kunniaa, vaan se oli hyvin yksinäistä ja turhauttavaa. Helpompi olisi ollut pysyä omassa huoneessaan suljetun oven takana vain rukoilemassa, mutta koin että "Kristuksen rakkaus pakottaa meitä" (2 Kor.5:14), tai niin halusin uskoa; minulla piti olla "kutsumus palvella", koska se kuului asiaan, vaikka tosiasiassa se oli juuri minun tärkeilyäni! Samoihin aikoihin olin hyvin aktiivinen vapaaehtoistyössä monessa paikassa; rehellisesti sanottuna minulla ei ole minkäänlaista kipinää siihen suuntaan tänä päivänä. Se ei sinänsä tee minusta itsekästä, minä vain rakastan itseäni ensin. Vasta sitten voi rakastaa lähimmäistä, ja vain sillä tavalla ja siinä määrin kuin se tulee luonnostaan, ei pakotettuna. Nyt sanoisin että omassa elämässä on kutsumusta tarpeeksi, mutta tuolloin minulta tavallaan puuttui oma elämä. Se löytyi vasta kun aloin ravistella irti vanhoja tottumuksia, niin elämässä kuin ajattelussakin, ja joihin kuului myös kristinusko, jonka olin omaksunut ikään kuin olosuhteiden pakottamana. 

Tämä toimintamuoto, johon viittaan, alkoi vuonna 2008 nettisivun perustamisella. Valitsin alustaksi nyt jo lopettaneen Suntuubin, koska se oli suomalainen ja helppokäyttöinen - ja ilmainen (vaikka yhdessä vaiheessa myöhemmin myös maksoin joistain lisäominaisuuksista). Tämäkin kirjoitus pääosin oli jo tuolla nettisivulla, olen vain lisäillyt ja muokannut tekstiä. 

Taustalla oli monen vuoden haave perustaa ryhmä, joka kokoontuisi lukemaan raamattua ja rukoilemaan yhdessä (tiedän että "raamattu" kuuluisi kirjoittaa isolla alkukirjaimella, mutta kieltäydyn tekemästä niin, samasta syystä kuin kirjoitan pienellä j:llä "jumala"). Jo tuolloin koin, että pelkkä keskustelu henkisistä asioista ei vielä yhdistä ihmisiä, vaan saattaa päinvastoin tuoda esiin erimielisyyksiä. Sen sijaan yhteinen henkinen harjoitus sitoo sieluja yhteen. Nyt voisin tosin lisätä, että harjoitus kannattaisi ehkä valita niin ettei sekään olisi sidottu tiettyyn uskontoon, koska minusta olleellista ei ole millainen harjoitus on kyseessä, mutta toki kontekstini tuolloin oli selkeästi kristillinen. 

Vuodesta 2005 olin ollut Tampereen Setan (sittemmin Pirkanmaan Seta, nykyinen Sinuiksi ry) elämänkatsomuksellisen Liekki-ryhmän (nykyisen Malkus-ryhmän edeltäjä) vetäjä. Tarjouduin itse tehtävään, koska se tuolloin näytti kaipaavan uutta verta. 2005 oli ensimmäinen Tampere Pride, jonka järjesti Seta (myöhemmin tuon nimen omi yksityinen, kaupallinen yhdistys, ja Seta käytti jonkin aikaa nimeä Pirkanmaan Pride, nykyään Manse Pride; joinain vuosina järjestettiinkin kahta erillistä tapahtumaa). Siitä Liekki-ryhmä sai hyvän alkusysäyksen, ja lähti hyvin pyörimään. 

Varsin pian kävi ilmi, että olin liian idealistinen - uusia ideoita ei ymmärretty eikä kaivattu, ja koin turhautumista. Ihmiset halusivat vain "Martta-kerhon teekutsuja", kuten tuolloin ajattelin (nyt ehkä sanoisin ettei siinä ole mitään vikaa). Lisäksi minusta tuntui, että edes kunnollisen keskustelukulttuurin alkeitakaan ei hallittu: kun huomautin, että toisten keskeyttäminen ja päällepuhuminen ei ole keskustelua, siitä nousi meteli. "Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa." Olen edelleen samaa mieltä. Ilmeisesti me maan hiljaisimmat näemme paremmin ihmisten välisen kanssakäymisen kummallisuudet. Tuollainen käyttäytyminen on epäkunnioittavaa, ja osoittaa että ihmiset rakastavat omaa ääntään. Sitä ei voi puolustella mitenkään. 

Loppuaikoinani (noin 3-4 vuoden kuluttua?) ryhmän toiminta alkoi hiipua. Minulla oli vähän aikaa vetäjäpari, jonka kanssa puhuin toiveestani saada aikaan uusi, riippumaton ryhmä, joka olisi selkeästi kristillinen, ja jossa myös harjoitettaisiin uskontoa. Suunnittelimme sellaisen perustamista yhdessä. Pian tämä henkilö kuitenkin astui syrjään henkilökohtaisten ongelmien vuoksi, ja olin taas omillani. Päädyin tekemään vain nettisivun alkuvuonna 2008, jolla yritin houkutella kiinnostuneita mukaan. 

Syksyyn 2009 mennessä oli käynyt selväksi, että jos nyt ei jotain tehdä, ei mitään tapahdu koskaan. Puhuin kaverini (heteromiehen) mukaan, ja hän olikin alusta asti toinen kantava voima. Aloitimme kokoontumiset joka toinen viikko, pari tuntia kerrallaan. Saimme käyttöömme Kristiyhteisön tilat. Päivä vaihteli välillä, mutta rytmi säilyi kevääseen 2012 asti kesätaukoa lukuun ottamatta. 

Omia innoittajiani toimintaa suunnitellessa olivat seuraavat kirjat:

• Condrad, Francois: Jumalan tahdissa; Pyhä Josemaría Escrivá, Opus Dein perustaja. Okeanos 2005.
• Wallmann, Johannes: Totinen kääntymys ja maailmanparannus; Pietismi kirkkohistoriallisena ilmiönä. Kirjaneliö 1997.
• Spock, Marjorie: Syventävä keskustelu. Suomen antroposofinen liitto 1986. 

En tarkoita että olisin suoraan ottanut ideoita näistä kirjoista, vaan ne antoivat minulle inspiraatiota. Ja niistä näkyy miten moninaiset vaikutteeni olivat. 

Setan kautta minuun otti yhteyttä ev.lut. pappi, nainen, joka oli sielunhoidollisista syistä kiinnostunut toiminnastamme. Kutsuimme hänet osallistumaan ryhmäkokoontumiseemme tammikuussa 2010. Saman vuoden kesällä järjestettiin jälleen Tampere Pride, tällä kertaa ei Setan toimesta, ja minä ehdotin tälle papille että mukaan pitäisi saada myös uskonnollista ohjelmaa ja hän oli samaa mieltä. Otin yhteyttä myös vanhoihin Liekki-ryhmäläisiin. Ja niin minun aloitteestani järjestettiin heinäkuun 22. päivä (sopivasti Maria Magdaleenan muistopäivänä), Tampere Priden aloituspäivänä, Sateenkaarihartaus Tampereen tuomiokirkon alasalissa. Pidin mm. puheen, jonka silloinen puolisoni videoi ja tallenne on edelleen YouTube-kanavallani (minusta vanhat videot ovat lähinnä noloja). Tämän lasken tuohon astisen ryhmän ensimmäisen elinvaiheen huipennukseksi. 

Tilaisuus oli menestys, ja siitä poiki sitten Tampereellakin Sateenkaarimessut, mutta se on jo kokonaan toinen juttu. Syksyllä 2010 kävin jonkin aikaa Tampereen Setan uuden vetäjän johdolla aloittaneessa hengellisessä ryhmässä (nykyinen Malkus). Sitten tuli surullisenkuuluisa Tv2:n homoilta. Minulle se merkitsi käännekohtaa "kutsumuksessani" - kuten sen silloin koin: tunsin että tämä tie on nyt kuljettu loppuun, minä olin suorittanut osuuteni ja oli aika siirtyä eteenpäin. 

Tähän tietysti osaltaan vaikutti sekin, että HLBT-ihmiset eivät koskaan olleet löytäneet ryhmää, jota kutsuimme Magdaleena-ryhmäksi. Hengenheimolaiseni olivat olleet lähinnä heteroja, joten tuntui että on järkevintä suunnata toiminta kokonaan uudelleen, ei tiettyä rajattua ihmisryhmää tavoitellen. Samalla painopiste myös nettisivulla muuttui: Kun HLBT-asiat olivat aiemmin etualalla, siitä tuli nyt yksi asia muiden joukossa. Suvaitsevaisuus oli itsestäänselvyys. Etusivulla oli muotoilemani "Missio", joka liittyi vahvasti tuohon toiminnan ensimmäisen vaiheeseen - sitä taustaa vasten se on helppo ymmärtää. Metaforia ei kannata mielestäni liikaa selitellä, vaan antaa niiden puhua puolestaan:

Missio: Ei pelastaa sieluja, vaan vapauttaa! Julistaa Hyvää Sanomaa vapaudesta Kristuksessa lakihenkisen uskonnon ikeestä, parantaa sokean, kuuron, mykän, halvaantuneen, spitaalisen... kaiken, mikä meissä estää meitä elämästä elämäämme täysillä; karkoittaa pahat henget, negatiiviset ajatukset ja tunteet omasta arvostamme, jotka meihin on ulkoapäin iskostettu; herättää sielut, jotka olivat kuolleet itselleen - eivätkä käärmekielisten ihmisten myrkylliset sanat voi meitä enää vahingoittaa, sillä me puhumme uutta rakkauden kieltä, sydämestä sydämeen! (Vrt. Mark.16:17)

"Visio" tuli kuvaan mukaan myöhemmin, ja kertoo näkemysten laajentumisesta ja suuntautumisesta tulevaisuuteen:

Visio: Uudet raikkaat tuulet, vapauden tuulet, puhaltavat: uusi luominen Kristuksessa on alkanut ja ihminen on sen välikappale - Jumala ei ole enää ulkopuolella, taivaan korkeuksissa, vaan sisimmässä sydämessämme: sama jumalallisen Elämän kipinä on laskettu jokaisen sielun perustuksiin. Se voi valaista ajattelumme, lämmittää sydämemme ja sytyttää tahtomme, ja kerran liekkiin leimahtaessaan yhtyy jälleen Korkeimpaan Tuleen. Jokainen kokee Hengen yksilöllisesti, mutta silti voimme ymmärtää toisiamme. Tulevaisuus on Pyhän Hengen uskonnon: Henki yhdistää ihmiset näkymättömin sitein sisäisesti. (Vrt. Apt.2:1-4)

Samoihin aikoihin omassa hengellisessä elämässäni jokailtainen rukoushetkeni kotialttarin äärellä alkoi yhä enemmän muotoutua kokonaiseksi "Messuksi", jonka kaavan kirjoitin ylös ja julkaisin myös nettisivulla. 

Samoin jo vuosia ennen ryhmän perustamista (en muista tarkkaan milloin) olin alkanut kotonamme silloisen puolisoni kanssa järjestää aina kiirastorstaisin kristillisen Seder-aterian, eli juutalaista perinnettä mukailevan rituaalin, jonka kaava muotoutui pikku hiljaa yhä moninaisemmaksi, löytäessäni uusia lähteitä. Myös se oli nettisivulla. Ystäväni oli yleensä aina kutsuttuna mukana, joskus myös muita ihmisiä (enimmillään meitä oli neljä). Se jatkui vuoteen 2012. 

Tämä on hyvä mainita siksi että se ehkä kertoo jotain sen aikaisesta uskonnollisuudestani, joka näkyi tietenkin myös ryhmässä. Sanoisin että se oli kokeilevaa, leikkimielistä - ritualistista ja symbolista - olematta silti yhtään teeskenneltyä: olin hyvin vakavissani. Olin onnekas kun minulla oli sellainen ystävä, joka osallistui päähänpistoihini samalla vakavuudella, koska tuli myös selväksi että monikaan ei ymmärtänyt. 

Vuoteen 2011 asti nettisivu oli vaikeasti määriteltävässä suhteessa ryhmätoimintaan, jonka koin pääasiaksi. Sisältö heijasteli omia kulloisiakin kiinnostuksen aiheitani ja kasvoi kasvamistaan, kasvoi ja muuttui tekijänsä mukana. 

Suuri muutos vuonna 2011 oli liittyminen osaksi amerikkalaisen Cynthia K. Leen perustamaa globaalia "online-luostaria", Mystical Order of the White Rose. Tämä oli lähinnä nimellistä, itse toimintaa se ei muuttanut millään tavalla, pikemminkin se juontui jo olemassaolevan yhteyden tunnistamisesta; mutta varsinkin nettisivulle se antoi uuden merkityksen omana itsenäisenä toimintamuotonaan, oikeuttaen paremmin myös alusta asti mukana olleen englanninkielisen osion. Sen myötä nettisivun nimi muuttui, ollen kokonaisuudessaan: "Valkoisen Ruusun Mystinen Yhteisö - Maria Magdaleenan Skandinaavinen Skiitta." (Mahtipontista - ja huomaa alkusoinnut! En ollut selvillä siitä että Suomea ei lueta osaksi skandinaviaa...) Maria Magdaleenan valikoitumisella "suojeluspyhimykseksi", jos niin haluaa ajatella, oli ehkä perustansa siinä kuinka hänet on väärin - ehkä jopa tarkoituksellisesti - samaistettu evankeliumien "syntiseen naiseen" eli prostituoituun, vaikka kyseessä oli täysin eri henkilö; sen sijaan Maria Magdaleena oli evankeliumien mukaan ristiinnaulitsemisen ja ylösnousemuksen todistaja, joka ensimmäisenä sai tehtävän julistaa ilosanomaa. 

Itse tekemäni banneri

Valkoisen Ruusun Mystiseen Yhteisöön liittymisen myötä myös ekumenia oli yhä avarampaa, syleillen toisiakin uskontoja, enkä enää peitellyt kallistumista mystiikan suuntaan kuten alussa, kun piti vain tavoittaa mahdollisimman monia ihmisiä. 

Vaikka ryhmätoiminta oli alun alkaen pääasiallinen ja kantava työmuoto, nettisivu itsessään alkoi elää omaa elämäänsä, ja se oli myös se joka tavoitti ihmisiä. 

Kuten tapanani yhä edelleen on blogeissani, kokosin ja käänsin paljon juttuja: nettisivulla tarjottiin mm. ideoita lemmikin hautaukseen; otettiin selvä kanta ikuisen helvetin rangaistuksen oppia vastaan; kotialttarin, rukousnauhan ja suitsukkeen käyttö henkilökohtaisen rukouselämän apuna oliva tärkeitä teemoja, koska käytin kaikkia niitä itse. "Raamattu-tietoa" kategorian olin koonnut monen vuoden aikana lukemastani, etenkin historiallis-kriittisestä raamattututkimuksesta, ja siinä käytiin läpi kaikki raamatun kirjat, mitä niiden taustasta tiedettiin, sekä apokryfikirjat. 

Rukousta käsiteltiin paljon: erilaisia tekniikoita, rukouksen apuvälineitä, rukouksen ja meditaation suhdetta, tarjottiin laaja valikoima rukousta koskevia sitaatteja kirjallisuudesta, sekä ennen kaikkea Isä meidän-rukouksen tulkinta lause lauseelta, joka oli vuosia jatkunut projektini. Niin ikään ehtoollisen merkityksestä kerrottiin hyvin monipuolisesti, eri näkökulmista. 

Kokosin myös henkisyyteen liittyvää sanakirjaa, jonka oli tarkoitus tarjota mahdollisimman monipuolisesti tietoa - palautteen perusteella se hämäsi joitain lukijoita, jotka eivät tajunneet etten välttämättä itsekään allekirjoittanut ihan kaikkea! 

 Niin ikään olin koonnut neuvoja henkisen ryhmän pyörittämiseksi, eri suuntauksista, ja myös käytin niistä saamiani ideoita. Fransiskaani-hengellisyys puhutteli minua, joten siitä kokosin oman osionsa, ja kokosin myös maallikkofransiskaanin hetkirukous-kirjan eri lähteistä, joka oli ladattavana pdf-tiedostona.

Sanomattakin on selvää, että panostin hyvin paljon myös sivun visuaaliseen ilmeeseen, väreihin ja kuvitukseen! Sanoisin, että minulla on silmää tällaisille asioille. 

Nettisivun logo:
yhdistelmä 2 kuvasta
+ lisätty teksti

Neljännesvuosittainen sähköposti-uutiskirje jäi yhden vuoden kokeiluksi, koska en saanut lisää tilaajia enkä tekijöitä. Keskustelufoorumin poistin, koska kävin siellä yksinpuhelua. Jopa palautelomakkeen täyttäminen oli useimmille liian työlästä - vaikka palaute, silloin harvoin kuin sitä tuli, oli positiivista; poistin sen. Webmasterin blogi oli pitkään olemassa, mutta ei tuntunut kovin tarpeelliselta. Seuraavaksi poistin vieraskirjan, jota käytettiin lähinnä mainostamiseen. 

Vuosia oli myös Facebook-sivu, joka ei koskaan ollut kovin "tykätty", ja koin sen passivoivana: vain minä julkaisemassa asioita. Toivoin enemmän aktiivisuutta muilta. 2013 kokeilin nettisivulla joitain kuukausia salasanalla suojattua osastoa "vain jäsenille", jossa oli myös keskustelufoorumi, mutta kun jäsenmäärä minun lisäkseni pysyi yhdessä, perustin suljetun FB-ryhmän ja poistin vanhan FB-sivun. Parissa viikossa ryhmään liittyi yhtä paljon jäseniä kuin sivulla oli tykkääjiä neljän vuoden jälkeen. Siihen sen kasvu pysähtyi, eikä jäsenten aktiivisuuskaan lisääntynyt. Päädyin siis poistamaan myös FB-ryhmän. 

Yritin siis epätoivoisesti saada aikaan vastavuoroisuutta, mikä osoittautui melko turhaksi, ja turhauttavaksi.

Myin nettisivulla myös joitain ulkomailta hankkimiani tuotteita - etenkin rukousnauhoja ja suitsukkeita; niitä tilattiin jonkin verran, mutta ei se ollut itsetarkoitus, pikemminkin vain harrastus. Lopetin kun en enää jaksanut niitä toimittaa. 

Fyysisesti kokoontuvassa ryhmässämme aloitimme tapaamisen teetarjoilulla ja tunnin vapaalla keskustelulla. Toinen tunti oli varattu henkisille harjoituksille. Lectio Divina-raamattumeditaatio oli koko ajan alusta asti mukana - se oli pidetty ja antoi paljon uusia oivalluksia. Käytin sitä myös yksityisesti hartauden harjoitukseni osana. Tässä linkki erääseen ohjeeseen (niitä saattaa olla hiukan erilaisia); toki sitä voi käyttää myös muuhun kuin raamattuun, miksei vaikka Lootus-sutraankin. Pointti on se, että valitusta tekstin pätkästä tulee henkilökohtainen. 

Ja tietenkin rukous. Juuri näille peruspilareille toiminta oli tarkoituskin pystyttää. Kokeilimme monia erilaisia metodeja. Harjoittelimme ruusukkorukousta ja keskittävää rukousta. Perehdyimme muutamalla kerralla perusteellisesti Isä meidän-rukoukseen, mm. kirjoittamalla omat versiomme. 

Pidin muutaman alustuksen eri aiheista. Vietimme YK:n kansainvälistä rauhan päivää mm. lukemalla eri uskontojen rauhan rukouksia, ja muutenkin pyrimme huomioimaan esim. eri uskontojen pyhäpäiviä informaatiota tarjoamalla, milloin ne sattuivat kokoontumispäiviksi. Vietimme pari kertaa ns. "elämänkaarikutsuja", jolloin pyrkimyksenä oli tutustua paremmin yhteen ihmiseen, ja nämä kokosivat eniten väkeä. Käsittelimme jotain hengellistä kirjaa muutamalla kerralla (muistan että ainakin Henri J.M. Nouwenin tuotantoa). YK:n päivänä osallistuimme kerran rauhan kulkueeseen. Pidimme kynttiläpajan, jossa valoimme uusiokynttilöitä vanhoista pätkistä, ja siihen liittyen luimme raamatun kohtia valosta yms. Joulukuussa vietettiin pikkujouluja mm. laulamalla joululauluja. Heinäkuussa teimme kerran retken Tampereen Viikinsaareen, missä uitiin ja grillattiin, ja kerran Vapaan Katolisen Kirkon hiljentymispäiville Matkun Kreivilään. Näihin käytettiin ryhmässä koottu kolehti. 

Syksyllä 2012 pidimme enää vain yhden tavanomaisen kokoontumisen - muilla kerroilla oli muuta tekemistä - ja samalla tapaamiset harvenivat kertaan kuussa. Kuten kerron toisaalla, olin jo alkanut etääntyä kristinuskosta, ja vuoden vaihteessa tuli ratkaiseva isku kun minua ja tekemääni ekumeenista aloitetta vastaan (ja samalla myös ryhmää vastaan) hyökättiin seurakunnassa voimakkaasti muutaman ihmisen toimesta, joten vuonna 2013 tuli tarpeelliseksi muuttaa ryhmä avoimesta suljetuksi, ja kokoontumiset harkinnanvaraisiksi, yksityiskodeissa. Se tarkoitti käytännössä sitä että emme enää juurikaan kokoontuneet, en muista kokoonnuimmeko kertaakaan tässä tarkoituksessa. Alkoi kolmas vaihe: ekumeniasta universaalisuuteen. Niin sen kai voisi nähdä, ainakin minun osaltani henkilökohtaisesti. 

Nettisivun kokoaminen oli ollut valtava urakka, joten se sai jäädä elämään, sittenkin kun olin jo itse jättänyt kristinuskon (tuo hyökkäys vain nopeutti kehitystä, joka oli jo luonnostaan meneillään hengenelämässäni), kunnes Suntuubi lopetti toimintansa 30.6.2020. Sittenkään en juuri jäänyt suremaan, se oli aikansa elänyt. Tallensin mielestäni tärkeimpiä sisältöjä, mutta niiden käyttäminen esim. blogeissani on hankalaa siksi, että niitä ei pysty vain kopioimaan ja liittämään sellaisenaan, vaan ne vaativat koodin muokkausta (tai vaihtoehtoisesti kokonaan uusiksi kirjoittamista), mikä on suuri työ, eikä se erityisemmin houkuta senkään takia, että en ole kristitty enää ja aiheet ovat paljolti kristillisiä... 

Tänä päivänä en koe minkäänlaista tarvetta perustaa enkä vetää yhtään mitään ryhmää. Voisin ehkä  käydä sellaisessa, jos löytäisin minulle sopivan ja minulla olisi aikaa ja energiaa siihen. Mainitussa Malkus-ryhmässä kyllä olen käynyt uudelleen paljon myöhemmin ja viihtynyt ihan hyvin, mutta enää minulla ei ole arkisin työltäni aikaa. Haluaisinko viikonloppuna uhrata kallisarvoista vapaa-aikaani "ylimääräisten" ihmisten tapaamiseen, en tiedä. Itse asiassa en edes ole mikään "ryhmä-ihminen", persoonallisuuteni ei pääse kukoistamaan sellaisissa tilanteissa; parhaimmillani olen ihan kahden kesken. 

Henkilökohtainen ratkaisuni on pysyä itsenäisenä ja vapaana, ja nimenomaan keskittyä huolehtimaan omasta henkisestä elämästä. Se on osa sitä prosessia, jonka myötä olen vetäytynyt henkisyyden ulkoisista aspekteista enempi omaan sisäisyyteeni, ja jota kuvaan toisessa blogissani kirjoituksessa "minun tieni". 

Kaikki tässä kerrottu pitäisikin nähdä suhteessa siihen polkuun, jonka minä olen kulkenut - tiettyyn aikaan ja kohtaan liittyvänä. Mutta tietenkään satunnaiselta lukijalta ei voi vaatia, että hän perehtyisi minun historiaani syvällisesti. 

Tietenkin minä kirjoitan julkisesti tätä blogia, mutta koen silti kirjoittavani ennen kaikkea itselleni; jos joku muu saa tästä jotain, OK: hyvä niin, mutta se ei ole pääasia. Oikeastaan kuten jo alussa viittasin, kaipaan ainoastaan sitä syvempää yhteyttä ystäväni kanssa, joka meillä silloin oli, paljolti varmasti jaetun henkisen harjoituksen ansiosta, huolimatta opeista ja ajatuksista!

Onko se siis menneisyyttä? Tänä päivänä jos ajattelen ihan leikkimielellä - sitähän minulta ei varmasti puuttunut silloinkaan, se on helppo nähdä - ottaisin epäviralliseksi symboliksi valkoisen ruusun ja valkoisen lootuksen (minähän rakastan symboliikkaa, ei siihen muuta syytä tarvita! Symbolit ikään kuin elävöittävät ideoita, ja tässä on yhtäältä jatkuvuutta mutta toisaalta myös kehitystä.). Missään tapauksessa en käyttäisi samaa nimeä, en välttämättä mitään nimeä - liian muodollista - tai sitten se olisi jotain hyvin simppeliä ja kuvaavaa. Voisimme tavata vaikka vain kahvilassa, ja harjoittaa aluksi hetken teemeditaatiota, jota silloinkin kokeilimme, ja josta olen julkaissut tässä blogissa aiemmin kirjoituksen, joka oli myös Magdaleena-nettisivulla. 

Ystäväni kanssa minulla on erityinen suhde Tampereen pääkirjaston kahvilaan, koska siellä kävimme usein edellisen puolisoni kuoltua; se oli ystävyyttä parhaimmillaan (pelkäänpä, etten itse osaisi vastaavassa tilanteessa toimia oikein)! Ja kirjasto on minulle aina ollut myös eräänlainen Pyhäkkö. Missään tapauksessa emme puhuisi mistään henkisistä teorioista ja spekulaatioista, vaan kohtaisimme ihmisenä ihmisen! Henkisyys voi olla hyvin ahdas ja rajoittava rooli; mieluummin vaikenen siitä kokonaan. 

Tässä kohtaa voisin mainita kaksi inspiroivaa esimerkkiä:

Ensimmäinen on japanilaisperäisen buddhalaisen Rissho Kosei-kai liikkeen Hoza eli Dharmapiiri, johon jäsenet kokoontuvat, ja jonka sanotaan olevan liikkeen elämä ja sielu. Jäsenet yhdistävät sydämensä yhdeksi, huolimatta eroistaan, ja jakavat sisimmät ajatuksensa, huolista iloihin, ja tuntevat empatiaa toisiaan kohtaan. Osallistujat kuuntelevat aktiivisesti ja puhuvat omasta ymmärryksestään. 

Toinen esimerkki olisi unitaariuniversalismi; olen seurannut amerikkalaisen seurakunnan, Unity Temple, palvelusten livestriimejä. Toisin sanoen, voi olla merkityksellistä hengellisyyttä ja yhteisöllisyyttä moninaisista taustoista tulevien ihmisten kesken, ilman että edes puhutaan jumalasta, rukoillaan tai luetaan pyhiä kirjoituksia, tai ylipäänsä ollaan yhden uskonnon alla, mutta symbolit ja rituaalit voivat olla silti tärkeitä yhdistäjiä. Henkilökohtaisesti tunnen syvää mielenkiintoa unitaariuniversalismia kohtaan: se ei ole ristiriidassa buddhalaisuuden kanssa, vaan siinä on tilaa myös sille. 

Jonkinlainen avaus asian tiimoilta on tehty, kun ystäväni tarjosi minulle luettavaksi kirjoitustaan teologiastaan, ja kerrankin suoraan ja rehellisesti kerroin hänelle joitain tosiasioita niin kuin ne koin, ja vastaanotto oli yllättävänkin suopea. Yritin tehdä selväksi miten perusteellisesti olen jättänyt kristinuskon taakseni. 

Se tulisi vielä selvemmäksi jos muistuttaisin mitä kautta sen tein - hän kyllä tietää, vaikka ei varmasti tajua miten merkityksellinen se vaihe minulle oli (ja on!) - mutta hänellä on perinteisiä kristillisiä pelkoja ja ennakkoluuloja esteenään, jonka takia olen välttänyt viittaamasta asiaan.  😈

Voisimmeko vain yhteisymmärryksessä todeta, että meitä eivät kiinnosta samat asiat, joten niiden perustalle emme voi mitään rakentaa yhdessä. Mitä minä en ymmärrä, on se vaiva mitä hän näkee siitä mihin minä uskon, ja juuri se saa minutkin vaivaantumaan. 

Silti on mielenkiintoista miten minäkin koen että henkisyyteni on jollain tavalla yhteydessä syvimpään minuuteeni, joten jos et yhtään ymmärrä henkisyyttäni, et mitenkään voi koskaan ymmärtää minua syvemmin! Ei liene ihme, että koen olevani melko yksin tässä suhteessa. Mutta samalla sanoisin, että sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä sanoiksi puettujen ajatusten kanssa. Paradoksi. Yhteys ja jakaminen on mahdollista, myös ja nimenomaan ilman sanoja. 

Totta kyllä, minä identifioidun Nichiren-buddhalaiseksi, hyväksyn sen perustavat opit ja noudatan sen traditioita harjoituksessani; silti minulla on myös aivan oma filosofiani, joka on muotoutunut itsestään elämän myötä, ja jota olen yrittänyt hahmotella kirjoituksessani "minun tieni", johon viittaan edellä  linkin kera - yrittänyt, koska sanat ovat vaillinaisia. 

Joskus näkee sanottavan, että buddhalaisuus ei ole uskonto vaan filosofia, mutta se on mielestäni yksipuolinen näkemys, kenties maallistuneiden länsimaalaisten suosima. Se riippuu paljon harjoittajasta itsestään ja hänen koulukunnastaan. Buddhalaisuus on myös uskonto. Oma asenteeni siihen on selkeästi enemmän uskonnollinen kuin filosofinen, ja Nichiren-buddhalaisuus on nähdäkseni lähempänä uskontoa kuin jotkut muut koulukunnat. Minun oma filosofiani taas sulkee sisäänsä harjoittamani uskonnon saumattomasti, mutta se ei tyhjene siihen. Hengellisyyteni käsittää moninaisia aspekteja, koska ihminen on moninainen olento. 

Katsaus kuluneeseen vuoteen

Muokattu 27.2.2023: Lisäämäni YouTube-video oli poistettu palvelusta.

Ukrainan sota

Vuoden alussa alkoi Ukrainan sota. Se ahdisti minua pari ensimmäistä viikkoa. Nyt kun sota vain jatkuu ja jatkuu, olemme nähneet Venäjän surkeuden ja Ukrainan menestyksen, on valitettavasti käynyt juuri niin kuin pelkäsin: olen tottunut siihen. En enää edes viitsi seurata uutisia, sodasta on tullut vain yksi konflikti muiden joukossa. Se on kai inhimillistä, jos et ole keskellä itse tapahtumia, mieli etsii jo seuraavaa kohdetta. Toisaalta, kun rukoilen Gongyossani (katso sivu Harjoitus), "rukoilen vilpittömästi Buddhan suuren pyrkimyksen puolesta: mielen puhdistamisen avulla synnytettyä rauhaa maahan", en ole oikeastaan aiemmin tajunnut tuota aktiivista puolta asiassa: kyse on ennen kaikkea oman mielen puhdistamisesta, joka edistää rauhan syntymistä laajemminkin. Tästähän puhutaan myös YouTube-videolla, jonka linkitin julkaisuuni, jossa aiheena oli Ukrainan sota. Jo Pekka Ervast kirjoitti samasta asiasta Jeesuksen vuorisaarnaan liittyen, kun puhutaan että ei pitäisi vastustaa pahaa (pahalla): hyvä ei taistele, se voittaa, kun vahvistan hyvää itsessäni ja näytän esimerkkiä. Usein ihmetellään mitä yksi ihminen muka mahtaa suurten, pelottavien asioiden edessä, ja kuitenkin siitä se aina alkaa, yksilöistä, meistä itse kustakin omalla kohdallamme. Ei valtioista, ei yrityksistä. 

Virtuaalinen osallisuus

Alkuvuodesta osallistuin muutaman kerran San Franciscon alueen Nichiren Shu-temppelin Gongyoon  Zoomissa, josta mainitsen vuoden takaisessa kirjoituksessani. Pidin siitä kyllä, mutta se päättyi minun osaltani (ainakin toistaiseksi) siihen kun minulta ryhdyttiin tinkaamaan että pistäisin kameran ja mikrofonin päälle ja esittelisin itseni! Siihen en ollut valmis. Kun aikoinaan (1998) tutustuin Kristiyhteisöön, johon yhä kuulun väestörekisterissä, kävin jumalanpalveluksissa säännöllisesti, mutta tulin ja menin puhumatta kenenkään kanssa; siinä vaiheessa se oli minulle tarpeen ja minulle myös sallittiin tuo vapaus - olisi ollut häiritsevää, jos joku olisi tullut puhumaan minulle. Sitä kesti ehkä vuoden, mutta sitten kun olin valmis ottamaan askeleen läheisempään suhteeseen, aloin käydä myös muissa tilaisuuksissa ja minusta tuli hyvin aktiivinen seurakuntalainen, joka oli usein näkyvässä roolissa. 

Olen kokenut sikäli helpommaksi ottaa osaa YouTubessa striimattuun unitaariuniversalistiseen palvelukseen Amerikasta - kukaan ei edes voi odottaa että sinun pitäisi olla jotenkin esillä, saat vain rauhassa seurata. Sekin tosin jäi lähes vuodeksi, ja vasta loppuvuonna olen yrittänyt taas enemmän osallistua. Pyrkimykseni on pyhittää sunnuntaini kotoilupäiväksi, johon se voisi kuulua osana, mutta olen myös alkanut katsoa aina muutaman eri koulukunnan videon Nichiren-buddhalaisuudesta, mm. Lootus-sutran tulkinnasta: nimenomaan usko, harjoitus ja opiskelu ovat peruspilarit, joita jo Nichiren itse korosti. Ainakin nämä ovat hyödyllisiä YouTube-kanavia tässä tarkoituksessa (Soka Gakkai Internationalin materiaalia löytyy netin täydeltä, joten se ei ole mukana; itse olen vähän kyllästynyt siihen, saanut yliannostuksen):

The Lotus Sutra Lab (Rissho Kosei-kai)

Nichiren Bay Area (Nichiren Shu)

Threefold Lotus Kwoon 

Heartstopper

Jos olet seurannut blogiani, vuoden suurin ilmiö minulle oli tietenkin Heartstopper. Nähtyäni sen ensimmäisen kerran toukokuun alussa - ja katsoin sarjan kaikkiaan 18 kertaa peräkkäin - mieleni oli jossain aivan toisessa tilassa varmaan kolme kuukautta; sitä olen yrittänyt kuvata monissa kirjoituksissani (4) aiheesta. Se oli ehdottomasti pääasiassa positiivista, vaikka siinä sivussa myös ei-niin-miellyttäviä oivalluksia omasta elämästä nousi esiin, mutta joskus sekin on välttämätöntä. Toinen kausi on kuvattu syksyllä ja julkaistaan joskus vuonna 2023. 

Heartstopper-"alttarini"

Edesmennyt puolisoni

Yksi niistä oivalluksista koski edesmennyttä puolisoani, jonka kanssa elin melkein 19 vuotta. Hänen kuolemastaan tuli kuluneeksi tänä vuonna seitsemän vuotta, ja puhutaan "seitsemän vuoden sykleistä" ihmiselämässä: todellakin, jokin on tullut nyt päätökseen. Tämä oli ensimmäinen vuosi, kun en ole käynyt vanhalla kihlapaikallamme metsässä, järven rannalla, "pyhiinvaelluksella". Se on vähän hankalan matkan päässä, enkä tuntenut siihen suurempaa tarvetta. Tosin se on myös neljän rakkaan kissan tuhkien viimeinen leposija, joten eiköhän siellä vielä tule käytyä...

Sanon vain sen verran, että masentuneen ihmisen kanssa on raskasta elää, ja vielä kun siihen liittyy alkoholismi, ollaan tosi syvässä suossa. Kenenkään ei pitäisi soimata itseään jos ei jaksa; ei ole oikein uhrata omaa elämäänsä jonkun toisen vuoksi, jota ei kuitenkaan voi pelastaa. On lupa ajatella itseään ensin. Eikä siinäkään ole kaikki; kenties pääsen blogikirjoituksissani joskus vielä siihen aikaan kun tutustuimme. Olimme ehkä alun alkaenkin pari jonka ei olisi pitänyt olla, mutta asia mutkistuu jos alkaa miettimään miten elämäni olisi mennyt ilman häntä, ihan käytännön olosuhteiden kannalta... olisinko jäänyt asumaan äitini nurkkiin maalle ja pysynyt ahdasmielisen lahkon jäsenenä? Olin siis ahtaalla sekä fyysisesti että mentaalisesti, joten ilman muuta puolisoni myötä tapahtui myös suurta vapautumista, vaikka siihen sisältyi paljon tuskaa ja ristiriitaa. Mutta oliko mitään oikeaa syytä miksi pysyimme yhdessä niin monta vuotta, paitsi tottumus, miellyttämisen halu, muutoksen pelko, huoli hänestä... 

Ystäväni

Paljon olen kirjoituksissani vuosien varrella niin ikään viitannut erääseen ystävääni, ja pohdiskellut suhdettamme. Vuonna 2022 kaikki tuntui kärjistyneen (vai pitäisikö sanoa, "taas kerran"?), ja se alkoi alkuvuodesta hänen lähettämästään sähköpostista, jota olen käsitellyt omana julkaisunaan. Voinko edes kutsua häntä "ystäväksi"? Tarkoitan, eikö hän ole vaivihkaa jo aikaa sitten "pudonnut" kavereiden kategoriaan? Kuten joskus olen kertonut, olen jo nuorena jakanut tuntemani ihmiset kolmeen ryhmään - ystävät, kaverit, tuttavat - jotka muodostavat ikään kuin kolme laajenevaa piiriä ympärillesi, eikä niitä voi sekoittaa keskenään. Enhän pysty uskoutumaan hänelle, mikä on kenties tärkein ystävyyden tunnusmerkki, mutta kenelle sitten pystyn? Oikeastaan se vaatii minusta täysin ulkopuolisen ammattilaisen - esim. terapeutti tai pappi. Jälkimmäistä olen käyttänyt aina vuoden alussa, eikä se nykyään ole edes kovin uskonnollinen tapa; pappi vain on helpommin tavoitettavissa.  Toisaalta, olenko minä koskaan ollut YSTÄVÄ hänelle? Minulle ei ehkä kannata uskoutua, en ole sen arvoinen. Asia kärjistyi nimenomaan minun mielessäni; hän ei siitä taida mitään tietää - enhän ole kertonut, tapani mukaan. (Osa minusta melkein toivoisi, että hän vahingossa löytäisi blogikirjoitukseni aiheesta.)

Olisiko niin, että minä projisoin häneen piirteitä, joista en ole pitänyt itsessäni ja niin ollen torjunut? Esim. hänen "hyveellinen" moraalinsa on minulle huonoa moralismia - olenhan myös itse aikoinaan elänyt tiukkapipoisen vaiheen. Hänelle se vain ei ole vaihe. Paras vastaus hänen uskonto-kysymyksiinsä olisi yksinkertainen, "ei kuulu sulle!" Uskonto on henkilökohtainen asia, joka  koskettaa sisintäsi, sinulle pyhiä arvoja. Onko siis ihme jos itsekin olen vähän herkkänahkainen sen suhteen? Hän ei voi ymmärtää ajatuksiani, koska ei ole itse samassa kohtaa (tähän tosin kätkeytyy se ongelmallinen ajatus, että minä olen pidemmällä kuin hän... vaikka se olisi tottakin, eihän niin sovi ajatella eikä varsinkaan sanoa). Suoraan sanoen välttelin häntä kuukausia. Vasta joulun alla halusin tavata, koska se on tapana; ostin jo perinteeksi muodostuneen teepaketin lahjaksi ja tarjosin teen kahvilassa. Mietin joskus onko sekin itseasiassa minulle vallan osoittamista sen sijaan, että tekisin sen vain hyvää hyvyyttäni; tiedän, että hänelle se ei tulisi mieleenkään. Oli miten oli, se oli oikein hyvä kohtaaminen, josta jäi hyvä mieli. Me vain jutustelimme niitä näitä - sen kaltainen tapaaminen on aina antanut minulle eniten, ei mikään muka-syvällisyys - ja taisin jopa tuntea häivähdyksen sympatiaa häntä kohtaan: hänellä on omat pitkäaikaiset vaikeutensa, joista voisin sanoa yhtä sun toista, mutta se ei ole minun asiani eikä kuulu tähän. Olin valmistautunut pitkään rukoilemalla hänen puolestaan Gongyossani; se on aina hyvä ajatus, positiivisen energian lähettäminen. Tärkeintähän olisi vain kohdata ihmisenä toinen ihminen, eikä esim. kohdata buddhalaisena kristitty. 

Korona

Alkuvuodesta minäkin lakkasin käyttämästä maskia joukkoliikenteessä ja kaupoissa. Sain riskiryhmään kuuluvana kolmannen rokotuksen. Elokuun alussa sitten sairastin Covidin. Se todettiin testissä virallisesti. Ensin tein kaksi kotitestiä, joista eka näytti positiivista ja toinen negatiivista. Eivät ne oireet olleet rankkoja, kuin tavallista flunssaa (nenä vuoti), mutta tavallista sitkeämpi se oli ja kärsivällisyys olikin jo koetteilla: kesti toista viikkoa, ennen kuin päivittäinen kuume lakkasi. Vain yhtenä päivänä se oli lähes 39, muuten sellaista 37,5 astetta. Kahden kuumeettoman päivän jälkeen uskalsin lähteä kotoa, kuten ohjeissa sanotaan. Maku- ja hajuaistini palautuivat onneksi päivissä; olen kuullut tapauksista, jolloin ne ovat olleet poissa jopa kuukausia. Mutta vielä pari viikkoa eteenpäin minulla oli epämääräisiä oireita: on/off aristusta kurkussa, joka tuli ja meni noin joka toinen päivä, älytöntä hikoilua levossa ja voimattomuuden tunnetta. Minun ei ehkä olisi pitänyt niin pian aloittaa kuntoilua uudelleen. Mutta kaiken kaikkiaan korona tuntuu menneen talven lumilta: siitä on tullut yksi virus muiden joukossa, enkä ole huolissani. Kuitenkin jos se noin lievänä vaivasi noinkin pitkään, en totisesti haluaisi sairastaa sitä yhtään ärhäkkäämpänä. Aion kyllä ottaa neljännenkin rokotuksen. 

Kesäloma

Kesäloma oli erinomaisen onnistunut: en laatinut ainuttakaan listaa mitä pitäisi tehdä ja missä käydä. Otin rennosti. Se oli lepoa, kuten pitäisikin; ei suorittamista. Ainoa paikka missä kävimme kotikaupungin ulkopuolella, oli Ähtäri ja Tuuri, josta on muodostunut jokavuotinen perinne. 

Työni

Työssäni olen vihdoin täysin tyytyväinen, päästyäni lokakuussa eroon vanhasta kohteesta, jossa minua vastentahtoisesti käytettiin sijaisena (sopimus päättyi). Nyt saan olla yhdessä kohteessa, jossa viihdyn mainiosti, ja kaiken lisäksi aloin tehdä omasta tahdostani pelkkää iltavuoroa vuorotyön sijasta. Rakastan omaa rauhaani. Minulla on myös ollut tilaisuus vertailla muiden työn jälkeä omaani, ja vaikka se kuulostanee omahyväiseltä, olen vakuuttunut siitä että teen erittäin hyvää työtä! Minulla on silmää yksityiskohdille ja erinomainen työetiikka; hyvin tehty työ tuottaa minulle tyydytystä. Lisäksi pidän huolta kunnostani, joten jaksan hyvin; työnihän on fyysistä. En ymmärrä kollegoita, jotka valittavat työn raskautta tai kiirettä; se kuuluu työn luonteeseen, toisinaan. On jokaisen velvollisuus huolehtia omasta jaksamisestaan, ei vain työtä varten, vaan yleensäkin elämää. 

Hatari

"Welcome to the society of the Spectacle; welcome to Hatari." 

Hatari 8.10.2022 Korjaamo, Helsinki

Lokakuussa kävimme puolisoni kanssa Helsingissä islantilaisen Hatarin keikalla. Olen fanittanut bändiä vuoden 2019 euroviisuista asti, ja samana vuonna myös näimme heidät edellisen kerran, ennen kuin korona iski. Heillä ei ole ainuttakaan kappaletta, josta en pitäisi. Katso esim. YouTube-kanavani Hatari-soittolista; sis. sekä virallisia videoita, audioita, että live-esityksiä, myös Helsingistä 2019 ja 2022. Katso myös: Hatari Translations. Minusta on hienoa että he laulavat omalla äidinkielellään; islanti kuulostaa kiehtovalta. Hatarin lyriikat eivät ole mitään lemmenlurituksia, joita maailma on väärällään. Biisien nimetkin sen kertovat, esim. "viha vallitsee", "ei armoa", "kuvotus", "korruptiotanssi"... Otetaanpa esimerkiksi kappale Ódýr ("halvalla") jonka olen joskus suomentanut englanninkielisestä käännöksestä: 

Vuodet livahtavat sinulta kuin roskiin viskatut leivänmurut

Ne kasaantuvat särkyneiden unelmien kekoihin

Katsot taaksepäin ja ajattelet:

Miksi myin itseni -

Miksi myin itseni -

niin halvalla?

Yöt jotka sinulla on jäljellä on luettu

Elämäsi on loppuun palanut natsa tupruavassa tuhkakupissa

Katsot taaksepäin ja ajattelet:

Miksi myin itseni -

Miksi myin itseni -

Kun tuhkasi osuvat arkkuusi, kukaan ei muista kuka olit

Mikään ei ole niin kulunutta kuin loppumaisillaan oleva elämä

Et pysynyt tarpeeksi päättäväisenä jotta kukaan välittäisi muistaa sinua

Mikä tulee seuraavaksi, on musta yön kuilu ja ikuinen murhe pohjattomassa unohduksessa

Kätkeydyn lakanan alle

jonka kylmä on peittänyt

yö tuijottaa hiljaa

se kertoo tarinoita

Tyhjyys lähestyy

paljasjaloin, taistelen vastaan

Sijaan kuolinvuoteeni

Sijaan kuolinvuoteeni

Vuodet livahtivat sinulta kuin roskiin viskatut leivänmurut

Ne kasaantuivat särkyneiden unelmien kekoihin

Kuinka usein katsoit taaksepäin ja ajattelit:

Miksi myin itseni -

Miksi myin itseni -

Niin halvalla?

 Joidenkin määritelmien mukaan he sekoittavat teknoa, punkia ja industrialia. Minun musiikkimakuni on hyvin monipuolinen, kuten voi havaita kanavaltani. 

Hatari 8.10.22 Helsinki: Sooda-rituaali

(Video alkaa nurinkurisesti, mutta kääntyy pian oikein päin: oma moka, enkä osaa editoida sitä enempää.) Kuorokappale on nimeltään "Nunquam Iterum" ("Ei koskaan enää"), ja on peräisin Hatarin levyltä Neyslytrans. Sen jälkeen kuullaan ensitahdit saman levyn kappaleesta Niðurlút ("Alakuloinen"), joka toistaa edellisen lyriikoita.

Tämä oli lähes illan kohokohta, jota kaikki osasivat odottaa: näkisin sen niin, että se korostaa fanikulttuurin tietynlaista samankaltaisuutta uskonnon harjoitukseen nähden. Mehän palvomme idoleitamme, eikö niin? Rituaalissa käytetään aina jotain paikallista limonadia (se oli punaista; tarkemmin en nähnyt). Minut Hatari on saanut jopa kiinnostumaan uudella tavalla heidän kotimaastaan, tuosta luontonsa puolesta hyvin omaleimaisesta saaresta. Missä muualla vanhat jumalat olisivat vielä yhtä voimissaan?

"Me olemme kaikki Hatari!" 

Kuntoilu ja ruokavalio

Säännöllinen kuntoilurytmini on pitänyt koko vuoden, ja samoin uudistettu ruokavalioni, joka on vain tarkentunut: kehoni tietää mitä se tarvitsee, ja olen lisännyt arkisin välipaloja jotta jaksan töissä ilman nälkää ja heikotusta. Laihduin vuoden 2021 syksystä vähitellen 10 kg, ja olen taas samoissa mitoissa kuin olin vuosikausia nuorempana. Ei ole mitään vippaskonstia, vain se vanha sääntö että kuluta enemmän kuin syöt. Tahdonvoimaa se vain vaatii, ja sitä minulla on kun päätän jotain. Pidän itse itsestäni enemmän tällaisena, ja vain sillä on väliä. Ja pääasia on toki, että tuntuu hyvältä ja jaksaa paremmin! Nautin rutiineistani; ne ovat ikään kuin arkipäivän rituaaleja, jotka rytmittävät elämää. 

1990-luvun ajan henki

Aloitin tässä blogissa edelleen jatkuvan projektini eli vanhojen (pääasiassa) 1990-luvun päiväkirjojeni läpikäymisen. Jo vuoden 1990 kohdalla kiinnitin huomiota seikkaan, joka tuntui olevan ajan henki: lähin esimieheni siviilipalvelusaikana toistuvasti muka huumorin varjolla piikitteli minua erittäin ilkeästi, ja se meni aivan henkilökohtaisuuksiin, esim. finnini, joka muutenkin oli arka asia siinä iässä. Lisäksi hän, noin kolmikymppinen mies, harrasti härskejä vitsejä naisvaltaisessa toimistossa. Ymmärrän, että se oli ajan henki, koska olen tänä vuonna kuunnellut myös YLEn podcastin Radio Mafian historiasta, joka alkoi 1990. Minäkin kuuntelin kanavaa tuolloin. Eduskuntaa myöten keskusteltiin sen kielenkäytöstä. Kun aikuinen mies suorassa radiolähetyksessä kysyy alaikäiseltä tytöltä, "no, jokos oot hässiny?", sillä olisi vakavia seurauksia tänä päivänä. Aikaisemmin olen itsekseni pohtinut asiaa aikakauden huumorin valossa, esim. 1985-87 tehty kotimainen sketsisarja Soitinmenot, josta pidin, ja yhä muistan monet jutut. Liitin tähän alunperin YouTubesta esimerkkinä yhden  sketsin, jossa käytetään n-sanaa ja valkoihoinen näyttelijä on maskeerattu tummaksi, mutta myöhemmin se poistettiin palvelun ehtojen rikkomisen vuoksi: erinomainen esimerkki sinänsä! (Ties vaikka joku tämän blogin lukija olisi sen ilmiantanut...)

Päiväkirjoistani löysin myös maininnan, kun Virtain abit penkkareissaan 1990-luvun alussa olivat naamioituneet mustiksi. Kaikki tämä on sitä samaa ajan henkeä. Mutta vasta nyt kun luin miten minua tuolloinen esimieheni kohteli, tajusin toden teolla. Ilmeisesti ymmärrys usein vaatii sen että asia koskettaa jotenkin omakohtaisesti. Kun valitetaan että "enää ei voi sanoa yhtään mitään", niin kaikkea ei pitäisikään saada sanoa, ei silloin kun se loukkaa jotakuta. Amerikkalainen "sananvapaus" näyttäytyy minulle juuri vapautena loukata ihmisiä. Sitä on turha ihannoida. Kyllä tämä on eteenpäin menevää kehitystä. Joskus kehitys myös väkisin käännetään taaksepäin, kuten HLBTQ-ihmisten oikeudet Venäjällä, joita ei ole, ja se on silmiinpistävän räikeä loukkaus ihmisyyttä vastaan. Niin voi tapahtua - mikään ei takaa ettei myös Suomessa - ja sitä on syytä varoa! 

Demiseksuaalisuus?

Joulukuussa koin uuden oivalluksen itsestäni: voisiko olla, että minä olen demiseksuaali? Se selittäisi tietyt asiat: olen periaatteessa hyvin avoin ja liberaali seksuaalisuuden suhteen, inhoan kaikkea moralismia ja fantasiat voivat olla mitä vain, mutta käytännössä asia on hiukan toisin. Olen usein korostanut eri yhteyksissä, miten tärkeänä pidän tunteita. Hiukan epäröin siinä kohtaa kun demiseksuaalisuus luetaan aseksuaalisuuden piiriin kuuluvaksi, ja pidän itseäni kuitenkin melko seksuaalisena. Toisaalta minulla on kokemusta myös täydellisestä selibaatista, ja tiedän miten helppoa se minulle loppujen lopuksi on.  

Myös vaadittujen tunteiden voimakkuutta tai syvyyttä korostetaan mielestäni tarpeettomasti monilla nettisivuilla, joissa demiseksuaalisuudesta puhutaan; kokemuksen perusteella minun ei tarvitse välttämättä edes ihastua henkilöön, saati rakastua: minulle riittää että tunnen toisen vaikka lyhyen aikaa (ei siis vain yhden tapaamisen perusteella) ja pidän hänestä jollain tapaa ihmisenä. Se karsii satunnaiset jutut ventovieraiden kanssa, ja ylipäänsä seksin ensitapaamisella. "Friends with benefits", kenties. En ole siis varma sovinko yleiseen määritelmään, mutta toisaalta eikö seksuaalisuudessa aina ole yksilöllistä vaihtelua hyvin paljon, ei se voi kenenkään kohdalla olla kaavamaista. Kukaan ei voi tulla sanomaan että kokemukseni on vääränlainen, koska se ei ole täsmälleen samanlainen kuin hänellä. 

"Tunteellisuuteni" vaikuttaa siihenkin, että pelkkä mekaaninen jyystö ei viehätä, vaan pitää olla hellyyttä mukana. Intiimin kanssakäymisen kahden ihmisen välillä ei koskaan pitäisi olla merkityksetöntä - miksi sitä sitten edes harrastaisi. Olen toki kokeillut yhden yön suhteita, joskin hyvin kauan sitten ja vain muutaman kerran, koska tulin varsin pian tietoiseksi siitä miten tyhjäksi se minut jätti. Eikä sillä ole tosiaan mitään tekemistä moraalin kanssa. Minähän melkein kadehdin heitä jotka pystyvät vaihtelemaan partnereita tuosta vaan ja panevat menemään. Ei sillä ettenkö siihen kykenisi, en vain tunne oloani tarpeeksi mukavaksi ja turvalliseksi siinä tilanteessa jonkun täysin tuntemattoman kanssa. Avioliitossani minulla olisi lupa ja vapaus, mutta olen käyttänyt sitä vain kaksi kertaa, kahden eri ihmisen kanssa, jotka sopivat tässä asettamiini raameihin, vaikka se jäikin sitten siihen; toisin sanoen, kertakin on ok, kunhan muut ehdot täyttyvät, eikä ehdoton monogamia ole välttämätöntä. (Katso myös: "Seksi ja kuolema".) Olemme ehkä aika samanlaisia tässä(kin) suhteessa puolisoni kanssa; tästä lisää seuraavassa kappaleessa, postauksen lopussa. 

Ei todellakaan ole kyse siitä että haluaisin vähemmän tunnetun, hienolta kuulostavan leiman. Kaukana siitä. On iso kynnys että hyväksyisin olevani mitään muuta kuin "ihan vain tavallinen homo", samoin kuin että suostuisin mieltämään demiseksuaalisuuden omalla kohdallani itsenäiseksi seksuaaliseksi suuntautumiseksi. Minulle se on vain selittävä lisämääre. Olen joka tapauksessa sellainen kuin olen, liimasin itseeni jonkin etiketin tai en, mutta voihan se tiivistää yksilön kokemuksen omasta seksuaalisuudestaan ytimekkäästi. Se vain sanoo sen minkä olen aina tiennyt itsestäni. Silti minun täytyy selittää mitä se minulle tarkoittaa. Minäkin kuulun siihen "vanhaan koulukuntaan", joka on ihmetellyt näitä lisääntyneitä itsemäärittelyjä; halutaanko ihmiset luokitella yhä pienempiin kuppikuntiin? Ehkä sen ymmärtää sitten kun itsensä löytää jostain kategoriasta, ja oivaltaa että jotkut ihmiset kokevat tällä tavalla - en ole ainoa - koska tämä kategoria on luotu. Eivät ne tyhjästä ole syntyneet. 

Introversio

Mielenkiintoista oli kuulla YLEn Valheenpaljastaja-podcastin jakso 2: "Me olemme sekä ekstrovertteja että introvertteja." Tässä sarjassa "liikutaan yleisten käsitysten, mielipiteen muodostamisen ja harhaluulojen maailmassa. Opiskellaan myös väärinkäsityksen anatomian alkeita ja tullaan tietoisemmaksi uskomusten ja väittämien suhteen." Johanna Vehkoon vieraana jaksossa on persoonallisuustutkija Sointu Leikas, ja seuraavat rivit on poimittu suoraan ohjelmasta. 

Introverttiydestä on kuulemma tullut ainakin some-meemien maailmassa coolia. Se on hyväksyttyä ja jopa tavoiteltava olotila. Ehkä kulttuurillisena "backlashina" ekstroverttien hypettämiselle introvertit elävät nyt jonkinlaista nousukautta. Monet ihmiset uskovat vakaasti siihen, että ihmiset ovat joko introvertteja tai ekstrovertteja. Mutta todellisuudessa nykytutkimus ei tue tätä käsitystä. Valtaosa meistä on jotain siltä väliltä. Tieteellisen persoonallisuuspsykologian valossa ekstroversio/introversio on piirredimensio ("jana"), jossa ihmiset sijoittuvat johonkin kohtaan, ja suurin osa sijoittuu johonkin keskivaiheille. Sen perusteella varsinaisia ekstrovertteja ja introvertteja olisi aika vähän, ja ihmisten luokittelu kahteen ryhmään ei vastaa persoonallisuuspsykologian tieteellisesti perusteltua käsitystä. Ihmisiä ei voi käsitellä luokkina, vaan dimensioina ja niiden yhdistelminä. 

Myöskään käsitteiden alkuperäinen keksijä, Carl Jung, ei itse ajatellut että ihmiset jakautuisivat kahteen ääripäähän, vaan hän kirjoitti että suurin osa ihmisistä on ambivertteja eli jotain siltä väliltä. 

Jo 1960-luvulla tutkimusten perusteella huomattiin, että persoonallisuuden piirteet eivät ylipäänsä kovin voimakkaasti ole yhteydessä käyttäytymiseen yksittäisessä tilanteessa.  

Vuosituhannen vaihteessa kokemusotanta-tutkimukset osoittivat että valtavan paljon suurempi osa (karkeasti arvioiden 70%) vaihtelusta seurallisuudessa, sosiaalisuudessa, ekstroversiossa tapahtuu ihmisten sisällä kuin ihmisten välillä. Joka ikinen meistä, riippumatta siitä miten sijoitumme ekstroversio/introversio dimensiolla, käyttäytyy jatkuvasti jokapäiväisessä elämässään todella ekstrovertisti, todella introvertisti, ja kaikkea siltä väliltä. 

Ekstroversio-piirteeseen kuuluu jo käsitteellisesti energisyys, se on yksi alapiirre. Väsyvätkö introvertit seurallisuudesta enemmän kuin ekstrovertit? Sitä on jonkin verran tutkittu, ja mitään evidenssiä sellaisesta ei ole. Saattaa olla että kaikki ihmiset väsyvät seurallisesta käyttäytymisestä jonkin verran, mitään ekstroverttien ja introverttien välisiä eroja tässä yhteydessä ei ole tämän hetkisen tiedon valossa. 

Jos ihminen selittää sosiaalista vetäytymistään sillä että on introvertti, niin kuitenkin ekstrovertin käyttäytymisen seuraukset ovat aivan samanlaisia introverteille ja ekstroverteille. On paljon hyvää tutkimusta siitä, että ekstrovertti-käyttäytyminen tekee meidät iloisiksi, ja se koskee kaikkia. Joissain tutkimuksissa hyödyt introverteille saattavat olla jopa suuremmat kuin ekstroverteille. 

Nämä eivät ole enää pelkästään tieteellisiä käsitteitä, niiden merkitys on laajentunut. Jos ihmiset käyttävät niitä selittämään ja ymmärtämään itseään, sehän on vain hyvä asia. Niistä on tullut sosiaalisia identiteettejä, joita ihmiset omaksuvat ja selittävät omaa käytöstään itselleen ja muille niiden avulla. Jos lukitsee oman identiteettinsä näiden kategorioiden sisään, voi jäädä paitsi monesta, voi arvioida väärin erilaisen toiminnan seurauksia itselleen. Mutta meidän persoonallisuuden piirteemme eivät määrää meidän käyttäytymistämme! Käyttäytymisemme vaihtelee hyvin paljon tilanteen mukaan. 

Esimerkiksi tunnetulla Myers-Briggsin testillä ei ole mitään tieteellistä pohjaa. Se ei ole empiirisesti perusteltu tai tieteellinen testi ylipäänsä. Jos ihmiset kokevat että heidän saamansa kirjainyhdistelmä kuvaa heitä, ei siinä ole mitään vikaa, mutta sitä ei pitäisi käyttää esim. työhönotossa ja asioissa missä siitä on ihmisille oikeasti seurauksia.  

Niin. Minäkin olen purematta niellyt populaarin käsityksen introversiosta ja käyttänyt sitä keppihevosena. Lukiessani Facebookin "tietoisesti introvertti"-ryhmän postauksia olen kyllä usein ajatellut, että "en minä sentään noin introvertti ole"; en oikeastaan ole kyennyt samaistumaan siihenkään porukkaan, joka pitää itseään introverttina. Usein heidän näkemyksensä ovat tuntuneet ärsyttävän yksinkertaistetuilta: "Koska olen introvertti, olen tällainen enkä voi tehdä sitä ja tätä..." 

Mutta se voi siis olla samanarvoinen asia kuin se että olen Vesimies: ja minä tunnistan itsessäni "Vesimiehen piirteitä" hyvinkin paljon. Olen itse arvioinut että puolisoni olisi ambivertti, koska hän eri tilanteissa käyttäytyy silmiinpistävästi hyvin ekstrovertisti ja hyvin introvertisti, mutta näyttää siltä että jos hän on sitä, niin sitten olen minäkin. 

Puolisoni kertoi että muuan Facebook-kaveri (ohimennen livenä nähty) kumppaneineen kutsui meidät kylään uutena vuotena, mutta häntä arvelutti ettemme tunne tarpeeksi hyvin. Ymmärrän hänen ajatuksensa. Pulmallista on vain se, että miten voisi oppia tuntemaan ketään tarpeeksi hyvin, kun sille ei anna mahdollisuutta. Eikä meitä juuri minnekään kutsuta, koska emme tunne montaakaan ihmistä. Viihdyn niin itsekseni kuin puolisonikin kanssa, mutta onhan se aika rajattu elinpiiri. Periaatteessa olen avoin mahdollisuudelle, usein vain alan epäröidä ja ihmiset todennäköisesti myös näkevät minut etäisenä ja vaikeasti lähestyttävänä. 

Minä olen aina valmis vastaanottamaan uutta tietoa ja korjaamaan käsityksiäni, sen sijaan että takertuisin jääräpäisesti vanhaan. Koko elämäni on todistus siitä. (Ja kun vähänkin katsoo ympärilleen ja pitää korvansa avoinna, huomaa nopeasti että läheskään kaikki ihmiset eivät siihen pysty! Tunnen heitä myös henkilökohtaisesti, esim. ystäväni, josta kerroin.) Käytäntöön soveltamisessa olisi vielä parantamisen varaa... 

Joten tervetuloa uusi vuosi ja hyvästi vanha! Tuokoon se myös jotain uutta elämääni, ehkä jopa uusia ihmisiä?  

Kaiken kaikkiaan voi todeta, kuten ennenkin olen tehnyt, että ongelmat ovat todella pieniä kun ne ovat vain omassa mielessä: koska olet luonut ne itse, tai tehnyt niistä ongelmia liiallisella ajattelulla, voit ne myös itse ratkaista. Tiedän olevani etuoikeutettu kun voin näin sanoa, ja yritän muistaa olla kiitollinen elämästäni ja kaikesta mitä minulla on.