Vuoden vaihtuessa

Ensimmäiset kokemukset meditaatiosta hankin päälle parikymppisenä (1990-luvulla) totuuden etsijänä, ammentaen ennen kaikkea teosofiasta ja new age-uskomuksista. Muodostin itse päivittäisen harjoitukseni - joka jo silloin tapahtui kotialttarin ääressä - monista eri lukemistani ohjeista, poimien jotain sieltä ja jotain tuolta. Meditaationi sisälsi new age-tyyliin hyvin paljon visualisointia, ja pyrin suorastaan ajallisiin ennätyksiin: tunti ei ollut mitenkään ihmeellinen saavutus. 

Kun liityin gnostilaiseen mysteeriokouluun, Lectorium Rosicrucianum, yllättäen esim. meditaatiota ei suositeltu ensinkään ja luovuin siitä. Muutaman vuoden kuluttua luovuin myös koulun jäsenyydestä. Kesti silti vielä kauan päästä siitä kokonaan yli. 

Myöhemmin elämässä aloin harjoittaa hiljaista zazen-meditaatiota osana iltahartauttani ollessani vielä kristitty; kävin paikallisessa zendossa kurssin, ja jonkin aikaa silloin tällöin osallistuin heidän ryhmäistumisiinsa. Zazen on ulkoisesti aina samanlaista: silmät puoliavoinna katse suunnattuna hiukan alaspäin tuijotetaan tyhjää seinää. Näin ei toisaalta vaivuta haaveiluun, mutta vältetään silti aistiärsykkeitä. Istumisen tarkoitus on vain istuminen. Muutoin zenissäkin on eri metodeja alkaen hengityksen laskemisesta. Itse koin alusta asti omakseni "tekniikattoman tekniikan"; annat vain ajatusten mennä menojaan ja pysyttelet mieli valppaana ja tarkkaavaisena. Toisin kuin missään muussa kokeilemassani tekniikassa, mitä tahansa ympärilläsi tapahtuukin, siitä tulee osa harjoitustasi eikä häiriötekijä. 

Jatkoin meditaatiota luovuttuani kristinuskosta, ensin luciferistina ja myöhemmin tunnustuksettomassa vaiheessani, lopetettuani rukoilemisen. Myös löydettyäni Nichiren-buddhalaisuuden 2018, aluksi meditoin hetken gongyon jälkeen, mutta jostain syystä - ehkä sydänleikkaukseen mennessäni, joka keskeytti harjoitukseni joksikin aikaa - se jäi noin vuoden kuluttua. Nyt syyskuussa 2021 olen sen taas aloittanut, parhaasta mahdollisesta syystä: tunsin siihen tarvetta! Se vakiintui taas hyvin nopeasti luontevaksi osaksi harjoitustani, ja oli helppo havaita että se todella syventää kokemusta! Eikä siihen tarvita kuin viisi minuuttia! Sen vaikutus tuntuu kärsivällisyyden lisääntymisenä. Se saattaa olla vierasta joillekin Nichiren-buddhalaisuuden suuntauksille, mutta sen sijaan Nichiren Shu opettaa meditaatiota nimeltä Shodaigyo, johon hiljainen istuminen kuuluu osana. Oikeastaan Daimokun lausumista itseään pidetään meditaation muotona, kun taas hiljainen istuminen nähdään sitä tukevana harjoituksena. Myös Lootus-sutran lukeminen perinteisellä tavalla (kiinalaiset merkit japanilaisella ääntämyksellä) nimeltä "Shindoku", on meditaatiota itsessään. 

Syyskuussa 2021 tein muitakin muutoksia elämässäni: toki olin pyrkinyt pitämään huolta kunnostani aiemminkin, mutta nyt aloin hyvin systemaattisesti käydä taloyhtiön kuntosalilla kaksi kertaa viikossa; kaksi kertaa jumppaan kotona. Sitten tietenkin korona pakotti sulkemaan kuntosalin joulukuun lopussa, joten täytyy keksiä muita tapoja huolehtia kunnostaan. Nyt ehkä ensimmäistä kertaa alan olla todella kyllästynyt koronatoimiin. Baarit ja yökerhot eivät ole tärkeitä; sydänleikkauksen jälkeen 2019 en ole juuri käynyt niissä muutenkaan. Mutta tässä on kysymys fyysisestä (ja samalla psyykkisestä) terveydestä ja hyvinvoinnista ja sen ylläpitämisestä, minkä pitäisi olla erityisen tärkeää juuri korona-aikana! Itse olen tietenkin rokotettu kahdesti, ja otan kolmannen tammikuussa, eikä minulta liikene ymmärrystä rokotekielteisille ihmisille. Noudatan kaikkia ohjeita tunnollisesti: korona-aikana olen välttänyt myös kaikki pikkuflunssat, ja mielestäni onkin hyvä että esim. maskin käyttö on nyt normalisoitu myös meillä, kuten on ollut Aasiassa iät ja ajat. Käsihygieniasta en myöskään aio tinkiä vastedeskään, korona tai ei, enkä koskaan enää tule kättelemään ihmisiä! 

Muutin syyskuussa myös ruokavaliotani: arkiaamuisin syön tuorepuuroa, ja lounaaksi töihin teen vihersalaatin. Tuoreita vihanneksia en ole ennen juurikaan syönyt. Ja ennen kaikkea, sokerin käyttöä olen rajoittanut huomattavasti: jos ennen saatoin syödä kokonaisen suklaalevyn kerralla, nyt riittää pari riviä! Painoni onkin pudonnut viitisen kiloa. 

Autosta luopuminen alkuvuodesta 2021 oli nyt jälkeenpäin katsottuna viisas ratkaisu. Itse asiassa pitkälti sen ansiosta työkuvionikin muuttuivat tavalla, josta olin haaveillut siitä saakka kun aloitin firmassa 2017: minulla on yksi kokoaikainen työkohde, jossa viihdyn erinomaisesti. Enää en kiertele ja joudu tekemään vajaita päiviä, mitä nyt välillä harvakseltaan minua tarvitaan sijaistamaan muualla. Kesällä teimme puolisoni kanssa yhden viikonloppureissun, jota varten vuokrasin auton. Helppoa ja huoletonta. 

Äitini kuoli lokakuussa, mistä olen kertonut toisessa blogissani, joten ei siitä sen enempää. 

Tavattuani joulukuussa vanhan ystäväni, johon paljon olen viitannut kirjoituksissani, koska olen turhautunut väliemme etääntymiseen, tulin seuraavaan johtopäätökseen: vaikka tapaaminen sinänsä oli mukava, on turha haikailla menneitä; hyväksyn sen että me emme todellakaan enää henkisesti ole niin läheisiä. En pysty puhumaan hänelle syvimmistä tunnoistani, enkä usko että hän ylipäänsä kykenisi ymmärtämään. Olenko koskaan pystynyt tai onko hän koskaan ymmärtänyt, on kysymys johon en osaa vastata. Ehkä aika kultaa muistot, sillä tosiasia on, että olen aina ollut hänen kanssaan eri mieltä monista asioista, ja vaikka yritän välttää ajattelemasta niin, koska se ei ole kovin suvaitsevaista, minä suorastaan halveksin sellaista moralistista uskonnollisuutta mitä hän edustaa. Muistan edelleen elävästi kuinka hän vuosia, vuosia sitten järkytti minua paljastamalla katkeruutensa erästä miestä kohtaan, jonka katsoi varastaneen häneltä naisen joka oli "luvattu" hänelle, ja puhui naisista hyvin misogynistiseen sävyyn jos he eivät jaa hänen neitsyys-ihannettaan ennen avioliittoa (ja kyseessä on yli 50 v. mies, neitsyt itsekin!). Hän sanoi haikailevansa 1950-luvun moraalia tajuamatta, mitä se todella merkitsi monille: avioliittoja pakon edessä; onnettomia avioliittoja, joista ei noin vain erota; aviottomia lapsia, joita pidetään häpeällisinä; puhumattakaan homojen asemasta silloisessa yhteiskunnassa!

En usko että olisi liian pinnallista toivoa että voisin vaihtaa ajatuksia muiden buddhalaisten - ehkä jopa Nichiren-buddhalaisten - kanssa, vaikka me synnymmekin tänne vain ihmisinä: "buddhalainen" tai "kristitty" ovat vain titteleitä, jotka valitsemme itsellemme. Kyllä jaettu elämänkatsomus on kuitenkin aika tärkeä tekijä ihmisten kesken. Ei toki niin, että muut ulkopuoliset olisivat jotenkin vähempiarvoisia. Tärkein ihmissuhteeni on kuitenkin oma puolisoni. Rakkaus ei katso sitä että pitäisi jakaa täysin sama ajatusmaailma ja puhua syvällisiä. Rakkaus ylittää tuollaiset asiat. Olisi mielestäni hyvin kapeakatseista odottaa siltä jotain hyvin spesifistä. Olen sanonut että olemme myös toistemme parhaat ystävät, sillä viihdymme toistemme seurassa erinomaisesti. Varsinainen ystävyys toimii kuitenkin eri säännöillä ja vaatii ehkä jollain tapaa jopa enemmän. Siksi se onkin niin vaikeaa. Paitsi ehkä ekstroverteille, jotka tuskin edes tiedostavat tällaisia asioita, siltä minusta ainakin usein näyttää. 

Ja kuitenkin pitää muistaa että... 

Kukaan ei kohtaa menneisyyttäsi puolestasi tai tee valintojasi puolestasi. Se ei ole aina helppoa - mutta jos se mitä todella haluamme, on syvä ymmärrys, meidän täytyy käydä omaan kamppailuumme. Kukaan ei voi paljastaa sydäntäni minulle itselleni paitsi minä itse. - Sallie Jiko Tisdale

Vuonna 2022 aion olla ainakin virtuaalisesti aktiivisempi: Tapaninpäivänä osallistuin unitaariuniversalistiseen  jumalanpalvelukseen, joka striimattiin YouTubessa livenä Amerikasta, ja se oli ihan hyvä kokemus. Aikaero on otollinen: siellä aamu, meillä klo 18.00. Oikeastaan "jumalanpalvelus" ei ole hyvä käännös käsitteelle "worship service"; jumalaa ei suoranaisesti välttämättä mainita kuin viitteenä, että jotkut käyttävät sellaista nimitystä, eikä jumalaan myöskään tarvitse uskoa osallistuakseen. Sikäli unitaariuniversalismi tuntuu sopivalta minulle. Tilaisuuden lukukappale ei ollut mistään pyhästä kirjasta, vaan kaunis kertomus kuvitetusta lasten kirjasta, jonka sanoma oli että jokaisen täytyy löytää oma tapansa lisätä kauneutta maailmaan. Amerikassa toimii myös unitaariuniversalistinen "Buddhist Fellowship Sangha". Toki Suomessakin on yhdistys, mutta ainakin uusien nettisivujensa perusteella he ovat keskittyneet liiaksi juutalais-kristilliseen perinteeseen, ja on kuin koko universalismi olisi tiputettu pois. Minua viehättää juurikin tuollainen amerikkalaistyylinen unitaariuniversalismi.

Toki sitoudun myös selkeästi buddhalaiseen viitekehykseen: uuden vuoden aattona YouTubessa striimattiin Dharmapuhe Thich Nhat Hanhin (se toinen tunnettu buddhalaismunkki Dalai Laman jälkeen) perustamasta Luumukylästä Ranskasta, ja uuden vuoden yönä seremonia uuden vuoden kunniaksi, johon myös osallistuin. Gay Buddhist Fellowship San Franciscossa lähettää meditaatio/Dharmapuhe-ohjelmaa Zoomissa aina silloin tällöin, ja samoin Nichiren Shu-temppeli niin ikään San Franciscon alueella lähettää kerran kuussa kansainvälisille osallistujille Gongyon, johon kuuluu opiskelua ja keskustelua. Virtuaalinen yhteys on sekin yhteyttä. 

Pyrkimykseni tänä vuonna on kehittää myötätuntoa tonglen- ja metta-harjoitusten avulla (erityisesti minua häiritsee, kuinka helposti ventovieraiden ihmisten mielipiteet sosiaalisessa mediassa nostattavat minussa suuttumusta; puhutaan ihmisten kahtiajaosta, ja tämä tekee minusta osan ongelmaa), sekä sitoutua enemmän tai vähemmän myös viiteen ohjeeseen, joista aiemmin en ole niin välittänyt, koska niiden rooli Nichiren-buddhalaisuudessa ei ole itsestään selvä (ks. "opillisia peruskäsitteitä"/"etiikka; viisi ohjetta"). Nichiren Shu on tässä ehkä poikkeus, ollessaan muutenkin lähempänä perinteistä buddhalaisuutta. Myötätunnon kehittämisessä viidellä ohjeella on roolinsa, kuten eräässä käännöksessäni tässä blogissa sanotaan: "Vaikka ne eivät itsessään voi tuoda heräämistä, ihmisten tarvitsee kuulla ja pohtia näitä yleisiä suuntaviivoja, koska arvioimalla sen perusteella kuinka monet ihmiset toimivat, näyttäisi että he eivät ole kehittäneet omatuntoaan tai myötätuntoaan."

Vuoden vaihde sisälsi minulle sopivassa määrin sekulaaria ja sakraalia ohjelmaa. Olen maininnut että aion luopua vanhoista uuden vuoden traditioistani, mutta nyt täytyy sanoa että pääasia että traditio on elävää - ei vain tavan vuoksi, vaan sisäisestä tarpeesta kuten nyt. Laadin siis listani asioista joista olen pahoillani ja haluan päästää irti - moni kohta koski äitiäni - mutta sen lisäksi laadin listan asioista, joista olen kiitollinen elämässäni. "Energia", paremman sanan puutteessa, oli vahva; voinee ajatella, että ihmiskunnan toiveet ja hyvät pyrkimykset muodostavat tähän aikaan vuodesta eräänlaisen kollektiivisen pilven, josta voi ammentaa ja kanavoida voimaa omiin hyviin tarkoituksiinsa, jos on siitä tietoinen. Se on sitä "magiaa", jonka usein koen uuden vuoden yönä. Minulla on erittäin hyvä tunne alkaneesta vuodesta, eikä viime vuosikaan ollut yhtään hassumpi - äitini kuolema ei sitä toki synkennä. 

Mitä merkitsee "Sangha" itsenäiselle harjoittajalle?

Kulanandan kirjasta "Buddhalaisuuden periaatteet" (Like 2005): 

 Sanskritinkielisellä sanalla sangha on lukuisia merkityksiä. Tavallisena substantiivina se tarkoittaa ihmisryhmää, ihmisjoukkoa. Tässä merkityksessä sitä käytetään intialaisissa nykykielissä. Sanaa käytetään myös buddhalaisessa merkityksessä. Se on yksi kolmesta jalokivestä - buddha, dharma ja sangha - jolloin se tarkoittaa aryasanghaa, eli jaloa sanghaa, heitä, joiden henkiset saavutukset ovat sellaisia, etteivät he enää taannu samsaran otteeseen. Yleisemmin sanghalla tarkoitetaan buddhalaisuuden piirissä koko laajempaa buddhalaista yhteisöä, kaikkia Buddhan seuraajia, jotka elävät hänen opettamansa dharman mukaan. 

 Nichiren-buddhalainen sanakirja sanoo: Sangha, buddhalainen munkkikunta, tai buddhalaisten uskovien yhteisö. Sangha on ryhmä henkilöitä jotka harjoittavat Buddhan opetuksia, säilyttävät Lakia (Jpn ho, totuus elämästä ja maailmankaikkeudesta, ja Buddhan opetukset siitä), levittävät sitä ja siirtävät sitä tuleville sukupolville. 

Otsikon kysymykseen olen etsinyt vastausta jo käännyttyäni buddhalaisuuteen 2018, ja päätettyäni varsin pian pysyä itsenäisenä harjoittajana. Joitain pohdintoja asiasta olen koonnut sivulle "Opillisia peruskäsitteitä", otsikon "Kolme jalokiveä" alle. Tämä kirjoitus käsittelee aihetta aivan erityisesti Nichiren-buddhalaisuuden näkökulmasta. 

 Sylvain Chamberlain Shonin (Threefold Lotus Kwoon) kirjoittaa Sanghasta:

Sangha, kuten koko buddhalaisuus, koetaan mielessä. Sangha on Bodhisattva-kokemuksemme. Sangha on pyrkimys, se on tahdonalainen vaikutuksemme, se on harjoituksemme. Kun istumme ja keskitymme Gohonzoniin, liitämme kätemme yhteen ja lausumme Daimokua, resitoimme Sutraa, tämä on myös Sangha. Tämä on Sanghan aarre. Tämä on Nichirenin suuri keksintö. Nichirenissä me löydämme hämmästyttävän tietämyksen ja vakaumuksen Bodhisattva-harjoituksesta ja selvän ilmaisun Sanghasta Gohonzonin kohteessa, asianmukaisesti kunnioitettuna Butsudanissa, henkilökohtaisella määrätietoisuudella ja Daimokun yhteydellä yhdistämään Sanghaan, buddhalaiseen oppineisuuteen ja yksimielisesti Buddhan oivaltamisen puolesta lausumisen henkiseen "yhteisöön". Pyrkimys kommunikoida tämä muiden kanssa on Sanghan Bodhisattva-laajennus. Ei ole tarvetta tai vaatimusta "jäsenyydelle" koska me olemme kaikki jäseniä, kaikki älylliset, tuntevat olennot, kaikki Buddhan ilmentymät. Me olemme Sangha. Kaikki mitä jää jäljelle on herääminen. 

Nichiren Shu'n mukaan Nichiren Shonin on Sangha. Tässä tiivistyy hyvin minun ymmärrykseni Sanghasta: Nichirenin persoonasta alkanut traditio, ennen kaikkea Daimokun lausuminen, on yhdysside eri suuntausten välillä, se on Sangha. Siihen minäkin olen liittynyt, jopa ilman mitään muodollista jäsenyyttä ja fyysistä yhteyttä - yhtenä miljoonista Nichirenin seuraajien ketjussa halki vuosisatojen. 

Nichiren Shonin julistaa: "Kaikkien Nichirenin oppilaiden ja maallikkotukijoiden pitäisi lausua Nam Myoho Renge Kyo'ta siinä hengessä että monena ruumiissa, yhtenä mielessä, ylittäen kaikki erot keskuudessaan tullakseen yhtä erottamattomiksi kuin kala ja vesi jossa se ui..."

Itse en niin välitä koulukunta-eroista, vaan pitäisin jopa mielekkäämpänä kokoontua yhteen eri koulukuntia edustavien harjoittajien kanssa. Suomen oloissa se myös vaikuttaisi helpommalta kuin löytää muita Nichiren-buddhalaisia, jotka eivät ole tiukasti sitoutuneet tiettyyn yhteisöön (lue: Soka Gakkai Internationaliin - joskaan en toki halveksu heitä missään tapauksessa, en vain usko että he haluaisivat keskuuteensa jonkun, jolla on jo omat vahvat mielipiteensä ja vakiintunut harjoituksensa, joka poikkeaa jonkin verran heidän käytännöistään). Kansainvälisesti voisin kuvitella yhteyttä muihin Nichiren-buddhalaisiin, sekä eri suuntauksista että itsenäisesti harjoittaviin. 

Vielä edellä mainitusta Kulanandan kirjasta, koskien henkistä ystävyyttä: 

Avoimuus ja vuorovaikutus ovat myös tärkeitä ystävyydelle. Monilla ihmisillä on elämässään yksityinen alue, jota he eivät halua paljastaa muille. Jokin omassa käyttäytymisessä saattaa hävettää - syystä tai syyttä - tai jotain omaa ominaisuutta, joka on itsellekin käsittämätön, on mahdoton kertoa toiselle. Ystävien välisessä vuorovaikutuksessa nämä psyyken epämääräiset puolet selkiytyvät, ja ymmärrämme itseämme paremmin. Se on tärkeä osa prosessia, jossa luovutaan paikoilleen lukkiutuneesta minäkuvasta. Ventovieraiden seurassa voi olla vaikea vapautua, kuten myös sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole samoja ihanteita kuin meillä itsellämme. On myös varsin helppo puijata itseään henkisen harjoituksen yhteydessä, antaa asioiden luisua alamäkeen ja teeskennellä, että omat pienet (tai jopa suuret) rikkomukset eivät todellisuudessa merkitse mitään. Mutta silloin kun ihanteet ovat yhteisiä, ne pysyvät helpommin elävinä. Kun toinen taantuu, ystävä voi ojentaa auttavan kätensä kannustaakseen tai nuhdellakseen. Lämmön ja luottamuksen ilmapiiri on välttämätön minkä tahansa henkisen yhteisön toiminnalle ja voi kehittyä vain syvien, aidosti toimivien ystävyyssuhteiden vaikutuspiirissä. Niiden kehittäminen on erityisen tarpeellista nykyajan länsimaisessa yhteiskunnassa, jota vaivaavat vieraantuminen, yksinäisyys ja eristäytyminen. Todellisten henkisten ystävyyssuhteiden kehittäminen on tärkeä osa buddhalaista harjoitusta. Ilman niitä sanghan ihanne jää iäksi tavoittamatta. 

Tässä on hyvin tiivistetty se miksi minäkin kaipaan yhteyttä muihin harjoittajiin, vaikka en koe tarvitsevani muodollista, institutionaalista sanghaa. Jos vain katsoo kuuluvansa henkiseen Sanghaan, jää puuttumaan olennainen, elävän inhimillisen vuorovaikutuksen ulottuvuus. Sen verran voisin kommentoida tekstiä, että positiivinen kannustus on aina hyvä, mutta mitään "nuhteita" en ottaisi hyvällä: räikeä vääryys on eri asia, mutta jos ajatellaan enemmän tulkinnanvaraisia kysymyksiä, buddhalaisen etiikan pitäisi olla henkilökohtainen asia! 

Pastori Ryuei McCormick ja Shami Ryugan Herrick (Nichiren Shu, San Franciscon alue) kirjoittavat Sanghasta: 

Ei ole olemassa yhtä ainutta tarkkaa määritelmää "Sanghalle". Kanonisista teksteistä selviää että Sangha merkitsi eri asioita eri aikoina. Sangha on yksi kolmesta aarteesta, joihin kaikki buddhalaiset turvautuvat: Buddha, Dharma, Sangha. Ei ole sutraa, vinaya-sääntöä, tai abhidharmaa, joka oikeuttaa institutionaalisen etuoikeuden tai auktoriteetin kaikkien harjoittajien yli. Kenenkään ei pitäisi väittää että hänen yhteisönsä on "Se Yhteisö". Buddha ei koskaan sanonut että tämä on yksi oikea tie. Buddha ei myöskään koskaan sanonut että kenenkään täytyy olla osa yhteisöä harjoittaakseen. Hänen itsensä tiedettiin häipyvän omille teilleen ajoittain. Ja heräämisensä hän toteutti itsekseen, yksin. 

Laajimmin määriteltynä Sangha tarkoittaa munkkien, nunnien, maallikkomiesten ja maallikkonaisten neljää kokoonpanoa. Buddha kuvataan usein opettamassa "nelinkertaista kokousta". Sanghassa oleminen on enemmän kuin itsensä identifioimista ja pelkkiä sanoja, se merkitsee tekemistä ja toimintaa, tai voitaisiin sanoa, "Namu". Buddha oli hyvin selkeä tarpeesta viettää aikaa hyvien ystävien seurassa ja ympäröidä itsensä hyvillä ystävillä. [Ks. tässä blogissa kirjoitus: Ystävyydestä!]

Munkit, nunnat ja maallikot ovat kaikki Buddhan seuraajia, ja samalla kun kaikki saattavat olla hengellisen kypsyyden eri tasoilla riippumatta munkkeuden tai maallikkouden asemasta, kummallakaan ei ole mitään suoraa auktoriteettiä toisen yli. On huomion arvoista että Buddha ei koskaan perustanut institutionaalista hierarkiaa tai auktoriteettia. Hänen kieltäytymisensä oli eräs pääsyistä konfliktiin Devadattan kanssa. Devadatta halusi olla "Johtaja". Kaikki Sanghan hallinnolliset päätökset Buddhan poismenon jälkeen tehtiin ryhmän konsensuksella, äänestämällä. 

Buddha ei kuitenkaan antanut buddhalaisille munkeille mitään auktoriteettia maallikoiden yli. Jos munkit eivät hyväksyneet asioita joita heidän maallikko-tukijansa tekivät, heidän ainoa oikeutensa oli kieltäytyä hyväksymästä maallikoiden uhreja. Samoin maallikko-tukijat saattoivat evätä uhrinsa jos munkit eivät käyttäytyneet hyvin. Joten Buddhan alkuperäisen Sanghan perustamisen ei ollut tarkoitus olla mitään muuta kuin kokoaikaisesti selibaatissa elävien harjoittajien vapaaehtoinen yhteisö, joiden tuli elää kiertävinä kerjäläismunkkeina, joita tukivat almuin ne jotka tahtoivat tukea heidän harjoitustaan. Hän ei pannut alulle kirkko- tai temppelijärjestelmää, jollaisen näemme tänä päivänä. 

Mikä on institutionaalisen Sanghan rooli? Institutionaalisella Sanghalla tarkoitamme sekä luostariohjeita seuraavien munkkien perintölinjoja, jotka voivat väittää että heillä on katkeamaton linja Buddhan perustamaan luostarisanghaan saakka, että moderneja buddhalaisia uskonnollisia instituutioita, joilla ei ehkä enää ole edes luostarisanghaa joka seuraa Buddhan asettamia sitovia sääntöjä. Näyttää siltä että institutionaalinen Sangha on olemassa helpottaakseen Sanghan autenttisempaa ilmennystä. Institutionaalisen Sanghan pointti on tukea niiden opetusta ja harjoitusta, jotka ylläpitävät ja jakavat ihmeellistä Dharmaa, yhteistyössä toistensa kanssa, ja ollen "hyviä ystäviä" toisilleen. Institutionaalinen Sangha voi tehdä tätä tarjoamalla harjoitusohjelmia, pätevöittämällä maallikkojohtajia ja vihkimällä papistoa, tarjoamalla aineistoa opetukseen, koulutukseen ja harjoitukseen, ja tarjoamalla valvontaa niin että jäsenten ja johtajien välillä voi olla vastuuvelvollisuus helpottamaan luottamusta ja harmoniaa. 

Lootus-sutra opettaa että Myöhemmän Ajan Sangha koostuu Bodhisattvoista, jotka ilmestyvät maan alta, ja jotka vastaanottivat erityisen lähettämisen opettaa Ihmeellistä Dharmaa luvussa 21. Maan Bodhisattvojen  Sangha haastaa kaikki institutionaaliset rajat. 

Lootus-sutrassa Buddha opettaa meille että me kaikki saavutamme suurta hyötyä kun olemme kykeneviä jakamaan edes säkeen tai lauseen Ihmeellisestä Dharmasta muiden kanssa. Tämä tarkoittaa että meidän pitäisi yrittää olla "hyviä ystäviä" kenen tahansa kanssa, jonka kanssa voimme harjoittaa yhdessä, kenen tahansa, joka voi auttaa kohottamaan meitä hengellisesti, ja kenen tahansa, jolle voimme tarjota apua hänen harjoituksessaan. 

Lootus-sutran luvussa 15 nämä Bodhisattvat tulevat eri kokoisissa ryhmissä. Joillain on suuria seuraajien seurueita, kun taas toiset maan bodhisattvat ovat yksin harjoittajia. Tämä osoittaa meille että jopa Maan Bodhisattvojen joukossa on tilaa yksin harjoittamiselle ajoittain. Muissa keskusteluissa sekä Mahayanaa edeltävissä että Mahayana-sutrissa Buddha puhui ylistäen yksin harjoittajista, jotka elivät erakkoina metsässä. Tämä sallittiin, kunhan nämä erakot silti keräsivät almuja maallikko-tukijoilta ja kokoontuivat muiden munkkien kanssa resitoimaan ohjeita yhdessä aina parin viikon välein täyden ja uuden kuun aikoina. On totisesti aikoja jolloin meidän täytyy mennä pois yksin kehittämään sitä mitä olemme oppineet, mutta Buddha selvästi tarkoitti että harjoittajat auttavat ja tukevat toinen toisiaan. 

Hiljattain sana "Sangha" on laajennettu sisällyttämään kenet tahansa, jolla on kiinnostus buddhalaisuuteen. Tämä laajempi Sanghan merkitys sisällyttäisi meditaatio-yhteisöt tai hengenheimolaisten ryhmät, jotka samaistavat itsensä Sanghaksi - tai buddhalaiseksi harjoitus-yhteisöksi. Se kattaa useita Sanghan määritelmiä tilapäisestä tai historiallisesta näkökulmasta. Siirrytäänpä nyt eteenpäin tarkastelemaan Sanghaa perimmäisestä, ikuisesta tai metafyysisestä näkökulmasta. Kun tarkastelemme Sanghaa metafyysisesti, on tärkeää olla unohtamatta miksi Buddha teki yhteisöstä yhden Kolmesta Aarteesta. Jälleen, perimmäinen sisältää tilapäisen, ja tilapäinen sisältää perimmäisen. 

Sanghan käsite voidaan jopa ulottaa käsittämään kaikki älylliset, tuntevat olennot - ja jopa kaikki yhtenäisen ekosysteemin asukit - yhden ainoan Sanghan jäseninä. Tämä inspiroiva visio tuo mukanaan korostetun yhteyden tunteen, suuremman arvostuksen keskinäisestä riippuvuudesta, ja jaetun vastuun kaikille olennoille kunnioittaa toisiaan ja välittää toisistaan. Mitä Lootus-sutra ja Nirvana-sutra tarkoittavat tällä Sanghan universaalilla merkityksellä on se, että kaikilla olennoilla on buddhaluonto, ja kaikilla olennoilla on syvä karminen yhteys Buddhadharmaan ja tulevat ajan täyttyessä heräämään ja saamaan toiset heräämään. 

Thich Nhat Hanh runollisesti kirjoitti tästä Sanghan universaalista metafyysisestä näkemyksestä:

"Buddhalaisissa kirjoituksissa sanotaan että on neljä yhteisöä: munkit, nunnat, maallikkomiehet ja maallikkonaiset. Mutta minä sisällytän Sanghaan elementtejä, jotka eivät ole inhimillisiä. Puut, vesi, ilma, linnut, ja niin edelleen, voivat kaikki olla Sanghamme jäseniä. Kaunis kävelypolku voi olla osa Sanghaamme. Hyvä tyyny voi myös olla. Voimme tehdä monista asioista Sanghamme tukevia elementtejä. Tämä idea ei ole kokonaan uusi; se voidaan löytää läpi sutrien ja myös abhidharmasta. Kivi, lehti tai Daalia mainitaan Lootus-sutrassa tässä suhteessa. Puhtaan Maan sutrassa sanotaan että jos olet tietoinen, silloin kun tuuli puhaltaa läpi puiden, kuulet opetusta tietoisuuden neljästä perustasta, kahdensankertaisesta polusta, ja niin edelleen. Koko kosmos saarnaa Buddhadharmaa ja harjoittaa Buddhadharmaa. Jos olet tarkkaavainen, pääset yhteyteen tuon Sanghan kanssa."

Sangha on yksi kolmesta aarteesta. Joten mitä tämä merkitsee niille jotka haluavat harjoittaa yksin, eli olla "itsenäisiä"? Buddha opetti että jos ei löydä hyviä ystäviä, sitten on parempi harjoittaa yksin kuin viettää aikaa toisten kanssa, jotka rohkaisevat epäterveeseen käyttäytymiseen, ja kenties manipuloivat näkemystä itsestäsi ja todellisuudestasi. 

Dharmassa kaikki ovat tervetulleita. Isot ryhmät, pienet ryhmät ja yksin harjoittajat. Jos et halua liittyä muodolliseen koulukuntaan, ryhmään, perintölinjaan tai organisaatioon, se sopii, mutta pitäisi muistaa että buddhalaisena oleminen on enemmän kuin vain itsen hyväksi harjoittamista. Tärkeä osa buddhalaisena olemista on oppia ja harjoitella olemaan hyvä henkinen ystävä muille. Kenties jopa aloittaen oman pienen ryhmän.

Harjoituksemme päämäärä on sekä herätä itse että jakaa tämä polku muiden kanssa monin tavoin, eikä aina perinteisin tavoin. Ystävällinen sana, auttava käsi, työskentely ilmastonmuutoksen estämiseksi, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta, kirjoittaminen, taide, musiikki, liike, muodolliset ja epämuodolliset buddhalaiset ryhmät voivat kaikki olla tapoja jakaa Dharmaa. Kaikki väliaikaisessa maailmassa on taitavia keinoja. On olemassa monia lukemattomia Dharman merkityksiä riippuen siitä kuinka sitä sovelletaan kuhunkin tilanteeseen. 

Me olemme kaikki tässä yhdessä, ja kärsivällisyydellä ja ymmärryksellä ja kaikkien olentojen, traditioiden ja uskontojen hyväksymisellä voimme parantaa maailman ja herättää itsemme. 

Jos Buddhan opetukset todella toimivat, silloin jokainen tulee vapautetuksi ja heränneeksi oman henkilökohtaisen ponnistuksensa kautta - ei välittäjä-opettajan/mestarin/johtajan/mentorin avulla. Jokaisen henkilön täytyy kehittää kykyä tehdä omat terveet valintansa kuinka taitavasti ja tietoisesti elää rakkaudella, myötätunnolla, ilolla ja rauhalla. 

Buddhalaisuus on kokemusperäistä. Buddha osoitti tien, jakaen kuinka vapauttaa itsemme kärsimyksestä, kuinka löytää onnellisuus; kuinka näytellä osamme kauniin rauhan ja rakkauden maailman luomisessa. Mutta on meistä kiinni todella tehdä se. Se on aikuista opetusta; Buddha kohtelee meitä kuin aikuisia, ei lapsia. Milloin tahansa Buddha lopetti opettamisen, hänen jäähyväissanansa olivat: "Nyt on aika tehdä kuten näette sopivaksi."

Yli 2500 vuotta buddhalainen traditio on tarjonnut tietä jokaiselle tulla heränneeksi, siten oivaltaen ja toteuttaen oman buddhaluontonsa. Buddha ei koskaan sanonut olevansa jumala, eikä hän sanonut että meidän pitäisi seurata häntä tuonpuoleiseen taivaaseen. Sen sijaan hän sanoi: "Tulkaa, kokeilkaa tätä ja nähkää itse." 

Buddha korosti henkilökohtaista vastuuta. Pohjimmiltaan buddhalaisuus opettaa että jos vapautamme itsemme, voimme vapauttaa maailman. Tietoisuus ja myötätunto ovat jaloja inhimillisiä ominaisuuksia, joita kaikki voivat kehittää. Harjoituksen avulla voimme elää luottamuksella ja itsevarmuudella, niin että ajatuksemme, sanamme ja tekomme voivat muuntaa meidät ja positiivisesti vaikuttaa kaikkiin ja kaikkeen ympärillämme. 

Takaisin alkuun ja eteenpäin

 

Tämän kirjoituksen siemen oli pitkään osana sivua "Harjoitus", mutta poistin sen ja muokkasin uusien oivallusten myötä erilliseksi julkaisuksi, nyt kun vuosi on taas vaihtunut ja oli aika asettaa uusia tavoitteita ja toiveita. 

Nichiren-buddhalaisista koulukunnista ehkä ennen kaikkea Soka Gakkai International korostaa sitä, että Daimokua voi lausua jonkin tietyn päämäärän saavuttamiseksi, jopa täysin materiaalisen päämäärän, kun vain päättää niin ennen harjoitusta. Tätä on usein kritisoitu myös toisten Nichiren-buddhalaisten koulukuntien toimesta materialistiseksi käsitykseksi, joka on vierasta buddhalaisuudelle. Sitä on puolusteltu niin että saadessaan konkreettisia todisteita harjoituksensa vaikutuksesta, harjoittaja ennen pitkää kääntyy tavoittelemaan pikemminkin henkistä kehitystä. 

Tuollainen käsitys todellakin muistuttaa tiettyjä New Age-oppeja - usein mainitaan nk. "vetovoiman laki". 

Edes vielä kristityksi tunnustautuessani en halunnut rukoilla mitään tiettyä lopputulosta tai jonkin konkreettisen päämäärän toteutumista. Se tuntui minusta liian egoistiselta. Se on aivan sama asia, ja silti juuri niin monet kristityt tekevät, joten heidän on kyllä turha arvostella. 

Toki Jeesus sanoi Johanneksen evankeliumin mukaan (Joh.14:14): "Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen", mutta se pitää suhteuttaa hänen muihin sanoihinsa: "Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään" (Matt.6:8); "Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät" (Luuk.11:13). Pyhä Henki, Elämän Leipä, henkinen ravinto... Isä meidän-rukouksen "leipä". En mene siihen sen syvemmälle, koska se ei kuulu buddhalaisuuteen. Nämä sanat ovat raamatusta, mutta näkökulma on universaali. Henkinen kehitys, valaistuminen, on ensisijainen päämäärämme. Kaikki muu mahdollinen hyvä on sivutuotetta. 

Stephan Pastis: Helmiä sioille

Oikeasti ihminen ei voi tietää mikä hänelle on parasta (tai yhtä hyvin toiselle). Kun puolisoni kuoli äkillisesti ja yllättäen, se osoittautui kenties koko tähän astisen elämäni parhaaksi yksittäiseksi tapahtumaksi, vaikka se tietenkin sillä hetkellä tuntui suurelta tragedialta. Ja kuka voi sanoa etteikö se olisi ollut parasta myös hänelle, varsinkin jos uskoo ettei elämä pääty kuolemaan; hänen elämänsä oli täysin jumissa. Ja olisiko mieleenikään tullut rukoilla että hän kuolisi - ei tietenkään! Elämä ("jumala")  löytää keinot. Viittaan usein tuohon tapahtumaan, koska se oli minun elämässäni kuin "vuosi 0", ja elämäni jakaantuu aikaan "ennen" ja "jälkeen". 

Todellinen onni löytyy ihmisestä itsestään, ei ulkopuolelta. Miksi odottaa ihmettä, kun itse elämä on ihme. En harjoita jonkin tulevan palkkion toivossa, vaan harjoituksen välittömän positiivisen vaikutuksen vuoksi. New Age-terminologialla, hiukan kieli poskessa, voisi sanoa että "värähtelytaso nousee"; äänihän on värähtelyä, ja se tuntuu todella kohottavalta koko olotilassa.

Sittemmin en kuitenkaan halunnut tuomita konkreettisen päämäärän asettamista, vaan aloin itsekin lausua myös tiettyjen huolenaiheiden puolesta - oli sitten kyse vaikka rahasta; tämä muutos taisi tapahtua valmistautuessani sydänleikkaukseen: otat asian joka painaa, ja jätät sen Elämän haltuun. Kävi miten kävi, tiedät että kaikki menee kuitenkin parhain päin, niin kuin on tarkoituksenmukaista. Tarvittiin lisää kokemusta lisäämään ymmärrystä, kuten usein on laita, mutta sekin oli vain yksi vaihe henkisellä polullani, sillä lopulta kuitenkin muutin taas mieleni joulukuussa 2020. 

Olin suorittanut aamu-Gongyon itseni ja oman elämäni hyväksi, ja ilta-Gongyon läheisteni ja maailman hyväksi, luetellen yksittäisiä asioita ja miten toivoin niiden sujuvan, mutta muistin sitten miten juuri puolisoni kuoleman jälkeen pitkään koin Elämän virran kantavan minua eteenpäin ja kaiken menevän juuri niin kuin on tarkoitus. Silloin olin vieläpä lakannut rukoilemasta, ainoastaan meditoin hiljaisesti. Löydettyäni muutaman vuoden päästä Nichiren-buddhalaisuuden, koin mantran olevan kaipaamani avain virittämään minut Maailmankaikkeuden rytmiin entistäkin paremmin. 

Tähän puhtaaseen lähtökohtaan haluan nyt palata jälleen. Voin toki omistaa harjoitukseni itselleni tai läheisilleni yleisesti, mutta se riittää - uskon ja luottamuksen asenne on ainoa mitä tarvitaan: eikö ole merkki epäluottamuksesta, että luettelet mitä haluat ja miten elämän mielestäsi pitäisi sujua? 

Lähinnä tavan vuoksi tein vielä tässä vuoden vaihteessa netissä Tarot-tulkinnan tulevalle vuodelle, sekä kirjoitin ylös tavoitteeni, jotka sitten suljin sinetöityyn kuoreen. Aiemmin olen luopunut joistain uuden vuoden perinteistäni, ja nyt kiinnitin huomiota miten väsähtäneeltä tämäkin tuntui. Totta kai ihmisellä pitää ja saa olla tavoitteita, unelmia ja toiveita, mutta kun kokoan niitä yhteen ikään kuin velvollisuudesta, tekemällä tehden, ja toistaen itseäni, siitä tulee merkityksetön lista. 

Tarot-tulkinnan pitäisi puolestaan olla oivalluksia herättävä, mutta se tuntuu aina turhan negatiiviselta, ongelmia osoittelevalta, ja aivan suotta. Jos sen on määrä antaa inspiraatiota, positiivisempi lähestymistapa olisi tehokkaampi. Näin ollen saatan luopua vastedes viimeisistäkin vanhoista uuden vuoden perinteistäni. 

Elämän isoimpia kysymyksiä tuntuu olevan usein raha, vaikka se onkin hyvin pinnallinen asia. Viime vuosi oli minulle koronasta huolimatta taloudellisesti erinomainen, pakko todeta. Silti suuremmat asiat ovat puhtaasti henkisiä, ja sitä kohti kulkekoon pyrkimykseni...

Onnenkeksin ennustus vuodelle 2021

Eksistentiaalinen kriisi ja/vai ikäkriisi

 Olen "joustava" työntekijä, mistä minua usein muistetaan kiitellä, joten kun pomoni kysyi haluanko välttämättä pitää koko kesälomani kerralla, tiesin heti mitä minulta toivottiin ja mukauduin siihen. Kuitenkin kahden viikon loman jälkeen minua vaivasi tunne että se jäi kesken. Siitä asti elin vain seuraavan loman odotuksessa. Lopulta sanoin pomollenikin että olen henkisesti sen tarpeessa, ja hän sanoi huomanneensakin että olen "erilainen kuin ennen" ja kysyi onko minulla kaikki hyvin. Kysymys ei ole niinkään työstä. Viihdyn työssäni hyvin ja pidän siitä, vaikka työkuvioni ovat jälleen kerran muuttuneet, mutta se ei todellakaan ole ensimmäinen kerta tämän työsuhteen aikana. Se on hiukan lisännyt epävarmuutta sen suhteen, että en aina tiedä missä olen viikon joka päivä. Työssä en ole erityisen vaihtelunhaluinen, vaan pikemminkin pidän varmasta ja vakiintuneesta rutiinista (teen fyysistä työtä). Mutta kun koko elämä alkaa olla yhtä tasaista rutiinia! On vähän sellainen olo kuin olisit ulkopuolinen omassa elämässäsi, joka rullaa eteenpäin omalla painollaan.  

Mutta on huomattava että nimenomaan silloin kun perusasiat elämässä ovat kunnossa, on aikaa ja energiaa ruveta potemaan "eksistentiaalista kriisiä". Pitkinä työttömyysjaksoina elämäni aikana minulle on ollut tuttua että joskus rahat ovat niin lopussa, että se masentaa. Se on ollut suurin konkreettinen huolenaiheeni. Nyt ei ole sellaista huolta. On tavallaan ylellistä ja etuoikeutettua että voin pohtia tällaisia asioita sen sijaan että yritän vain selviytyä päivästä toiseen. En silti ole aivan varma täyttyvätkö eksistentiaalisen kriisin kriteerit kohdallani - se saattaa olla vähän ylidramaattista. Ehkäpä hiukan samanlaista pohdiskelua löysin Henriikka Reinmanilta googlettaessani "eksistentiaalista kriisiä": "Ehkä eksistentiaalinen kriisinpoikanen. Ehkä eksistentiaalinen kriisihkö. Tai eksistentiaalihkö kriisi... Tai ehkä ei sittenkään mitään eksistentiaalista."

Luulen, että nykyinen olotilani on useiden pienten asioiden summa. Yksi on yksinkertaisesti vuodenaika, syksy, josta olen kirjoittanut tämän blogin ensimmäisessä kirjoituksessa; suotta eivät eri kulttuurien kuolleiden juhlat sijoitu syksyyn.  Lisäksi olen täyttänyt tänä vuonna 50 vuotta, viime vuonna olin sydänleikkauksessa, ja tiedän jo kaksi ihmistä, joilla oli sydänvaivoja ja jotka kuolivat minua nuorempana. Isäni kuoli 60-vuotiaana (syöpään). Toisin sanoen, ajatus omasta kuolevaisuudesta alkaa toden teolla kristallisoitua. 

Tuliko se viidenkympin kriisi sittenkin, vaikka luulin jo selvinneeni ilman - olenhan jopa haaveillut uudesta autosta, mitä en olisi ikinä uskonut; sehän on suorastaan klisee, mies ja hänen viidenkympin kriisinsä... Tämä tuntuu oivallukselta, joka solmii kaikki irralliset langanpätkät yhteen. Vastaus oli koko ajan edessäni ja se oli melkein liiankin yksinkertainen. Oivallus tuli kun 2/3 lomastani oli pidetty - tähän minä tätä lomaa juuri tarvitsinkin, pyöritelläkseni näitä asioita täysiaikaisesti - ja se on niin huojentava, että on kuin solmu sisälläni olisi avautunut; tästä alkaa sen vyyhdin purkaminen. Ymmärryksen myötä minulla on myös paremmat työkalut käsitellä sitä. Ikäkriisit sinänsä ovat minulle kyllä tuttuja aiemmilta vuosikymmeniltä (en muista kymmenen vuotta sitten mitään erityistä, mutta jonkin asteinen kolmenkympin kriisi kyllä oli).  

Minulle toimii hyvin se että kirjoitan ylös ajatuksiani sitä mukaa kuin niitä tulee: se auttaa kokoamaan yhteen näitä erillisiä palasia ja luomaan kokonaiskuvaa siitä missä mennään. Jo se että ymmärrän mistä tuntemukseni tulivat, on auttanut valtavasti: tunteet on nostettu ymmärryksen valoon. 

Joskus puhutaan viidenkympin "villityksestä", mutta sellaista ilmaisua en tässä yhteydessä käyttäisi, se on liian kepeä ja vähättelevä kun on kyseessä kuitenkin vakavat ja syvälliset asiat pohjimmiltaan. Ehkä neljä vuotta sitten olisi voinut sanoa että "villiinnyin" - tästä olen kertonut usein eri yhteyksissä, joten en ala taas kertaamaan - mutta pikemminkin sanoisin että vapauduin. Joiltain osin vapautuminen on ehkä jäänyt puolitiehen. Kuten ennenkin olen varmaan huomauttanut, sanan "kriisi" etymologia on paljon puhuva: se tulee kreikan sanasta krisis, ja merkitsee mm. elintärkeää tai ratkaisevaa asioiden tilaa, vaihetta missä muutoksen täytyy tulla, parempaan tai huonompaan. 

Omaan kuolevaisuuteen liittyy ajatukseni siitä, että jos ei enää kykene kasvamaan henkisesti, voi yhtä hyvin kuolla, koska on jo kuollut sisäisesti. Toisin sanoen, minua vaivaa pystynkö vielä lunastamaan lupauksen joka tuohon ajatukseen sisältyy: olenko jumiutunut toistamaan itseäni vai vieläkö minulla on täytettävänä jokin tarkoitus. Ihminen luo itse tarkoituksen elämälleen, joten se on kiinni vain minusta itsestäni.

Nykyisen puolisoni kanssa kävimme ainakin parin ekan vuoden aikana usein ulkona juhlimassa aina pilkkuun asti, mikä ei edes nuorena kuulunut minun elämääni, joten koin vahvasti nuorekkaan energian ympärilläni. Viime vuonna leikkaus pysäytti, ja nyt tänä vuonna vielä korona siihen päälle; ei tekisi edes mieli mennä yöelämään riskeeraamaan terveyttään, enkä nykyään voi enää juoda kuin korkeintaan pari. Tuskin minä mitään oleellista siinä menetän, mutta kyllähän alkoholi vapauttaa, joten kysymys kuuluu voiko ilman alkoholia olla hauskaa esim. yökerhossa. Totta kai se "hauskuus" on illusorista - kännissä on esim. helppoa jutella vierailla ihmisille ja jopa vaihtaa yhteystietoja, mutta seuraavana päivänä sillä ei ole enää mitään merkitystä kenellekään. Mutta tavallaan tunnen nyt ikään kuin vanhentuneeni yhtäkkiä kun juhlimiset ovat siinä mitassa jääneet, ja silti se oli vain keinotekoista "nuorekkuuden" ylläpitoa: nuorekkuus on joustavassa mielessä, ei missään ulkoisessa käytöksessä. 

Paradoksaalisesti en ole koskaan tuntenut olevani niin elossa kuin edellisen puolisoni kuoltua 2015: se herätti voimakkaita, kaikenkattavia tunteita, yhtä kauniita kuin kipeitäkin. Samoin heti seuraavana vuonna rakastuessani nykyiseen puolisooni rakkaus oli koko elämäni sisältö - se oli myös "uskontoni" tuolloin. Puolisoni kuoltua kirjoitin tunteneeni "kuin kuoreni olisi murtunut": Kahlil Gibran kirjoittaa, "Kuinka voisi sydämeni avautua, ellei se murru?". Aloin tehdä suuria muutoksia elämässäni, koska minusta tuli avoin muutokselle. Nyt minusta tuntuu, että olen jälleen kerran sulkenut itseni uusilta mahdollisuuksilta. 

Sain lomani, vajaat kolme viikkoa (ensimmäinen työpäivä on perjantai, pehmeä lasku arkeen) loka-marraskuussa. Ensimmäisellä lomaviikolla päivät tuntuivat menevän niin rutiinilla, että eroa normaaliin ei juuri huomannut vaikka ne kahdeksan tuntia töissä puuttuivat. Torstaina päivällä suorittaessani "aamu"-Gongyon (nousin puoleltapäivin; yleensäkin suoritan sen vasta töistä tultuani), käytin Daimokun lausumiseen enemmän aikaa kuin yleensä - koska tuntui siltä, en pakottanut sitä, ja minulla oli hyvä "flow". Sen jälkeen mieleni ja oloni oli paljon parempi, pirteämpi; osoitus siitä, että vastaus tässäkin tapauksessa löytyy omasta sisimmästä, juuri niin kuin olen ajatellutkin! Sen jälkeen otin yhteyttä ystävääni jota lähdin tapaamaan, ja vietimme muutaman tunnin jutellen niitä näitä. Se oli hyvin virkistävää; mukava nähdä välillä muitakin ihmisiä kuin omaa puolisoaan. Mutta sekään ei ole itsestään selvää: joskus tapaamme ystäväni kanssa ikään kuin väärällä asenteella, eikä se silloin ole virkistävää vaan pikemminkin turhauttavaa. Näin kävi edellisellä kerralla kesällä, kun mietin etukäteen lähtisinkö yksin rannalle vai häntä tapaamaan; päädyin jälkimmäiseen, ja hän halusikin mennä rannalle. Istuimme rantakivellä, sininen taivas yllä, aurinko paistoi, tuuli juuri sopivasti, ja katselimme ja kuuntelimme aaltoja. Se oli lähes täydellistä. Se olisi sillä kertaa ollut täydellistä yksin! Tein väärin kun en seurannut ensimmäisenä tullutta mielijohdetta. 

Olen jopa kyseenalaistanut ystävyyssuhteitani ja kysynyt itseltäni miksi aina minä joudun tekemään aloitteen ja ehdottamaan tapaamista. Huonolla itsetunnolla siitä voi saada epäilyksen, haluaako toinen ylipäänsä oikeasti tavata minua. Lomani aikana olen nyt kuitenkin ottanut yhteyttä melkein kaikkiin ystäviini - heitä ei ole monta, olenhan introvertti. Toki olen sulkenut itseni myös uusien ihmissuhteiden mahdollisuudelta, ei sillä väliä kuinka pienenä sitä pidänkin. Erästä samassa kaupungissa asuvaa ystävää olen tavannut vain kerran vuodessa ja, kaikella rakkaudella, sain taas elävän muistutuksen siitä miksi. Oli meillä ihan kivaakin, ja kaipa se kaikki muu vuodessa ehtii jälleen häipyä mielestä. Jotkut ihmiset ajattelevat itsestään paljon, mutta ovat hyvin yksipuolisia, mikä voi käydä aika raskaaksi.

Introverttikin tarvitsee ystäviä ja vuorovaikutusta heidän kanssaan, vaikka sitten ehkä harvemmin kuin ekstrovertit. Eli: ensin yhteyden omaan sisimpään pitää olla kunnossa, sitten syntyy vuorovaikutus ympäristön kanssa. Rakasta lähimmäistäsi... niin kuin itseäsi - tästä olen niin monta kertaa kirjoittanut.  Olen huomannut että toistan joskus itseäni kirjoituksissani, mutta nyt korostan ihan tietoisesti minulle tärkeitä asioita.

Ei se ole kiinni siitä että pitäisi lähteä jonnekin yksinäisyyteen, sillä se ei ole ulkoinen matka. Silti olen myös miettinyt että voisi olla hyödyllistä mennä viikonlopuksi  hiljaisuuden retriittiin, mielellään ei-kristilliseen. Sellaista vain ei nyt tähän hätään löydy. Tiedän, että kesäisin minulle tutussa Kreivilässä, Teosofisen Seuran kurssikeskuksessa, järjestetään sellainen. Jos eläisin yksin, en tarvitsisi hiljaisuuden retriittiä - vastaavan kokemuksen saisin aivan luonnostaan tavallisessa elämässä, esim. viikonloppuna ei tarvitsisi kuunnella ketään eikä puhua sanaakaan. Tuskin kukaan muu kuin toinen introvertti voi ymmärtää, miten rasittavaa voi olla kun koko ajan joutuu olemaan "korvat höröllä" ja kommentoimaan jok'ikistä pikku juttua - usein jaksan vain mutista "joo", "niin"... kun kuitenkaan et halua antaa sellaista kuvaa että "sillä mitä sinä sanot, ei ole minulle väliä". Koska elän avioliitossa, minun täytyy tehdä erityisiä järjestelyjä kokeakseni hiljaisuutta ja rauhaa. Ja minä en suinkaan kyseenalaista avioliittoani: se on oma vapaa valintani. Se on vain realiteetti, tasapainoilua omien tarpeiden ja toisen huomioimisen välillä, mikä nähtävästi ei aina suju kovin hyvin minulta, ja omasta mielestäni enemmän minun tappiokseni, vaikka puolisoni voi olla toista mieltä. Introvertti kykenee oikein hyvin elämään yksinkin, eikä pariutumisen pitäisi nykyaikana olla kenellekään elämän tarkoitus. Yksilön elämällä on aina tarkoitus, ja se on aina yksilöllinen. Silti olisi aivan liian helppoa jättää tällainen läksy väliin, ja rakkaus sinänsä on elämän tarkoitus. 

Myös vanha ajatus "pyhiinvaelluksesta" on jälleen noussut pintaan, enkä nyt tarkoita mitään Santiago de Compostelaa, jonka näen liian vaativana ja vaivalloisena, vaikka joskus kyllä haaveilin siitä. Itseasiassa kohde ei ole tärkeä, sitä ei oikeastaan edes tarvita - itse matkan teko on pääasia, se sinänsä voi olla "pyhää" kun asennoidut siihen niin. Niinpä on luonnollista että minua kiinnostaa lähin mahdollinen reitti, ja se on Birgitan polku. Myös luonto on mitä suurimmassa määrin Pyhää. Pyhiinvaellukset kuuluvat moniin uskontoihin ja yleensä niillä on jokin pyhänä pidetty päämäärä, joten googlatessani en onnistunut löytämään mitään omaa ajatustani vastaavaa, ei-uskonnollista ja päämäärätöntä pyhiinvaellusta - vai pitäisikö sanoa pyhää vaellusta.

Olen viettänyt tiiviisti aikaa puolisoni kanssa, ja riippumatta siitä miten paljon häntä rakastankin, minä introverttina tarvitsen omaa rauhaa ladatakseni akkujani, jotta minulla on mistä ammentaa myös muiden kohtaamiseen. Tästä kirjoitin jo mainitussa blogin ensimmäisessä julkaisussa. Ja se että päivittäin itsekseni surffailen netissä muutaman tunnin, ei vastaa siihen tarpeeseen; netti on pikemminkin yksi ulkoinen häiriötekijä muiden joukossa. Sen sijaan olen huomannut, että kävelylenkki yksin metsäpolulla läheisen lammen ympäri tekee todella hyvää. Kosketus luontoon on myös se mitä tarvitsen! Ja tietysti oman fyysisen kehollisuuden kokeminen pelkkien mielen liikkeiden seuraamisen lisäksi on hyvin maadoittavaa. 

Haluaisin saada myös tietyt ulkoiset asiat kuntoon elämässäni: unirytmi (nukun arkisin hyvin, mutta liian vähän), ruokavalio (ainakin liikaa sokeria), liikuntaa ja ulkoilua lisää, vähemmän aikaa netissä. Tiedän vanhasta kokemuksestakin pystyväni tuohon kaikkeen, jos vain tahdon. Onnekseni osaan analysoida itseäni ja tiedän mitä tarvitsen: käytännön ratkaisut ovat sitten aivan oma lukunsa.

Erään miehen kertomus omasta viidenkympin kriisistään

Nichirenin julistus

Aamulla 28.4.1253 Nichiren Shonin 32-vuoden iässä seisoi Asahigamori-nimisen kukkulan laella Kiyosumi-vuorella, lausuen Daimokua, Nam Myoho Renge Kyo, ensimmäistä kertaa, kohdaten nousevan auringon Tyynenmeren yllä. Hän vannoi pelastavansa kaikki ihmiset Lootus-sutran myötä. Siitä eteenpäin Nichiren Shonin, Lootus-sutran sanansaattaja, omisti elämänsä Lootus-sutran opin ja Daimokun levittämiseen. Juuri noihin aikoihin hän muutti nimensä Nichireniksi, joka merkitsee "aurinkolootus". 

28.4.1253 Nichiren Shonin monien tutkimuksen vuosien jälkeen saarnasi suurelle pappien ja kyläläisten joukolle Seichoji-temppelissä. Tuossa saarnassa hän julisti ensimmäistä kertaa että Nam Myoho Renge Kyo on ainoa oppi Lain myöhempänä aikana, joka tekee ihmiset kykeneviksi ilmentämään buddhatilaa tässä elinajassa. 

Huhtikuussa 2018 minä kuulin Tina Turnerin lausuvan Daimokua YouTube-videolla ja koin kääntymykseni! 

Daimoku Euroviisuissa

Azerbaijanin Euroviisu-kappale 2020 pitää sisällään Daimokun!

Azerbaijan's Eurovision song 2020 includes Daimoku!