Poimintoja vuodesta 2025

Upea juliste nimmareilla

Michael Monroe 5.3.25

Musiikkia

 Maaliskuussa kävimme Michael Monroen keikalla Tampereella, kuten myös vuotta aikaisemmin. Tällä keikalla esitettiin Hanoi Rocksin alkuperäisen kokoonpanon viimeinen albumi, Two Steps from the Move, kokonaisuudessaan, oman ohjelmiston lisäksi (välissä 20 min tauko). Sain myös ostettua komean julisteen muistoksi. Pian tämän jälkeen Michael bändeineen teki pitkästä aikaa USA:n kiertueen, ja oli ilo seurata Facebook-ryhmässä miten innoissaan amerikkalaiset fanit olivat! Myöhemmin julkistettiin vielä uusi kiertue syksyllä, mutta se jouduttiin perumaan terveyssyistä. Uusi levy julkaistaan helmikuussa 2026. 

Jonkun paikalla olleen kuvaama erittäin laadukas video:

Million Miles Away

Paavin lisäksi kuluneena vuonna kuoli myös "Pimeyden Prinssi", eli Ozzy Osbourne. Tahdon mainita tästä, vaikka hänen musiikkinsa ei ollut minulle erityisen tuttua, mutta tykkäsin katsoa MTV:n reality-sarjaa - pioneeri sekin omalla alallaan - ja pidin aina Ozzyn persoonasta. Hänen kuolemansa jälkeen kyllä katselin pätkiä sekä jäähyväiskeikalta että muiden bändien ja artistien tribuutteja jälkeenpäin, ja kuuntelin myös Black Sabbathia ja hänen soolotuotantoaan kuntosalilla. 

Uutisten perusteella vaikutti siltä että hänen kuolemansa kosketti maailmaa enemmän kuin kenenkään muun julkisuudenhenkilön tähän asti. Herkkänä ja tunteellisena ihmisenä tulen helposti imaistuksi kollektiiviseen "pilveen"; sehän on tuttua minulle, ja kaikesta päätellen sellainen vaikuttaa minuun voimakkaammin kuin esim. Facebook-kavereihini - niihinkin, jotka jakoivat vain yhden videon tai vastaavan Ozzysta, ja siirtyivät nopeasti eteenpäin. 

Katselin hautajaissaattuetta Birminghamissa suorana 30.7. sen pysähtyessä Black Sabbath sillalla, ja perheen jalkautuessa jättämään omat kukkatervehdyksensä paikalla olleen kukkameren joukkoon. Surullista nähdä Sharon niin murtuneena. Tiedän miltä hänestä tuntui.

En tiennyt että Ozzy tuki HLBTQ-asiaa rahallisesti. Elton Johnin kanssa hän teki myös biisin, Ordinary Man, jonka video erityisesti tuntui sopivan hänen muistonsa kunnioittamiseen... 

Oma lempibändini, saksalainen Lord of the Lost, julkaisee kunnianhimoisen kolmen levyn kokonaisuuden, Opus Noir, jonka viimeinen osa tulee keväällä 2026. Olen kovasti tykännyt kuulemistani biiseistä. Hyvällä tavalla erilaista kuin Blood & Glitter, josta myös pidin, tummempaa mutta ei synkkää. Jos minun pitäisi valita elämäni biisi, olisi kai luonnollista olettaa että se olisi jotain nuoruudestani, mutta ei; en katso menneisyyteen vaan elän ajan hermolla, ja tällä hetkellä se olisi varmasti LOTL:in I will die in it: "I was not born in love, but I will die in it. I never took the easy way, but I'm okay with it." Voisiko sitä paremmin sanoa. 

 Toiselta levyltä julkaistiin yhteistyö Käärijän kanssa, Raveyard, jota odotin keväästä asti kun kuulin että sellainen on tulossa. Video (alla) kuvattiin kesällä Helsingissä sattumoisin juuri samaan aikaan kun minä ja puolisoni kävimme siellä - sain tietää vasta jälkeenpäin. Se keräsi hetkessä YouTubessa miljoona katselukertaa. Keväällä bändi tulee taas myös Suomeen, ja minulla on tietenkin liput Tampereen Tavara-asemalle 16.3.2026. Bändi on etukäteen vihjannut että Suomen keikoilla nähdään erityisvieras - Käärijä! 

Mitä tulee vanhaan suosikkiini, Hatariin (linkki englanninkieliseen Wikipediaan, koska suomenkielinen sivu ei ole tiedoiltaan ajan tasalla!), he ovat kyllä tehneet uutta musiikkia vähän kerrassaan ja keikkailleetkin Euroopassa, mutta pakko todeta että miehistönvaihdoksen myötä kiinnostukseni on hiipunut. Heidän uudet kappaleensa eivät ole tehneet minuun suurtakaan vaikutusta: huutaminen on jäänyt Matthiaksen lähdettyä, ja "eksoottinen" islannin kieli vaihtunut englantiin. Ja mitäpä sitä kieltämään: Matthiasta oli ilo myös katsella. 

Ja ehkä heidän imagonsa on vain liiaksi yhden jutun varassa ja sen kiehtovuus kulunut. En tiedä mitä tekisin jos he tulisivat Suomeen keikalle; antaisinko vielä mahdollisuuden, ihan nostalgiankin takia? 

Lord of the Lost on huomattavasti antoisampi fanitettava: bändi on ollut kasassa kauan, he ovat erittäin tuotteliaita, muuntautumiskykyisiä, kiertävät paljon ja huomioivat fanejaan hyvin... siinä missä Hatarilta tulee musiikkia harvakseltaan ja he pitävät tiettyä etäisyyttä - vaikuttavat enemmän projektilta kuin bändiltä. 

LISÄYS 3.1.26: Kuinka ollakaan, pian tämän jälkeen Hatari julkaisi oikein kelpo biisin nimeltä Fuck you look good! Kuuntelin sen heti tuoreeltaan useamman kerran. Pidän myös videosta sekä sanoituksesta ("Fuck I look good. You'd fuck me if you could"). Huom: biisi on ikärajoitettu YouTubessa sanoituksen vuoksi; sen takia en voi jakaa sitä suoraan tässä. 

Joitain bändejä/artisteja, jotka mielelläni näkisin livenä: Marilyn Manson, Babymetal, Blutengel. Kaikki ovat joskus käyneet Suomessa. Mutta huom: en välitä festareista, joten sen pitäisi olla oma keikka. 

Taidetta ja televisiota

Elokuvia, joita kävimme katsomassa teatterissa: Nosferatu, Sata litraa sahtia, Kyllä isä osaa Lapissa. Tampereen Työväen Teatterissa kävimme katsomassa näytelmän, Neiti Marple ja tuijottava katse. Se on toki tullut televisiosta, mutta näyttämösovitus oli omaa luokkaansa. Juoni erosi joissain kohdissa, ja lavastus oli vaikuttava. 

Kun sarja Hävyttömät tuli Netflixiin, minä ja puolisoni ryhdyimme katsomaan sitä yhdessä; kumpikin on sitä aikanaan tv:stä seurannut. Katsoimme yhdessä myös Wednesdayn 2-kauden; olihan siinä suomalaistakin väriä - Joonas Suotamo Lurkkina - sekä iki-ihana Joanna Lumley. Lady Gagan The Dead Dance-tanssikohtaus jäi niin ikään mieleen. Uusi ja viimeinen Stranger Things kausi oli toki minunkin odottamani. Alkavana vuonna ilmestyy elokuva Heartstopper Forever, johon huipentuu sarja, josta olen paljon intoillut. 

Joulun pyhinä aloimme katsoa - jälleen kerran - uudelleen dvd:ltä sarjan Sohvanvaltaajat (The Royle Family). Se on ehkä kaikkien aikojen suosikkisarjani. Vaikka tässä perheessä nälvitään toisia, heidän välillään on silti lämpöä. Ja heidän elämänsä on hyvin tavallista, helposti samaistuttavaa. Huumori syntyy väkisin vääntämättä, arkisista asioista.  

Tampereen taidemuseossa nautin surrealismi-näyttelystä, ja löysin oman suosikkini, pienen ja yksinkertaisen maalauksen, josta ei arvaisi että se on tehty vesivärein... René Magritte: Puu ja Kuu. Tunnelma on siinä hyvin mystinen. 

Myöhemmin kesällä kävimme ensi kertaa Ateneumissa. En viitsinut edes kuvata suomalaisen taiteen suuria klassikkoja, koska kaikki tuntevat ne. Sen sijaan suosikkini oli tämä suuri - kirjaimellisesti: se veisi kotonamme yhden kokonaisen seinän - Berndt Lindholmin Metsänsisusta, vuodelta 1882. Se kiinnittää huomion paitsi koollaan, myös realistisuudellaan. Voisit melkein kävellä sisään metsään. 

Seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus

J.K. Rowling yllättäen sivalsi myös aseksuaaleja, ja taisin saada maistiaisen siitä miltä transihmisistä ehkä tuntuu. Suomessa Sametti ehti kuitenkin ensin edellisenä vuonna. Ja hänestä puheen ollen, Yle julkaisi Perjantai-dokumentin hänen detransitiostaan. Facebookissa eräs transsukupuolinen kutsui häntä "huijariksi". Tiedän, että Sametista liikkuu kaikenlaisia juttuja, koska hän on sivunnut niitä itsekin videoillaan, mutta hänen kokemuksensa on totisinta totta. Tässä tapauksessa tunsin hänen puolestaan suuttumusta tästä törkeästä väitteestä, joka  ei vain vähätellyt vaan täysin ignoorasi hänen tarinansa. Tässä juuri on koko ongelma minun kannaltani: kummallakin puolella yhtälailla esiintyy torjuntaa ja vihamielisyyttä toista kohtaan. Aivan yhtä yksipuolisesti. Mikä tosin pätee nykyään aivan kaikkeen mistä ihmisillä suinkin voi olla mielipide. Minultakin meni aikaa tajuta, että Sametti kertoo omasta kokemuksestaan, ei hän mitään yleispäteviä totuuksia julista vaikka pyrkiikin yleistämään. Siksi olen jättänyt hänen transaiheen käsittelynsä omaan arvoonsa: olen kyllästynyt kuuntelemaan.  

Kun olen katsonut YouTube-videoita siitä miten yhdysvaltalaiset transihmiset kokevat sen mitä heidän maassaan tapahtuu, on selvää että tunnen sympatiaa. Kun ajatellaan homojen kohtaloa natsi-Saksassa, siihen on enää pieni askel... ihminen ei opi historiasta yhtään mitään. Myöhemmin julkaisin postauksessani tämän kannanoton:

"Ei ihmisillä edes ole omia mielipiteitä: omaksumme kaiken jostain ulkoapäin. On kuitenkin selvästi oikea ja väärä. Oikeaa on se mikä vähentää kärsimystä, väärää se mikä lisää sitä. Esim. nyt niin ajankohtainen kysymys transihmisten oikeuksista: Jos heidän olemassaolonsa syystä tai toisesta kiusaa sinua, sinä et silti kärsi; jos ajat lakimuutoksia joilla heidät pannaan ahtaalle, se aiheuttaa kärsimystä heille. Teet siis väärin. Piste. He haluavat vain olla olemassa, omana itsenään. Se ei kavenna sinun olemassaoloasi millään tavalla. Niin ikään jos sinun jumalasi hyväksyy kärsimyksen aiheuttamisen jollekin ihmisryhmälle, kyseessä on yksiselitteisesti väärä jumala."

Palataksemme aseksuaalisuuteen, Rowlingin kritiikin kärki näytti olevan se, että vaikka seksi ei kiinnostaisi (mikä on tosin melkoinen yksinkertaistus; minulle se on selvästi enemmän psykologinen tarve kuin fyysinen), miksi tehdä siitä numero... Miksi siis minä olen kirjoittanut oivalluksistani? Koska se on ollut minulle erittäin merkityksellistä, selittänyt paljon persoonaani ja historiaani. En ehkä kuitenkaan heiluttelisi aseksuaali-lippua Pride-kulkueessa; se ei tunnu sellaiselta asialta, jonka tarvitsee näkyä sillä tavoin julkisesti. Vaikka miksi sitten stereotyyppinen homoelämä irtosuhteineen on niin "näkyvää", että se vaikuttaa normilta, josta kaikki muu poikkeaa? Jo 1990-luvulla kuulin sanottavan, "tällaisia me homot olemme; kaikki tekevät näin." Emme ole, emmekä tee. Siksi se on syytä kertoa, myös toisille homoille. Toivottavaa olisi, että lisääntyneiden kategorioiden myötä myös ymmärrys seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuudesta ja vaihtelusta olisi lisääntynyt näiden elämieni vuosien aikana. Ihmisille on silti tyypillistä ajatella että minun tapani olla ja elää on se oikea. Pahimmillaan se johtaa ajattelemaan että muiden tavat ovat tietenkin vääriä ja he ovat vääränlaisia. 

Jokatapauksessa yleinen sateenkaarilippu riittää minulle. Manse Pride-kulkueeseen ja puistojuhlaan osallistuimme puolisoni kanssa kesäkuussa, kuten aiempinakin vuosina. Osallistujia oli ennätysmäärä. 

Hyvät ja pahat

Paavi Franciscus kuoli pääsiäisenä. Seurasin hänen hautajaisiaan, enkä voinut olla liikuttumatta kyyneliin. Hän oli oikeasti hyvä ihminen, jollaiset tuntuvat nykyään olevan harvassa - mitä vain korosti Trumpin läsnäolo. Toki olen aikaisemmin kirjoittanut Trumpista - en nyt sanoisi puolustelevaan sävyyn, mutta jollain tapaa ymmärtävästi. Myönnettäköön, että sen jälkeen omakin ymmärrys on ollut koetteilla useaan otteeseen! Seuraankin nykyään entistä vähemmän uutisia: usein pelkkä otsikko riittää enkä viitsi avata koko juttua. Uutiset ovat usein spekulaatiota ja uhkakuvien maalailua. 

Uusi paavi oli yllättävä valinta, mutta toisaalta ei: vaikka Trump ilmaisi sosiaalisessa mediassa iloaan amerikkalaisen valinnasta, ottaessani selvää hänestä, alkoi vaikuttaa siltä kuin hänet olisi tarkoituksella valittu vastavoimaksi juurikin Trumpille. Se herättää minussa toiveikkuutta. Kieltämättä Trump on tehnyt ja sanonut asioita, joiden perusteella tekisi mieli leimata hänet Anti-Kristukseksi, jos sellaiseen uskoisi... olen taipuvaisempi yhtymään erään podcastin arvioon, että Ilmestyskirja kertoo omasta ajastaan, keisari Neron vainoista, mutta sisältää samalla sellaisia psykologisia lainalaisuuksia, jotka toistuvat ihmiskunnassa uudelleen ja uudelleen. "Lopun aikojakin" on eletty niin kauan kuin koko käsite on ollut olemassa. Jopa Japanin buddhalaisuus pitää sisällään käsitteen Mappo, joka tarkoittaa "lopun aikaa", jolloin Buddhan laki on rappeutunut, ja jonka sanotaan olevan meidän aikamme, mutta sen uskotaan yleisesti alkaneen jo 1052. 

Katsoinpa Areenasta dokumentin Hitleristä, jossa hänet tunteneet ihmiset kertovat hänestä. Pointtini on se, että ei hänkään ollut hirviö, eikä läpeensä paha, kuten usein esitetään ja halutaan uskoa. Hänessä oli monia puolia, kuten meissä kaikissa. Kuka tahansa meistä pystyy mihin tahansa otollisissa olosuhteissa, ja vielä suurempi joukko lähtee mukaan. Sehän se pelottavinta onkin. Ehkä suuriin massoihin vaikuttaminen vaatii erityistä persoonallisuutta, mutta sitäkin voi käyttää yhtälailla hyvään - kuten paavi. Juuri sellaisen persoonallisuuden puutteen vuoksi minusta ei koskaan tullut kulttijohtajaa. 😇Olen joskus sanonut itsestäni että en ole hyvä ihminen enkä huono ihminen; olen vain ihminen. Minussa on halu tulla paremmaksi, ja se jo sinänsä on hyvä asia. Ehkä "hyvä" ihminen ei tyrkytä omaa persoonaansa, ja haluaa toisen/kaikkien hyvää, ei vain sitä mikä on "hyvää" hänelle ja hänen pienelle etupiirilleen? Buddhalaisuudessa taitavaa (ei "hyvää" vastakohtana "pahalle") on se mikä vähentää maailman kärsimystä. Kaikkihan me olemme enemmän tai vähemmän itsekeskeisiä, koska se nyt vain tulee luonnostaan ihmisenä olemisen myötä. Ego on yhtä tärkeä instrumentti kuin fyysinen ruumis tässä elämässä. Oscar Wilden sanoin: "Kaikki eivät ehkä ole hyviä, mutta kaikissa on aina jotain hyvää. Älä koskaan tuomitse ketään pikaisesti, koska jokaisella pyhimyksellä on menneisyys ja jokaisella syntisellä on tulevaisuus."

Seuratessani yhdysvaltalaisen unitaariuniversalistisen Unity Temple seurakunnan livepalveluksia YouTubessa säännöllisen epäsäännöllisesti, kuten olen tehnyt jo muutaman vuoden, olen saanut hyvän käsityksen siitä mitä ajattelee se toinen puoli amerikkalaisista, joka ei hyväksy sitä mitä valtiovalta heidän maassaan yrittää tehdä. Vertaukset natsi-Saksaan ovat toistuneet, hyvästä syystä. Mutta myös vastarinta ja toivo elävät. 

Yksin pimeydessä

Kävin keväällä todella syvällä pimeydessä ajatuksineni, pohtiessani ihmiskunnan tilaa nykyään, ja eniten minua ahdisti juuri tieto siitä että olen itse ihan samanlainen kuin muut! Tästä syntyi sittemmin kirjoitus, Pimeydessä, vaikka se pintapuolisesti käsittelee modernia satanismia ja suhdettani siihen. Sitä ei tietenkään pidä ymmärtää niin, että Saatana, johon en usko, veti minut pimeyteen - kuten varmasti tietyt kristilliset tahot sanoisivat - vaan projisoin pimeyteni Saatanan hahmoon, eikä sitäkään pidä nähdä niin että Saatana, tai pimeys, olisi paha: pimeys kuuluu luontoon - kuten päivä ja yö - ja Saatana on kuin personoitu luonnonvoima - ovathan hänen eläimelliset piirteensäkin lainaa kreikkalaisen panteonin metsän jumala Panilta. Saatoin olla vähän ahdistunut ja epätoivoinen, mutta se oli luonnollista ja välttämätöntä ennen valon läpimurtoa. 

Ja siitä mikä johdatti minut pois pimeydestä, syntyi seuraava kirjoitus, Valoa. Sen oli ensin tarkoitus olla osa tätä julkaisua vasta nyt vuoden vaihteessa. Miten ilahduttavaa onkaan nähdä selvää kehitystä omassa henkisessä elämässä, yhä edelleen tänä päivänä! Se on myös hyöty siitä, että kirjoitat pohdintasi ylös: voit seurata miten asiat etenevät pitkänkin ajan kuluessa. Vaikeat asiat kypsyvät mielessäsi, hitaasti mutta varmasti, ja tuottavat jossain vaiheessa oivalluksen hedelmiä. Joskus ne voivat olla "itsestäänselvyyksiä", joista olet ollut kauan tietoinen teoriassa, kunnes ne kirkastuvat sinulle  omakohtaisena oivalluksena kun olet siihen valmis: vasta kun se nousee tietoisuuteen sisältä käsin, etkä vain lue sitä jostain, siitä tulee elävää, Gnosiksen valaisemaa. 

Oivaltaessani oman vastuuni koko ihmiskunnan tilasta ja että minun pitää muuttua jotta en olisi osa ongelmaa, olen paremmin ymmärtänyt myös bodhisattva-lupaukset, jotka olen omaksunut osaksi päivittäistä harjoitustani: minua mietitytti pitkään niiden muotoilu, esim. "tuntevat olennot ovat lukemattomat; lupaan pelastaa ne kaikki"; mitä - minäkö, kaikki? Siinä tulee juuri tuo yhden ihmisen vastuullisuus osana kokonaisuutta, kun tajuat sen ja haluat irtaantua tuhon kierteestä jota kohti ihmiskunta kulkee - vahvistaa hyvää itsessäsi vastustamatta pahaa, kuten jo Pekka Ervast opetti. Joko kuljet virran mukana tai lähdet vastavirtaan: yhtälailla kuin olet vastuussa kaikesta negatiivisesta koko ihmiskunnan kanssa, voit olla myös osallinen kaikkien pelastukseen, ja se tapahtuu kehittämällä itseäsi, ei saarnaamalla muille: "Buddhan tie on vertaansa vailla; lupaan saavuttaa Ylevän Polun." 

Gay Buddhist Forum podcastin yhdessä jaksossa puhuja mainitsi, että ainakin Amerikassa joissain koulukunnissa tuo "pelastaa"-käsite on korvattu toteamuksella, "minä olen heidän kanssaan". Sehän on mitäänsanomatonta ja vesittää ajatuksen. Voisin kuvitella, että alkuperäisestä sanamuodosta saattaa länsimaalaiselle tulla liiaksi mieleen kristinusko ja Jeesus, joka yksin pelastaa kaikki. 

"Tuntevat olennot" pitää sisällään tietenkin muutkin kuin ihmiset: en usko kristilliseen käsitykseen ihmisestä "luomakunnan kruununa", jonka kuuluu hallita muita lajeja; ihminen on yksi laji muiden joukossa, eikä älykkyys ole ollut meille välttämättä eduksi - olemme käyttäneet sitä väärin. Luontonsa mukaisesti toimivat eläimet ovat jopa puhtaammin sitä mitä ovat ja lähempänä alkuperäistä tarkoitustaan. Olenkin kääntänyt käsitteen "sentient beings" tunteviksi olennoiksi, "älyllisen" tai "tietoisen" asemasta, ja se on ymmärtääkseni oikea tulkinta. Usein käytetään muotoa "kaikki olennot": olen suomentanut oman versioni Nichiren Shu-koulukunnan käyttämästä englanninkielisestä käännöksestä. Ihminen on myös suurin syy muiden olentojen kärsimykseen, joten ihmisestä täytyy lähteä niiden vapauttaminen kärsimyksestä. 

On myös selvää, että kun toistelet itsellesi negatiivisia lauseita, niin kuin tein pimeän jaksoni aikana, niistä tulee painolastia joka vetää sinua alas maahan. Päinvastaiset ajatukset, valoisat ja kevyet, kohottavat, kuten sen jälkeen taas saatoin tuntea. Siinä mielessä affirmaatiot, joita käytin varsinkin 1990-luvulla, ovat ihan järkeviä. 

Suurten oivallusten vuosi

Muita suuria oivalluksia kuluneena vuonna itseäni koskien... Vuosien ajan olen ajoittain kärsinyt jonkinasteisesta "luulosairaudesta"; aina välillä on jotain vaihtelevia, epämääräisiä ja ohimeneviä tuntemuksia ja olotiloja, jotka saavat mielikuvitukseni laukkaamaan. Se alkaa pienestä, hiljaa hiipien. Alan tarkkailla itseäni ja kierre on valmis. Tyypillisesti sen täytyy olla mielestäni jokin vakava sairaus, joka johtaa kuolemaan. Huvitin kerran ystävääni kertomalla, että minulla oli ollut sydänpussin tulehdus, keuhkokuume ja suolistosyöpä. En muista mitä silloin olin tuntevinani, mutta ilmeisesti monia eri asioita. Vitsailin asialla, mutta kun tila on päällä siitä on leikki kaukana! Se aiheuttaa ahdistusta ja stressi nostaa myös verenpainettani silloin kun se huipentuu pahimmilleen (mistä saattaa seurata ajatus, että nyt saan vielä aivoinfarktinkin). Kun pääsen irti siitä, kaikki on taas hyvin ja minä voin hyvin. 

Minä tiedän että mieleni tekee tämän minulle. Syksyllä ensimmäistä kertaa ikinä soitin työterveyteen luulotellusta sairausepäilystäni ja varasin ajan. Seuraavana päivänä kaduin sitä, häpesin itseäni ja peruin ajan: minähän vain kuvittelin eikä minulla ollut mitään konkreettista vaivaa. Työni olen pystynyt hoitamaan normaalisti ja muutenkin elämä sujuu, se ei alenna toimintakykyäni. Sanoisin jopa, että töissä voi olla helpompaa koska minulla on tehtävä suoritettavana, enkä ehdi niin paljon keskittyä itseeni. Lienee ironista, että olen tässäkin tapauksessa diagnosoinut itse itseni, kun silmiini osui juttu OCD:stä. Minulla ei ole pakko-oireita, vain pakkoajatuksia. Tiedän kyllä ettei se ole todellista. Tähän asti olen pitänyt näitä satunnaisia episodeja yksittäisinä, erillisinä tapauksina, enkä ole tajunnut niiden jatkuvuutta, saati sitä että minulla on tässä ihan oikea ongelma. Kun se on ohi, se tuntuu etäiseltä ja on helppo ajatella että eihän tässä mitään... kunnes jälleen. 

Kaikki tuntuu juontavan juurensa sydänleikkaukseeni 2019. Ihmettelin itsekin miten helposti tunnuin selviävän siitä psykologisesti: kohtasin vain tyynesti olosuhteet joille en mitään voinut, ja olin ylpeä itsestäni kun ajattelin positiivisesti ja noudatin kaikkia ohjeita. Silti minä jouduin henkisesti valmistautumaan siihen etten ehkä enää herää. Olen vain painanut kaiken sen johonkin syvälle sisimpääni. Tänäkään päivänä en pysty ajattelemaan asiaa ilman että silmäni kostuvat, enkä pääse ajatuksessa sen pidemmälle. Se on selvästi vaikuttanut minuun syvemmin kuin luulinkaan. Mielialalääkkeitä en enää ikinä haluaisi käyttää - haitat olivat liian suuret kun aikoinaan kymmenen vuotta niitä käytin - ja terapia lukemani perusteella onkin tehokkaampaa... joskin olen lukenut että nykyään on uusi lääkeryhmä, joka ei turruta tunteita. Mutta minulla jos kenellä on kaikki työkalut tämän voittamiseen, esim. meditaatio, varsinkin kun se on sittenkin sen verran lievää ettei haittaa normaalia elämistä, se vain hallitsee ajatuksiani aikansa. Joten minun täytyy hallita ajatuksiani. Se vain ei ole niin helppoa. 

Kokeilen apteekissa ilman reseptiä myytävää mieltä rauhoittavaa, stressiä lievittävää rohdosvalmistetta. Lisäksi otin käyttööni omasta kivivalikoimastani ametistikiteen, jota kannan mukanani: sen sanotaan lievittävän stressiä ja ahdistusta, tuovan tasapainoa ja harmoniaa... mutta kivien vaikutus on ilman muuta uskon asia, joten pelkästään sen varaan ei kannata jättäytyä. Tilasin myös eteeristä Ravintsara-öljyä: en ollut ennen kuullutkaan siitä, mutta se on todella monikäyttöinen - sopii sekä flunssaan että ahdistukseen! 

Lopulta hengenahdistus - taas yksi uusi oire - sai minut menemään työterveyteen, ensin terveydenhoitajalle, joka laittoi minut lääkärille, joka kuunteli sydäntäni ja keuhkojani, eikä havainnut mitään poikkeavaa. Minulla oli todennäköisesti psykosomaattisia oireita. Myöhemmin tunnistin "hengenahdistukseni" johtuvan siitä että palleani oli kireä, jännittynyt. 

Minulle varattiin aika terveystarkastukseen, ja sittemmin myös työterveyspsykologille. Pelkästään se, että sanoin ensimmäisen kerran ääneen terveydenhoidon ammattilaiselle mitä epäilen, helpotti oloani sillä hetkellä. Minulla oli erityisen stressaava työviikko, joka selvästi pahensi ahdistustani. Tänä syksynä oireiluni tuntuu olleen tiheämpää ja pahempaa - tunsin käyväni henkisen sietokykyni äärirajoilla - ja luulen, että sillä voi olla paljonkin tekemistä sen kanssa että syyskuun alussa menetin ilmaisen kuntosalin, jossa olin käynyt vuosia pari kertaa viikossa: talomme myytiin kiinteistösijoitusyhtiölle - tieto siitä tuli täysin yllättäen - eikä se ole samassa talossa, joten se ei enää kuulu meille. Vaikka yritän jumpata kotona, ei se ole ihan sama asia; tunnen oloni heikoksi. Mieleni pysyi ehkä paremmin kurissa kun salilla käynti maadoitti minua ja olin enemmän kehossani. Vuoden vaihteessa käytin hyväkseni edullisen liittymistarjouksen kaupalliselle salille: nyt myös saisin kaipaamaani ohjausta; tähän asti en ole tiennyt mitä teen, olen vain poiminut sekalaisia treenivinkkejä YouTubesta. Päämääräni ei ole enempää kuin voida hyvin ja jaksaa paremmin. 

Psykologi selitti miten tällainen pakkoajatus toimii: ensin on jokin ruumiillinen tuntemus, kuten sydäntuntemus, sitten tulee ajatus, kuten "onko tämä jotain vakavaa?", siitä seuraa ahdistusta ja pelkoa, sitten kehollisia tuntemuksia, kuten hengenahdistukseni, sekä toimintaa, esim. pulssin tunnustelua, verenpaineen mittailua, oireiden googlailua... Pitäisi nimenomaan vaikuttaa tuohon ensimmäiseen ajatukseen ja vakuuttaa itselleen että kaikki on hyvin. Eikä minun kannata peittää oireiluani, vaan puhua siitä läheisilleni. 

Facebookissa vastaan tullut buddhalainen tarina: 

Nuori nainen kysyi kerran munkilta: "Mestari, kuinka voin päästää irti ahdistuksestani?"

Munkki hymyili ja sanoi: "Siitä hetkestä kun heräät, maailma syytää tuhansia asioita mieleesi - huolia, vertailuja, jossitteluja, määräaikoja, mielipiteitä ja pelkoja. Ja sinun mielesi, uskollisena tarkoitukselleen, yrittää suojella sinua kuvittelemalla kaikki mahdolliset lopputulemat. Mutta tehdessään niin, se vangitsee sinut loputtomaan huolen kierteeseen - alat nähdä vaaran harmittomissa paikoissa, uhkia rauhallisissa hetkissä, ja ongelmia asioissa jotka eivät ole edes tapahtuneet."

Nainen kuunteli hiljaa, silmät heijastaen myrskyä jonka hän tunsi sisällään. Munkki jatkoi:

"Päästääksesi irti ahdistuksesta, sinun täytyy palata läsnäolevaan hetkeen. Hengitä syvään... huomaa lintujen laulu, tuulen suhina, hengityksesi rytmi. Joka kerta kun mielesi ryntää kohti pelkoa, lempeästi ohjaa se takaisin nykyhetkeen - tämä hengitys, tämä sydämenlyönti, tämä hetki."

Hän hymyili ja lisäsi pehmeästi:

"Ymmärrätkö, ahdistuksesi elää mielessäsi - mutta rauha elää nykyhetkessä. Mitä enemmän harjoitat läsnäoloa tässä, sitä vähemmän valtaa noilla ahdistavilla ajatuksilla on sinuun."

Nuori nainen kumarsi ja sanoi: 

"Joten rauha ei ollut koskaan jotain mitä etsiä... se oli jotain johon palata." 

Tämä on ollut suurten oivallusten vuosi, kuin kulminaatiopiste useille vanhoille asioille. Marraskuussa tuli kymmenen vuotta avopuolisoni kuolemasta. Näin pitkästä aikaa unta, jossa olin hänen seurassaan. Se on toistunut usein vuosien myötä, erityisesti ensimmäisen vuoden aikana hänen kuolemansa jälkeen. Yleensä en ole saanut siinä kerrottua hänelle että en halua olla enää hänen kanssaan, koska minulla on toinen. Edellisen kerran toissa vuonna siitä oli tullut ahdistava painajainen, ja tuolloin erityisesti käsittelin negatiivisia tunteitani häntä kohtaan. Vuosi sitten totesin että minulla ei ollut mitään sanottavaa hänen kuolinpäivänään Facebook-muistoryhmässä, ei positiivista eikä negatiivista, ja niin oli hyvä. 

Tällä kertaa uni oli hiukan erilainen: se ei ollut niin selkeä ja erottuva kuin ennen, ja jossain vaiheessa se muuttui joksikin muuksi kuten unet usein tekevät, ja sekin oli minusta merkillepantavaa; siinä ei enää tuntunut olevan mitään erityistä, se lähes hukkui muiden unien joukkoon. 

Nyt aloin kertoa edesmenneelle puolisolleni nykyisestä kumppanistani, ja hän taisi vain kuunnella tyynesti. Muuan kaverini sanoisi että todella kohtasin hänet astraaliruumiissani, mutta joskus unet ovat "vain" unia - alitajunnan työskentely on tarpeeksi mielenkiintoista ilman esoteerisia teorioitakin, ja tässä oli nähtävissä psykologista kehitystä. Jotain on todella tapahtunut suhteessani edesmenneeseen avopuolisooni. 

Niin ikään, kirjoittaessani tähän blogiin muistelmiani vanhoista päiväkirjoistani sarjassa Ecce Ego, kohtasin myös uudelleen menneisyyteni Lectorium Rosicrucianumin oppilaana, mikä herätti yhä vieläkin monia ajatuksia ja tuntemuksia. Olen koonnut niitä mm. kirjoitukseeni Minun tieni. 

Hankala suhteeni vanhaan kaveriini, josta olen paljon kirjoittanut vuosien varrella, lienee nyt myös tullut jonkinlaiseen ratkaisuun. Julkaisin tästä postauksen vain muutama päivä ennen tätä: Hallitsija ja Haaveilija. 

Elämäni palaset tuntuvat loksahtelevan paikoilleen täydellisesti, niin kuin aina. 

Buddhalaisuutta ja pakanuutta

Syyskuussa kävin itsekseni Helsingissä Triratnan buddhalaisen keskuksen järjestämässä sateenkaarisanghan kokoontumisessa, josta kirjoitan erillisessä julkaisussa ja pohdin laajemminkin buddhalaisuuttani. Kokemus oli positiivinen ja varmasti saa jatkoa, mutta se myös syvensi ja vahvisti varmuuttani omasta tiestäni: kun luin mitä merkitsisi tulla läheisempään yhteyteen Triratnan kanssa -  "tämä tarkoittaa alustavaa sitoutumista buddhalaisuuteen, buddhalaisen polun harjoittamiseen siten kuin sitä opetetaan perinteessämme, sekä Triratna-yhteisöön harjoituksen pääasiallisena kontekstina" - se ei käy minulle. Sain ehkä juuri tästä virikkeen muokata taas kerran Gongyoni hiljaisia rukouksia [ks. sivu Harjoitus], eritoten turvautumista kolmeen jalokiveen, niin että niissä korostuu nichireniläinen ymmärrys asiasta (Nichiren Shu-koulukunnan tulkinta erityisesti, koska hyväksyn sen täydellisesti).  Kaikki oli jo olemassa, yhdistelin vain lauseita uudella tavalla. Niin ikään palinkieliset säkeet pidän mukana, kuten olen pitänyt siitä saakka kun osallistuin virtuaaliseen turvautumisseremoniaan 2020.

Buddham Saranam Gacchami. Kunnia olkoon Ikuiselle Sakyamuni Buddhalle, alkuperäiselle opettajallemme. Pyrin ilmentämään synnynnäistä valaistumistani.

Dhammam Saranam Gacchami. Kunnia olkoon Ihmeellisen Dharman Lootuksen kukan sutralle.  Toteutan Buddhan viisautta - avaraa kuin meri.

Sangham Saranam Gacchami. Kunnia olkoon Suurelle Bodhisattvalle, Nichiren Shoninille, joka laati perustuksen buddhalaisuudellemme. Maan bodhisattvana osoitan kunnioitusta kaikille ihmisille tulevina Buddhina. 

Sangha voi olla yhtä aikaa eri asioita: Triratnan sateenkaarisangha voi olla yksi, hyvin konkreettinen ihmisten kokoontuminen; kokemukseni Nichirenin alkuun panemasta harjoituksesta, joka yhdistää minut tähän tiettyyn traditioon, on toinen, ja tavallaan vahvempi kokemus, vaikka en kuulu mihinkään yhteisöön tai käy missään ryhmässä.   

Loppuvuodesta saimme koko taloa koskevan yleisen muistutuksen hiljaisuudesta kello 22 - 06 välillä, ja koska teen iltatyötä ja olen kotona vasta 22.30, päätin että minun pitää huomioida se paremmin ilta-Gongyossani. Tietenkin olen yrittänyt olla mahdollisimman hiljainen joka tapauksessa, mutta nyt esim. toistan mantraa illalla vain mielessäni - sisäänhengityksellä Namu, uloshengityksellä Myoho Renge Kyo. Ääneen lausuessani vedän ensin henkeä sisään sierainten kautta ja uloshengityksen myötä lausun koko mantran; en siis tee sitä nykyään Soka Gakkain tapaan mahdollisimman nopeassa rytmissä - tämä tuntuu luonnollisemmalta, sanoisin jopa meditatiivisemmalta. Inspiraation tähän sain seuraavasta Rissho Kosei  Kai'n - jälleen yksi Nichiren-buddhalaisuuden koulukunta - jäsenen videosta, How to chant "Namu Myoho Renge Kyo" SLOWLY: 

 Eihän se ole aivan sama asia toistaa mantraa vain mielessään, mutta kuitenkin täysin hyväksyttävää. Omaan harjoitukseen ei voi suhtautua niin itsekkäästi, että ei välitä onko se häiriöksi muille, tai ei voi olla niin dogmaattinen, ettei pysty yhtään joustamaan tarpeen vaatiessa. On hyvä joutua miettimään omaa harjoitustaan, ja hyvä huomata sen olevan niin tärkeä että ei sitä voi kokonaan väliinkään jättää. 

Lootussutraa ei oikein voi resitoida pelkästään mielessään, joten sen sijaan luen kappaleet itsekseni suomeksi; silloin se toimii eri tavalla, enemmän ymmärryksen kautta. 

Sain viimeinkin käsiini Mitra Härkösen ja Johannes Cairnsin toimittaman kirjan, Buddhalaisuus Suomessa (Suomen itämainen seura 2023). Oli todella kiinnostavaa lukea buddhalaisuuden historiasta maassamme. Myös Triratnan historia käydään läpi kirjassa. Sangharakshitan tapausta, johon olen viitannut aikaisemmassa julkaisussa, sivutaan lyhyesti: "Emäjärjestö joutui laajempaan myllerrykseen Guardian-lehden julkaistua vuonna 1997 paljastusartikkelin Sangharakshitan seksisuhteista yhteisön miespuolisten jäsenten kanssa 1970- ja 1980-luvulla. Suomen yhteisöä mediaryöpytys ei kuitenkaan hetkauttanut, koska Sangharakshitan toiminnan oli koettu olevan yhteisössä avointa toisin kuin joidenkin zen- ja tiibetinbuddhalaisten yhteisöjen seksiskandaalitapauksissa". 

Oman tietopakettinsa kirjassa saa tietenkin myös Soka Gakkai International Suomi: ensimmäinen kokoontuminen on järjestetty huhtikuussa 1975. Lisäksi on mielenkiintoista lukea etnisistä buddhalaisista yhteisöistä Suomessa. Voisi olla mielenkiintoista käydä jossain luostarissa. Ainakin Vesak-juhla pitäisi kerran kokea. 

Suomalaistenkin harjoittajien keskuudessa suosituimmat suuntaukset ovat tiibetinbuddhalaisuus ja zen, ja ensinmainitun yhteydessä kirjassa kerrotaan seuraavaa:

Suomessa on tällä hetkellä parikymmentä tiibetinbuddhalaista ryhmää, ja jokainen ryhmä ja ryhmän jäsen tulkitsee ja harjoittaa tiibetinbuddhalaisuutta omalla tavallaan. Tiibetinbuddhalaisesta harjoituksesta, saati elämäntavasta on siksi vaikea tarjota yleispätevää kuvausta. Toiset meditoivat ja resitoivat mantroja ja rukouksia päivittäin, toiset sitoutuvat vain minimaaliseen harjoitukseen ja pyrkivät panemaan buddhalaisia opetuksia käytäntöön jokapäiväisessä elämässään. Toisilla on tiivis ja läheinen suhde oman opettajansa kanssa; toiset eivät vielä ole löytäneet omaa gurua, mutta kuuntelevat mielellään erilaisia - sekä tiibetiläisiä että länsimaalaisia - opettajia. Toiset tiibetinbuddhalaiset ovat kasvissyöjiä tai vegaaneja; toiset syövät useimpien tiibetiläisten tapaan eläinkunnan tuotteita. Toiset ottavat noudatettavakseen valan, joka kieltää heitä juomasta pisaraakaan alkoholia siinä missä toiset nauttivat alkoholista yhdessä yhteisönsä jäsenten kanssa. Jopa buddhalaiset opetukset ja perussanasto voivat vaihdella traditiosta ja ryhmästä toiseen. 

Ryhmien ja opettajien välillä on lisäksi suuria eroja siinä, mitä opetuksissa korostetaan ja kuinka paljon tiibetinbuddhalaista kulttuuria harjoitukseen on omaksuttu. Toiset ryhmät ovat erityisen perinteisiä. Perinteisyys voi näkyä paitsi opetuksissa myös fyysisten ja materiaalisten uskonnon elementtien keskeisyydessä ja kulttuuristen uskomusten ja näkemysten omaksumisessa buddhalaisten peruskäsitteiden ohella. Rukoukset resitoidaan monissa ryhmissä tiibetiksi, vaikka valtaosa harjoittajista ei varsinaisesti osaa tiibetiä. Opettajille osoitetaan kunnioitusta täyskumarruksin. Lisäksi joissakin ryhmissä pukeudutaan opetustilaisuuksiin ja seremonioihin perinteisiin tiibetiläisiin asuihin. Pyrkimys luoda perinteinen tiibetiläinen kulttuurinen ilmapiiri ei kuitenkaan ole niinkään seurausta etnisten tiibetiläisten läsnäolosta kuin oman opettajan, omaksuttujen tarinoiden ja Tiibetin mediakuvan inspiroimaa. Toisissa ryhmissä sen sijaan painotetaan ulkoisia aspekteja enemmän jokapäiväistä eettistä toimintaa, ja dharmakeskukset voivatkin näyttää melko sekulaareilta tiloilta. Erilaisia sääntöjä, tapoja ja opillisia eroja pidetään tarkoituksellisina, sillä jokaiselle yksilölle ajatellaan löytyvän juuri hänelle sopiva lähestymistapa - onhan meistä buddhalaisuuden mukaan jokainen (myös karmaltaan) ainutlaatuinen entiteetti. 

Tiibetinbuddhalaisten oppien seuraamisen ja uskonnon harjoittamisen myötä harjoittajalle kehittyy joka tapauksessa uudenlainen identiteetti. Riippumatta siitä, onko harjoittaja tiukasti uskonnollinen tai pelkästään kiinnostunut buddhalaisuudesta, vajrayanan merkitykset ja oletukset heijastuvat monesti myös jokapäiväiseen elämään. Monet harjoittajista mainitsevatkin, että "buddhalaisina" he ovat eri ihmisiä kuin ennen. 

Tämä oli minusta yleisemminkin buddhalaisuutta koskien kiinnostava kohta, kertoen sen moninaisuudesta jo yhdenkin suuntauksen sisällä, saati sitten buddhalaisuuden koko laajalla kentällä. 

Täydensin kirjan avulla tämän blogin sivun Opillisia peruskäsitteitä kohtaa Etiikka; viisi ohjetta, koskien Japanin buddhalaisuuden erityispiirteitä mitä tulee munkkeuteen ja etiikkaan. 

Tänä vuonna viimeinkin halusin toteuttaa pitkään puhutun reissun Pakanafestareille Espoon Dipolissa lokakuussa. Samana viikonloppuna oli myös Hengen ja Tiedon messut, mutta minusta tuntuu että ne tuli perusteellisesti nähtyä ja koettua jo 1990-luvulla, ja myöhemmässä vaiheessa ne järjestettiin joskus myös Tampereella - viimeisen kerran 2017 - missä kävin ainakin 2013; muistan, että silloinkin kävelin ympäriinsä miettien että tämä edustaa minulle jo mennyttä elämänvaihetta. Tosin siitäkin elämänvaiheesta olen säilyttänyt arvokkaaksi kokemiani asioita näihin päiviin asti. Toki New Age ja pakanuus menevät nykyään osin limittäin - esim. kiviä ja kristalleja löydät kaikkialta. 

Varasin minulle ja puolisolleni hotellin Helsingin keskustassa hyvissä ajoin, vaikka menimme itse tapahtumaan ainoastaan sunnuntaina, mutta jälkeenpäin ajatellen ahnehdin liikaa aikaa. Sunnuntaina jouduimme odottelemaan iltajunaa jouten, aikaa tappaen. Mahdollisesti seuraavalla kerralla riittää päivämatka, vaikka lauantaina. Tuntui melkein kuin olisi ollut töissä koko viikonlopun; kyllä silloin haluaisi ehtiä myös vain lojua kotisohvalla katsomassa televisiota. 

Uhrilehdon laatikkoon sai kirjoittaa lapulle mitä haluaa jättää taakseen, myöhemmin poltettavaksi.

Olimme enemmänkin vain haistelemassa tunnelmaa kuin shoppailemassa, vaikka jotain pientä lähtikin mukaan. Itselleni ostin kaksi The Satanic Templen kuusi-kuusi-kuusi kangasmerkkiä lempihuppareihini laitettavaksi. Se on hyvin nokkela ja perisuomalainen koodi (siis kolme kuusta kuvattuna, jos et tiedä).  En pidä raamattua minkäänlaisena auktoriteettina enkä jumalallisesti inspiroituna, mutta tänäkin päivänä minusta järkevin lukemani tulkinta "pedon luvusta" 666 on Max Heindelin numerologinen avain, joka löytyy vanhan blogini kirjoituksesta "paha": se riisuu siitä kaiken pahaenteisyyden ja mystifioinnin. Lyhyesti: 6+6+6=18, 1+8=9; 9 on ihmiskunnan luku (kirjoitukseni selittää myös miksi näin), ihminen itse on kaiken pahan alku ja syy: pedon merkki otsalla on pahat ajatuksemme, ja pedon merkki kädessä pahat tekomme. 

Tunnelma tiivistyi minun mielessäni parhaiten bändiin, joka soitti festareilla sunnuntaina: Inkar. 

Nostalgiaa, ystävyyttä ja luonnon rauhaa

Kesälomallani heinäkuussa meni taas alussa muutama päivä, ennen kuin mieleni asettui "lomamoodiin", niin sanoakseni. Mutta lopulta loma teki tehtävänsä. Pääsin irti henkisesti arkirutiinin kuristavasta otteesta ja löysin iloa ja keveyttä, jota en halua kadottaa; sitä täytyy yrittää pitää yllä myös arjessa. Ennen lomaa toistin robottimaisesti velvollisuuteni, ja vapaa-ajankin suoritin yhtälailla rutiinilla. Lomalla ostin mm. kirppikseltä tuikkulyhdyn, ja sain iloa sen sytyttämisestä ja katselemisesta - sitä tunnetta en halua kadottaa: en halua kadota turruttavaan rutiiniin! 

Ensimmäisenä työpäivänä matkalla töihin katselin bussissa ihmisiä ja mietin, että meitä on monenlaisia ja se on hyvä; töissä tervehdin ihmistä, jonka kanssa emme yleensä ole tervehtineet, ja menin melkein hämilleni. Koko ajan odotin (ja pelkäsin), että koska tämä menee ohi. 

Kesälomaan mahtui myös nostalgiaa. Lainasin kirjastosta pari dvd'tä, yhden kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, Stand by Me, sekä ehkä parhaimman tv-sarjan ikinä, Mennyt maailma. Jälkimmäiseen viittaan muistelmissani YouTube-videon kera, Ecce Ego I, ja elokuvaan osassa IV. Olen toki myös lukenut sekä Stephen Kingin novellin, että Evelyn Waugh'n romaanin (jonka myös omistan: pitääkin lukea se taas uudestaan!). Löysin ilokseni netistä sarjan mahtipontisen kartanon, tai itse asiassa linnan, joka on oikeasti Castle Howard. (Olen nähnyt myös myöhemmän elokuvaversion, mutta se ei jättänyt mitään vaikutusta.)

Ystävyyden kuvaus minua kummassakin tapauksessa nuorena erityisesti puhutteli (sarjassa erityisesti kaksi ensimmäistä jaksoa; sen jälkeen Sebastianin alamäki käy ilmeiseksi). Se on tyypillistä monille vanhoille suosikkielokuvilleni. Aikoinaan kun näin sarjan, en edes rekisteröinyt miten suurta roolia katolisuus näyttelee tarinassa; tänä päivänä se on aivan ilmeistä.

Olen minä sellaista ystävyyttä saanut kokeakin, mutta kuten käy Charlesin ja Sebastianin, polut erkanivat. Tarvitsisin uusia ihmisiä tuomaan elämääni uusia raikkaita tuulia.  Tunnen myös ihmisiä, joita ympäröi hyvin raskas ja pysähtynyt energia, jolla on latistava vaikutus muihin, tai ainakin minuun.  

- Niin tai näin: Menneen maailman innoittamana tekee mieleni juoda enemmän samppanjaa! 

Tähän tuli otollinen tilaisuus syksyllä, kun hyvä ystävämme muutti uuteen asuntoon. Jo heti uutisen kuultuani oli selvää, että vien pullon aitoa samppanjaa - siihen olin pitkään kaivannut aihetta - ja samppanjalasit, sekä suoritamme yhdessä kodin siunauksen. Koska ystävämme opiskelee hepreaa, kaivoin kellarista vanhan juutalaismallisen rukousviittani, joka on tilattu amerikkalaisesta kristillisestä verkkokaupasta, ja johon on kirjoitettu Isä meidän-rukouksen alkusanat englanniksi ja hepreaksi. Käytin sitä muinoin ollessani kristitty, ja alkaessani yhä enemmän harjoittaa hartautta omin päin, omalla tavallani, toimien pappina itselleni, mikä huipentui siihen kun nautin ehtoollistakin itsekseni; samasta kaupasta tilasin pikari- ja lautassetin tätä varten, juutalaista mallia nekin. 

Nyt ostin ystävällemme loitsukynttilän onnellisuutta ja iloa varten, vein suitsuketikun, itse siunattua vihkivettä, ja soivan kulhon. Vanhassa postauksessa kerron kotona suorittamastani vastaavasta rituaalista (jonka toistin kesälomani viimeisenä päivänä, puhdistaakseni kodin energiat, samalla kun puhdistin ja latasin kodin suojaukseen käyttämäni kivet). Ostin ison ametistikiteen ystävällemme joululahjaksi, sillä hänkin pitää kivistä. Luonnollisesti puhdistin ja siunasin sen asianmukaisesti. 

Kesälomalla yövyimme Tampereen Viikinsaaren Nolla-mökissä, kuten viime kesänä, ja mainittu ystävämme kävi myös paikalla; grillasimme makkaraa, istuimme terassilla. Tällä kertaa reissumme oli todella hyvin ajoitettu: viimeinen laiva lähti sunnuntaina jo 18.30, ja me olimme ainoat yöpyjät (mökkejä on viisi)! Puhelimet saivat enimmäkseen pysyä mökissä, ja nautimme luonnon rauhasta. 

Viikinsaaren metsää

Pikkupanda ensimmäisellä
Ähtärin matkallamme 2018

Kuluneena vuonna pitkästä aikaa - kolme vuotta oli välissä - päätimme käydä myös Ähtärin eläinpuistossa ja Tuurissa, viettäen yhden yön leirintäalueen mökissä, ja vuokraten auton matkaa varten. Vuokra-autona minulla oli nyt ensi kertaa käytössä automaattivaihteinen itselataava hybridi, ja ajokokemus oli suorastaan upea, ilman kytkimen ja vaihdekepin kanssa pelaamista, ja monen sadan kilometrin jälkeen kun tankkasin auton ennen palautusta, paljonko minulta meni rahaa? 20 euroa! 

Palkkasimme jopa kissanhoitajan käymään kotona illalla ja aamulla. Kolme vuotta tuntuu pitkältä, mutta ei se ajotaito noin vain katoa, vaikka vähän etukäteen hermostutti. Oli todella sääli kun pandat Lumi ja Pyry jouduttiin palauttamaan Kiinaan; toisaalta, ehdimme nähdä ne kai kolme kertaa, ja joka kerta ne joko söivät tai nukkuivat... Omat suosikkini ovatkin aina olleet pikkupandat: ne ovat niin suloisia! 

Edellisestä kerrasta oli sen verran aikaa, että sain hyviä ideoita siitä mitä seuraavalla kerralla voisi tehdä paremmin. 

Valitettavasti syksyllä kävi ilmeiseksi ettei seuraavaa kertaa ehkä tulekaan, kun saatiin uutinen eläinpuiston konkurssista. Surullista. Se on kuulunut elämääni aina: jo lapsena olen käynyt siellä sekä sukulaisten kanssa että koulun retkellä, ja päälle parikymppisenä 1990-luvulla kävin joka kesä pyöräillen, joskus jopa useamman kerran. 

Myöhemmin kerrottiin, että Vieraile ja välität-yhdistys ottaa huolehtiakseen eläimistä ja kerää sitä varten rahaa. Luonnollisesti haluan antaa oman pienen panokseni siihen. Tuen jo entuudestaan Kissojen katastrofiyhdistystä kuukausilahjoittajana. Haluan toki harjoittaa hyväntekeväisyyttä kykyjeni mukaan, eikä yksi ihminen voi auttaa koko maailmaa, joten on paras keskittyä johonkin jonka kokee henkilökohtaisesti tärkeäksi. 

Uuden vuoden yönä nostamani Tarotkortit menneelle vuodelle, tälle hetkelle uuden kynnyksellä, ja alkavalle vuodelle, olivat jälleen hämmästyttävän osuvat ja lupaavat hyvää. 

Elävää buddhalaisuutta sateenkaaren alla

Tämä on tämän blogin 60. julkaisu! 🙌

Aiemmassa kirjoituksessa siteeraan Jungia:

Yksinäisyys ei tule siitä että ei ole ihmisiä ympärillä, vaan siitä ettei kykene kommunikoimaan asioita jotka tuntuvat tärkeiltä itselle, tai tiettyjen näkemysten kannattamisesta joita muut eivät pidä hyväksyttävinä.

 Kuitenkin olen kauan tuntenut että tämä on hinta joka on maksettava siitä, että on sananmukaisesti YKSILÖ. Ja pian sen jälkeen löysin Jiddu Krishnamurtilta sitaatin, joka tuntui olevan kuin vastaus: 

Jos et seuraa jotakuta, tunnet itsesi hyvin yksinäiseksi. Ole sitten yksinäinen. Miksi pelkäät yksin olemista?

Kuitenkin minulle kirkastui kesälomalla, että haluan syksyllä sisällyttää elämääni jotain yhteisöllistä ja sosiaalista; se tekisi minulle varmasti hyvää. Minun turvallinen tilani on pitkään ollut puolisoni seurassa: muut ihmiset ovat jopa alkaneet tuntua uhkaavilta. Tunsin jo suorastaan odotuksen intoa päättäessäni tämän. Pääasia, että se on buddhalaista, tuumin; koulukuntaeroilla ei ole väliä. 

Rukoushelmeni, "Juzu"

Tampereellakin on toki paljon vaihtoehtoja, mutta sitten löysin Helsingin Triratnan buddhalaisen keskuksen järjestämän sateenkaarisanghan kokoontumisen, 6.9. lauantaina klo 11 - 17. Tässä yhdistyy HLBTQ-asia buddhalaisuuteen... aivan kuten muutoin mustissa rukoushelmissäni symbolisesti on 2 x kuusi helmeä sateenkaarilipun väreissä (ja nyttemmin olen lisännyt alttarilleni sateenkaaren värejä muutenkin), koska luonnollisesti olen homo myös buddhalaisena, ja buddhalaisuuteni sisältää myös homoseksuaalisuuteni; ne eivät sulje toisiaan pois. Tästä olen kirjoittanut paljonkin. 

Gohonzonini, puolisoni virkkaaman
koristeen kera

Minua on aina viehättänyt Gay Buddhist Fellowship San Franciscossa; olen harmitellut ettei Suomessa ole vastaavaa: vaikka osallistua voi toki virtuaalisesti, se ei ole ihan sama asia. Minua ei viehätä pelkästään tuo "gay"-osa, vaan myös se, että GBF kokoaa yhteen buddhalaisia harjoittajia eri koulukunnista eikä muodosta omaa koulukuntaansa. Tämä on nyt ehkä lähinnä sitä mitä olen löytänyt Suomessa. Triratna on oman määritelmänsä mukaan nimenomaan nykyaikaisille länsimaalaisille tarkoitettu,  buddhalaisiin koulukuntiin sitoutumaton liike. Suomen keskus on jo lähes yhtä vanha kuin minä. 

Myös Triratnan perustaja, Sangharakshita, itse oli homo - ja kiistelty hahmo, tiedän sen, mutta ihminen on seksuaalinen olento, ja erehtyväinen; en lue sitä hänelle kokonaan viaksi, koska en näe häntä "guruna", ja olen aina pitänyt hänen kirjoistaan (tässäkin blogissa on sitaatteja siellä täällä); se painaa vaakakupissa enemmän. Eikä hän laittomuuksiin syyllistynyt, vaikka auktoriteetti-aseman väärinkäyttö viettelemällä nuorempia miehiä on totta kai epäeettistä. 

Olen aiemmin kommentoinut Marilyn Mansoniin kohdistuneita syytöksiä, jotka lienevät astetta vakavampia: henkilö ja hänen taiteensa/työnsä täytyy erottaa toisistaan. En hyväksy cancel-kulttuuria. Viimeksi Neil Gaimanin sarjakuvaan perustuva Netflix-sarja, Sandman, päätettiin lopettaa toiseen kauteen häneen kohdistuvien syytösten takia. Olen lukenut kaikki sarjakuvat ja pitänyt sarjasta... enkä lakkaa pitämästä. 

Tästä tulee mieleen myös se mistä ennenkin olen maininnut, kun kuuntelin suomalaista buddhalaista podcastia jonka yhdessä jaksossa vetäjät keskustelivat siitä, kuinka heidän traditionsa opettaja oli jäänyt kiinni vaimonsa pettämisestä prostituoitujen kanssa: minua hämmästytti ainoastaan miten vaikea heidän oli käsittää se. 

Sangharakshitan tapauksesta myös keskusteltiin avoimesti Helsingin kokoontumisessa, mutta en voi avata sitä julkisesti - ei itse asian arkaluontoisuuden takia, vaan yksinkertaisesti johtuen kaiken siellä sanotun luottamuksellisuudesta. Minun on mahdoton nähdä miten jonkun edesmenneen ihmisen kyseenalaiset tekemiset liittyisivät tänä päivänä kokoontuvaan ryhmään, tai mitätöisivät sitä hyvää mitä hän on saanut aikaan. 

Sangharakshitan tapauksesta tasapainoisesti ja järkevästi lue esim. Robert M. Ellis, Sangharakshita: Time to Depolarize the Discussion. Robert M. Ellis on kirjoittanut hänestä kirjan, The Thought of Sangharakshita: A Critical Assessment (Equinox 2020), johon haluan jossain vaiheessa tutustua, ja joka on hänen mukaansa ensimmäinen yritys laittaa Sangharakshitan ajattelu tasapuoliseen kriittiseen kontekstiin. Ellis sanoo kyenneensä yrittämään tätä tehtävää näkökulmasta, joka oli sympaattinen joillekin Sangharakshitan jaloimmille päämäärille tuoda buddhalaisuus ja länsi yhteen, mutta myös hyvin kriittinen joillekin erehdyksille joita hän teki yrittäessään toteuttaa noita päämääriä. Ellis puhuu kirjastaan myös video-podcastissa YouTubessa. 

Helsingin buddhalaisen keskuksen alttari

Meitä oli paikalla yhdeksän henkeä, vetäjät mukaan lukien, ja heitä lukuun ottamatta osallistujat eivät olleet kuulemma samoja kuin ensimmäisellä kerralla. Aloitimme ohjatulla metta-meditaatiolla, joka sai minut olemaan läsnä hetkessä, ja haihdutti kaikki harhailevat, hermostuneet ajatukset. Välillä keskustelimme; käsittelimme yhteisöllisen tilan ohjeita, jotka on laatinut Singhashri ja Viveka, joilta löytyy mm. videoita YouTubesta (englanniksi). Ne lienevät jotain sukua turvallisen tilan periaatteille. Puhuimme myös Buddhan eettisistä ohjeista, jotka Sangharakshita on muotoillut positiiviseen muotoon näin:

Ystävällisyys

Anteliaisuus

Selkeys, tyyneys, tyytyväisyys

Totuudellisuus

Kirkas ja säteilevä tarkkaavaisuus

Katso sivu Opillisiä peruskäsitteitä/Etiikka; viisi ohjetta, josta löytyy myös Thich Nhat Hanhin vastaava positiivisten ominaisuuksien luettelo. Ymmärrän, että näin esitettynä ne on ehkä helpompi omaksua - "tätä pyrin kehittämään itsessäni" - kuin että sanotaan "älä tee näin". 

Söimme lounaan (omat eväät), joimme teetä. Päätimme meditaatioon. 

Lahjoitus on toki toivottava, mutta ei pakollinen. 

Olin todella iloinen että päätin mennä, vaikka kaiken varalta ostin junaliput peruutusturvalla, ja päällimmäiseksi jäi olo että voisin mennä uudestaankin. 

Kysyin puolisoltani haluaako hän lähteä mukaan, mutta aikainen aamuherääminen olisi ollut hänelle liikaa. Totesin että se sopii itse asiassa oikein hyvin: viimeksi olen tehnyt mitään tällaista itsekseni todennäköisesti kun kävin kerran yksin Tampereen Malkus-ryhmässä 2022! Tämä vahvistaa vain käsitystäni siitä että buddhalaisuus on minun ikioma juttuni, ja niin on hyvä! Niin kuin olen kertonut, kristillinen vaiheeni samaistuu mielessäni vahvasti suhteeseen edesmenneen avopuolisoni kanssa; korostin aina että se oli "meidän juttumme", mikä huipentui siihen kun hänet siunattiin hautaan Kristiyhteisön menoin.  

Päivä Helsingissä oli hyvin tiivis, joten sen vuoksi viitsi nousta aikaisin ja matkustaa sinne asti - eikä se silti ole turhan usein; edellinen näytti olleen huhtikuussa (ja seuraava ensi keväänä). En rupeaisi ravaamaan pääkaupungissa esim. kuukausittain. Tämä vuosi on suorastaan poikkeuksellinen, koska kesällä kävimme kerran, ja syksyllä on vielä kolmaskin kerta suunnitteilla. Aina ei ole käyty edes kerran vuodessa. Helsingissä on kiva käydä, mutta vielä kivempi on kun sieltä pääsee pois! Junamatka mennen tullen meni hujauksessa katsellessani puhelimella Netflixiä. Buddhalaiseen keskukseen oli lyhyt kävelymatka rautatieasemalta: osasin helposti takaisin ilman navigaattoria. 

Sangharakshitalta on suomeksi myös kirja Valkoinen Lootussutra (koska Lootussutran alkuperäinen sanskritinkielinen nimi viittaa nimenomaan valkoiseen lootukseen), jonka kesällä ostin divarista omakseni; olen lukenut sen jo aiemmin ja siitä on tämän blogin sivulla Harjoitus alusta asti ollut seuraava sitaatti: 

"On aivan riittävää valita sellainen henkisen harjoituksen menetelmä, joka sopii omiin tarpeisiimme, esimerkiksi sopiva meditaatiomenetelmä. Meidän ei tarvitse kuulua lahkolaiseen järjestöön, joka sulkee pois kaikki muut. Meidän ei tarvitse olla theravãdalaisia tai zeniläisiä tai mahãyãnalaisia - voimmehan olla vain buddhalaisia. Itse buddhalaisuus voidaan tulkita hyvin laajasti. Buddhan oman kriteerin mukaan buddhalaisuutta on kaikki se, mikä edesauttaa yksilön valaistumista. Uskonnollisten opettajien joukossa Buddha yksin näyttää ymmärtäneen että uskonto on todellisuudessa yksilön kehitysprosessi. Lahkolaiset järjestöt kadottavat tämän näköpiiristään ja tosiasiassa monet niistä ilmentävät etupäässä negatiivisia tunteita. Selviämme paljon paremmin ilman niiden syrjintää ja suvaitsemattomuutta." 

Kuten lienee tullut selväksi, harjoitukseni on minulle koko henkisen elämäni keskiössä, ja alusta asti olen päättänyt pysyä itsenäisenä. Toki harjoitukseni myös tekee minusta nimenomaan Nichiren-buddhalaisen, mutta ei mitenkään poissulkevasti, sillä sehän on kokonaan kiinni minusta itsestäni.   

En koe, että Malkus-ryhmällä, jossa olen joskus käynyt, olisi paljonkaan annettavaa hengellisesti muuta kuin kristinuskoa tunnustaville sateenkaari-ihmisille - mikä on ihan ymmärrettävää kun kristillisenemmistöisessä maassa ollaan (tosin viimeksi kun siellä kävin, puhuimme homoteemaisista elokuvista ja tv-sarjoista!) - ja kyllä minusta on hyvä myös harjoittaa yhdessä, hiljaisuudessa. Hiljainen meditaatio voi vain yhdistää eri suuntien buddhalaisia - kuten hiljaisuus yhdistää ihmisiä ylipäänsä, uskonnosta riippumatta.

 Kun aikoinaan vedin Tampereen ryhmän edeltäjää jonkin aikaa, yritin lanseerata alkuun vaivaisen viiden minuutin hiljaisen hetken (ja olin tuolloin itse vielä kristitty), mutta se ei saanut paljoa ymmärrystä osakseen; tietenkin oli väärin alun alkaenkin pakottaa ihmisiä johonkin muotoon, mikä oli tärkeää vain minulle. Tätäkin olen muistellut aikaisemmin tässä blogissa. Toisaalta minulla ei edelleenkään riitä ymmärrystä ihmisille, jotka eivät kykene olemaan hiljaa hetkeäkään. 

Olen koonnut ja kääntänyt kirjoituksen, Buddhalaisuus ja HLBTQ-ihmiset, ja aikomukseni on tulevaisuudessa enemmänkin paneutua aiheeseen esim. seuraavan löytämäni kirjan avulla:

Richard Harrold - My Buddha is Pink: Buddhism from a LGBTQI Perspective. Se perustuu kirjoittajan yhä olemassaolevaan blogiin. Hän harjoittaa Theravada-buddhalaisuutta, mikä on toki merkittävä ero, koska se on käsittääkseni etiikkaa erityisesti painottava suunta, joka suhtautuu hyvin kirjaimellisesti ohjeisiin, eikä sellaisena puhuttele minua. Jos katsoo tämän blogin aiemmin mainitulla sivulla Opillisia peruskäsitteitä kohtaa Etiikka: viisi ohjetta, siellä kerrotaan Mahayanan joustavammasta suhtautumisesta, Nichiren-buddhalaisuuden erityispiirteistä, kuin myös Japanin buddhalaisuuden mielenkiintoisesta historiasta liittyen munkkeuteen ja miesten välisiin suhteisiin. Japanin buddhalaisuus on oma maailmansa. 

Silmiini osui Seuran artikkeli Jussi Ahlrothin uutuuskirjasta, Kirje Buddhalta - Länsimaisen filosofian buddhalainen historia (SKS Kirjat 2025), jonka heti lisäsin lukulistalleni. Ahlroth on harjoittanut Vajrayana-buddhalaisuutta yli 20 vuotta, ja hänelle buddhalaisuus on yksiselitteisesti uskonto; sen sisällä voi kyllä nähdä filosofiaa, ja siihen kuuluu tietynlainen elämäntapa: yksintehtäviä harjoituksia, sosiaalista toimintaa, kalenteriin liittyviä tapahtumia, tekstejä, näkemyksiä... uskonto on kulttuurillisia toimintoja, joita ihmiset tekevät. Uskonto se minullekin ensisijaisesti on, koska asenteeni siihen on enempi uskonnollinen. 

Ahlrothin mukaan buddhalaisuus-sanaa alettiin käyttää länsimaissa 1800-luvun alkupuolella; se oli länsimainen tapa niputtaa yhteen eri perinteitä, jotka ovat yhteydessä Buddhaan ja Buddhan opetuksiin. Kristinuskon ollessa totuususkonto, buddhalaisuus on menetelmäuskonto, ja sanotaan jopa, että "eri buddhalaisten suuntausten menetelmät ovat niin vakavasti ristiriidassa keskenään, että eri suuntaukset loukkaavat toisiaan, koska niissä voidaan antaa täysin päinvastaisia ohjeita ja menetelmiä siihen, miten nähdä asiat ja miten harjoittaa buddhalaisuutta." Buddhalaisuudessa lopulta on totta tyhjyys ja jakamattomuus. Tyhjyydestä, Sunyata, sivulla Opillisia peruskäsitteitä. Tähän liittyvä jakamattomuus tarkoittaa että kaikki on yhteydessä toisiinsa, mikään ei ole erillistä. 

Sivulla Lootussutra käännös on sitaatti Minerva T.Y. Leen kirjasta, jossa hän kirjoittaa miten antaumuksen harjoitus, joka noudattaa tyhjyyden lakia, on Lootussutrassa syrjäyttänyt moraalin harjoittamisen ja syyn ja seurauksen lain. Nämä ovat vaikeita asioita, joita en väitä itsekään täysin ymmärtäväni, mutta korostaa juuri menetelmäeroja eri suuntausten välillä ja Lootussutran "erityisen metodin" uskonnollista lähestymistapaa. 

Muuan asia mitä olen miettinyt: jos se mitä minä olen oppinut buddhalaisuudesta ja mistä erityisesti pidän siinä, on länsimaalaisten länsimaalaisille tulkitsemaa buddhalaisuutta, eihän siinä mitään vikaa ole: buddhalaisuudesta sekin kuitenkin nousee, buddhalaisuus inspiroi ja antaa eväitä näihinkin tulkintoihin. Silloin se on siis elävää - ei mikään jähmettynyt oppirakennelma, jota voi soveltaa jäykästi vain yhdellä tavalla. No, myönnettäköön, että sama periaate pätee yhtälailla kristinuskoonkin, ja oma kirkkoni, johon yhä virallisesti kuulun, eli Kristiyhteisö, on hyvä esimerkki tästä; sitä vastaan minulla ei ole mitään sanottavaa. Ja tämä on nyt jo toinen esimerkki siitä, että aiempi kristillinen taustani antaa minulle lisää ymmärrystä myös buddhalaisuuteeni. 

Mutta tämähän näkyy jo siinä, miten buddhalaisuus muotoutui kun se saapui ensin Kiinaan, ja myöhemmin Japaniin. Tästä luin Japanilaisen kulttuurin ystävät ry:n julkaisusta, Hashi No 32/2011, Japanin uskontojen äärellä (siteeraan sivun Opillisia peruskäsitteitä alussa pari pätkää, joissa määritellään buddhalaisuutta mielestäni hyvin). Siitä tuli jotain muuta kuin Intiassa syntynyt buddhalaisuus, jotain aivan uutta ja omanlaistaan, kummassakin maassa. Minä olen länsimaalainen, joka harjoittaa Japanin buddhalaisuutta, joten se antaa oman leimansa asiaan. 

Kyseisessä julkaisussa kerrotaan, että "tantrisia vaikutuksia näkyy myös monissa Japanin buddhalaisuuden Mahayana-koulukunnissa", ja yhtenä esimerkkinä mainitaan Nichiren-buddhalaisuus, josta löytyy tantrisia elementtejä, vaikka täysin tantrisia koulukuntia Japanissa on vain yksi, Shingon. Tantran piiristä on peräisin mm. ajatus siitä, että valaistuminen on mahdollista yhden ihmiselämän aikana, ja buddhalainen tantra eli Vajrayana lähtee suorasta samaistumisesta ihmisessä jo olevaan buddhaluontoon, mm. hitaan ja vähittäisen eettisyyden ja moraalin kehitystien sijasta. Kuulostaa tutulta. 

Minulla on usein jokin kirjoitusprojekti menossa, joko blogissa tai muuten; se tuottaa minulle henkistä tyydytystä. Kesälomallani heinäkuussa se oli kooste ja tiivistelmä omista blogeistani, vain olennaisimmat ajatukseni muutamasta ehkä tärkeimmästä henkisestä kysymyksestä, enimmäkseen omin sanoin: Jumala, kristinusko, buddhalaisuus, moraali/etiikka, kuolema. Joka on lukenut kirjoituksiani, tietää, että en edes halua käyttää nimitystä "jumala"; kristinuskoon suhtaudun nykyään suurella varauksella, mikä selittyy hyvin pitkälti omalla kokemuksellani siitä - en ole pelkkien ennakkoluulojen varassa; buddhalaisuus on minulle ennen kaikkea säännöllistä harjoitusta; kaikenlaiset ulkoapäin sanellut moraalisäännöt ovat minulle punainen vaate, eikä se silti tee minusta "moraalitonta". Kuolema on vähän niin kuin jumalakin: ei hyödytä mitään spekuloida asioilla, joista ei voi oikeasti mitään tietää - mutta oikea asennoituminen auttaa paljon. Elämä tässä ja nyt on tärkeämpää. 

On kuitenkin hyvä ymmärtää myös ajatus, jonka lisäsin toisen blogini sivulle, Minun tieni; se on peräisin Michael Barnesilta, joka on teologi, professori ja jesuiitta: "Buddhalaisuutta pidetään usein 'ateistisena', mutta sellaisessa termissä on järkeä ainoastaan avoimesti teistisessä kontekstissa, kun tiedämme mitä se on mitä meidän oletetaan kieltävän. Myöskään mitkään muut loputtomat länsimaiset 'ismit', jotka ympäröivät tulkintojamme buddhalaisuudesta, eivät ole yhtään sen onnistuneempia." Kristityn oppineen kynästä lähtöisin olevana tällä ajatuksella on merkittävä painoarvo.

Kristitty kaverini kysyi taannoin, uskonko että Buddha on yhä läsnä henkiolentona. Tämä oli minulle yhtä merkityksetön kysymys kuin uskonko jumalaan, ja kertoo paljon hänestä ja siitä kuinka kaukana ajatusmaailmamme ovat toisistaan. Minä en etsi Buddhaa ulkopuoleltani. Opetustensa kautta myös historiallinen Buddha on toki läsnä. 

Näitä laatimaani seitsemää sivua (pidin tarkoituksella kiinni tästä määrästä, ei yhtään enempää) ei ole tarkoitus ainakaan tässä vaiheessa jakaa julkisesti missään, vain tarpeen ja harkinnan mukaan, sähköisesti tai tulosteena (voin tietysti muuttaa mieltäni). Voi olla hyödyllistä hioa omia ajatuksiaan yhä kirkkaammiksi. Käyn kirjoittamalla myös dialogia itseni kanssa... muiden kanssahan se onkin ollut tähän mennessä enimmäkseen turhauttavaa ja hedelmätöntä - tosin käytännössä vain yhden ihmisen, ja se on hyvin paljon kiinni hänestä. Sen perusteella olen ehkä liikaakin alkanut ajatella, että ei kukaan voi ymmärtää. En vain ole tavannut vielä sitä ihmistä.  

Ja mitä tulee nettiin, voin olla kiitollinen siitä että kirjoittaessani niin marginaalisista jutuista jotka kiinnostavat aniharvoja, en myöskään vedä puoleeni kaiken maailman törkimyksiä ja öyhöttäjiä, joita nykyään sikiää kuin kärpäsiä. Ihmisyys on tänä päivänä kokenut arvonalenemisen, johtuen hyvin pitkälti internetistä, johon kuka tahansa pääsee oksentamaan mielensä sisällön kaikkien silmille.  Buddhalaiset mielen myrkyt rehottavat. Ihminen ei ole muuttunut; tekninen kehitys vain antaa hänelle laajemmat mahdollisuudet perseilyyn. 

Buddhalaisen Namchak-yhteisön sivulla mielenmyrkyt selitetään hyvin (niitä nimetään toisinaan hiukan eri tavoin; usein ahneus, viha, tietämättömyys):

• Riippuvuus viittaa ahneuden, himon ja intohimon tunteisiin. Sitä kuvataan kukolla. Ego on tämän myrkyn keskipisteessä - haluamme aina enemmän sitä mikä tuntuu egostamme hyvältä. Äärimmäinen esimerkki olisi jättää huomiotta toisten tarpeet tai jopa vaarantaa muut saadakseen halujensa kohteen, tai sellainen asenne, että haluaa tai välittää vain asioista joista pitää. Kuitenkin riippuvuus tarjoaa myös polun valaistumiseen, koska se kantaa mahdollisuutta rakkauteen ja yhteyteen.
• Vastenmielisyys viittaa aggression, suuttumuksen ja vihan tunteisiin. Sitä kuvataan käärmeellä. Sen vastakohta on rakastava ystävällisyys. Samainkaltaisesti kuin riippuvuudessa, missä ainoastaan yritämme saada asioita joita haluamme, kun koemme vastenmielisyyttä, me työnnämme pois (yleensä aggressiivisesti) asioita joista emme pidä. Jos sallimme tietämättömyytemme ottaa vallan, voimme manata esiin vihaa asioita kohtaan joista emme pidä, ja ihmisiä kohtaan, joiden näemme estävän halujamme. 
• Tietämättömyys viittaa harhakuvitelman, hämmennyksen ja tylsyyden tunteisiin. Sitä kuvataan sialla. Myrkky on juurtunut sen uskomuksen harhakuvitelmaan, että olemme erillisiä, johtaen meidät priorisoimaan oman nautintomme yli muiden kärsimyksen, piittaamatta kenenkään muun todellisuudesta, paitsi omastamme. Toisin kuin riippuvuus ja vastenmielisyys, tietämättömyys ei kanna vaihtoehtoista polkua valaistumiseen, koska me jatkamme kärsimistä ja aiheutamme kärsimystä kun emme näe yhteenliittynyttä todellisuuttamme. Tämä voidaan kokea kykenemättömyytenä nähdä totuus tai todellisuus itsestämme tai maailmasta ympärillämme. Milloin tahansa havaintomme eroavat todellisuudesta, koemme ja aiheutamme kärsimystä. Kun takerrumme tietämättömyyteen, unohdamme yhteytemme ja näemme itsemme erillisinä muista. Meidän ei tarvitse katsoa kauas yhteiskunnassa nähdäksemme tuskan, jota tietämättömyys aiheuttaa. 

Olen joskus muistellut lukemaani, että kristillisten erämaaisien mukaan ihmiskunnan puolesta on helpompi rukoilla kun ottaa siihen etäisyyttä, ja siksi he vetäytyivät maailmasta. Nykyaikana on vastaavasti tullut välttämättömäksi välttää kaikkia netin keskustelupalstoja ja kommenttikenttiä, jos ei halua täydellisesti menettää toivoaan ihmiskunnan tulevaisuudesta. 

Käsiini osui Noah Levinen muistelmateos, Dharma Punx (Like Kustannus Oy 2006), ja heti alkusanoissa hän sanoo: "Minä ja monet muut olemme tajunneet huumeiden ja väkivallan turhuuden ja löytäneet positiivisia kanavia kapinallemme yhteiskunnan valheita vastaan. Saamme yhä energiaa epäoikeudenmukaisuuden ja kärsimyksen aiheuttamasta suuttumuksesta, mutta suuntaamme sen nykyään luontaisen viisautemme ja myötätuntomme herättelemiseen itsetuhon sijasta". 

Myöhemmin kirjassa hän kertoo: "Yhdessä Buddhan valaistumisesta kertovassa tarinassa törmäsin kohtaan, jossa sanottiin että hän oli valaistuessaan kulkenut 'vastavirtaan', että vapautumiseen johtava hengellinen tie on kulkea ihmisen itsekkäitä, harhautuneita tapoja vastaan. Siinä oli etsimäni: sisäinen vallankumous, joka johtaisi minut vapauteen. Jotain sellaista oli välittynyt harjoituksestani, mutta siinä se oli mustana valkoisella: Buddhan tie Buddhan sanoin. Tiesin olevani oikeilla jäljillä. Nuoruuteni ulkoinen kapina oli johtanut pelkästään entistä suurempaan kärsimykseen, mutta buddhalaisuus tarjosi täydellisen keinon tehdä vallankumouksesta täyttä totta." 

Mikä voisi olla suurempi kapina ja vallankumous, kuin että yksilö ei enää suostu seuraamaan ihmiskunnan enemmistön mukana alamäkeä helvettiin, vaan irtautuu siitä omilleen. Yksi kaikkien puolesta. Lisäsin sivun Minun tieni loppuun myös seuraavan ajatuksen: "Lähimmäisenrakkaus alkaa itsestä, hoin itsekseni kristittynä. Totta. Paradoksi on siinä, että kun henkinen polku vie yhä syvemmälle itseen, se voi aluksi vaikuttaa itsekeskeiseltä, mutta kun ihminen tiedostaa oman vastuunsa koko ihmiskunnan tilasta, näköala laajenee väistämättä." Kuten kerroin kirjoituksessani Valoa, minulle Jiddu Krishnamurtin ajatukset tekivät tämän totuuden kirkkaammaksi kuin pelkästään buddhalaisuus.  

Olin todella tyytyväinen itseeni tajuttuani miten onnistuin ilmaisemaan seuraavat ajatukseni entistä paremmin yhdistettyinä, niin että ne tukivat toisiaan, rinnastaen onnen ja valaistumisen:

Mitä on onni? Onni ei ole päämäärä vaan matka. Se ei ole suuria tunteita ja huippukokemuksia. Ei ylipäänsä mitään mitä pitäisi tavoitella. Se yksinkertaisesti ON... kun sen oikein oivaltaa. Pienissä asioissa, tavallisessa arjessa, tässä ja nyt. Ei ulkopuolella, ei edes toisessa ihmisessä, vaan omassa sisimmässä. Miksi odottaa ihmettä, kun itse elämä on ihme.

En kaipaa absoluuttisia totuuksia, vaan tarvitsen vain yksinkertaisen käytännön harjoituksen. En harjoita jonkin tulevan palkkion toivossa, vaan harjoituksen välittömän positiivisen vaikutuksen vuoksi. Uskon, että edes valaistuminen ei ole kertakaikkinen mystinen kokemus. Se on matka pikemmin kuin päämäärä.

Nichiren-buddhalaisuus mainittu

 Teosofi-lehdessä 2/2025

"Buddhismi" tulee suoraan englanninkielestä; ei ehkä sinänsä väärin, mutta suomenkielessä käytetään yleisemmin ja luontevammin ilmaisua "buddhalaisuus". Sen verran voisin kritisoida lehden päätoimittajan sanavalintoja, varsinkin kun sitä seuranneessa lainauksessakin puhutaan nimenomaan buddhalaisuudesta. 

Tässä blogissa aiemmin myös:

Tina Turnerin haastattelu (suomennos)

Kuinka tulla onnelliseksi Tina Turnerin tavoin (katsaus hänen kirjaansa)

Myrkyn muuttaminen lääkkeeksi (mitä sillä tarkoitetaan?)

VALOA

 Tämä on jälkimmäinen osa kirjoitukseen "Pimeydessä", ja muodostaa tietynlaisen jatkumon ajatuksellisesti, vaikka saattaa vaikuttaa täysin irralliselta. Ensimmäinen osa käsitteli ajatuksiani modernista satanismista, mutta tämä kertoo lukemistani kirjoista ja niiden herättämistä ajatuksista, jotka ovat tuoneet valoa - etenkin viimeksi mainittu - siihen pimeyteen jossa välillä olen tuntenut olevani, ja joka heijastui ajatuksiini satanismista.  

Luin Tom-Kristian Heinäahon kirjan, Saatanasta seuraava - kaksoiselämäni Jehovan todistajana (Lind & Co 2024). Kirjoittaja on täsmälleen minun ikäiseni, joten kun hän muisteli lapsuuttaan ja viittasi maailman tapahtumiin, hymyilin välillä itsekseni että minäkin muistan tuon. Häntä on haastateltu ainakin Lepakkosafari-podcastissa, jota kuuntelin. Minulle oli tosin outoa se että joku on intoillut Euroviisuista 1970-luvulta asti, kun kisa oli jäykkää pönötystä ja tylsää iskelmää, toisin kuin tänä päivänä! Herreysin veljeksistä me molemmat kyllä pidimme, vieläpä samasta syystä (mainitsen tästä omien muistelmieni ykkösosassa, Ecce Ego I); itse kappalehan on mitäänsanomaton rallatus. 

Pystyn toki samaistumaan hyvin pitkälti siihen millaista on elää kontrolloivassa eksklusiivisessa yhteisössä, joka asettaa paljon sääntöjä ja kieltoja jäsenilleen (ks. esim. Minun tieni). Mutta siinä kohtaa kun hän kertoo menettäneensä jo uskonsa Jehovan todistajien oppiin ja siitä huolimatta jatkoi liikkeen puhujana vuosikausia, koska tykkäsi puhua ja oli hyvä siinä, en kyennyt näkemään häntä uhrina. Kokonaan toinen juttu oli sitten hänen kuvauksensa stereotyyppisestä homomiehen elämästä lukuisine irtosuhteineen; siihenkään en kyennyt samaistumaan, koska sellainen ei koskaan ole ollut minun elämääni. En tunne moraalista närkästystä, vaan koen sen vain minun luontoni vastaisena: yhtälailla inhoan moralismia, ja puolustan aikuisten suostuvaisten ihmisten oikeutta tehdä keskenään mitä haluavat, kunhan ketään ei loukata. 

Toinen mielenkiintoinen teos oli Irene Wai Lwin Moen Kobo-daishin jalanjäljissä - vaeltajan päiväkirja Shikokulta (Basam Books 2021). Kobo-daishi eli Kukai (Kobo-daishi on hänen kuolemanjälkeinen nimensä buddhalaiseen tapaan), oli japanilainen munkki joka perusti Shingon-koulukunnan, joka edustaa Vajrayana-buddhalaisuutta (kuten Tiibetin buddhalaisuus). Hänelle on legendan mukaan annettu myös ansio homoseksuaalisuuden tuomisesta Japaniin (ks. sivu opillisia peruskäsitteitä/etiikka; viisi ohjetta). Kirja on suomalaisten pyhiinvaeltajien opas 1200 kilometrin ja 88 temppelin reitille, jotka liittyvät Kobo-daishin elämään. Itse tietysti voisin kuvitella käyväni lähinnä  Nichirenin elämään liittyvillä paikoilla Japanissa, mutta siihenkään minulla ei ole tarvetta.  

Joskus haaveilin Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta. Tiedän pari ihmistä, jotka ovat sitä kulkeneet. Jo 2020 blogikirjoituksessani mainitsen että haluaisin pyhiinvaellukselle ja hiljaisuuden retriitille, eikä tuo halu ole hävinnyt, mutta ei myöskään edelleenkään toteutunut. On paljon käytännön esteitä, tai ehkä tekosyitä? Mutta nyt myönnän ihan rehellisesti, että en ole lainkaan halukas sellaiseen vaivaan ja epävarmuuteen mitä pyhiinvaellus vaatisi. En myöskään satsaisi rahallisesti varusteisiin, joita tuskin toistamiseen tarvitsisin. 

Näin ollen minulle kirkastui ajatus: tämä elämähän on pyhiinvaellus minulle, ja nimenomaan EI niin kuin Santiago de Compostela, jossa on yksi päämäärä lopussa (allegorisesti ajatellen kuolema tai kuolemanjälkeinen olotila), vaan pikemminkin juuri niin kuin tuo Shikokun reitti, jonka varrella on monia pyhiä paikkoja: sellainen on minun henkinen tieni ollut tässä elämässä; pyhiä paikkoja vastaavat kaikki erilaiset henkiset aatteet joiden vaikutuspiirissä olen viivähtänyt, samaten suuret ja käänteentekevät elämänkokemukset. Niin ikään se kuvaa laajemmin elämänkäsitystäni: ei lineaarisesti pisteestä A pisteeseen B, vaan syklisesti, lukuisine pisteineen. Toisin sanoen, se on matka joka merkitsee, pikemminkin kuin päämäärä. 

Ja pyhiinvaelluksen jälkeen odottaa sitten vähän pidempi hiljaisuuden retriitti. Jos ajatus vaikuttaa teennäiseltä, minä kuitenkin löydän siitä valtavasti inspiraatiota. Toisaalta ehkä olen vain liikaa obsessoitunut ajatukseen, että pyhiinvaelluksen pitäisi olla satoja kilometrejä ja päiväkausia kestävä... eihän edes tarvitse lähteä ulkomaille: kannattaa katsoa sivu Pyhiinvaellus Suomi. Jopa Tampereen kaupungissa on lukuisia minireittejä. Mikä lopulta tekee vaelluksesta "pyhää", on ehkä kuitenkin oma asennoituminen. Minähän olen muutenkin kuin erakkomunkki - maailmassa ja keskellä elämää, mutta silti sivussa.  

Samalta kirjoittajalta, Irene Wai Lwin Moelta, luin myös kirjan Pyhä luonto (Basam Books 2024), joka lienee kolmas suomenkielellä lukemani, pelkästään Japanin shintolaisuutta käsittelevä kirja. Suosittelen lämpimästi, jos aihe yhtään kiinnostaa. Minulle shintolaisuus näyttäytyy hyvin kiehtovana uskontona, ja olen myös koonnut siitä kirjoituksen tähän blogiin. Shintolaisuus on läsnä myös Nichiren-buddhalaisuudessa vähintäänkin visuaalisesti: Nichiren sisällytti Shinto-kameja kalligrafiseen mandalaansa, Gohonzoniin [ks. sivu Harjoitus].  

Viime vuoden vaihteessa kerroin olevani kiinnostunut Minerva T.Y. Leen kirjasta Mindfulness of Buddhahood in Life: Revolutionary Insights of the Lotus Sutra (Lotus Happiness 2018), maallikkoharjoittajan näkökulmia. Vuoden alussa tilasin kirjan, samalla kun tilasin viidennen osan Nichirenin kirjeistä - enää yksi osa jäljellä. Yhden sitaatin Leen kirjasta olen lisännyt sivulle Lootussutra käännös. Se tiivisti mielestäni niin hyvin eron Nichiren-buddhalaisuuden ja moraalia/etiikkaa korostavien koulukuntien välillä (etenkin Theravada). Se ilmentää myös sitä mitä olen joskus kirjoittanut, että oma asenteeni buddhalaisuuteen on enemmän uskonnollinen kuin filosofinen, ja että minusta Nichiren-buddhalaisuus on selvästi lähempänä uskontoa kuin moni muu buddhalainen koulukunta. Tai, kuten myös olen kirjoittanut, olen aina pohjimmiltani ollut mystikko, ja Nichiren-buddhalaisuudessa on vahva mystinen pohjavire. Nämä ovat siis minun ajatuksiani asiasta - tai oikeastaan kokemuksia: en ole niitä mistään muualta lukenut, joten eri mieltä voi vapaasti olla. 

Sutran puutteessa ja kun ihmiset ovat enimmäkseen lukutaidottomia, harjoittajat tosiasiassa vastaanottavat Buddhan linjan [eli opetuslinjan opettajalta oppilaalle] kunnioituksen ja antaumuksen avulla buddhalaisia munkkeja, mestareita tai opettajia kohtaan. Kuitenkin jos sutrat ovat laajasti saatavissa ja useimmat ihmiset ovat hyvin koulutettuja lukemaan ja kirjoittamaan, Dharmaopettajat fyysisessä ihmishahmossa eivät ole enää välttämättömiä, koska sutra joka sisältää Buddhan elämän on Opettaja. 

Niinpä seuraamus Buddhan ansioiden myötätuntoisesta siirtämisestä Lootussutran kautta on se, että Dharmaopettaja fyysisessä ihmishahmossa ei ole enää välttämätön, koska voit suoraan yhdistyä Buddhan ikuiseen elämään, hyveisiin ja ansioihin harjoittamalla itse kirjoitusta. Suorittamalla toimia kuten Lootussutran hyväksyminen, lukeminen, resitoiminen, Lootussutran otsikon lausuminen, ja Lootussutran opetusten selittäminen ja jakaminen toisten kanssa, mielesi tulee olemaan yhtä Buddhan mielen kanssa. Siitä syystä Buddha toistuvasti kehottaa oppilaitaan yksimielisesti harjoittamaan Buddhuuden tietä Lootussutran keinoin. 

Tämä on Lootussutran "erityisen metodin" testamentti, koska harjoitus kohti Buddhuutta on siirtynyt moraalin harjoittamisesta (joka noudattaa kausaliteetin lakia), kuten opetetaan Pali-kaanonissa, antaumuksen harjoittamiseen (joka noudattaa tyhjyyden lakia), kuten opetetaan Lootussutrassa. Tämä merkitsee myös että tyhjyyden laki Buddhan armon kautta syrjäyttää heltymättömän syyn ja seurauksen lain. 

Minä harjoitan buddhalaisuutta säntillisesti kahdesti päivässä, ja olen tehnyt niin vuosia. Se on siis jotain mitä minä teen. Kirjoitin joskus, että minun pitäisi lukea enemmän myös buddhalaisuudesta. Silti pidän oikeutenani kutsua itseäni buddhalaiseksi; se on se yksi asia, joka selkeästi määrittää hengen elämääni, harjoituksen myötä. Ajatukset ovat ajatuksia, elleivät ne ruumiillistu teoiksi, ja Nichiren-buddhalainen harjoitus ottaa mukaan ihmisen koko fyysisen olemuksen [ks. sivu Harjoitus]. Se ankkuroituu vahvasti elämääni... tai piirtää Lootussutran elämääni, kuten sitä joskus on kuvattu. Juuri se, että buddhalaisuus on niin kiinteä osa jokapäiväistä elämääni, tekee siitä minulle enemmän kuin vain yhden katsomuksen muiden joukossa. 

Jiddu Krishnamurti nuorena ja vanhempana

Tärkein viimeisen puolen vuoden aikana lukemani teos on ehdottomasti Mary Lutyensin Krishnamurti elämäkerta (Basam Books 2024), jonka sanotaan olevan ainoa "virallinen" elämäkerta. Kirjoittaja tunsi Krishnamurtin henkilökohtaisesti yli 70 vuoden ajan. Tunnen suurta mielenkiintoa Krishnamurtia kohtaan, vaikka vielä hyvin vähän olen perehtynyt hänen omiin ajatuksiinsa - siinäpä työ, johon paneutua! On ihailtavaa miten hän sanoutui irti hänelle kaavaillusta roolista ja alkoi opettaa omaa totuuttaan. Sitaatti häneltä tässä kirjassa: 

Opetuksen ydin sisältyy vuonna 1929 sanottuun lauseeseen: "Totuus on poluton maa". Totuutta ei voi löytää minkään organisaation, uskonlahkon, opinkappaleen, papin eikä seremonian avulla, ei filosofisen tiedon eikä psykologisen tekniikan keinoin. Se kohdataan käyttämällä vuorovaikutusta peilinä, ymmärtämällä oman mielemme sisältö, havainnoimalla, ei älyllisen, sisään kääntyneen erittelyn avulla. 

Ihminen on rakentanut sisäisen turvamuurin uskonnollisista, poliittisista ja itseään koskevista mielikuvista. Mielikuvat ilmenevät symboleina, mielipiteinä ja uskomuksina. Näiden mielikuvien taakka hallitsee ihmisen ajattelua, arkea ja suhteita toisiin ihmisiin. Mielikuvat ovat syy kaikkiin ongelmiimme, koska ne erottavat ihmiset toisistaan. Ihmisen käsitys elämästä muotoutuu hänen mieleensä juurtuneista käsitteistä. 

Ihmisen tajunta koostuu sisällöstään ja on koko hänen olemisensa ydin. Tajunnan sisältö on kaikille ihmisille yhteistä. Yksilöllistä on nimi, olemus ja perinteestä ja ympäristöstä omaksuttu pintasivistys. Pinnalliset tekijät eivät tee ihmistä ainutlaatuiseksi, ainutlaatuista on täydellinen vapaus kaikille ihmisille yhteisen tajunnan sisällöstä. Ihminen ei siis ole yksilö. 

Vapaus ei ilmene reaktiona eikä vapautena valita. Ihminen kuvittelee olevansa vapaa, koska hänellä on vaihtoehtoja. Vapaus on aidosti ja suuntaamattomasti tarkkailemista, eikä siihen liity rangaistuksen pelkoa tai palkkion odotusta. Vapaudella ei ole vaikutinta. Vapaus ei ole ihmisen kehityksen päätepiste, se on hänen olemassaolonsa ensimmäinen askel. Tarkkaillessaan ihminen alkaa havaita, että ei ole vapaa. Vapaus on olla valikoimattomasti tietoinen arjen olemisestaan ja toimistaan. 

Ajatus on aikaa. Ajatus syntyy kokemuksesta ja tiedosta, eikä niitä voi erottaa ajasta ja menneisyydestä. Aika on ihmisen psykologinen vihollinen. Toimintamme perustuu tietoon ja siksi aikaan. Ihminen on täten aina menneisyyden vanki. Koska ajatus on aina rajoittunutta, elämämme on alituista ristiriitaa ja sisäistä kamppailua. Psykologista kehittymistä ei ole. Kun ihminen tulee tietoiseksi omien ajatustensa liikkeestä, hän havaitsee jakautuman ajattelijan ja ajatusten, tarkkailijan ja tarkkailtavan, kokijan ja kokemuksen välillä. Hän oivaltaa, että tämä jakauma on harhaa, kuvitelma. Vain tällöin havaitseminen on välitöntä sisäistä näkemistä, jota menneisyys tai aika eivät mitenkään varjosta. 

Tämä ajaton oivaltaminen saa mielessä aikaan syvällisen, mullistavan muutoksen. Täydellinen kieltäminen on myönteisen ydin. Kun kielletään kaikki se minkä ajatus on psykologisesti synnyttänyt, silloin on rakkautta, joka on syvää myötätuntoa ja oivalluskykyä. 

Krishnamurti ja Dalai Lama tapasivat ja kävivät filosofisia keskusteluja keskinäisen kunnioituksen hengessä. Dalai Lama on sanonut että Krishnamurti on yksi aikakauden suurimmista ajattelijoista. Niin ikään fyysikko David Bohm, jota olen siteerannut viime vuoden vaihteessa kertoessani kiinnostuksestani kvanttifysiikkaa kohtaan, kävi Krishnamurtin kanssa keskusteluja, joista on koottu kirja, Ajan päättyminen (Basam Books 2015). Kvanttifysiikasta Krishnamurtiin on looginen jatkuvuus: todellisuuden luonteesta on kysymys, ja meidän asemastamme siinä. Tämä on taas yksi osoitus siitä että kaikki ideat tulevat minulle juuri oikeaan aikaan, oikeassa järjestyksessä, tukemaan henkistä kasvuani. Krishnamurti on sanonut:

Sinut voidaan käännyttää yhdestä uskomuksesta toiseen, yhdestä dogmista toiseen, mutta sinua ei voi käännyttää todellisuuden ymmärrykseen. Uskomus ei ole todellisuutta.

Kun Krishnamurtilta kysyttiin mitä hän ajattelee Buddhasta, hän vastasi että ei ajattele Buddhaa; ajatus ei yllä ymmärryksen alueelle. Tiettävästi hän sanoi myös, että kukaan ei kuunnellut Buddhaa, ja sen takia on olemassa buddhalaisuus (luonnollisesti saman voi nähdä pätevän Jeesukseen ja kristinuskoon mitä suurimmassa määrin!). Kun buddhalainen oppinut kerran luetteli joukon asioita, joista Krishnamurti näytti sanovan samaa kuin Buddha, Krishnamurti kysyi ensimmäiseksi miksi oli tarpeen vertailla. 

Krishnamurtista muissa blogeissani: 

J. Krishnamurti kuolemasta...

Carlos Cardoso Aveline: Avataaran luominen

Miten vaatimattomista oloista hän ehkä lähtikin, tästä kirjasta saa kuvan siitä miten etuoikeutettu hän kuitenkin oli, hänen elämänsä oli taloudellisesti turvattua. No, siten hänellä olikin vapaus kehittää ajatteluaan, vailla aineellisia huolia. Paljon kerrotaan "prosessista", joka oli fyysisesti tuskallinen ja jota hän kävi läpi koko elämänsä, ja josta olen lukenut ennenkin. Kohtausten aikana hän ei ollut tietoinen, vaan ikään kuin jätti ruumiinsa. Hän puhui usein "toisesta", jonka läsnäolon tunsi. Tavallaan jätetään avoimeksi kysymys, entä jos Maailmanopettaja, Maitreya, tuli sittenkin, mutta eri tavalla kuin odotettiin? Krishnamurti itse sanoi tästä mm.: "En tiedä. En todellakaan tiedä. Mikä on totuus tästä kaikesta? Se ei ole itsepetosta, hämäystä, tekemällä tehtyä tai toiveajattelua - enhän edes tiedä mitä toivoisin. Lisäksi tässä kaikessa on kummallista, että Buddha on aina viehättänyt K:ta [hän puhuu tässä itsestään]. Oliko tämä vaikutusta? En usko. Onko varanto Buddha? Vai Maitreya? Mikä on totuus? Onko se jotakin, mitä emme saa koskaan selville?" 

Ja hiukan myöhemmin: "Maitreya on jotakin liian konkreettista ja liian monimutkaista"... "Olen sanonut, ettei se ole Maitreya tai bodhisattva. Tuo suojelus on liian kouriintuntuvaa, liian harkittua. Mutta olen aina tuntenut sen varjeluksen." 

Vähäisetkin viittaukset kirjassa vahvistavat käsitystäni, että teosofinen selvänäkijä ja sittemmin vapaakatolinen piispa C.W. Leadbeater, joka "löysi" Krishnamurtin, ei todellakaan ollut mikään korkealle kehittynyt ihminen - itseään täynnä hän oli ja halusi tehdä itsestään tärkeän, ja "vihkimyksen polku", sellaisena kuin hän sen näki, oli silkkaa fantasiaa. Hän oli pettynyt kun Krishnamurti sanoutui irti roolistaan, ja oli sitä mieltä että hän "epäonnistui".

Sen sijaan Annie Besant, hänen kasvattiäitinsä, kuulemma sanoi myöhemmin yksityisesti: "Ehkä hän on suurempi kuin me kuvittelimme, ei odottamamme maailmanopettaja, vaan itse totuus kulkemassa hiljaa keskuudessamme." Osho, joka arvosti Krishnamurtia ja jolla itsellään oli joitain kiinnostavia ajatuksia, joskaan en parhaalla tahdollakaan voi pitää häntä "valaistuneena" (jos olet katsonut Netflixin dokumentti-sarjan, Wild Wild Country, tiedät mitä tarkoitan), sanoi että Krihnamurti puhui vuoren huipulla ja hänen kuulijansa olivat alhaalla laaksossa. Sellaisen vaikutelman voi tosiaan saada kun katsoo videoita hänen puheistaan. Joskus Krishnamurti vaikuttaa suorastaan epätoivoiselta: "olette kuunnelleet minua vuosikymmeniä, ettekä ole muuttuneet! Muuttukaa nyt, ei huomenna." Osho sanoi myös, että Krishnamurti ei antanut vastauksia, hän oli vastaus. Jossain Krishnamurti myös toteaa olleensa itse sellainen kuin oli lapsesta saakka, "luonnon oikku". Ehkä hän ei itse aina kyennyt näkemään miten vaikeaa se, mikä hänelle oli luontaista, oli muille ihmisille. Hän sanoi:

Varmastikaan sen ymmärtäminen, mitä minä sanon, ei ole kovin vaikeaa. Vaikeus on siinä että ryhtyy sanoista toimeen. Sen toimeen paneminen ei vaadi rohkeutta, vaan pikemminkin oivallusta. Useimmat meistä odottavat maailman muuttuvan, mieluummin kuin alkavat muuttaa itseään.  

Mary Lutyens kirjoittaa:

Krishnamurtin puhetilaisuuksien yleisömäärät eivät olleet kovin suuria; hänen viimeisten parinkymmenen elinvuotensa aikana yleisöä oli yleensä noin 1000 - 5000 henkeä, riippuen hallin tai teltan koosta. Mikä hänen kuulijoitaan hänessä kiehtoi? Oli merkillistä, miten vähän joukossa oli hippejä, vaikka suurin osa oli nuorisoa. Enimmäkseen yleisö koostui asiallisista siististi pukeutuneista ihmisistä, sekä miehistä että naisista, jotka kuuntelivat Krishnamurtia vakavana ja tarkkaavaisesti, vaikkei hänellä ollut suuriakaan puhujanlahjoja. Hänen opetustensa tarkoitus ei ollut lohduttaminen, vaan hän pyrki herättämään ihmiset tiedostamaan maailman vaarallisen tilan, josta hänen mukaansa jokainen yksilö oli vastuussa, koska jokainen yksilö on tuo maailma mikrokosmoksena. 

Se mitä olen kertonut tämän kirjoituksen edellisessä osassa omasta alttiudestani vaikutteille, näyttäytyykin tässä kohtaa positiivisessa valossa - avoimuutena ja vastaanottavaisuutena: kun katselen ja kuuntelen Krishnamurtia, tunnen saavani jotain, vaikka ymmärrys ei heti kaikkea tavoittaisikaan. 

Juuri tätä ennen olin jo huolissani mielenterveydestäni, kun tunsin käyväni niin syvällä ahdistuksen partaalla pohtiessani tätä ihmiskunnan tilaa. Olen kirjoittanut tästä aiemmin, se on pitkäaikainen asia. Eniten minua on kiusannut tosiasia, että olen itse samanlainen kuin kaikki muut. Pohdin mm. että pitäisi nousta konfliktitilanteen yläpuolelle nähdäkseen paremmin, eikä ottaa kantaa suuntaan taikka toiseen, ja kysyin retorisesti haluanko edes kuulua ihmiskuntaan. 

Ei ihmisillä edes ole omia mielipiteitä: omaksumme kaiken jostain ulkoapäin. On kuitenkin selvästi oikea ja väärä. Oikeaa on se mikä vähentää kärsimystä, väärää se mikä lisää sitä. Esim. nyt niin ajankohtainen kysymys transihmisten oikeuksista: Jos heidän olemassaolonsa syystä tai toisesta kiusaa sinua, sinä et silti kärsi; jos ajat lakimuutoksia joilla heidät pannaan ahtaalle, se aiheuttaa kärsimystä heille. Teet siis väärin. Piste. He haluavat vain olla olemassa, omana itsenään. Se ei kavenna sinun olemassaoloasi millään tavalla. Niin ikään jos sinun jumalasi hyväksyy kärsimyksen aiheuttamisen jollekin ihmisryhmälle, kyseessä on yksiselitteisesti väärä jumala. 

Kun Ukrainan sota alkoi, katsoin buddhalaisen videon jonka sanoma oli se että vaikuttaakseen rauhaan maailmassa, pitäisi pyrkiä rauhaan omassa elämässään. Mietin silloin onko se vähän liian mystinen näkökulma. Mutta myös Krishnamurti on puhunut samasta asiasta. Ja paljon olen vuosien varrella toistellut että minähän olen "vain ihminen" - ikään kuin tekosyynä sille että ei edes viitsi yrittää. Nyt minulle on kirkastunut oivallus: KYLLÄ - kaikki alkaa minusta itsestäni; minun pitää muuttua! 

Se on sanoma jota kukaan ei halua kuulla, koska se vaatii sinulta paljon - kaiken: ei riitä että osallistut mielenosoituksiin, äänestät, kierrätät, ryhdyt vegaaniksi... se on vain ulkoista. Todellinen muutos on sisäinen. 

Mielenkiintoista, että myös Krishnamurtista tulin tietoiseksi jo 1990-luvulla henkisen heräämiseni alussa, teosofian myötä, vaikka tähän asti en ole juurikaan hänen omiin puheisiinsa ja kirjoituksiinsa tutustunut. Näyttää siltä että kaikki arvokas on jo minulla; pitää vain tulla tietoiseksi siitä. Ahdistuksen ja epätoivon hetket näyttävät edeltävän aina suurimpia henkisen oivalluksen läpimurtoja. Eihän tässä sinänsä mitään uutta minulle ole, mutta välillä olen kadottanut näköpiiristäni ratkaisun, joka on minussa, ja vajonnut murehtimaan sitä mikä on pielessä ihmiskunnassa ympärillä; ihmiskunnassa, josta minä olen osa.   

Ristiriitani vanhan ystäväni kanssa, josta olen paljon kirjoittanut, on vain ikään kuin oire suuremmasta, ihmiskunnallisesta ristiriidasta. Kun kerroin hänelle viime vuonna kiinnostuksestani kvanttifysiikkaan, olin pettynyt hänen laimeaan reaktioonsa. Nyt kerroin hänelle Krishnamurtista, vähintään yhtä innoissani, mutta tällä kertaa totesin vain ymmärryksellä että hänessä ei ole mitään mikä resonoi kerrotun kanssa. Carl Jung on sanonut: 

Yksinäisyys ei tule siitä että ei ole ihmisiä ympärillä, vaan siitä ettei kykene kommunikoimaan asioita jotka tuntuvat tärkeiltä itselle, tai tiettyjen näkemysten kannattamisesta joita muut eivät pidä hyväksyttävinä. 

Paradoksaalisesti hän on yksin ajatuksineen, ja minä olen yksin ajatuksineni, mutta juuri ajatuksen tasolla emme voi kohdata lievittääksemme yksinäisyyttämme; se päinvastoin vain kasvattaa välimatkaa. En yhtään epäile että kummallakin meistä on älykkyyttä - vähemmän älykkäät ihmiset tyytyvät vähempään elämässä, eivätkä kyseenalaista niin paljon - minulla se ei vain ilmene esim. matemaattisesti, kuten hänellä, ja häneltä taas tuntuu puuttuvan filosofista syvällisyyttä. 

Monet omat pienet oivallukseni matkan varrella ovat viitanneet samaan suuntaan kuin Krishnamurti, rakentaneet minua vähitellen, ja minusta tuntuu, että se mistä Krishnamurti puhuu, on henkisen evoluution johdonmukainen seuraava askel, mutta se vaatii kaiken lopunkin omaksutun tiedon kyseenalaistamista ja haastamista, ja olen vielä liian kiintynyt esim. buddhalaisuuteeni. Seuraava askel ei ole enää ajattelua eikä tekemistä, se on olemista. Olen kuin astia, jota täytetään hienoimmilla viineillä, mutta mieluummin menisin raikasta vettä pulppuavalle lähteelle sisimmässäni. 

Mitä sinä olet, on Totuus. Tuo Totuus kielletään kun seuraat jotakuta - seuraat gurua, seuraat pappia. Sen tähden täytyy olla vapaa tästä hengellisestä auktoriteetista. Auktoriteetti tuhoaa, tuhoaa ei vain Totuuden vaan sinun ymmärryksesi Totuudesta. Joten älä seuraa ketään koskien ymmärrystäsi siitä mikä Totuus on. Älä seuraa sitäkään mitä puhuja sanoo, vaan mitä puhuja sanoo, on pelkästään kehotus itsesi havainnoimiseksi, ymmärtääksesi itseäsi sellaisena kuin olet. 

Krishnamurti, Brockwood Park 1974

Jiddu Krishnamurti: The Reluctant Messiah, 26:48 min. Lucasfilmin dokumentti "Nuori Indiana Jones" tv-sarjan dvd:tä varten 2007. Muistan kyseisen sarjan jakson, jossa Indy tapasi Krishnamurtin nuorena, ja myös Annie Besant ja C.W. Leadbeater olivat mukana kuvassa. Siihen aikaan olin teosofian lumoissa, joten olin aivan ihastuksissani. Mitään muuta en koko sarjasta muistakaan, vaikka tyypillisesti Indy pistettiin joka jaksossa tapaamaan historiallisia merkkihenkilöitä. 

Vielä ote kirjasta... Krishnamurtilta kysyttiin puhetilaisuudessa: "Olen kuunnellut puheitanne jo jonkin aikaa, mutta mitään muutosta ei ole tapahtunut. Mikä on pielessä?" Hän vastasi:

Johtuuko se siitä, ettette ole vakavissanne? Tai ettette välitä? Tai ehkä teillä on niin monia ongelmia, että olette niiden vanki, eikä teillä ole aikaa tai mahdollisuutta pysähtyä koskaan katselemaan sitä kukkaa?... Hyvä herra, ette ole antanut elämäänne sille. Me puhumme nyt elämästä, emme ajatuksista, teorioista, käytännöistä tai tekniikoista - vaan tarkastelemme sitä elämän kokonaisuutta, joka teidän elämänne on.

Loistavia sitaatteja löytyisi loputtomasti, mutta johonkin täytyy vetää raja, ja ne ovat kuitenkin vain murusia, maistiaisia. 

Krishnamurti.info tarjoaa mm. suomeksi tekstitettyjä YouTube-videoita Krishnamurtin puheista.  

Jiddu Krishnamurti Wikipediassa. 

Krishnamurti Foundation Trust suomeksi. 

Ja koska tämä julkaisu koski kirjallisuutta, pienenä sivuhuomautuksena asian vierestä: oletko huomannut saman kuin minä, että suurin osa mielenkiintoisinta suomenkielistä kirjallisuutta tänä päivänä on Basam Booksin kustantamaa?!