Hallitsija ja Haaveilija

 

Kuva, jonka tekstin suomensin. Tunnistan ilmiön omassa elämässäni.
Siinä voisi olla minä vasemmalla, ja tietty yli 20 vuotta tuntemani kaveri.
  Individuaatio on jungilainen termi.

Tämän tekstin aioin aluksi julkaista osana vuodenvaihteen katsaustani menneeseen vuoteen, mutta se on sen verran merkittävä päätös vuosia jatkuneille pohdinnoille, että julkaisen sen itsenäisenä tekstinä. 

Kysyinpä piruuttani Googlen tekoälyltä suhteestani vanhaan kaveriini, ja se antoi seuraavat vastaukset: 

Kun kasvat ihmisenä ja ystäväsi ei kasva samaan tahtiin, on luonnollista, että ystävyyssuhde muuttuu ja voi jopa tuntua pinnallisemmalta tai etäisemmältä. Tämä ei välttämättä tarkoita, että ystäväsi olisi huono ihminen, vaan sitä, että elämänne arvot ja kiinnostuksen kohteet ovat alkaneet erota toisistaan. Tässä muutamia näkökulmia ja tapoja käsitellä tilannetta: 

Hyväksy muutos: Ystävyyssuhteet muuttuvat elämän eri vaiheissa, ja se on normaalia. Kaikkien suhteiden ei tarvitse kestää ikuisesti samanlaisina.  

Arvioi suhdetta uudelleen: Voit pohtia, mitä edelleen arvostat ystävyydessä ja millaista roolia haluat ystävän pitävän elämässäsi. Joskus ystävyys voi muuttua syvästä ystävyydestä tuttavuudeksi, jonka kanssa on kiva käydä silloin tällöin kahvilla.  

Avoimuus ja keskustelu: Jos koet sen tarpeelliseksi ja mahdolliseksi, voit yrittää keskustella ystäväsi kanssa tuntemuksistasi. Rehellinen, mutta empaattinen puhe omista tarpeista ja kokemuksista voi auttaa.

Aseta rajoja: Joskus on tarpeen vetää rajoja kuormittaviin tai energiaa vieviin ihmissuhteisiin. On tärkeää pitää huolta omasta hyvinvoinnista. 

Etsi uusia yhteyksiä: Kun vanhat suhteet muuttuvat, elämään voi tulla tilaa uusille, samanhenkisille ihmisille, jotka jakavat nykyiset arvosi ja elämäntilanteesi.  

Keskity omaan kasvuusi: Jatka henkilökohtaista kasvuasi ja kehitystäsi. Sinulla on oikeus tehdä omia päätöksiä siitä, kenen kanssa vietät aikaasi. Tilanne voi olla haikea, mutta se on luonnollinen osa elämää ja siihen liittyvää muutosta. Tärkeintä on kunnioittaa sekä omia että ystävän tarpeita ja valintoja. 

Ja myöhemmin kyselin hiukan lisää, mistä tulee ajoittain tuntemani vihamielisyys: 

Ihmiset muuttuvat ajan myötä. Jos vanhan ystävän arvot, elämäntyyli tai tavoitteet eroavat omistasi merkittävästi, voi syntyä ristiriitoja ja etääntymistä. Vanha side voi tuntua vieraalta tai jopa tuomitsevalta uutta elämäntilannetta kohtaan. 

Jos aiemmat erimielisyydet tai loukkaukset on jätetty käsittelemättä, ne voivat muhia pinnan alla ja purkautua myöhemmin vihamielisyytenä. Puhumattomat asiat voivat kasvaa ja vääristyä mielessä.

 Joskus ihmiset vain kasvavat erilleen, eivätkä heidän persoonallisuutensa enää sovi yhteen. Se, mikä toimi nuorempana, ei välttämättä toimi vanhempana, mikä voi aiheuttaa turhautumista ja vihamielisyyttä. 

Kaverini on kertoillut keskusteluistaan tekoälyn kanssa, joten tämä tuntui sopivan ironiselta tavalta selvitellä suhdettamme. En ota sitä tavaksi, koska tekoäly on monella tapaa hyvin ongelmallinen. 

Kaikki on täysin maalaisjärjelläkin ymmärrettävissä. Toisin sanoen, se on vain elämää ja se pitää hyväksyä. En tiedä miksi se sitten on ollut ilmeisen vaikea hyväksyä - minä itse olen tässä asiassa jämähtänyt katsomaan menneisyyteen, mistä olen muuten moittinut häntä. 

Olen omassa mielessäni tehnyt yksinkertaisesta asiasta monimutkaisen.

Ehkä alkujaan häntä häiritsi luopumiseni kristinuskosta, mutta eikö sekin ole kääntynyt niin päin että minua kiusaa hänen kristinuskonsa?

 

Olen kyllä kirjoittanut ennenkin samansuuntaisesti, mutta kuten usein on oivalluksen kypsymisen kanssa, tämäkin asia on saattanut pitkään leijailla ajatuksen tasolla, ennen kuin se on laskeutunut sydämeen ja ruumiillistunut toden teolla osaksi minua. 

Aivan kuten olen aikaisemmin kertonut kuinka kristillinen vaiheeni samaistuu mielessäni vahvasti suhteeseen edesmenneen avopuolisoni kanssa - se oli aina "meidän juttumme" ja huipentui hänen hautajaisiinsa Kristiyhteisön menoin - niin kaverini itse asiassa kuuluu samaan yhtälöön: tapasin hänet alunperin yhdessä avopuolisoni kanssa toisena yhteisenä vuotenamme 1998, Kristiyhteisön jumalanpalveluksen jälkeen. 

Hän kävi vuosien varrella meillä usein kylässä; mm. aina kiirastorstaisin monena vuonna järjestimme kristillisen rituaaliaterian juutalaisen mallin mukaan. Meidän suhteemme myös huipentui avopuolisoni kuolemaan, kaverini ollessa se ihminen joka eniten antoi minulle aikaansa ja kuunteli; siitä oli suuri apu. En ole kuitenkaan mitään velkaa hänelle. 

En ole enää kutsunut häntä kylään, koska tiedän että hän ja nykyinen aviomieheni eivät tulisi toimeen keskenään. Tarkoitan vain, että heillä ei olisi mitään puhuttavaa toistensa kanssa. He ovat tavanneet tasan kerran vuosia sitten kun sattumalta törmäsimme kadulla. 

Ensimmäiset puoli vuotta 2025 tapasimme säännöllisesti kerran kuussa hänen luonaan ja päätimme hiljaiseen meditaatioon yhdessä. Henkistä tekohengitystä kenties? Liekö sillä merkitystä kummallekaan, tapaammeko kerran kuukaudessa vai kerran vuodessa? Ei se muuta mitään.

 Hän yleensä tekstasi minulle, tulenko silloin-ja-silloin, mutta kesälomallani hän ei ottanut yhteyttä, joten en ottanut sitten minäkään, ja asia jäi puoleksi vuodeksi, joulukuuhun saakka, jolloin minä tein aloitteen koska jokavuotinen perinne velvoitti.  

Nostin pari Tarotkorttia asialle: Hallitsija ja Haaveilija. Intuitiivisesti tulkittuna ne kertoivat minulle että minä hallitsen tilannetta ja päätän otanko yhteyttä vai en; minua pidättelevät yhtäältä haihattelut siitä millainen meidän suhteemme pitäisi olla, ja toisaalta näen riskejä siinä jos olisin suora ja rehellinen tunteistani ja ajatuksistani (lähinnä riskin siitä että loukkaisin häntä tahtomattani). Kortit vahvistavat sen minkä muutenkin tiedän. 

Vuosi sitten tein rituaalin, jonka lopputuloksen jätin avoimeksi. Ehkä tämä on nyt se lopputulos. On aika tehdä uusi rituaali, jolla viimeistään symbolisesti irrotan energiamme toisistaan. Ei niin, ettemmekö voisi tavata ja pysyä kavereina, mutta siinä kaikki: meidän ei tarvitse tavata, ja minun pitää kohdella häntä kuten ketä tahansa kaveria, eikä sotkea kuvioon minkäänlaisia odotuksia ja toiveita. Rajojen pitää olla selvät, kummallekin. Tämä on nyt tässä.  

 Samalla vapautuu energiaa mahdollisesti johonkin uuteen ihmiseen tutustumiseen, todellisen hengenheimolaisen löytämiseen, niin kuin kaverini alun alkaen pitkään oli. Sitähän voi aina toivoa... voi toki myös olla, että olen nykyään niin yksilöitynyt, etten kuulu mihinkään "heimoon", enkä tiedä onko sillä ylipäänsä mitään merkitystä...

Vaikka minä ja aviomieheni olemme myös toistemme parhaat ystävät, sananmukaisesti elämänkumppanit, parisuhde toimii kuitenkin mielestäni eri säännöillä. Ei ole tarpeen jakaa samaa maailmankuvaa eikä keskustella syvällisiä, se on minun kokemukseni. Olemme muulla tavoin - konkreettisemmilla tavoilla - hyvin samankaltaisia ihmisiä. 

Enhän minä tee niin niidenkään ystävien kanssa, joiden kanssa minulla ei ole mitään ongelmia; se on vain alusta asti kuulunut tähän yhteen ihmissuhteeseen - siitä se lähti liikkeelle ja juuri siksi samasta asiasta on muodostunut nyt valtava este välillemme, joka heittää varjonsa kaiken kanssakäymisen ylle. Koska se on ollut olemassa alusta asti, on vaikea oppia ylittämään se. 

Kaikki tämä asettui erilaiseen perspektiiviin kun meidän oli määrä tavata joulun alla kahvilassa, ja hän tekstasi että oli syyskuusta lähtien jo toista kertaa ollut hoidossa ja vasta päässyt sieltä. Tämä on asia mistä en ole koskaan kirjoittanut, koska eihän se ole minun asiani... ja kuitenkin, tulkoon nyt sanotuksi: hän on skitsofreenikko. Tai oikeammin... hänellä on skitsofrenia. 

Hoidossa psykoosin takia hän on ennen tätä ollut viimeksi vuosia sitten, tietääkseni kaksi kertaa parinkymmenen vuoden aikana, mutta ääniä hän kuulee jatkuvasti ja kertoo aina minulle miten hänellä on telepaattinen yhteys joihinkin uskovaisiin, joilla on vaikeaa ja traumaattista. 

Toisin sanoen, silloinkin kun hän on "normaaleimmillaan" - mitä se nyt tarkoittaakin - hän saattaa kuulostaa, anteeksi vain, "hullulta". Ja hänellä on pelko tulla leimatuksi hulluksi. Me olemme puhuneet tästä varmaan toistakymmentä vuotta sitten, ja se taisi loukata häntä kun kyseenalaistin hänen kuulemiensa äänien todellisuuden. 

Hän muistaa ikivanhoja asioita joita olen sanonut ja joista hän on pitänyt, mutta jotka eivät merkitse minulle mitään tänä päivänä; tätä hän ei tietenkään muista kun siitä edelleen puhuu, vaikka tästä asiasta en ole koskaan muuttanut mieltäni. En vain ole enää puhunut siitä ääneen koska tiedän hänen reaktionsa.

Sehän se onkin niin kiusallista, kun sairaudesta puuttuu sairauden tunne - minä olen varmaan ottanut siitä selvää enemmän kuin hän itse, koska hän ei edes halua myöntää että hänellä on sairaus. 

Asiantuntijat uskovat, että sairaudentunnottomuus johtuu aivojen itsereflektioon liittyvän alueen vahingoittumisesta. Ihminen päivittää jatkuvasti omaa minäkuvaansa ja aivojen etulohko rekisteröi tämän tiedon ja käyttää sitä minäkuvan muokkaamiseen. Skitsofrenia ja kaksisuuntainen mielialahäiriö voi vaurioittaa aivojen etulohkoa ja näin ollen vaikeuttaa minäkuvan päivitystä. Aivojen etulohkon vaurioituminen voi siis vaikuttaa siihen, miten näemme itsemme. (Bhandari 2020.) Ilman minäkuvan päivitystä, ihminen on kiinni vanhassa minäkuvassaan ennen sairastumista, eikä näin ollen tunnista sairautta itsessään (NAMI 2021). 

Vaikka skitsofrenian oireet saattavat olla ilmeisenkin näkyviä ulkopuolisille, niin sairaudentunnottomat skitsofreniaa sairastavat eivät itse usko sairastavansa. Heillä ei ole välttämättä kykyä nähdä oireitaan, kuten harhaluuloja ja hallusinaatioita taudin vaikutuksina. Sairaudentunnottomuus voi olla henkilöllä niin vahva, että vaikka sairauden olemassaolosta annettaisiin vahvojakin todisteita, niin henkilö ei silti usko sairastavansa. Oireiden väärin määritteleminen tai kieltäminen ei ole kuitenkaan tietoinen valinta, vaan itse sairauden oire. (McLean 2012). 

Ida Malinen, sosionomi, AMK, opinnäytetyö 2021, Laurea-ammattikorkeakoulu: Sairaudentunnottomien psykoosi- ja skitsofreniapotilaiden hoitoon sitouttamisen työtavat hoitohenkilökunnan näkökulmasta. [pdf]

  Voisiko tuo selittää laajemminkin, miksi hän on niin tiukasti kiinni menneisyydessään?

Toisen harhoja ei tietenkään pidä vahvistaa, eikä niistä myöskään kannata ryhtyä väittelemään. Hän itse on se uskovainen, jolla on vaikeaa ja traumaattista. En ihmettele sen perusteella mitä hän on kertonut uskonelämänsä kriiseistä ja ikävistä kokemuksistaan uskovaisten kanssa. 

 

Tunsin ihan tervettä myötätuntoa. Tuota aiemmin mainittua keskustelua meidän ei tarvitse käydä. Minulle hän on aina ensisijaisesti ollut se kuka hän on, eikä sairautensa - siksi en välttämättä osaa ottaa huomioon riittävästi hänen sairautensa aiheuttamia rajoitteita. En myöskään koe asian esiin ottamisella rikkovani hänen luottamustaan. Päinvastoin, se on asia josta on viimeinkin syytä kirjoittaa! Ehkä olen ollut epäoikeudenmukainen häntä kohtaan: ei ole hänen vikansa että hän on sellainen kuin on! 

Peruin tapaamisen tällä erää ja ehdotin että annetaan ajan kulua. En tiedä oliko se oikea ratkaisu hänen kannaltaan, vai suojelenko vain itseäni; toisaalta, minulla on kyllä oikeus siihenkin, jos en halua kohdata häntä kovin tasapainottomassa tilassa - hän itse totesi että "yksi uusi tilanne on päällä". Ei hän ole vaaraksi muille, mutta muistan kun hän soitti minulle 2000-luvun alussa ensimmäisen psykoosinsa aikana; se oli erittäin outo puhelu, eikä hän kuulostanut lainkaan omalta itseltään. Kuinka kommunikoida ihmisen kanssa, joka ei erota mikä on todellista? Voit vain kuunnella kun hän selittää harhojaan ja korkeintaan kommentoida, "ymmärrän, että koet noin", kuten netissä neuvotaan, ja rohkaista hakemaan apua.  

En usko että hän on täysin rehellinen lääkäreille oireistaan, koska hän uskoo tietävänsä paremmin mikä häntä oikeasti vaivaa, eivätkä lääkärit pysty auttamaan - parantajat ja rukouspalvelut sen sijaan kyllä. 

Ennen tätä viimeisintä vaihetta hän oli vähentänyt lääkitystään, ja selitti ottavansa lääkkeensä koska se auttaa häntä nukahtamaan, ja toisaalta myös "ettei äiti olisi huolissaan". Tunteiden latteus, mistä hän on epäillyt lääkitystä, on sekin itse asiassa sairauden oire. 

Ymmärrän, että nykyään halutaan ihmiset kotiuttaa sairaalasta mahdollisimman pian, ja siinä on hyvätkin puolensa, mutta ei aina. 

Aiheesta "psykoosi ja skitsofrenia: oireet ja hoito", puhuu Turun yliopiston psykiatrian professori, Jyrki Korkeila: Puheenaihe-podcast YouTubessa. Löytyy myös esim. Spotifyista. 

ECCE EGO VIII

Sarjan edellisessä osassa käsiteltiin paljon Lectorium Rosicrucianumia ja sen oppeja. Sen jälkeen olen esimerkiksi lukenut muiden entisten oppilaiden kokemuksia. Mielenkiintoista, että LR suvaitsee nykyään television katselun! Joidenkin viittausten mukaan jopa homoseksuaalisuutta ei enää pidettäisi niin pahana, tai ainakaan sellaisena mistä voi "parantua". Olin joka tapauksessa onnekas kun pääsin pois niin lyhyessä ajassa (1995-1999) - ja silti sillä oli syvä ja pitkäaikainen vaikutus minuun; yhä se saattaa herättää ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita, ja kuitenkin on hyvin selvää että polemiikkia herättävä nimitys "kultti" negatiivisine konnotaatioineen voi hyvinkin olla paikallaan, vaikka kenenkään henki ei suoranaisesti ole vaarassa, kukaan tuskin joutuu vararikkoon jäsenyyden takia, eikä seksuaalista hyväksikäyttöä ole tullut ilmi. Ehdottomuus on aina pahasta. 

Sittemmin julkaisin myös englanninkielisen postauksen aiheesta toisessa blogissani: This I know in my Heart: My Experience of Gnosis, ja täydensin kirjoitustani Minun tieni uusilla ajatuksilla aiheesta tänä vuonna.

Vasta nyt englanninkielisestä Wikipediasta luin että perustajan, Jan van Rijckenborghin (Jan Leene oikealta nimeltään), poika Henk Leene erosi erimielisyyksien vuoksi liikkeestä monien oppilaiden kanssa, ja perusti 1970-luvulla oman esoteerisen yhteisönsä, joka lukemani perusteella kehittyi huomattavasti avoimempaan ja vapaampaan suuntaan. Leenen tyttären sen sijaan itsekin tapasin 1990-luvulla: hän kuului LR:n johtoryhmään. Henk Leenen "Sivasin Esoteerinen Yhteisö" (Sivas Esoteric Community) korostaa yksilöllisyyttä, vastoin LR:n vahvaa ryhmäsidonnaisuutta, eikä se myöskään väitä olevansa ainoa oikea, ja on ottanut sittemmin etäisyyttä ruusuristiläisyyteen: koko terminologia on muutettu, ja luovuttu kielloista ja elämänsäännöistä. 

Heti ensimmäistä kappaletta tästä kirjoituksesta karsin runsaasti ja jätin pois paljon: tänä päivänä minua kyllästyttää lukea omia rönsyileviä ajatuksiani koskien vanhaa koulukaveriani; varsinkin, kun historialla on tapana toistaa itseään, kuten tietävät ne jotka ovat lukeneet kirjoituksiani viime vuosilta.  

Tässä osassa päästään siihen kun aloitin lukuvuoden kansainvälisellä talvikurssilla Viittakiven opistossa Hauholla, joka ei enää ole toiminnassa. Paikka toki on olemassa, mutta muussa käytössä. Jälkeenpäin olen ajatellut tuota aikaa hyvin ristiriitaisesti. Se ei tuntunut niin käänteentekevältä kuin Perheniemen opisto aiemmin. Vaikka itse paikka oli upea, opinto-ohjelma oli mielestäni melko löysä ja epämääräinen; en osannut selittää kenellekään mitä minä oikeastaan opiskelin (ja lopulta kävin vain harvoin tunneilla). Varmasti syynsä oli minussakin, mutta opiskelijoiden keski-ikä oli niin paljon nuorempi, että kaipasin tietynlaista kypsyyttä. Ja silti tapasin henkilön, joka tempasi minut mukaan omaan maailmaansa niin, että ilkeästi sanottuna taisin taantua hänen tasolleen, ja aloin elää hänen elämäänsä, kadottaen itseni. Kieltämättä sekin kuitenkin lopulta mahdollisti minulle uusia asioita ja vei elämääni eteenpäin; ennen kaikkea itseni hyväksymisen ja ulostulemisen prosessini alkoi siitä.

 Ehkä ilman sitä olisin jäänyt asumaan äitini luo maalle vielä pitkäksi aikaa, pysynyt visusti kaapissa, ja omistanut elämäni Lectorium Rosicrucianumille. 

Jouni on tänä päivänä Facebook-kaverini, ei sen enempää, mutta kuitenkin sen verran lähietäisyydellä, että en julkaise hänen kuvaansa. Masaki katosi Viittakiven jälkeen elämästäni - se oli oma valintani - ja todennäköisesti elelee Japanissa, joten en suoraan sanoen välitä: ottakoon yhteyttä jos löytää kuvansa ja haluaa ne pois. 

Seuraavassa osassa jatketaan suoraan siitä mihin tämä osa päättyy: draamaa on luvassa ja suuria muutoksia. Nykyään kirjoitustahtini näyttää olevan yksi osa vuodessa. Muistot heräävät vahvasti eloon kirjoittaessani niistä, ja se on välillä melko raskasta... 

25.-26.1.1996

Aivan joulun alla 1995 sain kirjeen. Arvasin heti keneltä sen täytyy olla, koska vain yksi henkilö käy henkilökohtaisesti tiputtamassa kirjeensä postiluukusta puolen päivän aikoihin. En pitänyt kiirettä avaamisen kanssa, koska ensimmäinen ajatukseni oli: "miksi repiä auki arpeutunut haava nyt lähes kahden vuoden kuluttua, kun olen vihdoin alkanut unohtaa?" 

Kopioin seuraavaksi sanasta sanaan kirjeen sisällön, korjaamatta J:lle ominaisia kirjoitusvirheitä:

Moi! Tämä kirje saattaa tulla yllätyksenä sulle, mutta on hyvä kirjoittaa asiat paperille. Kun annoit viimeisen kirjeen mulle ja tunsin sisältäni, että jokin oli vinossa. Muutaman päivän kirjeen luettuan jälkeen olin raivoissani. Poltin kaikki kirjeet ja valokuvat. Piirrokset jätin talteen. Myöhemmin tuli pahoja masennuspäiviä, jolloin harkitsin jopa itsemurhaa. Toivuttuaan siitä olen taas energinen ja haluan yrittää uudestaan. Ei ole väliä torjutko mut ja jätät Kohtalon tielle, kun kuljet toista valoisampaa tietä. 

Siksi haluaisin kokeilla oletko kiinnostunut jälleentapaamisesta. Pahoittelen runsaus kirjoitusvirheistä. Odotan vastaustasi ja kuulumiasi. 

Näin siis J. Melkoinen yllätys totta tosiaan! Lukiessani pysähdyin ensimmäisen sivun loppuun: en osannut edes kuvitella, että hän saattaisi ottaa sen näin raskaasti, että minä voisin merkitä hänelle niin paljon; ei ollenkaan imartelevaa, vaan tavattoman pelottavaa! 

Jos tämä kirje olisi tullut, sanotaanko kymmenen vuoden kuluttua, olisin mahdollisesti ollut paremmin valmistautunut - ehkä jopa itse tehnyt aloitteen; olen joskus leikitellyt ajatuksella. 

Millaista rohkeutta tuo kirje on vaatinut, ja tietynlaista nöyrtymistä. Juuri tuollaista rehellisyyttä minä aikoinaan peräänkuulutin; kykyä puhua suoraan kipeistäkin tunnoista, pelkäämättä paljastaa että onkin inhimillinen olento kaikessa vajavaisuudessaan ja haavoittuvuudessaan. 

Vastaavaa tekstiä on ole tottunut J:ltä odottamaan. Jotain hänelle on tapahtunut sisäisesti; olosuhteet huomioonottaen ihme olisi ellei. Ehkä sittenkin tämä oli kasvun paikka, meille molemmille, kuten toivoin. 

Tunsin itseni hiukan nurkkaan ahdistetuksi. Ei pakotietä, koska omatuntoni ei sallinut minun jättää häntä epätietoisuuteen tai suoralta kädeltä torjua, mikä olisi pahimmanlaatuista itsekkyyttä. Voit vain puolustautua tai antautua, päättelin, ja J:n toisen kirjeen myötä näytti selvältä kummalle puolelle vaaka kallistui. Esitin hänelle painavia kysymyksiä, "Mitä sinä oikeastaan haluat minusta?", "Kuka on tämä J. jota minä en tunne?" Jälkimmäisen vastaus selvinnee vähitellen ajan kanssa. Vastaus edelliseen tyydytti minua siltä osin, että "avoimuus" ja "ymmärtäväisyys" ovat todella avainsanoja, mutta että "hiukan erilaisuutta" (esimerkkinä kasvissyönti); hän kun pitää vähän erikoisemmista kavereista! 

Minä olen tavannut parin vuoden aikana niin erikoisia ihmisiä, ettei hän uskoisikaan. Ja J:kin on tutustunut uusiin ihmisiin alettuaan harrastaa Aikidoa, joka kuulemma pelasti hänet yksinäisyydestä ja auttoi tulemaan ulos ujon kuorestaan (asioita, joita minä en ole ikinä yhdistänyt häneen). Eivätkö nuo ihmiset ole olleet tarpeeksi erikoisia?

Kaikkihan me olemme erilaisia, kuten hän itsekin jossain välissä totesi, oli sitten vaikka luterilainen sekaruuansyöjä. Ja entä jos "hiukan" olisikin vähän enemmän? No, minä en aio kertoa hänelle. Se ei palvelisi mitään todellista tarkoitusta, vain mutkistaisi asioita entisestään. 

Tuo oli vain yksi esimerkki joka pisti silmääni. Ei tainnut osoittaa kovin suurta avoimuutta ja ymmärtäväisyyttä. Lähetettyäni vastauksen minua vaivasi ajatus, että olin erittäin epäreilu J:tä kohtaan takertuessani hänen yksittäisiin sanoihinsa sillä tavoin; suorastaan tein pilkkaa hänen vilpittömästä kädenojennuksestaan. Ehkä hänen sanansa olivat hiukan kömpelösti muotoillut, mutta eihän se ole oleellista vaan sisältö, kuten korostin ensimmäisessä kirjeessäni. 

Paljastui, että hän kysyi Tarot-korteilta (jotka minä lahjoitin "jäähyväiskirjeeni" mukana) milloin oli sopiva aika ottaa yhteyttä. Niin ympyrä sulkeutuu. 

Nyt odotan jo malttamattomana hänen kirjettään, vaikka ehkä minun pitäisi poiketa orjallisesta vuorottelusta ja kirjoittaa hänelle. Mutta hyvä vain ettei hän pidä kiirettä, sillä olen tehnyt kaksi periaateellista päätöstä: a) vain yksi kirje kuukaudessa. Ehtii puolin ja toisin rauhassa sulatella asioita. b) Kirjeen pituus enintään yksi A4-arkki. Ei liikaa pureskeltavaa kerralla. 

Aloitin neutraalin vihreällä kirjepaperilla, jota seurasi viileän sininen. Jatkan punaisen, oranssin ja keltaisen kautta vaaleanpunaiseen. Näin rakentuu jotain uutta vähitellen. Se vaatii kärsivällisyyttä, mutta on sen arvoista. Niin ainakin toivon. 

On tärkeää pitää ainakin jalka oven välissä kun se kerran on avattu. J ehdotti tapaamista jo tammikuussa-96, mutta minusta se oli liian aikaista. En myöskään haluaisi tavata sattumalta, koska se todennäköisesti olisi kiireinen kohtaus ohimennen, ja nyt tarvittaisiin mielestäni aikaa ja rauhaa. 

En halua lastata siihen liikaa paineita, mutta ehkä haluaisin tapaamisemme ensi kertaa kahteen vuoteen olevan jotain "erityistä"? Ei kuitenkaan siinä merkityksessä erityistä, että meidän täytyisi puhua tai käyttäytyä jotenkin teennäisesti, epäluontevasti. Antaa asioiden rullata eteenpäin omalla painollaan, kunhan vain aika ja paikka sovitaan. 

5.-6.6.1996

Olen melko varma, että jokseenkin jokaisen lähipiirissä on selvästi erotettavissa kolme "kastia", tai ihmisryhmää. Nimittäin ystävät, kaverit, tuttavat, ja tässä järjestyksessä. Lukija kuvitelkoon kolme sisäkkäistä, samankeskistä ympyrää. Sisin on ystäväpiiri, sitten kaveripiiri ja uloimpana tuttavapiiri. Keskipiste olet sinä itse, havainnoija (tätä ei pidä missään tapauksessa sekoittaa siihen mitä aiemmin olen kirjoittanut oman itsen ympäri pyörimisestä ja odotuksesta että muut tekisivät samoin!). Jos siis kysytään, ovatko sitten ystävät arvokkaampia kuin kaverit, voidaan diplomaattisesti vastata, että ainakin he ovat läheisempiä, kuten kuvio havainnollisesti osoittaa. 

Kun pelkkä havainnointi (jolloin kenties vain tiedostat, että nuo ihmiset ovat olemassa siellä jossain, vaikket heitä aktiivisesti ajattelisikaan) vaihtuu kohtaamiseksi, astut ystäviesi pariin, olet heidän rinnallaan. Sama koskee viime kädessä toki myös kavereita ja tuttavia, joten loppujen lopuksi ei todellisuudessa ole niin suurta eroa. Kuvio voisikin olla yhtä hyvin spiraali, jolloin kaikki kerrokset ovat yhteydessä toisiinsa (eikä se ole suljettu piiri).

Ihmiset ovat kuin helmiä nauhassa: jotkut aitoja, toiset puuta ja muutamat muovia, mutta yhtäkaikki, saman kokonaisuuden osia. Aidot helmet ovat niitä todellisia hengenheimolaisia. Puuhelmet ihmisiä, joihin suhde toimii enemmän konkreettisella, materiaalisella tasolla. Muovihelmet taas edustavat hyvin ohuita, pinnallisia tuttavuuksia. Mutta mikään näistä ominaisuuksista ei ole leimaa antava piirre kenenkään luonteelle, vaan kyse on eri ihmisten välisestä "kemiasta" - tai oikeammin värähtelyistä. (Ja puuhelmikin voi olla kallista jalopuuta!) Kaksi yhtä älykästä ihmistä, jotka ovat lukeneet aivan samat kirjat, tekevät niistä jokatapauksessa täysin omat johtopäätöksensä. 

On asioita, jotka kuuluvat vain ystävyyteen, ja joiden sekoittamisesta etäisempiin ihmissuhteisiin seuraa vain harmia. Kuinka harva on edes valmis kuulemaan rehellisen vastauksen kysymykseen "mitä kuuluu?" Eikö ystävä ole ihminen, jolle voit kertoa huolesi ja syvimmät salaisuutesi tietäen, että voit ehdottomasti luottaa sen säilyvän kahdenkeskisenä, ja että hän myös hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet, vikoinesi ja puutteinesi. 

Mervi totesi taannoin, että [Hengen Koulun, eli Lectorium Rosicrucianumin] oppilas ei saisi eristäytyä, vaan pitäisi yrittää tulla toimeen kaikkien kanssa ja olla ystävällinen. Sen sijaan, että mietiskelen miten ahdas henkinen ilmapiiri täällä kotipuolessa muka on, ja miten muualla voin hengittää vapaammin, kysehän on itseasiassa vain siitä, että olen luonut tietyn kuvan itsestäni ja jäänyt sen vangiksi. Kun pitkänkin poissaolon jälkeen palaan ympäristöön, jossa minut tunnetaan ainoastaan tämän kuvan kautta, kätkeydyn automaattisesti taas sen taakse, vaikka koenkin sen tukalaksi koska sisin olemukseni on kasvanut yli vanhojen raamien. "Mitä ihmiset ajattelisivat, jos yht'äkkiä alkaisin käyttäytyä totutusta poikkeavalla tavalla" on huolena, vaikka muutos voisi olla ainoastaan positiivinen, ja niinkin pienestä kiinni kuin että hymyilet ja tervehdit vastaantulijoita. 

Francesco Alberoni kirjoittaa:

Yleensä meille tulee kasvava pitkästymisen tunne ikään kuin se mitä teemme olisi liian tuttua. Mutta se on perspektiiviharha. Me itse olemme kadottamassa yhteyden suurempaan yhteisöön, suojaudumme lähiympäristöömme missä asiat pysyvät muuttumattomina. Ikävystyminen on oire siitä, että suhteemme maailmaan ja siis itseemme on rappeutumassa. Ikävystyminen katoaa vain palatessamme maailmaan, toisin sanoen, ottaessamme vastaan haasteen ja alkaessamme taas etsiä uutta identiteettiämme.

Vielä hän kirjoittaa, "meidän on kadotettava itsemme löytääksemme tien", tarkoittaen ehkä jotain muuta, mutta osuen tietämättään asian ytimeen. Saman parhaan ja yleispätevän neuvon antaa Jan van Rijckenborgh kirjassaan The Gnosis in Present-day Manifestation: "Jätä ongelmasi silleen ja kadota itsesi." 

Ei tarvitse edes tietoisesti ajatella, että "tässä sitä ollaan ihmisten keskellä, hui kauhistus", sillä keho kyllä tiedostaa sen. Esim. niska ja hartiat jännittyvät, tulee ihan pieni ja nöyrä olo, kuin kehokin viestisi, "älkää vain kiinnittäkö minuun huomiota". Ja kuitenkin koko olemukseni nimenomaan provosoi ihmiset katsomaan pitkään, että "mikäs kumma hyypiö tuo on". 

Jätä ongelmasi silleen ja kadota itsesi. Palatakseni varsinaiseen aiheeseen, ystävyydestä Mervi sanoi samassa yhteydessä kuten itsekin jo olin ajatellut: ikään kuin vain asetut käytettäväksi. (Se läsnäolo, mikä merkitsee että tarjoaa olkapään johon tukeutua tarvittaessa - ei takertumista kuin hukkuva oljenkorteen, kynsin, hampain.)

Jouni kirjoitti pitävänsä minusta parhaana ystävänä. Se on tunnustus, josta en ole varma olenko sen ansainnut. Vaativa asema, kuten kokemus kipeästi osoitti. Kiintymyskin voi olla liiallista, jos siitä muodostuu kiinnittyminen. Kaksi riippuvaista ihmistä löytää toisensa uudelleen, mikä näköala! 

Sattumalta samana päivänä kun lähetin vihoviimeisen kirjeeni tällä haavaa, kohtasin Jounin ohimennen tien päällä. En ehtinyt edes ajatella, "kappas, Jouni", kun leveä hymy nousi kasvoilleni kuin aurinko, tunnistaessani hänet, ja moikkasimme. 

Se tuli suoraan sydämestä; ei mikään joutava klisee! Lyhyt, mutta lämmittävä kohtaus koleana päivänä. Spontaani reaktioni todistaa, että jotain on tosiaan tapahtunut sen jälkeen kun viimeksi hänet nähdessäni luikin kiireesti pakoon. 

[Kirjaani sisältyy pitkähkö runoni, "Ystävyyden filosofia", jonka olen aiemmin julkaissut tässä blogissa kirjoituksessani ystävyydestä.]

Pari kertaa palatessani Virroilta pyörällä, toivoin taas törmääväni Jouniin, tällä kertaa tietoisesti valmistautuneena. Muutin siis mieleni sen suhteen, että mieluummin ensin sovittu tapaaminen ennen kuin kohtaisimme sattumalta. Kun niin ei sitten tapahtunut, päätin avittaa kohtaloa ja varmistaa, että kolmas kerta toden sanoo (ei kuitenkaan liian harkitusti, vaan lopullinen päätös vahvistui vasta toteutushetkellään). Lähdin liikkeelle vähän ennen kuin Jouni pääsi töistä, ja jäin matkan varrelle odottelemaan, mikä tuottikin tulosta. Mikäs sen sopivampaa: puolitiehen vastaan! Juttelimme, ja tuntui kuin emme olisi erossa olleetkaan! 

Heti seuraavana päivänä tapasin Jounin uudelleen, ja sillä kertaa juttelimme reilun tunnin. Kumpikin oli haluton ensimmäisenä toteamaan, että "nyt pitää mennä". Nämä ovat vain ohikiitäviä hetkiä, jotka jättävät tuskin huomattavan jäljen. Ei siis mitään maata järisyttävää, kuten ehkä kuvittelisi kahden vuoden eron jälkeen. Säännöt tulivat minulle harvinaisen selviksi: hyvin suoraviivaista, asiallista, ei mitään tunteilua. Ainakin kaikki mahdolliset harhakuvitelmat tulivat kertaheitolla poispyyhkäistyiksi. 

Jouni onkin aina ollut niin suoraviivainen ihminen, että osaan lukea häntä suhteellisen helposti. Aistin heti kun on syytä vaihtaa puheenaihetta - tai oikeastaan osaan jopa ennustaa mitä ei ollenkaan voi ottaa puheeksi. 

Jouni pyysi minulta avoimuutta, mutta minusta näyttää ettei hän itse ole valmis vastaanottamaan niin suuressa määrin kuin minä haluaisin hänelle suoda. Missä on hänen avoimuutensa? Tekisi melkein mieleni hiukan järkyttää hänen kaavamaisuuttaan ja katsoa, onko siellä alla mitään, mutta enköhän jo ole tehnyt tarpeeksi. Ja koska ystävyys on palvelua - ei itsensä palvelua - sovitan oman roolini vastaamaan hänen tarpeitaan, vaikka se sitten tarkoittaisi kynttilänsä polttamista säästöliekillä. Jos hänelle riittää arkinen rupattelu, saamansa pitää! Kirjeiden perusteella on kuin jokin lupaus olisi jäänyt lunastamatta; tavallaan tunnen tulleeni petetyksi. Ihmettelen silti hiukan, mikä meidän ystävyydessämme hänen mielestään oli ja on niin merkityksellistä, mutta ehkä se juuri on tuo näkymätön, vaikeasti kuvailtava tekijä. Mutta oliko tämä nyt koko sen suuren draaman arvoista? 

26.8. - 1.9.1996

Koitti sunnuntai, jolloin - kuten sovittu - lähdimme Jounin kanssa pyöräretkelle vanhalle lentokentälle lähistölle. Sää oli mitä parhain. Poikettuamme sivutielle, joka välillä oli kuin pujottelurata pyörän kumeja uhkaavine kivineen, saavuimme nuotiopaikalle, johon oli pystytetty muovipeitteinen kota tai gwami, ja asetettu puupölkyt istuimiksi. Jounin puuhaillessa muurinpohjapannun parissa, jonka hän pyynnöstäni raahasi mukanaan (vähän tasoitusta minulle, jolla ei ole vaihteita pyörässä), minä ryhdyin pilkkomaan puita - ja aika hyvin se sujuikin ensikertalaiselta, vaikka itse sanonkin!

Vihdoin oli nuotio sytytetty ja kaikki valmista. Kaivoin repustani sen kymmenen sorttia erillisiin rasioihin marinaadiin pilkottuina: kesäkurpitsaa, munakoisoa, tofua, pikkumaissia, herkkusieniä, porkkanaa, pikkusipuleita, kirsikkatomaatteja, mustia papuja, parsakaalin kukintoja, paprikaa. Ei todellakaan mikään arkiateria, edes minulle kasvissyöjänä!

Ruoan kypsyttyä aikansa, otin esiin punaiset muovilautaset, sävy sävyyn Jounin tuomien mukien kanssa (hän toi juomat: kaksi pulloa Vichyä), sekä syömäpuikot lisävärinä ateriaan. Söimme enimmäkseen hiljaisuuden vallitessa, lukuunottamatta satunnaisia sanailuja, kuten:

- No, mitäs sanot tähän mennessä?

- Kyllä tää syötäväksi kelpaa.

- Ihan kuin mun äitini: "Kyllä tätä syö"!

Lopuksi hän kyllä kiitti maistuvasta ateriasta. Ruoan jakamisen yhdessä voisi nähdä myös vertauskuvana siitä syvällisemmästä ravinnon vaihdosta, joka parhaimmillaan vallitsee ystävien kesken.

Aterian jälkeen, nuotion hiljalleen hiipuessa, meillä oli yllin kyllin aikaa jutellakin. Aloitin kysymällä, onko kanssakäymisemme parin vuoden tauon jälkeen nyt vastannut hänen odotuksiaan. 

- Puoliksi on.

- Puoliksi? Mikä se toinen puoli sitten on?

- Keskustelu. Yhdessä tekemiseen, kuten nyt, mää olen tyytyväinen.

- Niinpä niin. Mää olen katsos aina osannut lukea sua kuin avointa kirjaa; aistin heti milloin on syytä vaihtaa puheenaihetta, ja tiedän myös, mitä ei ollenkaan voi ottaa puheeksi, koska sää et saisi siitä kiinni. Joten huomaatkos, että mulla on pieni ongelma tässä? Tehdäänpä niin, että luettelet aiheita jotka kiinnostavat sua.

Niitähän löytyi ensinnäkin käsityö; naureskelin kuvitellessani meidän keskustelevan neulemalleista kuin mitkäkin ompeluseuratantat. Sinänsä kyllä ihailtavan ennakkoluuloton aluevaltaus miehiseltä mieheltä. Toinen oli perinteisempi, autonkorjaus, johon liittyen hän innostui kertomaan esimerkkitilanteen, jolloin ajatukseni lähtivät harhailemaan - minkä suoraan sanoinkin - sillä onhan autoilu ongelmineen niin kaukana omasta elämästäni. Juuri niin kauan en aio korttia hankkia, kun näen auton omistamisesta enemmän haittaa kuin hyötyä omalla kohdallani.

[Hankin kortin - ja auton - vasta vuonna 2016, ja jo 2021 luovuin autosta, mistä olen kirjoittanut tässä blogissa: sen omistaminen rasitti talouttani melkoisesti, ja olen ollut tyytyväinen ratkaisuuni; en välttämättä tarvitse autoa.]

Muita aiheita olivat leipominen, Aikido, luonto ja hieronta. Lupasin kyllä antaa niska-hartiahieronnan milloin tahansa, mutta vaikea noista on jutun juurta nyhtää. Merkille pantavaa, että lähes kaikki ovat jotain toimintaa. Minulle sisäinen elämä on olennaisinta. Se näkyy kirjeissämmekin: hänen ovat lyhyitä ja asiallisia, minun pitkiä ja pohdiskelevia. Mutta ei kannata kiinnittää huomiota siihen mikä erottaa, vaan siihen mikä yhdistää! Kun sitten mietin yleisiä aiheita, jotka minua kiinnostaisivat, ei mieleen tullut sillä hetkellä muuta kuin kirjallisuus ja kuvataide, muistellessani mitä olen Paulan kanssa kirjoitellut kun jätetään henkilökohtaiset asiat sivuun. Siitä sainkin aiheen kysyä, millaisista asioista Jouni on kirjoittanut oman kirjeenvaihtokaverinsa, Suvin, kanssa. 

- Siitä mitä on tapahtunut päivittäin.

- Siis "kävin siellä ja tein tätä"?

- Niin, sitä juuri.

- Kenelle sää sitten kerrot omista huolistasi?

(Hetken miettimisen jälkeen):

- Kaipa se Suvi on.

- Siis kuitenkin. Se vahvistaa mun teoriani. Mää olen huomannut, että mun on aina ollut hyvin vaikea uskoutua sulle missään huolissani. Aina on pitänyt ikään kuin vetää jotain roolia, ei saa paljastaa heikkouksiaan.

- No, nyt puhut asiaa!

- Oletko sää huomannut saman omalla kohdallasi?

- Olen!

En muista mitä kautta keskustelu kääntyi sitten niin, että Jouni otti puheeksi miten ei ole vielä löytänyt vaimoa itselleen ja mahtaako jäädä yksinäiseksi. (Ensimmäinen ajatukseni: "hän on siis hetero"; se ainakin tuli selväksi, jos asiasta oli epäilystäkään.)

[Tietääkseni hän todella on elänyt sinkkuna koko elämänsä.]

- Millainen sen naisen pitäisi olla?

- En tiedä yhtään! Sen tietää sitten kun se tulee kohdalle, kun päässä "naksahtaa".

Mielenkiintoinen sanavalinta. Minä yhdistäisin sen "naksahduksen" jonnekin muualle kuin järjen tyyssijaan. Vaikka Jounilla on enempi talonpoikaisjärkeä kuin kirjaviisautta, niin minä, joka olen aina pitänyt itseäni älykkönä, olen aina tainnut olla meistä enemmän tunteiden ja intuition johdateltavissa. Lienee tarpeetonta antaa esimerkkiä. 

Yllätyin hiukan, että hän halusi puhua siitä, mutta sehän on askel oikeaan suuntaan. Vasta jälkeenpäin kunnolla tuumin, olisiko hän odottanut minunkin sanovan jotain omasta puolestani. Mutta ymmärtäisikö, saati uskoisiko hän edes, jos olisin sanonut ettei ajatus avioliitosta kuulun minun elämäni peruspilareihin - kertomatta koko totuutta?! 

No, minä voin olla yksin olematta yksinäinen. Kuinka voisitkaan olla yksinäinen, kun et mielestäsi saa olla niin yksin, niin paljon kuin haluaisit?

Kun olimme puhuneet niin kauan kuin puhuttavaa riitti, lähdimme paluumatkalle, minä ja Jouni. Jouni poikkesi kotonani, jossa lupasin tarjota jälkiruoan. Äitini oli sukuloimassa, veljeni kaverinsa kanssa. Tyypillistä, että vaikka asun saman katon alla, elän aivan omaa elämääni - ja myös haluan pitää sen tietyiltä osin erillään perheeni elämästä. Jouni ei ehkä sitä tajuaisi, päättelen erään keskustelun perusteella. Ja en minäkään tajua, miksi hänen vanhempiensa pitäisi tietää mitä minä teen Ruotsissa?! 

Kun nyt syksyn tullen lähden Viittakiven opistoon, kuten on varmistunut, käyn kotona vain lomilla, myös säästäväisyyttäni, mutta ennen muuta koska taas on tullut katseltua näitä maisemia ja naamoja riittämiin vähäksi aikaa. 

Laitoin teeveden kiehumaan, otin jäätelön sulamaan pakkasesta ja purin reppuni sillä aikaa kun Jouni tutki postimyyntiluetteloita huoneessani. 

- On vähän muuttunut, tokaisin tarkoittaen sisustusta.

- Ainakin järjestys, vastasi hän, ja ottaen huomioon että edellisestä visiitistä oli vierähtänyt lähes kaksi ja puoli vuotta, on anteeksiannettavaa ettei hän huomannut miten paljon vanhaa oli poissa ja uutta tilalla. Esittelin hänelle kaikenlaista mitä on kertynyt, mm. valikoituja maalauksiani. 

- Nuo sää oletkin jo huomannut, sanoin osoittaen neljää alastontutkielmaa seinälläni. 

Yksi omakuvani

Kun veljeni kävi huoneessani niiden ripustamispäivänä, minua huvitti suuresti havaitessani kuinka kovasti hän yritti olla näkemättä niitä! Sehän on, taivas paratkoon, yleisimpiä aiheita kautta taiteen historian! Estetiikka on eri asia kuin erotiikka. Ehkäpä nyt vaistosin lievää hämillisyyttä Jounissakin, mutta minä tiedän vain, että ne ovat kenties parhaimmat työni tähän asti, ja näyttäisin niitä kelle tahansa; onhan oma äitinikin nähnyt ne! Ja entäpä sitten, vaikka katsoja näkisikin, että - vaikka myönnytyksenä "häveliäisyydelle" olen maalannut kasvot poispäin - olen käyttänyt mallina itseäni? (Mikä, voin vakuuttaa, ei ole helpoimpia tehtäviä edes ison peilin avulla.) Maalausharrastuksen myötä olen suht'koht' hyväksynyt kehoni sellaisena kuin se on; silmät ikään kuin avautuvat näkemään kauneutta kaikissa ihmisissä. 

Lähtiessään Jouni totesi:

- Nyt mää tiedän kaiken, viitaten siihen mitä olin hänelle näyttänyt parilta viime vuodelta. 

"Vain sen, mitä olen halunnut paljastaa; vain sen, minkä kykenet vastaanottamaan", mietin hiljaa itsekseni. Jälkeenpäin minulla oli hiukan epätodellinen olo: tapasinko todella Jounin, kävimmekö jossain, juuri äsken, tänään? Kävelin vähän aikaa ympäri huonetta ja kertasin tapahtumia mielessäni, kuin peläten kallisarvoisten hetkien muuten karkaavan pois. 

Tuli päivä jolloin pyöräilin Jounin luokse, hänen viimeisellä lomaviikollaan, täsmällisesti kello 17 kuten ilmoitin tulevani, ja hän jo olikin vastassa. Naukkailimme alkoholitonta boolia, ja hän esitteli Aikido-harjoituksia. Komea näky: valkoinen pukee häntä; minä sekä valokuvasin että luonnostelin hänet. Illan ohjelma muodostui toivomusteni mukaiseksi: soutelua, ateria muurinpohjapannusta, krokettia (voitin aloittelijan tuurilla), saunomista, vilvoittelua järvessä. Lopuksi vielä muurinpohjalettuja jälkiruoaksi. Kuusi tuntia viihtyisää yhdessäoloa, ilman että olisimme jutelleet juuri lainkaan! Ja kaikki oli niin... luontevaa. Miten yksinkertaisista aineksista voikaan rakentaa puitteet laadukkaalle ajanvietolle. Saunailta oli niin yliveto, että on vaikea keksiä mitään mikä vetäisi sille vertoja, tällä hetkellä. 

Jos hiukan leijailinkin pilvissä, seuraava arkinen kohtaaminen palautti maan pinnalle, oikeutetusti. 

- Täytyy ottaa uusiksi joskus, sanoin, ja tarkoitin sitä. 

Polkua kulkiessa kaikki luonteen särmät - häiritsevät erikoispiirteet - hioutuvat vähitellen pois. Lopulta oppilas reagoi kaikkeen yhdellä tavalla - rakkaudella. Silloin kuin ajattelee ohittaneensa tietyn vaiheen, voi olla varma kohtaavansa juuri sellaisia koettelemuksia, joissa joutuu todistamaan että niin on. Kesäkuun konferenssissa - olen käynyt viime aikoina joka toinen kuukausi - minulla oli pitkä keskustelu Mervin kanssa niin omista kuin veljenikin vaikeuksista. Hyvin lohdullista ja rohkaisevaa, kuten myös hänen jälkeenpäin lähettämänsä kirje, josta lainaan tähän suuren osan:

Maailma kulkee kulkuaan ja sinne hyvin sopeutuvat ihmiset pyrkivät hallitsemaan ja yhdenmukaistamaan kaikki ihmiset sovittujen normien mukaisiksi. Mutta on ihmisiä, jotka ovat toisenlaisia, jotka ovat tämän tavanomaisen humun ja hälinän ulkopuolella, usein tiedostamattaan miksi. Ja he ahdistuvat erilaisuutensa takia. Ja heitä on helppo haavoittaa niin kauan kunnes... he löytävät perussyyn erilaisuuteensa. Kuten kerroin, useat nykyiset oppilaat ovat olleet erilaisia, harvapuheisia, ujoja, ulkopuolisia, omiin ajatuksiinsa vajoavia haaveilijoita. Se johtuu siitä, että puhtaan matemaattisen astrologisesti heillä on tähtikartassaan useitä perääntyviä planeettoja (he "perääntyvät pois" maailmasta, maksavat ja kumoavat karmansa; tämä on aivan loogista). 

Kirjoitanpa tähän otteen ystäväni minulle "väkisin" tekemästä astrologisesta luonneanalyysista: "Haluaisit vetäytyä kuoreesi mietiskelemään ja taas mietiskelemään. Missä vika? Kommunikoinnissa. Viisi perääntyvää planeettaa, Merkurius etunenässä, osoittaa sinun olevan ajatuksiltasi niin ainutlaatuisen, että muiden on vaikea tajuta sinua, etkä itse oikein tiedä miten pukisit ajatuksesi ymmärrettävään muotoon... ja kuitenkin tunnet että ihmiskunnan hyväksi tulisi toimia. Välillä se on tuntunut sinusta täysin mahdottomalle ja turhauttavalle. Ympäristösi huolestuu 'epärealistisuutesi' takia." (10.9.1979)

Myöhemmässä vaiheessa lausuntoa käy sitten ilmi, että nämä ongelmat katoavat, kun yhteys universaaliin tiedon lähteeseen on luotu! Eikö olekin niin, Marko, että sinulle on myös pikkuhiljaa käymässä näin?! Nyt ymmärrät, miksi olet poikkeava. Seuraava vaihe onkin, että haavat paranevat - ja samalla side kiusaajiin katkeaa: olet antanut anteeksi - ja voit luottaa siihen, että suuhusi tulevat oikeat sanat oikealla hetkellä. Eikä väliaikoina ole tarvis täyttää eetteriä tyhjällä höpinällä! Sehän on perusohje meille paluutien kulkijoille.

Näin siis Mervi, joka kertoi itse olleensa niin ujo, että vältteli puhelimen käyttöä: ei uskoisi hänestä tänään! 

[Todellisuudessa tuossa on lueteltu sellaisia psykologisia ominaisuuksia, jotka saavat ihmisen tuntemaan vetoa henkisiin liikkeisiin, jotka lupaavat muutosta ja ratkaisua tähän kaikkeen.] 

Kuulemma ensimmäisen yleisöesitelmän jälkeen [Helsingissä], jolloin minulla ei ollut aikaa jäädä, porukka oli mennyt Kluuvikadun Fazerille, ja nuori tarjoilijatyttö oli tullut kysymään: "Mikä teissä on? Te olette niin erikoisia. Teistä säteilee valoa ja voimaa."

Muistan itsekin kun rouva Hamelink-Leene [se perustajan tytär] tuli hyvästelemään minut kädestä pitäen, ja häkellyin hänen katsettaan, joka tuntui porautuvan suoraan sisimpään paljastaen kaiken. Voimakas tutkiskelun tunne. Kuulemma juuri tästä syystä monet oppilaat Ruotsissa ujostelevat häntä ja herra van Eijkiä, tietysti suotta: oppilaitahan me kaikki olemme, ei kukaan itsessään ole mitään sen enempää. 

Viimeisenä viikonloppuna, juuri ennen lähtöäni opiskelemaan, vietimme Jounin kanssa läksiäisiäni ja samalla kesäkauden päättäjäisiä. Ja niin lauantaina, 31.8.1996, puolenpäivän jälkeen "ei muuta kuin menoksi", sanoin. Ähtäristä ostimme illaksi epäterveellistä pikku naposteltavaa. Kävimme pizzeriassa, ja hänkin otti kokeeksi Vegetarianan, ja piti siitä. Seuraavaksi kävimme eläinpuistossa, kummallekin toinen kerta tänä kesänä. Kello 18 maissa olimme perillä majapaikassamme. Ihmetys oli suuri, kun meille osoitettiin kertakaikkiaan ylellinen hirsimökki kaikkine mukavuuksineen. Vain 120 markkaa hengeltä, aamiaisen sisältyessä hintaan, ja mökki oli vieläpä kuuden hengen! Vähän ajan päästä menin kysymään saunaa, ja sen saimme 15 markalla itse lämmittää; sainpahan siitäkin kokemusta. Tällä kertaa saunominen oli, jos mahdollista, vieläkin luontevampaa: viimeksi emme keskustelleet, nyt sen sijaan kyllä. Järven ranta vain oli turhan kaukana - mökiltä kuitenkin lyhyen polun päässä - sinne ehdimme hämärän tultua. Ennen saunaa, sen lämmitessä, pelasimme sulkapalloa ja petankia, kokeilimme hiukan tynnyrin pyöritystä, ja ihastelimme eläimiä (oli kissaa, koiraa, lammasta ja kania). Sitten taas mökillä tyhjensimme parvekkeella (!) kynttilän valossa mukaan varaamani kuohuviinipullon (vain 2,2 %: juhlan kunniaksi): joimme ystävyyden maljan! Sisällä laitoin soimaan musiikkia, raahasin nimittäin oman nauhurini ja kasetteja mukaan, ja pelasimme joitain korttipelejä, kunnes vetäydyimme yöpuulle. 

Aamulla varhain hipsin yksikseni rantaan ja pulikoin kai kymmenisen minuuttia kylmähkössä vedessä. 

Niin paljon jäi sanomatta kun tunnelma oli korkealla. Aamulla tuntui kuin lumous olisi haihtunut. Hiukan väkinäisesti sanoin arvostavani sitä, että hän halusi puhua minulle vaimon kaipuustaan taannoin, ja kerroin - hyvin vähän - omasta puolestani. "Kyllä yksinkin voi elää, ystävien tukemana", hän totesi. 

Pelasimme koronaa, joka hänelle oli liiankin tuttua, minulle uutta ja innostavaa. Kävimme soutelemassa, jolloin - piloillani toki - kehotin häntä edes teeskentelemään että hänellä on kivaa, ettei pilaa iloani. Luovuttaessani avaimet, totesin paikan isännälle meillä olleen niin viihtyisää, että päätimme tehdä tästä perinteen! Sen kirjoitin mökin vieraskirjaankin. Tunsin melkein mustasukkaisuuden piston, kun Jouni sanoi ehkä viettävänsä seuraavan juhannuksen tuossa mäkissä, veljensä kanssa. Etteikö se olisikaan vain meidän kahden keskinen paikkamme? Kuinka itsekästä minulta. 

Kotona keskityin pakkaamiseen hukuttaakseni sisällä kaihertavan haikeuden. Kuinka kummallista: niin pitkään olin odottanut Viittakiveen pääsyä, en osannut ajatella että huomenna olen uudessa ympäristössä uusien kasvojen keskellä, vaan ajattelin sitä mikä täytyy jättää taakse: meillä on ollut niin ihana kesä yhdessä, minulla ja Jounilla. Mutta vielä me tulemme kokemaan toinen toistaan parempia hetkiä! [Niinhän sitä olisi voinut luulla!]

Suokoon Gnosis, että hyvin pian tunnustaisin oppilaanaoloni elämäntapani, käytökseni ja koko olemukseni muuttumisella, ollakseni yhä parempi palvelija lähimmäisilleni. Aamen.

Oi, seitsenkertainen tuli,

ota minun koko olemukseni

tänä pyhänä hetkenä

Gnosikselle, Elohimille.

Yläsalin loisto

säteilee kauas vailla rajoja.

Sinun ylevyytesi valo 

kulkee kaikkiin etäisyyksiin.

Ylös nousi Galahad

vanhasta kuninkaan haudasta.

Gnosiksen veljeskunta

antaa uuden todistuksen.

Täynnä pelastuksen kaipuuta

kaikuvat

laulut, joita me laulamme

uudesta liitosta, uudesta voimasta.

Siten suoritetaan työ.

Ja kauas kuuluu kutsu

yli vanhan maan:

Tulkaa kaikki nuoreen ryhmään,

se seisoo täällä käsi kädessä!

Taottu on elävän

sielun tiedon ketju.

Voiton laulu, kiitosrukous,

uusi aamu nousee!

Catharose de Petrin kirjasta "The Living Word", sananmukainen käännös (ei minun tekemäni). 

26.2. - 1.3.1997

[Tämä luku on päivätty seuraavan vuoden alkuun, mutta se alkaa edellisestä syksystä; tapanani oli kirjoittaa erillisiä muistiinpanoja, joista sitten aikanaan kokosin uuden luvun kirjaan, ja ymmärrettävästi minulla oli tällä kertaa niin kiire kokea asioita, että ehdin kirjoittaa niistä vasta viiveellä.]

Syyskuun toisena päivänä, armon vuonna 1996, astuin ulos taksista raskaine kantamuksineni Viittakiven opiston päärakennuksen edessä. Ensimmäinen tapaamani henkilö oli yksi opettajista, joka näytti minulle hetimiten huoneeni yläkerrassa - yhdelle hengelle, vaikken sitä ollut erityisesti vaatinut. Alku oli tietenkin tutustumista ympäristöön ja ihmisiin. Mm. opiston kirjasto teki minuun suuren vaikutuksen laajuudellaan; löysinpä ison valikoiman Ervastin teoksiakin. 

Koska kveekariaate liittyy Viittakiven historiaan, paikassa on myös erityinen hiljainen huone. Niin ikään saunasta muodostui niin minulle kuin monille muillekin rakas pyhiinvaelluskohde kahdesti viikossa: sijainti on ihanteellinen, aivan rannassa, ja totta kai se on puulämmitteinen!

Viittakiven sauna veneestä kuvattuna

No, itse porukka talvikurssilla oli hyvin, hyvin kansainvälistä; en osannut kuvitellakaan. Meitä suomalaisia oli paristakymmenestä opiskelijasta vain viisi. Japani oli hyvin edustettuna neljän opiskelijan voimin. Muut olivat Saksasta, Hollannista, Perusta, Venäjältä, Tanzaniasta. Lisäksi samanaikaisella maahanmuuttajien kurssilla oli suurin osa Somaliasta. 

Vielä syyskuussa eräänä iltana hiljaisessa huoneessa toimitin Liiton Sakramentin sekä allekirjoitin Liiton Aktin, jolla liitin itseni koeoppilaaksi. Myöhemmin seurasi vahvistava installaatio Tukholman temppelissä. Reilun parin viikon kuluttua siitä me Suomen oppilaat saimme poikkeusluvalla järjestää Veljeskunnan päivän palvelun ilman pyhitettyä temppeliä. Ja kuinka ollakaan, paikkana oli Viittakiven hiljainen huone, jonka minä pikaisesti sain järjestettyä, rehtorimme suosiollisella myötämielisyydellä, mistä jälkeenpäin kiitin häntä ruusulla. Tilaisuuden jälkeen kiinnostuneet saivat käydä tutustumassa meihin ja toimintaamme. Mervi myös antoi joitain omia kirjojaan lainaksi, ja opiston kirjastoonkin lahjoitimme minun ehdotuksestani pari teosta, suomeksi ja englanniksi. Myöhemmin Mervi kyllä kertoi epäilevänsä, ettei paikka ollut tarpeeksi neutraali tällaiselle tilaisuudelle. 

Minä pitämässä oppituntia

Jokaisen opiskelijan kuului pitää oma tunti, ja tutor-opettajani ehdotti - kuten itsekin olin ajatellut - että hyödyntäisin aiempia opintojani Perheniemessä. Niinpä sitten pidinkin kahden oppitunnin pituisen luennon kasvissyönnistä ja yleensäkin ravitsemuksesta, vieläpä englanniksi, otaen mukaan myös esoteerisen näkökulman: käytin hyväkseni niin kalvoja, monisteita, kuin liitutauluakin. Itse esitystilanteen takia minulla ei ollut aikaa hermoilla lainkaan; minulla oli niin kova kiire valmistella tekstiäni kaksi viikkoa etukäteen, ja siltikin vielä edellisenä iltana kirjoitin sitä puhtaaksi puoli neljään aamulla ja jouduin jättämään väliin aamupäivän tunnit viimeistelläkseni sen. 

Menestys oli hyvä; loistavat ablodit, ja monet tulivat kiittämään kädestä pitäen; eräskin sanoi minun vastanneen juuri hänen kysymyksiinsä (mikä olikin totta, sillä olimme puhuneet aiheesta aiemmin). Muuan asioihin perehtynyt viikko-opiskelija, vaikka yhtyikin kiitoksiin, kehotti opiskelemaan äänenkäyttöä ja huomautti aihepiirin laaja-alaisuudesta, mikä olikin aiheellista, sillä ehdin lukea vain puolet tekstistä, jonka eteen näin niin kovasti vaivaa. 

Pyysin tutor-opettajaltani, joka käänsi luentoni suomeksi, kirjallisen todistuksen, jonka lähetin Marketalle Perheniemeen. Vastauksessaan hän totesi, että jos vielä haluan neuvojan diplomin, saan sen kunhan hän saa palautetta luennostani minulta ja opettajaltani. En pitänyt sitä kuitenkaan vaivan arvoisena. 

Yhtenä viikkona suurin osa talvikurssilaisista lähti Viipuriin; minä ja muutama muu sen sijaan suuntasimme Turkuun, vapaaehtoistyöhön Estelle-laivalle, jonka on tarkoitus toimia kehitysmaakauppa-aluksena. Pääsin etenemään työssäni korkealle, köysitikkaita rakentaen. Kompostikäymälä tuotti meille kaikille suurta hupia. Palattuamme opistolle, sinne oli saapunut uusi opiskelija Japanista, jonka äiti on suomalainen. Hän oli 22-vuotias ja nimeltään Masaki. Hänellä tuli olemaan suuri merkitys elämässäni. Enteellisesti kirjoitinkin taskukalenteriini: "mukavan tuntuinen heppu." 

Alunperin asetin ainoaksi tavoitteekseni Viittakivessä saada uusia ystäviä, mutta kun lähes kaksi kuukautta oli vierähtänyt, ympärilläni oli kyllä monia mukavia ihmisiä, mutta ei ainuttakaan tarpeeksi läheistä. Aloin jo kysellä itseltäni, "mitä minä täällä teen?", ennen kuin tiesin että tavoitteeni tulisi jopa ylittymään moninverroin. Lisäksi tapahtui jotain, joka pisti minut ajattelemaan, että ehkä minulla sittenkin on jotain tehtävää.

Nimittäin eräänä iltana katsoin suomalaisen naisopiskelijan kanssa kahdestaan minun kasetiltani elokuvaa "Maurice", kun paikalle osui toisia. Miehet reagoivat naurulla nähdessään miesten välistä hellyyyttä ruudussa, eikä kukaan jäänyt katsomaan pitkäksi aikaa. Yksi heistä oli ukrainalainen Kirill, jonka kanssa kävin kuntosalilla. Ensimmäisellä kerralla saunassa hän halusi välttämättä, merimiehen kokemuksella, kertoa hollantilaiselle Ronaldille, että Amsterdamissa on paljon... "Blue boys... boys fuck boys; I don't like". Ja kerran kuntosalilta tullessamme hän kysyi minulta: "Do you fuck a girl?" Selitin äkkiä, että olen uskonnollinen ihminen, enkä puhu sellaisesta. Ja hassua kyllä, minä epäilin hänen suuntaumustaan, ennen kuin hän alkoi seurustella suomalaisen tytön kanssa: se maskuliininen uho tuntui liioittelulta, kuin hän olisi yrittänyt peittää jotain. [Puhumattakaan siitä, että hän vaatimalla vaati että käymme salilla yhdessä suihkussa, kun minä aioin käydä vasta opistolla.]

Seuraavana päivänä joka tapauksessa kuulin, että juuri hän oli kaikkein järkyttynein näkemästään, ja muutenkin filmi oli herättänyt paljon keskustelua. Minulle selvisi mitä olin epäillytkin, että seksuaalinen suuntaumukseni oli spekulaation kohteena. Oli miten oli, tämä videoepisodi tuntui minusta pahalta, suorastaan suututti, vaikka oli siinä koomillisetkin puolensa. Illalla saunassa otin asian puheeksi Kirillin kanssa, ja yllätyksekseni huomasin taas kerran aliarvioineeni toisia: hän kertoi ystävänsä ystävän olevan homo, eikä hän kuulemma sen perusteella tuomitse ihmisiä. Ja hän ei uskonut että minä olisin homo! Olin huojentunut: miten paljon yksinkertaisempia asiat voivat ollakaan, kuin miltä ne näyttävät! 

Kuinkas sattuikaan, samana viikonloppuna kaksi japanilaista naisopiskelijaamme eksyi Tampereella lesbo- ja homokahvilaan. [Historiallinen Nice Place, Hämeenpuisto 29, jossa sittemmin ehdin käydä itsekin.] Joku tuli kysymään mitä mieltä he ovat lesboista, ja toinen selitti hätäisesti: "Ei ongelmaa, mutta ei kiitos!" Aihe oli siis todella kuuma peruna. Tiedustelin rehtorilta, olisiko mahdollista kutsua vierailijoita Setasta, ja sain kuulla, että edellistalvena heitä olikin; keskustelu oli välillä käynyt tosi kuumana. [Johtuen kuulemma muslimiopiskelijoista!] 

Alkaneella viikolla meillä oli mahdollisuus valita kolmesta ryhmästä: savityöt, valokuvaus ja lehden toimitus. Minä päädyin viimemainittuun, ja kirjoitin näiden kokemusten pohjalta artikkelin suvaitsevaisuudesta suhteessa seksuaalisiin vähemmistöihin, otsikolla "rajoja ylittämässä". Lehden ilmestyminen tosin sitten venyi huomattavasti, joten olisin voinut lisätä juttuuni yhtä ja toista. 

[Se ei itse asiassa koskaan ilmestynyt jostain syystä, en tiedä miksi.]

Minua kiusasi ennen homovitsit, joita kuulin erityisesti saunassa, mutta nyt aloin ymmärtää miten vapauttavaa niistäkin asioista vitsailu todella on - hyvässä hengessä tietenkin. Kaiken kruunasi saman viikon tiistaina tapahtunut Mr & Mss Viittakiven valinta. Ideana oli se että naiset pukeutuivat miehiksi ja päinvastoin - ja miehiä oli mukana monta; kaikista en olisi uskonut löytyvän sellaista leikkimieltä! 

Samaan aikaan kirjoitin kalenteriini, että "Masaki on hyvä tyyppi: tulemme hyvin juttuun!" Kerroin hänelle, etten halua tulla luokitelluksi ja siksi kieltäydyn sanomasta olenko lintu vai kala vai jotain siltä väliltä - kunhan toiset eivät saunassa rupea vilkuilemaan alta kulmain: "Katsooko tuo mun persettäni?" Masaki oli ihastunut rehtorin tyttäreen, mutta hän tapasi myös biseksuaalin pojan, joka kiinnostui hänestä, eikä hän pannut pahakseen; hän epäili olevansa bi itsekin. Kuulemma rehtorin tytär opetti hänelle, että hän voi olla homo tai bi, se on normaalia. 

Tulimme siihen tulokseen, että pidämme toisistamme koska olemme toistemme vastakohdat. Hänen mielestään minussakin on "hullua energiaa", crazy energy, kunhan vain saisin sen ulos. Pyynnöstäni hän kerran esitti pantomiimina miten hän näkee minut, liikkuen hyvin jäykästi, suorastaan robottimaisesti, ja sen jälkeen minun piti esittää häntä, minkä tein hyppien ja huitoen kuin mielipuoli!

"Ei ole ollenkaan tavallista, että ihmiset ystävystyvät noin nopeasti", sanoi joku meistä. Kun Masakia ei yhtenä aamupäivänä näkynyt, olin aivan onneton. Oireet olivat harvinaisen selvät: hän oli koko ajan mielessäni, tunsin jopa mustasukkaisuutta. Oli tuskallista nähdä hänet toisten seurassa, ihanaa olla hänen kanssaan. "Nyt se on tapahtunut", ajattelin, "olen rakastunut". [Jostain syystä en ole kirjoittanut siitä tapauksesta noina päivinä, kun näin Masakin raapustavan jotain liitutaululle, joka oli käännetty niin ettei sitä näkynyt siitä missä olin; myöhemmin yksin ollessani kävin katsomassa taulua, ja siellä luki minun nimeni!] Tiesin, että seuraavalla viikolla hän lähtisi Porvooseen muiden japanilaisten kanssa tutustumaan ruotsinkieliseen kansanopistoon, enkä kestänyt ajatusta erosta, joten yksinkertaisesti ilmoittauduin mukaan. 

Sitten luin tansanialaisen Simonin lainaamaa Krishnamurtin kirjaa, "Commentaries", ja mitä hän kirjoittaa rakkaudesta, mustasukkaisuudesta yms., ja tunteeni selkenivät kuin salaman leimahduksella: ei se voinut olla todellista rakkautta! Sitä helvettiä kesti vain kaksi päivää, sitten tilanne normalisoitui, puolin ja toisin, sillä myös Masaki oli tuntunut etäiseltä ja välttelevältä minua kohtaan, kuin olisimme olleet toinen toistemme peilejä. "Do you want to be my special boyfriend?", hän kysyi kahvipöydässä. 

Masaki. Viehätys ei silti ollut niinkään
fyysistä;  ei hän pahan näköinen 
ollut, mutta ei hänessä myöskään
ollut mitään erityistä minun silmissäni.
En koskaan ajatellut häntä seksuaalisesti.

Loppujen lopuksi vain minä ja Masaki lähdimme Porvooseen, sillä muilla japanilaisilla oli viisumivaikeuksia. Aioin aluksi majoittua yksin koululle, mutta muutin mieleni ja menin 3 km päähän asuntolaan, missä jaoin huoneen Masakin kanssa. Viisas ratkaisu. Juttelimme aamuyöhön, emmekä paljon käyneet tunneilla, ne kun olivat niin puisevia - lukuunottamatta taidetunteja, josta löysin uuden harrastuksen, grafiikan. Masakilla oli pieni romanssinpoikanen 15-vuotiaan tytön kanssa, mutta se ei lopultakaan oikein iskenyt tulta. Hän antoi luvan ottaa itsestään pari valokuvaa melkein nakuna. 

Palattuamme Viittakiveen, nukuin kaksi yötä Masakin huoneessa toisessa asuntolassa, hänen huonetoverinsa Simonin poissaollessa. Kolmannen yön vietimme eräässä tyhjässä huoneessa, johon seuraavana aamuna kuitenkin jo tuli asukkaita. Sen jälkeen muutimme minun huoneeseeni. Masaki lattialle. Meistä tuli siis epäviralliset kämppikset, ja sanoinkin, että hän voi ajatella sitä meidän huoneenamme. Siltä se alkoi näyttääkin Masakin levitellessä tavaroitaan; nyt siellä oli elämää, eikä se enää tuntunut hautakammiolta kuten alussa. 

Saksalainen tyttö uteli "rakkauselämästämme". "Söpö pari", sanoi puolestaan venäläinen tyttö. Meistä oli tosi hauska esittää showta muille ja saada heidät arvailemaan, sekä puhein että teoin. Halaamisesta tuli aivan luonteva tapa välillämme, näki joku tai ei, ja kerran jopa suutelin häntä molemmille poskille ensin yksityisesti, mutta hän halusi minun toistavan sen ruokasalissa. Kuljimme joskus käsi kädessä ja toisiamme reppuselässä kantaen, näyttääksemme muille. Lisäksi silitin hänen hiuksiaan, hyväilin säärtään ja annoin kunnon kokovartalohierontaa enempi yksityisluontoisesti, emmekä epäröineet edes syödä samaa tikkaria! Tämä kaikki tapahtui tietysti ajallisesti pitkällä välillä.

Kun Masakin ex-tyttöystävä Aki soitti Japanista, Masaki kertoi minun olevan paras ystävänsä Viittakivessä; se lämmitti! Muistutan kuulemma hänen toista ex-tyttöystäväänsä, Keikoa, varsinkin silmien ja naurun osalta. Hän piti myös hymystäni ja laulustani, kun kerran olin erittäin hyvällä tuulella. Minä ymmärrän häntä, hän sanoi, ja jos löytyisi kaltaiseni tyttö, hän menisi tämän kanssa naimisiin: voiko kauniimmin sanoa?! 

Hänellä oli jatkuvasti riivaamassa kiihkeä halu saada tyttöystävä, mutta onnea ei ollut edes saada ketään sänkyyn. Keskustelimme usein yökaudet, varsin fuck-voittoisesti, joka aiemmin Kirillin suusta vieroksutti minua. Kerran hän kuitenkin uskoutui minulle pelkäävänsä olla yksin, ja sen tähden haluaa aina jonkun tytön. 

Hengellisestä Koulusta en ole halunnut Masakille paljonkaan kertoa, koska tiedän ettei hän ole sitä

Omakuva, jonka tein tunnilla opistossa

tyyppiä. Kerran hän vain välttämättä halusi tulla mukaani hiljaiseen huoneeseen, enkä toki vastustellut vaikka se oudolta tuntuikin. Kun marraskuussa kävin konferenssissa, sydämeni jäi Viittakiveen Masakin luokse. Totesinkin leikillisesti, että minusta on tullut "masakisti", henkilö joka nauttii Masakin seurasta. Konferenssimatkalla oli osuvasti puhetta siitä, miten vahvemman henkilön aura voi vaikuttaa heikompaansa. Toisaalta Mervi sanoi, että siitä vasta vaikea konflikti voisi syntyä, jos vanhemmiten alkaa miettiä, jäikö jotain kokematta! 

Seuraavana viikonloppuna oli Masakin vuoro matkustaa, Lontooseen kolmeksi päiväksi. Nautin siitä, että saisin vaihteeksi olla ihan omissa oloissani, mutta sitten minulle välitettiin viesti lentoasemalta: Masaki muutti mielensä ja päätti viipyä Lontoossa viisi viikkoa! Myöhemmin sain vielä hänen kirjeensä, joka vahvisti asian. Minun olisi pitänyt kai iloita ystäväni puolesta, jonka toisena pakkomielteenä tyttöjen jälkeen oli opiskella englantia englanninkielisessä maassa. Sen sijaan olin maassa: poistuin juhlistakin kuuntelemaan yksikseni tunnelmaan sopivaa Eva Dahlgrenia, kuin mikäkin marttyyri. Kirjoitin hänelle kirjeenkin, jonka sittemmin revin koskaan näyttämättä hänelle. 

Vaan kuinka kävikään: hän palasi kolmen päivän kuluttua alkuperäisen suunnitelman mukaisesti! Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen vastaava tapaus, eikä jäänyt viimeiseksi, mutta dramaattisin se kyllä oli. 

Niinä päivinä opistolla oleili vaihto-oppilasryhmä, johon kuului sveitsiläinen Andy. Hän oli homo, ja se myös näkyi! Oli minun ideani vaihtaa osoitteita, ja hän sanoi, että olen hänen ensimmäinen suomalainen ystävänsä, joka ymmärtää häntä hyvin: hän tunsi niin. Hän kutsui minut asuinpaikkaansa Porvooseen jouluksi (tietysti Masakikin olisi tervetullut). Andyn periaate sanoa asiat suoraan teki minuun sellaisen vaikutuksen, että kerroin Masakille olevani homo, ja vielä senkin, että luulin rakastuneeni häneen; no problem! Ostin meille perulaiset ystävyysnauhat, jotka tavan mukaisesti sidoimme toinen toistemme ranteeseen. "Olemme nyt kihloissa", totesin piloillani. 

Suostuin lähtemään Andyn kanssa kävelylle, jonka aikana hän hämmensi minua tavattomasti purskahtamalla itkuun, ikävöiden ystäviään. Yritin lohduttaa kömpelösti. Myöhemmin juhlissa hän pyyteli minua tanssimaan. Masaki tanssi sitten hänen kanssaan. Pyysin ettei Masaki jättäisi minua yksin Andyn kanssa! 

Seuraavalla viikolla Andy soitti minulle, ettei voikaan olla joulua Porvoossa, vaan tulee Viittakiveen muutaman muun vaihto-oppilaan kanssa. Olimme Masakin kanssa enemmän tai vähemmän vakavasti harkinneet mahdollisuutta vierailla hänen luonaan - vaikka täytyy tunnustaa, että taisimme välillä tehdä myös julmaa pilaa hänestä - mutta minun ikävä velvollisuuteni oli tehdä hänet surulliseksi kertomalla, ettemme olisi joulua opistolla: olimme jo lyöneet lukkoon omat, yhteiset joulusuunnitelmamme. 

Niiden mukaisesti menimme viikkoa ennen aattoa ensin Tampereelle, missä vietimme yön Masakin somalialaisen ystävän luona. Minulla oli kuolettavan tylsää, mutta kovasti meitä yritettiin houkutella jäämään pidemmäksi aikaa. Yöllä kuulin Masakin kuiskailevan ystävänsä kanssa, jolloin hän ilmaisi haluavansa jäädä ja että hänen pitäisi puhua minulle huomenissa. Olin suorastaan raivoissani loppuyön, ja aamulla Masakin ollessa yksin aamiaisella ennen muita, tein tunteeni selviksi hänelle. Hän myöntyi pitäytymään alkuperäisessä suunnitelmassa, vaikka tietysti vähän pelkäsin hänen vain haluavan miellyttää minua ja tekevän sen vastentahtoisesti, minkä hän tosin kiisti. 

Minä & Masaki huoneessani

Niinpä sinä päivänä matkustimme kotiini. Viivyimme kolme kokonaista päivää, lähinnä pelaten tv-peliä ja videoita katsellen. Ehdin jo pyydellä anteeksi että raahasin hänet keskelle ei-mitään, mutta hän vakuutti pikkupaikkakunnan olevan hyvää vaihtelua kaupungeille. Ehtipä hän ihastua erääseen tyttöön, jonka olen tuntenut lapsuudesta saakka, vaikka sanoi vain "hello". Tapasimme toki myös Jounin, jonka Aikido-harjoituksiin pääsimme; ketään muita ei joulun alla sitten paikalle ilmaantunutkaan, joten Masaki halusi harjoitella Jounia vastaan, mikä oli Jounille hiukan liikaa. Hyvästellessämme Masaki halasi Jounia, ja niin sain minäkin tilaisuuden tehdä sen ensimmäistä kertaa, mistä muistin kiittää Masakia.

Joulun pyhiksi jatkoimme matkaa Porvoon lähistölle saaristoon: Pellinki/Pellinge on paikan nimi, jossa Masakin setä Reino [siis hänen äitinsä veli] ja täti Leena asuvat ainoina ympärivuotisina asukkaina Julössa eli joulusaarella. Tullessamme menimme sinne veneellä, mutta lähtiessä oli käveltävä jäätä myöten. Lähistöllä sijaitsee Tove Janssonin museosäätiölle lahjoittama mökkiluoto. Upea näky, kun merisavu (veden ollessa ilmaa lämpimämpää) verhosi horisontin! 

Merimaisemaa Julössa

Aaton vastaisena yönä Leena ja Reino valvottivat meitä myöhään, huppelissa. Reino halusi halata minua, ja kertoi ummet ja lammet elämästään. Kuulin myös että kun Masaki viimeksi oli Suomessa kymmenen vuotta sitten, hänet oli aivopesty ajattelemaan että japanilaiset ovat ylempää kastia. Nyt hän on muuttunut. 

Masakin joululahja

Jouluaattona iski sitten yllättävä masennus: halusin olla omissa oloissani ja sanoin Masakille, että tämä on viimeinen joulu jonka ikinä haluan viettää: ensi vuonna pakenen muille maille, missä ei tarvitse nähdä merkkiäkään joulusta. Kuulin jo Leenan sanovat Reinolle, että "Marko ei taida viettää joulua; jospa se on Jehovan Todistaja?" Iltaan mennessä oloni onneksi parani. Sain Masakilta Lontoon tuliaisina T-paidan: hänellä itsellään oli samanlainen, mutta eri värinen. Leenalta ja Reinolta saimme kumpikin nahkavyöt. Joulupäivänä puhuimme pitkään, aluksi hyvinkin vakavasti, kun Masaki halusi tietää elämästäni. Yöllä suhteemme meni uusille, oudoille urille, kun tutkimme yhdessä seksuaalisuuden hämäriä raja-alueita: nahkavöille tuli käyttöä Masakin käsissä, leikkiessämme S/M-leikkiä! Se oli aivan nautittavaa. Julössä nautin myös pari lasia viiniä ja pikkusikarin, joulun kunniaksi (enkä aavistanut että se olisi vasta alkua). 

Seuraavana päivänä Masaki halusi lähteä jo Helsinkiin, missä asetuimme japanilaisen opiskelijan, Watarun, kämppään. Vielä samana iltana menimme discoon, missä tanssin Masakin kanssa. Esimerkkimme rohkaisemina (?) muitakin kundeja uskaltautui lattialle. Sitten hän kysyi, tiedänkö yhtään bi-paikkaa, ja arvelin, että eiköhän löytyisi. Jätimme Watarun ja hänen Lontoossa opiskelevan tyttöystävänsä  ja lähdimme. Matkalla korjasin sen verran, että loogisesti ajatellen bi-miehen halutessa naisseuraa, hän menee juuri sellaiseen discoon josta poistuimme, ja miesseuraa halutessaan homodiscoon. Masaki ei pannut pahakseen. Tiesin nimeltä yhden paikan, Don't Tell Mama, joka on myös suurin. Maksoin Masakin puolesta: hän olisi minun vieraani. Jatkoimme tanssia, näimme hyvän drag shown [Les Femmes], joimmekin hiukan. Masaki myös jutteli jonkun kanssa. Pakko myöntää että pidin ilmapiiristä. Tunsin tietynlaista vapautta. 

Olikin minun syyni että palasimme Watarun asunnolle kaksi tuntia sovitusta ajasta myöhässä, eikä meillä ollut avainta, joten jouduimme huutamaan ja heittelemään lumipalloja. Aamulla isäntämme kysyi hienovaraisesti, lähdemmekö sinä päivänä. Seuraava etappimme oli Orivesi, ei kaukana Virroilta, missä asui äitinsä luona toinen japanilais-suomalainen Viittakiven opiskelija, Yodo. Kävi ilmi, että kaikki Japaniin naidut suomalaisnaiset tunsivat toisensa, ja Masaki ja Yodokin olivat tavanneet lapsina, vaikka eivät sitä muistaneetkaan. Yodo sanoi "tunteneensa jotain". 

Siellä ollessamme teimme ensimmäisenä iltana shakkipelin pahvista ja korkeista, jota sitten pelattiin ahkerasti, kyllästymiseen asti - varsinkin kun Yodo aina voitti minut yhtä kertaa lukuunottamatta. Myös pubissa tuli käytyä ahkerasti kallistelemassa tuoppia, se kun taisi olla Yodon lempiharrastuksia; hankin ensimmäisen kunnon kännin, ja tupakkakin taas maistui. Siinä ohessa pelattiin biljardia ja laulettiin karaokea. [Ikinä tuon kerran jälkeen en ole suostunut karaokea laulamaan!]

Mutta välittömästi Orivedelle saavuttuamme koin pienen kriisin: minua alkoi ärsyttää Masakin normaali käytös, ja purin huonoa oloani tiuskimalla ja äksyilemällä hänelle, mikä ei jäänyt huomaamatta. Varsin pian myös Masaki ärsyyntyi luontaisesta epäkohteliaisuudestani, ottaen esiin mm. sen, että minun olisi pitänyt pyytää anteeksi Watarulta myöhästymistämme, vaikka en edes tiennyt mitään ongelmaa olevan kun he puhuivat pelkkää japania. Pyysin jokatapauksessa anteeksi, ja sain tilaisuuden kertoa omista tuntemuksistani. Selvääkin selvempää, että näin piti ennemmin tai myöhemmin käydä, kun olimme olleet yhdessä niin kauan, niin tiiviisti. "Meistä on tullut kuin aviopari", sanoin, johon hän: "Meidän täytyy ottaa ero." En aavistanut mitä hän sillä tarkoitti, ja pidin asiaa selvitettynä. Kahdesti vielä leikimme kipeää leikkiämme, palava kynttilä lisukkeena, parin huoneen päässä Yodon äidin makuuhuoneesta! Kestin urheasti kädet sidottuina, pyyhe suussa, mutta se oli jo liikaa.

Uudeksi vuodeksi Masaki lähti takaisin Helsinkiin, minä jäin Yodon luokse, mutta päätin myöhemmin spontaanisti palata Viittakiveen päivää ennen häntä - tuli niin levoton olo - vaikka Yodo oli kovin suloinen yrittäessään saada minua jäämään. 

Kerroin kahdelle tytölle homodiscosta. Andyltä oli tullut kortti minulle - olen "mukava ja kiinnostava poika" - ja jo toinen kirje Masakille, johon hän taisi ihastua. Sain myöhemmin lukea sen, ja hän kirjoitti mm.: "Marko can not communicate with me". Itse olin kirjoittanut hänelle kirjeen jo ennen joulua, mutta en koskaan lähettänyt sitä. Myöhemmin kirjoitin uuden, mahdollisimman neutraalin, ja sain kuulla hänen muuttaneen kolmeksi kuukaudeksi lappiin! Jos suomalaisten etäisyys ahdisti häntä etelässäkin, niin kuinkahan sitten pohjoisessa? Kirjeessäni mm. tein selväksi, etten halua elää taipumukseni mukaisesti - mikä osoittautui hiukan ennenaikaiseksi - ja että Masaki on niin kevyt persoona, että saattaa sanoa ja tehdä asioita, jotka eivät merkitse hänelle paljonkaan, ja se taas on omiaan hämmentämään ihmisiä, jotka ottavat elämän vakavammin. Saatoin sanoa näin omasta kokemuksestani! 

VUODEN VARRELTA

On taas aika julkaista katsaus kuluneeseen vuoteeni, kuten on tullut tavaksi. Olen kirjoittanut tätä muutaman kuukauden ajan, viimeiseen asti hioen, joten olen aika tyytyväinen lopputulokseen! Tämäntyyppinen kirjoitus on kätevä siitäkin syystä, että voit koota yhteen monia eri asioita. Väliotsikot helpottanevat lukemista. En taida olla lyhyiden kirjoitusten ystävä, vaikka tajuan että harvaa kiinnostaa lukea näitä alusta loppuun. Mutta kuten olen joskus maininnut, kirjoitankin ennen kaikkea itselleni: tämä on julkinen päiväkirja!

Aseksuaalisuus

Kesälomastani ja paljosta muusta olen kirjoittanut aiemmassa postauksessa. Sitä voisin vähän kommentoida. Mainitsen Sametin ja hänen Pride-kritiikkinsä: sen jälkeen syksyllä hän piti parikin livestriimiä joissa käsitteli aseksuaalisuutta. Viimeistään tässä kohtaa hänen pisteensä romahtivat minun silmissäni lopullisesti. Hän tuntuu ottaneen tehtäväkseen repiä alas kaiken "sateenkaarevan". Ehkä pitäisi pysyä vain niissä transasioissa, joista hän jotain omasta kokemuksestaan tietää. (Mutta tietääkö kaikkien muiden puolesta? Tuskin.) Ja kysymyksessä on siis ihminen, jota minä jonkin aikaa oikeasti kuuntelin. Ja seurasin tämän jälkeenkin mm. hänen kekrin/Halloweenin kulttuurihistoriaa käsittelevää striimiään; sellainen on kiinnostavaa, eikä hän edelleenkään ole minusta vastenmielinen ihminen vain sen takia, että jotkin hänen mielipiteensä eroavat omistani. Niitä minun ei ole pakko kuunnella. Enää. 

Jo 2008 silloisella nettisivullani  muotoilin oman käsitykseni sukupuolesta jokseenkin siihen tapaan, että Jumala (silloin käytin vielä tätä nimitystä, olinhan kristitty) on sekä mies että nainen, ja myös hetero ja homo: Häneen uppoavat kaikki vastakohdat täydellisessä harmoniassa. Mutta maailmassa ilmenee kaksi vastakkaista voimaa, joiden välinen jännite tekee aineellisen elämän mahdolliseksi: Jin ja Jang, joita voi luonnehtia mm. feminiiniseksi ja maskuliiniseksi, mutta kukaan ei kuitenkaan ole kummassakaan ääripäässä, vaan olemme kaikki jossain siinä välissä. (Ja mitä ulkonaisesti pidetään "femininiisinä" tai "maskuliinisina" ominaisuuksina tai piirteinä, on vaihdellut aikakausittain ja on kulttuurisidonnaista, joten se on kokonaan toinen juttu!) Eli alkujuuri ajatukselle, johon palaan myöhemmin tässä julkaisussa: vastakohdat ovat todellisuuden pintakerrosta, syvemmällä tasolla kaikki on yhtä. Tästä näkyy miten ajatteluni on kypsynyt ja kehittynyt pitkään, uskonnosta riippumatta (sekin on vain ulkoista). Samoin jo 2018 Kristiyhteisön Tampereen seurakunnan keskusteluillassa [ks. "Minun kirkkoni"] todettiin että "sukupuolen moninaisuus tänä päivänä voi kertoa siitä, että fyysinen sukupuoli alkaa yhä enemmän menettää merkitystään ihmiskunnassa; muutokset eivät tapahdu yht'äkkisesti ja kertakaikkisesti, vaan vähitellen siellä täällä." Jos välillä olen poikennut - tai eksynyt - tästä ajattelusta, se johtui nimenomaan ulkopuolisista vaikuttajista (tai tässä tapauksessa vaikuttajasta) joita liikaa kuuntelin. 

Sametin pointti aseksuaalisuuden yhteydessä oli se, että alunperin sillä tarkoitettiin sitä ettei tunne minkäänlaista halua eikä edes ymmärrä sellaista, mutta nykyään se käsitetään spektrinä (mikä tietysti niin ikään soveltuu edellä esittämääni teoriaan). Erityisesti hän naureskeli juurikin demiseksuaalisuudelle ja harmaalle-aseksuaalisuudelle, jotka minä koen omakseni, että sehän on vain "normaalia". Sen perusteella mitä minä olen koko elämäni havainnoinut muita ja kokenut sisäisesti, ei ole normaalia eli yleistä - ei sillä tavalla ja siinä määrin. Kyllä minulla on libido, ja fantasioissani - joihin nykyään on vaikuttanut pornokuvasto - voi tapahtua mitä vain, mutta huomionarvoista lienee että kuvittelenkin yleensä olevani joku ihan muu, koska en pysty edes kuvittelemaan itseäni sellaisiin tilanteisiin! Totta kai voi olla että minulla on traumoja ja huono itsetunto ja se on defenssi, kuten Sametti esitti joidenkin aseksuaaliksi itsensä mieltävien kohdalla saattavan olla syynä, sehän on jopa todennäköistä minun kohdallani, mutta ei se oikeastaan muuta itse asiaa miksikään. On parempi hyväksyä se omimalla tämä identiteetti. 

Tietenkin nämä leimat ovat ihmisten itsensä valitsemia, ne eivät perustu minkäänlaiseen tieteeseen. Tämä tuo mieleeni sen kun vuosia sitten luin introversiosta, tunnistin itseni, ja se tuntui selittävän omituisen käytökseni elämäni varrelta, jota olin itsekin ihmetellyt. Ennen kaikkea se vahvisti minulle että minussa ei ole mitään vikaa: minä saan olla tällainen! Vuonna 2022 kuuntelin Ylen podcastin, jossa persoonallisuustutkija puhui introversiosta tieteellisen tutkimuksen valossa, ja se tuntui romuttavan uskomukseni, ja ylipäänsä populaarin käsityksen aiheesta. Sen jälkeen en ole voinut vedota introversioon. Mutta ehkä olen vain turhan ankara itselleni - varsinkin kun en kaikessa muussakaan ole "tieteellinen" - sillä kyseinen tutkijakin sanoi kyllä myös, että nämä (introversio/ekstroversio) eivät ole enää pelkästään tieteellisiä käsitteitä. Niiden merkitys on laajentunut. Jos ihmiset käyttävät niitä selittämään ja ymmärtämään itseään, sehän on vain hyvä asia. Niistä on tullut sosiaalisia identiteettejä, joita ihmiset omaksuvat ja selittävät omaa käytöstään itselleen ja muille niiden avulla. Samahan on hyvin pitkälti nykyinen asenteeni uskonnollisiin/henkisiin ajatuksiin: ne voivat olla hyödyllisiä psykologisia työkaluja. Ja tarvittaessa niitä voi vaihtaa. Ei ole yhtä Totuutta. Asian ei tarvitse olla "oikeasti" olemassa, jotta sillä voi olla todellinen vaikutus mieleesi. 

Sametti sanoo olevansa konservatiivi. Pikaisen Wikipedia-silmäyksen mukaan konservatismille on ominaista pyrkimys vanhan säilyttämiseen ja haluttomuus nopeisiin muutoksiin. Tämähän kertoo jo kaiken. Kasvun ja uuden oppimisen sijasta halutaan jäädä paikoilleen. Hän on usein todennut että hänen aikanaan transskene oli toisenlainen kuin nykyään. Maailma muuttuu, ihmiset muuttuvat - ainakin pintapuolisesti. Kaikki eivät ehkä pysy perässä, jotkut rupeavat hangoittelemaan vastaan. Minä olen aina ylpeillyt sillä että monissa asioissa olen ajan tasalla - toisissa asioissa en vain halua olla mukana (esim. lisääntyneet sosiaalisen median palvelut) - ja myös oma henkinen elämäni todistaa vahvasti siitä etten ole jämähtänyt paikoilleni ja jäänyt menneisyyden vangiksi. Mutta samalla minulla on kokemukseen perustuvaa tietoa enemmän kuin nuoremmilla. Kyllä minä muistan millaista se oli: nuorena olin vakuuttunut siitä että "kalkkeutuminen" - en tiedä itsekään mitä sillä tarkoitin, ehkä jonkinlaista jähmettymistä - alkaa kolmikymppisenä. Nyt tiedän että olin väärässä: elämä on jatkuvaa kasvua. Myös käänteinen ajatus siitä että "ennen kaikki oli paremmin" on vääristynyt. 

Aseksuaali-lippu: harmaa raita
edustaa harmaata-aseksuaalia

Aseksuaalisuuden spektrille kuuluminen ei ole surullista: sen oivaltaminen on ollut suuri helpotus. Niin kauan kuin nimilappu tuntuu hyvältä, minä käytän sitä. Yksinkertaista. Ja kyllä, ihmisillä on myös tarve erottautua muista ja kuulua heimoihin, se on vain luonnollista. Niin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Ei siinäkään ole mitään pahaa. Kaikki me teemme näitä luokitteluja itsemme ja muiden välillä jatkuvasti. Kamalaa jos kaikki olisivat vain yhtä ja samaa harmaata ja tasapäistä massaa. Tosin täytyy myös sanoa, että jos joku toinen käyttää samoja nimilappuja, en ehkä sittenkään koe sitä yhdistävänä tekijänä. Ne eivät välttämättä ole niin oleellinen osa persoonaa kuitenkaan, vaan kirjaimellisesti kuin päälle liimattuja; se ei ole se, mikä sinusta ensitapaamisella heijastuu ja herättää joko sympatiaa tai antipatiaa - toinen ei välttämättä edes tiedä nimilapuistasi ennen kuin kerrot niistä, koska ne eivät aina näy ulospäin; emme heiluttele lippuja ympäri vuoden.   

Ihmiset

Jälkeenpäin luettuani alussa mainitun kirjoitukseni uudelleen, näen oikein hyvin mitä ajattelin ja mitä halusin sanoa. Ehkä sekin kirjoitus olisi hyötynyt väliotsikoista, mutta näen kyllä sen läpi kulkevan punaisen langan. En tiedä onko se yhtä selvää muille. Selvimmin huomasin sen itse marraskuussa Yhdysvaltain presidentin vaalien aikaan. 2016 menetin ensin yöuneni sen takia, ja sitten se jopa tuli uniini. Tällä kertaa en seurannut uutisia, en ylipäänsä vaivannut asialla päätäni, koska en siihen voinut mitenkään vaikuttaa. Oliko se oikeasti yllätys jollekin että Trump voitti? Kenties kesäiset pohdintani ja meditaationi kantoivat hedelmää - ainakin jonkinlainen muutos tai ajattelun murros minussa tuntuu tapahtuneen lähes huomaamatta - mutta nyt näen myös Trumpin vain ihmisenä, samanlaisena kuin kaikki muutkin. Ei hän ole "hullu", kuten 2016 Facebook-postauksessa sanoin, eivätkä hänen äänestäjänsä ole "yksinkertaisia", kuten kaverini viime kesänä sanoi. Tai sitten me olemme kaikki hulluja. Koko ihmiskunta. (Minä tietysti hiukan vähemmän; tai kenties olen kaikista hulluin.) Vai sanoisinko sen toisin: hyvätkin ihmiset ovat vain vähemmän paskoja. Hmm... No, paskastakin voi kasvaa kauniita ja tuoksuvia kukkia. Näin aivan loistavan meemin, jossa todettiin että parhaat ystävyyssuhteet solmitaan kahden ihmisen välillä, joista yhden maailma näkee kusipäänä, ja toisen kaikkien aikojen ihanimpana ihmisenä; se johtuu siitä että henkilö joka on kusipää, on vaivihkaa itse asiassa aika mukava, ja henkilö joka on niin ihana, on vaivihkaa kusipää. 

Näin on tietysti helpompi katsoa asiaa, kuin että näkisi sen toisinpäin kuten silloin kirjoitin: "Sen sijaan että kristilliseen tapaan ajattelisimme olevamme läpikotaisin turmeltuneita syntisiä, on parempi nähdä olevansa potentiaalinen Buddha." Buddhalainen harjoittaja tarvitsee uskoa ja luottamusta harjoitukseensa ja omaan potentiaaliinsa. Vahvista vain hyvää itsessäsi, älä vastusta pahaa, kirjoitti Pekka Ervast aikoinaan. Tosin sillä erotuksella että ei ole sinänsä "hyvää" tai "pahaa". Sanokaamme, että voi olla valoa ja pimeyttä, ja kumpaakin tarvitaan oikeassa suhteessa, omalla paikallaan. 

Henkisyys

Kesällä vakiinnutin uuden "pyhän paikan" itselleni läheisen lammen rannassa, jossa olen kyllä käynyt aiemminkin. Jälkeenpäin tajusin että se on ikään kuin peilikuva (samankaltainen mutta kuitenkin erilainen) minun ja edesmenneen puolisoni kihlajaisrituaalin paikasta järven rannassa, jonne minulla oli vuosia hänen kuolemansa jälkeen tarve mennä käymään edes kerran vuodessa - se on melko pitkän ja hankalan matkan päässä. 

Tämä uusi paikka tuntuu nyt täysin syrjäyttäneen sen, ja se on kokonaan minun omani. Ja lähellä kotiani, helposti saavutettavissa. Jälkeenpäin tajusin myös, että se mitä kesällä aloin tehdä ja mitä tarvitsin, on itseasiassa maadoittumista (grounding) - ei henkisessä mielessä, meditaation avulla, jota tein jo 1990-luvulla, vaan ihan konkreettisesti, kosketuksissa maan kanssa. Jossain selitetään sen tarkoittavan kehon yhdistämistä maan pinnan hienovaraiseen, luonnolliseen sähköenergiaan. En tiedä onko tämä vain huuhaa-selitys, mutta ainakin kokemukseni sen rauhoittavasta vaikutuksesta niin keholle kuin mielellekin on todellinen minulle, ja jatkoin tapaa kesän jälkeenkin niin pitkään kuin pystyin.

Asiat joita harrastelin jo 1990-luvulla (kuten kivet), joista en koskaan täysin luopunut, ovat nyt vain ikään kuin "uudesti brändättyjä"; nykyään New Age, pakanuus ja noituus kun ovat pitkälti yhteen kietoutuneet. Ne liittävät minut viattomaan aikaan, jolloin olin vielä kuin puhdas canvas ja jaksoin uskoa ihmisiin... kaikesta huolimatta, ihme kyllä. Ihmeisiin uskon edelleen, mutta aina se ei riitä. Ehkä se on myös sitä, että tuntuu hyvältä tavoitella jotain kirjaimellisesti maagista arjen ja rutiinin yhtäältä turvallisessa huomassa, mutta toisaalta myös tukahduttavassa otteessa. 

Kuluneena vuotena kuuntelin töissä mm. Kolmas silmä-podcastia, jossa nykynoita Kata kertoilee noituudesta ja kaikesta siihen liittyvästä. Häntä oli ilo kuunnella, sillä hän on ensinnäkin niin rempseä, ei turhia hienostellut vaan saattoi kiroillakin, minkä minä luen positiiviseksi asiaksi: kerran totesin kaverilleni, että filtteröin itseäni hänen seurassaan enkä kiroile; sen jälkeen aloin ajatella että miksi, ja sitten kiroilinkin oikein tarkoituksella! Toisekseen, Kata on hyvin maanläheinen ja jopa kriittinen monia henkisyyden ilmiöitä kohtaan. Siihen pystyn samaistumaan erinomaisesti. Häneltä mm. opin termin, toksinen positiivisuus, ja tunnistan ilmiön: olen ehkä syyllistynyt siihen itsekin jossain vanhassa alkupään postauksessani. 

 Valitettavasti hän päätti ettei enää muutaman vuoden jälkeen jatka podcastin tekemistä, ja se tulee ehkä poistumaan palveluista. Tähän hän kertoi syyksi sen että on saanut niin tarpeekseen henkisyys-skenestä. Ymmärrän. Katan löytää joka tapauksessa Instagramista nimellä 3eyepod. Hän vaikuttaa juuri sellaiselta ihmiseltä, jonka puoleen minä mieluusti kääntyisin jos kaipaisin vaikka Tarot-tulkintaa tai meedioistuntoa (en kaipaa). Hyvän vaikutelman sain myös Sawon noidasta ja Kupariketusta, jotka tekivät muutaman jakson Katan kanssa, ja ensinmainitun omaakin podcastia olen kuunnellut. 

Paljon muitakin hyviä podcasteja olen toki kuunnellut. Henkisyyden alalta voi mainita esim. Mielen laboratorion, jonka viitekehys on ennen kaikkea jungilainen psykologia,  ja Maailmanpuun, joka taas pohjaa intialaiseen joogafilosofiaan. 

Kvanttifysiikka

Tietokirjallisuuden osalta minua kiinnostavat erityisesti perinteinen japanilainen kulttuuri, jungilainen psykologia, sekä ennen kaikkea kvanttifysiikka, josta on ilmeisen vaikea löytää kansantajuisia julkaisuja, mutta löysin sentään fyysikko Johanna Blomqvistin teokset, Hypertodellisuus; Olet olemassa ja merkittävä (Basam Books 2021), sekä Kvanttifysiikasta energiahoitoihin; Fyysikon matka mieleen ja paranemiseen (Basam Books 2024). Johanna on vieraana myös molemmissa edellämainituissa podcasteissa. Hän on mielenkiintoinen persoona sikälikin, että hän on myös Reiki-opettaja. 

Joitain otteita, jotka kiinnittivät huomioni, ensinmainitusta kirjasta:

Fyysikko Niels Bohrin sanoin: "Oikean toteamuksen vastakohta on väärä toteamus. Oikean totuuden vastakohta voi kuitenkin olla toinen oikea totuus."

Jokainen meistä muodostaa oman käsityksensä todellisuudesta, enemmän tai vähemmän tietoisena siitä, mihin käsityksemme perustuu. Viime kädessä olemme yksin, kukin oman ajattelumme varassa, sillä myös se kenen näkemykseen, oppiin luotamme, on meidän jokaisen itsenäisesti valittava.

Omaa ajatusmaailmaa on helppo pitää ainoana oikeana, sillä jokaisella meistä on kokemus vain siitä prosessista, joka on johtanut omaan arvomaailmaamme ja todellisuuskuvaamme.

Lynne McTaggart kirjassaan The Field ("Kenttä") kertoo useiden tutkijoiden näkökulmia kvanttihypoteesiin liittyen. McTaggart on myös kirjoittanut yhteisvaikutuksestamme kirjan The Power of Eight: Näyttäisi olevan niin, että kun joukko ihmisiä kohdistaa huomionsa samaan, vaikutus moninkertaistuu. Vaikuttaisi siltä, että tiedostamattamme vahvistamme toistemme intentiota ja tuemme toisiamme. 

Havaitsijan havaitessa tapahtuu valinta, eli kaikki muut mahdollisuudet katoavat ja vain yksi todellisuus jää elämään. Voi siis jopa sanoa, että havaitseminen pakottaa todellisuuden esiin ja havaitsija "luo" todellisuuden, jonka havaitsee. Asiat ovat "todellisia" vasta, kun joku havaitsee ne. Näin tiedetään tapahtuvan ainakin hiukkastasolla. Toisin siis kuin klassisessa fysiikassa, jossa pyritään hakemaan objektiivista totuutta eliminoiden kaikki häiriöt ja muun muassa mittaajan vaikutus, kvanttifysiikassa tiedetään, että tämä ei ole edes mahdollista. 

Yleinen uskomus luonnontieteissä on, että on olemassa riippumaton objektiivinen todellisuus. Einsteinin mukaan tämä vain oletetaan, vaikka sitä ei voida todistaa. Tällaisen riippumattoman todellisuuden olemassaoloon uskoivat ainakin aluksi myös kvanttifysiikan kehittäjät Bohr, Heisenberg, Born ja Pauli. Lähtökohta kvanttifysiikalle oli, että vain kokeisiin voidaan luottaa, eikä todellisuudesta saa olettaa mitään muuta. Erityisesti Pauli päätyi toteamukseen, että todellisuuden täytyy olla psykofyysinen. Empiirisen todellisuuden täytyy olla psykofyysinen, koska se on ihmisen hahmottamaa. Koska luonnonlait näyttävät olevan tilastollisia, riippumattomalla, puhtaalla todellisuudella täytyy olla sekä rationaalisia ja irrationaalisia piirteitä, jotka muistuttavat ihmispsyyken toimintaa. 

Bohrin mukaan ihmisen asema on keskeinen kvanttimekaniikan lisäksi myös toisessa merkittävässä modernin fysiikan teoriassa, nimittäin suhteellisuusteoriassa. Avaruutta ja aikaa ei voi erottaa havaitsijasta. Havainnot ovat riippuvaisia havaitsijasta ja hänen sijainnistaan. Bohrin mukaan suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan kuvauksissa todellisuudesta havaitsija on samalla tavalla keskeisessä roolissa, mikä johtaa siihen, että vallitsevat käsityksemme fysikaalisesta todellisuudesta täytyy uudistaa. Fysiikassa ei enää voida välttää ottamasta käsittelyyn psyykkisiä asioita ja objektiivisuuden kyseenalaistamista. Toisaalta monen näkemys on, että Bohrin vaikutus materialistisen ajattelun korostumiseen on ollut merkittävä. Bohr pyrki muun muassa pitäytymään erossa kvanttifysiikan ajatusten yhdistämisestä idän filosofioihin ja vedantaan. Hän halusi pitäytyä erossa turhasta mystifioimisesta. Ehkäpä Bohrin ajattelusta kertoo kuitenkin jotakin se, että kun hän kunnianosoituksena työstään sai tanskalaisen Elefanttiritarikunnan jäsenyyden, hän valitsi vaakunaansa itämaisen taijitu-symbolin (yin-yang) sekä tekstin "Vastakohdat ovat komplementaarisia." 

Ajattelun muuttaminen objektiivisesta subjektiiviseen on haaste. Objektiivisen tiedon voi sanoa olevan puolueetonta, mutta subjektiivisen tiedon todenmukaisuudesta ei voi saada samalla tavalla varmuutta. Subjektiiviseen tietoon voi luottaa vain, jos pitää kertojaa luotettavana. Jopa kvanttifysiikan kehittäjät viime vuosisadan alussa näkivät subjektiivisen havaitsijan roolin ja sen huomioimisen tärkeänä ja jopa itsestään selvänä. Viimeisten vuosisatojen aikana tieteen huomio on ollut materian ominaisuuksien ymmärtämisessä, ja ymmärrämme sitä jo melko hyvin. Materialla, kokemuksella ja tietoisuudella vaikuttaisi olevan yhteys. Meidän ei pitäisikään ajatella näitä erillisinä, vaan esimerkiksi materiaa tutkimalla opimme lisää myös tietoisuudesta, meistä itsestämme ja todellisuudesta. 

Materian esiintymistä ei voi selittää erillään tai ilman sen subjektiivista tarkastelua tietoisuudessa. Meillä ei ole olemassa todisteita siitä, että materiaa olisi olemassa ilman tietoisuutta, sillä havaitseminen vaatii aina tietoisuutta. Ehkä materia on vain tietoisuuden muoto? Voisiko materia olla kiinteää tietoisuutta ja havaitseminen se piste, jossa tietoisuus muuttaa olomuotoa, samaan tapaan kuin vesi muuttuu kiinteäksi jäätymispisteessään? Filosofi Bertrand Russell sanoo: "Emme tiedä mitään fysikaalisten tapahtumien todellisesta laadusta, paitsi kun nämä ovat mentaalisia tapahtumia, joista meillä on suora kokemus." Havaitsija luo hiukkasen tilan, ennen havaintoa sitä ei ole edes olemassa. Meidän täytyy muuttaa ajatteluamme ja ottaa tietoisuus perustavaksi "suureeksi", samaan tapaan kuin fysiikassa on muitakin suureita, jotka on otettu perustavina, kuten gravitaatio ja valonnopeus. Havainto muuttaa todellisuutta ja jopa luo sen todellisuuden, jonka havaitsemme.  

Atomien välisiä vuorovaikutuksia voidaan kuvata kvanttimekaniikalla. Atomit värähtelevät, pyörivät ja säteilevät energiaa kukin omalla tavallaan. Me olemme siten kaikki hiukkastasolla energiaa ja värähtelyä. Koko maailmankaikkeus on itse asiassa toisiinsa kytkeytyneiden energiakeskittymien verkkoa. Kaikki on energian kautta kietoutunut toisiinsa, ja myös me kaikki olemme siis kytkeytyneitä toisiimme. Pohjimmiltaan olemme siten kaikki yhtä ja samaa energiaa. Emme rajoitu vain erillisenä kokemaamme fyysiseen kehoomme, vaan olemme paljon enemmän. Kvanttifysiikan mukaan olemme siis kaikki hiukkastasolla yhtä ja samaa värähtelevää energiaa. On jopa mahdotonta sanoa, mihin minä lopun ja mistä joku muu alkaa. Hiukkastasolla kaikki on yhtä, eikä erillisyyttä ole. Jos tältä pohjalta ajattelee, on helppo hyväksyä ajatus, että se, miten kohtelen muita, palautuu myös itseeni. Kvanttifysiikan mukaan olemme pohjimmiltaan yhtä ykseyttä.

Jung kävi keskusteluja synkroniteetista Einsteinin ja Paulin kanssa, sillä hän näki synkroniteetissa yhteyden sekä suhteellisuusteoriaan että kvanttimekaniikkaan. Paulin kanssa Jung kehitti mallia, joka ottaisi huomioon sekä todellisuuden mentaalisen että fyysisen puolen. Pauli piti mentaalisen puolen yhdistämistä fyysiseen jopa niin tärkeänä, että sanoi fysiikan olevan epätäydellinen ennen kuin yhteys psykologiaan on luotu.

Todellisuutta ei voi ajatella pelkästään aineellisena. Todellisuus koostuu sekä fyysisestä että henkisestä  aineksesta. Tarvitsemme omia subjektiivisia kokemuksiamme maailmaa ymmärtääksemme, ja ne tuovat todellisuuteen henkisen aineksen. Tietoisuus on merkittävässä roolissa tieteen ja henkisyyden välillä. 

Kvanttifysiikan tarkoitus oli alun perin vahvistaa materialismia, mutta kävikin niin, että kvanttifysiikan myötä klassinen fysiikka ja materialismi joutuivat suuriin vaikeuksiin. Todellisuutemme on erikoisempi kuin uskoisimmekaan, ja meillä näyttäisi olevan siinä erityinen merkitys.  

Todellisuus on se, mitä pidämme totena. Se, mitä pidämme totena, on se, mihin uskomme. Se, mihin uskomme, määrittää sen, mitä pidämme totena. Se, mitä pidämme totena, on todellisuutemme. Fyysikko David Bohm 

Universumi on dualistinen, mutta vain näennäisesti. Kaikki on pohjimmiltaan yhtä, ei-dualistista, mutta kun tehdään mittaus, systeemi muotoutuu dualistiseksi. Dualismi yhdistyy ykseydeksi jälleen hiukkastasolla.  

Löytyihän sieltä siis jopa yhteys Jungin ja kvanttifysiikan välillä, mikä oli riemastuttavaa! Sanoisin, että tavallaan minun on "helppo" ymmärtää kaikkea tätä - se on melkein itsestäänselvää ja sopii mielestäni hyvin "itämaistyyliseen" ajatteluun, jota kohti olen ollut yhä enemmän kallellaan vuosikausia, jo ennen buddhalaisuuteen kääntymistä. Tietenkin olen valmis heti lisäämään että näin on "minun ymmärrykseni mukaan", kuten asian luonteeseenkin sopii ylläolevien lainausten valossa. Toisin sanoen, olen muodostanut aiheesta oman käsitykseni, siltä osin kuin pystyn sitä ymmärtämään ja sovittamaan omaan ajatteluuni: Kaikki on energiaa, kaikki on yhteydessä; erillisyys ja vastakohdat ovat vain näennäistä, pintaa. Henki ja aine eivät ole vastakkaisia, erillään toisistaan. Energiasta kirjoitin paljon engl. blogissani magian yhteydessä ennen kuin luin tämän kirjan; siitä tuonnempana. 

Jos todellisuus on subjektiivinen, siitä luontevasti seuraa että myös Totuus on subjektiivinen. Sitä minä olen kauan sanonut, kaverini (josta tuonnempana lisää) ymmärtämättömästä vastustuksesta huolimatta. Nytkin hän vänkäsi että todellisuus on "subjektiivis-objektiivinen", kun kerroin tästä. Se on hänen subjektiivinen näkemyksensä. Me kaksi emme ainakaan elä samassa todellisuudessa. Hän tiesi jotain aiheesta mutta ei jakanut intoani siitä, vaan tuntui melkeinpä vähättelevän asiaa, tyyliin: "minuun nämä vallankumoukselliset ideat, jotka mullistavat ajattelumme, eivät tee vaikutusta." Eli yksi aihe lisää listalle mistä emme voi puhua. Pitäisikö minun yllättyä, että vaikka hän on sanonut myös tieteen olleen hänelle tärkeää, se yhdistää meitä yhtä vähän kuin henkisyys. Toisaalta, enkö minä viimeksi hänen intoillessaan jostain ufo-kirjasta, tehnyt selväksi että se ei kiinnosta minua enkä halua kuulla enempää. Tässäkin on vaikea nähdä nenäänsä pidemmälle. 

Juurikin tuo: oikean totuuden vastakohta voi olla toinen oikea totuus. Kyse ei ole mielipiteistä vaan kokemuksesta. Minun voi olla vaikea ymmärtää että muut eivät tätä välttämättä ymmärrä, mutta sehän on juuri sitä subjektiivisuutta. Tämä kirja vahvistaa niitä päätelmiä, joihin olen omia teitäni pitkin tullut. 

Buddhalaisuus

Tällaisten kiinnostuksen aiheiden lisäksi olen ottanut tavoitteekseni kerätä ja lukea Nichirenin kootut kirjeet, Goshon, ja olen valinnut alkujaan Threefold Lotus Kwoonin Sylvain Chamberlain Shoninin englanninkielisen käännöksen, joita on kuusi osaa; olen tilannut (Adlibriksestä) yhden vuodessa, ja nyt on jäljellä enää kaksi. Koko vuoden tuota yhtä kirjaa yleensä olen lukenutkin, ja pakko todeta, että lähinnä koen sen velvollisuudekseni - kuten senkin, että olen lukenut Lootussutran. 

Nichiren kirjoittaa paljon siitä miten eri koulukunnat arvottavat eri sutria tärkeysjärjestykseen, ja hän tietenkin todistelee että Lootussutra on kaikista tärkein. Tällainen on minusta melko merkityksetöntä. Harvassa ovat olleet mieleenpainuvat helmet, ja niitä olen jo melko varmasti siteerannut jossain blogissani. Enimmäkseen se on opillista liirumlaarumia. 

 Olen toisaalla tässä blogissa kirjoittanut, että koska harjoitus (Namu Myoho Renge Kyo) tuli minulle ensin, ennen kaikkia sen ympärille koottuja oppeja, ja sen yksinkertaisuuteen myös joka kerta palaan uudestaan, ja koska harjoitus perustuu nimenomaan Lootussutraan niin kuin Nichiren sen ymmärsi, hyväksyn Lootussutran ensisijaiseksi uskon lähteeksi ja Nichirenin tämän sanoman välittäjäksi, "Suureksi Bodhisattvaksi, joka laati perustuksen buddhalaisuudellemme", kuten henkilökohtaisen Gongyoni hiljaisissa rukouksissa sanon. Samalla "uhraan kiitollisuuteni ikuiselle Sakyamuni Buddhalle, alkuperäiselle opettajallemme", jota myös Nichiren yli kaiken kunnioitti, mutta voin myös rehellisesti sanoa että kuten Lootussutra tuskin on Sakyamuni Buddhan alkuperäistä opetusta, vaan pikemminkin siitä johdettua myöhempää laajennusta jota Nichiren on tulkinnut, prioriteettini ja uskollisuuteni on selvä. Tässä mielessä ymmärrän oikein hyvin sitäkin näkemystä, jota tietyt (ja harvat!) Nichiren-buddhalaiset koulukunnat kannattavat, että juuri Nichiren itse olisi tämän aikakauden todellinen Buddha; minä en mene niin pitkälle, mutta kykenen kyllä näkemään mistä ajatus tulee, ja että sillä on ehkä jopa tietynlainen oikeutus tässä kontekstissa. Tiedän, että olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta tärkeitä pointteja on hyvä kerrata. Tämän blogin englanninkielisellä sivulla olen maininnut näkemykseni, että Lootussutrasta tulee mieleen Johanneksen evankeliumi sikäli, että se on nuorin neljästä evankeliumista ja sisältää pitkälle kehitettyä teologiaa; mutta juuri siksi monet uskovat pitävätkin sitä tärkeimpänä ja ensisijaisena evankeliumina! 

Lootussutran kommentaareille tunnen tarvetta, ja eniten tällä hetkellä minua kiinnostaa Minerva T.Y. Leen Mindfulness of Buddhahood in Life; Revolutionary Insights of the Lotus Sutra: naispuolisen buddhalaisen maallikkoharjoittajan epäortodoksisia näkökulmia. Se kuulostaa mielenkiintoiselta. 

Minä kutsun itseäni buddhalaiseksi selvyyden vuoksi, mutta jos joku muu ei minua pidä "oikeana buddhalaisena", se on ihan OK. Jo kristittynä tulin siihen tulokseen, että jokainen joka pitää itseään kristittynä, on kristitty. Kukaan ei voi sitä kenenkään puolesta päättää. Ja silti monet yrittävät. Ja myös: On yhtä monta tapaa olla kristitty, kuin on kristittyjä. Sama pätee tietenkin buddhalaisuuteen, sillä olemme kaikki ennen kaikkea ihmisiä, ja nämäkin - kristitty tai buddhalainen - ovat vain valitsemiamme nimilappuja: omat mielipiteemme, mieltymyksemme, heikkoutemme - sanalla sanoen inhimillisyytemme - ovat aina vahvempia kuin jokin valittu vakaumus, josta poimimme sellaisia painotuksia kuin meille sopii, ja tunnemme vetoa suuntauksiin, joiden tulkinnat meitä miellyttävät. Onko siinä mitään pahaa? Uskontokin on loppujen lopuksi perin inhimillinen asia. Parhaimmillaan se kuitenkin voi auttaa meitä tulemaan paremmaksi ihmiseksi. (Ja huonoimmillaan se vain vahvistaa ihmisen huonoja puolia.) 

Edellä kahdessa kappaleessa on pari esimerkkiä miten aiempi kristinuskoni antaa lisää oivallusta myös buddhalaisuuteeni, mikä on mielenkiintoista huomata; luulin, että sillä ei olisi mitään vaikutusta - eikä varsinkaan positiivista. 

Kulttuuria

Japanilaisessa kulttuurissa minua toki kiinnostaa enemmän se traditionaalinen puoli, kuten teetaide, josta olen lukenut parikin kirjaa, mutta nyt olen myös alkanut lukea yhtä mangaa, josta olen ollut tietoinen melko kauan ja satuin sen löytämään kirjastosta, nimittäin Hikaru Nakamuran Saint Young Men, jossa Jeesus ja Buddha ottavat lomaa taivaista ja elävät kämppiksinä nykypäivän Tokiossa. Tästä on tehty myös anime, jonka pätkiä voi nähdä YouTubessa. 

Toinen sarjakuva (anteeksi: sarjakuvaromaani), jonka luin vuoden aikana ja joka vaikutti minuun hyvin syvästi, oli Mannie Murphyn I Never Promised You a Rose Garden. Murphy on genderqueer (hänet löytää Instagramista) ja tämä teos kertoo yhtäältä hänen kotikaupunkinsa Portlandin ja laajemmin Oregonin osavaltion synkästä valkoisen nationalismin historiasta, toisaalta hänen nuoruuden idolinsa, näyttelijä River Phoenixin tarinan tämän ennenaikaiseen kuolemaan asti. Tyyli ei ole mitään suurta taidetta vaan varsin kotikutoisen näköistä, mutta niinpä se inspiroi minua että minäkin voisin tehdä vastaavan projektin. Aiheen puolesta se kosketti minua syvästi, koska River Phoenix oli ja on minulle ikuisesti Idoli isolla i:llä - melkein elämää suurempi Pyhimys, riippumatta siitä miten hän kuoli (= huumeisiin). On outoa ajatella että nykynuoret eivät välttämättä tiedä hänestä, eivätkä ole nähneet hänen elokuviaan. Toisaalta, kyllä minäkin tiedän James Deanin ja olen nähnyt hänen elokuviaan (Nuori kapinallinen kuuluu jopa suosikkeihini - pidän tosin vielä enemmän Sal Mineon roolista siinä). Paremmin tänä päivänä tiedetään Joaquin Phoenix, Riverin nuorempi veli. River oli syntynyt samana vuonna kuin minä, joten jollain tapaa samaistuin häneen siitäkin syystä... Kirjassa viitataan erityisesti elokuvaan My Own Private Idaho, joka kuvattiin nimenomaan Portlandissa, ja on Stand by me'n ohella ehdottomasti suosikkielokuvani Riverin tuotannosta. 

Sivu Mannie Murphyn kirjasta

River Phoenix ja Keanu Reeves; My Own Private Idaho, nuotiokohtaus:

Michael Monroe

 Vuosi sitten kerroin nähneeni Michael Monroe dokumenttielokuvan, joka teki vaikutuksen (itsekin olin Hanoi Rocks-fani teininä), ja kuluneena vuonna sain korjattua tähän astisen puutteen ja kävimme puolisoni kanssa katsomassa hänen livekeikkansa Tampereen tavara-asemalla 18.4. Todella kova meno, mahtava energia! Nuoremmatkin kalpenevat hänen rinnallaan. Ihmettelen, miksi hän ei käytä langatonta mikkiä - nyt joku joutui vähän väliä kerimään johtoa esim. Michaelin intoutuessa nousemaan parvelle. Harkitsin osallistumista hänen keikalleen Tampereella myös joulukuussa, mutta juuri viikko ennen sitä Michael loukkasi itsensä Briteissä, ja loppuvuoden keikat siirrettiin maaliskuulle. 

21.9. meillä oli liput Tampereen Komediateatteriin, Pokka Pitää-näytelmään, joka siis perustuu samannimiseen brittiläiseen tv-sarjaan, ja sen on myös kirjoittanut sama henkilö, Roy Clarke. Pääosassa nähtiin Kumman Kaa-sarjasta (jonka jatkuviin uusintoihin emme ole vieläkään kyllästyneet: osaamme ulkoa repliikkejä) tuttu Minna Koskela, puolisoni sisaren tyttären täti (ehkä sen voisi lyhyemminkin ilmaista?).  

Mutta nyt seuraa erittäin epäreilu vertailu: heti seuraavana viikonloppuna kävimme katsomassa Teatteri Telakalla vierailevaa näyttelijä Anssi Niemen sooloesitystä, Straight Acting. Nämä kaksi esitystä painivat tietenkin ihan eri sarjassa, eikä niitä voi rinnastaa, mutta ajallisen yhteyden takia en voi sittenkään sitä täysin välttää: siinä missä edellinen esitys oli kevyt pikku hupailu, Anssi Niemen esitys toki oli myös paikoin hauska, puhumattakaan siitä että hän on mielestäni hyvännäköinen (olen pitänyt hänestä Sekasin-sarjasta saakka), ja näimme hänet perse paljaana ja pelkissä tangoissa... mutta ennen kaikkea esitys oli erittäin väkevä, intensiivinen, ja yhtä intiimi kuin itse teatteritilakin oli. Minä ja puolisoni istuimme eturivissä, ja Anssi otti kontaktia molempiin erikseen esityksen aikana. Se myös herätti vakaviakin ajatuksia, jopa siinä määrin, että se oli mielessä vielä koko loppupäivän ja välillä seuraavalla viikollakin. Se, jos mikä, on hyvän teatterin merkki! Mieleen jäi erityisesti viimeinen ajatus siitä, että kenties joskus hetero voi esittää homoroolin jopa vakuuttavammin, koska hänellä ei ole samaa rasitetta esim. sisäistetystä homofobiasta kuin homolla. 

3.10. Netflix julkaisi odotetun Heartstopper-sarjan kolmannen kauden. Ykköskausi pari vuotta sitten teki minuun valtavan vaikutuksen. Kakkoskausi vaikutti jo huomattavasti laimeammin, ja tällä kertaa se on yksi sarja muiden joukossa, tosin ehdottomasti suosikkini siitä huolimatta! Enempää minulla ei olekaan sanottavaa. Halusin vain mainita asiasta. Se oli alussa jotain aivan uutta, mutta nyt siitä on tullut jo normaalia. Se on hyvä. Alise Oseman työskentelee yhtäaikaa viimeisen Heartstopper-sarjakuvan ja neljännen kauden käsikirjoituksen parissa; Netflix ei vielä ole vahvistanut viimeistä kautta, ja minä ehkä tyytyisin tähänkin astiseen tarinaan jos sitä ei tulisi. 

Muita hyviä Netflix-sarjoja jos pitää mainita, ne ovat aika ilmeisiä: Stranger Things, Sandman... ja erityisesti saksalainen Dark piti otteessaan: koskaan ei aikamatkustuksesta ole luotu yhtä kiehtovaa juonivyyhtiä, jossa niin korostuu koko ajatuksen paradoksaalisuus ja mitä sotkua se saisi aikaan (!). Esimerkkinä toisentyyppisestä, hillityn tunnelmallisesta sarjasta, haluaisin mainita japanilaisen Midnight Diner: Tokyo Stories, jossa ruoka näyttelee keskeistä osaa. 

Myös elokuvissa olemme käyneet useamman kerran tänä vuonna. Beetlejuice Beetlejuice oli erittäin hyvä jatko-osa 1980-luvun klassikolle; oli ilahduttavaa nähdä alkuperäisiä näyttelijöitä mukana, ja toisaalta myös Netflixin Wednesday-sarjan Jenna Ortega sopi hyvin porukkaan. Tekee mieli nähdä uudelleen myös alkuperäinen elokuva. 

Mikko Mäkelän elokuva Sebastian oli ehdottomasti näkemisen arvoinen! Siinä missä Mäkelän edellinen elokuva, A Moment in the Reeds (nähtävissä ainakin kirjastojen elokuvapalvelussa tätä kirjoittaessa), vaikutti vielä vähän keskeneräiseltä harjoitustyöltä, vaikka hyvä olikin, Sebastian lunastaa kaikki lupaukset ja on aivan kansainvälistä tasoa! Ruaridh Mollica pääosassa oli erinomainen, ja komea: paljasta pintaa ja seksikohtauksia on riittävästi (totta kai se on oleellista!). Yle on ollut mukana tuotannossa, joten elokuva nähtäneen vielä joku päivä televisiossa. 

Olen aina pitänyt suuresti Pedro Almodovarin elokuvista, ja kolmantena olikin vuorossa hänen ensimmäinen kokopitkä englanninkielinen filminsä, The Room Next Door, jota olen nähnyt paljon kehuttavan, myös sellaisten tuntemieni henkilöiden taholta, joiden en olisi osannut odottaa Almodovarista pitävän, ja joiden sana sen tähden painaa sitäkin enemmän! Se on vähäeleinen, paljon puhetta - mutta myös asiaa. Tavattoman kaunis. Kyllä tästä Oscar tai toinenkin pitäisi saada, sanokaa minun sanoneen. Jos haluaa toisenlaista, räväkämpää Almodovaria nähdä, kannattaa katsoa esim. Huono kasvatus (ainakin kirjastojen elokuvapalvelussa). Sanoinkin puolisolleni että minun täytyy näyttää se hänelle, koska hän ei kuulemma niin välitä "tällaisista melankolisista elokuvista". 

7.12. meillä oli liput Anitta Ahosen Stand up-esitykseen Tampereen työväenteatterissa. Siellä sai todella nauraa! Minuun uppoaa hyvin vähän härski ja hävytön huumori. 

Syksyllä kävimme myös museokeskus Vapriikin näyttelyssä Songlines, Australian seitsemän sisarta, Australian alkuperäiskansojen unimaailman tarinoista, josta kuvat: 

Kuolleiden puolesta

Olen muistanut tähän mennessä viime vuosina kolmea edesmennyttä sukulaistani päivittäisessä gongyossani buddhalaisen suruajan, 49 vuorokautta. Vuonna 2024 ensimmäistä kertaa tein niin myös kahden julkisuuden henkilön kohdalla, joiden kuolema erityisesti kosketti minua. 

Aleksei Navalnyi 4.6.1976 - 16.2.2024

Tampereen Hämeensillalla 

Janne Puhakka 24.2.1995 - 13.10.2024

Molemmat olivat omilla aloillaan aktivisteja hyvällä asialla, paremman maailman puolesta. 

Magiaa ja meditointia

Kesäisessä postauksessani mainitsen taas kerran myös kaverini ja hankalaksi kokemani suhteemme, johon olin jo itsekin kertakaikkisen kyllästynyt. Viittaan menestyksekkääseen "maagiseen prosessiin", jonka avulla irrottauduin negatiivisista tunteistani edesmennyttä puolisoani kohtaan, ja totean että minun pitää kokeilla samaa myös kaverini kanssa. Niin tapahtuikin syksyllä. Kirjoitin englanninkieliseen blogiini postauksen, jossa osittain käyn läpi samoja asioita magiasta kuin edellä linkitetyssä suomenkielisessä kirjoituksessa, mutta myös uusia oivalluksia, ja kerron nyt suorittamastani rituaalista. Ei ehkä ole tarpeen kerrata sitä tässä suomeksi (pidän siitä miten tiiviisti ilmaisen itseäni englanniksi), muuta kuin sen verran että jo 2021 olen viitannut siihen että mielessäni oli jo silloin vuosia ollut kuva-aihe, jonka halusin maalata meidän tilanteestamme, ja nyt viimein sain sen toteutettua tämän maagisen rituaalin sinettinä, jonka lahjoitin kaverilleni seuraavan kerran tavatessamme. Ilmaisen luovuuttani kuvallisesti harvoin, mutta kun sen teen, tekniikan mahdollisista puutteista huolimatta se on korkean inspiraation hedelmä. 

Energiat on pistetty liikkeelle ja tunnen vaikutuksen itsessäni; sen huomasi siitä että pystyin tavatessamme sanomaan asioita hyvinkin suoraan. En voi vielä varmuudella sanoa mihin se johtaa; jätin tarkoituksella lopputuloksen avoimeksi. 

Yllä maalaukseni. Riippumatta siitä mitä he edustavat, siinä on vain kaksi ihmistä vailla sädekehiä, tavallisesti juomassa teetä yhdessä, ystävinä. Kysyin mieheltäni mitä hän näkee siinä; "olemmeko siinä me?" kysyi hän, ja "syövätkö he hedelmää?" Kaverini kyllä tajusi heti. Joten ilmeisesti jaettu konteksti on välttämätön ymmärtämiseen. 

Valkoinen ruusu, muinaisen henkisen ryhmämme tunnus, mutta myös valkoinen lootus, kuten Lootussutrassa: lännen ja idän henkisyyden symbolit. Lat. Vacate et Scire, "ole hiljaa ja tiedä". Mutta vacate voidaan kääntää myös "ole vapaa"; "tyhjennä itsesi"; "tee tilaa". Se syventää sanomaa entisestään, viitaten hiljaiseen meditaatioon, vain olemiseen sanojen tuolla puolen, niin kuin minä sen näen. Kaverini on usein kysynyt mistä minä haluaisin puhua, ja joskus myös haluaisinko pelata esim. sulkapalloa. Tämä vastaa kaikkeen. En halua puhua mistään, en tehdä mitään - en edes ajatella. Siten voi löytää todellisen yhteyden. Olen vatvonut liian kauan, tajusin kuunnellessani erästä podcastia jossa todettiin että ajattelemalla jatkuvasti jotain ongelmaa, sitä vain vahvistaa. 

Tavatessamme ensimmäistä kertaa rituaalin jälkeen pystyinkin ehdottamaan mitä olen ajatellut vuosia, että seuraavalla kerralla meditoisimme yhdessä, ja sovimme jo päivänkin. Myös hän on yrittänyt harjoittaa meditaatiota itsekseen ja on kysellyt käyttämästäni metodista, "vain istumisesta", jonka opin Zen-kurssilla. 

Pitkästä aikaa menin hänen luokseen kylään, jotta paikka olisi rauhaisa. Olemme pitkään tavanneet vain kaupungilla, neutraalilla maaperällä ja puolimatkassa molempien kotoa; ajattelin, että kun nyt taas sanelen mitä teemme, ainakin tulen samalla hänen mukavuusalueelleen. Jonkinlainen kompromissi siis. 

Hän oli pistänyt piirrokseni seinälle, eli ilmeisesti piti siitä. Joimme teetä, juttelimme, ja lopuksi meditoimme 15 minuuttia näin aluksi; tarkoitus on tavata uudelleen samoissa merkeissä ja pikku hiljaa pidentää aikaa - nytkin se meni niin nopeasti että vielä olisi voinut jatkaa. Siitä on hyötyä ettet tee sitä yksin; seura kannustaa antamaan parhaansa. Tai, kuten edellä Johanna Blomqvistin kirjassa kerrottiin, "Näyttäisi olevan niin, että kun joukko ihmisiä kohdistaa huomionsa samaan, vaikutus moninkertaistuu. Vaikuttaisi siltä, että tiedostamattamme vahvistamme toistemme intentiota ja tuemme toisiamme." Toisin sanoen: "Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään." (Matt.18:20) Tätä ei tarvitse ottaa kirjaimellisesti Jeesuksen persoonaan viittaavana, vaan symbolisesti ylipäänsä henkiseen ihanteeseen ja yhteyteen liittyvänä. 

Eräs kirja jonka luin vuoden aikana, oli Karla Löfgrenin Usko, toivo, rakkaus, meditaatio - utopia rauhasta uskotojen välillä (Basam Books 2021), jossa käsitellään uskontopluralistisesta näkökulmasta meditaation psykologisesti vaikuttavia ja terapeuttisia elementtejä. Minusta kaikista menetelmistä juurikin "vain istuminen", jossa ei ole minkäänlaista uskonnolliseksi tulkittavaa sisältöä - tai sisältöä ensinkään - on tästä syystä ehdottomasti paras yhteinen metodi käytettäväksi eri uskontoja tunnustavien ihmisten kesken. 

Näen tämän tavallaan henkisen ryhmämme uudelleen elvyttämisenä, mutta samalla sen uutena inkarnaationa: siinä on tiettyä jatkuvuutta, mutta myös kehitystä. Ekumeniasta universaalisuuteen, kuten asian ilmaisin silloin kun lopetimme säännölliset julkiset kokoontumisemme, ja oli puhe että ryhmä voisi muuttua suljetuksi, ja  kokoontumiset voisivat olla jonkun kotona, sopimuksen mukaan, mutta se jäi vain puheeksi tuolloin alkuvuonna 2013. Tämän ainoana tarkoituksena näen nyt meidän suhteemme syventämisen, sen kummempaa missiota minulla ei enää ole: eli pyrkimykseni palvelee realistisesti minun psykologisia tarpeitani, ei mitään suurempaa altruistista ihannetta. Uskoakseni kaverini saa siitä myös jotain - ainakin sitä kautta jos se auttaa minua itseäni suhtautumaan häneen toisin.  

Se, mitä kerroin kvanttifysiikkaa koskevasta sananvaihdostamme, joka tuotti minulle jonkinasteisen pettymyksen, tapahtui kuukausi tämän jälkeen kun tapasimme joulukuussa ja tarjosin hänelle perinteisesti teen kahvilassa samalla kun vaihdoimme lahjoja, joten se vain vahvisti että tämä lupaavalta tuntunut kokeilu on nyt uusi suunta johon kannattaa keskittyä. Hiljaisuus parantaa ja kuroo umpeen sanojen repimät haavat ja toimii yhdistävänä siltana yli erillisyyden kokemuksen. 

Usko ja etiikka

Marraskuussa julkaisin tässä blogissa jatkoa sarjaani Ecce Ego, suoraan 1990-luvun päiväkirjoistani. Vaikka minulla on tapana sanoa että "hurahdin", se vähättelee kokemustani ja saa sen kuulostamaan kevyeltä, melkein hauskalta. 

 Kirjoitin, että pystyin täysin neutraalissa mielentilassa tekemään tuon postauksen, mutta jälkeenpäin koin kyllä ahdistusta parina päivänä, ja sen johdosta irrationaalista pelkoa että ahdistus olisi merkki siitä että pelkästään näiden asioiden lukeminen vielä 30 vuoden jälkeen saattaisi saada minut "hurahtamaan" uudelleen, vaikka en sitä halua. Ehkä ahdistus tulikin siitä, etten ikinä ole todella käsitellyt tuota aikaa - minä vain halusin tukahduttaa kaikki tunteeni siitä, syrjäytin sen vähitellen sitoutumalla aktiivisesti uuteen kirkkoon, ja järjelläkin pystyin vasta yli kymmenen vuoden kuluttua hyväksymään että kuuluin lahkoon (sana ei välttämättä täysin sovellu, mutta ei myöskään "kultti"; molemmat käsitteet ovat ongelmallisia. Ks. Wikipedia). 

Minullahan taitaa olla taipumusta voimakkaisiin tunneperäisiin reaktioihin: esim. edellä mainittu Heartstopper-sarjan eka kausi pari vuotta sitten hullaannutti minut suorastaan uskonnolliseen hurmokseen, joka piti minua vallassaan kuukausia, ja kyseessä on sentään fiktiivinen tv-sarja! 

Myönnän, että joskus vuosien varrella ajatellessani Lectorium Rosicrucianumia, on saattanut käydä mielessä, että "entä jos se kaikki onkin totta?" Mikä kertoo siitä miten syvästi haitallisia tällaiset opit ovat. Siitä huolimatta, että lukemattomat pienet yksityiskohdat tuntuvat nyt täysin järjettömiltä - ylipäänsä mitä yksityiskohtaisempi oppirakennelma, sitä epäilyttävämpää: "meillä on selitys kaikkeen."

Koska olen yleisesti kiinnostunut uskonnoista ja henkisistä liikkeistä, olen esim. hyvin perehtynyt mormonien oppeihin, vaikka en usko sanaakaan niistä, ja muistan kun eräässä ryhmässä kauan sitten kerroin joitain asioita heidän opeistaan ja nauroimme niille. Jälkeenpäin tunsin häpeää. Helppohan se on ulkopuolella naureskella. Niin kuin en paremmin tietäisi. 

Saattaisi olla hyödyllistä hakea vertaistukea, esim. Uskontojen uhrien tuki UUT ry:ltä; silloin ainakin saisi perspektiiviä omiin kokemuksiinsa muilta. Hyvin myöhään vasta oivalsin senkin, että tuskin minun kokemukseni poikkesi kenenkään kokemuksesta, joka on "tullut uskoon", tai mitä tahansa muuta ilmaisua sitten "hurahtamisesta" käytetäänkin. 

En edes eronnut kyseisestä liikkeestä siksi että lakkasin uskomasta -  en vielä pitkään aikaan - vaan siihen oli syynä edesmennyt puolisoni jonka tapasin... eikä suinkaan siksi että olisin rakastunut häneen, kuten saattaisi ajatella; olen usein viitannut asiaan, ja joutunut käsittelemään suhdettamme uudessa valossa, mutta vielä on jäljellä yksi jakso ennen kuin tullaan vuoteen 1997 jolloin tapasimme. Luulen, että tulen esiintymään niin epäedullisessa valossa omissa muistiinpanoissani, että minut on helppo tuomita sen perusteella... Tietysti voi sanoa että eihän minun tarvitse kertoa mitään mitä en halua, mutta minähän haluan olla armottoman rehellinen, itseäni säästämättä, ja viedä sarjan loppuun, vuodenvaihteeseen 2000-2001, johon päiväkirjani päättyvät, ja mikä olisikaan sille sopivampi loppu kuin uuden vuosituhannen alku. 

Olin ikään kuin vain olosuhteiden vietävissä, vailla omaa tahtoa, ja alistuin siihen kohtalonani. On kuitenkin syytä erottaa toisistaan kuuluminen liikkeeseen, joka oli hyvin kontrolloiva ja ehdoton, ja parisuhde, joka ei ehkä alkanut täysin puhtain ja parhain motiivein minun osaltani; se että pääsin eroon edellisestä johtuen jälkimmäisestä, oli vain hyvä asia, vaikka kesti kauan ymmärtää ja sisäistää se. 

Kyllähän ihminen saa tehdä elämällään mitä haluaa, kunhan ei rikollisille teille lankea, eikä se varmasti kenenkään elämästä vie pois mitään oleellista jos ei katso televisiota (mitenköhän LR suhtautuu tänä päivänä internettiin ja älypuhelimiin? Niitä on vaikea kokonaan välttää... ja heillä on toki nettisivut), ei syö lihaa, ei juo alkoholia... ainoastaan sen voi kyseenalaistaa  että sitä edellytetään sinulta; eri asia, jos se on alunperinkin oma valintasi. Ja se, että osaa noudattaa sääntöjä joita on valinnut noudattaa, ei tee kenestäkään parempaa ihmistä. 

Mutta se on kokonaan toinen juttu kun astutaan erittäin henkilökohtaiselle ja intiimille seksuaalisuuden alueelle ja kerrotaan, että olet vääränlainen ihminen etkä siksi saa rakastaa. Ja kun ihminen vielä uskoo sen ja alkaa rajoittaa itseään ja elämäänsä - elämänvoimaansa... Silloin ylitetään niin merkittävä inhimillinen raja, että se on pakko tuomita ankarasti! 

 

"Älä ole mulkku": tässä on tiivistettynä minun etiikkani, jota vain korostaa se, että alunperin näin tällaisen julisteen gay-pornofilmissä. Siitä tulee mieleen usein siteeraamani John Shoren sanat: "Kristityt, aina kun sanotte, 'minä puhun vain totuuden rakkaudessa', mitä muut kuulevat on: 'Minä olen mulkku'; joten lakatkaa sanomasta niin... paitsi jos olette. Siinä tapauksessa jatkakaa, kai." 

Kirjoitin tuon päiväkirjajulkaisuni esipuheessa Buddhan viidestä ohjeesta. Minulle on helpompi hyväksyä Reikin eettiset periaatteet, koska ne eivät mene liiaksi ulkonaisen elämän yksityiskohtiin; olen pitkään muistuttanut niistä itseäni joka aamu. Niistä on hiukan eri versioita, mutta nyt itse asiassa löysin sellaisen joka vetoaa minuun erityisesti. Se on Frans Stienen kirjasta Reikin ydin (Basam Books 2024), jossa kerrotaan että Mikao Usui on saattanut antaa eri oppilaille hiukan eri versioita periaatteista tukeakseen heidän henkistä edistymistään ja ymmärrystään, ja tätä muotoa hänen, joka oli itse buddhalainen, sanotaan opettaneen buddhalaisille oppilailleen: 

Älä kanna vihaa, koska viha on harhakuva.

Älä ole huolissasi, koska pelko on häiriötekijä. 

Ole uskollinen omalle tiellesi ja olemuksellesi / Todelliselle Minuudellesi.

Osoita myötätuntoa itsellesi ja toisille,

koska tämä on buddhaluonnon perusta.

Juuri vihastuminen ja huolehtiminen ovat kaksi piirrettä jotka eniten häiritsevät minua itsessäni: annan muiden vaikuttaa minuun niin että vihastun, tai huolehdin asioista joita ei ole tapahtunut ja joita vain kuvittelen. Kumpikin horjuttaa tasapainoani: en pysy tyynenä itsessäni, tai läsnä tässä hetkessä. Ja tietenkin myötätunto on haaste, jonka kanssa olen kamppaillut - viime kesän kirjoitukseni käsitteli myös sitä. Saattaa olla, etten todellisuudessa rakasta edes itseäni - tai tunne itse-myötätuntoa - niin paljon kuin joskus kuvittelin; projisoin vain usein negatiiviset tuntemukseni muihin, joten se ei ole aina niin selvää mistä ne todella kumpuavat.  

Reiki

Ensin Johanna Blomqvist ja sitten tämä Frans Stienen kirja ovat sytyttäneet minussa uudenlaisen palon reikiä kohtaan, jota toki olen harjoittanut 1990-luvulta asti: silloin olin hyvin herkkä aistimaan energioita, kuten voi lukea mainitusta sarjastani Ecce Ego, ja löysin itsestäni kyvyn energiahoitamiseen jo ennen reikikursseja, joista minulla sittemmin oli voimakkaita kokemuksia. On vain hyvä että en enää aisti energioita niin vahvasti, koska asian kääntöpuolena aistin myös toisten ihmisten energiat, ja pelkästään vieraiden ihmisten kohtaaminen vaikka vain kadulla kävellessä saattoi olla erittäin tukalaa! Esim. itsehoidon koen lähinnä rentoutumisena ja käsien lämpönä tänä päivänä. 

Nyt kun minulle vasta selvisi että III taso on nykyään jaettu kahteen osaan (ainakin joillain opettajilla) niin ettei välttämättä tarvitse tulla opettajaksi - mikä ei kiinnosta minua yhtään - vaan 3A on enempi itsensä kehittämistä varten, syntyi ajatus että minäkin voisin sen käydä ja saada viimeisen vihkimyksen ja sen myötä käyttööni neljännen symbolin, Dai Ko Myon ("Suuri Kirkas Valo"), jonka osaan kyllä jo piirtää, mutta se ei hyödytä ilman asianmukaista vihkimystä/viritystä/reijua. Kurssi, jonka voi suorittaa verkossa, on jopa verrattain edullinen mielestäni, ja vihkimys voidaan antaa myös esim. Teamsin livestriimissä etänä. Jotkut saattavat kokea tämän ongelmallisena, mutta reikin luonteen huomioiden se on minusta täysin järkeenkäypää: miten se eroaisi etähoidosta? Energia on kaikkialla, kaikki on energiaa. Teknologia avaa uusia mahdollisuuksia joita ennen ei ollut, joten miksi sitä ei hyödynnettäisi vaan itsepintaisesti takerruttaisiin ajatukseen, "näin on aina tehty". 

Frans Stienen mukaan kun Mikao Usui aluksi tarjosi reijua oppilailleen, siinä ei ollut fyysistä rituaalia; hän "vain istui" oppilastaan vastapäätä. Stiene kertoo miten reijua alettiin nimittää "viritykseksi" Hawayo Takatan kuoleman jälkeen; hän vaikutti reikin leviämiseen länsimaihin. Mutta Mikao Usui... "opetti reikin olevan oma Todellinen Minuutemme, joka on meissä kätkettynä, odottamassa että muistamme sen. Sitä ei tarvitse 'kanavoida' - minkä Merriam-Webster-sanakirja määrittelee pikakuljettamiseksi, siirtämiseksi tai viemiseksi - koska se kanavoituu jo sisällämme, lävitsemme ja ympärillämme. Samasta syystä sitä ei tarvitse myöskään siirtää opettajalta oppilaalle." 

Hän jatkaa: "Käytän reijusta vaihtoehtoisesti virityksen sijaan mieluummin initiaatio-sanaa, koska se viittaa 'ensimmäiseen/alustavaan' kokemukseen. Reijun aikana opiskelija tulee saamaan alustavan kokemuksen Todellisesta Minuudesta. Ei ole merkitystä, kuinka lyhyt tai syvä tämä kokemus on. Alustava kokemus on kuin siemen, joka ei ole opettajan istuttama, vaan opiskelijan syvältä itsestään muistama." 

Ja: "Järvi on eräs reijun metafora. Tyyni järvi on kuin peili, ja peili voi heijastaa kaikkea. Peili ei kuitenkaan arvioi eikä luokittele. Se vain heijastaa. Siksi voimme ymmärtää reijun myös opettajaksi, joka pitelee täydellisen kirkasta peiliä, jotta opiskelija voi nähdä Todellisen Minuutensa." 

"Rein perusmerkitys on henkinen, mutta syvempi merkitys on 'shamaani rukoilee sadetta, ja sade lankeaa maahan.'" [...] "Ju tarkoittaa: ottaa vastaan, käsi alas, antaa, välittää, neuvoa, suoda, tarjota, valtuuttaa, siunata." [...] "Silloin kun meillä on suora kokemus rei'stä ja ju'sta, voimme opettajina vain antaa sataa, ja vastaanottajina voimme olla täysin tyhjiä ja avoimia. Nyt meillä on todellinen henkinen siunaus: reiju. Konsepti on tietysti täsmälleen sama käsillä hoitamisen aikana. Jos olemme täynnä ennalta muodostettuja ideoita, 'minä' on tiellä, joten emme pysty vastaanottamaan. Samoin, jos hoidamme käsillä toisia ja samalla arvioimme ja luokittelemme asioita, silloin emme vain anna sataa."

Stiene kirjoittaa että "Todellisen Minuutemme ominaisuus on tyhjyys (jap. ku) ja ei-dualistisuus; emme voi erottaa niitä toisistaan, kuten emme voi erottaa myöskään märkyyttä vedestä." [Tyhjyydestä, ks. myös sivu  Opillisia peruskäsitteitä: Sunyata] Ja: "...ki on on reikissä sama kuin ku - tyhjyys, mikä on sama kuin Dai Komyon ilmentäminen. Jälleen voimme nähdä, kuinka Mikao Usuin opetusten sisäinen sydän osoittaa aina kohti samaa paikkaa: Todellisen Minuutemme muistamista. Tämä vitaalivoima on buddhalaisuudessa nimeltään ki: se on koko kosmoksen olennainen ainesosa, ja siten se on ku'n vastine. (Taisen Deshimaru, Mushotoku Mind: The Heart of the Heart Sutra.)"

Frans Stiene pohtii nettisivullaan että Mikao Usui on ilmeisesti ottanut vaikutteita reiki-systeemiinsä mm. japanilaisesta Tendai-buddhalaisuudesta, ja Nichiren oli myös alkujaan Tendai-munkki. [Ks. myös: Kari Paulus, Tendai ja Shingon.] Itse en koekaan ristiriitaa. Myös Nichiren-buddhalaisuudessa on symbolinsa, kanji-merkein piirretty kalligrafinen mandala; oma japaninkielinen mantransa, ja sama käsien gassho-ele. 🙏Paitsi että toisin kuin yleensä on opetettu reikimantroja käyttämään, Stiene kehottaa laulamaan niitä jopa 20 minuuttia kerrallaan, ja minulla on jo mantra jota laulan kahdesti päivässä, joten sitä en korvaa millään muulla. En usko että on tarpeen hylätä vuosikymmenten takaista opetusta reiki-symbolien ja mantrojen käytöstä, joka on toiminut tähänkin asti, siksi että joku tulkitsee uusiksi Mikao Usuin alkuperäistä tarkoitusta muiden japanilaisten perinteiden valossa. 

Hän kirjoittaa kyllä myös, että on monia erilaisia oppimistapoja, jotka saavat aikaan saman asian: voimme astua energian täyttämään huoneeseen visuaalisesta ovesta, auditiivisesta ovesta, älyllisestä ovesta tai kinesteettisestä ovesta. Mikao Usuin älyllinen opetustyöväline ovat periaatteet; visuaalinen aspekti ovat reikisymbolit; opetusten auditiivinen elementti ovat mantrat; kinesteettinen elementti on käsien laittaminen fyysisesti keholle. Jotkut tarvitsevat kaikkien oppimistapojen yhdistelmän, toiset ovat tyytyväisiä yhteen tiettyyn tapaan. Esim. symbolia voi meditaatiossa piirtää mielessään yhä uudelleen. Stiene kuvaa myöskin Mikao Usuin antamia varsinaisia meditaatiotekniikoita, joita ei vielä 1990-luvulla opetettu reikikursseilla lännessä. 

Vuodenvaihde

Tämä vuodenvaihde toi mukanaan "yllätyksen" - no ei aivan, koska tajusin sen kolme viikkoa aikaisemmin: pariin vuoteen uuden vuoden aatto ei ole osunut arkipäivään - se on niitä päiviä jotka aina pitää tarkistaa, mutta se on normaali työpäivä - joten en ole koskaan aikaisemmin tehnyt silloin iltavuoroa, jota nykyään pelkästään teen. En ole tullut aikaisemmin edes ajatelleeksi koko asiaa. Normaalisti olen kotona aikaisintaan 22.30. Onneksi saatoin olla melko varma että työkohteessani monet ihmiset, asiakkaat, pitävät vapaata joka tapauksessa, joten sovin pomoni kanssa että jos saan työni tehtyä aikaisemmin, voin lähteä heti kotiin: tässä tapauksessa aika ei ole rahaa, vaan tärkeämpi kuin raha. 

Tässä vuodenvaihteessa sisällytin tavanomaisiin rituaaleihini myös hiukan kynttilämagiaa: kaksi loitsua, jotka poikkeuksellisesti poimin suoraan internetistä, enkä tyypilliseen tapaani muotoillut niitä itse. En ainakaan tässä vaiheessa sano niistä sen enempää. 

Vuosia olen tehnyt uutena vuotena Tarotlukemuksen netissä (käyttäen tätä ilmaista sivua: Facade). 1990-luvullahan minulla oli fyysiset kortit, joita ahkerasti käytin aikani, ja lahjoitin pois. Viime kesänä itse asiassa puolisoni halusi ostaa sellaiset (Rider-Waite). Joten tällä kertaa ja tästä lähtien käytän sitten niitä. En halua tehdä kovin laajaa pöytää, toisin kuin nettitulkinnoissa: mitä enemmän osatekijöitä, sitä vaikeammaksi on osoittautunut nähdä kokonaiskuvaa. Nostan siis vain kolme korttia: kulunut vuosi, tämä hetki, alkava vuosi. Intuitiivisesti tulkittuna vaikuttaa hyvältä - ja opaskirjanen vahvisti asian: kaikki mahdollisuudet ovat avoinna. Perus uusi vuosi siis. Enemmän minua hämmensi Lanttien 5: oliko vuosi 2024 muka niin surkea? Luettuani enemmän kortin selityksiä, ymmärsin kyllä että se kuvastaa ehkä pikemminkin tuntemuksiani ja mietteitäni kuin mitään konkreettista, ja niitä mietteitähän olen kuvannut viime kesän postauksessa oikein hyvin.