Ylistys pakanuudelle ja eurooppalaisuudelle

 Käsittelyssä Aki Cederbergin kirja, Pyhä Eurooppa (Basam Books 2021). Kookas, kovakantinen kirja oli haastavaa sänkylukemista nukkumaan mennessä, mutta sisällöltään sitäkin antoisampi! Kirjoittajan matkareitti halki Euroopan pyhien paikkojen piti sisällään sopivassa määrin sekä minulle entuudestaan tuttuja kohteita, että myös aivan uusia tuttavuuksia. Kirjan kuvat on ottanut hänen vaimonsa ja matkakumppaninsa Justine Cederberg.

Aki Cederberg on vieraana Maailmanpuu-podcastissa (mm. Spotify). 

Esimerkiksi heti kirjan alkupuolella tullaan Liettuaan ja saamme tietää Neuvostoaikana kielloista huolimatta elvytetystä pakanallisesta traditiosta, joka tunnetaan nimellä Romuva. Onhan meillä toki omasta takaa Kalevala ja Karhun Kansa, mutta eihän se ole mitenkään tuohon verrattavissa vaikutukseltaan ja merkitykseltään. Melkein kaikissa paikoissa missä Cederberg vierailee, hän lausuu tiettyjä sanoja, kohottaa seurueineen juomasarven, ja muistaa myös antaa juomauhrin paikan haltioille. Hänellä on kaikesta päätellen melkeinpä kahdehdittavan vahva suhde perinteeseen.  

Minullekin on muodostunut omat rituaalini kun käyn öisin kävelyllä ja viivähdän luonnon paikalla, josta on tullut minulle pyhä. Rituaalini heijastaa omia käsityksiäni, eikä ole mitenkään erityisen traditionaalista ja pakanallista, koska ammennan paljon muilta mailta, mutta tuntemani kunnioitus ehkä on sitä puhtaimmillaan. Alkukesästä paikalla käydessäni sammakot täyttivät polun kuten niin usein ennenkin, mistä tulee hyvin noitamainen tunnelma, ja lepakko on liihotellut ympärilläni jo useana vuonna maatessani tai istuessani rantakivellä. Joskus löysin paikalta palaneen tuikun kipon, mikä kertoi minulle siitä että muutkin saattavat tuntea jotain pyhää tuossa paikassa - joskin roskan jättäminen luontoon puhuu taas omaa kieltään nykyihmisistä... Urbaani ihminen on niin vieraantunut luonnosta, että minunkin luonnon kunnioitukseni on hyvin hapuilevaa, ja yhdistän siihen muita perinteitä jotka tunnen paremmin kuin omamme. Enkä ole juurikaan käynyt paikoilla, joita yleisesti on joskus pidetty pyhinä, muistan vain Timin männyn: tuohon aikaan olin hyvin herkkä aistimaan energioita, ja sen säteily oli voimallinen! Opiskellessani 1990-luvulla Perheniemen opistossa, sen pihapiiristä oli löydetty kuppikivi, varsin vaatimaton sellainen, mutta silti se kiehtoi minua kovasti. Niihin aikoihin olin muutenkin kiinnostunut Wiccasta, josta en kuitenkaan paljon tiennyt - nettiä kun ei ollut. 

Sininen hetki omalla pyhällä paikallani

Saksasta kirjoitettaessa viitataan Otto Rahniin (1904-1939), saksalaiseen historioitsijaan, mystikkoon ja SS-upseeriin, jonka pääteos, Ristiretki Graalia vastaan, on julkaistu suomeksi, ja hänestä sanotaan: 

"Rahn oli luciferiaani. Hänelle Lucifer ei ollut kristittyjen paholainen vaan taivaasta syösty valonkantaja, jonka vihollinen oli valheellinen Jehova - juutalaisten jumala ja demiurgi, joka halusi hallita ja pitää ihmisen tietämättömyydessä, typeryydessä ja kärsimyksessä. Lucifer oli kreikkalaisten Apollo, germaanien Balder, kelttien Lugh, Pyreneiden Abellio - korkeimpien voimien varjelija ja valontuoja. Luzifers Hofgesind [Rahnin yhden kirjan nimi], Luciferin seurue, koostui kaikista niistä, jotka olivat aikojen saatossa taistelleet valonkantajan puolella tiedon ja valaistumisen puolesta. Tähän seurueeseen kuuluivat Rahnin mukaan muinaiset pakanat sekä gnostilaiset ja manikealaisuudesta polveutuvat salaperäiset kataarit, joita hän piti esi-isinään." 

Tämähän on minulle erittäin ymmärrettävää, tunnustauduinhan itsekin yhdessä vaiheessa luciferistiksi (käytin mieluummin tätä taivutusmuotoa; englanniksi sanotaan "luciferian"). Ja aikaisemmassa vaiheessa olin gnostikko (olenko oikeastaan koskaan pohjimmiltani lakannut olemasta?), ja ihannoin kataareja. Näistä vaiheista voi lukea esim. kirjoituksestani Minun Tieni. Antisemiittiä minusta ei tee se, että paitsi että suhtaudun hyvin kriittisesti nykyisen Israelin valtion toimiin, torjun juutalaisen - ja siten myös kristillisen ja islamilaisen - jumalakäsityksen, jonka näen juurikin gnostilaisittain, joskin ehkä enempi metaforana: väärä jumala on se, jonka ihmiset ovat luoneet omaksi kuvakseen; millaiset arvot, sellainen jumala. Tai, millainen jumala, sellaiset arvot. Tarinat natsien keskitysleireiltä liikuttavat minua aina yhtä syvästi. 

Kansojen pakanajumalten panteon heijastaa ihmismielen arkkityyppejä; jokainen löytää tarpeeseensa tietyn spesifisen jumaluuden, ja se on nimenomaan luonnollista. Kun yritetään koota täydellisen hyvä, yksi ja ainoa korkein olento, se on mahdoton tehtävä. Lopputulos on ristiriitainen ja sekava. Toisaalla olen kirjoittanutkin siitä, ettei perimmäisestä todellisuudesta voi tietää ja sanoa mitään; sitä ei voi edes lähestyä suoraan. Tai kuten Aki Cederberg jossain kohtaa sanoo: "Perimmäinen syy tai jumaluus pysyttelee ihmiselle kenties etäällä, mutta voimme lähestyä tuota perimmäistä jumaluutta sen ilmentymien kautta. Noita ilmentymiä ovat lukemattomat jumalamme, henkemme ja haltiamme."

Luvun lopussa kirjoittaja siteeraa "muinaista saksalaisten kerettiläisten tervehdystä", johon muistan törmänneeni ennenkin, mutta en muista missä yhteydessä, enkä pikaisella googlauksellakaan löytänyt tarkempaa tietoa: 

"Luzifer der Unrecht geschah, Grüsst dich!"

"Lucifer, jolle tehtiin vääryyttä, tervehdys sinulle!"

 Vézelayn kylässä Ranskassa, kirjoittaja kuvaa kuinka...

"Auringon laskiessa syömme illallista hiljentyneen kylän ravintolan terassilla. Maistellessani viiniä mietin vanhaa Dionysos-Bakkusta, ekstaasin, runouden ja viinirypäleiden, alamaailman ja luonnon alkuvoimien jumalaa, jonka temppeli täällä oli ennen kirkkoja. On ajateltu, että aikojen alussa Euroopassa palvottiin laajasti eri nimillä kulkenutta, nautinnon jumalaa. Hänelle minä nostan maljani ilta-auringossa."

Sitten kirjassa tullaan vielä laajemmin kataareihin. Ei sinänsä mitään uutta minulle. Heistä olen koonnut kirjoituksen Katarismi. Kataarien viimeiseksi linnakkeeksi kutsutusta Montségurista on viime vuosina julkaistu kaksikin suomalaista dokumenttielokuvaa, jotka käsittelevät ennen kaikkea sen ympärillä tänä päivänä pyöriviä henkisiä etsjöitä: Shadowland (2024), jonka olen nähnyt (se löytyy Areenasta vuoteen 2030 asti), sekä Zone (2025). Aikanaan kyllä ihailin sitä miten kataarit mieluummin vapaaehtoisesti menivät roviolle kuin kielsivät uskonsa, mutta en tiedä onko mikään usko sen arvoinen... Montséguriin liitetään myös Graalin legenda. Kumma, miten ihmiset ovat etsineet jotain konkreettista esinettä, vaikka on melkein päivänselvää mitä Aki Cederberg siitä kirjoittaa:

"Vain turmeltunut mieli käsittää Graalin yksinomaan materiaalisena esineenä, jonkinlaisena maallista rikkautta mukanaan tuovana aarteena. Tällainen käsitys on toki valitettavan yleinen ajallamme, jolloin ihminen on kykenemätön ymmärtämään ikuisia totuuksia materian ja hyödyn tuolla puolen. Graal on transendentti, aineeton ja koskematon yhdistymisen merkki, joskin se voi myös ilmentyä materiaalisina esineinä. Graal on sekä yksilön että kollektiivin aarre: yhteys jumalallisen ja maallisen välillä. Lopulta Graal on jokaisen todellisen etsijän kaipauksen kohde."

Minua puhutteli ajatus, jota siteeraan myös toisessa blogissani: 

"Lopulta sekä kataarilaisuuden että kristinuskon keskiössä on vastakkainen dualismi, ajatus hyvän ja pahan, pimeän ja valon, hengen ja aineen ikuisesta kosmisesta taistelusta, mikä tekee kristinuskosta ja kataarilaisuudesta oikeastaan eroavaisia vain asteittain." 

Tuota dualismia en enää nykyään hyväksy. Se oli vahvasti läsnä myös gnostilaisessa mysteerikoulussa, Lectorium Rosicrucianum, johon kuuluin 1990-luvulla, ja joka piti itseään kataarien henkisenä perillisenä, mutta gnostilaisuus on itsessään monimuotoista, ja myöhemmin Cederberg siteeraakin Filippuksen evankeliumia: "Valo ja pimeys, elämä ja kuolema, oikea ja vasen kuuluvat yhteen. Niitä ei voi erottaa toisistaan." 

Toinen kataarien linnoitus, jossa hän vierailee, on tuttu Roman Polanskin elokuvasta Yhdeksäs Portti: Châteu de Puivert. Sitten käydään tietysti myös Rennes-le-Châteaun kirkossa, joka nykyään tunnetaan erityisesti Dan Brownin Da Vinci-koodi romaanin levittämästä fantasiasta, jonka onneksi myös Aki Cederberg torppaa. 

Erityisen mielenkiintoinen uusi tuttavuus minulle oli Villefranche-sur-merissä sijaitseva Jean Cocktaeun maalaama kappeli, Chapelle Saint-Pierre. Tästä Cederberg kirjoittaa:

"Cocteau käytti huomattavasti aikaa, energiaa ja resursseja vanhan 1500-luvulla rakennetun kalastajien verkkovarastona käytetyn kappelin restauroimiseen näkemyksensä mukaiseksi kappeliksi. Mutta Cocteaun käsitys katolilaisuudesta oli epäilemättä hyvin erikoinen ja esoteerinenkin, eikä hänen libertiinin elämäntyylinsä vastannut rivikatolilaisen ihanteita. Kuten poikkeuksellisia luovia yksilöitä yleensä, eivät häntä sitoneet tavalliselle ihmiselle tarkoitetut moraaliset tai muutkaan normit. Samanaikaisesti kun Cocteau oli uppoutunut kappelin maalaustyöhön, jota hän piti uskonnollisena työnä, asui hän vastapäätä sijaitsevassa Welcome-hotellissa. Siellä hän vuoroin nautti ja yritti vieroittaa itseään oopiumista ja harrasti seksiä satunnaisten nuorten merimiesten kanssa. Hotellihuoneessa hän tuijoitti itseään peiliin ja maalasi lukemattomia, myöhemmin nimellä Mystéres de Jean l'oiseleur julkaistuja omakuvia, ikään kuin yrittäen löytää todelliset kasvonsa, ja kirjoitti oopiumin ja sydänsurujensa innoittamana anonyymisti julkaistun eroottisen pienoisromaanin Valkoinen kirja [jonka muistan lukeneeni 1990-luvulla, vaikka en muista mitään sen sisällöstä]."

Luvun lopussa on vielä Cocteau-sitaatti: "Ja ääni sanoi: onnellinen on se, joka ei pyri ymmärtämään asioita vaan joka sydämellisesti ihailee niitä." 

Kristinuskoa Cederberg analysoi minusta erittäin onnistuneesti:

"Mutta vaikka kristinusko edustaa valloittajien uskontoa, sen keskeiseksi ratkaisemattomaksi ongelmaksi jää kuitenkin se, että vaikka kristinusko juurtuessaan Eurooppaan omaksuikin pakanallisuuden keskeisiä elementtejä, kuten juhlapyhät (jotka perustuivat aikaisempiin pakanallisiin juhlapyhiin) ja pyhimyslaitoksen (joka muistuttaa muinaista polyteismiä), ja vaikka siitä on ajan mittaan epäilemättä tullut muodoltaan eurooppalainen uskonto, se ei silti perimmäiseltä olemukseltaan ole Euroopasta. Kristinusko on saapunut kaukaisesta paikasta ja kulttuurista, sen henkistä maaperää ei löydä Euroopan sydänmailta, sen pyhä keskus ei ole Ateena. Languedoc tai edes myyttinen Hyperborea vaan kaukainen Jerusalem. Koska kristinuskon juuret ovat toisaalla, tämä erottaa sen ikuisesti Euroopasta. Se tulee siksi aina olemaan jollain perustavanlaatuisella tasolla eurooppalaisille vieras ja etäinen." 

Ja hiukan myöhemmin hän jatkaa: 

"Jo varhain vierastin tätä henkistä tyhjyyttä. Viehätyin esi-kristillisistä jumalista, johon kristinuskon paholainen usein sekoitettiin tai johon se perustui: satyyreista, nymfeistä ja mainadeista bakkanaaleineen, vasaraa heiluttavasta ukkosenjumalasta tai kansanperinteen runojumalista; näistä muinaisista, mahtavista jumalista, joiden läsnäolo kulki vahvana virtana läpi koko länsimaalaisen kulttuuriperinteen halki. Heidät oli helppo kuvitella asuttavan jotakin metsälehtoa, lampea tai vuorenhuippua, ja heidän arvaamaton, vaarallinen ja häilyvä olemuksensa tuntui olevan luontevampi tapa lähestyä todellista jumaluutta kuin jonkin kaukaisen erämaan isäjumala. Paholainenkin oli elinvoimaisempi kuin etäinen Jahve. Lopulta kaipasin myös kokonaisuutta: jumalutta, jossa yhdistyisi sekä pimeys että valo, sekä Jumala että Saatana."

Voin todella ymmärtää tuon tänä päivänä. Vietän samoja juhlapyhiä edelleen hyvällä omallatunnolla siitä syystä, että niiden pakanallinen alkuperä on meillä selvästi nähtävissä - kristillistetty merkitys on vain ohut päälleliimattu kerros. Tietenkin minä olen jäävi allekirjoittamaan kaikkea edellä esitettyä, koska oman uskonnollisen vakaumukseni olen hakenut Japanista asti. Mutta sekin on vain yksi ulottuvuus minun hengellisyydestäni, joka toteutuu ennen muuta harjoituksessa, metodissa jota noudatan. Sitä paitsi myös Cederberg on vastaanottanut vihkimyksen Intian nagababojen - alastomina vaeltavien pyhien miesten - traditioon, vaikka ammentaakin pohjoisesta henkisestä perinteestä. 

Enemmänkin näen edellä kerrotun korostavan sitä miten vieras ja ulkopuolinen tulokas myös kristinusko täällä on: vaikka se on vaikuttanut pitkään ja indoktrinoinut ihmisten mieliä, ei sillä silti voi olla mitään etuoikeutta ihmisten sieluihin. Ei ole mitään korkeinta, parasta ja oikeinta uskontoa. Kristittyjen uskovaisten ylimielisyys ei tunne mitään rajoja, ja väkisin tyrkyttäminen on vastenmielistä! Pahimpia ovat helluntailaiset, jotka kotikaupungissanikin julistavat kadulla mikrofoni ja kaiutin apunaan, tarkoituksella jopa Pride-kulkueen aikana. Jehovan Todistajatkin sentään nykyään vain seisovat kadulla telineineen, ja odottavat että ihmiset tulevat heidän luokseen. 

Käydessään Islannissa, Cederberg luonnollisesti tutustuu Ásatrúarfélagidiin [käytän meikäläistä d-kirjainta koska näppäimistössä ei ole kyseistä islanninkielen kirjainta], jonka olemassaolon olen suurella ilolla pannut merkille. Kirjoittaja tosin myös hiukan kritisoi sitä:

"Ásatrúarfélagid irtisanoutuu omien sanojensa mukaan uskonnollisena yhdistyksenä täysin politiikasta. Silti sen perusarvoissa on havaittavissa epäsuora poliittinen painotus. Järjestö edustaa 'suvaitsevaisuutta ja avoimuutta', joskaan tämä suvaitsevaisuus ei ulotu järjestön kutsumia konservatiivisia ja kansallismielisiä' arvoja tai sellaisiksi miellettyjä arvoja omaavia henkilöitä kohtaan. Hilmarin mukaan yhdistys on 'feministisesti suuntautunut'. Lisäksi Hilmar on ollut äänekäs seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolestapuhuja ja ajanut homoavioliiton laillistamista. Hilmar on myös kritisoinut Islannin ulkopuolisen aasainuskon paikoitellen soitaisaa luonnetta ja siihen usein liitettyä sankarinpalvontaa ja 'romanttista machoilua', jonka hän liittää 1800-luvun saksalaiseen kansallisaatteeseen. Järjestön mukaan kuka tahansa voi harjoittaa aasainuskoa, etnisestä alkuperästään ja asuinpaikastaan huolimatta." 

Muitakin pieniä, vastaavia kohtia tuli kirjassa vastaan, jotka antavat viitteitä kirjoittajan mielipiteistä, mutta nautin liikaa kirjan pakanallisten traditioiden ylistyksestä ja kristinuskon vierauden painottamisesta, sekä myös eurooppalaisuuden korostamisesta pelkän nationalismin sijasta, antaakseni vähäisten viittausten häiritä. 

Minun on todella vaikea nähdä miten ihmisarvo ja yhtäläiset oikeudet kaikille olisi vain poliittinen asia. Se ei myöskään voi olla mielipidekysymys. Minusta se on itsestäänselvyys. Joku totesi hiljattain, että ei ole edes olemassa kahta puolta: on vain ihminen. Ajattelumme on kehittynyt vuosituhansien saatossa, ja niinhän pitää ollakin. Emmehän me voi pysähtyä paikoillemme. Juuri ne voimat jotka tänä päivänä pyrkivät estämään ja kääntämään tuota kehitystä, näyttäytyvät syystäkin takapajuisina ja taantumuksellisina. Mitä tulee suvaitsemattomuuden suvaitsemiseen, tästä on filosofi Karl Popper määritellyt tarkemmin suvaitsevaisuusparadoksissaan. 

Myöhemmin kirjoittaja tulee johtopäätökseen:

"Ásatrúarfélagid on tavallaan aikansa lapsi - sen perustajat olivat taiteilijoita, jotka ammensivat yhtä lailla hippiliikkeestä, edistyksellisistä ideologioista kuin teosofiastakin perustaessaan liikettä. Nämä vaikutteet ovat yhä aistittavissa. On ajan kysymys, kehittyykö järjestö ja sen teologia näiden alkuperäisten vaikutteiden tuolle puolen. Mutta oli miten oli, on kaikilla eurooppalaisilla pakanoilla lopulta islantilaisilta paljon opittavaa." [Korostus minun.]

Italiaan saapuessaan kirjoittaja kertoo vuolaasti Gabriele d'Annunziosta (1863-1938), "runoilijasoturista ja esteetikosta", jonka Vittoriale-tialla hän vierailee vaimonsa kanssa. Henkilökuvauksessa merkillepantavinta varsinkin yllä olevaan aiheeseen verrattuna mielestäni oli tämä kohta:

"Tultuaan yhä tunnetummaksi kirjailijana d'Annunzio valittiin Italian parlamenttiin 'kauneuden edustajana'. Alun perin hän istui salissa oikeiston puolella, monarkistien ja nationalistien joukossa. Kyllästyttyään oikeiston paikalla polkevaan seisahtaneisuuteen hän aiheutti pienoisen skandaalin kävellessään yllättäen parlamentin kokouksessa oikeiston puolelta tuolien ja pöytien yli vasemmiston joukkoon, 'ketterästi kuin pukki'. Tämä lienee hänen ainoa merkillepantava tekonsa parlamentin jäsenenä. Mutta kuten myös vasemmisto pian huomasi, ei runoilija sitoutunut heidänkään linjaansa vaan kaipasi oikeiston ja vasemmiston tuolle puolen. D'Annunzio kirjoitti: 'Olen elämän, en kaavamaisuukisen mies.' D'Annunzio vannoi yksilöllisyyden, elämänvoiman, vallankumouksellisuuden ja tietynlaisen anarkismin nimeen. Hän uskoi ennen kaikkea runollisiin arvoihin, kuten 'elämä' ja 'kauneus', jotka korvasivat tavanomaiset poliittiset ideologiat ja olivat suosittuja 1800-luvun esteetikkojen ja nietzscheläisten vitalistien joukossa..." 

 Loppupäätelmä on hyvin kuvaava:

"D'Annuziota voi oikeutetusti arvostella monesta seikasta, kuten kansakuntaansa sotaan lietsomisesta, sillä suuri sota ei lopulta tuonut mukanaan uutta uljaampaa maailmaa ja ihanteiden toteutumista, vaan siitä tuli lähinnä varoitus sellaisesta suppeakatseisesta nationalismista, joka on repinut Eurooppaa kappaleiksi jo riittävän kauan. [!!!] Jos elämäkertoja on uskominen, d'Annunziota voi kenties moittia perheensä ja lastensa vähälle huomiolle jättämisestä, taikka tavasta, jolla hän kohteli rakastajattariaan heihin kyllästyttyään. D'Annunzio on lopulta varmasti ristiriitainen ja epätavanomainen, nykystandardien mukaan 'ongelmallinen' hahmo, mutta halusimme sitä tai emme, hänen kaltaisensa miehet luovat historiaa - eivätkä sellaiset miehet koskaan ole kokonaan hyviä taikka huonoja, vaan he ovat luonteensa mukaisesti jossain kaukana hyvän ja pahan tuolla puolen."

Ja on pakko todeta, että jotain perää lienee Aki Cederbergin sanoissa kirjan loppupuolella:

"Samanaikaisesti kun eurooppalaiset ovat kadottaneet itsensä eivätkä uskalla pitää omia puoliaan edes teorian tasolla, suuntautuu Eurooppaan lähes rajaton maahanmuuttajien ihmisvirta Euroopan ulkopuolelta, lähtökohtaisesti Euroopalle vieraista kulttuureista ja uskonnoista, jotka eivät lainkaan kärsi samasta itsetunnon puutteesta kuin eurooppalaiset. Tämä on johtanut hiljalleen siihen, että Eurooppa muistuttaa päivä päivältä vähemmän itseään ja enemmän niitä kulttuureita ja paikkoja, joista suuret ihmismassat tulevat. Monikulttuurisuuden ideologian paljon kuulutettu sotahuuto, monimuotoisuus eli diversiteetti, merkitsee käytännössä lähinnä sitä, että jokin asia on vähemmän eurooppalainen..."

Ja vielä:

"Politiikka voi tarjota parhaimmillaan vain väliaikaisia ratkaisuja ihmisen syvempiin ongelmiin ja on lopulta luonteeltaan horisontaalista, profaania, reaktiivista ja väistämättä aikaan sidottua. Pyhä sen sijaan on vertikaalista, ikuista, ajan tuolla puolen, joka suuntaa katseemme kohti korkeinta, henkistä johtotähteämme. Tuota tähteä kohtaan olen kurkottanut. Olen myös nähnyt, että pyhän taso ja henkinen traditio on jotain, mikä voi ylittää puoluerajat ja poliittiset ideologiat. Se on paikka, jossa kaikki kohtaa - se on yhdistävä henki."

Kirjassa siteerataan tietenkin myös Kalevalaa. Sen viimeinen runo kertoo kristinuskon tulosta Suomeen, ja Väinämöinen lähtee veneellään, lausuen:

Annapas ajan kulua,

päivän mennä, toisen tulla,

taas minua tarvitahan,

katsotahan, kaivatahan

uuen sammon saattajaksi,

uuen soiton suorijaksi,

uuen kuun kulettajaksi,

uuen päivän päästäjäksi,

kun ei kuuta, aurinkoa

eikä ilmaista iloa.

 

 

Lukemaani kirjallisuutta

Heti alkuun totean, että otan näkökulman jossa haen lukemalleni yhtymäkohtia omasta elämästäni. 

 Philip Goldberg: Yoganandan elämä - Joogi, josta tuli moderni guru (Viisas Elämä 2022). 

Kirjoittaja on amerikkalainen kirjailija, luennoitsija, meditaatio-opettaja ja henkinen ohjaaja. Paramahansa Yogananda Wikipediassa. Katso myös SRF Finland. 

Esipuheessaan Goldberg vastaa heti aluksi kysymykseen, miksi uusi elämäkerta, kun meillä on jo Joogin omaelämäkerta:

"Yleisluontoinen vastaus on se, että jokaisen historiallisesti tärkeän henkilön kohdalla on tilaa useammalle kuin yhdelle kirjalle. Tarkemmat vastaukset ovat: 1) Yoganandan merkittävä omaelämäkerta kertoo vähintään yhtä paljon muista ihmisistä kuin hänestä itsestään. 2) Kertomuksessa on useita aukkoja. Joissakin tapauksissa usean vuoden tapahtumat tiivistetään pariin lauseeseen. 3) Vaikka Yogananda viettikin lähes koko elämänsä Amerikassa, niin ainoastaan noin kymmenen prosenttia koskee tuota hyvin tuotteliasta ja historiallisesti merkittävää kautta. Näiden aukkojen täyttäminen tuntui sekä houkuttelevalta että tärkeältä." 

Olen lukenut Joogin omaelämäkerran kauan sitten. Muistaakseni siinä kerrotaan runsaasti hyvin mielikuvituksellisia tapahtumia, kuten ilmestyksiä ja näkyjä, joihin voi olla vähän vaikea suhtautua. Minun nähdäkseni Yoganandan suurin ansio oli siinä kuinka hän toi idän ja lännen henkisyyttä yhteen. Kirjassa kerrotaan mm. kuinka hän luennoi New Yorkin episkopaalisessa kirkossa, aiheenaan "kristinuskon ja hindulaisuuden metafyysinen ykseys", siitä kuinka kokemusperäinen pyhien kirjoitusten tulkinta eroaa uskomuspohjaisesta, ja mitkä olivat kristinuskon ja hindulaisuuden yhtymäkohdat ja mitkä olivat yleiset hindulaisuudesta vallitsevat väärinkäsitykset. 

Omassa toisessa blogissani vanhassa kirjoituksessa ajalta, jolloin olin vielä kristitty, selitän Pyhää Kolminaisuutta myös hindulaisuuden kannalta. Eivät ne niin kaukana ole toisistaan. Hindulaisuuden olen kokenut tekevän kristinuskonkin tavallaan jopa ymmärrettävämmäksi. Yoganandan lisäksi myöhemmin ainakin Osho ja Deepak Chopra ovat tulkinneet Jeesuksen elämää uudella, tuoreella tavalla. 

Yogananda vieraili mm. Assisissa, Pyhän Franciscuksen haudalla, ja kertoi: "Ollessani käymässä hänen haudallaan asetin pääni sen kivetykselle, ja siinä samassa Pyhä Franciscus ilmestyi minulle. Koko hautakammio värähteli hänen energioidensa ansiosta." Itsekin olin yhteen aikaan inspiroitunut nimenomaan Franciscuksesta. 

Totta kai hän kävi myös pyhässä maassa ja pyrki seuraamaan Jeesuksen jalanjälkiä. Hän kirjoitti kirjeessä: "Hänen nimensä elää ikuisesti, mutta vain harva näkee sen todellisen Jeesuksen, joka eli täällä ja käveli näitä katuja pitkin. Hän kulki kanssani kaikkialle, mutta Betlehemissä, astuessani seimeen, missä Maria oli hänet maailmaan saattanut, hän kosketti minua aivan erityisellä tavalla." 

Eläessäni viimeisiä vuosiani kristittynä, kenties jo siirtymävaiheessa, mm. juuri Yogananda inspiroi minua paljon. Yhdistin etenkin hindulaisia käytäntöjä hartaudenharjoitukseeni, josta muotoutui Puja-rituaali ehtoollisineen. Vielä myöhemminkin minua puhutteli myös kuva Jeesuksesta meditoimassa lootusasennossa; harkitsin jonkin aikaa sellaisen patsaan tilaamista ulkomailta (kuva vasemmalla), usein juuri Yoganandan seuraajien levittämänä. 

Toki hartauteeni sisältyi myös esim. buddhalaisen mallin mukainen turvautuminen, Pekka Ervastin aikoinaan ehdottamassa muodossa, eli "minä turvaudun Kristukseen; minä turvaudun Kristuksen oppiin; minä turvaudun Kristuksen yhteisöön" (yhteisön näin tuolloin ennen kaikkea spirituaalisena, ja samaa voisi kai sanoa nykyäänkin). 

Päätin sessioni Zazen-meditaatioon, jonka olin oppinut paikallisessa Zendossa. Minua inspiroi mm. Willigis Jägerin kirja, Aalto on meri (Basam Books 2012). Kirjoittaja on henkinen opettaja, zen-mestari ja kristitty pappi. 

Seuraava Swami Akhilanandan (1894 - 1962; hän oli Ramakrishnan seuraajia) rukous sisältyi niin ikään hartauteeni: 

Hän, joka on kristittyjen Isä taivaissa, juutalaisten Pyhä, islamilaisten Allah, buddhalaisten Buddha, kiinalaisten Tao, zarathustralaisten Ahura Mazda, hindujen Brahman, johtakoon meidät epätodellisesta Todelliseen, pimeydestä valoon, sairaudesta ja kuolemasta kuolemattomuuteen. Kaikki-Rakastava Olento ilmentäköön itsensä meille, ja suokoon meille pysyvän ymmärryksen ja kaiken kuluttavan jumalallisen rakkauden. Rauha. Rauha. Rauha olkoon kaikille. 

Ajatus on ylevä, vaikka sisältää pari epäjohdonmukaisuutta, jotka käänsin suomeksi sellaisenaan: uskontojen seuraajien joukossa mainitaan "kiinalaiset" kansana - olisiko "taolaiset" ollut osuvampi - ja Buddha luetaan jumalan nimien joukkoon, johon se ei kuulu (vaikka myöhemmässä hindulaisuudessa Buddhasta tehtiin yksi Vishnun ilmenemismuoto)! Itse asiassa, Tao ei tarkalleen ottaen myöskään ole mikään jumalolento. 

 Hartauteeni sisältyi myös Yoganandan tekemä laulu, jota toistelin; tässä hänen itse esittämänään:

Cloud-colored Christ come; Oh my cloud-colored Christ come; Oh my Christ, Oh my Christ, Oh my Christ; Jesus Christ come!

"Antaumus" kuulunee yhä henkiseen harjoitukseeni Nichiren-buddhalaisena, mutta täysin vailla ylenpalttista tunteilua, enemmänkin meditaation kuin hartauden harjoituksen merkityksessä. 

Yogananda käytti myös affirmaatioita, joista kirjassa annetaan kolme esimerkkiä:

• Parantava voima virtaa jokaisen soluni läpi. Minä olen osa jumalallista, kaikkialla läsnäolevaa energiaa.
• Pyrin päivä päivältä suurempaan onneen sisäisesti, yhä vähemmän ulkoisten nautintojen kautta.
• Minussa on luovuuden pyhä henki. Ääretön viisaus ja tietoisuus ohjaa minua ja poistaa kaikki esteet.

Matti Helelä: Golgatalta Gambriniin - Hihhulista homoksi (Books on Demand 2021). 

Muistelmateos omakustanteena, joka todella puoltaa paikkaansa. Muistelmat alkavat 1970-luvulta. Kirjoittaja hurahti nuorena uskovaiseksi oikein kunnolla, oli vaihto-oppilaana USA:ssa, meni naimisiin, sai pojan, ja luopui uskostaan myöhemmin tultuaan viimein sinuiksi homoseksuaalisuutensa kanssa. Oli todella riemastuttavaa lukea hänen kuivan ironisia huomioitaan siitä miten hän käyttäytyi ja ajatteli uskovaisena. 

Kirkkoherra Voitto Viro on mielestäni oivallisesti käsitellyt näitä asioita eräästä hänen kirjastaan kokoamassani blogijulkaisussani! Hän kirjoittaa mm. näin: 

Mutta monesti "todistajat" uskonnollisella imelyydellään antavat kristittynä olemisesta todellakin vastenmielisen ja hävettävän kuvan. Silloin sietää tarkkaan ajatella, onko kysymys Kristuksen häpeän kantamisesta vai Kristuksen väärinkäsittämisen ja tyhmyyden häpeän kantamisesta.

Kristitty voi myös esiintyä alituisena saarnailijana, jolla on joka tilanteeseen Jumalan sana huulilla. Hän voi alituiseen tuomita toisinajattelevia. Hän voi pitää kaikkea iloa syntinä. Hän voi yksinkertaisesti edustaa Herraansa niin yksinkertaisesti, että normaali ihminen ei voi muuta kuin tympääntyä. Olkaamme varuillamme, jos meitä pilkataan. Se on todennäköisesti pelkästään meidän oma vikamme.

Ja vaikka minä en koskaan ole kulkenut valtavirran mukana, kykenen ymmärtämään: olenhan toki "hurahtanut" itsekin 1995 ja ollut varsin fanaattinen - erilaiset opilliset käsitykset eivät tee eroa psykologiseen kokemukseen sinänsä, sen tajusin verrattain myöhään. Kerron tästä erityisesti muistelmasarjani Ecce Ego osassa VII. 

Itsekin joskus haaveilin kirjoittavani kirjan omakustanteena, mutta netti hoitaa saman asian ilmaiseksi. Eivät nämä kuitenkaan ole mitään laajaa lukijakuntaa kiinnostavia asioita. 

Matti Helelä kertoo mm. näin:

Mikä tärkeintä, olin pelastunut (helvetin tulesta nimittäin) ja matkalla taivaaseen. Jeesuksen verellä pesty kaikista synneistä. Tästä olikin syytä olla iloinen ja kiittää mahdollisimman paljon joka päivä. Polvistua rukoukseen ja ylistykseen. Jumala tykkäsi palvonnasta, ja kyllähän kristityn kuuluikin olla nöyrä. Itse asiassa opin sen varsinaisen ylistyksen vasta myöhemmin, kun sain mallia muilta. Meillä oli sekä omituinen tarve että velvollisuus kohdella Jumalaa kuin jotakin narsistia, joka janoaa jatkuvaa kehua ja ylistystä. Tärkeätä oli rukoilla myös muiden puolesta, jotta hekin löytäisivät Jeesuksen ja pelastuisivat. Ja heille piti myös kertoa Jeesuksesta eli todistaa. Huoli muiden pelastumisesta oli kova ja todellinen, vaikka iloa muuten riitti. Raamattu oli tärkeä päivittäinen tiedon ja inspiraation lähde.

Kirjan lopusta hänen runonsa vuodelta 2010, homokeskustelu: 

Yli puoli vuosisataa sain elää
Että homokeskustelu puhkesi terään
Siinä Räsänen veti herneen nenään
Ja kansa teki päätelmät perään

Idiootit tekopyhät
Heiltä värssyt löytyvät pyhät
Niillä itsetuntoa nuijitaan
Homot sanonko-minne tuomitaan

Vaikka ihminen pelastuu armosta
Niin luovu ei hän tarmosta
Toinen pitää tuomita
Raamatulla puomita

Minua eivät räsäsläiset haavoita
Eivät pahemmin taakoita
Haavat tulivat lähimmiltä
Parhaimmilta ystäviltä

Ystävyys poikki poikkaistiin
Kaikki siteet katkaistiin
Minut helvettiin tuomittiin
Puhelimen luuriin huudettiin

Koska itseäni kutsuin veljeksi
Ja olin muuttunut synnin helmeksi
Ei kanssani saanut oleskella
Ei syödä eikä seurustella

Senhän kielsi Raamattu
Tuo pyhä kirja siunattu
Kovin paljon siteerattu
Seksissä niin noteerattu

Juuri kun ystäviä tarvitsin
Kipeimmin heitä kaipasin
Yksin minut jättivät
Raamatulla sättivät

Kun iloisesti tervehdin
Kadun varressa myöhemmin
Hapan katse kääntyi pois
Kuin vahinko se ollut ois

Kristusta he rakastivat
Lähimmäisen hylkäsivät
Jeesuksen mailleen mättivät
Kun minut niin helposti jättivät

Kauan heitä kaipasin
Ja unissani muistelin
Mutta missä oli ystävyys
Sen todellinen syvyys?

Kun ihminen helvettiä kailottaa
Hän muille sitä aikaansaa
Helvetti voidaan unohtaa
Ja taivas maahan rakentaa

Kirjan nimessä mainittu Gay Gambrini oli Suomen ensimmäinen homoravintola Iso Roobertinkadun sisäpihalla, joka avattiin 4.7.1984. Perustaja - nyt jo edesmennyt Tuomo Isotalo - oli jossain vaiheessa Facebook-kaverini, ja muisteli joskus aikaansaannoksiaan. Muistan nähneeni siellä kuvatun pätkän jossain vanhassa tv-ohjelmassa. Minun osallisuuteni Suomen homohistoriaan alkaa vasta Don't Tell Mamasta. [Gambrinin historiasta perusteellisemmin.]

Katso Matti Helelän blogi, LyriikkaMatti. 

Oma blogini, Homo Spiritus, keskittyy hengellisyyden ja homoseksuaalisuuden tematiikkaan, alun alkaen kristilliseltä pohjalta, vaikka onkin sittemmin kasvanut siitä yli. 

Itse kyllä löysin kirkon, jossa minut hyväksyttiin omana itsenäni, enkä enää kokenut ristiriitaa uskoni ja identiteettini välillä. Menetin vain lopulta tyystin uskoni kristinuskon tarjoamaan totuuteen - siitä huolimatta että en koskaan tyytynyt oppien perinteisiin tulkintoihin, vaan täydensin niitä esoteerisilla selityksillä, joissa mielestäni oli silloin enemmän järkeä - halusin ymmärtää enkä vain uskoa sokeasti. Tänä päivänä se näyttäytyy minulle hiukan kummallisena: niin kuin kristinuskon opit eivät jo itsessään olisi mielikuvituksellisia, selitin niitä entistäkin korkealentoisemmilla teorioilla. Ja tätä kutsuin järkeväksi. 

  Uskonnottomuus ei kuitenkaan ollut tie minulle, vaikka jonkin aikaa elin tunnustamatta mitään uskontoa. Kokonaan uusi uskonto on ollut vastaus, joka tyydyttää minun sisintäni, ja sisimmästäni se myös nousi... enkä anna kenenkään muun sanella mitä sen pitäisi olla!

Helelä lainaa kirjansa johdannossa Jussi K. Niemelää Skeptikko-lehdessä 3/2018, "Kuinka epäillä empaattisesti": "Voidakseen elää maailmassa, ihmisen on uskottava asioihin. Se, mihin ihminen uskoo, kertoo hänestä paljon. Myös se, mihin hän ei usko, tai on joskus uskonut, mutta ei usko enää, on paljastavaa." Ei aavistustakaan mitä se minusta kertoo. Olen erinomainen kyökkipsykologi, mutta tähän asiaan en ole paneutunut... ja ehkä itseään vain ei näe niin kuin joku toinen näkee, joten kertokoot muut minulle. 

TINA TURNER 26.11.1939 - 24.5.2023

 

Tina Turner 2008

Uutinen Tina Turnerin kuolemasta tavoitti minut myöhään eilen illalla kotiuduttuani töistä. Monet Facebook-kaverini jakoivat uutista. Koen että myös minun täytyy kantaa korteni kekoon, varsinkin koska uutiset ovat yksipuolisia ja jättävät tärkeän aspektin tähden elämästä mainitsematta. Kerrotaan, miten kovaa hänen elämänsä oli - väkivaltainen avioliitto Iken kanssa, ja myöhemmän iän sairaudet - mutta unohdetaan että olosuhteet eivät ole mitään: onnellisuus tulee sisältäpäin. Tina Turner löysi lopulta onnen, kiitos buddhalaisen harjoituksensa. Vain buddhalaiset lehdet muistivat kertoa tästä varsin olennaisesta puolesta hänen elämäänsä. 

Olen julkaissut tässä blogissa käännökseni Tina Turnerin haastattelusta vuodelta 2020, jossa hän puhuu buddhalaisuudestaan.

Juuri tätä edeltänyt julkaisuni koski hänen viimeisintä kirjaansa, otsikolla "Kuinka tulla onnelliseksi Tina Turnerin tavoin", josta itsekin sain uutta inspiraatiota. 

Olen usein viitannut siihen, että opin harjoitukseni alunperin nimenomaan Tina Turnerin kautta, esim. toisessa blogissani, kirjoituksessa "Minun tieni", ja tässä blogissa; "Kääntymys?"

Totta kai suuri yleisö tuntee hänet laulajana; minäkin kuuntelin häntä jo 1980-luvulla, kun hänen soolouransa vasta lähti nousukiitoon. Silti minulle hän on ennen kaikkea esimerkillinen Nichiren-buddhalainen, innoituksen lähde omaan harjoitukseeni. 

Monet legendat ovat viime vuosina poistuneet keskuudestamme, mutta sehän on vain luonnollista, ei mikään paha asia sinänsä. 83 vuotta on kunnioitettava, kypsä ikä, ja missään tapauksessa Tina Turner ei koskaan vaikuttanut "vanhukselta". Kuten hän itse kirjassaan totesi: "Muistutan itseäni mielelläni siitä, että vanhaksi eläminen ja vanheneminen eivät ole välttämättä sama asia. Kuten sveitsinsaksalainen kirjailija Herman Hesse sanoi, mitä enemmän ihminen kypsyy, sitä nuorempi hänestä tulee. Se on kaunis ajatus! Toivon, että kaikki kypsyvät ja nuorenevat siitä riippumatta, minkä ikäisiä he ovat, ja jatkavat elämäänsä aina vain eteenpäin." 

Lopuksi Nichirenin lausuma, jonka olen sisällyttänyt myös itselleni suunnittelemani muistotilaisuuden kaavaan: 

Sille joka kokoaa uskonsa ja lausuu Nam Myoho Renge Kyo syvällisellä oivalluksella, että nyt on elämän viimeinen hetki, [Lootus-]sutra julistaa: "Kun näiden ihmisten elämät tulevat loppuun, heidät otetaan vastaan tuhansien Buddhien käsiin, jotka vapauttavat heidät kaikesta pelosta ja estävät heitä lankeamasta olemassaolon pahoille poluille." Kuinka voimme mitenkään pidätellä kyyneleitämme sanomattomasta ilosta tietäen että... niin monta kuin tuhat Buddhaa tulee tervehtimään meitä avoimin käsivarsin!

 

Nam Myoho Renge Kyo 🙏

Nam Myoho Renge Kyo 🙏

Nam Myoho Renge Kyo  🙏

Tina Turner: Nutbush City Limits

Tämän biisin Tina kirjoitti itse omasta elämästään, pikku-kaupungista, josta oli kotoisin.

Kuinka tulla onnelliseksi Tina Turnerin tavoin

 Nyt huhtikuussa tulee kuluneeksi jo viisi vuotta kääntymyksestäni buddhalaisuuteen. Kaikessa lyhykäisyydessään kerroin silloin yhdellä lauseella mikä sen käynnisti: "Tuntuu vähän hassulta kertoa että näin YouTube-videon, jossa Tina Turner lausuu mantraa 'Nam Myoho Renge Kyo', ja se teki minuun välittömästi syvän vaikutuksen."

Seuraava lyhyt video ei ole se jonka silloin näin, mutta valitsin tämän tällä kertaa koska myös näemme Tinan autenttisessa tilanteessa, Zürichin kotinsa rukoushuoneessa: 

Onkin siksi sopivaa "vuosipäiväni" kunniaksi, että sain juuri nyt viimein käsiini Tina Turnerin kirjan, "Onnellisuus on olemuksesi: Opas pysyvään elämänmuutokseen". Viisas Elämä 2021. Suomentanut Jaana-Mirjam Mustavuori. Tähän asti se on ollut jatkuvasti lainassa kirjastosta. Kirja on kirjoitettu yhteistyössä Taro Goldin ja Regula Curtin kanssa, jotka molemmat harjoittavat Nichiren-buddhalaisuutta, ja joiden polut olivat risteytyneet lähes mystisesti toistensa kanssa ja Tinan kanssa. 

Aiemmin tässä blogissa olen julkaissut käännökseni Tina Turnerin haastattelusta, jossa hän puhuu buddhalaisuudestaan. Tässä kirjoituksessa käytetään mantrasta kirjoitusasua Nam-myoho-renge-kyo, kuten kirjassa. Se vaihtelee eri teksteissä, väliviivoin tai ilman, isoin alkukirjaimin tai ei. 

Kirja on hyvin helppolukuinen - luin sen muutamassa päivässä - ja yksinkertainen rakenteeltaan, mikä on tietysti eduksi monille tavallisille lukijoille joille voi olla hyväksi oppia buddhalaisuuden perusteita, mutta minusta se muistutti ensialkuun liikaa tyypillistä self-help kirjaa, joka ei tee täysin oikeutta buddhalaisen sanoman syvällisyydelle. Toisaalta, se onkin käytännöllistä jokamiehen buddhalaisuutta arkielämään sovellettavassa muodossa, ei pelkkää filosofiaa pohdittavaksi. Juuri sellaisena minäkin ennen kaikkea Nichiren-buddhalaisuutta pidän, maustettuna vahvalla mystisellä otteella: opiskelu kuuluu asiaan, mutta aina palataan mantran yksinkertaisuuteen. 

Tina tekee erittäin selväksi että hän ammentaa oppinsa Soka Gakkai Internationalilta, joka mainitaan useasti. Tätä ennen ainoa painettu suomenkielinen esitys nimenomaan Nichiren-buddhalaisuudesta, jonka tiedän ja olen löytänyt kirjastosta, oli "Elämisen taito: johdatus Nichiren Soshu-buddhalaisuuteen" (SGI Finland 1991), ohut vihkonen, joka - kuten nimikin sanoo - on ajalta ennen Soka Gakkain ja sen emoliikkeen Nichiren Soshun (kirjoitetaan yleensä "Shoshu") välirikkoa, joka tapahtui juuri tuon julkaisun aikoihin. Soka Gakkai on maallikkoliike, Shoshu temppelibuddhalaisuutta papistoineen, jolla on omalaatuinen korostus että se edustaa "todellista buddhalaisuutta". En tiedä kuinka paljon tuota asennetta on jäljellä SGI:ssä. (Ja huomautan heti perään, kuten tästä blogista toisaalla on luettavissa, että Nichiren-buddhalaisuus on näitä kahta laajempi ja monipuolisempi.)

Kaikki tuntevat tarinan Tinan ja Iken avioliitosta, sitä ei käydä kirjassa liikaa kertaamaan. Sen sijaan minulle oli uutta se, että jo Tinan vanhemmat olivat riitaisa pariskunta, ja he jättivät lapsensa sukulaisten huomaan. Myös rotukysymystä Amerikassa, niin kuin Tina sen havaitsi, sivutaan. Tinan suhde kristinuskoon, suvun baptisti-taustaan, ei ollut kerrotusta päätellen kovin syvällinen. Kokemukset helluntailaisuudesta olivat hauskempia, mutta - Tinan sanoin - eivät löytäneet hänessä kaikupohjaa sen enempää kuin hiljaisemmat baptistimenot. Läheisen Margaret-serkun kuolema 1954 kosketti häntä syvästi.

Hän kirjoittaa: "En kyennyt niihin aikoihin pukemaan käsitystäni Jumalasta sanoiksi, koska minulla ei vielä ollut siihen sanoja. Pystyn kuitenkin muistamaan ensimmäisistä muistoistani alkaen kokemuksen luonnossa ilmenevästä jumalallisuudesta. Jotenkin tiesin, että sydämessäni on jumalallisuutta, vaikka perheeni perinteiset uskomukset ja tapa harjoittaa uskontoa eivät innostaneet minua. Toivoin, että he olisivat eläneet niin kuin puhuivat ja olisivat olleet myönteisempiä."

Teoria kymmenestä maailmasta eli olotilasta selitetään hyvin ymmärrettävästi, sekä listaten allekkain kunkin "maailman" myönteiset ja kielteiset ulottuvuudet, joka on suoraa lainaa Soka Gakkai Internationalilta (ks. vastaava taulukko heidän nettisivullaan), että arkielämän esimerkein Tinan omasta elämästä. Hän näkee myös yhteyden nykypsykologiaan, Abraham Maslowin itsensä toteuttamista ja tarvehierarkiaa koskevaan teoriaan. (Kymmenen maailmaa on osa laajempaa teoriaa, "3000 maailmaa yhdessä elämän hetkessä"; katso tässä blogissa, Opillisia peruskäsityksiä: Ichinen Sanzen)

Tina kertoo miten hän hahmottaa karman, ja vertaa sitä painovoimaan: "Kun ihminen kasvattaa hengellistä valaistumisen pakovoimaansa, hän voi vapautua minkä tahansa karmisen rajoituksen painovoimakentästä." [...] "Olen oppinut ymmärtämään ja hyväksymään ajatuksen siitä, että kaikki elämässä koettu, alhaisimmasta korkeimpaan, on ajatusteni, sanojeni ja tekojeni karmista lopputulosta." En tiedä mitä ajattelisin tästä. Onko tämä sitä samaa yksinkertaistamista, mihin olen kyllästynyt länsimaisen esoterian yhteydessä? Tiettävästi itse Buddha ei suinkaan opettanut, että kaikki mitä meille tapahtuu, on karmaa. (Ja itse asiassa koko sanakin tarkoittaa nimenomaan itse tekoa, ei sen hedelmää.) Itse olin hyvin mielissäni lukiessani Dhivan Thomas Jonesin kirjan "Kun on tämä, syntyy tuo" (Triratna ry 2013), jota lainaan sivulla Opillisia peruskäsityksiä, koskien karmaa. Se oli hyvin valaiseva esitys asiasta buddhalaisessa yhteydessä. 

Tina mainitsee yllättyneensä kuullessaan - ja niin yllätyin minäkin lukiessani tämän - että hänen ihailemansa Mahatma Gandhi oli aloittanut jokapäiväisen rukouskokouksen ashramissaan laulamalla Nam-myoho-renge-kyo-mantraa oppilaidensa kanssa. Toki Gandhi tunnetusti piti myös Jeesuksen vuorisaarnasta, joten mikä ettei. Tälle todellakin löytyy vahvistus netistä - Mahatma Gandhi: The Japanese Connection. 

Kirjassa käännetään käsite "chanting" mantrojen laulamiseksi, ja totta, sitähän se sanakirjan mukaan on, vaikka itse olen käyttänyt "lausumista", ja puolisoni kutsuu sitä leikillisesti "manaamiseksi" (laulaminen on ehdottomasti parempi kuin "chanttaaminen" tai "chanttaus"!), ja totta on sekin, että se usein tuntuu ja kuulostaa enemmän laulamiselta. Monesti kun olen siihen ryhtynyt kuunneltuani juuri jotain musiikkia josta pidän (enkä siis tarkoita hengellistä musiikkia!), on tuntunut ikään kuin sama energia jota musiikki antoi, lähtisi myös minusta itsestäni, se ikään kuin jatkuu ja yhdistää kaksi toisiaan seuraavaa kokemusta samaan virtaan.  

Tina kertoo SGI:n ryhmäkokoontumisen jälkeen ajatelleensa että "Nam-myoho-renge-kyo on enkelten hymni", ja vertaa mantran laulamista hengelliseen kuntosaliharjoitteluun. Hän tulkitsee sanojen laajemmin tarkoittavan: "Omistaudun mystiselle syyn ja seurauksen universaalille laille Buddhaviisauden äänivärähtelyn kautta." Yrittäessään selittää mantran laulamisen mystisiä ulottuvuuksia ihmisille, jotka eivät ole sitä koskaan kokeilleet, Tina on huomannut sen olevan kuin kuvailisi mansikoiden makua ihmiselle, joka ei ole koskaan maistanut niitä. Yksi hänen hengellisistä suosikkiteksteistään on Nichirenin kirjoitus vuodelta 1255: "Harhaista ihmistä kutsutaan tavalliseksi mutta valaistunutta Buddhaksi. Se muistuttaa likaista peiliä, joka loistaa puhdistettuna kuin jalokivi." Nam-myoho-renge-kyo-mantran laulaminen on elämän peilin voimallisin puhdistusharjoitus, hän lisää. 

Ensimmäisen kerran tässä kirjassa annetaan (kiitos suomentajan!) suomenkieleen istuva ohje oikeasta lausumisesta. Kun olen niitä nähnyt netissä englantia puhuville, ne ovat mielestäni olleet kömpelöitä, jopa hiukan virheellisiä (ja kyllä minä englantini osaan). Ja pakko todeta jälleen kerran, että korvakuulolta oppiminen on yllättävän vaikeaa: olen joutunut tarkistamaan lausumistani silloin tällöin, ja nytkin vielä jouduin tekemään niin hieman, en paljon, enkä usko että sillä on merkitystä kuinka täydellistä se on. Ei ihme, että välillä kuulee hiukan vaihtelevia versioita. Sitä paitsi kun Tina Turner videoilla resitoi pitempiä pätkiä Lootussutrasta, hänenkin ääntämyksensä on suoraan sanoen huonoa, eikä se ole vain minun mielipiteeni; olen kuullut sen muiltakin, sellaisilta joiden pitäisi tietää. Enkä väitä että itse olisin siinä erinomainen, mutta kuulen kyllä eron.  

Nam: lausutaan kuten kirjoitetaan. Avoin a. 

Myo: kuulostaa siltä kuin sanan jojo ensimmäisen osan alkuun lisättäisiin m.

Ho: lausutaan "hǝu" (keskimmäinen äänne on o:n ja ö:n välimuoto).

Ren: lausutaan niin kuin kirjoitetaan.

Ge: lausutaan niin kuin kirjoitetaan. 

Kyo: kuulostaa siltä kuin sanan jojo ensimmäisen osan alkuun lisättäisiin k. 

Yksittäisten tavujen merkityksistä olen kertonut tämän blogin sivulla Harjoitus. Huomionarvoista on, että SGI nimenomaan käyttää lyhennettyä muotoa "Nam", mutta se kirjoitetaan kokonaisuudessaan kiinalaisin merkein aina "Namu", ja jälkimmäisellä tavalla monet muut Nichiren-buddhalaiset suuntaukset sen myös aina lausuvat, kuten itsekin olen alkanut tehdä viime vuonna. Kumpikaan ei ole väärin. Kannattaa myös huomata, että "renge" tosiaankin lausutaan kahtena tavuna, niin että tavussa "Ge" g-kirjain ääntyy kuten sanassa gay. Joskus tosin kuulee lausuttavan "renge" myös kuten se suomenkielessä luonnostaan lausuttaisiin yhtenäisenä sanana ("äng-äänne"). 

Tina kirjoittaa: "Ihanteellinen aika laulaa mantroja päivittäin on viidestätoista minuutista puoleen tuntiin. Tärkeintä on laulaa sydämensä kyllyydestä, ja mikä tahansa määrä tekee hyvää. Jokainen päättää sen itse." Vaikeina vuosinaan hän kertoo laulaneensa sitä tunteja, ja olen lukenut SGI:n jäsenten joskus niin tekevän. Minusta se on jo liioittelua. Ääneni ei edes kestäisi! Itse laulan päivän alussa juurikin 15 minuuttia, ja illalla kotiuduttuani iltavuorosta viisi minuuttia: silloin on jo myöhä, ja äänenikin on iltaisin aika painuksissa. Tina ei sitä mainitse, mutta kaksi Gongyota (= ahkeraa harjoitusta) päivässä on "oikeaoppinen minimimäärä", niin sanoakseni, ja siihen kuuluu myös parin kappaleen resitointi Lootus-sutrasta Shindokuksi (= kiinalaisten merkkien japanilainen ääntämys). Toki vasta-alkajan ei tarvitse heti vaivata päätään yksityiskohdilla, eivätkä kaikki itsenäiset harjoittajat edes omaksu mantran lisäksi mitään muuta Nichiren-buddhalaisuudesta (mutta onko se silloin Nichiren-buddhalaisuutta?).  

Hän kirjoittaa: "Uskoakseni meillä kaikilla on samanlainen sisäinen viisaus kuin luontoäidillä. Se on Buddha-viisauden ääni tai syvällä sisällämme oleva Kristus-tietoisuus". [...] "Kun ihminen näkee itsensä selvästi, hänen polkunsa näyttäytyy selvempänä, ja hän saa voimaa muuttaa sen, mikä estää häntä menestymästä ja olemasta terve ja onnellinen."

Kuulemma tutkimusten mukaan rytmikäs mantralaulu virittää ihmisen aivot samalle värähtelytaajuudelle, kuin silloin kun ihminen käyttää mielikuvitustaan, tekee musiikkia ja luo taidetta tai ajattelee muuten vain rauhallisesti ja luovasti. On tieteellisiä todisteita sille, että mantralaulu vaikuttaa myönteisesti ihmisen fysiikkaan ja tunteisiin. 

Tina kertoo kirjassa myös siitä mitä buddhalaisuudessa tarkoitetaan "myrkyn muuttamisella lääkkeeksi". Tästä aiheesta olen tässä blogissa julkaissut otteen Soka Gakkai Internationalin presidentiltä, Daisaku Ikedalta. Tina selittää sen seuraavasti: "Ajatus myrkyn muuttamisesta lääkkeeksi perustuu siihen, että siirtyessämme korkeampaan sisäiseen olotilaan voimme käyttää sen seurauksena syntynyttä viisautta, rohkeutta ja myötätuntoa kielteisyyden muuttamiseen myönteisyydeksi. Jos jollakulla on pieni ongelma, hän voi muuntaa sen pieneksi hyväksi. Jos ongelma on suuri, siinä piilee mahdollisuus suureen voittoon. Myrkyn muuttaminen lääkkeeksi käynnistyy yksinkertaisesti siten, että ihmisen kohdatessa jonkun ongelman hän luottaa sisäiseen voimaansa, joka ei vain auta vastaamaan haasteisiin vaan auttaa myös kukoistamaan juuri niiden takia. Näin hän voi kohota korkeampaan sisäiseen olotilaan kuin milloinkaan aiemmin." Tajusin vasta, että minä toteutin tämän omalla kohdallani aivan erityisesti edellisen puolisoni kuoltua, johon olen usein viitannut koska se oli niin käänteentekevää. Kerron siitä tarkemmin toisessa blogissani. 

Kun kirjoitan netissä, johon samalla suhtaudun aika kriittisesti, Tina tekee hyvän huomion: "Voi olla, että kaikilla on vaistonvarainen tarve hakeutua itseään viisaampien seuraan, mutta nyky-yhteiskunta on heikentänyt tätä vaistoa, kun sosiaalinen media on muuttunut yhä epäsosiaalisemmaksi ja painottanut niin voimakkaasti yksilökeskeisyyttä. Se hipoo jo eristäytymistä. Toivottavasti tämä trendi alkaa jo taittua, ja tiedon hakeminen itseään viisaammilta nousee taas arvoon." Aina muutaman sivun välein kirjassa on koottu lyhyitä aforismeja, jollaisia itsekin aikoinaan keräsin päiväkirjoihini, ja edellistä huomiota seuraa pian sitaatti Nichirenin kirjoituksista: 

Paras keino saavuttaa valaistuminen on hyvän ystävän tapaaminen. Kuinka pitkälle oma viisautemme voi meidät viedä? Vaikka viisautemme riittäisi erottamaan kuuman ja kylmän toisistaan, jokaisen pitäisi hankkia hyvä ystävä. - Nichiren

Myöhemmin kirjassa käsitellään samaa asiaa laajemmin, kun Tina koskettaa toisen poikansa Craigin itsemurhaa vuonna 2018. Tämä kohta sai minut liikuttumaan. Hän puhuu yksinäisyydestä, mielenterveysongelmista: "Kriisi ei yllätä minua. Minne tahansa meneekin, näkee ihmisiä tuijottamassa älypuhelimiaan. Kukaan ei välitä ympärillään olevista ihmisistä, tai heidät unohdetaan täysin. Tämän keskellä sana ystävä kadottaa todellisen merkityksensä ja alkaa tarkoittaa puolituttuja ihmisiä, joiden kanssa ollaan tekemisissä ainoastaan internetin välityksellä. Minusta vaikuttaa siltä, että sosiaalinen media, joka on saattanut aluksi olla aidosti sosiaalista toimintaa, on muuttunut pääasiassa epäsosiaaliseksi mediaksi. Nuorin sukupolvi kärsii selvästi eniten uudesta todellisuudesta. Pahoin pelkään, että tämä kaikki osoittaa teknologian kehityksen vauhdin lyöneen laudalta hengellisen kehityksemme vauhdin." 

Ja tämä: "Mukavuusalueelta poistuminen on elinikäinen harjoitus. Voin ilokseni kertoa, että se on myös vuorenvarma tapa kokea lisää täyttymyksen tunnetta elämässään. Kaikille tapahtuu ihania asioita, kun avaa sydämensä ja mielensä uusille mahdollisuuksille." Kas siinä neuvo, joka on kuin minulle tarkoitettu! Olen sen myös kokenut todeksi, mutta ehkä antanut unohtua... 

"Sanotaan, että on kaksi asiaa, joista ei kannata koskaan olla huolissaan. Asiat, jotka voi itse muuttaa, ja asiat, joita ei voi muuttaa. Kokemukseni mukaan lähes kaiken voi muuttaa, kun muuttaa ensin itsensä. Ei siis kannata olla huolissaan. Niin kauan kuin käyttäytymisemme perustuu myötätuntoon ja puhdistamme jatkuvasti elämäämme, olemme parhaalla mahdollisella tiellä." 

"Nichiren vertasi elämän ja ympäristön yhteen kietoutuneisuutta tai ykseyttä (ks. Opillisia peruskäsitteitä: elämän ja sen ympäristön ykseys) ruumiiseen ja sen varjoon. Miten ihmisen on helpoin muuttaa varjoaan, jos hän ei pidä siitä, miltä se näyttää? Liikkumalla itse. Tämä vaikuttaa ehkä yksinkertaiselta, mutta on itse asiassa valtavan voimaannuttava näkemys. Sen mukaan kaikki ympärillämme, ihmissuhteet ja työ mukaan lukien, heijastelee sisäistä olotilaamme. Se myös rohkaisee meitä ymmärtämään, että voimme muuttaa minkä tahansa tilanteen sisäisen muutoksen kautta." 

Kirjassaan Tina kertoo Beyond Music-projektista rauhan ja eri kulttuurien välisen ymmärryksen edistämiseksi, johon hän on osallistunut. 2009 ilmestyi levy Buddhist and Christian Prayers. Perusideana on ykseys moninaisuudessa. Hän viittaa vertaukseen, "kirsikan-, luumun-, persikan- ja kriikunankukat"-periaatteeseen: "Kun Nichiren opetti yli 750 vuotta sitten kaikille avointa näkemystä moninaisuudesta, hän puhui näistä hedelmistä. Ne kuvaavat sitä, että kaikilla on rodusta, sukupuolesta, sukupuolisesta suuntautuneisuudesta tai vastaavasta riippumatta yhtä lailla Buddha-luonto. Hänen sanansa muistuttavat, että lootussutra koskee kaikkia eläviä olentoja yhtään poikkeusta lukuun ottamatta. Se korostaa jokaisen suurta arvoa ja synnynnäistä potentiaalia." 

Liitin aikaisemmin julkaisemaani Tina Turnerin haastatteluun Beyond Music-projektin videon, jossa hän puhuu hengellisestä sanomastaan, ja liitän sen nyt uudelleen myös tähän julkaisuun. Tina kertoo sen valmistamisesta, jota varten hän mm. kysyi henkilökohtaisesti neuvoa kirjailija Deepak Chopralta tavatessaan tämän, ja sai ison kasan henkisiä kirjoja löytääkseen oikeat sanat. Lukiessaan hän kirjoitti muistiin sanat ja lauseet, jotka herättivät hänessä vastakaikua. Hänen valitsemiensa sanojen hengellisen viestin tavoitteena oli sisäinen eheys ja sen saavuttamisen jälkeen muihin liittyminen yhteisen hyvän edistämiseksi. Tinan ääni ja rauhoittava musiikki muodostavat kokonaisuuden. Tinan levyllä (ja videolla) lausumat sanat on kokonaisuudessaan suomennettu kirjassa:

Mikään ei kestä ikuisesti. Kukaan ei elä ikuisesti. Kukka lakastuu ja kuolee. Talvi päättyy ja tulee kevät. Olkaamme avoimia elämän kierrolle. Se on suurinta rakkautta.

Menkäämme pelon taakse. Menkäämme pelon toiselle puolelle. Pelon takaa pääsee paikkaan, jossa rakkaus kasvaa ja jossa voi lakata reagoimasta pelon, vihan ja koston yllykkeisiin.

Näkyvän maailman tuolla puolen saa yhteyden itseensä. Aloittakaamme jokainen päivä laulamalla kuin linnut. Laulaminen vie näkyvän maailman tuolle puolen.

Tarvitsemme jatkuvaa itsekuria, oikeaa harjoitusta, jotta pääsemme eroon vanhoista mielen kaavoista ja löydämme uuden kestävän tavan nähdä.

Menkäämme oikein ja väärin tekemisen tuolle puolen. Rukoileminen selvittää mielen ja palauttaa sieluun rauhan. Menkäämme näkyvän maailman tuolle puolen, tuntekaamme kaiken ykseys.

Laulakaamme! Laulaminen vie näkyvän maailman tuolle puolen...

Kuulumme yhteen, olemme yhtä. Etsimme tietä oikean lähteen luo. Sen ainoan oikean.

Kulkekaamme koston tuolle puolen. Elämämme suurin hetki on se, kun alamme oppia toisiltamme.

Menkäämme näkyvän maailman tuolle puolen, jotta voimme kokea ykseyden tunteen. Laulaen. Laulaminen vie meidät näkyvän maailman tuolle puolen. Tuolle puolen...

Lähtekäämme matkaan. Lähtekäämme sisäiselle matkalle. Hiljentykäämme kuullaksemme, mitä on kaiken tuolla puolen. Avataksemme oven sille, mikä on kaiken tuolla puolen.

Olkaamme kiitollisia. Olkaamme kiitollisia ja tehkäämme tilaa sille, mikä on ajan ja paikan tuolla puolen. Olkaamme läsnä jokaisessa hetkessä, eläkäämme ajan ja paikan tuolla puolen.

Aloittakaamme jokainen päivä laulamalla kuin linnut. Laulaminen vie meidät näkyvän maailman tuolle puolen. Tuolle puolen...

Miten rakkaus liittyy tähän? Rakkaus kasvaa, kun alamme luottaa. Kun luotamme, rakkaus parantaa ja uudistaa meidät.

Rakkaus innostaa ja voimaannuttaa tekemään suuria asioita. Se tekee meistä rakastavampia. Rakkaus saa tuntemaan turvaa ja vie lähemmäs Jumalaa.

Kun pääsemme näkyvän maailman tuolle puolen, löydämme todellisen rakkauden. Jatkakaamme laulamista. Laulaminen vie meidät kaiken tuolle puolen. Tuolle puolen. 

Tina Turner: Spiritual Message - Beyond 

 Tina kertoo kirjassa myös hänen elämästään tehdystä musikaalista, joka sai ensi-iltansa 2019 - Tina: The Tina Turner Musical. Toivottavasti näemme sen vielä Suomessakin. 

"Vastasin elämän myrskyyn ja mahdottomuuteen laulamalla kovaan ääneen Nam-myoho-renge-kyo-mantraa. Kutsuin syvää sisäistä viisautta apuun intensiivisen hengellisen kamppailun keskellä, ja yhtenä päivänä sisäinen taistelu oli yhtäkkiä ohi. Kaikki epäilykset kaikkosivat, samoin rajoittavat ajatukset. Päästin irti kaikesta, minkä alempi minä väitti olevan mahdollista tai mahdotonta. Voitin tärkeimmän taistelun ja näin itseni ensimmäistä kertaa elämässäni täysin selvästi. Helpotuksen ja vapauden tunne oli suuri. Vaikken pitänyt monista havaitsemistani asioista, tiesin voivani muuttaa ne. Oivallus toi toivoa ja voimaa. Olin nyt oman elämäni käsikirjoittaja, ohjaaja ja tuottaja. Vaikka moni asia ympärilläni ei ollut päältä päin katsottuna muuttunut, tiesin, että hengellisen kamppailun voitettuani oli pelkkä ajan kysymys, koska ulkoinen maailma alkaisi muuttua." 

Ja erinomainen muistutus myös 53-vuotiaalle itselleni: "Muistutan itseäni mielelläni siitä, että vanhaksi eläminen ja vanheneminen eivät ole välttämättä sama asia. Kuten sveitsinsaksalainen kirjailija Herman Hesse sanoi, mitä enemmän ihminen kypsyy, sitä nuorempi hänestä tulee. Se on kaunis ajatus! Toivon, että kaikki kypsyvät ja nuorenevat siitä riippumatta, minkä ikäisiä he ovat, ja jatkavat elämäänsä aina vain eteenpäin." 

Kirjan lopussa on buddhalainen sanasto. 

Kenties hivenen epäileväinen ensivaikutelmani kirjasta alkoi muuttua loppua kohti yhä  positiivisemmaksi kun huomasin että se itse asiassa inspiroi minua! Rukoilen Gongyossani päivittäin...  "jatkuvasti puhdistaakseni ja syventääkseni uskoani ja harjoitustani, jotta voisin saavuttaa valaistumisen tässä ruumiissa", ja tähän sain Tinan tekstistä lisää innoitusta! Joskus meitä tarvitsee muistuttaa siitä minkä jo tiedämme, jotta se olisi jälleen tuoreena edessämme. Toivottavasti tämä kirja niin ikään avaa uusia oivalluksen ovia lukijoille, silloin se olisi suuri siunaus. Kyllä sen avulla varmasti voi päästä alkuun tällä tiellä, ja on jokaisen oma asia kuinka pitkälle haluaa edetä. 

GNOSIS

Kirja-arvostelu

Pentti Tuominen: GNOSIS. Basam Books 2019.

Tartuin tähän kirjaan, koska aihe on minulle hyvin tuttu ja läheinen. Kuten olen toisaalla kertonut omasta tiestäni, 1990-luvulla kuuluin gnostilaiseen mysteeriokouluun, Lectorium Rosicrucianum. Omaksuin gnostilaisen maailmankuvan täydellisesti. Silloisessa päiväkirjassani kirjoitin siitä näin:

Aivan uutta oli tämän liikkeen oppi kahdesta luonnonjärjestelmästä. Maapallo vertauskuvana me eläisimme planeetan päiväpuolella, aistein havaittavassa maailmassa, yöpuoli olisi tuonpuoleinen, vainajien maailma. Näin olemme vankeja elämän ja kuoleman pyörässä, koska syntiinlankeemuksessa ihminen alensi itsensä yhä rajoitetummille olemassaolon tasoille ja jatkaa tätä edelleen. Mutta tämän maailmamme kahden puoliskon takana on alkuperäinen jumalallinen maailma, Isän koti, josta olemme lähtöisin. Jokaisessa ihmisessä piilee uinuvana jäänne alkuperäisestä elämäntilasta, ”sydämen ruusu”. Tämä gnostilainen mysteeriokoulu opettaa tietä, jossa keskeisellä sijalla on sielun uudestisyntyminen ”vedestä ja hengestä”, eli ihmisen tulee luopua minä-luonnosta ja toteuttaa elämänasennetta, joka johtaa tietoisuuden muuttumiseen. Koulu toimii välittäjäelimenä jumalalliselta elämänalueelta Henkisen Veljeskunnan antamalle henkisen voiman impulssille, ja oppilaat ovat osallisia Koulun henkisestä voimakentästä yhä enemmän suhteessa suuntautumisensa määrään.

Inspiroituneena ystävien vauvauutisista kokosin tuolloin yhteen teemoja Lectorium Rosicrucianumin kirjallisuudesta ja kirjoitin runontapaisen, joka laajeni yli alkuaiheensa:

Siis nyt ootte saaneet lahjan taivaallisten sfäärien

Hän tullut on itsensä maiseen asuun käärien.

Kohtalon voimat vääjäämättä hänet johti

juuri hälle valittuja vanhempia kohti.

Nyt mitä lie lapsen silmissä kuvastuu

kun hän taas alemmas aineeseen astuu?

Kai vanhempiinsa ihmettelevän katseen luo

pieni ihminen tuo.

Taas uusi persoonallisuus mikroksessa tyhjentyneessä

jumalallisesta armosta uusi mahdollisuus eessä,

tuoden mukanaan kokemusten summan edeltäjiensä –

nyt mikä lienee hänen tiensä?

On tieto tää ehkä uus, vaan ei salainen:

on elo tääl’ pyörän pyörähdysten alainen.

Niin kaikki syntyy, kukoistaa ja haihtuu;

vain näyttämö alati vaihtuu,

mut kaiken muun uusi kierros toistaa.

Vaan eessä päin polku kirkkaana loistaa.

Ken sen tahtoo totuudessa kulkea

saa pian tämän luonnon oven takanansa sulkea.

Jeesus ei tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan:

siis kuljetko yhä läpi erämaan ikuisen hiekan?

Kun riittävästi kokemusta on läpi monen inkarnaation

on ihminen valmis tielle transfiguraation.

Kun vahvana pysyy kaipuu

jo huolet, murheet pois haipuu.

Kristuksen voima yli esteiden kantaa,

uuden elämän avaimet käteen antaa:

Olet maan suola ja maailman valo –

ei enää pala minän talo.

Siks’ alati kaikuu kutsu: herää!

Yhä uudelleen Veljeskunta satoansa kerää,

alas laskeutuen noustakseen kera monien;

näin on ollut ja on oleva kautta aionien.

Gnosis Hengen voimaa maailmaan säteilee,

niin vastauksena siihen sydämen ruusu väreilee.

Kun astut pois lain-ikeen alta

taas vähenee valta

tämän maailman herran

päättyäkseen kerran.

Jo rientää Isä vastaan

Kotiin palaavaa lastaan.

On taivasten valtakunta hengessään köyhän, joka Henkeä janoo,

näin Herra Jeesus meille sanoo.

Puhdista olemuksesi:

jo virtaa esiin elävä vesi.

Ruusu tuoksuu ja aurinko paistaa,

saat elämän mannasta maistaa.

Älä enää aikaa tuhlaa

jotta saisit juhlia voitonjuhlaa.

Gnosis kutsuu myös teitä –

siis kahleesi pois heitä!

Älä odota, että kaikki huomiseen siirtyy,

sillä katso: pitkä tulinen pyrstö piirtyy

tuhon tummaa punaa vasten:

se on tulemus Jumalan lasten.

Kun Herran tuleva päivä koittaa

ainoastaan Ihmisen pojan merkin avulla voi voittaa.

Ei liha eikä veri

Jumalan valtakuntaa peri.

Kaipaan, halajan, toivon ja uskon:

nään kaukana siintävän saavuttamisen aamuruskon.

Uusi tietoisuudentila vaaditaan aikana uuden ajan,

siks’ transmutoin ja transformoin tämän mikrokosmisen majan.

On oleva kerran jokainen sisar ja veli

yllään uusi astraalinen kulkuneuvo, rakkauden mantteli.

Kaikki Gnosiksen palvelijat ja tunnustajat

ovat ylittäneet vanhan menneen elämänsä rajat.

Alati jatkuu suuri pyhä työ

nopeasti lähestyy kosminen yö.

Niin kulkee lukematon joukko tietä ristin,

jäseniksi Kristuksen ruumiin – Corpus Christin.

Jo monet ovat kulkeneet edelläsi.

Värjää ruusu valkoinen punaiseksi sydänverelläsi

niin on aikasi järkevästi käytetty

ja kajahtaa huuto: ”Se on täytetty!”

Salli Herran tulevan päivän lähetä.

”Hän kasvakoon, minun tulee vähetä.”

Ja katso: syntyy uusi sielu – on joulu.

Näin ilmoittaa meille Hengenkoulu.

Ajauduin sittemmin eroon kyseisestä liikkeestä, johtuen heidän kielteisestä suhtautumisestaan homoseksuaalisuuteen, ja jälkeenpäin aloin nähdä selvemmin koko sen ehdottomuuden oikeassa perspektiivissä: lähin vertailukohde, joka tulee mieleeni, olisivat Jehovan todistajat! 

Tässä onkin syytä huomata, että aivan kuten kristikunta on jakautunut erilaisiin suuntauksiin, joilla on hyvinkin suuria näkemyseroja, ja jotkut jopa katsovat edustavansa ainoaa oikeaa kristinuskoa, sama pätee gnostilaisuuteen. Olen siteerannut joskus lausetta, "on yhtä monta tapaa olla kristitty, kuin on kristittyjä", ja tähän voi lisätä Victor Whiten sanoin: "Oli melkein yhtä monta gnosista kuin oli ihmisiä, jotka kutsuivat itseään gnostikoiksi, tai joita myöhemmät historioitsijat ovat kutsuneet gnostikoiksi." 

Huolimatta kokemuksestani yhdestä nykyajan gnostilaisesta liikkeestä, en toki menettänyt kiinnostustani gnostilaisuuteen yleensä. Lectorium Rosicrucianumin jyrkkyyden jälkeen minua vain miellytti enemmän vapaampi tulkinta. Siteeraan toisesta blogistani:
"Gnostilaiset korostivat välittömän kokemuksen ensisijaisuutta. Gnostilainen voi hyväksyä 'uskossa' mitä muut ovat sanoneet, ainoastaan väliaikaisesti, kunnes hän on löytänyt oman polkunsa. Gnostilaisuus oli hengen liike ilman ehdottomia rajoja. Todellinen Gnosis on mystinen tieto ja kokemus, johon tullaan sisäisin, intuitiivisin keinoin, ja joka ylittää asioiden ulkomuodon, jonka tavallinen yksilö hyväksyy 'todellisuutena'. Ulkoinen kristitty pyrkii pelastukseen elämän jälkeen, sisäinen kristitty etsii 'gnosista' tässä elämässä. Gnosis punoutuu suoraan 'tietoon' ja kokemukseen pyhästä, mieluummin kuin nojaa pelkästään uskoon tai pyhien tekstien tutkimiseen."

Muuan ystävä taannoin sai minut melkein hermostumaan kun keskustelimme uskon asioista Messengerissä; hän totesi että on... "saanut kokea (tietää) Jumalan (ja Jeesuksen ja Kristuksen) olevan olemassa..." Onneksi en kiirehtinyt vastaamaan, ja luettuani viestin uudestaan, vasta kiinnitin huomiota sanaan "kokea". Jos väittää tietävänsä jotain tuollaista, se vaikuttaa ylimieliseltä ja kyseenalaistaa toisen ihmisen kokemuksen, joka voi olla aivan yhtä vahva, mutta on johtanut toisenlaisiin johtopäätöksiin. Jos sen sijaan "tietäminen" käsitetään Gnosiksena, sisäisenä, omakohtaisena, intuitiivisena tietona, se voi todellakin olla - ja sen täytyykin olla - subjektiivista ("yhtä monta gnosista kuin gnostikoita"); ei se tee kokemustasi pelkäksi mielikuvitukseksi, olet vain pukenut puhtaan kokemuksen määrättyyn ajatusmuotoon. Kun sanoin yritetään määritellä jotain syvällistä, siitä tulee pinnallista. Muodostuu opinkappaleita, joista aletaan kiistellä. Gnostikoita on sitä paitsi ollut eri uskontojen sisällä, esim. Islamin suufilaisuus. Yhteistä on nimenomaan kääntyminen sisäänpäin. 

Tämän kirjan alkupuolella minua vaivasi tunne, että se on hyvin alkeistason tietoa, joka minulla on ollut hallussa jo iät ja ajat - mutta toisaalta sellaisena varmasti monillekin hyödyllinen perusteos.
Samoin oli muutama viittaus, joiden sisällyttämistä tällaiseen teokseen en pitänyt hyvänä ideana: Elisabeth Haichin kertomus mysteerivihkimyksestään menneessä elämässään muinaisegyptiläisenä prinsessana; tällaiset "muistot" ovat hyvin kyseenalaisia.
Oli myös viittaus Urantia-kirjaan, ja kanavoidut sanomat niin ikään ovat erittäin petollisia (ks. toisessa blogissani käännös, "kanavoinnin vaara ja petos").
Kolmanneksi, viittaus muinaiset astronautit-teoriaan, joka tuntui olevan aivan väärässä yhteydessä tässä kirjassa.

Pidemmälle lukiessa kirja kyllä parani huomattavasti, ja sisälsi sellaistakin, joka ei ollut minulle entuudestaan tuttua. Tosin kun luin kappaleen kataareista, kuvaus heistä oli melkein sama kuin kauan sitten eri lähteistä kokoamassani kirjoituksessa.
Mutta esim. mandealaisuudesta (joka, mielenkiintoista kyllä, on nykyään edustettuna myös Suomessa!) ja manikealaisuudesta en ole juurikaan suomeksi lukenut aiemmin.

Kirjan luku Gnosis Intiassa käsittelee ainoastaan Brahmalaisuutta. Buddhalaisena minua tietysti kiinnostaa, mitä siitä saisi irti, mutta tietoa jouduin etsimään itse netistä, ja löysin esim. luvun Herbert Christian Merillatin kirjasta The Gnostic Apostle Thomas (1997), joka minun täytyi välittömästi kääntää suomeksi toiseen blogiini.
Henkilökohtaisesti olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten samankaltainen ilmapiiri vallitsee Lootus-Sutrassa, jota Nichiren-buddhalaisuus pitää korkeimmassa arvossa, ja gnostilaisissa evankeliumeissa, eli toisin sanoen kuten Andrew Skilton toisaalla tässä blogissa lainaamassani lauseessa sanoo: "Mahayana-sutrat... maalaavat taianomaisen maailman täynnä arkkityyppisiä, historiallisen ajan ja paikan ulkopuolella eläviä hahmoja. Sutrat vetoavat henkiseen mielikuvitukseen. Ne pyrkivät avartamaan ja työstämään mielikuvitusta visionäärisen draaman keinoin."

Tuomaan tekojen helmihymnillä on minusta paljonkin yhteistä tämän blogin sivupalkissa oikealla (kun rullaat tarpeeksi alas) esitetyn Lootus-Sutran kätketty jalokivi-vertauksen kanssa. Totta kai tarina on erilainen, mutta tuttuuden tunne on läpitunkeva. Idea sen takana on epäilemättä sama: ihmisessä itsessään on jotain enemmän, jotain arvokasta, mutta hän helposti unohtaa sen tai on tietämätön siitä tämän maailman menon keskellä. 

Suosittelen kyllä lukemaan ihan tieteellistä tutkimusta gnostilaisuudesta, se on kyllin mielenkiintoista ilman mitään esoteerisia teorioita.
Kirjan kirjoittaja on mukana Gnostilaisessa Seurassa, joka vaikuttaa hyvin kiinnostavalta. Heidän gnostilaisessa messussaan vierailisin mielelläni, jos tilaisuus tulisi (vain Helsingissä!); pidän siitä, että se vaikuttaisi olevan enempi yleisuskonnollinen kuin kristillinen. Sen sijaan mitään esoteerisempaa sisäpiirin toimintaa en kaipaa.

Toisessa blogissani aihetta sivuavat kirjoitukset:

Carl Gustav Jungin ajatuksia uskonnosta

Stephan A. Hoeller: Kiertelevät piispat

Kuinka tulkita kristinuskoa gnostilaisesta näkökulmasta?

Stephan A. Hoeller: Eukaristian Gnosis