HEARTSTOPPER: Sydämen Valoa

Päivitetty 18.5.22

 Koska tämä on pääasiallinen blogini nykyään, haluan kirjoittaa tännekin aiheesta, josta olen jo kirjoittanut toisessa blogissani otsikolla, "HEARTSTOPPER: Usko Rakkauteen!", sekä myös englanninkielisessä blogissani, "Gays on tv and film: and HEARTSTOPPER!" Tämä voi vaikuttaa hiukan irralliselta ja kenties kevyeltä lähinnä henkisyyteen keskittyneessä blogissa, tai maailmantilanteen perspektiivistä, kun olemme pandemiasta siirtyneet Ukrainan sotaan, joka alussa herätti minussakin voimakkaita reaktioita, joista olen kirjoittanut täällä aiemmin. 

Olen yrittänyt kuvailla miten paljon uskonnollista kokemusta hurmioituminen tästä Netflix-sarjasta mielestäni muistuttaa - ja minä tiedän omakohtaisesti jotain uskonnollisesta kokemuksesta, puhumattakaan siitä että minulla on ihan oikeakin uskonto jota harjoitan, mutta nyt sekin jää tämän varjoon. Ei elämään mahdu kuin yksi näin suuri innostuksen kohde kerrallaan. Toinen vertailukohta joka tulee mieleeni, on ilmiselvästi rakastuminen. Ainakin ensirakkauteni oli juuri näin obsessiivista: oli ihanaa nähdä hänet ja surkeaa kun ei nähnyt. Kun rakastuin nykyiseen aviomieheeni kuusi vuotta sitten, rakkaus sai minut tekemään suuria ratkaisuja, joita en olisi ennen osannut kuvitellakaan. Samoin Heartstopper on jo nyt saanut minut muuttamaan elämääni joissain suhteissa jotka koin häiritsevinä, ja siinä se on itseasiassa onnistunut paremmin kuin uskonto! Tämän pohjalta voisi pohtia enemmänkin mitä uskonto itse asiassa on, miten se toimii, ja tarvitaanko edes aina "oikeaa" uskontoa. Ehkä tarvitaan vain Rakkautta. Rakastan rakkautta! Kun rakastuin mieheeni, kirjoitin että "rakkaus on uskontoni"; sitä se oli silloin, kun se oli uutta ja tuoretta. En tarvinnut muuta, enkä pariin vuoteen tunnustanut mitään uskontoa.

Voi tuntua kaukaa haetulta että jollain sarjalla on sellainen vaikutus, että se saa uskomaan ihmisten hyvyyteen, mutta toisaalta kun ajattelee... Alice Osemanilla on kyky kertoa tällainen tarina, ja sarjan nuoret näyttelijät pystyvät välittämään sen meille uskottavasti, puhumattakaan siitä miten voimakkaasti se vaikuttaa ihmisiin... Inhimillinen tekijä on vahva, ja kaikki tämä todistaa minusta siitä että se on paljon enemmän kuin vain "viihdettä": Siinä on Sydän mukana! 💖Minä olen aina luottanut enemmän sydämeeni kuin pelkkään järkeilyyn ja pohdintaan, myös ja ennen kaikkea henkisissä asioissa. 

Kansainvälisessä Facebook-ryhmässä kaikenikäiset, eri suuntautumisia edustavat ihmiset (paljon on myös heteroita: tämä on kertomus Rakkaudesta - siihen ei tarvitse liittää mitään lisämääreitä!) eri puolilta maailmaa kertovat samaa tarinaa siitä, miten voimakkaasti tämä sarja on heihin vaikuttanut. Ihmiset jakavat elämäntarinoitaan, sekä tukea ja ymmärrystä toisilleen. Me aivan kuin todistamme toisillemme: "Minuakin Henki on koskettanut!" Mitään en koskaan ole fanittanut niin suuresti, että olen teettänyt tatuoinnin ja ostellut tavaraa, kuten nyt! Olemme kuin salaseura omine symboleinemme, jotka avautuvat vain sisäpiirille. Kuin evankelista, pyrin levittämään tätä ilosanomaa muillekin! Kun en katso itse sarjaa yhä uudestaan ja uudestaan, voin seurata Facebook-ryhmän keskusteluja, katsoa YouTubesta reaktio-videoita (eli kun muut katsovat Heartstopperia!) tai kuunnella sarjan musiikkia. Alice Osemanin sarjakuvat olen tilannut, ja tilaan myös hänen romaaninsa. 

Heartstopper on toki niin ikään herättänyt monenlaisia ajatuksia ja oivalluksia. Sen voisi kiteyttää vaikka näin: Nuoruuttani en enää saa takaisin, mutta en ole vielä myöskään toinen jalka haudassa, joten tässä ei voi olla kaikki - täytyy olla vielä jotain enemmän! Tunne voi olla välillä jopa häiritsevä, mutta silti sen ei toivoisi menevän pois, koska se on tunne joka saa aikaan asioita! Vanhoissa blogikirjoituksissani suorastaan uhkun itsetyytyväisyyttä (ellei jopa omahyväisyyttä). Se on poissa. Jos on "tyytyväinen" - eli tyytyy elämäänsä - mitään ei tapahdu, mikään ei muutu. Heartstopper on kuin kirkas Valo, joka paljastaa myös mitä piilee pimeimmissä nurkissa. Moni asia on ollut tuloillaan jo pidemmän aikaa, nyt ne vain kerralla pulpahtavat kaikki pintaan, tietoisuuden valoon, kun sarja on saanut pohtimaan omaa elämää. 

Esimerkiksi edesmennyt puolisoni. Pääsin hänen kuolemansa yli parissa kuukaudessa. Ja muutettuani omaan asuntoon, tunsin olevani vapaa. Sitten olinkin jo korviani myöten rakastunut. Jotain jäi ehkä prosessoimatta. Paljon negatiivisuutta on vasta nyt vuosia myöhemmin alkanut tulla esiin. Minä en koskaan ollut rakastunut häneen. Halusin aina selittää sen parhain päin, ennen kaikkea itselleni, niin että "opimme vähitellen rakastamaan toisiamme ja se oli paljon varmempi perusta." Mitä vielä! Se mitä kutsuin "rakkaudeksi" hänen kohdallaan, ei koskaan ollut minulle sydämen asia, se oli kokonaan päässäni: minä päätin haluta uskoa siihen ja kai onnistuinkin vakuuttamaan itseni pitkäksi aikaa. 

Olisin halunnut erota aikapäiviä sitten, ennen hänen kuolemaansa, mutta vaikeista asioista ei voinut puhua, koska "masentaa", ja selväksi tuli sekin että jos eroaisimme, hän ei kestäisi sitä. Henkisyyteen taipuvaiset ihmiset usein huijaavat itseään sillä, että kaikki kokemukset ovat olleet tarpeellisia ja opettaneet paljon. Sitä minäkin olen tehnyt, ja onhan se miellyttävämpi ajatus kuin tunnustaa, että on hukannut 19 vuotta elämästään, koska ei ollut uskollinen itselleen eikä rakastanut itseään tarpeeksi. Eikä voi edes syyttää ketään toista. 

Pohdin eräänä päivänä töissä tätä asiaa koko päivän, ja lopulta (yksin ollessani) vain aloin itkeä. Ja minä en ole mikään itkeskelijä - ei sillä että siinä mitään pahaa olisi... edellinen kerta oli kun äitini kuoli, ja sitä ennen kai vuosia sitten. Emotionaalinen kuormitus vain kasvoi liian suureksi. 

Niin ikään havahduin sarjan myötä siihen, että olen sallinut itseni viime vuosina vetäytyä liiaksi itseeni; voisi ajatella, että on ainakin hyvässä seurassa, mutta se käy kovin yksinäiseksi... 

Toinen päähenkilö, Nick, sanoo eräässä kohtauksessa: "Tunnetko koskaan että teet asioita vain koska kaikki muut tekevät? Ja pelkäät muuttua? Tai tehdä jotain joka saattaisi hämmentää tai yllättää ihmisiä? Todellinen persoonallisuutesi on ollut kuin... haudattuna sisälläsi todella kauan aikaa." Kyllä. Tämä on erittäin samaistuttavaa. Ja opettajan neuvo toiselle päähenkilölle, Charlielle: "Älä anna kenenkään saada sinua katoamaan."

Alice Oseman on sanonut: "Luulen, että eräs syy miksi ihmiset todella nauttivat Heartstopperista, on se että se tuntuu aivan todelta, vaikka se on jollain tapaa hyvin ruusunpunainen, ja keskittyy rakkauteen ja iloon ja onneen. Se saa positiiviset osat tuntumaan todelta, ja se osoittaa että ne voivat olla totta. Joten joo, henkilökohtaisesti en koskaan sanoisi että hillitään pimeyttä. Pimeys aiheuttaa valon."

Olen kirjoittanut myöhemmin vielä neljännenkin blogitekstin aiheesta: 

HEARTSTOPPER: Ole Nick Charliellesi

Vuoden vaihtuessa

Ensimmäiset kokemukset meditaatiosta hankin päälle parikymppisenä (1990-luvulla) totuuden etsijänä, ammentaen ennen kaikkea teosofiasta ja new age-uskomuksista. Muodostin itse päivittäisen harjoitukseni - joka jo silloin tapahtui kotialttarin ääressä - monista eri lukemistani ohjeista, poimien jotain sieltä ja jotain tuolta. Meditaationi sisälsi new age-tyyliin hyvin paljon visualisointia, ja pyrin suorastaan ajallisiin ennätyksiin: tunti ei ollut mitenkään ihmeellinen saavutus. 

Kun liityin gnostilaiseen mysteeriokouluun, Lectorium Rosicrucianum, yllättäen esim. meditaatiota ei suositeltu ensinkään ja luovuin siitä. Muutaman vuoden kuluttua luovuin myös koulun jäsenyydestä. Kesti silti vielä kauan päästä siitä kokonaan yli. 

Myöhemmin elämässä aloin harjoittaa hiljaista zazen-meditaatiota osana iltahartauttani ollessani vielä kristitty; kävin paikallisessa zendossa kurssin, ja jonkin aikaa silloin tällöin osallistuin heidän ryhmäistumisiinsa. Zazen on ulkoisesti aina samanlaista: silmät puoliavoinna katse suunnattuna hiukan alaspäin tuijotetaan tyhjää seinää. Näin ei toisaalta vaivuta haaveiluun, mutta vältetään silti aistiärsykkeitä. Istumisen tarkoitus on vain istuminen. Muutoin zenissäkin on eri metodeja alkaen hengityksen laskemisesta. Itse koin alusta asti omakseni "tekniikattoman tekniikan"; annat vain ajatusten mennä menojaan ja pysyttelet mieli valppaana ja tarkkaavaisena. Toisin kuin missään muussa kokeilemassani tekniikassa, mitä tahansa ympärilläsi tapahtuukin, siitä tulee osa harjoitustasi eikä häiriötekijä. 

Jatkoin meditaatiota luovuttuani kristinuskosta, ensin luciferistina ja myöhemmin tunnustuksettomassa vaiheessani, lopetettuani rukoilemisen. Myös löydettyäni Nichiren-buddhalaisuuden 2018, aluksi meditoin hetken gongyon jälkeen, mutta jostain syystä - ehkä sydänleikkaukseen mennessäni, joka keskeytti harjoitukseni joksikin aikaa - se jäi noin vuoden kuluttua. Nyt syyskuussa 2021 olen sen taas aloittanut, parhaasta mahdollisesta syystä: tunsin siihen tarvetta! Se vakiintui taas hyvin nopeasti luontevaksi osaksi harjoitustani, ja oli helppo havaita että se todella syventää kokemusta! Eikä siihen tarvita kuin viisi minuuttia! Sen vaikutus tuntuu kärsivällisyyden lisääntymisenä. Se saattaa olla vierasta joillekin Nichiren-buddhalaisuuden suuntauksille, mutta sen sijaan Nichiren Shu opettaa meditaatiota nimeltä Shodaigyo, johon hiljainen istuminen kuuluu osana. Oikeastaan Daimokun lausumista itseään pidetään meditaation muotona, kun taas hiljainen istuminen nähdään sitä tukevana harjoituksena. Myös Lootus-sutran lukeminen perinteisellä tavalla (kiinalaiset merkit japanilaisella ääntämyksellä) nimeltä "Shindoku", on meditaatiota itsessään. 

Syyskuussa 2021 tein muitakin muutoksia elämässäni: toki olin pyrkinyt pitämään huolta kunnostani aiemminkin, mutta nyt aloin hyvin systemaattisesti käydä taloyhtiön kuntosalilla kaksi kertaa viikossa; kaksi kertaa jumppaan kotona. Sitten tietenkin korona pakotti sulkemaan kuntosalin joulukuun lopussa, joten täytyy keksiä muita tapoja huolehtia kunnostaan. Nyt ehkä ensimmäistä kertaa alan olla todella kyllästynyt koronatoimiin. Baarit ja yökerhot eivät ole tärkeitä; sydänleikkauksen jälkeen 2019 en ole juuri käynyt niissä muutenkaan. Mutta tässä on kysymys fyysisestä (ja samalla psyykkisestä) terveydestä ja hyvinvoinnista ja sen ylläpitämisestä, minkä pitäisi olla erityisen tärkeää juuri korona-aikana! Itse olen tietenkin rokotettu kahdesti, ja otan kolmannen tammikuussa, eikä minulta liikene ymmärrystä rokotekielteisille ihmisille. Noudatan kaikkia ohjeita tunnollisesti: korona-aikana olen välttänyt myös kaikki pikkuflunssat, ja mielestäni onkin hyvä että esim. maskin käyttö on nyt normalisoitu myös meillä, kuten on ollut Aasiassa iät ja ajat. Käsihygieniasta en myöskään aio tinkiä vastedeskään, korona tai ei, enkä koskaan enää tule kättelemään ihmisiä! 

Muutin syyskuussa myös ruokavaliotani: arkiaamuisin syön tuorepuuroa, ja lounaaksi töihin teen vihersalaatin. Tuoreita vihanneksia en ole ennen juurikaan syönyt. Ja ennen kaikkea, sokerin käyttöä olen rajoittanut huomattavasti: jos ennen saatoin syödä kokonaisen suklaalevyn kerralla, nyt riittää pari riviä! Painoni onkin pudonnut viitisen kiloa. 

Autosta luopuminen alkuvuodesta 2021 oli nyt jälkeenpäin katsottuna viisas ratkaisu. Itse asiassa pitkälti sen ansiosta työkuvionikin muuttuivat tavalla, josta olin haaveillut siitä saakka kun aloitin firmassa 2017: minulla on yksi kokoaikainen työkohde, jossa viihdyn erinomaisesti. Enää en kiertele ja joudu tekemään vajaita päiviä, mitä nyt välillä harvakseltaan minua tarvitaan sijaistamaan muualla. Kesällä teimme puolisoni kanssa yhden viikonloppureissun, jota varten vuokrasin auton. Helppoa ja huoletonta. 

Äitini kuoli lokakuussa, mistä olen kertonut toisessa blogissani, joten ei siitä sen enempää. 

Tavattuani joulukuussa vanhan ystäväni, johon paljon olen viitannut kirjoituksissani, koska olen turhautunut väliemme etääntymiseen, tulin seuraavaan johtopäätökseen: vaikka tapaaminen sinänsä oli mukava, on turha haikailla menneitä; hyväksyn sen että me emme todellakaan enää henkisesti ole niin läheisiä. En pysty puhumaan hänelle syvimmistä tunnoistani, enkä usko että hän ylipäänsä kykenisi ymmärtämään. Olenko koskaan pystynyt tai onko hän koskaan ymmärtänyt, on kysymys johon en osaa vastata. Ehkä aika kultaa muistot, sillä tosiasia on, että olen aina ollut hänen kanssaan eri mieltä monista asioista, ja vaikka yritän välttää ajattelemasta niin, koska se ei ole kovin suvaitsevaista, minä suorastaan halveksin sellaista moralistista uskonnollisuutta mitä hän edustaa. Muistan edelleen elävästi kuinka hän vuosia, vuosia sitten järkytti minua paljastamalla katkeruutensa erästä miestä kohtaan, jonka katsoi varastaneen häneltä naisen joka oli "luvattu" hänelle, ja puhui naisista hyvin misogynistiseen sävyyn jos he eivät jaa hänen neitsyys-ihannettaan ennen avioliittoa (ja kyseessä on yli 50 v. mies, neitsyt itsekin!). Hän sanoi haikailevansa 1950-luvun moraalia tajuamatta, mitä se todella merkitsi monille: avioliittoja pakon edessä; onnettomia avioliittoja, joista ei noin vain erota; aviottomia lapsia, joita pidetään häpeällisinä; puhumattakaan homojen asemasta silloisessa yhteiskunnassa!

En usko että olisi liian pinnallista toivoa että voisin vaihtaa ajatuksia muiden buddhalaisten - ehkä jopa Nichiren-buddhalaisten - kanssa, vaikka me synnymmekin tänne vain ihmisinä: "buddhalainen" tai "kristitty" ovat vain titteleitä, jotka valitsemme itsellemme. Kyllä jaettu elämänkatsomus on kuitenkin aika tärkeä tekijä ihmisten kesken. Ei toki niin, että muut ulkopuoliset olisivat jotenkin vähempiarvoisia. Tärkein ihmissuhteeni on kuitenkin oma puolisoni. Rakkaus ei katso sitä että pitäisi jakaa täysin sama ajatusmaailma ja puhua syvällisiä. Rakkaus ylittää tuollaiset asiat. Olisi mielestäni hyvin kapeakatseista odottaa siltä jotain hyvin spesifistä. Olen sanonut että olemme myös toistemme parhaat ystävät, sillä viihdymme toistemme seurassa erinomaisesti. Varsinainen ystävyys toimii kuitenkin eri säännöillä ja vaatii ehkä jollain tapaa jopa enemmän. Siksi se onkin niin vaikeaa. Paitsi ehkä ekstroverteille, jotka tuskin edes tiedostavat tällaisia asioita, siltä minusta ainakin usein näyttää. 

Ja kuitenkin pitää muistaa että... 

Kukaan ei kohtaa menneisyyttäsi puolestasi tai tee valintojasi puolestasi. Se ei ole aina helppoa - mutta jos se mitä todella haluamme, on syvä ymmärrys, meidän täytyy käydä omaan kamppailuumme. Kukaan ei voi paljastaa sydäntäni minulle itselleni paitsi minä itse. - Sallie Jiko Tisdale

Vuonna 2022 aion olla ainakin virtuaalisesti aktiivisempi: Tapaninpäivänä osallistuin unitaariuniversalistiseen  jumalanpalvelukseen, joka striimattiin YouTubessa livenä Amerikasta, ja se oli ihan hyvä kokemus. Aikaero on otollinen: siellä aamu, meillä klo 18.00. Oikeastaan "jumalanpalvelus" ei ole hyvä käännös käsitteelle "worship service"; jumalaa ei suoranaisesti välttämättä mainita kuin viitteenä, että jotkut käyttävät sellaista nimitystä, eikä jumalaan myöskään tarvitse uskoa osallistuakseen. Sikäli unitaariuniversalismi tuntuu sopivalta minulle. Tilaisuuden lukukappale ei ollut mistään pyhästä kirjasta, vaan kaunis kertomus kuvitetusta lasten kirjasta, jonka sanoma oli että jokaisen täytyy löytää oma tapansa lisätä kauneutta maailmaan. Amerikassa toimii myös unitaariuniversalistinen "Buddhist Fellowship Sangha". Toki Suomessakin on yhdistys, mutta ainakin uusien nettisivujensa perusteella he ovat keskittyneet liiaksi juutalais-kristilliseen perinteeseen, ja on kuin koko universalismi olisi tiputettu pois. Minua viehättää juurikin tuollainen amerikkalaistyylinen unitaariuniversalismi.

Toki sitoudun myös selkeästi buddhalaiseen viitekehykseen: uuden vuoden aattona YouTubessa striimattiin Dharmapuhe Thich Nhat Hanhin (se toinen tunnettu buddhalaismunkki Dalai Laman jälkeen) perustamasta Luumukylästä Ranskasta, ja uuden vuoden yönä seremonia uuden vuoden kunniaksi, johon myös osallistuin. Gay Buddhist Fellowship San Franciscossa lähettää meditaatio/Dharmapuhe-ohjelmaa Zoomissa aina silloin tällöin, ja samoin Nichiren Shu-temppeli niin ikään San Franciscon alueella lähettää kerran kuussa kansainvälisille osallistujille Gongyon, johon kuuluu opiskelua ja keskustelua. Virtuaalinen yhteys on sekin yhteyttä. 

Pyrkimykseni tänä vuonna on kehittää myötätuntoa tonglen- ja metta-harjoitusten avulla (erityisesti minua häiritsee, kuinka helposti ventovieraiden ihmisten mielipiteet sosiaalisessa mediassa nostattavat minussa suuttumusta; puhutaan ihmisten kahtiajaosta, ja tämä tekee minusta osan ongelmaa), sekä sitoutua enemmän tai vähemmän myös viiteen ohjeeseen, joista aiemmin en ole niin välittänyt, koska niiden rooli Nichiren-buddhalaisuudessa ei ole itsestään selvä (ks. "opillisia peruskäsitteitä"/"etiikka; viisi ohjetta"). Nichiren Shu on tässä ehkä poikkeus, ollessaan muutenkin lähempänä perinteistä buddhalaisuutta. Myötätunnon kehittämisessä viidellä ohjeella on roolinsa, kuten eräässä käännöksessäni tässä blogissa sanotaan: "Vaikka ne eivät itsessään voi tuoda heräämistä, ihmisten tarvitsee kuulla ja pohtia näitä yleisiä suuntaviivoja, koska arvioimalla sen perusteella kuinka monet ihmiset toimivat, näyttäisi että he eivät ole kehittäneet omatuntoaan tai myötätuntoaan."

Vuoden vaihde sisälsi minulle sopivassa määrin sekulaaria ja sakraalia ohjelmaa. Olen maininnut että aion luopua vanhoista uuden vuoden traditioistani, mutta nyt täytyy sanoa että pääasia että traditio on elävää - ei vain tavan vuoksi, vaan sisäisestä tarpeesta kuten nyt. Laadin siis listani asioista joista olen pahoillani ja haluan päästää irti - moni kohta koski äitiäni - mutta sen lisäksi laadin listan asioista, joista olen kiitollinen elämässäni. "Energia", paremman sanan puutteessa, oli vahva; voinee ajatella, että ihmiskunnan toiveet ja hyvät pyrkimykset muodostavat tähän aikaan vuodesta eräänlaisen kollektiivisen pilven, josta voi ammentaa ja kanavoida voimaa omiin hyviin tarkoituksiinsa, jos on siitä tietoinen. Se on sitä "magiaa", jonka usein koen uuden vuoden yönä. Minulla on erittäin hyvä tunne alkaneesta vuodesta, eikä viime vuosikaan ollut yhtään hassumpi - äitini kuolema ei sitä toki synkennä.