Poimintoja vuodesta 2025

Upea juliste nimmareilla

Michael Monroe 5.3.25

Musiikkia

 Maaliskuussa kävimme Michael Monroen keikalla Tampereella, kuten myös vuotta aikaisemmin. Tällä keikalla esitettiin Hanoi Rocksin alkuperäisen kokoonpanon viimeinen albumi, Two Steps from the Move, kokonaisuudessaan, oman ohjelmiston lisäksi (välissä 20 min tauko). Sain myös ostettua komean julisteen muistoksi. Pian tämän jälkeen Michael bändeineen teki pitkästä aikaa USA:n kiertueen, ja oli ilo seurata Facebook-ryhmässä miten innoissaan amerikkalaiset fanit olivat! Myöhemmin julkistettiin vielä uusi kiertue syksyllä, mutta se jouduttiin perumaan terveyssyistä. Uusi levy julkaistaan helmikuussa 2026. 

Jonkun paikalla olleen kuvaama erittäin laadukas video:

Million Miles Away

Paavin lisäksi kuluneena vuonna kuoli myös "Pimeyden Prinssi", eli Ozzy Osbourne. Tahdon mainita tästä, vaikka hänen musiikkinsa ei ollut minulle erityisen tuttua, mutta tykkäsin katsoa MTV:n reality-sarjaa - pioneeri sekin omalla alallaan - ja pidin aina Ozzyn persoonasta. Hänen kuolemansa jälkeen kyllä katselin pätkiä sekä jäähyväiskeikalta että muiden bändien ja artistien tribuutteja jälkeenpäin, ja kuuntelin myös Black Sabbathia ja hänen soolotuotantoaan kuntosalilla. 

Uutisten perusteella vaikutti siltä että hänen kuolemansa kosketti maailmaa enemmän kuin kenenkään muun julkisuudenhenkilön tähän asti. Herkkänä ja tunteellisena ihmisenä tulen helposti imaistuksi kollektiiviseen "pilveen"; sehän on tuttua minulle, ja kaikesta päätellen sellainen vaikuttaa minuun voimakkaammin kuin esim. Facebook-kavereihini - niihinkin, jotka jakoivat vain yhden videon tai vastaavan Ozzysta, ja siirtyivät nopeasti eteenpäin. 

Katselin hautajaissaattuetta Birminghamissa suorana 30.7. sen pysähtyessä Black Sabbath sillalla, ja perheen jalkautuessa jättämään omat kukkatervehdyksensä paikalla olleen kukkameren joukkoon. Surullista nähdä Sharon niin murtuneena. Tiedän miltä hänestä tuntui.

En tiennyt että Ozzy tuki HLBTQ-asiaa rahallisesti. Elton Johnin kanssa hän teki myös biisin, Ordinary Man, jonka video erityisesti tuntui sopivan hänen muistonsa kunnioittamiseen... 

Oma lempibändini, saksalainen Lord of the Lost, julkaisee kunnianhimoisen kolmen levyn kokonaisuuden, Opus Noir, jonka viimeinen osa tulee keväällä 2026. Olen kovasti tykännyt kuulemistani biiseistä. Hyvällä tavalla erilaista kuin Blood & Glitter, josta myös pidin, tummempaa mutta ei synkkää. Jos minun pitäisi valita elämäni biisi, olisi kai luonnollista olettaa että se olisi jotain nuoruudestani, mutta ei; en katso menneisyyteen vaan elän ajan hermolla, ja tällä hetkellä se olisi varmasti LOTL:in I will die in it: "I was not born in love, but I will die in it. I never took the easy way, but I'm okay with it." Voisiko sitä paremmin sanoa. 

 Toiselta levyltä julkaistiin yhteistyö Käärijän kanssa, Raveyard, jota odotin keväästä asti kun kuulin että sellainen on tulossa. Video (alla) kuvattiin kesällä Helsingissä sattumoisin juuri samaan aikaan kun minä ja puolisoni kävimme siellä - sain tietää vasta jälkeenpäin. Se keräsi hetkessä YouTubessa miljoona katselukertaa. Keväällä bändi tulee taas myös Suomeen, ja minulla on tietenkin liput Tampereen Tavara-asemalle 16.3.2026. Bändi on etukäteen vihjannut että Suomen keikoilla nähdään erityisvieras - Käärijä! 

Mitä tulee vanhaan suosikkiini, Hatariin (linkki englanninkieliseen Wikipediaan, koska suomenkielinen sivu ei ole tiedoiltaan ajan tasalla!), he ovat kyllä tehneet uutta musiikkia vähän kerrassaan ja keikkailleetkin Euroopassa, mutta pakko todeta että miehistönvaihdoksen myötä kiinnostukseni on hiipunut. Heidän uudet kappaleensa eivät ole tehneet minuun suurtakaan vaikutusta: huutaminen on jäänyt Matthiaksen lähdettyä, ja "eksoottinen" islannin kieli vaihtunut englantiin. Ja mitäpä sitä kieltämään: Matthiasta oli ilo myös katsella. 

Ja ehkä heidän imagonsa on vain liiaksi yhden jutun varassa ja sen kiehtovuus kulunut. En tiedä mitä tekisin jos he tulisivat Suomeen keikalle; antaisinko vielä mahdollisuuden, ihan nostalgiankin takia? 

Lord of the Lost on huomattavasti antoisampi fanitettava: bändi on ollut kasassa kauan, he ovat erittäin tuotteliaita, muuntautumiskykyisiä, kiertävät paljon ja huomioivat fanejaan hyvin... siinä missä Hatarilta tulee musiikkia harvakseltaan ja he pitävät tiettyä etäisyyttä - vaikuttavat enemmän projektilta kuin bändiltä. 

LISÄYS 3.1.26: Kuinka ollakaan, pian tämän jälkeen Hatari julkaisi oikein kelpo biisin nimeltä Fuck you look good! Kuuntelin sen heti tuoreeltaan useamman kerran. Pidän myös videosta sekä sanoituksesta ("Fuck I look good. You'd fuck me if you could"). Huom: biisi on ikärajoitettu YouTubessa sanoituksen vuoksi; sen takia en voi jakaa sitä suoraan tässä. 

Joitain bändejä/artisteja, jotka mielelläni näkisin livenä: Marilyn Manson, Babymetal, Blutengel. Kaikki ovat joskus käyneet Suomessa. Mutta huom: en välitä festareista, joten sen pitäisi olla oma keikka. 

Taidetta ja televisiota

Elokuvia, joita kävimme katsomassa teatterissa: Nosferatu, Sata litraa sahtia, Kyllä isä osaa Lapissa. Tampereen Työväen Teatterissa kävimme katsomassa näytelmän, Neiti Marple ja tuijottava katse. Se on toki tullut televisiosta, mutta näyttämösovitus oli omaa luokkaansa. Juoni erosi joissain kohdissa, ja lavastus oli vaikuttava. 

Kun sarja Hävyttömät tuli Netflixiin, minä ja puolisoni ryhdyimme katsomaan sitä yhdessä; kumpikin on sitä aikanaan tv:stä seurannut. Katsoimme yhdessä myös Wednesdayn 2-kauden; olihan siinä suomalaistakin väriä - Joonas Suotamo Lurkkina - sekä iki-ihana Joanna Lumley. Lady Gagan The Dead Dance-tanssikohtaus jäi niin ikään mieleen. Uusi ja viimeinen Stranger Things kausi oli toki minunkin odottamani. Alkavana vuonna ilmestyy elokuva Heartstopper Forever, johon huipentuu sarja, josta olen paljon intoillut. 

Joulun pyhinä aloimme katsoa - jälleen kerran - uudelleen dvd:ltä sarjan Sohvanvaltaajat (The Royle Family). Se on ehkä kaikkien aikojen suosikkisarjani. Vaikka tässä perheessä nälvitään toisia, heidän välillään on silti lämpöä. Ja heidän elämänsä on hyvin tavallista, helposti samaistuttavaa. Huumori syntyy väkisin vääntämättä, arkisista asioista.  

Tampereen taidemuseossa nautin surrealismi-näyttelystä, ja löysin oman suosikkini, pienen ja yksinkertaisen maalauksen, josta ei arvaisi että se on tehty vesivärein... René Magritte: Puu ja Kuu. Tunnelma on siinä hyvin mystinen. 

Myöhemmin kesällä kävimme ensi kertaa Ateneumissa. En viitsinut edes kuvata suomalaisen taiteen suuria klassikkoja, koska kaikki tuntevat ne. Sen sijaan suosikkini oli tämä suuri - kirjaimellisesti: se veisi kotonamme yhden kokonaisen seinän - Berndt Lindholmin Metsänsisusta, vuodelta 1882. Se kiinnittää huomion paitsi koollaan, myös realistisuudellaan. Voisit melkein kävellä sisään metsään. 

Seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus

J.K. Rowling yllättäen sivalsi myös aseksuaaleja, ja taisin saada maistiaisen siitä miltä transihmisistä ehkä tuntuu. Suomessa Sametti ehti kuitenkin ensin edellisenä vuonna. Ja hänestä puheen ollen, Yle julkaisi Perjantai-dokumentin hänen detransitiostaan. Facebookissa eräs transsukupuolinen kutsui häntä "huijariksi". Tiedän, että Sametista liikkuu kaikenlaisia juttuja, koska hän on sivunnut niitä itsekin videoillaan, mutta hänen kokemuksensa on totisinta totta. Tässä tapauksessa tunsin hänen puolestaan suuttumusta tästä törkeästä väitteestä, joka  ei vain vähätellyt vaan täysin ignoorasi hänen tarinansa. Tässä juuri on koko ongelma minun kannaltani: kummallakin puolella yhtälailla esiintyy torjuntaa ja vihamielisyyttä toista kohtaan. Aivan yhtä yksipuolisesti. Mikä tosin pätee nykyään aivan kaikkeen mistä ihmisillä suinkin voi olla mielipide. Minultakin meni aikaa tajuta, että Sametti kertoo omasta kokemuksestaan, ei hän mitään yleispäteviä totuuksia julista vaikka pyrkiikin yleistämään. Siksi olen jättänyt hänen transaiheen käsittelynsä omaan arvoonsa: olen kyllästynyt kuuntelemaan.  

Kun olen katsonut YouTube-videoita siitä miten yhdysvaltalaiset transihmiset kokevat sen mitä heidän maassaan tapahtuu, on selvää että tunnen sympatiaa. Kun ajatellaan homojen kohtaloa natsi-Saksassa, siihen on enää pieni askel... ihminen ei opi historiasta yhtään mitään. Myöhemmin julkaisin postauksessani tämän kannanoton:

"Ei ihmisillä edes ole omia mielipiteitä: omaksumme kaiken jostain ulkoapäin. On kuitenkin selvästi oikea ja väärä. Oikeaa on se mikä vähentää kärsimystä, väärää se mikä lisää sitä. Esim. nyt niin ajankohtainen kysymys transihmisten oikeuksista: Jos heidän olemassaolonsa syystä tai toisesta kiusaa sinua, sinä et silti kärsi; jos ajat lakimuutoksia joilla heidät pannaan ahtaalle, se aiheuttaa kärsimystä heille. Teet siis väärin. Piste. He haluavat vain olla olemassa, omana itsenään. Se ei kavenna sinun olemassaoloasi millään tavalla. Niin ikään jos sinun jumalasi hyväksyy kärsimyksen aiheuttamisen jollekin ihmisryhmälle, kyseessä on yksiselitteisesti väärä jumala."

Palataksemme aseksuaalisuuteen, Rowlingin kritiikin kärki näytti olevan se, että vaikka seksi ei kiinnostaisi (mikä on tosin melkoinen yksinkertaistus; minulle se on selvästi enemmän psykologinen tarve kuin fyysinen), miksi tehdä siitä numero... Miksi siis minä olen kirjoittanut oivalluksistani? Koska se on ollut minulle erittäin merkityksellistä, selittänyt paljon persoonaani ja historiaani. En ehkä kuitenkaan heiluttelisi aseksuaali-lippua Pride-kulkueessa; se ei tunnu sellaiselta asialta, jonka tarvitsee näkyä sillä tavoin julkisesti. Vaikka miksi sitten stereotyyppinen homoelämä irtosuhteineen on niin "näkyvää", että se vaikuttaa normilta, josta kaikki muu poikkeaa? Jo 1990-luvulla kuulin sanottavan, "tällaisia me homot olemme; kaikki tekevät näin." Emme ole, emmekä tee. Siksi se on syytä kertoa, myös toisille homoille. Toivottavaa olisi, että lisääntyneiden kategorioiden myötä myös ymmärrys seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuudesta ja vaihtelusta olisi lisääntynyt näiden elämieni vuosien aikana. Ihmisille on silti tyypillistä ajatella että minun tapani olla ja elää on se oikea. Pahimmillaan se johtaa ajattelemaan että muiden tavat ovat tietenkin vääriä ja he ovat vääränlaisia. 

Jokatapauksessa yleinen sateenkaarilippu riittää minulle. Manse Pride-kulkueeseen ja puistojuhlaan osallistuimme puolisoni kanssa kesäkuussa, kuten aiempinakin vuosina. Osallistujia oli ennätysmäärä. 

Hyvät ja pahat

Paavi Franciscus kuoli pääsiäisenä. Seurasin hänen hautajaisiaan, enkä voinut olla liikuttumatta kyyneliin. Hän oli oikeasti hyvä ihminen, jollaiset tuntuvat nykyään olevan harvassa - mitä vain korosti Trumpin läsnäolo. Toki olen aikaisemmin kirjoittanut Trumpista - en nyt sanoisi puolustelevaan sävyyn, mutta jollain tapaa ymmärtävästi. Myönnettäköön, että sen jälkeen omakin ymmärrys on ollut koetteilla useaan otteeseen! Seuraankin nykyään entistä vähemmän uutisia: usein pelkkä otsikko riittää enkä viitsi avata koko juttua. Uutiset ovat usein spekulaatiota ja uhkakuvien maalailua. 

Uusi paavi oli yllättävä valinta, mutta toisaalta ei: vaikka Trump ilmaisi sosiaalisessa mediassa iloaan amerikkalaisen valinnasta, ottaessani selvää hänestä, alkoi vaikuttaa siltä kuin hänet olisi tarkoituksella valittu vastavoimaksi juurikin Trumpille. Se herättää minussa toiveikkuutta. Kieltämättä Trump on tehnyt ja sanonut asioita, joiden perusteella tekisi mieli leimata hänet Anti-Kristukseksi, jos sellaiseen uskoisi... olen taipuvaisempi yhtymään erään podcastin arvioon, että Ilmestyskirja kertoo omasta ajastaan, keisari Neron vainoista, mutta sisältää samalla sellaisia psykologisia lainalaisuuksia, jotka toistuvat ihmiskunnassa uudelleen ja uudelleen. "Lopun aikojakin" on eletty niin kauan kuin koko käsite on ollut olemassa. Jopa Japanin buddhalaisuus pitää sisällään käsitteen Mappo, joka tarkoittaa "lopun aikaa", jolloin Buddhan laki on rappeutunut, ja jonka sanotaan olevan meidän aikamme, mutta sen uskotaan yleisesti alkaneen jo 1052. 

Katsoinpa Areenasta dokumentin Hitleristä, jossa hänet tunteneet ihmiset kertovat hänestä. Pointtini on se, että ei hänkään ollut hirviö, eikä läpeensä paha, kuten usein esitetään ja halutaan uskoa. Hänessä oli monia puolia, kuten meissä kaikissa. Kuka tahansa meistä pystyy mihin tahansa otollisissa olosuhteissa, ja vielä suurempi joukko lähtee mukaan. Sehän se pelottavinta onkin. Ehkä suuriin massoihin vaikuttaminen vaatii erityistä persoonallisuutta, mutta sitäkin voi käyttää yhtälailla hyvään - kuten paavi. Juuri sellaisen persoonallisuuden puutteen vuoksi minusta ei koskaan tullut kulttijohtajaa. 😇Olen joskus sanonut itsestäni että en ole hyvä ihminen enkä huono ihminen; olen vain ihminen. Minussa on halu tulla paremmaksi, ja se jo sinänsä on hyvä asia. Ehkä "hyvä" ihminen ei tyrkytä omaa persoonaansa, ja haluaa toisen/kaikkien hyvää, ei vain sitä mikä on "hyvää" hänelle ja hänen pienelle etupiirilleen? Buddhalaisuudessa taitavaa (ei "hyvää" vastakohtana "pahalle") on se mikä vähentää maailman kärsimystä. Kaikkihan me olemme enemmän tai vähemmän itsekeskeisiä, koska se nyt vain tulee luonnostaan ihmisenä olemisen myötä. Ego on yhtä tärkeä instrumentti kuin fyysinen ruumis tässä elämässä. Oscar Wilden sanoin: "Kaikki eivät ehkä ole hyviä, mutta kaikissa on aina jotain hyvää. Älä koskaan tuomitse ketään pikaisesti, koska jokaisella pyhimyksellä on menneisyys ja jokaisella syntisellä on tulevaisuus."

Seuratessani yhdysvaltalaisen unitaariuniversalistisen Unity Temple seurakunnan livepalveluksia YouTubessa säännöllisen epäsäännöllisesti, kuten olen tehnyt jo muutaman vuoden, olen saanut hyvän käsityksen siitä mitä ajattelee se toinen puoli amerikkalaisista, joka ei hyväksy sitä mitä valtiovalta heidän maassaan yrittää tehdä. Vertaukset natsi-Saksaan ovat toistuneet, hyvästä syystä. Mutta myös vastarinta ja toivo elävät. 

Yksin pimeydessä

Kävin keväällä todella syvällä pimeydessä ajatuksineni, pohtiessani ihmiskunnan tilaa nykyään, ja eniten minua ahdisti juuri tieto siitä että olen itse ihan samanlainen kuin muut! Tästä syntyi sittemmin kirjoitus, Pimeydessä, vaikka se pintapuolisesti käsittelee modernia satanismia ja suhdettani siihen. Sitä ei tietenkään pidä ymmärtää niin, että Saatana, johon en usko, veti minut pimeyteen - kuten varmasti tietyt kristilliset tahot sanoisivat - vaan projisoin pimeyteni Saatanan hahmoon, eikä sitäkään pidä nähdä niin että Saatana, tai pimeys, olisi paha: pimeys kuuluu luontoon - kuten päivä ja yö - ja Saatana on kuin personoitu luonnonvoima - ovathan hänen eläimelliset piirteensäkin lainaa kreikkalaisen panteonin metsän jumala Panilta. Saatoin olla vähän ahdistunut ja epätoivoinen, mutta se oli luonnollista ja välttämätöntä ennen valon läpimurtoa. 

Ja siitä mikä johdatti minut pois pimeydestä, syntyi seuraava kirjoitus, Valoa. Sen oli ensin tarkoitus olla osa tätä julkaisua vasta nyt vuoden vaihteessa. Miten ilahduttavaa onkaan nähdä selvää kehitystä omassa henkisessä elämässä, yhä edelleen tänä päivänä! Se on myös hyöty siitä, että kirjoitat pohdintasi ylös: voit seurata miten asiat etenevät pitkänkin ajan kuluessa. Vaikeat asiat kypsyvät mielessäsi, hitaasti mutta varmasti, ja tuottavat jossain vaiheessa oivalluksen hedelmiä. Joskus ne voivat olla "itsestäänselvyyksiä", joista olet ollut kauan tietoinen teoriassa, kunnes ne kirkastuvat sinulle  omakohtaisena oivalluksena kun olet siihen valmis: vasta kun se nousee tietoisuuteen sisältä käsin, etkä vain lue sitä jostain, siitä tulee elävää, Gnosiksen valaisemaa. 

Oivaltaessani oman vastuuni koko ihmiskunnan tilasta ja että minun pitää muuttua jotta en olisi osa ongelmaa, olen paremmin ymmärtänyt myös bodhisattva-lupaukset, jotka olen omaksunut osaksi päivittäistä harjoitustani: minua mietitytti pitkään niiden muotoilu, esim. "tuntevat olennot ovat lukemattomat; lupaan pelastaa ne kaikki"; mitä - minäkö, kaikki? Siinä tulee juuri tuo yhden ihmisen vastuullisuus osana kokonaisuutta, kun tajuat sen ja haluat irtaantua tuhon kierteestä jota kohti ihmiskunta kulkee - vahvistaa hyvää itsessäsi vastustamatta pahaa, kuten jo Pekka Ervast opetti. Joko kuljet virran mukana tai lähdet vastavirtaan: yhtälailla kuin olet vastuussa kaikesta negatiivisesta koko ihmiskunnan kanssa, voit olla myös osallinen kaikkien pelastukseen, ja se tapahtuu kehittämällä itseäsi, ei saarnaamalla muille: "Buddhan tie on vertaansa vailla; lupaan saavuttaa Ylevän Polun." 

Gay Buddhist Forum podcastin yhdessä jaksossa puhuja mainitsi, että ainakin Amerikassa joissain koulukunnissa tuo "pelastaa"-käsite on korvattu toteamuksella, "minä olen heidän kanssaan". Sehän on mitäänsanomatonta ja vesittää ajatuksen. Voisin kuvitella, että alkuperäisestä sanamuodosta saattaa länsimaalaiselle tulla liiaksi mieleen kristinusko ja Jeesus, joka yksin pelastaa kaikki. 

"Tuntevat olennot" pitää sisällään tietenkin muutkin kuin ihmiset: en usko kristilliseen käsitykseen ihmisestä "luomakunnan kruununa", jonka kuuluu hallita muita lajeja; ihminen on yksi laji muiden joukossa, eikä älykkyys ole ollut meille välttämättä eduksi - olemme käyttäneet sitä väärin. Luontonsa mukaisesti toimivat eläimet ovat jopa puhtaammin sitä mitä ovat ja lähempänä alkuperäistä tarkoitustaan. Olenkin kääntänyt käsitteen "sentient beings" tunteviksi olennoiksi, "älyllisen" tai "tietoisen" asemasta, ja se on ymmärtääkseni oikea tulkinta. Usein käytetään muotoa "kaikki olennot": olen suomentanut oman versioni Nichiren Shu-koulukunnan käyttämästä englanninkielisestä käännöksestä. Ihminen on myös suurin syy muiden olentojen kärsimykseen, joten ihmisestä täytyy lähteä niiden vapauttaminen kärsimyksestä. 

On myös selvää, että kun toistelet itsellesi negatiivisia lauseita, niin kuin tein pimeän jaksoni aikana, niistä tulee painolastia joka vetää sinua alas maahan. Päinvastaiset ajatukset, valoisat ja kevyet, kohottavat, kuten sen jälkeen taas saatoin tuntea. Siinä mielessä affirmaatiot, joita käytin varsinkin 1990-luvulla, ovat ihan järkeviä. 

Suurten oivallusten vuosi

Muita suuria oivalluksia kuluneena vuonna itseäni koskien... Vuosien ajan olen ajoittain kärsinyt jonkinasteisesta "luulosairaudesta"; aina välillä on jotain vaihtelevia, epämääräisiä ja ohimeneviä tuntemuksia ja olotiloja, jotka saavat mielikuvitukseni laukkaamaan. Se alkaa pienestä, hiljaa hiipien. Alan tarkkailla itseäni ja kierre on valmis. Tyypillisesti sen täytyy olla mielestäni jokin vakava sairaus, joka johtaa kuolemaan. Huvitin kerran ystävääni kertomalla, että minulla oli ollut sydänpussin tulehdus, keuhkokuume ja suolistosyöpä. En muista mitä silloin olin tuntevinani, mutta ilmeisesti monia eri asioita. Vitsailin asialla, mutta kun tila on päällä siitä on leikki kaukana! Se aiheuttaa ahdistusta ja stressi nostaa myös verenpainettani silloin kun se huipentuu pahimmilleen (mistä saattaa seurata ajatus, että nyt saan vielä aivoinfarktinkin). Kun pääsen irti siitä, kaikki on taas hyvin ja minä voin hyvin. 

Minä tiedän että mieleni tekee tämän minulle. Syksyllä ensimmäistä kertaa ikinä soitin työterveyteen luulotellusta sairausepäilystäni ja varasin ajan. Seuraavana päivänä kaduin sitä, häpesin itseäni ja peruin ajan: minähän vain kuvittelin eikä minulla ollut mitään konkreettista vaivaa. Työni olen pystynyt hoitamaan normaalisti ja muutenkin elämä sujuu, se ei alenna toimintakykyäni. Sanoisin jopa, että töissä voi olla helpompaa koska minulla on tehtävä suoritettavana, enkä ehdi niin paljon keskittyä itseeni. Lienee ironista, että olen tässäkin tapauksessa diagnosoinut itse itseni, kun silmiini osui juttu OCD:stä. Minulla ei ole pakko-oireita, vain pakkoajatuksia. Tiedän kyllä ettei se ole todellista. Tähän asti olen pitänyt näitä satunnaisia episodeja yksittäisinä, erillisinä tapauksina, enkä ole tajunnut niiden jatkuvuutta, saati sitä että minulla on tässä ihan oikea ongelma. Kun se on ohi, se tuntuu etäiseltä ja on helppo ajatella että eihän tässä mitään... kunnes jälleen. 

Kaikki tuntuu juontavan juurensa sydänleikkaukseeni 2019. Ihmettelin itsekin miten helposti tunnuin selviävän siitä psykologisesti: kohtasin vain tyynesti olosuhteet joille en mitään voinut, ja olin ylpeä itsestäni kun ajattelin positiivisesti ja noudatin kaikkia ohjeita. Silti minä jouduin henkisesti valmistautumaan siihen etten ehkä enää herää. Olen vain painanut kaiken sen johonkin syvälle sisimpääni. Tänäkään päivänä en pysty ajattelemaan asiaa ilman että silmäni kostuvat, enkä pääse ajatuksessa sen pidemmälle. Se on selvästi vaikuttanut minuun syvemmin kuin luulinkaan. Mielialalääkkeitä en enää ikinä haluaisi käyttää - haitat olivat liian suuret kun aikoinaan kymmenen vuotta niitä käytin - ja terapia lukemani perusteella onkin tehokkaampaa... joskin olen lukenut että nykyään on uusi lääkeryhmä, joka ei turruta tunteita. Mutta minulla jos kenellä on kaikki työkalut tämän voittamiseen, esim. meditaatio, varsinkin kun se on sittenkin sen verran lievää ettei haittaa normaalia elämistä, se vain hallitsee ajatuksiani aikansa. Joten minun täytyy hallita ajatuksiani. Se vain ei ole niin helppoa. 

Kokeilen apteekissa ilman reseptiä myytävää mieltä rauhoittavaa, stressiä lievittävää rohdosvalmistetta. Lisäksi otin käyttööni omasta kivivalikoimastani ametistikiteen, jota kannan mukanani: sen sanotaan lievittävän stressiä ja ahdistusta, tuovan tasapainoa ja harmoniaa... mutta kivien vaikutus on ilman muuta uskon asia, joten pelkästään sen varaan ei kannata jättäytyä. Tilasin myös eteeristä Ravintsara-öljyä: en ollut ennen kuullutkaan siitä, mutta se on todella monikäyttöinen - sopii sekä flunssaan että ahdistukseen! 

Lopulta hengenahdistus - taas yksi uusi oire - sai minut menemään työterveyteen, ensin terveydenhoitajalle, joka laittoi minut lääkärille, joka kuunteli sydäntäni ja keuhkojani, eikä havainnut mitään poikkeavaa. Minulla oli todennäköisesti psykosomaattisia oireita. Myöhemmin tunnistin "hengenahdistukseni" johtuvan siitä että palleani oli kireä, jännittynyt. 

Minulle varattiin aika terveystarkastukseen, ja sittemmin myös työterveyspsykologille. Pelkästään se, että sanoin ensimmäisen kerran ääneen terveydenhoidon ammattilaiselle mitä epäilen, helpotti oloani sillä hetkellä. Minulla oli erityisen stressaava työviikko, joka selvästi pahensi ahdistustani. Tänä syksynä oireiluni tuntuu olleen tiheämpää ja pahempaa - tunsin käyväni henkisen sietokykyni äärirajoilla - ja luulen, että sillä voi olla paljonkin tekemistä sen kanssa että syyskuun alussa menetin ilmaisen kuntosalin, jossa olin käynyt vuosia pari kertaa viikossa: talomme myytiin kiinteistösijoitusyhtiölle - tieto siitä tuli täysin yllättäen - eikä se ole samassa talossa, joten se ei enää kuulu meille. Vaikka yritän jumpata kotona, ei se ole ihan sama asia; tunnen oloni heikoksi. Mieleni pysyi ehkä paremmin kurissa kun salilla käynti maadoitti minua ja olin enemmän kehossani. Vuoden vaihteessa käytin hyväkseni edullisen liittymistarjouksen kaupalliselle salille: nyt myös saisin kaipaamaani ohjausta; tähän asti en ole tiennyt mitä teen, olen vain poiminut sekalaisia treenivinkkejä YouTubesta. Päämääräni ei ole enempää kuin voida hyvin ja jaksaa paremmin. 

Psykologi selitti miten tällainen pakkoajatus toimii: ensin on jokin ruumiillinen tuntemus, kuten sydäntuntemus, sitten tulee ajatus, kuten "onko tämä jotain vakavaa?", siitä seuraa ahdistusta ja pelkoa, sitten kehollisia tuntemuksia, kuten hengenahdistukseni, sekä toimintaa, esim. pulssin tunnustelua, verenpaineen mittailua, oireiden googlailua... Pitäisi nimenomaan vaikuttaa tuohon ensimmäiseen ajatukseen ja vakuuttaa itselleen että kaikki on hyvin. Eikä minun kannata peittää oireiluani, vaan puhua siitä läheisilleni. 

Facebookissa vastaan tullut buddhalainen tarina: 

Nuori nainen kysyi kerran munkilta: "Mestari, kuinka voin päästää irti ahdistuksestani?"

Munkki hymyili ja sanoi: "Siitä hetkestä kun heräät, maailma syytää tuhansia asioita mieleesi - huolia, vertailuja, jossitteluja, määräaikoja, mielipiteitä ja pelkoja. Ja sinun mielesi, uskollisena tarkoitukselleen, yrittää suojella sinua kuvittelemalla kaikki mahdolliset lopputulemat. Mutta tehdessään niin, se vangitsee sinut loputtomaan huolen kierteeseen - alat nähdä vaaran harmittomissa paikoissa, uhkia rauhallisissa hetkissä, ja ongelmia asioissa jotka eivät ole edes tapahtuneet."

Nainen kuunteli hiljaa, silmät heijastaen myrskyä jonka hän tunsi sisällään. Munkki jatkoi:

"Päästääksesi irti ahdistuksesta, sinun täytyy palata läsnäolevaan hetkeen. Hengitä syvään... huomaa lintujen laulu, tuulen suhina, hengityksesi rytmi. Joka kerta kun mielesi ryntää kohti pelkoa, lempeästi ohjaa se takaisin nykyhetkeen - tämä hengitys, tämä sydämenlyönti, tämä hetki."

Hän hymyili ja lisäsi pehmeästi:

"Ymmärrätkö, ahdistuksesi elää mielessäsi - mutta rauha elää nykyhetkessä. Mitä enemmän harjoitat läsnäoloa tässä, sitä vähemmän valtaa noilla ahdistavilla ajatuksilla on sinuun."

Nuori nainen kumarsi ja sanoi: 

"Joten rauha ei ollut koskaan jotain mitä etsiä... se oli jotain johon palata." 

Tämä on ollut suurten oivallusten vuosi, kuin kulminaatiopiste useille vanhoille asioille. Marraskuussa tuli kymmenen vuotta avopuolisoni kuolemasta. Näin pitkästä aikaa unta, jossa olin hänen seurassaan. Se on toistunut usein vuosien myötä, erityisesti ensimmäisen vuoden aikana hänen kuolemansa jälkeen. Yleensä en ole saanut siinä kerrottua hänelle että en halua olla enää hänen kanssaan, koska minulla on toinen. Edellisen kerran toissa vuonna siitä oli tullut ahdistava painajainen, ja tuolloin erityisesti käsittelin negatiivisia tunteitani häntä kohtaan. Vuosi sitten totesin että minulla ei ollut mitään sanottavaa hänen kuolinpäivänään Facebook-muistoryhmässä, ei positiivista eikä negatiivista, ja niin oli hyvä. 

Tällä kertaa uni oli hiukan erilainen: se ei ollut niin selkeä ja erottuva kuin ennen, ja jossain vaiheessa se muuttui joksikin muuksi kuten unet usein tekevät, ja sekin oli minusta merkillepantavaa; siinä ei enää tuntunut olevan mitään erityistä, se lähes hukkui muiden unien joukkoon. 

Nyt aloin kertoa edesmenneelle puolisolleni nykyisestä kumppanistani, ja hän taisi vain kuunnella tyynesti. Muuan kaverini sanoisi että todella kohtasin hänet astraaliruumiissani, mutta joskus unet ovat "vain" unia - alitajunnan työskentely on tarpeeksi mielenkiintoista ilman esoteerisia teorioitakin, ja tässä oli nähtävissä psykologista kehitystä. Jotain on todella tapahtunut suhteessani edesmenneeseen avopuolisooni. 

Niin ikään, kirjoittaessani tähän blogiin muistelmiani vanhoista päiväkirjoistani sarjassa Ecce Ego, kohtasin myös uudelleen menneisyyteni Lectorium Rosicrucianumin oppilaana, mikä herätti yhä vieläkin monia ajatuksia ja tuntemuksia. Olen koonnut niitä mm. kirjoitukseeni Minun tieni. 

Hankala suhteeni vanhaan kaveriini, josta olen paljon kirjoittanut vuosien varrella, lienee nyt myös tullut jonkinlaiseen ratkaisuun. Julkaisin tästä postauksen vain muutama päivä ennen tätä: Hallitsija ja Haaveilija. 

Elämäni palaset tuntuvat loksahtelevan paikoilleen täydellisesti, niin kuin aina. 

Buddhalaisuutta ja pakanuutta

Syyskuussa kävin itsekseni Helsingissä Triratnan buddhalaisen keskuksen järjestämässä sateenkaarisanghan kokoontumisessa, josta kirjoitan erillisessä julkaisussa ja pohdin laajemminkin buddhalaisuuttani. Kokemus oli positiivinen ja varmasti saa jatkoa, mutta se myös syvensi ja vahvisti varmuuttani omasta tiestäni: kun luin mitä merkitsisi tulla läheisempään yhteyteen Triratnan kanssa -  "tämä tarkoittaa alustavaa sitoutumista buddhalaisuuteen, buddhalaisen polun harjoittamiseen siten kuin sitä opetetaan perinteessämme, sekä Triratna-yhteisöön harjoituksen pääasiallisena kontekstina" - se ei käy minulle. Sain ehkä juuri tästä virikkeen muokata taas kerran Gongyoni hiljaisia rukouksia [ks. sivu Harjoitus], eritoten turvautumista kolmeen jalokiveen, niin että niissä korostuu nichireniläinen ymmärrys asiasta (Nichiren Shu-koulukunnan tulkinta erityisesti, koska hyväksyn sen täydellisesti).  Kaikki oli jo olemassa, yhdistelin vain lauseita uudella tavalla. Niin ikään palinkieliset säkeet pidän mukana, kuten olen pitänyt siitä saakka kun osallistuin virtuaaliseen turvautumisseremoniaan 2020.

Buddham Saranam Gacchami. Kunnia olkoon Ikuiselle Sakyamuni Buddhalle, alkuperäiselle opettajallemme. Pyrin ilmentämään synnynnäistä valaistumistani.

Dhammam Saranam Gacchami. Kunnia olkoon Ihmeellisen Dharman Lootuksen kukan sutralle.  Toteutan Buddhan viisautta - avaraa kuin meri.

Sangham Saranam Gacchami. Kunnia olkoon Suurelle Bodhisattvalle, Nichiren Shoninille, joka laati perustuksen buddhalaisuudellemme. Maan bodhisattvana osoitan kunnioitusta kaikille ihmisille tulevina Buddhina. 

Sangha voi olla yhtä aikaa eri asioita: Triratnan sateenkaarisangha voi olla yksi, hyvin konkreettinen ihmisten kokoontuminen; kokemukseni Nichirenin alkuun panemasta harjoituksesta, joka yhdistää minut tähän tiettyyn traditioon, on toinen, ja tavallaan vahvempi kokemus, vaikka en kuulu mihinkään yhteisöön tai käy missään ryhmässä.   

Loppuvuodesta saimme koko taloa koskevan yleisen muistutuksen hiljaisuudesta kello 22 - 06 välillä, ja koska teen iltatyötä ja olen kotona vasta 22.30, päätin että minun pitää huomioida se paremmin ilta-Gongyossani. Tietenkin olen yrittänyt olla mahdollisimman hiljainen joka tapauksessa, mutta nyt esim. toistan mantraa illalla vain mielessäni - sisäänhengityksellä Namu, uloshengityksellä Myoho Renge Kyo. Ääneen lausuessani vedän ensin henkeä sisään sierainten kautta ja uloshengityksen myötä lausun koko mantran; en siis tee sitä nykyään Soka Gakkain tapaan mahdollisimman nopeassa rytmissä - tämä tuntuu luonnollisemmalta, sanoisin jopa meditatiivisemmalta. Inspiraation tähän sain seuraavasta Rissho Kosei  Kai'n - jälleen yksi Nichiren-buddhalaisuuden koulukunta - jäsenen videosta, How to chant "Namu Myoho Renge Kyo" SLOWLY: 

 Eihän se ole aivan sama asia toistaa mantraa vain mielessään, mutta kuitenkin täysin hyväksyttävää. Omaan harjoitukseen ei voi suhtautua niin itsekkäästi, että ei välitä onko se häiriöksi muille, tai ei voi olla niin dogmaattinen, ettei pysty yhtään joustamaan tarpeen vaatiessa. On hyvä joutua miettimään omaa harjoitustaan, ja hyvä huomata sen olevan niin tärkeä että ei sitä voi kokonaan väliinkään jättää. 

Lootussutraa ei oikein voi resitoida pelkästään mielessään, joten sen sijaan luen kappaleet itsekseni suomeksi; silloin se toimii eri tavalla, enemmän ymmärryksen kautta. 

Sain viimeinkin käsiini Mitra Härkösen ja Johannes Cairnsin toimittaman kirjan, Buddhalaisuus Suomessa (Suomen itämainen seura 2023). Oli todella kiinnostavaa lukea buddhalaisuuden historiasta maassamme. Myös Triratnan historia käydään läpi kirjassa. Sangharakshitan tapausta, johon olen viitannut aikaisemmassa julkaisussa, sivutaan lyhyesti: "Emäjärjestö joutui laajempaan myllerrykseen Guardian-lehden julkaistua vuonna 1997 paljastusartikkelin Sangharakshitan seksisuhteista yhteisön miespuolisten jäsenten kanssa 1970- ja 1980-luvulla. Suomen yhteisöä mediaryöpytys ei kuitenkaan hetkauttanut, koska Sangharakshitan toiminnan oli koettu olevan yhteisössä avointa toisin kuin joidenkin zen- ja tiibetinbuddhalaisten yhteisöjen seksiskandaalitapauksissa". 

Oman tietopakettinsa kirjassa saa tietenkin myös Soka Gakkai International Suomi: ensimmäinen kokoontuminen on järjestetty huhtikuussa 1975. Lisäksi on mielenkiintoista lukea etnisistä buddhalaisista yhteisöistä Suomessa. Voisi olla mielenkiintoista käydä jossain luostarissa. Ainakin Vesak-juhla pitäisi kerran kokea. 

Suomalaistenkin harjoittajien keskuudessa suosituimmat suuntaukset ovat tiibetinbuddhalaisuus ja zen, ja ensinmainitun yhteydessä kirjassa kerrotaan seuraavaa:

Suomessa on tällä hetkellä parikymmentä tiibetinbuddhalaista ryhmää, ja jokainen ryhmä ja ryhmän jäsen tulkitsee ja harjoittaa tiibetinbuddhalaisuutta omalla tavallaan. Tiibetinbuddhalaisesta harjoituksesta, saati elämäntavasta on siksi vaikea tarjota yleispätevää kuvausta. Toiset meditoivat ja resitoivat mantroja ja rukouksia päivittäin, toiset sitoutuvat vain minimaaliseen harjoitukseen ja pyrkivät panemaan buddhalaisia opetuksia käytäntöön jokapäiväisessä elämässään. Toisilla on tiivis ja läheinen suhde oman opettajansa kanssa; toiset eivät vielä ole löytäneet omaa gurua, mutta kuuntelevat mielellään erilaisia - sekä tiibetiläisiä että länsimaalaisia - opettajia. Toiset tiibetinbuddhalaiset ovat kasvissyöjiä tai vegaaneja; toiset syövät useimpien tiibetiläisten tapaan eläinkunnan tuotteita. Toiset ottavat noudatettavakseen valan, joka kieltää heitä juomasta pisaraakaan alkoholia siinä missä toiset nauttivat alkoholista yhdessä yhteisönsä jäsenten kanssa. Jopa buddhalaiset opetukset ja perussanasto voivat vaihdella traditiosta ja ryhmästä toiseen. 

Ryhmien ja opettajien välillä on lisäksi suuria eroja siinä, mitä opetuksissa korostetaan ja kuinka paljon tiibetinbuddhalaista kulttuuria harjoitukseen on omaksuttu. Toiset ryhmät ovat erityisen perinteisiä. Perinteisyys voi näkyä paitsi opetuksissa myös fyysisten ja materiaalisten uskonnon elementtien keskeisyydessä ja kulttuuristen uskomusten ja näkemysten omaksumisessa buddhalaisten peruskäsitteiden ohella. Rukoukset resitoidaan monissa ryhmissä tiibetiksi, vaikka valtaosa harjoittajista ei varsinaisesti osaa tiibetiä. Opettajille osoitetaan kunnioitusta täyskumarruksin. Lisäksi joissakin ryhmissä pukeudutaan opetustilaisuuksiin ja seremonioihin perinteisiin tiibetiläisiin asuihin. Pyrkimys luoda perinteinen tiibetiläinen kulttuurinen ilmapiiri ei kuitenkaan ole niinkään seurausta etnisten tiibetiläisten läsnäolosta kuin oman opettajan, omaksuttujen tarinoiden ja Tiibetin mediakuvan inspiroimaa. Toisissa ryhmissä sen sijaan painotetaan ulkoisia aspekteja enemmän jokapäiväistä eettistä toimintaa, ja dharmakeskukset voivatkin näyttää melko sekulaareilta tiloilta. Erilaisia sääntöjä, tapoja ja opillisia eroja pidetään tarkoituksellisina, sillä jokaiselle yksilölle ajatellaan löytyvän juuri hänelle sopiva lähestymistapa - onhan meistä buddhalaisuuden mukaan jokainen (myös karmaltaan) ainutlaatuinen entiteetti. 

Tiibetinbuddhalaisten oppien seuraamisen ja uskonnon harjoittamisen myötä harjoittajalle kehittyy joka tapauksessa uudenlainen identiteetti. Riippumatta siitä, onko harjoittaja tiukasti uskonnollinen tai pelkästään kiinnostunut buddhalaisuudesta, vajrayanan merkitykset ja oletukset heijastuvat monesti myös jokapäiväiseen elämään. Monet harjoittajista mainitsevatkin, että "buddhalaisina" he ovat eri ihmisiä kuin ennen. 

Tämä oli minusta yleisemminkin buddhalaisuutta koskien kiinnostava kohta, kertoen sen moninaisuudesta jo yhdenkin suuntauksen sisällä, saati sitten buddhalaisuuden koko laajalla kentällä. 

Täydensin kirjan avulla tämän blogin sivun Opillisia peruskäsitteitä kohtaa Etiikka; viisi ohjetta, koskien Japanin buddhalaisuuden erityispiirteitä mitä tulee munkkeuteen ja etiikkaan. 

Tänä vuonna viimeinkin halusin toteuttaa pitkään puhutun reissun Pakanafestareille Espoon Dipolissa lokakuussa. Samana viikonloppuna oli myös Hengen ja Tiedon messut, mutta minusta tuntuu että ne tuli perusteellisesti nähtyä ja koettua jo 1990-luvulla, ja myöhemmässä vaiheessa ne järjestettiin joskus myös Tampereella - viimeisen kerran 2017 - missä kävin ainakin 2013; muistan, että silloinkin kävelin ympäriinsä miettien että tämä edustaa minulle jo mennyttä elämänvaihetta. Tosin siitäkin elämänvaiheesta olen säilyttänyt arvokkaaksi kokemiani asioita näihin päiviin asti. Toki New Age ja pakanuus menevät nykyään osin limittäin - esim. kiviä ja kristalleja löydät kaikkialta. 

Varasin minulle ja puolisolleni hotellin Helsingin keskustassa hyvissä ajoin, vaikka menimme itse tapahtumaan ainoastaan sunnuntaina, mutta jälkeenpäin ajatellen ahnehdin liikaa aikaa. Sunnuntaina jouduimme odottelemaan iltajunaa jouten, aikaa tappaen. Mahdollisesti seuraavalla kerralla riittää päivämatka, vaikka lauantaina. Tuntui melkein kuin olisi ollut töissä koko viikonlopun; kyllä silloin haluaisi ehtiä myös vain lojua kotisohvalla katsomassa televisiota. 

Uhrilehdon laatikkoon sai kirjoittaa lapulle mitä haluaa jättää taakseen, myöhemmin poltettavaksi.

Olimme enemmänkin vain haistelemassa tunnelmaa kuin shoppailemassa, vaikka jotain pientä lähtikin mukaan. Itselleni ostin kaksi The Satanic Templen kuusi-kuusi-kuusi kangasmerkkiä lempihuppareihini laitettavaksi. Se on hyvin nokkela ja perisuomalainen koodi (siis kolme kuusta kuvattuna, jos et tiedä).  En pidä raamattua minkäänlaisena auktoriteettina enkä jumalallisesti inspiroituna, mutta tänäkin päivänä minusta järkevin lukemani tulkinta "pedon luvusta" 666 on Max Heindelin numerologinen avain, joka löytyy vanhan blogini kirjoituksesta "paha": se riisuu siitä kaiken pahaenteisyyden ja mystifioinnin. Lyhyesti: 6+6+6=18, 1+8=9; 9 on ihmiskunnan luku (kirjoitukseni selittää myös miksi näin), ihminen itse on kaiken pahan alku ja syy: pedon merkki otsalla on pahat ajatuksemme, ja pedon merkki kädessä pahat tekomme. 

Tunnelma tiivistyi minun mielessäni parhaiten bändiin, joka soitti festareilla sunnuntaina: Inkar. 

Nostalgiaa, ystävyyttä ja luonnon rauhaa

Kesälomallani heinäkuussa meni taas alussa muutama päivä, ennen kuin mieleni asettui "lomamoodiin", niin sanoakseni. Mutta lopulta loma teki tehtävänsä. Pääsin irti henkisesti arkirutiinin kuristavasta otteesta ja löysin iloa ja keveyttä, jota en halua kadottaa; sitä täytyy yrittää pitää yllä myös arjessa. Ennen lomaa toistin robottimaisesti velvollisuuteni, ja vapaa-ajankin suoritin yhtälailla rutiinilla. Lomalla ostin mm. kirppikseltä tuikkulyhdyn, ja sain iloa sen sytyttämisestä ja katselemisesta - sitä tunnetta en halua kadottaa: en halua kadota turruttavaan rutiiniin! 

Ensimmäisenä työpäivänä matkalla töihin katselin bussissa ihmisiä ja mietin, että meitä on monenlaisia ja se on hyvä; töissä tervehdin ihmistä, jonka kanssa emme yleensä ole tervehtineet, ja menin melkein hämilleni. Koko ajan odotin (ja pelkäsin), että koska tämä menee ohi. 

Kesälomaan mahtui myös nostalgiaa. Lainasin kirjastosta pari dvd'tä, yhden kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, Stand by Me, sekä ehkä parhaimman tv-sarjan ikinä, Mennyt maailma. Jälkimmäiseen viittaan muistelmissani YouTube-videon kera, Ecce Ego I, ja elokuvaan osassa IV. Olen toki myös lukenut sekä Stephen Kingin novellin, että Evelyn Waugh'n romaanin (jonka myös omistan: pitääkin lukea se taas uudestaan!). Löysin ilokseni netistä sarjan mahtipontisen kartanon, tai itse asiassa linnan, joka on oikeasti Castle Howard. (Olen nähnyt myös myöhemmän elokuvaversion, mutta se ei jättänyt mitään vaikutusta.)

Ystävyyden kuvaus minua kummassakin tapauksessa nuorena erityisesti puhutteli (sarjassa erityisesti kaksi ensimmäistä jaksoa; sen jälkeen Sebastianin alamäki käy ilmeiseksi). Se on tyypillistä monille vanhoille suosikkielokuvilleni. Aikoinaan kun näin sarjan, en edes rekisteröinyt miten suurta roolia katolisuus näyttelee tarinassa; tänä päivänä se on aivan ilmeistä.

Olen minä sellaista ystävyyttä saanut kokeakin, mutta kuten käy Charlesin ja Sebastianin, polut erkanivat. Tarvitsisin uusia ihmisiä tuomaan elämääni uusia raikkaita tuulia.  Tunnen myös ihmisiä, joita ympäröi hyvin raskas ja pysähtynyt energia, jolla on latistava vaikutus muihin, tai ainakin minuun.  

- Niin tai näin: Menneen maailman innoittamana tekee mieleni juoda enemmän samppanjaa! 

Tähän tuli otollinen tilaisuus syksyllä, kun hyvä ystävämme muutti uuteen asuntoon. Jo heti uutisen kuultuani oli selvää, että vien pullon aitoa samppanjaa - siihen olin pitkään kaivannut aihetta - ja samppanjalasit, sekä suoritamme yhdessä kodin siunauksen. Koska ystävämme opiskelee hepreaa, kaivoin kellarista vanhan juutalaismallisen rukousviittani, joka on tilattu amerikkalaisesta kristillisestä verkkokaupasta, ja johon on kirjoitettu Isä meidän-rukouksen alkusanat englanniksi ja hepreaksi. Käytin sitä muinoin ollessani kristitty, ja alkaessani yhä enemmän harjoittaa hartautta omin päin, omalla tavallani, toimien pappina itselleni, mikä huipentui siihen kun nautin ehtoollistakin itsekseni; samasta kaupasta tilasin pikari- ja lautassetin tätä varten, juutalaista mallia nekin. 

Nyt ostin ystävällemme loitsukynttilän onnellisuutta ja iloa varten, vein suitsuketikun, itse siunattua vihkivettä, ja soivan kulhon. Vanhassa postauksessa kerron kotona suorittamastani vastaavasta rituaalista (jonka toistin kesälomani viimeisenä päivänä, puhdistaakseni kodin energiat, samalla kun puhdistin ja latasin kodin suojaukseen käyttämäni kivet). Ostin ison ametistikiteen ystävällemme joululahjaksi, sillä hänkin pitää kivistä. Luonnollisesti puhdistin ja siunasin sen asianmukaisesti. 

Kesälomalla yövyimme Tampereen Viikinsaaren Nolla-mökissä, kuten viime kesänä, ja mainittu ystävämme kävi myös paikalla; grillasimme makkaraa, istuimme terassilla. Tällä kertaa reissumme oli todella hyvin ajoitettu: viimeinen laiva lähti sunnuntaina jo 18.30, ja me olimme ainoat yöpyjät (mökkejä on viisi)! Puhelimet saivat enimmäkseen pysyä mökissä, ja nautimme luonnon rauhasta. 

Viikinsaaren metsää

Pikkupanda ensimmäisellä
Ähtärin matkallamme 2018

Kuluneena vuonna pitkästä aikaa - kolme vuotta oli välissä - päätimme käydä myös Ähtärin eläinpuistossa ja Tuurissa, viettäen yhden yön leirintäalueen mökissä, ja vuokraten auton matkaa varten. Vuokra-autona minulla oli nyt ensi kertaa käytössä automaattivaihteinen itselataava hybridi, ja ajokokemus oli suorastaan upea, ilman kytkimen ja vaihdekepin kanssa pelaamista, ja monen sadan kilometrin jälkeen kun tankkasin auton ennen palautusta, paljonko minulta meni rahaa? 20 euroa! 

Palkkasimme jopa kissanhoitajan käymään kotona illalla ja aamulla. Kolme vuotta tuntuu pitkältä, mutta ei se ajotaito noin vain katoa, vaikka vähän etukäteen hermostutti. Oli todella sääli kun pandat Lumi ja Pyry jouduttiin palauttamaan Kiinaan; toisaalta, ehdimme nähdä ne kai kolme kertaa, ja joka kerta ne joko söivät tai nukkuivat... Omat suosikkini ovatkin aina olleet pikkupandat: ne ovat niin suloisia! 

Edellisestä kerrasta oli sen verran aikaa, että sain hyviä ideoita siitä mitä seuraavalla kerralla voisi tehdä paremmin. 

Valitettavasti syksyllä kävi ilmeiseksi ettei seuraavaa kertaa ehkä tulekaan, kun saatiin uutinen eläinpuiston konkurssista. Surullista. Se on kuulunut elämääni aina: jo lapsena olen käynyt siellä sekä sukulaisten kanssa että koulun retkellä, ja päälle parikymppisenä 1990-luvulla kävin joka kesä pyöräillen, joskus jopa useamman kerran. 

Myöhemmin kerrottiin, että Vieraile ja välität-yhdistys ottaa huolehtiakseen eläimistä ja kerää sitä varten rahaa. Luonnollisesti haluan antaa oman pienen panokseni siihen. Tuen jo entuudestaan Kissojen katastrofiyhdistystä kuukausilahjoittajana. Haluan toki harjoittaa hyväntekeväisyyttä kykyjeni mukaan, eikä yksi ihminen voi auttaa koko maailmaa, joten on paras keskittyä johonkin jonka kokee henkilökohtaisesti tärkeäksi. 

Uuden vuoden yönä nostamani Tarotkortit menneelle vuodelle, tälle hetkelle uuden kynnyksellä, ja alkavalle vuodelle, olivat jälleen hämmästyttävän osuvat ja lupaavat hyvää. 

Että kaikki olennot kaikkialla ovat onnellisia

 En tiedä miten selkeä tästä kirjoituksesta tulee; minulla on useita ajatuksia, jotka tavallaan liittyvät toisiinsa, joten yritän yhdistää erilliset langanpätkät yhteen. Se, muodostuuko siitä "punainen lanka", jää lukijan päätettäväksi. Jos olisin jakanut kirjoituksen useaan julkaisuun, niistä olisi mielestäni tullut turhan lyhyitä, joten tässä on oikeastaan koottuna kaikki mitä olen ajatellut tai kokenut vähään aikaan. 

Mökki Viikinsaaressa.

Kesälomalla minulle tyypillisesti meni toista viikkoa ennen kuin lomailu lakkasi ahdistamasta: se on se vanha tuttu ilmiö, että kun muuten kaikki on elämässä todella hyvin, niin sitten kun yhtäkkiä on enemmän aikaa, alat helposti ylianalysoida itseäsi... masennuksen partaalle saakka. Ja toisaalta taas tuntuu siltä että voisin viettää koko kuukauden yksin hiljaisuudessa, näkemättä ketään, jos se vain olisi mahdollista - mutta saatan yliarvioida itseäni, ja ehkä se olisi aivan liian ekstriimiä jopa minulle. Niin suomalainen minäkin olen, että jo viikkokin maaseuden rauhassa tekisi varmasti hyvää. Lähimmäksi tätä pääsimme viimeisellä lomaviikollani, kun menimme puolisoni kanssa yhdeksi yöksi Tampereen Viikinsaareen mökkeilemään; mökit ovat aivan uusia, ja toimin hetken mielijohteesta: yhä kotikaupungissa, lähellä, mutta silti syrjässä. Vasta kun on viettänyt yön Viikinsaaressa, osaa toden teolla arvostaa sitä millainen keidas se on. Vain 3/5 mökeistä oli elokuun arkiviikolla varattuja, joten meitä oli vain viisi ihmistä koko saaressa yön yli. 

Edellisellä viikolla kävimme päiväkäynnillä Helsingissä, luonnontieteellisessä museossa, Kiasmassa ja tuomiokirkossa, joten tämä oli myös hyvää vastapainoa sille. 

Toisaalta minullakin on joskus myös tarve sosiaalistua ja tavata muitakin ihmisiä kuin puolisoani. Niin paljon kuin häntä rakastankin, oli ihan hyvä ajatus että lomamme olivat limittäin eivätkä täysin päällekkäin. Normaalissa arjessa elämänrytmimme sopivat yhteen täydellisesti; emme kyllästy toistemme naamoihin. Alkulomalla aloin kyllästyä itseeni, en häneen. Pakko todeta, että on ilo palata töihin ja vakiintuneeseen elämänrytmiini, vaikka lomallakin pidin kiinni tietyistä rutiineista, kuten nukkumaanmeno- ja ylösnousemisajoista. Nyt voin ainakin sanoa että tämä kuukauden loma todella tuntui pitkältä. 

En ole immuuni tässä ajassa vahvasti vaikuttavalle polarisaatiolle: valitsen puoleni ihan yhtä suurella kiihkolla kuin kuka tahansa, sekä yleisemmin nettikeskusteluja lukiessa (ja on suuri virhe edes lukea niitä, unohdan sen joskus, mutta ainakaan en osallistu niihin) että henkilökohtaisessa elämässä. Ja kärsin siitä itse eniten. 

Epäilen, että moni ei edes omalla kohdallaan tunnista mitä se merkitsee: et ilmaise vapaasti omia yksilöllisiä mielipiteitäsi ja puolusta kantaasi - olet vain reagoiva laumaeläin. Sen sijaan että seisoisit horjumatta omilla jaloillasi, olet kuin tuuliviiri. Sinua eletään. Päästät muut ihosi alle valitsemaan tunteesi. Se on jo suurta edistystä jos kykenee tajuamaan että olet osa ongelmaa. Vaikka tähän kirjoitukseen on koottu erilaisia aiheita, tuntuu että kaikki syyt ihmisille ilmentää vihaa, kaunaa, katkeruutta, eripuraa toisiaan kohtaan, ovat lopulta vain tekosyitä purkaa omaa sisintään, omaa pahaa oloaan. Ja mikä pätee muihin, pätee myös minuun. 

Koko maailma varautuu Donald Trumpin uudelleenvalintaan Yhdysvaltain presidentiksi. Ehkä hän toisella kertaa onnistuisi tekemään itsestään elinikäisen diktaattorin ihailemansa Putinin tavoin. Kerran kuitenkin oivalsin että myös minä löydän itsestäni samanlaisia piirteitä kuin hänellä on, vaikka pyrin kätkemään ne, jopa itseltäni. Antakaa minulle valtaa ja minusta tulee suuruudenhullu; suosisin ilman muuta niitä jotka ovat olevinaan samaa mieltä kanssani ja mielistelisivät minua, ja tuomitsisin ankarasti toisinajattelijat. Ja minä olisin tietysti aina omasta mielestäni oikeassa ja tekisin kaiken hyvää hyvyyttäni. Amerikkalaiset on helppo nähdä hölmöinä, vaikka varsin hyvin tiedän että on myös fiksuja amerikkalaisia. 

Suomen nykyinen oikeistohallitus ei ole mieleeni, mutta täytyy iloita siitä että ainakin meillä demokratia toimii. Yhdysvaltain kaksipuoluejärjestelmä ja epäsuora valintatapa näyttävät demokratian irvikuvalta verrattuna pohjoismaihin. Sipilän hallituksesta selvittiin hengissä, ja niin selvitään tästäkin. Seuraavissa vaaleissa vaaka kääntyy taas toiseen suuntaan, koska niin se vain menee... Politiikka vaatii kompromisseja, ja on mahdotonta olla kaikille mieliksi. 

Aina ei myöskään voi valita puolta: heristän kyllä sormea Israelin toimille, mutta kun vuosien varrella olen nähnyt dokumentteja vuoronperään kummastakin näkökulmasta, sekä israelilaisten että palestiinalaisten, olen aina kyennyt ymmärtämään molempia osapuolia, enkä voi sanoa että toinen on sataprosenttisesti väärässä. Ehkä kannan muodostamisen sijasta on parasta nousta tilanteen yläpuolelle, jotta näkee vapaasti molempiin suuntiin.  

Poliittisten mielipiteiden liiallisen esiintuomisen takia olen poistanut kavereita Facebookissa ilman sen suurempaa harkintaa - ja sitä en muista syistä tee kovin helposti, vaikka suurinta osaa "kavereistani" en edes oikeasti tunne - mutta erään kaverini jäädytin peräti kolme kertaa 30 vuorokaudeksi, ja aina "musiikillisten erimielisyyksien" vuoksi. Toisin sanoen, hän julisti liikaa omia mielipiteitään. Lopulta neljäs kerta toden sanoi ja poistin hänet kavereistani. On yksi asia julistaa omia mielipiteitään, mutta kokonaan toinen asia tulla kommentoimaan jotain mitä minä olen jakanut, että se on "paskaa". Minulla ei edes ollut suuria intohimoja kyseistä artistia kohtaan, ja toimin täysin neutraalissa mielentilassa, ihan periaatteesta. Mutta ehkä vain odotinkin tilaisuutta poistaa tuo ihminen, koska en itse asiassa koskaan erityisemmin pitänyt hänestä. Kyllä minullakin on omat ehdottomat suosikkini musiikin saralla, mutta en ole niin yksinkertainen että kuvittelisin oman makuni olevan absoluuttinen. Ehkä en pidä sinun mielimusiikistasi, mutta miksi haluaisin kertoa sen sinulle, vieläpä loukkaavalla tavalla. Tuntuu, että jotkut etsivät konfliktia tarkoituksella. Minusta sellainen ei palvele mitään tarkoitusta. 

Minun ykkössuosikkini on pari vuotta, heidän Euroviisuesiintymisestään saakka, ollut saksalainen Lord of the Lost. Bändi on oman määritelmänsä mukaan "genre fluid", ja onkin kuin kaikki kuuntelemani musiikkityylit olisivat samassa paketissa. Ei kai ihme, että en juuri muuta nykyään kuuntelekaan (eli lähinnä kuntosalilla kuulokkeilla pari kertaa viikossa). Kuten bändin nokkamies, Chris Harms, viime joulukuun Tampereen keikalla totesi, jotkut halveksivat heitä ja näitä ihmisiä varten he ovat tehneet tribuuttibiisin, Leave your hate in the comments: 

Viimeksi iloitsin siitä että Marilyn Manson on muutaman vuoden tauon jälkeen uuden levy-yhtiön listoilla, julkaissut uutta musiikkia ja lähtenyt kiertueelle. Itse olen myöhäisherännäinen hänen musiikilliselle neroudelleen. Minusta taide ja persoona täytyy erottaa toisistaan: mitä tahansa yksityiselämässä ja oikeussaleissa tapahtuukin, se ei vähennä henkilön lahjakkuutta ja saavutuksia. Miksi ne pitäisi mitätöidä, vaikka ei hyväksyisi kaikkia henkilön väitettyjä tekoja. Eikä kysymys ole kuitenkaan murhasta tai pedofiliasta. Ikään kuin henkilön elämä pitäisi tuhota; sehän olisi henkisesti kuin kuolemantuomio on fyysisesti, ja sitäkään en hyväksy. 

Taannoin eräs tuntemani ihminen, joka tekee eräänlaista henkistä hoitotyötä, avautui Facebookissa siitä miten negatiivisena hän koki eräät toisentyyppiset terapiat, mikä herätti myös paljon vastalauseita kommenttikentässä. Sillä ei ole väliä mitä mieltä minä olen kyseisistä terapioista, mutta olin salaa hyvin tyytyväinen: hän on niitä ihmisiä jotka aina näyttävät itsestään aurinkoisen puolen, kuten tuntuu olevan tapana joissain henkisissä piireissä, ellei kaikissa, ja nyt hän paljasti olevansa ihan yhtä inhimillinen kuin kuka tahansa ja kehtasi arvostella muiden "vääriä" valintoja. Joskus 1990-luvulla kun tutustuin kyseiseen ihmiseen, taisin ajatella että meistä voisi tulla ystäviä, mutta varsin pian huomasin että ei meillä ole riittävästi yhteistä. Jos joku vaikuttaa liian pyhältä ollakseen totta, hän todennäköisesti ei ole niin pyhä. 😇 Minä en välitä "täydellisistä" guruista ja pyhimyksistä; sellainen julkisivu herättää aina epäilyksen siitä mitä mahtaa olla pinnan alla. Minäkin olen nykyään mieluummin teeskentelemättä oma itseni, eli ajoittain hyvinkin v-mäinen.

En enää muista mitä suomalaista buddhalaista podcastia kuuntelin, mutta yhdessä sen jaksossa juontajat hämmästelivät julkitullutta "skandaalia" kun heidän traditionsa opettaja oli pettänyt vaimoaan prostituoitujen kanssa. Heidän oli ilmeisen vaikea ymmärtää että henkilö, jota he pitivät "valaistuneena", menettelee näin. Minä lähinnä hämmästelin heidän hämmästystään. Me olemme kaikki ennen kaikkea ihmisiä. Kun valaistuminen käsitetään kertakaikkisena ylimaallisena tapahtumana, joka tekee väitetystä kokijasta yli-ihmisen, totta kai odotukset häntä kohtaan ovat myös ylimitoitetut. 

Jopa Facebookin "Buddhalaisuus Suomessa"-ryhmässä esiintyi alkuvuodesta hyvin polemiikkia herättävää keskustelua yhden jäsenen toimesta. En siteeraa häntä aivan kirjaimellisesti, koska haluan pitää hänet nimettömänä, mutta hänen mukaansa länsimaissa on paljon elämänkatsomuksellisia buddhalaisia, jotka ovat esim. kirjoituksista omaksuneet Buddhan oppeja, ja he ovat aina ikään kuin risteyksessä, jossa yhdellä puolella on "mitä minä haluan", ja toisella puolella "buddhalaisuus kun minulle sopii." Nämä ihmiset eivät saavuta mitään. Tämä oli kai kirjoittajan ydinteesi. Lopuksi hän vielä totesi että totta kai eri mieltä voi olla - "omassa mentaalisessa kuplassaan": ovela tapa sanoa että väärässä olet kuitenkin, minä tiedän paremmin. Pari päivää myöhemmin tämä itse ilmeisesti hyvin valaistunut ihminen kritisoi lisää "lukutoukkia", jotka innostuvat opetuksesta eivätkä katso tarvitsevansa opettajaa tai linjaa. Loppuun hän liitti toivomuksen siitä että hänen kirjoituksensa selkeyttäisi buddhalaisuuden harjoittamista ryhmän lukutoukille. Joku kommentoi ettei buddhalaisuutta voi määritellä ulkoisin merkein, ja että ns. "linjat" ovat valtapeliä ja politiikkaa. Joku toinen totesi, että hänellä näyttää olevan vahva kutsumus selkiyttää oikean opin tieltä harhautuneille mitä on Tosi Buddhalaisuus.  

Tämä juuri kiteyttää oikein hyvin miksi minä pysyn itsenäisenä harjoittajana. Ja minä kirjaimellisesti harjoitan, päivittäin [katso sivu Harjoitus]. Lukea minun nimenomaan pitäisi enemmänkin - opiskelu on kuitenkin uskon ja harjoituksen ohella myös Nichiren Shoninin suositus. Nichiren-buddhalaisuuden piirissä, joka sekin pitää sisällään kymmeniä toisistaan paljonkin eroavia koulukuntia, etenkin Nichiren Shoshu-koulukunta on tunnettu äärimmäisen eksklusiivisesta opistaan, jonka mukaan juuri he edustavat todellista buddhalaisuutta.

Itse en yleensä halua koskea pitkällä tikullakaan tiettyyn aihepiiriin, koska ihmisiä lynkataan netissä jos he eivät hyväksy mukisematta ainoaa oikeaa (laajimmin levinnyttä) näkemystä. Tunnustan, että olen pitkään seurannut Samettia, joka on ns. detransitioitunut (piti itseään transmiehenä, kävi läpi peruuttamattomia fyysisiä transhoitoja, katui, ja nykyään on lesbonainen), ja on paljon käsitellyt kriittisesti nykyistä transaktivismia ja nk. "gender-ideologiaa", jotka hänen mukaansa eroavat paljon niistä ajoista jolloin hän itse ryhtyi prosessiin.  

Manse Pride-lippu

Hänen näkemyksensä vaikuttivat minuun alussa voimakkaasti. Ja kaiken uhallakin sanon että minusta hän vaikuttaa joka tapauksessa oikein mukavalta ihmiseltä, ja on yhä kiinnostavaa kuunnella hänen juttujaan... kun hän puhuu mistä tahansa muusta aiheesta! Enkä nyt sano etteikö hän saattaisi olla oikeassa joissain asioissa, mutta esim. tänä vuonna hän on paljon kritisoinut Pride-liikettä ja kertonut miten hän ei siedä enää edes perinteistä sateenkaarilippua. Se on hänen ongelmansa: en samaistu, joten en jaksa kuunnella. Minä osallistun Manse Prideen vuosittain - olen osallistunut Prideen Tampereella alusta asti, millä nimellä ja kenen toimesta sitä onkin järjestetty, eli vuodesta 2005. Helsingissä en ole koskaan käynyt Priden aikaan. Se on to-do-listalla, periaatteessa ainakin, mutta toisaalta sellainen väenpaljous ahdistaa jo ajatuksenakin. 

Joka vuosi saa lukea samat heteroiden typerät kommentit Pridesta: miten on niin vaikea ymmärtää, että Pridea tarvitaan tasan niin kauan kuin se herättää valtaväestössä vastalauseita. Sehän juuri kertoo että paljon on vieläkin tekemistä, varsinkin kun meidän aikanamme monin paikoin on otettu takapakkia vähemmistöjen oikeuksissa. Usein toistetun fraasin mukaan heteropride meillä on jokaikinen päivä. 

Surullisen kuuluisan television homoillan jälkeen 2010 minulla oli vaihe, jolloin en halunnut osallistua mihinkään toimintaan - olin kyllästynyt koko aiheeseen, enkä myöskään kannattanut tasa-arvoista avioliittolakia koska en osannut nähdä sitä tarpeellisena, rekisteröity parisuhde kun oli jo olemassa; tänä päivänä olen onnellisesti naimisissa. 

Pidän henkilökohtaisesti myös perinteisestä kuuden raidan sateenkaarilipusta - onhan jopa buddhalaisissa rukoushelmissäni mustien kivihelmien joukossa 2 x kuusi helmeä sateenkaarilipun väreissä (ks. kuva alla): uskonnollinen vakaumukseni on osa identiteettiäni, vaikka onkin vaihdellut elämäni aikana siinä missä seksuaalinen suuntautumiseni on pysynyt vakaana, joskin ymmärrykseni myös jälkimmäisestä on  tarkentunut ja saanut lisämääreitä viime vuosina. Nämäkin ovat vain persoonan rakennuspalikoita, eivät koko sen perustus. 

Seksuaalinen suuntautuminen on sitä mitä olet sisäsyntyisesti ja uskonto valitaan ympäröivästä maailmasta, joten paras valita sellainen vaihtoehto, joka tukee edellistä identiteettiä, eikä ole ristiriidassa sen kanssa. Ainahan se ei toki mene näin kivuttomasti, sen tiedän itsekin, mutta tasapainoa ja onnellisuutta et saavuta niin kauan kuin ristiriita on olemassa, ja vain toista näistä voi muuttaa: uskonnollista katsomusta. 

 Kritiikki, jota joskus esitetään näitä uusia, "progressiivisia" lippuja kohtaan, on mielestäni aiheellista: alkuperäisen lipun raidat kun eivät kuvaa tiettyjä ihmisryhmiä, vaan henkisiä ideoita: siihen lukeutuvat jo kaikki! Mutta jos on valittava, niin Manse Priden oma progressiivinen versio on ehdottomasti paras: siinä ainakaan raitakonseptia ei ole sotkettu muilla kuvioilla, jotka tekevät lopputuloksesta omituisen sekasotkun.  

Rukoushelmeni

Olen tuntenut vain muutaman transihmisen elämäni aikana, mutta eihän minulla juuri ole homokavereitakaan - tai kavereita ylipäänsä; en tunne juurikaan ihmisiä. Piste. Joka tapauksessa minä en tiedä mitään transkokemuksesta. Sitä ei voi verrata siihen että tajuaa olevansa homo. Väkisinkin tulee mieleen että olemme kaksi hyvin erilaista ihmisryhmää, jotka aika keinotekoisesti niputetaan yhteen. Mutta vaikka juuri Priden aikaan voi kokea tietynlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, en puhuisi myöskään "homoyhteisöstä"... minä en ainakaan koskaan ole sellaiseen kokenut kuuluvani. Seuraavaksi voisi tietysti kysyä, koenko kuuluvani ihmiskuntaan - tai haluanko kuulua... 

En epäile yhtään että transaktivistit voivat myös syyllistyä räikeisiin ylilyönteihin, kuten ketkä tahansa, ja jotkut heidän vaatimuksensa voivat olla kyseenalaisia toisin silmin katsottuna. Se ei silti suoranaisesti kosketa minua. Olen aikoinaan arvostellut sitä että heterot, joilla ei ole omakohtaista kosketuspintaa homoseksuaalisuuteen, kuvittelevat olevansa asiantuntijoita mututuntumalta. Kuitenkin me olemme mitä olemme, eikä meidän tarvitse muuttaa mitään itsessämme tunteaksemme olevamme oma itsemme (paitsi ehkä mielessämme, johtuen juuri ympäristön asenteista ja sisäistetystä homofobiasta). 

Sametti esitti jossain livestriimissään että ajatus syntymisestä "väärään kehoon" ei ole tieteellinen, vaan kuuluu uskontoon, koska se vaatii sen että on jokin joka syntyy kehoon. Henkilökohtaisesti en tietenkään voi sitä myöskään torjua juuri siitä syystä [ks. esim. QX Debatti aiheesta], joskin uudelleen syntymisen näkökulmasta ei niinkään keho ole väärä, vaan mieli ei vain ole sopeutunut siihen. Ja toisaalta jälleen... homoseksuaalisuus olisi tästä näkökulmasta - kuten itsekin aikoinaan esoteerisen kristinuskon kannalta olen esittänyt - samaa juurta, vain lievemmässä muodossa. [Katso myös käännökseni, Joe Perez: Homot ja Reinkarnaatio.] Eli kumpikin olisi yhtä luonnollinen osa ihmisyyttä. Siitä, miten tätä voi tulkita positiivisesti buddhalaisuuden kannalta, voit lukea kokoamastani kirjoituksesta, Buddhalaisuus ja HLBTQ-ihmiset. Kenties minun itsekin pitää vielä syvällisemmin paneutua tähän. 

Tästä ehkä huomaa kuinka yritän tasapainotella; mikään ei ole musta-valkoista... kaikki sateenkaaren sävyt löytyvät. Ja olen itse keskeneräinen, enkä tiedä kaikkea: opin ja kasvan yhä. Nämä ovat keskeneräisen ihmisen keskeneräisiä ajatuksia. 

Omaa elämääni tarkastellessani minun on pakko myöntää, että olen ollut erittäin altis muiden ihmisten vaikutukselle. 1990-luvulla päälle parikymppisenä minulla ei ollut mitään tarvetta hankkia seksikokemuksia saati saada parisuhdetta. Tänä päivänä tiedän että olin jo silloin demiseksuaali/harmaa-aseksuaali; siinä välillä liikun. Aiempi oivallukseni demiseksuaalisuudestani on vielä tarkentunut lisää. Harmaasta-aseksuaalista sanotaan Setan sivuilla: "saattaa tuntea kuuluvansa johonkin aseksuaalisuuden ja seksuaalisuuden välimaastoon. Esim. harmaa aseksuaali saattaa tuntea seksuaalista vetovoimaa, mutta niin harvoin tai vähän, ettei koe tarvetta toimia sen mukaan."  Silloinkin kun olen ollut kallellaan enemmän harmaan-aseksuaalisuuden puolelle, se EI tarkoita että ei pornoa, ei fantasioita, ei masturbointia, ei mitään (joskin myös se on minulle kenties keskivertoa helpompaa, päätellen siitä että jotkut pitävät sellaista vaikeana). Ainoastaan toinen ihminen ei ole siinä välttämätön, seksi ei ole niin tärkeää. Nuoruudessani näitä termejäkään ei ollut vielä olemassa, mutta ne ovat syntyneet ihmisten kokemuksesta ja tarpeesta pukea kokemus sanoiksi; kokemus, joka silti on lopulta hyvin yksilöllinen. 

 Se on myös aina asettanut minut erilleen "homoyhteisössä", eikä kyse ole moraalisesta kannasta. Elämäntapa, jossa harrastetaan runsaasti seksiä ventovieraiden ihmisten kanssa, ei vain ole minulle luontainen; se ei luonnistu minulta. Niinpä sellainen väkisinkin näyttäytyy minulle niin että näiden ihmisten täytyy olla alapäällään ajattelevia seksihulluja, mikä tietysti on hyvin alaspäinkatsova, tuomitseva näkemys, kun seksuaalisuus kuitenkin on erittäin henkilökohtaista aluetta johon ulkopuolisten ei pitäisi puuttua... niin kauan kuin kaikki tapahtuu täysi-ikäisten kesken ja perustuu suostumukseen eikä vahingoita tai loukkaa ketään asianosaista (tämä summaa myös buddhalaisen näkemyksen seksistä). Sitä paitsi on esitetty erinomainen argumentti sen puolesta, että tällainen käyttäytyminen on miehistä seksuaalisuutta: monet heteromiehet riemuiten käyttäytyisivät samoin, mutta heitä yleensä estää se että naiset harvemmin haluavat samaa. 

Jouduin 1990-luvun lopulla läheisiin tekemisiin erään vahvan persoonan kanssa ja ikään kuin taannuin henkisesti hänen tasolleen: seura teki kaltaisekseen ja hänen päämääristään tuli minun päämääriäni. Oikeastaan minä olin rakastunut häneen ja sain jonkinlaista vastakaikuakin, mutta se ei sopinut minun silloisiin uskomuksiini, joten vakuutin itselleni että siitä ei ollut kysymys. Ajauduin pian varsinaiseen suhteeseen vielä toisen ihmisen kanssa, mikä oli minulle hyvin ristiriitaista, koska se ei oikeastaan ollut minun tavoitteeni - se oli tuon ensimmäisen henkilön tavoite - ja paradoksaalisesti annoin sen tapahtua osittain siksi, että halusin irti tuosta edeltäneestä ihmisestä (oliko tämä selkeä lause?). Vaihdoin vain yhdestä vaikutuspiiristä toiseen. Tämä toinen ihminen halusi suhdetta kanssani, ja minä halusin olla mieliksi hänelle. Lopulta minun oli pakko uskotella itselleni että halusin sitä itsekin, koska en osannut lopettaa. Olen tuntenut jälkeenpäin jopa vihaa kumpaakin kohtaan, mutta eikö minun oikeastaan pitäisi vihata vain omaa heikkouttani? 

Se on kuitenkin vain elettyä elämää, josta olen oppinut paljon, ennen kaikkea itsestäni. Mitä voisi oppia jos aina vain torjuisi muut ihmiset luotaan. Luulet vain itsestäsi liikoja. Muistelen joskus kauan sitten lukeneeni kristittyjen erämaaisien sen suuntaisen ajatuksen, että ihmiskunnasta on helpompi pitää ja rukoilla kaikkien puolesta kun itse pysyy etäällä ja sivussa. Itseään vain ei voi paeta, minkä myös he kertomusten perusteella saivat kokea ja mitä yleensä kuvataan kamppailuna demoneita vastaan. Ehkä on tehokkaampaa buddhalaiseen tapaan ruokkia demoneitaan, ystävystyä niiden kanssa? 

Palaan aina välillä päivittäisen mantrameditaationi ohessa kahteen muuhun harjoitukseen eri buddhalaisista traditioista, tonglen ja metta. Silloinkin kun ne kohdistetaan muihin ihmisiin, ne muuntavat juurikin omaa mieltä, sillä mitään muuta et voi muuttaa kuin itseäsi, ja sitä kautta muuttuu kaikki: oma perspektiivi, asenne... kaikki. Toisin sanoen, jos tonglenia tehdessäni ajattelen vaikkapa Trumpia, jonka koen hyvin negatiivisena ihmisenä, niin itse asiassa minä muunnan omia negatiivisia tunteitani häntä kohtaan. 

Lomalla lisäsin päivittäistä meditaatioaikaani 15 minuuttia sisällyttääkseni nämä harjoitukset siihen. Esim. hengitän sisään mustana savuna vihaa ja negatiivisuutta, jotka ilmenevät maailmassamme monin tavoin, mm. tämän kirjoituksen teemoissa. Sitten lähetän valkoisena valona myötätuntoa, iloa. Lopuksi muistutan itseäni siitä että kaikki haluavat vain olla onnellisia, turvassa ja suojattuja, aivan kuten minä itsekin. Sehän on myös kristinuskon keskeisintä ydintä, jonka monet kristitytkin usein näyttävät mielellään unohtavan (nykyään kun puhun kristityistä, ajattelen ensimmäisenä Yhdysvaltain evankelikaalisia, mikä ei tietenkään ole koko totuus kristinuskosta): rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Opin joskus, että se ei tarkoita että kaikista täytyisi pitää, vaan se tarkoittaa persoonatonta hyvää tahtoa. 

Minulle toinen toimiva konsti lomallani on ollut yksinkertaisesti mennä yksin yökävelylle metsään läheiselle luonnonsuojelualueelle, kuntopolulle lammen ympäri. Olen kirjoittanut tästä ennenkin. Istun (tai jopa makaan, taivasta tuijotellen) jonkin aikaa suosikkipaikallani, rantakivellä, luonnon elementtien ympäröimänä. Tänä kesänä olen vieläpä saanut seurakseni lepakko-ystävän, joka liihottelee ympärillä hämärässä hyönteisiä metsästäen. Tämä on minimimäärä luontoyhteyttä, joka kaupunkilaisenkin on mahdollista tavoittaa. Sillä on erittäin rauhoittava ja parantava vaikutus. Teen siitä eräänlaisen pyhän rituaalin: tullessani kivelle piirrän siihen sormella Reikin voimasymbolin, lähtiessäni lausun hiljaa ääneen kolme Daimokua. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin niin ikään olen halannut  puita; kuin olisi tavannut vanhoja ystäviä! Puuthan ovat eläviä olentoja. Kuin paluu 1990-luvulle New Age-vaiheeseeni: vaikka monessa asiassa silloin menin liiallisuuksiin, ei sitä käy kiistäminen että oli siinä hyvääkin. Nykyään näen tämän kaiken enemmänkin pakanuuden ja magian kautta, jotka myös ovat osa minua. Näen magian ikään kuin harrastuksena, joka vaikuttaa todellisuuden pintarakenteeseen, missä ilmenevät vastakohdat; Buddhalaisuus on syvä vakaumus, joka ulottuu olevaisen ytimeen, missä kaikki on Yhtä. 

Vuosien jälkeen päätin myös kokeilla kukkatippoja itseni kehittämiseen. Olen käyttänyt aikaisemmin ainoastaan alkuperäisiä, englantilaisia Dr Bachin tippoja, mutta nyt halusin nimenomaan suomalaisia, ja koska en löytänyt Frantsilan kukkatippoja kivijalkamyymälästä, ostin kokeeksi Sysimaan kukkatippoja. Ei niistä haittaakaan ole koska kukkatipat eivät vaikuta fysiologisesti - niissä ei kemiallisesti ole mitään vaikuttavaa ainetta, vaan pelkästään kukkien "energia" on siirretty lähdeveteen. Siksi vaikutuskin on psyykkinen ja hienovarainen. Valmistusprosessissa käytetään neljää elementtiä, jotka ovat minulle muutenkin merkityksellisiä. Totta kai tätä voi nimittää "uskomushoidoksi", mutta olen menestyksellä hoitanut kukkatipoilla myös kissoja, ja otan ilomielin vastaan kaiken avun minkä voin saada. Mikä tahansa kokeilemistani keinoista sitten toimikin, tai ehkä ne kaikki yhdessä, pääsin joka tapauksessa yli ahdistuksestani, positiiviseen vireeseen. 

Myös kotona suoritin energeettisen puhdistuksen ja suojauksen. Siinä ei ole sinänsä mitään uutta; olen tehnyt vastaavan monessa asunnossa, nyt vain en enää näe sitä kristillisessä kontekstissa vaan pakanallisessa. Kävin huoneet läpi soivan kulhon kanssa, soittaen sitä jokaisessa huoneessa kaikkiin neljään pääilmansuuntaan; sitten kiersin joka huoneen ovella lausuen, Namu Myoho Renge Kyo, kolme kertaa, kumartaen. Pirskotin nurkkiin suolavettä, jonka olen joskus kauan sitten itse siunannut tarkoitukseen. Seuraavaksi kiersin huoneet savuavan suitsukkeen (Frankincense-pihkaa hiilellä astiassa: kunnon savu) kanssa. Piirsin ilmaan asunnon ulommaisten seinien, ulko-oven ja ikkunoiden kohdalle  tarkoitukseen vihkimälläni tikarilla Reikin voimasymbolin, jonka samalla visualisoin. Ohjelmoin ajatuksella ison vuorikiteen ja neljä pienempää mustaa turmaliinia puhdistamaan ja suojaamaan kotia negatiivisuudelta; puhdistin ne etukäteen kukkaruukun mullassa, vesikulhossa, parvekkeella ilmassa ja auringossa. Vuorikiteen ripustin roikkumaan tuikkulyhtyyn eteisen kattoon, mustat turmaliinit pussukoissa kodin neljään nurkkaan. 

Vuorikide ja
4 mustaa turmaliinia

Ja sitten on vielä vanha kaverini josta usein olen kirjoittanut, nimittäin vaikeuksistani hänen kanssaan. Olen kokenut tiettyä nostalgiaa muistellessani henkistä ryhmäämme, jossa usein olimme läsnä vain me kaksi. Hän on kertonut kokevansa samaa, mutta ilmeisesti aivan eri syistä. Pohdin tätä tarkemmin ja mietin, miksi olen asettanut hänet ikään kuin erityisasemaan pienen lähipiirini joukossa. Vastaus joka minulle kirkastui, ei ole erityisen mairitteleva kummallekaan: hän oli ainut ihminen joka mukautui kaikkiin päähänpistoihini, kuten että perustetaan ryhmä, jossa minä sanelen kaiken mitä tehdään. Toki hän koki hyvänä sen että käytimme tunnin vapaaseen keskusteluun, ja on yhä sanonut että olisi pitänyt silloin puhua joistain asioista, joista nykyään en välitä kuulla (ajatus, jota minun on hieman vaikea ymmärtää; miksi et, hitto vie, puhunut kun se oli ajankohtaista! KUKA hemmetti miettii tuollaista vielä yli kymmenen vuoden jälkeen!!!).

Jos ollaan aivan rehellisiä, tuo keskustelutunti taisi olla minun myönnytykseni muille, että he kokisivat tulevansa huomioiduiksi ja minä olisin siten "hyvä ihminen". Viime vuoden lopusta alkaen tapasimme aloitteestani säännöllisesti ensin kaksi kertaa, sitten kerran kuukaudessa, kunnes se lopahti minun puoleltani. Tajusin, että se mitä sitten yritinkin, ei vain toiminut: ei voi korjata sellaista mikä ei ole rikki. Se on vain elämää, luonnollista kehitystä: ihmiset muuttuvat, ihmissuhteet muuttuvat. Turha haikailla menneitä. Tänä päivänä meillä ei vain taida olla kovin paljon yhteistä. Muita kavereitani olen kauan tavannut kerran, pari, korkeintaan kolme kertaa vuodessa, ja se riittää meille aivan hyvin. 

Yhden tapaamisen aikana pystyin toden teolla avautumaan hänelle siitä miten olen kokenut meidän välimme, ja se oli minulle hyvin vapauttavaa. Yleensä pidän kaiken sisälläni. Paljon enemmänkin voisin sanoa, mutta vaikka minä koen sen vapauttavana, niin miten hän sen mahtaa kokea? Nytkin filtteröin omat ajatukseni ennen kuin sanoin ne ääneen, koska minun päässäni ne saattavat olla huomattavasti negatiivisempia. Hän ei kommentoinut mitään, vaikka olisin nimenomaan kaivannut avointa keskustelua aiheesta. Nyt kaikki pyörii sen ympärillä miltä minusta tuntuu. 

Nyt viimeksi kun tapasimme lomani lopussa, mieleeni jäivät päällimmäisenä hänen puheensa haisevista, kodittomista alkoholisteista, sekä se että hänen mielestään Trumpin kannattajat näyttävät vähän yksinkertaisilta (ulkoisesti). Kyllä minä saatan arvottaa ihmisiä yhtälailla, pinnallisin perustein, mutta jonkun toisen suusta kuultuna se pysäyttää ajattelemaan. Ei kaikki ehkä kuitenkaan ole ihan niin yksinkertaista.

No, minä puolestani taidan katsoa häntä vähän alaspäin, vaikka selvästikin peilaan häneen itseäni. Ennen kuin tällä kertaa erosimme, hän puhui siitä kun tapasimme ensimmäisen kerran 1990-luvulla, ja hän oli ilmeisesti kysynyt minulta mitä kristinusko minulle merkitsee, ja vastasin jotain Jeesuksen seuraamisesta. Se kuulemma teki häneen vaikutuksen. Minä taas en ollenkaan muista tuollaista, ja epäilen, että en ole itsekään tiennyt mitä tarkoitin - tai etten ylipäänsä tarkoittanut yhtään mitään. Todennäköisesti lainasin ajatuksen Pekka Ervastilta, jota paljon olin lukenut. Tuo vaikuttaa kuitenkin samanlaiselta tyhjältä fraasilta, mitä kristityt muutenkin viljelevät. Itse olin tuolloin vielä toinen jalka Lectorium Rosicrucianumissa, josta tein kipeää erotyötä johtuen parisuhteestani toisen miehen kanssa, jollaista ei pidetty suotavana, ja toinen jalka jo Kristiyhteisössä, jossa aluperin tapasin kaverini, ja jota tutkin mahdollisena uutena hengellisenä kotina, kuten siitä sitten tulikin yli kymmeneksi vuodeksi. Jälleen kerran hän viittaa johonkin mitä minä olen ollut kauan sitten. Nykyinen päivitetty versio minusta ei ilmeisesti kelpaa hänelle. Ja hän puolestaan on toivottomasti jämähtänyt menneisyyteen. Minulle on selvää että olen edistynyt, kehittynyt, mennyt eteenpäin monella tapaa henkisesti, vaikka hän ei sitä kykenisi näkemään sillä tavalla, vain siksi että olen jättänyt taakseni kristinuskon. En haluaisi uskoa että se oli ainoa asia mikä meitä yhdisti. Hän sanoi kerran ettei välitä uskonnoista ja opeista, ja minä ajattelin ihmeissäni että niinkö hän näkee itsensä, koska minä näen hänet juuri päinvastoin!  

Vuosi sitten suoritin nk. "maagisen prosessin" päästäkseni vihamielisistä tunteistani edesmennyttä puolisoani kohtaan, ja se oli menestys! Vuodenvaihteessa pohdin ehkä vielä vähän kieli poskessa pitäisikö minun kokeilla vastaavaa kaverini suhteen. Nyt tuntuu siltä että kyllä ehdottomasti! 

Iloitsen ja nautin elämästäni tässä ja nyt ja yritän olla parempi ihminen niin hyvin kuin pystyn, ilman että minun täytyy väkisin pakottaa itseni teeskentelemään sen eteen, että muut näkisivät minut "hyvänä ihmisenä". Pääasia että tulen toimeen itseni kanssa. Kaikki on itse asiassa hyvin niin kauan kuin en ole liian tyytyväinen itseeni: se kertoo että tiedän etten ole valmis. Se ei ole kasvua jos olet jatkuvasti tasaisen tyytyväinen itseesi, vaan se että tulet yhä tietoisemmaksi omista puutteistasi ja vioistasi, epätäydellisyydestäsi. Eikä sen pidä antaa masentaa, vaan ottaa se kannustimena tehdä jotain asian hyväksi. Se on merkki siitä että olen oikealla tiellä. Henkinen matka on esteitä ja haasteita täynnä. Mutta sen sijaan että kristilliseen tapaan ajattelisimme olevamme läpikotaisin turmeltuneita syntisiä, on parempi nähdä olevansa potentiaalinen Buddha: se on positiivisempi lähtökohta. Olen varmasti kirjoittanut tästä ennenkin, koska nämä asiat ovat aina yhtä ajankohtaisia. 

Lootussutra kertoo 20. luvussaan Bodhisattva Ei-koskaan-väheksyvästä, joka jatkuvasti virkkoi kohtaamilleen ihmisille: "Minulla on syvä kunnioitus sinua kohtaan, en koskaan rohkenisi väheksyä sinua." Sen sijaan että olisi omistanut aikaansa kirjoitusten lukemiseen ja resitointiin, tämä munkki meni ja kumarsi ihmisille. Hänen pyrkimyksensä osoittaa kunnioitusta kaikille muille kohtasivat järjestään kyynisyyttä ja pilkkaa hänen vertaistensa puolelta. Nichiren tai hänen myöhemmät seuraajansa kategorisesti samaistivat Bodhisattvan julistuksen Lootussutran otsikkoon, jota me harjoittajat lausumme päivittäin. Eli toisin sanoen: Bodhisattvan sanojen ymmärrettiin ilmaisevan itse Lootussutran perusajatuksen. 

Kypsyyttä on myöntää, että kaikkea mikä toisissa häiritsee, olen minä ollut joskus itsekin. Ehkä olen välillä vieläkin; sitä saattaa olla vaikea itse nähdä itsessään tässä hetkessä. Menneet virheensä näkee selvemmin. Aivan kuten toisissa näkee paremmin heidän vikansa kuin hyveensä. Voisiko olla mahdollista että pohdintani heijastelevat orastavaa myötätuntoa? Olen usein ajatellut että tunnen herkästi myötätuntoa eläimiä kohtaan, koska eläimet ovat viattomia; ihmisiä kohtaan se on vaikeaa, koska saattaa tuntua että ihmiset ansaitsevat kaiken paskan - juuri ihmiset myös eläimiäkin kaltoin kohtelevat. Jotta elämäsi olisi toisenlaista, sinun pitäisi olla toisenlainen ihminen, eikä valittaa että elämä kolhii... Jopa omasta puolestani olen usein ihmetellyt miten minä ansaitsen kaiken sen hyvän mitä elämässäni on. Kuten ennenkin olen todennut, oma henkinen kehitys on hyvin hienovaraista, hädin tuskin huomattavaa. Ei tapahdu mitään äkillistä ja kertakaikkista valaistumiskokemusta, joka hetkessä muuttaa kaiken; vain vähittäisiä pieniä oivalluksia.  

Viime vuoden lopulla uudistin omaa Gongyotani, sen hiljaisia rukouksia [ks. sivu Harjoitus]. Sisällytin siihen mm. lauseen "kunnioitan kaikkia ihmisiä tulevina Buddhina", mikä on tuntunut toisaalta hiukan vaikealta ajatukselta, mutta kaikki muutokseni rukouksiini olen aina tehnyt sisäisestä tarpeesta, ja myöhemmin havahtunut huomaamaan että ne jollain tapaa heijastuvat omaan ajatusmaailmaani ja ikään kuin vastaavat johonkin kokemukseen elämässä. 

Fok It