VUOSIKATSAUS 2023

 Jälleen vuoden vaihtuessa luon katsauksen kuluneeseen vuoteen. Sattumalta tästä tuli melko musiikkipitoinen (osin kerraten asioita, joista olen kirjoittanut englanninkielisessä blogissani, otsikolla "Thank you for the music")...

Hatari

Vuoden alussa tuli uutinen että Hatarin "huutaja", Matthias, jättää bändin. Se oli pienoinen...järkytys? (En nyt halua liioitella.) Oli vaikea kuvitella heidän jatkavan ilman häntä, mutta niin ilmeisesti kuitenkin tapahtuu - ensimmäinen keikka uuden jäsenen kanssa on jo tehty. Olen nähnyt ja kuullut vain pätkän, joten en ole vielä kovin vakuuttunut; odotan ja katson. Uutisen kuultuani teetin välittömästi julisteen kuvasta, jonka puolisoni otti vuoden 2022 Helsingin keikalta, nk. "limsa-rituaalista", joka hauskalla tavalla korostaa miten lähellä uskontoa fanittaminen todella on; joillekin ihmisille se varmasti antaa tarpeeksi merkitystä elämään. Niinpä en myöskään voi ottaa uskontoa enää liian vakavasti. Sama psykologinen ilmiö vain vähän eri asussa. 

Hatari Helsingissä 2022: Klemens, Matthias,
ja Einar takana rummuissa: "limsa-rituaali."

Lord of the Lost

LOTL keikan jälkeen Tampereella 15.12.23

Ei se mitään, sillä jälleen Euroviisujen myötä sain joka tapauksessa uuden fanituksen kohteen - Saksan Lord of the Lost. Bändi on ollut kasassa eri kokoonpanoissa kauan - nyt alkavana vuonna on jo 15-vuotisjuhlakiertue - ja olen ollut hämärästi tietoinen heistä, mutta en aiemmin ole perehtynyt heidän tuotantoonsa sen kummemmin. Nyt olen toki kuunnellut kaiken ja pidän tavattomasti! He ovat hyvin monipuolinen bändi, on rankempaa ja on melodisempaa, enemmän kitaraa ja enemmän koskettimia. Vuosi huipentuikin 15.12.2023 Lord of the Lostin loppuunmyytyyn keikkaan Tampereella: aivan mahtava ilta, valtava energialataus! Oli ilo kuulla että myös puolisoni, jonka tietysti raahasin mukaan, kerrankin tykkäsi tällaisesta musiikista! Siinä missä Hatari on pysynyt mystisenä ja etäisenä, ja julkaissut hyvin harvoin uutta materiaalia, LOTL on aivan toista maata. Kumpikin edustaa aivan erilaista musiikkigenreä - osoitus makuni monipuolisuudesta - mutta heitä yhdistää termi "industrial", joten kaiketi minulla on jonkinlainen suosikkimusiikkityyli? Blood & Glitter voisi hyvin olla minun elämäni biisi; kaikessa yksinkertaisuudessaan se kuvaa minusta hyvin ihmisen osaa, ollen kuitenkin positiivinen ja voimaannuttava: putoamme ennen kuin nousemme... rikkinäisin siivin opimme lentämään. One Last Song taas on toiveeni soitettavaksi muistotilaisuudessani. 

Itse kuvaamani video keikan viimeisestä kappaleesta, joka oli tietenkin cover versio Käärijän Cha Cha Cha'sta! LOTL:n versiosta pidän enemmän. 

Heartstopper

Musiikin ohella fanitan niin ikään Heartstopperia, josta olen kirjoittanut paljon, ja vuonna 2023 Netflix julkaisi toisen kauden, josta kirjoitan täällä. Juuri joulun alla ilmestyi viides sarjakuva-albumi, jonka tuoreeltaan tilasin - neljäs ilmestyi suomeksi; minulla on molemmat versiot. Enää yksi on tekeillä ja Nickin ja Charlien tarina päättyy siihen. Kotimme "Heartstopper-alttarille" tilasin Nick & Charlie figuurit. >>>

Olavi Uusivirta

Palatakseni musiikkiin, näimme viimein suomenkielisen suosikkimuusikkoni, Olavi Uusivirran, 40 v. juhlakeikalla Tampere-talossa. Se on pitkään ollut puute, jonka nyt sain korjattua. 

Michael Monroe

Kävimme katsomassa myös Michael Monroe dokumenttielokuvan: tiesin toki kaikki faktat entuudestaan, mutta nähtynä yhtenäisenä tarinana se teki silti suuren vaikutuksen, jota mietin vielä monta päivää jälkeenpäin. Kuuntelin töissäkin yksin illalla hänen tuotantoaan. Tavallaan kai löysin uudelleen nuoruuteni idolin. Millainen elämä! Harva voi sanoa kokeneensa sellaista, vielä harvempi suomalainen. Hän on elävä legenda ja kansallisaarre! Seuraava puute korjattavaksi onkin kai Michael Monroen livekeikka. 

Tina Turner

Vuosi toi myös uutisen Tina Turnerin poismenosta, josta julkaisin omankin kirjoituksen. Minä luen hänet kuuluvaksi enempi innoittajiini buddhalaisuuden harjoituksessa, kuin musiikissa. Hänen kirjansa, jonka luin vain vähän ennen hänen kuolemaansa ja josta myös kirjoitin täällä, olikin minulle epäilemättä vuoden tärkein lukukokemus. 

Mutta musiikista ja buddhalaisuudesta puheen ollen, Tina Turner on sanonut:

Nam-myoho-renge-kyo on laulu. Soka Gakkai-traditiossa meille opetetaan kuinka laulaa sitä. Se on ääni ja rytmi joka koskettaa paikkaa sisälläsi. Tuo paikka, jonka yritämme tavoittaa, on alitajuinen mieli. Uskon, että se on korkein paikka, ja jos kommunikoit sen kanssa, silloin saat tietoa siitä mitä tehdä. Laulun laulaminen voi saada sinut itkemään. Laulun laulaminen voi tehdä sinut onnelliseksi. Se on henki - henki sisälläsi.

Näin kaksi asiaa kietoutuvat yhteen. Joskus kuunneltuani juuri mielimusiikkiani ennen kuin alan toistaa mantraa - eli laulaa mantraa, kuten Tina Turner kirjassaan sitä kutsuu - tuntuu kuin sama energia jota musiikki antoi, jatkuisi yhä, ja tällä kertaa minä itse olen sen lähde! 

Ja viitaten vielä Euroviisuihin, koronavuonna 2020 jolloin kisat peruttiin, Azerbaijania edusti Efendi kappaleellaan Cleopatra, johon sisältyy Daimoku (Nam-myoho-renge-kyo). Vaikka se minusta tuntuu hiukan irralliselta lisäykseltä, jolla on haluttu tuoda jotain mystistä kappaleeseen, aviomieheni oli siitä erityisen innoissaan; tavallaan se kai viimeistään validoi harjoitukseni hänelle, joten voin olla vain kiitollinen siitä. 

Edesmennyt puoliso

Loppuvuodesta tuli ajankohtaiseksi työstää suhdettani edesmenneeseen puolisooni, ja aloitin "maagisen prosessin", josta olen kertonut, ja joka on nyt tullut loppuun; teemana oli vähittäinen hiipuminen, väheneminen, jonka psykologinen tarkoitus oli että asia on loppuunkäsitelty eikä siihen enää palata. Negatiiviset tunteeni alkoivat syödä merkityksellisyyttä, jonka hänen kuolemansa toi elämääni. Menneisyyden sörkkimisessä ylipäänsä on mieltä ainoastaan niin kauan kuin saat siihen uutta oivallusta ja pystyt työstämään asioita eteenpäin; muussa tapauksessa olet vain jämähtänyt märehtimään vanhoja asioita. 

Kaverini

Kaverini, josta olen paljon kirjoittanut (esim. täällä) on juuri sellainen: samat iankaikkisen vanhat asiat vuodesta toiseen, jo parikymmentä vuotta. Jos olen sympatiaa joskus tuntenut, se on kulutettu loppuun aikaa sitten, koska... a) Olen kuullut hänen traumoistaan ja vaikeuksistaan kyllästymiseen asti. b) Mikään ei koskaan muutu. c) En voi edes sanoa mitään, koska sitä ei otettaisi vastaan (yritin joskus). 

Vuoden 2023 aikana aloimme kuitenkin tavata taas säännöllisesti kuukausittain; olimme pitkään nähneet erittäin harvoin, muutaman kerran vuodessa. Vain aika näyttää mitä tästä tulee. Ehkä minun pitäisi ottaa hänet seuraavan maagisen operaation aiheeksi? Kohde olen toki minä itse, koska kysymys on aina minun ajatuksistani, minun tunteistani: ts. minulla on ongelma - hän ei ole ongelma. Kieli poskessa voisin kuvata suhdettani häneen niin että hän on rakkain vihamieheni, rakastan vihata häntä. 

Työ

Työssäni tuli syksyllä muutoksia hiukan yllättävälläkin tavalla: kun palasin kesälomalta, töissä oli vieras irakilainen kaveri, joka alussa vaikutti tosi ystävälliseltä - antoi jopa kyydin kotiin sateella - mutta kolmantena päivänä hän yhtäkkiä lakkasi tyystin tervehtimästä ja puhumasta minulle. Koin sen silloin hyvin ahdistavaksi ja lopulta soitin pomolleni ja pyysin siirtoa! No, tilanne kyllä sen jälkeen korjaantui - ilmeisesti hän sai hiukan noottia - ja jo seuraavalla viikolla tunsin itse suurta voimaantumista enkä enää välittänyt edes, mutta sain joka tapauksessa siirron, vieläpä hyvin äkillisesti: minulle soitettiin edellisenä päivänä koska työntekijä kyseisessä kohteessa oli jäänyt pois. Kohde on täysin vastaava mutta pienempi, ja minä olen ainut iltatyöntekijä: nautin rauhastani! Lisäksi sain kuulla että edellisen kohteen sopimus oli päättymässä tammikuussa 2024, joten tämä tuli oikeaan aikaan... työsuhteeni jatkuvuus on turvattu taas pariksi vuodeksi eteenpäin. Ja myös sikäli se tuli oikeaan aikaan, että aivan yllättäen pian siirtoni jälkeen pomoni ilmoitti lopettavansa firmassa. Eli jälleen kerran ensi alkuun negatiiviset asiat saivat aikaan positiivisia muutoksia elämässäni, kun itse olin aloitteellinen (tämä on tärkeä pointti)! 

Joskus saattaa tuntua että elämä on hyvin rutiinimaista - samat asiat joka päivä, joka viikko. Mutta eikö niin ole enemmän tai vähemmän kaikkien kohdalla? Kuinka monella tapaa päivittäisen elämänsä voisi elää; on syötävä, nukuttava, käytävä töissä, huolehdittava kunnostaan... Rutiinit antavat lujan ja varman perustan. Kaipaisinko työttömän "vapautta": aikaa oli aina yllin kyllin, mutta ei rahaa mihinkään. 

Terveys

Loppuvuodesta minulla oli sydänkontrolli kahden vuoden tauon jälkeen ja kaikki näytti todella hyvältä! (Sydänleikkauksestani vuonna 2019 kerron toisessa blogissani.) Seuraava kontrolli on vasta kolmen vuoden kuluttua, ja sitten ne lopetetaan. Yleensä niitä ei edes jatketa näin pitkään, mutta minulla alku oli niin raju. Kaiken varalta vuosia jatkettu päivittäinen betasalpaaja-lääkitys lopetettiin nyt, ja vointini on senkin ansiosta paljon parempi, sillä se hidasti sykettä, mistä saattoi aiheutua erinäisiä oireita. 

Gongyon uudistus

Joulukuussa uudistin monen vuoden jälkeen henkilökohtaista Gongyotani (selitetty tämän blogin sivulla Harjoitus, jossa myös uusi kaava). Tulostin sen itselleni muovikansiin, yhdessä suunnittelemani muistotilaisuuden tekstin kanssa (joka on julkaistu jo paljon aiemmin toisessa blogissani, mukaan lukien siihen olennaisena kuuluvat videot). Loppuun liitin lyhyen esittelyn Nichiren-buddhalaisuudesta, joka on koottu tästä blogista; toisin sanoen, se on suunniteltu myös muiden luettavaksi. 

Gongyoni on alun alkaenkin koottu netistä, itsenäisten harjoittajien antamien mallien pohjalta. Shindoku-tekstin (selitys löytyy sivulta Harjoitus) translitteraatio oli ennen SGI:n käytännön mukainen - kuten se on edelleen tässä blogissa sivulla Lootussutra käännös - mutta uuteen versiooni käytin Nichiren Shu:n tavutuskäytäntöä, jonka löysin täältä. Se myös eroaa parissa kohtaa parilla sanalla. Englannista kääntämäni sutrateksti on niin ikään SGI:n käyttämä versio, ymmärtääkseni, ja sen olen säilyttänyt. Joskin olen myös harkinnut sen tarkistamista vertailemalla olemassa olevia eri käännöksiä. 

"Hiljaisia rukouksia" (eli meditaatioita) uudistin myös yhdistelemällä niitä. Yhdessä käyttämässäni rukouksessa sanotaankin että "Minä rukoilen juuriakseni negatiivisen karman elämässäni... ja jatkuvasti puhdistaakseni ja syventääkseni uskoani ja harjoitustani... niin että voin saavuttaa valaistumisen tässä ruumiissa." Kaikki tekemäni muutokset ovat aina syntyneet sisäisestä tarpeesta, vähittäisen luonnollisen kehityksen seurauksena.

Lisäksi otin nyt mukaan perinteisen buddhalaisen turvautumisen Kolmeen Aarteeseen tai Jalokiveen. Olen käyttänyt palin kielistä muotoa päivittäin siitä asti kun osallistuin virtuaaliseen turvautumisseremoniaan vuonna 2020, mutta se tuntui liian irralliselta varsinaisesta harjoituksesta, johon halusin sen siksi sisällyttää. Suomennettu sanamuoto on erään itsenäisen harjoittajan jakamasta versiosta.

Niin ikään halusin sisällyttää toisen buddhalaisen perinteen eli neljä bodhisattva-lupausta. Käyttämäni käännös on peräisin edellä viitatusta Nichiren Shu-gongyosta. Toinen versio löytyy muistopalveluksestani, jossa on videolla siitä tehty englanninkielinen laulu. Joissain koulukunnissa harjoittaja käsittääkseni vastaanottaa bodhisattva-lupaukset seremoniallisesti opettajaltaan. Itse pitkään epäröin käyttää niitä, koska ovathan ne erittäin vaativia, mutta ne avaavatkin valtavia tulevaisuuden näkymiä ja ovat lupaus ennen kaikkea itselle, mikä täyttää sielun juhlallisella vakavuudella. 

Harjoitus on elämää varten, ja buddhalainen harjoitukseni nivoutuukin elimellisesti osaksi päivittäisiä rutiinejani; se on ELÄMÄÄ, ei vain jokin sunnuntai-harrastus. 

Vuoden vaihde

Vuosi vaihtuu jälleen jo tutuksi tulleissa merkeissä: Luumukylän uuden vuoden puhe aattona ja uuden vuoden seremonia yöllä Youtubessa livestriiminä. Lisäksi aattona myös Unity Templen unitaariuniversalistinen palvelus. Jouluna minulla ei ollut mitään erityistä ohjelmaa sen lisäksi että seurasin televisiosta messua Roomasta; sekin vain korostaa sitä että uuden vuoden yö on minulle paljon merkittävämpi, se on jopa vuoden tärkein juhla. 

Luonnollisesti omat traditioni kuuluvat asiaan tälläkin kertaa. Vihin myös käyttöön ostamani Baphomet-kynttilän, joka osoittaa sympatiaani The Satanic Templeä kohtaan (niin, kuten eräässä vanhassa kirjoituksessa totean, "hengellisyyteni käsittää moninaisia aspekteja, koska ihminen on moninainen olento"). Eliphas Levin Baphomet-hahmo kuvaa vastakohtia. Mutta dualismi on vain pintaa, näennäistä. Pohjimmainen todellisuus syvemmällä tasolla on Ykseys. Siinä on myös lännen ja idän henkisyyden olennainen ero minun mielestäni.  

Pullo aitoa samppanjaa on myös ostettu. 

Katsaus kuluneeseen vuoteen

Muokattu 27.2.2023: Lisäämäni YouTube-video oli poistettu palvelusta.

Ukrainan sota

Vuoden alussa alkoi Ukrainan sota. Se ahdisti minua pari ensimmäistä viikkoa. Nyt kun sota vain jatkuu ja jatkuu, olemme nähneet Venäjän surkeuden ja Ukrainan menestyksen, on valitettavasti käynyt juuri niin kuin pelkäsin: olen tottunut siihen. En enää edes viitsi seurata uutisia, sodasta on tullut vain yksi konflikti muiden joukossa. Se on kai inhimillistä, jos et ole keskellä itse tapahtumia, mieli etsii jo seuraavaa kohdetta. Toisaalta, kun rukoilen Gongyossani (katso sivu Harjoitus), "rukoilen vilpittömästi Buddhan suuren pyrkimyksen puolesta: mielen puhdistamisen avulla synnytettyä rauhaa maahan", en ole oikeastaan aiemmin tajunnut tuota aktiivista puolta asiassa: kyse on ennen kaikkea oman mielen puhdistamisesta, joka edistää rauhan syntymistä laajemminkin. Tästähän puhutaan myös YouTube-videolla, jonka linkitin julkaisuuni, jossa aiheena oli Ukrainan sota. Jo Pekka Ervast kirjoitti samasta asiasta Jeesuksen vuorisaarnaan liittyen, kun puhutaan että ei pitäisi vastustaa pahaa (pahalla): hyvä ei taistele, se voittaa, kun vahvistan hyvää itsessäni ja näytän esimerkkiä. Usein ihmetellään mitä yksi ihminen muka mahtaa suurten, pelottavien asioiden edessä, ja kuitenkin siitä se aina alkaa, yksilöistä, meistä itse kustakin omalla kohdallamme. Ei valtioista, ei yrityksistä. 

Virtuaalinen osallisuus

Alkuvuodesta osallistuin muutaman kerran San Franciscon alueen Nichiren Shu-temppelin Gongyoon  Zoomissa, josta mainitsen vuoden takaisessa kirjoituksessani. Pidin siitä kyllä, mutta se päättyi minun osaltani (ainakin toistaiseksi) siihen kun minulta ryhdyttiin tinkaamaan että pistäisin kameran ja mikrofonin päälle ja esittelisin itseni! Siihen en ollut valmis. Kun aikoinaan (1998) tutustuin Kristiyhteisöön, johon yhä kuulun väestörekisterissä, kävin jumalanpalveluksissa säännöllisesti, mutta tulin ja menin puhumatta kenenkään kanssa; siinä vaiheessa se oli minulle tarpeen ja minulle myös sallittiin tuo vapaus - olisi ollut häiritsevää, jos joku olisi tullut puhumaan minulle. Sitä kesti ehkä vuoden, mutta sitten kun olin valmis ottamaan askeleen läheisempään suhteeseen, aloin käydä myös muissa tilaisuuksissa ja minusta tuli hyvin aktiivinen seurakuntalainen, joka oli usein näkyvässä roolissa. 

Olen kokenut sikäli helpommaksi ottaa osaa YouTubessa striimattuun unitaariuniversalistiseen palvelukseen Amerikasta - kukaan ei edes voi odottaa että sinun pitäisi olla jotenkin esillä, saat vain rauhassa seurata. Sekin tosin jäi lähes vuodeksi, ja vasta loppuvuonna olen yrittänyt taas enemmän osallistua. Pyrkimykseni on pyhittää sunnuntaini kotoilupäiväksi, johon se voisi kuulua osana, mutta olen myös alkanut katsoa aina muutaman eri koulukunnan videon Nichiren-buddhalaisuudesta, mm. Lootus-sutran tulkinnasta: nimenomaan usko, harjoitus ja opiskelu ovat peruspilarit, joita jo Nichiren itse korosti. Ainakin nämä ovat hyödyllisiä YouTube-kanavia tässä tarkoituksessa (Soka Gakkai Internationalin materiaalia löytyy netin täydeltä, joten se ei ole mukana; itse olen vähän kyllästynyt siihen, saanut yliannostuksen):

The Lotus Sutra Lab (Rissho Kosei-kai)

Nichiren Bay Area (Nichiren Shu)

Threefold Lotus Kwoon 

Heartstopper

Jos olet seurannut blogiani, vuoden suurin ilmiö minulle oli tietenkin Heartstopper. Nähtyäni sen ensimmäisen kerran toukokuun alussa - ja katsoin sarjan kaikkiaan 18 kertaa peräkkäin - mieleni oli jossain aivan toisessa tilassa varmaan kolme kuukautta; sitä olen yrittänyt kuvata monissa kirjoituksissani (4) aiheesta. Se oli ehdottomasti pääasiassa positiivista, vaikka siinä sivussa myös ei-niin-miellyttäviä oivalluksia omasta elämästä nousi esiin, mutta joskus sekin on välttämätöntä. Toinen kausi on kuvattu syksyllä ja julkaistaan joskus vuonna 2023. 

Heartstopper-"alttarini"

Edesmennyt puolisoni

Yksi niistä oivalluksista koski edesmennyttä puolisoani, jonka kanssa elin melkein 19 vuotta. Hänen kuolemastaan tuli kuluneeksi tänä vuonna seitsemän vuotta, ja puhutaan "seitsemän vuoden sykleistä" ihmiselämässä: todellakin, jokin on tullut nyt päätökseen. Tämä oli ensimmäinen vuosi, kun en ole käynyt vanhalla kihlapaikallamme metsässä, järven rannalla, "pyhiinvaelluksella". Se on vähän hankalan matkan päässä, enkä tuntenut siihen suurempaa tarvetta. Tosin se on myös neljän rakkaan kissan tuhkien viimeinen leposija, joten eiköhän siellä vielä tule käytyä...

Sanon vain sen verran, että masentuneen ihmisen kanssa on raskasta elää, ja vielä kun siihen liittyy alkoholismi, ollaan tosi syvässä suossa. Kenenkään ei pitäisi soimata itseään jos ei jaksa; ei ole oikein uhrata omaa elämäänsä jonkun toisen vuoksi, jota ei kuitenkaan voi pelastaa. On lupa ajatella itseään ensin. Eikä siinäkään ole kaikki; kenties pääsen blogikirjoituksissani joskus vielä siihen aikaan kun tutustuimme. Olimme ehkä alun alkaenkin pari jonka ei olisi pitänyt olla, mutta asia mutkistuu jos alkaa miettimään miten elämäni olisi mennyt ilman häntä, ihan käytännön olosuhteiden kannalta... olisinko jäänyt asumaan äitini nurkkiin maalle ja pysynyt ahdasmielisen lahkon jäsenenä? Olin siis ahtaalla sekä fyysisesti että mentaalisesti, joten ilman muuta puolisoni myötä tapahtui myös suurta vapautumista, vaikka siihen sisältyi paljon tuskaa ja ristiriitaa. Mutta oliko mitään oikeaa syytä miksi pysyimme yhdessä niin monta vuotta, paitsi tottumus, miellyttämisen halu, muutoksen pelko, huoli hänestä... 

Ystäväni

Paljon olen kirjoituksissani vuosien varrella niin ikään viitannut erääseen ystävääni, ja pohdiskellut suhdettamme. Vuonna 2022 kaikki tuntui kärjistyneen (vai pitäisikö sanoa, "taas kerran"?), ja se alkoi alkuvuodesta hänen lähettämästään sähköpostista, jota olen käsitellyt omana julkaisunaan. Voinko edes kutsua häntä "ystäväksi"? Tarkoitan, eikö hän ole vaivihkaa jo aikaa sitten "pudonnut" kavereiden kategoriaan? Kuten joskus olen kertonut, olen jo nuorena jakanut tuntemani ihmiset kolmeen ryhmään - ystävät, kaverit, tuttavat - jotka muodostavat ikään kuin kolme laajenevaa piiriä ympärillesi, eikä niitä voi sekoittaa keskenään. Enhän pysty uskoutumaan hänelle, mikä on kenties tärkein ystävyyden tunnusmerkki, mutta kenelle sitten pystyn? Oikeastaan se vaatii minusta täysin ulkopuolisen ammattilaisen - esim. terapeutti tai pappi. Jälkimmäistä olen käyttänyt aina vuoden alussa, eikä se nykyään ole edes kovin uskonnollinen tapa; pappi vain on helpommin tavoitettavissa.  Toisaalta, olenko minä koskaan ollut YSTÄVÄ hänelle? Minulle ei ehkä kannata uskoutua, en ole sen arvoinen. Asia kärjistyi nimenomaan minun mielessäni; hän ei siitä taida mitään tietää - enhän ole kertonut, tapani mukaan. (Osa minusta melkein toivoisi, että hän vahingossa löytäisi blogikirjoitukseni aiheesta.)

Olisiko niin, että minä projisoin häneen piirteitä, joista en ole pitänyt itsessäni ja niin ollen torjunut? Esim. hänen "hyveellinen" moraalinsa on minulle huonoa moralismia - olenhan myös itse aikoinaan elänyt tiukkapipoisen vaiheen. Hänelle se vain ei ole vaihe. Paras vastaus hänen uskonto-kysymyksiinsä olisi yksinkertainen, "ei kuulu sulle!" Uskonto on henkilökohtainen asia, joka  koskettaa sisintäsi, sinulle pyhiä arvoja. Onko siis ihme jos itsekin olen vähän herkkänahkainen sen suhteen? Hän ei voi ymmärtää ajatuksiani, koska ei ole itse samassa kohtaa (tähän tosin kätkeytyy se ongelmallinen ajatus, että minä olen pidemmällä kuin hän... vaikka se olisi tottakin, eihän niin sovi ajatella eikä varsinkaan sanoa). Suoraan sanoen välttelin häntä kuukausia. Vasta joulun alla halusin tavata, koska se on tapana; ostin jo perinteeksi muodostuneen teepaketin lahjaksi ja tarjosin teen kahvilassa. Mietin joskus onko sekin itseasiassa minulle vallan osoittamista sen sijaan, että tekisin sen vain hyvää hyvyyttäni; tiedän, että hänelle se ei tulisi mieleenkään. Oli miten oli, se oli oikein hyvä kohtaaminen, josta jäi hyvä mieli. Me vain jutustelimme niitä näitä - sen kaltainen tapaaminen on aina antanut minulle eniten, ei mikään muka-syvällisyys - ja taisin jopa tuntea häivähdyksen sympatiaa häntä kohtaan: hänellä on omat pitkäaikaiset vaikeutensa, joista voisin sanoa yhtä sun toista, mutta se ei ole minun asiani eikä kuulu tähän. Olin valmistautunut pitkään rukoilemalla hänen puolestaan Gongyossani; se on aina hyvä ajatus, positiivisen energian lähettäminen. Tärkeintähän olisi vain kohdata ihmisenä toinen ihminen, eikä esim. kohdata buddhalaisena kristitty. 

Korona

Alkuvuodesta minäkin lakkasin käyttämästä maskia joukkoliikenteessä ja kaupoissa. Sain riskiryhmään kuuluvana kolmannen rokotuksen. Elokuun alussa sitten sairastin Covidin. Se todettiin testissä virallisesti. Ensin tein kaksi kotitestiä, joista eka näytti positiivista ja toinen negatiivista. Eivät ne oireet olleet rankkoja, kuin tavallista flunssaa (nenä vuoti), mutta tavallista sitkeämpi se oli ja kärsivällisyys olikin jo koetteilla: kesti toista viikkoa, ennen kuin päivittäinen kuume lakkasi. Vain yhtenä päivänä se oli lähes 39, muuten sellaista 37,5 astetta. Kahden kuumeettoman päivän jälkeen uskalsin lähteä kotoa, kuten ohjeissa sanotaan. Maku- ja hajuaistini palautuivat onneksi päivissä; olen kuullut tapauksista, jolloin ne ovat olleet poissa jopa kuukausia. Mutta vielä pari viikkoa eteenpäin minulla oli epämääräisiä oireita: on/off aristusta kurkussa, joka tuli ja meni noin joka toinen päivä, älytöntä hikoilua levossa ja voimattomuuden tunnetta. Minun ei ehkä olisi pitänyt niin pian aloittaa kuntoilua uudelleen. Mutta kaiken kaikkiaan korona tuntuu menneen talven lumilta: siitä on tullut yksi virus muiden joukossa, enkä ole huolissani. Kuitenkin jos se noin lievänä vaivasi noinkin pitkään, en totisesti haluaisi sairastaa sitä yhtään ärhäkkäämpänä. Aion kyllä ottaa neljännenkin rokotuksen. 

Kesäloma

Kesäloma oli erinomaisen onnistunut: en laatinut ainuttakaan listaa mitä pitäisi tehdä ja missä käydä. Otin rennosti. Se oli lepoa, kuten pitäisikin; ei suorittamista. Ainoa paikka missä kävimme kotikaupungin ulkopuolella, oli Ähtäri ja Tuuri, josta on muodostunut jokavuotinen perinne. 

Työni

Työssäni olen vihdoin täysin tyytyväinen, päästyäni lokakuussa eroon vanhasta kohteesta, jossa minua vastentahtoisesti käytettiin sijaisena (sopimus päättyi). Nyt saan olla yhdessä kohteessa, jossa viihdyn mainiosti, ja kaiken lisäksi aloin tehdä omasta tahdostani pelkkää iltavuoroa vuorotyön sijasta. Rakastan omaa rauhaani. Minulla on myös ollut tilaisuus vertailla muiden työn jälkeä omaani, ja vaikka se kuulostanee omahyväiseltä, olen vakuuttunut siitä että teen erittäin hyvää työtä! Minulla on silmää yksityiskohdille ja erinomainen työetiikka; hyvin tehty työ tuottaa minulle tyydytystä. Lisäksi pidän huolta kunnostani, joten jaksan hyvin; työnihän on fyysistä. En ymmärrä kollegoita, jotka valittavat työn raskautta tai kiirettä; se kuuluu työn luonteeseen, toisinaan. On jokaisen velvollisuus huolehtia omasta jaksamisestaan, ei vain työtä varten, vaan yleensäkin elämää. 

Hatari

"Welcome to the society of the Spectacle; welcome to Hatari." 

Hatari 8.10.2022 Korjaamo, Helsinki

Lokakuussa kävimme puolisoni kanssa Helsingissä islantilaisen Hatarin keikalla. Olen fanittanut bändiä vuoden 2019 euroviisuista asti, ja samana vuonna myös näimme heidät edellisen kerran, ennen kuin korona iski. Heillä ei ole ainuttakaan kappaletta, josta en pitäisi. Katso esim. YouTube-kanavani Hatari-soittolista; sis. sekä virallisia videoita, audioita, että live-esityksiä, myös Helsingistä 2019 ja 2022. Katso myös: Hatari Translations. Minusta on hienoa että he laulavat omalla äidinkielellään; islanti kuulostaa kiehtovalta. Hatarin lyriikat eivät ole mitään lemmenlurituksia, joita maailma on väärällään. Biisien nimetkin sen kertovat, esim. "viha vallitsee", "ei armoa", "kuvotus", "korruptiotanssi"... Otetaanpa esimerkiksi kappale Ódýr ("halvalla") jonka olen joskus suomentanut englanninkielisestä käännöksestä: 

Vuodet livahtavat sinulta kuin roskiin viskatut leivänmurut

Ne kasaantuvat särkyneiden unelmien kekoihin

Katsot taaksepäin ja ajattelet:

Miksi myin itseni -

Miksi myin itseni -

niin halvalla?

Yöt jotka sinulla on jäljellä on luettu

Elämäsi on loppuun palanut natsa tupruavassa tuhkakupissa

Katsot taaksepäin ja ajattelet:

Miksi myin itseni -

Miksi myin itseni -

Kun tuhkasi osuvat arkkuusi, kukaan ei muista kuka olit

Mikään ei ole niin kulunutta kuin loppumaisillaan oleva elämä

Et pysynyt tarpeeksi päättäväisenä jotta kukaan välittäisi muistaa sinua

Mikä tulee seuraavaksi, on musta yön kuilu ja ikuinen murhe pohjattomassa unohduksessa

Kätkeydyn lakanan alle

jonka kylmä on peittänyt

yö tuijottaa hiljaa

se kertoo tarinoita

Tyhjyys lähestyy

paljasjaloin, taistelen vastaan

Sijaan kuolinvuoteeni

Sijaan kuolinvuoteeni

Vuodet livahtivat sinulta kuin roskiin viskatut leivänmurut

Ne kasaantuivat särkyneiden unelmien kekoihin

Kuinka usein katsoit taaksepäin ja ajattelit:

Miksi myin itseni -

Miksi myin itseni -

Niin halvalla?

 Joidenkin määritelmien mukaan he sekoittavat teknoa, punkia ja industrialia. Minun musiikkimakuni on hyvin monipuolinen, kuten voi havaita kanavaltani. 

Hatari 8.10.22 Helsinki: Sooda-rituaali

(Video alkaa nurinkurisesti, mutta kääntyy pian oikein päin: oma moka, enkä osaa editoida sitä enempää.) Kuorokappale on nimeltään "Nunquam Iterum" ("Ei koskaan enää"), ja on peräisin Hatarin levyltä Neyslytrans. Sen jälkeen kuullaan ensitahdit saman levyn kappaleesta Niðurlút ("Alakuloinen"), joka toistaa edellisen lyriikoita.

Tämä oli lähes illan kohokohta, jota kaikki osasivat odottaa: näkisin sen niin, että se korostaa fanikulttuurin tietynlaista samankaltaisuutta uskonnon harjoitukseen nähden. Mehän palvomme idoleitamme, eikö niin? Rituaalissa käytetään aina jotain paikallista limonadia (se oli punaista; tarkemmin en nähnyt). Minut Hatari on saanut jopa kiinnostumaan uudella tavalla heidän kotimaastaan, tuosta luontonsa puolesta hyvin omaleimaisesta saaresta. Missä muualla vanhat jumalat olisivat vielä yhtä voimissaan?

"Me olemme kaikki Hatari!" 

Kuntoilu ja ruokavalio

Säännöllinen kuntoilurytmini on pitänyt koko vuoden, ja samoin uudistettu ruokavalioni, joka on vain tarkentunut: kehoni tietää mitä se tarvitsee, ja olen lisännyt arkisin välipaloja jotta jaksan töissä ilman nälkää ja heikotusta. Laihduin vuoden 2021 syksystä vähitellen 10 kg, ja olen taas samoissa mitoissa kuin olin vuosikausia nuorempana. Ei ole mitään vippaskonstia, vain se vanha sääntö että kuluta enemmän kuin syöt. Tahdonvoimaa se vain vaatii, ja sitä minulla on kun päätän jotain. Pidän itse itsestäni enemmän tällaisena, ja vain sillä on väliä. Ja pääasia on toki, että tuntuu hyvältä ja jaksaa paremmin! Nautin rutiineistani; ne ovat ikään kuin arkipäivän rituaaleja, jotka rytmittävät elämää. 

1990-luvun ajan henki

Aloitin tässä blogissa edelleen jatkuvan projektini eli vanhojen (pääasiassa) 1990-luvun päiväkirjojeni läpikäymisen. Jo vuoden 1990 kohdalla kiinnitin huomiota seikkaan, joka tuntui olevan ajan henki: lähin esimieheni siviilipalvelusaikana toistuvasti muka huumorin varjolla piikitteli minua erittäin ilkeästi, ja se meni aivan henkilökohtaisuuksiin, esim. finnini, joka muutenkin oli arka asia siinä iässä. Lisäksi hän, noin kolmikymppinen mies, harrasti härskejä vitsejä naisvaltaisessa toimistossa. Ymmärrän, että se oli ajan henki, koska olen tänä vuonna kuunnellut myös YLEn podcastin Radio Mafian historiasta, joka alkoi 1990. Minäkin kuuntelin kanavaa tuolloin. Eduskuntaa myöten keskusteltiin sen kielenkäytöstä. Kun aikuinen mies suorassa radiolähetyksessä kysyy alaikäiseltä tytöltä, "no, jokos oot hässiny?", sillä olisi vakavia seurauksia tänä päivänä. Aikaisemmin olen itsekseni pohtinut asiaa aikakauden huumorin valossa, esim. 1985-87 tehty kotimainen sketsisarja Soitinmenot, josta pidin, ja yhä muistan monet jutut. Liitin tähän alunperin YouTubesta esimerkkinä yhden  sketsin, jossa käytetään n-sanaa ja valkoihoinen näyttelijä on maskeerattu tummaksi, mutta myöhemmin se poistettiin palvelun ehtojen rikkomisen vuoksi: erinomainen esimerkki sinänsä! (Ties vaikka joku tämän blogin lukija olisi sen ilmiantanut...)

Päiväkirjoistani löysin myös maininnan, kun Virtain abit penkkareissaan 1990-luvun alussa olivat naamioituneet mustiksi. Kaikki tämä on sitä samaa ajan henkeä. Mutta vasta nyt kun luin miten minua tuolloinen esimieheni kohteli, tajusin toden teolla. Ilmeisesti ymmärrys usein vaatii sen että asia koskettaa jotenkin omakohtaisesti. Kun valitetaan että "enää ei voi sanoa yhtään mitään", niin kaikkea ei pitäisikään saada sanoa, ei silloin kun se loukkaa jotakuta. Amerikkalainen "sananvapaus" näyttäytyy minulle juuri vapautena loukata ihmisiä. Sitä on turha ihannoida. Kyllä tämä on eteenpäin menevää kehitystä. Joskus kehitys myös väkisin käännetään taaksepäin, kuten HLBTQ-ihmisten oikeudet Venäjällä, joita ei ole, ja se on silmiinpistävän räikeä loukkaus ihmisyyttä vastaan. Niin voi tapahtua - mikään ei takaa ettei myös Suomessa - ja sitä on syytä varoa! 

Demiseksuaalisuus?

Joulukuussa koin uuden oivalluksen itsestäni: voisiko olla, että minä olen demiseksuaali? Se selittäisi tietyt asiat: olen periaatteessa hyvin avoin ja liberaali seksuaalisuuden suhteen, inhoan kaikkea moralismia ja fantasiat voivat olla mitä vain, mutta käytännössä asia on hiukan toisin. Olen usein korostanut eri yhteyksissä, miten tärkeänä pidän tunteita. Hiukan epäröin siinä kohtaa kun demiseksuaalisuus luetaan aseksuaalisuuden piiriin kuuluvaksi, ja pidän itseäni kuitenkin melko seksuaalisena. Toisaalta minulla on kokemusta myös täydellisestä selibaatista, ja tiedän miten helppoa se minulle loppujen lopuksi on.  

Myös vaadittujen tunteiden voimakkuutta tai syvyyttä korostetaan mielestäni tarpeettomasti monilla nettisivuilla, joissa demiseksuaalisuudesta puhutaan; kokemuksen perusteella minun ei tarvitse välttämättä edes ihastua henkilöön, saati rakastua: minulle riittää että tunnen toisen vaikka lyhyen aikaa (ei siis vain yhden tapaamisen perusteella) ja pidän hänestä jollain tapaa ihmisenä. Se karsii satunnaiset jutut ventovieraiden kanssa, ja ylipäänsä seksin ensitapaamisella. "Friends with benefits", kenties. En ole siis varma sovinko yleiseen määritelmään, mutta toisaalta eikö seksuaalisuudessa aina ole yksilöllistä vaihtelua hyvin paljon, ei se voi kenenkään kohdalla olla kaavamaista. Kukaan ei voi tulla sanomaan että kokemukseni on vääränlainen, koska se ei ole täsmälleen samanlainen kuin hänellä. 

"Tunteellisuuteni" vaikuttaa siihenkin, että pelkkä mekaaninen jyystö ei viehätä, vaan pitää olla hellyyttä mukana. Intiimin kanssakäymisen kahden ihmisen välillä ei koskaan pitäisi olla merkityksetöntä - miksi sitä sitten edes harrastaisi. Olen toki kokeillut yhden yön suhteita, joskin hyvin kauan sitten ja vain muutaman kerran, koska tulin varsin pian tietoiseksi siitä miten tyhjäksi se minut jätti. Eikä sillä ole tosiaan mitään tekemistä moraalin kanssa. Minähän melkein kadehdin heitä jotka pystyvät vaihtelemaan partnereita tuosta vaan ja panevat menemään. Ei sillä ettenkö siihen kykenisi, en vain tunne oloani tarpeeksi mukavaksi ja turvalliseksi siinä tilanteessa jonkun täysin tuntemattoman kanssa. Avioliitossani minulla olisi lupa ja vapaus, mutta olen käyttänyt sitä vain kaksi kertaa, kahden eri ihmisen kanssa, jotka sopivat tässä asettamiini raameihin, vaikka se jäikin sitten siihen; toisin sanoen, kertakin on ok, kunhan muut ehdot täyttyvät, eikä ehdoton monogamia ole välttämätöntä. (Katso myös: "Seksi ja kuolema".) Olemme ehkä aika samanlaisia tässä(kin) suhteessa puolisoni kanssa; tästä lisää seuraavassa kappaleessa, postauksen lopussa. 

Ei todellakaan ole kyse siitä että haluaisin vähemmän tunnetun, hienolta kuulostavan leiman. Kaukana siitä. On iso kynnys että hyväksyisin olevani mitään muuta kuin "ihan vain tavallinen homo", samoin kuin että suostuisin mieltämään demiseksuaalisuuden omalla kohdallani itsenäiseksi seksuaaliseksi suuntautumiseksi. Minulle se on vain selittävä lisämääre. Olen joka tapauksessa sellainen kuin olen, liimasin itseeni jonkin etiketin tai en, mutta voihan se tiivistää yksilön kokemuksen omasta seksuaalisuudestaan ytimekkäästi. Se vain sanoo sen minkä olen aina tiennyt itsestäni. Silti minun täytyy selittää mitä se minulle tarkoittaa. Minäkin kuulun siihen "vanhaan koulukuntaan", joka on ihmetellyt näitä lisääntyneitä itsemäärittelyjä; halutaanko ihmiset luokitella yhä pienempiin kuppikuntiin? Ehkä sen ymmärtää sitten kun itsensä löytää jostain kategoriasta, ja oivaltaa että jotkut ihmiset kokevat tällä tavalla - en ole ainoa - koska tämä kategoria on luotu. Eivät ne tyhjästä ole syntyneet. 

Introversio

Mielenkiintoista oli kuulla YLEn Valheenpaljastaja-podcastin jakso 2: "Me olemme sekä ekstrovertteja että introvertteja." Tässä sarjassa "liikutaan yleisten käsitysten, mielipiteen muodostamisen ja harhaluulojen maailmassa. Opiskellaan myös väärinkäsityksen anatomian alkeita ja tullaan tietoisemmaksi uskomusten ja väittämien suhteen." Johanna Vehkoon vieraana jaksossa on persoonallisuustutkija Sointu Leikas, ja seuraavat rivit on poimittu suoraan ohjelmasta. 

Introverttiydestä on kuulemma tullut ainakin some-meemien maailmassa coolia. Se on hyväksyttyä ja jopa tavoiteltava olotila. Ehkä kulttuurillisena "backlashina" ekstroverttien hypettämiselle introvertit elävät nyt jonkinlaista nousukautta. Monet ihmiset uskovat vakaasti siihen, että ihmiset ovat joko introvertteja tai ekstrovertteja. Mutta todellisuudessa nykytutkimus ei tue tätä käsitystä. Valtaosa meistä on jotain siltä väliltä. Tieteellisen persoonallisuuspsykologian valossa ekstroversio/introversio on piirredimensio ("jana"), jossa ihmiset sijoittuvat johonkin kohtaan, ja suurin osa sijoittuu johonkin keskivaiheille. Sen perusteella varsinaisia ekstrovertteja ja introvertteja olisi aika vähän, ja ihmisten luokittelu kahteen ryhmään ei vastaa persoonallisuuspsykologian tieteellisesti perusteltua käsitystä. Ihmisiä ei voi käsitellä luokkina, vaan dimensioina ja niiden yhdistelminä. 

Myöskään käsitteiden alkuperäinen keksijä, Carl Jung, ei itse ajatellut että ihmiset jakautuisivat kahteen ääripäähän, vaan hän kirjoitti että suurin osa ihmisistä on ambivertteja eli jotain siltä väliltä. 

Jo 1960-luvulla tutkimusten perusteella huomattiin, että persoonallisuuden piirteet eivät ylipäänsä kovin voimakkaasti ole yhteydessä käyttäytymiseen yksittäisessä tilanteessa.  

Vuosituhannen vaihteessa kokemusotanta-tutkimukset osoittivat että valtavan paljon suurempi osa (karkeasti arvioiden 70%) vaihtelusta seurallisuudessa, sosiaalisuudessa, ekstroversiossa tapahtuu ihmisten sisällä kuin ihmisten välillä. Joka ikinen meistä, riippumatta siitä miten sijoitumme ekstroversio/introversio dimensiolla, käyttäytyy jatkuvasti jokapäiväisessä elämässään todella ekstrovertisti, todella introvertisti, ja kaikkea siltä väliltä. 

Ekstroversio-piirteeseen kuuluu jo käsitteellisesti energisyys, se on yksi alapiirre. Väsyvätkö introvertit seurallisuudesta enemmän kuin ekstrovertit? Sitä on jonkin verran tutkittu, ja mitään evidenssiä sellaisesta ei ole. Saattaa olla että kaikki ihmiset väsyvät seurallisesta käyttäytymisestä jonkin verran, mitään ekstroverttien ja introverttien välisiä eroja tässä yhteydessä ei ole tämän hetkisen tiedon valossa. 

Jos ihminen selittää sosiaalista vetäytymistään sillä että on introvertti, niin kuitenkin ekstrovertin käyttäytymisen seuraukset ovat aivan samanlaisia introverteille ja ekstroverteille. On paljon hyvää tutkimusta siitä, että ekstrovertti-käyttäytyminen tekee meidät iloisiksi, ja se koskee kaikkia. Joissain tutkimuksissa hyödyt introverteille saattavat olla jopa suuremmat kuin ekstroverteille. 

Nämä eivät ole enää pelkästään tieteellisiä käsitteitä, niiden merkitys on laajentunut. Jos ihmiset käyttävät niitä selittämään ja ymmärtämään itseään, sehän on vain hyvä asia. Niistä on tullut sosiaalisia identiteettejä, joita ihmiset omaksuvat ja selittävät omaa käytöstään itselleen ja muille niiden avulla. Jos lukitsee oman identiteettinsä näiden kategorioiden sisään, voi jäädä paitsi monesta, voi arvioida väärin erilaisen toiminnan seurauksia itselleen. Mutta meidän persoonallisuuden piirteemme eivät määrää meidän käyttäytymistämme! Käyttäytymisemme vaihtelee hyvin paljon tilanteen mukaan. 

Esimerkiksi tunnetulla Myers-Briggsin testillä ei ole mitään tieteellistä pohjaa. Se ei ole empiirisesti perusteltu tai tieteellinen testi ylipäänsä. Jos ihmiset kokevat että heidän saamansa kirjainyhdistelmä kuvaa heitä, ei siinä ole mitään vikaa, mutta sitä ei pitäisi käyttää esim. työhönotossa ja asioissa missä siitä on ihmisille oikeasti seurauksia.  

Niin. Minäkin olen purematta niellyt populaarin käsityksen introversiosta ja käyttänyt sitä keppihevosena. Lukiessani Facebookin "tietoisesti introvertti"-ryhmän postauksia olen kyllä usein ajatellut, että "en minä sentään noin introvertti ole"; en oikeastaan ole kyennyt samaistumaan siihenkään porukkaan, joka pitää itseään introverttina. Usein heidän näkemyksensä ovat tuntuneet ärsyttävän yksinkertaistetuilta: "Koska olen introvertti, olen tällainen enkä voi tehdä sitä ja tätä..." 

Mutta se voi siis olla samanarvoinen asia kuin se että olen Vesimies: ja minä tunnistan itsessäni "Vesimiehen piirteitä" hyvinkin paljon. Olen itse arvioinut että puolisoni olisi ambivertti, koska hän eri tilanteissa käyttäytyy silmiinpistävästi hyvin ekstrovertisti ja hyvin introvertisti, mutta näyttää siltä että jos hän on sitä, niin sitten olen minäkin. 

Puolisoni kertoi että muuan Facebook-kaveri (ohimennen livenä nähty) kumppaneineen kutsui meidät kylään uutena vuotena, mutta häntä arvelutti ettemme tunne tarpeeksi hyvin. Ymmärrän hänen ajatuksensa. Pulmallista on vain se, että miten voisi oppia tuntemaan ketään tarpeeksi hyvin, kun sille ei anna mahdollisuutta. Eikä meitä juuri minnekään kutsuta, koska emme tunne montaakaan ihmistä. Viihdyn niin itsekseni kuin puolisonikin kanssa, mutta onhan se aika rajattu elinpiiri. Periaatteessa olen avoin mahdollisuudelle, usein vain alan epäröidä ja ihmiset todennäköisesti myös näkevät minut etäisenä ja vaikeasti lähestyttävänä. 

Minä olen aina valmis vastaanottamaan uutta tietoa ja korjaamaan käsityksiäni, sen sijaan että takertuisin jääräpäisesti vanhaan. Koko elämäni on todistus siitä. (Ja kun vähänkin katsoo ympärilleen ja pitää korvansa avoinna, huomaa nopeasti että läheskään kaikki ihmiset eivät siihen pysty! Tunnen heitä myös henkilökohtaisesti, esim. ystäväni, josta kerroin.) Käytäntöön soveltamisessa olisi vielä parantamisen varaa... 

Joten tervetuloa uusi vuosi ja hyvästi vanha! Tuokoon se myös jotain uutta elämääni, ehkä jopa uusia ihmisiä?  

Kaiken kaikkiaan voi todeta, kuten ennenkin olen tehnyt, että ongelmat ovat todella pieniä kun ne ovat vain omassa mielessä: koska olet luonut ne itse, tai tehnyt niistä ongelmia liiallisella ajattelulla, voit ne myös itse ratkaista. Tiedän olevani etuoikeutettu kun voin näin sanoa, ja yritän muistaa olla kiitollinen elämästäni ja kaikesta mitä minulla on. 

Itseä etsimässä

Jokin aika sitten nähtyäni elokuvan Mamma Mia: Here we go again! - joka on jatko-osaksi todella onnistunut, varsinainen hyvän mielen elokuva - mietin miksi olen aina ihaillut ihmisiä, jotka tekevät elämässään radikaaleja ratkaisuja kuten asettuvat asumaan maalaistaloon Kreikan saaristossa; elävästä elämästä löytyy vastaavia esimerkkejä. Itse kun asuin kymmenen kuukautta Forssassa, enempää en jaksanut sitä pikku kaupunkia (enkä nyt halua halventaa Forssaa millään tavalla: siihen liittyy itsellänikin silti paljon nostalgiaa, ja aion kyllä siellä vielä vierailla). Ja vuosituhannen vaihteessa olosuhteiden pakosta edesmenneen puolisoni kanssa päädyimme yhdeksi talveksi Ähtäriin keskelle ei-mitään, mummon mökkiin vailla muita mukavuuksia paitsi sähkö; sitä aikaa kyllä jälkeenpäin paljon kaiholla muisteltiin, ja Ähtäri näytti meille parhaat puolensa; silti heti kun mahdollista, meillä oli kiire takaisin Tampereelle.

Miksi usein on niin että jos ihminen haluaa "etsiä itseään", sitä varten on lähdettävä jonnekin. Eiköhän se kuitenkin lopulta ole matka ihan eri suuntaan - omaan sisimpään.
Kun puolisoni kuoli 2015-vuoden lopussa, siihen luonnollisesti liittyi suuria tunteita, ja elämäni muuttui valtavasti, lopulta hyvällä tavalla, kuten olen kertonut toisessa blogissani. Heti sen jälkeen vielä menin ja rakastuin palavasti: lisää suuria tunteita. Myös ulkoisesti tapahtui paljon: valmistuin ammattiin, kävin autokoulun ja ostin auton, muutin toiseen kaupunkiin. Sen jälkeen elämä on tasoittunut, kuherruskuukausi on ohi ja yhteinen arki alkanut. Minulla on myös vakituinen työsuhde, ensimmäistä kertaa elämässäni: säännölliset tulot, ei enää Kelan byrokratiaa ja TE-toimiston painostusta - juuri viime tipassa ennen aktiivimallin voimaan tuloa! 

Tästä minä olen aiemmin vain haaveillut, tämä on normaalia ihmisen elämää. En missään tapauksessa kaipaa työttömän "vapautta". Silti ulkoinen elämä on aika tarkkaan ohjelmoitu puolestasi: arkisin teet työtä 7,5 tuntia päivässä ja aikasi ei ole omaasi; työpäivän jälkeen ei paljon mitään jaksa, ehdi, huvita. Elät viikonloppuja varten, ja koska palkka maksetaan 10. ja 25. päivä, sekin määrittää elämääsi paljon, elät aina seuraavan palkan odotuksessa: suuri osa menee vuokraan ja laskuihin joka tapauksessa. 

Tavallaan ne suuret tunteet joissa elin koko 2016-vuoden antoivat elämälle enemmän merkitystä - näit elämän eri tavalla ja se riitti sellaisenaan. Nyt kun ne on "kulutettu loppuun", sitä jollain tapaa kaipaa että kokisi taas jotain enemmän, jotain suurempaa... Olen huomannut ennenkin elämässäni, että silloin kun ulkoiset puitteet on turvattu eikä tarvitse huolehtia silkasta elossa pysymisestä, erilaiset, syvemmät asiat nousevat pintaan.

Siltä kannalta on myös ymmärrettävää että uskonto, joka oli menettänyt merkityksensä elämässäni, on jälleen noussut esiin uutena ja tuoreena. Varsinkin kun puolison kuolema oli tuore, mutta myös kun rakastumisen tunne oli voimakas, se vastasi täysin hengellistä ulottuvuutta elämässä; ei sitä syyttä sanota että "Jumala on Rakkaus". Mutta et voi elää kokonaan toisen tähden, toinen ihminen ei ole vastaus sisimpäsi kaipuuseen. Jotkut - aika monet - ihmiset tässä vaiheessa hakeutuvat uuteen suhteeseen saadakseen taas nauttia tuoreesta onnen huumasta.
Vaikka buddhalainen harjoitukseni varsinkin alussa sai kritiikkiä nykyiseltä puolisoltani koska se aika oli ikään kuin poissa häneltä, pidin siitä kiinni: minä tarvitsen sitä itseni vuoksi. Ja lopulta se kuitenkin koituu kokonaisuuden hyödyksi ja heijastuu suhteeseeni muihin ihmisiin, ympäröivään maailmaan. Olen välillä jopa kyseenalaistanut haluanko todella elää suhteessa ja tehdä jatkuvasti kompromisseja, vai haluaisinko elää yksin ja olla vapaa tekemään aina niin kuin itse haluan. Introverttina tarvitsen myös omaa aikaa. Buddhalainen harjoitus on ikään kuin ominta ja vapainta aluettani, joka sydämen sykkeen tavoin rytmittää elämääni ja josta virtaa uudistavia voimia kaikkeen muuhun.
On totta että kerran koin samoin Kristiyhteisön jumalanpalveluksesta, mutta kristillisyyden polku tuli kerta kaikkiaan loppuun kuljetuksi minun kohdallani. Jo pitkään elin jonkinlaisessa välitilassa, tyhjiössä, tunnustamatta mitään uskontoa. Tavallaan olin jopa ylpeä siitä, pidin sitä jotenkin edistyksellisenä ja vapauttavana. Silti en koskaan voisi olla uskomatta että on olemassa jotain muutakin kuin tämä arkinen todellisuus.

Nyt kun olen harjoittanut Nichiren buddhalaisuutta viisi kuukautta, näen elämässä syvää merkitystä ja kohtaan vastoinkäymisetkin positiivisella asenteella. Ei kukaan pidä valittajista eikä se hyödytä mitään. Kävin itse hyvin syvällä pimeässä ennen edellisen puolisoni kuolemaa - olin erittäin pettynyt ja katkera ihminen. En jaksaisi tavata silloista itseäni - hän varmaan suhtautuisi kyynisesti buddhalaisuuteeni, kuten uskontoon ylipäänsä; hänen luciferisminsa oli toki eri asia, ylivoimaisen järkevää ja realistista (enkä halua sanoa etteikö sekin olisi ollut tärkeä ja välttämätön vaihe matkallani - sekin opetti paljon).
Niin kliseistä kuin saattaa ollakin, maailma muuttuu vain yksi ihminen kerrallaan. Yleensä ihmiset valitsevat olla osa ongelmaa pikemmin kuin osa ratkaisua. Mutta kun alat nähdä maailman eri tavalla, kaikki on erilaista: sinä olet muuttunut, joten myös maailmasi on muuttunut.
Maailmankaikkeus toimii parhaalla mahdollisella tavalla - tätä olen kutsunut "Elämän virrassa" olemiseksi. Ei ole huolta - vain LUOTTAMUS. Kaikki on hyvin, elämä suhteellisen turvattua, ja asiat sujuvat kitkattomasti. Elämässä tulee vastaan pieniä "sattumia" juuri sopivassa kohtaa; joku ei ehkä pitäisi sitä minään, joku toinen näkisi "jumalallisen johdatuksen" - minä näen Mystisen Lain toiminnan.
Nam Myoho Renge Kyo 

P.S. Pakko lisätä vielä kirjoituksen otsikkoon viitaten... Buddhalaisuus opettaa että pysyvää itseä ei ole olemassa - tosiasia, jonka olen itse oivaltanut kokemuksen kautta; niinpä etsinnän kohde pakenee ulottuviltasi jatkuvasti...