Lukemaani kirjallisuutta

Heti alkuun totean, että otan näkökulman jossa haen lukemalleni yhtymäkohtia omasta elämästäni. 

 Philip Goldberg: Yoganandan elämä - Joogi, josta tuli moderni guru (Viisas Elämä 2022). 

Kirjoittaja on amerikkalainen kirjailija, luennoitsija, meditaatio-opettaja ja henkinen ohjaaja. Paramahansa Yogananda Wikipediassa. Katso myös SRF Finland. 

Esipuheessaan Goldberg vastaa heti aluksi kysymykseen, miksi uusi elämäkerta, kun meillä on jo Joogin omaelämäkerta:

"Yleisluontoinen vastaus on se, että jokaisen historiallisesti tärkeän henkilön kohdalla on tilaa useammalle kuin yhdelle kirjalle. Tarkemmat vastaukset ovat: 1) Yoganandan merkittävä omaelämäkerta kertoo vähintään yhtä paljon muista ihmisistä kuin hänestä itsestään. 2) Kertomuksessa on useita aukkoja. Joissakin tapauksissa usean vuoden tapahtumat tiivistetään pariin lauseeseen. 3) Vaikka Yogananda viettikin lähes koko elämänsä Amerikassa, niin ainoastaan noin kymmenen prosenttia koskee tuota hyvin tuotteliasta ja historiallisesti merkittävää kautta. Näiden aukkojen täyttäminen tuntui sekä houkuttelevalta että tärkeältä." 

Olen lukenut Joogin omaelämäkerran kauan sitten. Muistaakseni siinä kerrotaan runsaasti hyvin mielikuvituksellisia tapahtumia, kuten ilmestyksiä ja näkyjä, joihin voi olla vähän vaikea suhtautua. Minun nähdäkseni Yoganandan suurin ansio oli siinä kuinka hän toi idän ja lännen henkisyyttä yhteen. Kirjassa kerrotaan mm. kuinka hän luennoi New Yorkin episkopaalisessa kirkossa, aiheenaan "kristinuskon ja hindulaisuuden metafyysinen ykseys", siitä kuinka kokemusperäinen pyhien kirjoitusten tulkinta eroaa uskomuspohjaisesta, ja mitkä olivat kristinuskon ja hindulaisuuden yhtymäkohdat ja mitkä olivat yleiset hindulaisuudesta vallitsevat väärinkäsitykset. 

Omassa toisessa blogissani vanhassa kirjoituksessa ajalta, jolloin olin vielä kristitty, selitän Pyhää Kolminaisuutta myös hindulaisuuden kannalta. Eivät ne niin kaukana ole toisistaan. Hindulaisuuden olen kokenut tekevän kristinuskonkin tavallaan jopa ymmärrettävämmäksi. Yoganandan lisäksi myöhemmin ainakin Osho ja Deepak Chopra ovat tulkinneet Jeesuksen elämää uudella, tuoreella tavalla. 

Yogananda vieraili mm. Assisissa, Pyhän Franciscuksen haudalla, ja kertoi: "Ollessani käymässä hänen haudallaan asetin pääni sen kivetykselle, ja siinä samassa Pyhä Franciscus ilmestyi minulle. Koko hautakammio värähteli hänen energioidensa ansiosta." Itsekin olin yhteen aikaan inspiroitunut nimenomaan Franciscuksesta. 

Totta kai hän kävi myös pyhässä maassa ja pyrki seuraamaan Jeesuksen jalanjälkiä. Hän kirjoitti kirjeessä: "Hänen nimensä elää ikuisesti, mutta vain harva näkee sen todellisen Jeesuksen, joka eli täällä ja käveli näitä katuja pitkin. Hän kulki kanssani kaikkialle, mutta Betlehemissä, astuessani seimeen, missä Maria oli hänet maailmaan saattanut, hän kosketti minua aivan erityisellä tavalla." 

Eläessäni viimeisiä vuosiani kristittynä, kenties jo siirtymävaiheessa, mm. juuri Yogananda inspiroi minua paljon. Yhdistin etenkin hindulaisia käytäntöjä hartaudenharjoitukseeni, josta muotoutui Puja-rituaali ehtoollisineen. Vielä myöhemminkin minua puhutteli myös kuva Jeesuksesta meditoimassa lootusasennossa; harkitsin jonkin aikaa sellaisen patsaan tilaamista ulkomailta (kuva vasemmalla), usein juuri Yoganandan seuraajien levittämänä. 

Toki hartauteeni sisältyi myös esim. buddhalaisen mallin mukainen turvautuminen, Pekka Ervastin aikoinaan ehdottamassa muodossa, eli "minä turvaudun Kristukseen; minä turvaudun Kristuksen oppiin; minä turvaudun Kristuksen yhteisöön" (yhteisön näin tuolloin ennen kaikkea spirituaalisena, ja samaa voisi kai sanoa nykyäänkin). 

Päätin sessioni Zazen-meditaatioon, jonka olin oppinut paikallisessa Zendossa. Minua inspiroi mm. Willigis Jägerin kirja, Aalto on meri (Basam Books 2012). Kirjoittaja on henkinen opettaja, zen-mestari ja kristitty pappi. 

Seuraava Swami Akhilanandan (1894 - 1962; hän oli Ramakrishnan seuraajia) rukous sisältyi niin ikään hartauteeni: 

Hän, joka on kristittyjen Isä taivaissa, juutalaisten Pyhä, islamilaisten Allah, buddhalaisten Buddha, kiinalaisten Tao, zarathustralaisten Ahura Mazda, hindujen Brahman, johtakoon meidät epätodellisesta Todelliseen, pimeydestä valoon, sairaudesta ja kuolemasta kuolemattomuuteen. Kaikki-Rakastava Olento ilmentäköön itsensä meille, ja suokoon meille pysyvän ymmärryksen ja kaiken kuluttavan jumalallisen rakkauden. Rauha. Rauha. Rauha olkoon kaikille. 

Ajatus on ylevä, vaikka sisältää pari epäjohdonmukaisuutta, jotka käänsin suomeksi sellaisenaan: uskontojen seuraajien joukossa mainitaan "kiinalaiset" kansana - olisiko "taolaiset" ollut osuvampi - ja Buddha luetaan jumalan nimien joukkoon, johon se ei kuulu (vaikka myöhemmässä hindulaisuudessa Buddhasta tehtiin yksi Vishnun ilmenemismuoto)! Itse asiassa, Tao ei tarkalleen ottaen myöskään ole mikään jumalolento. 

 Hartauteeni sisältyi myös Yoganandan tekemä laulu, jota toistelin; tässä hänen itse esittämänään:

Cloud-colored Christ come; Oh my cloud-colored Christ come; Oh my Christ, Oh my Christ, Oh my Christ; Jesus Christ come!

"Antaumus" kuulunee yhä henkiseen harjoitukseeni Nichiren-buddhalaisena, mutta täysin vailla ylenpalttista tunteilua, enemmänkin meditaation kuin hartauden harjoituksen merkityksessä. 

Yogananda käytti myös affirmaatioita, joista kirjassa annetaan kolme esimerkkiä:

• Parantava voima virtaa jokaisen soluni läpi. Minä olen osa jumalallista, kaikkialla läsnäolevaa energiaa.
• Pyrin päivä päivältä suurempaan onneen sisäisesti, yhä vähemmän ulkoisten nautintojen kautta.
• Minussa on luovuuden pyhä henki. Ääretön viisaus ja tietoisuus ohjaa minua ja poistaa kaikki esteet.

Matti Helelä: Golgatalta Gambriniin - Hihhulista homoksi (Books on Demand 2021). 

Muistelmateos omakustanteena, joka todella puoltaa paikkaansa. Muistelmat alkavat 1970-luvulta. Kirjoittaja hurahti nuorena uskovaiseksi oikein kunnolla, oli vaihto-oppilaana USA:ssa, meni naimisiin, sai pojan, ja luopui uskostaan myöhemmin tultuaan viimein sinuiksi homoseksuaalisuutensa kanssa. Oli todella riemastuttavaa lukea hänen kuivan ironisia huomioitaan siitä miten hän käyttäytyi ja ajatteli uskovaisena. 

Kirkkoherra Voitto Viro on mielestäni oivallisesti käsitellyt näitä asioita eräästä hänen kirjastaan kokoamassani blogijulkaisussani! Hän kirjoittaa mm. näin: 

Mutta monesti "todistajat" uskonnollisella imelyydellään antavat kristittynä olemisesta todellakin vastenmielisen ja hävettävän kuvan. Silloin sietää tarkkaan ajatella, onko kysymys Kristuksen häpeän kantamisesta vai Kristuksen väärinkäsittämisen ja tyhmyyden häpeän kantamisesta.

Kristitty voi myös esiintyä alituisena saarnailijana, jolla on joka tilanteeseen Jumalan sana huulilla. Hän voi alituiseen tuomita toisinajattelevia. Hän voi pitää kaikkea iloa syntinä. Hän voi yksinkertaisesti edustaa Herraansa niin yksinkertaisesti, että normaali ihminen ei voi muuta kuin tympääntyä. Olkaamme varuillamme, jos meitä pilkataan. Se on todennäköisesti pelkästään meidän oma vikamme.

Ja vaikka minä en koskaan ole kulkenut valtavirran mukana, kykenen ymmärtämään: olenhan toki "hurahtanut" itsekin 1995 ja ollut varsin fanaattinen - erilaiset opilliset käsitykset eivät tee eroa psykologiseen kokemukseen sinänsä, sen tajusin verrattain myöhään. Kerron tästä erityisesti muistelmasarjani Ecce Ego osassa VII. 

Itsekin joskus haaveilin kirjoittavani kirjan omakustanteena, mutta netti hoitaa saman asian ilmaiseksi. Eivät nämä kuitenkaan ole mitään laajaa lukijakuntaa kiinnostavia asioita. 

Matti Helelä kertoo mm. näin:

Mikä tärkeintä, olin pelastunut (helvetin tulesta nimittäin) ja matkalla taivaaseen. Jeesuksen verellä pesty kaikista synneistä. Tästä olikin syytä olla iloinen ja kiittää mahdollisimman paljon joka päivä. Polvistua rukoukseen ja ylistykseen. Jumala tykkäsi palvonnasta, ja kyllähän kristityn kuuluikin olla nöyrä. Itse asiassa opin sen varsinaisen ylistyksen vasta myöhemmin, kun sain mallia muilta. Meillä oli sekä omituinen tarve että velvollisuus kohdella Jumalaa kuin jotakin narsistia, joka janoaa jatkuvaa kehua ja ylistystä. Tärkeätä oli rukoilla myös muiden puolesta, jotta hekin löytäisivät Jeesuksen ja pelastuisivat. Ja heille piti myös kertoa Jeesuksesta eli todistaa. Huoli muiden pelastumisesta oli kova ja todellinen, vaikka iloa muuten riitti. Raamattu oli tärkeä päivittäinen tiedon ja inspiraation lähde.

Kirjan lopusta hänen runonsa vuodelta 2010, homokeskustelu: 

Yli puoli vuosisataa sain elää
Että homokeskustelu puhkesi terään
Siinä Räsänen veti herneen nenään
Ja kansa teki päätelmät perään

Idiootit tekopyhät
Heiltä värssyt löytyvät pyhät
Niillä itsetuntoa nuijitaan
Homot sanonko-minne tuomitaan

Vaikka ihminen pelastuu armosta
Niin luovu ei hän tarmosta
Toinen pitää tuomita
Raamatulla puomita

Minua eivät räsäsläiset haavoita
Eivät pahemmin taakoita
Haavat tulivat lähimmiltä
Parhaimmilta ystäviltä

Ystävyys poikki poikkaistiin
Kaikki siteet katkaistiin
Minut helvettiin tuomittiin
Puhelimen luuriin huudettiin

Koska itseäni kutsuin veljeksi
Ja olin muuttunut synnin helmeksi
Ei kanssani saanut oleskella
Ei syödä eikä seurustella

Senhän kielsi Raamattu
Tuo pyhä kirja siunattu
Kovin paljon siteerattu
Seksissä niin noteerattu

Juuri kun ystäviä tarvitsin
Kipeimmin heitä kaipasin
Yksin minut jättivät
Raamatulla sättivät

Kun iloisesti tervehdin
Kadun varressa myöhemmin
Hapan katse kääntyi pois
Kuin vahinko se ollut ois

Kristusta he rakastivat
Lähimmäisen hylkäsivät
Jeesuksen mailleen mättivät
Kun minut niin helposti jättivät

Kauan heitä kaipasin
Ja unissani muistelin
Mutta missä oli ystävyys
Sen todellinen syvyys?

Kun ihminen helvettiä kailottaa
Hän muille sitä aikaansaa
Helvetti voidaan unohtaa
Ja taivas maahan rakentaa

Kirjan nimessä mainittu Gay Gambrini oli Suomen ensimmäinen homoravintola Iso Roobertinkadun sisäpihalla, joka avattiin 4.7.1984. Perustaja - nyt jo edesmennyt Tuomo Isotalo - oli jossain vaiheessa Facebook-kaverini, ja muisteli joskus aikaansaannoksiaan. Muistan nähneeni siellä kuvatun pätkän jossain vanhassa tv-ohjelmassa. Minun osallisuuteni Suomen homohistoriaan alkaa vasta Don't Tell Mamasta. [Gambrinin historiasta perusteellisemmin.]

Katso Matti Helelän blogi, LyriikkaMatti. 

Oma blogini, Homo Spiritus, keskittyy hengellisyyden ja homoseksuaalisuuden tematiikkaan, alun alkaen kristilliseltä pohjalta, vaikka onkin sittemmin kasvanut siitä yli. 

Itse kyllä löysin kirkon, jossa minut hyväksyttiin omana itsenäni, enkä enää kokenut ristiriitaa uskoni ja identiteettini välillä. Menetin vain lopulta tyystin uskoni kristinuskon tarjoamaan totuuteen - siitä huolimatta että en koskaan tyytynyt oppien perinteisiin tulkintoihin, vaan täydensin niitä esoteerisilla selityksillä, joissa mielestäni oli silloin enemmän järkeä - halusin ymmärtää enkä vain uskoa sokeasti. Tänä päivänä se näyttäytyy minulle hiukan kummallisena: niin kuin kristinuskon opit eivät jo itsessään olisi mielikuvituksellisia, selitin niitä entistäkin korkealentoisemmilla teorioilla. Ja tätä kutsuin järkeväksi. 

  Uskonnottomuus ei kuitenkaan ollut tie minulle, vaikka jonkin aikaa elin tunnustamatta mitään uskontoa. Kokonaan uusi uskonto on ollut vastaus, joka tyydyttää minun sisintäni, ja sisimmästäni se myös nousi... enkä anna kenenkään muun sanella mitä sen pitäisi olla!

Helelä lainaa kirjansa johdannossa Jussi K. Niemelää Skeptikko-lehdessä 3/2018, "Kuinka epäillä empaattisesti": "Voidakseen elää maailmassa, ihmisen on uskottava asioihin. Se, mihin ihminen uskoo, kertoo hänestä paljon. Myös se, mihin hän ei usko, tai on joskus uskonut, mutta ei usko enää, on paljastavaa." Ei aavistustakaan mitä se minusta kertoo. Olen erinomainen kyökkipsykologi, mutta tähän asiaan en ole paneutunut... ja ehkä itseään vain ei näe niin kuin joku toinen näkee, joten kertokoot muut minulle. 

Henkinen elämä: yksin vai yhdessä?

Henkinen elämä. Pitäisikö siitä voida keskustella? Pitäisikö se jakaa muiden kanssa? Oma näkemykseni asiasta on vaihdellut vuosien myötä. Sanan "henkinen elämä", tai "henkisyys", voi toki halutessaan korvata sanalla "uskonto", "uskonnollinen elämä", mutta itse ymmärrän edellisen paljon laajempana ja samalla yksilöllisempänä kokonaisuutena.

Heräsin henkiseen etsintään parikymppisenä tutustuessani ihmisiin, jotka antoivat minulle paljon uusia ideoita ja innoitusta. Innostukseni oli valtava, ja ilmaisin sitä luonnollisesti erittäin epäkypsästi, sillä sitähän minä olin mitä suurimmassa määrin - epäkypsä: intoa enemmän kuin ymmärrystä. Niinpä vanha koulukaverini, joka niin ikään oli pitkään ollut ainoa kaverini, ei enää tuntunut vastaavan kaipuuseeni saada vaihtaa ajatuksia näistä uusista kiehtovista asioista, joista tuli yhtäkkiä koko elämäni sisältö. Olin varsinainen "drama queen" ja lopetin kaveruutemme kirjeellä. Sen sijaan kirjoittelin pitkiä, rönsyileviä kirjeitä (tämä oli siis 1990-luvulla!) uusille ystävilleni, joihin yleensä tuli paljon lyhyempiä vastauksia harvakseltaan. Vuosia myöhemmin tajusin itse vastaavassa tilanteessa heidän asemassaan, että olin varmasti kyllästyttänyt heitä pohdinnoillani, jotka olivat kai aika etäällä elämästä - ja heillä sentään oli elämä, toisin kuin minulla silloin. Jossain vaiheessa kyllästyin siihen miten yksipuoliselta yhteydenpitomme alkoi tuntua, en enää kirjoittanut, enkä kuullut heistä sen koomin; osoitteenikin tuossa vaiheessa muuttui, joten jos he ikinä enää tavoittelivat minua, posti ei enää saavuttanut.
Samoin vuosia myöhemmin minulle selvisi, että olin yksipuolisella ratkaisullani ajanut kaverini masennukseen ja itsemurhan partaalle. Tämä on hyvä (eli huono) esimerkki siitä henkisestä julmuudesta, mitä monet ihmiset lähimmäisiään kohtaan harjoittavat elämänkatsomuksensa nimissä. Mea culpa.
Kaverini otti minuun yhteyttä parin vuoden kuluttua (ironista kyllä, lahjoittamieni Tarot-korttien inspiroimana, jotka osaltaan olivat auttaneet minut ratkaisuuni; totta kai sain "vastauksen" jonka halusin) ja korjasimme suhteemme - eli käytännössä vietimme yhden mukavan kesän, jolloin keskityimme yhdessä tekemiseen puhumisen sijasta, koska tajusin että meidän suhteemme toimi paremmin sillä tasolla; sekin on syytä huomioida joidenkin ihmisten kanssa. Pian ystävyytemme hiipui itsestään luonnollisesti, toisaalta sen takia että muutin kauas pois, toisaalta siksi että hän yllättäen osoittautui ainoaksi tuntemakseni ihmiseksi, jolla oli jotain minun homouttani vastaan, kun tulin hänelle kaapista ulos. Olemme kyllä yhä Facebook-kavereita, mutta se ei merkitse muuta kuin synttärionnitteluja kerran vuodessa.

Kuuluessani 1990-luvulla gnostilaiseen mysteerikouluun, oli selvä muotti johon sinun piti mukautua, omaksua kaikki opetukset ja noudattaa kaikkia sääntöjä. Terminologian mukaan Koulun oppilaiden odotettiin "luopuvan itsestään" ja muodostavan "ryhmäykseyden". Voisiko yhtään lahkolaisempaa olla. Joku jopa selitti, että oppilaat alkavat yhä enemmän muistuttaa toisiaan. Ja saman henkilön mukaan monilla oppilailla oli tähtikartassaan useita "perääntyviä planeettoja", mikä selitti sen että he olivat kypsiä Koulun filosofialle ja tunsivat vieraantuneisuutta maailmasta, olivat sosiaalisesti ujoja yms. Olisiko pikemminkin niin, että psykologia saattaa selittää miksi jotkut ihmiset tuntevat viehtymystä ääriliikkeisiin, jotka julistavat olevansa ainutlaatuisia - sinä olet "valittu", "pelastettu", kun taas maailma ympärillä on paha ja tuhoon tuomittu.
Olin itsekin todella fanaattinen - nielin kaiken purematta, noudatin kaikkea lukemaani ja kuulemaani tarkalleen. Ihme kyllä, jopa noihin aikoihin sain uuden Koulun ulkopuolisen ystävän, jonka kanssa aloimme kirjoitella pitkiä kirjeitä, myös ja varsinkin henkisyydestä, kirjoitin pitkiä lainauksia Koulun kirjallisuudesta... ja siitä huolimatta olemme edelleen tänä päivänä hyviä ystäviä ja puhumme puhelimessa muutaman kuukauden välein; se riittää meille, emmekä enää puhu niinkään henkisyydestä kuin tavallisesta elämästämme (tavallisessa maallisessa elämässä henkisyys koetellaan).

Syvällisten puhuminen puhumisen vuoksi on pinnallista, kuten olen tainnut aiemminkin todeta. Ja on paljon tilanteita, joihin se ei kerta kaikkiaan sovi. Kaikkien kanssa aina ja kaikkialla ei todellakaan tarvitse puhua "henkeviä"! Muussa tapauksessa olet kuin kuka tahansa kristitty hihhuli, joka julistaa uskoaan jokaiselle vastaantulijalle. Se on äärimmäisen tympäisevää. Voitto Viro on käsitellyt aihetta erinomaisesti kokoamassani kirjoituksessa.
Olen itse todistanut esimerkiksi bussissa, kun henkilö alkoi pyytämättä puhua uskostaan toiselle matkustajalle, jota hän ei edes tuntenut. Se oli kiusallista kuultavaa ulkopuolisenakin. Itsekin olen ollut kahvipöydässä, jossa vierustoveri kysyi minulta olenko ottanut Jeesuksen vastaan! Vaikka se tapahtui uskonnollisen tilaisuuden jälkeen, koin sen todella törkeän tungettelevana ja yksityisyyttä loukkaavana - ja vaikka olin siihen aikaan itse kristitty, eivät kaikki kristitytkään käytä samanlaista terminologiaa ("Jeesuksen ottaminen vastaan" on lauseena hölynpölyä) ja usko esim. sanoin "todistamiseen", mutta nämä äänekkäimmät ryhmäkunnat ylimielisyydessään kuvittelevatkin edustavansa ainoaa oikeaa kristinuskoa, jota pitää tuputtaa myös toisille vääränlaisille kristityille.

Miksi toisaalta "syvällisyys" tarkoittaisi nimenomaan henkisyyttä... Onhan toki helpompi puhua ajatuksista joihin uskoo, kuin vaikkapa tunteistaan; se vasta meneekin syvälle ja on hyvin intiimiä. On pakko arvostaa enemmän ihmistä, joka osaa puhua tunteistaan, kuin sitä joka haluaa jakaa vain ajatuksiaan muiden kanssa. Ajatukset useinkaan eivät ole kovin henkilökohtaisia, toistelet vain lukemaasi ja kuulemaasi. Tunteet sen sijaan todella kuuluvat sinulle.

Usko on hyvin henkilökohtainen asia. Sen on tarkoitus ensisijaisesti muuttaa minua itseäni paremmaksi. Jos se vaikuttaa positiivisesti muihin ihmisiin, se tapahtunee lähinnä hyvien tekojen ja esimerkin kautta, ei saarnaamalla. Ja jos se vaikuttaa negatiivisesti muihin, tai muuttaa sinua huonompaan suuntaan, jotain on todella pahasti pielessä. Näin voi olla, jos uskosi perustuu pelkoon -  yleensä oman pienen persoonasi ikuisesta kohtalosta - ja aiheuttaa vihaa toisella tavalla ajattelevia kohtaan. Usein viha vielä irvokkaasti naamioidaan "rakkaudeksi". Tässä kohtaa on paikallaan siteerata John Shoren sanoja, joita lainaan erään blogini esipuheessa:
"Kristityt: aina kun sanotte, 'minä puhun vain totuuden rakkaudessa', mitä ihmiset oikeasti kuulevat on: 'Minä olen mulkku.' Joten lakatkaa sanomasta niin. Paitsi jos olette. Siinä tapauksessa jatkakaa... kai."

Myönnän, että voi olla virkistävää puhua samanmielisten ihmisten kanssa ja saada vahvistusta omalle tielleen. Toisaalta siitä tulee helposti keskinäisen kehumisen kerho - "me ja meidän aatteemme... ja nuo muut". Asioita pitää pohtia, mutta se onnistuu parhaiten omassa mielessä. Silti en voi vähätellä omassa elämässäni sen merkitystä, kun parikymppisenä kävin kiehtovia keskusteluja henkisyydestä itseäni parikymmentä vuotta vanhemman ystävän kanssa, kun kaikki se oli minulle aivan uutta.
Eri tavalla ajattelevien kanssa puhumisen olen kokenut yleensä kiusallisena; olen suorastaan kieltäytynyt puhumasta henkisyydestä tuollaisissa tilanteissa. En näe siinä mitään pointtia. Varsinkin jos toinen osapuoli on vain utelias, vaikka sitä voi olla vaikea erottaa aidosta kiinnostuksesta. Ei toista ihmistä voi käännyttää, ellei hänessä itsessään ole sisäisesti jotain joka resonoi hänelle esitettyjen ajatusten kanssa. Se voi olla jokin henkinen sukulaisuus asialle... tai se voi olla myös jokin särö sielussa, jos on kyse vahingollisesta opista joka vetoaa häneen (mikä olisi vahingollisempi oppi kuin oppi ikuisesta helvetistä).

Minun kokemukseni ihmisyydestä viidenkymmenen vuoden aikana on kuitenkin se, että ei ole väliä mihin liityt ja kuulut ja keitä tapaat, pohjimmiltasi olet aina oman itsesi varassa! Minulle se merkitsee voimaa ja vapautta, jonkun toisen mielestä se saattaa kuulostaa masentavalta. Enkä suinkaan tarkoita etteikö toisista ihmisistä voisi saada tukea vaikeina aikoina: itse koin sen edellisen puolisoni kuoltua, kun moni lahjoitti minulle aikaansa, oli läsnä ja kuunteli. Olen ikuisesti kiitollinen.

Aikoinaan muutaman vuoden vedin erään yhdistyksen hengellistä ryhmää, ja kerran ilmaisin ääneen tuntemukseni siitä että ihmisillä on niin kiire puhua omat asiansa vaikka muiden päälle, että heillä ei ole aikaa kuunnella mitä muut sanovat. Se oli minun rehellinen kokemukseni, joka aiheutti vastalauseiden myrskyn. "Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa", kuten sanotaan. Nykyisen puolisoni kanssa kävimme pitkään silloisen ryhmän "uudessa inkarnaatiossa", kunnes hän ei enää välittänyt osallistua ja sanoi sen johtuvan siitä että ihmiset haluavat vain sanoa omat asiansa eivätkä kuuntele. Olin hämmästynyt että hän teki tämän havainnon. Itse en enää ollut ajatellut asiaa, olin kai jo muutenkin luovuttanut ihmisten suhteen - olen hyvin säästeliäs sanoissani, ja varsinkin syvällisemmissä keskusteluissa punnitsen tarkkaan kuuntelijan vastaanottokykyä; ei helmiä "sikojen" tallattavaksi (siteeraan vain raamattua, en halua vähätellä ketään). Ehkä me maan hiljaiset - enemmän tai vähemmän introvertit - huomaamme paremmin ryhmädynamiikan puutteet. Tietenkään ekstrovertit eivät ymmärrä sitä, eivätkä halua että heille huomautetaan heidän vioistaan.

Vetäessäni ryhmää, tiedostan nyt että oma vikani oli se, että yritin liian tiukasti pitää langat käsissäni enkä paradoksaalisesti itse antanut tilaa muille. Tapanani oli esimerkiksi pitää laatimiani alustuksia jostain minua miellyttävästä aiheesta. Ei ehkä ihme, että toiminta sittemmin hiipui. Sitten perustinkin oman ryhmäni, jossa sain itse määritellä toiminnan linjat. Vaikka se pysyi aina hyvin pienimuotoisena, se toimi muutaman vuoden hyvin tyydyttävästi. Kokeilimme erilaisia rukous- ja meditaatiotekniikoita yms. Jälkeenpäin ajatellen on selvää, että minä kärsin jonkinlaisesta hengellisestä pätemisen tarpeesta: halusin olla opettaja muille. Oma ryhmäni oli myös eräänlainen ideoiden leikkikenttä minulle.
Toki ystäväni, joka oli ryhmän toinen kantava voima (usein meitä oli vain me kaksi), oli ilmeisesti hyvin tyytyväinen siihen että rukoilimme yhdessä; hän koki saavansa henkistä tukea. Kun sitten olen etääntynyt kristinuskosta, olen kokenut että tavatessamme melkeinpä välttelemme koko aihepiiriä, ja olemme etääntyneet toisistammekin. Se on oikeastaan aika hullua. "Tunnustus" on todella pinnallinen asia yhdistämään ihmisiä - hyväksyt vain tietyt opilliset katsomukset. Ja todellisuudessa näkemykseni eivät ole pohjimmiltaan muuttuneet; olennainen ydin on aina pysynyt samana: ihmisessä itsessään on jotain arvokasta - Buddhaluonto, Kristus meissä. Tätä en väsy toistamaan. Nykyään tuo näkemys on vain entistäkin konkreettisempi minulle. Juuri tämän jaetun ihmisyyden pohjalta pitäisi olla mahdollista löytää syvempi yhteys.
Ystäväni puhuu paljon "Totuudesta" isolla T:llä; hän on esimerkiksi kysynyt mitä Totuus minulle merkitsee... mutta se on jo sananakin varsin epämääräinen käsite. Katso esimerkiksi Wikipedia-artikkeli Totuudesta, joka antanee jonkinlaisen kuvan sanan monimerkityksellisyydestä. Voisi olla parempi ja rehellisempi korvata sana ystäväni käyttämässä tarkoituksessa - tai mitä minä olen ymmärtänyt hänen tarkoittavan, ja sehän se vaikeus juuri onkin - suoraan uskonnolla tai jumalalla.

Ymmärrän syvällisesti evankeliumien kertomuksen, kun Pontius Pilatus kysyy Jeesukselta "Mikä on Totuus?". Jeesus pysyy vaiti, ja juuri se on erityisen merkityksellistä! Kuten Tao-te-kingin - runollisuudessaan ja mystisyydessään kenties maailman kauneimman pyhän kirjan - ensimmäinen säe sanoo: "Se Tao, jota voidaan määritellä, ei ole Ikuinen Tao."
On kyllä totta, että kerrotaan myös Jeesuksen sanoneen, "Minä olen Tie, Totuus, ja Elämä", mutta tämän Jeesus sanoo jokaisen yksilöllisen minän puolesta. Siteeraan itseäni toisesta blogistani:
"Tänä päivänä me olemme vapaita Totuuden suhteen; meitä ei ole sidottu yhteen kirkkoon tai edes uskontoon, kuten entisaikoina. Tie, Totuus ja Elämä ovat yhtä: Totuutta ei voi saarnata eikä osoittaa toiselle - silloin se on vain kuolleita käsitteitä. Totuus on etenevä, se on elettävä todeksi, ja tie Totuuteen johtaa aina sisäänpäin, omaan sisäisyyteen."
Bhagavad Gitassa Krishna puhuu kolmesta joogan pääsuuntauksesta, karma (toiminta), jnana (tieto), ja bhakti (antaumus). Eli: Tie, Totuus, ja Elämä. Jeesus sanoo (Matt.11:29-30): "Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt." Sana jooga tulee sanskritin verbijuuresta yuj, joka merkitsee iestämistä, vaunujen eteen valjastamista, yhteen saattamista ja yhdistämistä.
Tällä voisi nähdä myös yhteyden Nichirenin suosittelemaan kolminaisuuteen: harjoitus, opiskelu, usko.

Ilmaisen ajatuksiani parhaiten kirjoittamalla, ja kaikki olennainen on sanottu blogeissani (etenkin kirjoituksessa "Minun tieni"), joten jos joku tuttu ei vaivaudu lukemaan, tuskin asia häntä sitten kovin paljoa kiinnostaakaan. Miksi minun pitäisi yrittää selittää samoja asioita vaillinaisen puhutun sanan muodossa. Lisätietoa voi sitten kysyä, jos ei ymmärrä kaikkea lukemaansa.

Yhteen aikaan osallistuin netissä joidenkin henkisten/uskonnollisten ryhmien keskusteluihin. Tänä päivänä varon visusti kommentoimasta yhtään mitään netissä. Kirjoittamalla käyty "keskustelu" pitää sisällään suuremman väärinymmärryksen riskin, koska siitä puuttuu se välittömyys ja sanaton vuorovaikutus mikä on kasvoista kasvoihin kohtaamisessa. Olen aiemminkin todennut, että en pidä netin välityksellä tapahtuvaa kanssakäymistä "todellisena". Tekniikka välineenä latistaa elävän inhimillisen vuorovaikutuksen.

Yhteinen harjoitus on usein osoittautunut hyväksi pohjaksi tapaamiselle eri taustoista tuleville ihmisille (sitähän käytetään myös buddhalais-kristillisessä uskontodialogissa). Kaikkein yksinkertaisimmillaan se olisi vain yhdessä hiljentymistä, vaikkapa vain viisi minuuttia. Valitettavasti tätäkään kaikki eivät ymmärrä, ja sekin on joillekin liikaa; se on nähty ja koettu. Tietenkään sen ei pitäisi olla pakottavaa ja epäluontevaa kenellekään osalliselle. Jotkut haluavat vain puhua henkisyydestä, eivät elää sitä. Valitettavasti en ikinä kykene ymmärtämään ihmisiä, jotka eivät osaa olla hiljaa. Heidän on pakko täyttää maailma vaikka sitten tyhjällä höpinällä ja kuulla oma äänensä.

Olen joskus puolustanut henkiseen yhteisöön kuulumista, koska se ikään kuin kuului asiaan silloin, mutta en pidä sitä enää tarpeellisena.
Ainoa virhe mihin itsenäinen harjoittaja voi langeta, on pöyhkeästi kuvitella itsestään liikoja. Minä lankesin tähän ansaan ollessani vielä kristitty, mutta alkaessani harjoittaa uskoani itsenäisesti. Tuolloin olin pettynyt yhteisööni, joka osoittautui vähemmän kuin täydelliseksi - samanlaiseksi kuin kaikki muutkin uskonnolliset yhteisöt, tai ihmisyhteisöt ylipäänsä. Siinä ei kai pitäisi olla mitään yllättävää, mutta silloin se oli minulle pudotus alas pilvistä. Kuvittelin olevani pidemmällä kehityksessä kuin "laumasieluina" pitämäni kristityt. Määrittelin itse mitä kristinusko minulle merkitsi ja loin itse oman hartauden harjoitukseni muodot.

Itsenäisenä Nichiren-buddhalaisuuden harjoittajana harjoitukseni on silti sama kuin kaikilla Nichiren-buddhalaisilla, ja olen osa tätä vuosisatojen ja miljoonien harjoittajien ketjua Nichirenin seuraajana. Se myös parhaiten tiivistää ymmärrykseni "Sanghasta", joka mietitytti minua aloittaessani.
En tee eroa eri Nichiren-suuntausten välillä; vaikka jotkut niistä ehkä miellyttävät minua enemmän kuin toiset, kaikista löytyy piirteitä joita arvostan. Liian usein ihmiset takertuvat opillisiin eroihin, jotka ovat sivuseikka yhteisen ytimen rinnalla.
Minulla ei ole kokemusta Daimokun lausumisesta ryhmässä; videoilla se toki kuulostaa hyvin voimalliselta, ja voin kuvitella että siltä se tuntuukin kun useampi ääni värähtelee samassa rytmissä. Se on varmasti erilainen jaettu kokemus kuin kristillinen jumalanpalvelus; syvemmälle menevä ja koko olemuksen mukaan ottava. Muiden äänet myös täydentävät ja kannattelevat sinua.

Toisin sanoen, otsikon kysymykseen, yksin vai yhdessä, ei ole lopullista vastausta. Asioissa on puolensa, kuten aina. Tästä tuli ehkä hieman rönsyilevä kirjoitus, mutta se on vain näkökulmien runsautta.

Oman onnensa seppä

Olen kertonut tässä blogissa maagisesta uuden vuoden rituaalistani, jota olen noudattanut muutamia vuosia. Nyt on aika todeta että omia vakiintuneita traditioita täytyy uskaltaa muuttaa jos ne tuntuvat aikansa eläneiltä. 

Jo parina viime vuotena olen joutunut tekemään rituaalini niin kiireessä, että en pysty keskittymään siihen niin intensiivisesti kuin mitä se vaatisi (nämä pari vuotta olen asunut yhdessä nykyisen puolisoni kanssa). 

Toinen tärkeä näkökohta on se, että käännyttyäni viime vuonna Nichiren buddhalaisuuteen, rituaalini lisäksi vuoden vaihteessa lausuin Daimokua hiukan ennen keskiyötä, ja koin aivan mahtavan voimaantumisen tunteen ja toivon tulevasta, vaikka tiesin joutuvani sydänleikkaukseen tänä vuonna! Toisin sanoen, Nam Myoho Renge Kyo sai aikaan jotain paljon syvempää kuin ulkoiset rituaalini.

Keskiyön hetken vietin tietenkin puolisoni kanssa, koska se on hyvä alku uudelle askeleelle yhteisellä matkalla. 

Kenties edelleen kirjoitan ylös intentioni uudelle vuodelle, ja teen mielenkiinnosta Tarot-lukemuksen, mutta ne ovat sivuosassa. Sen sijaan keskeinen menneestä irtipäästämisen rituaalini - joka on kyllä hyvin toimiva silloin kun sellainen on tarpeen, se täytyy sanoa kokemuksesta - voi jäädä pois... yksinkertaisesti jo senkin takia, että minun on nykyään suoraan sanottuna hyvin vaikea keksiä mitään mitä katuisin (tai edes että kokisin minulle tehdyn vääryyttä, josta haluan irtautua)! Huomionarvoista onkin, että koko tämä idea - "synnintunnustus/anteeksianto" - tulee kristinuskosta, ja kuten muualla olen maininnut, olen vapautunut kristinuskon kera myös syyllisyydestä!

Sen sijaan voisin miettiä mistä olen kiitollinen elämässäni: useinkaan ei tule tarpeeksi ajateltua asiaa, ennen kuin menetät jotain mitä pidät itsestäänselvyytenä. Tiedän sen esimerkiksi siitä, kun leikkauksen jälkeen en ollut aivan kunnossa eli olin menettänyt terveyteni, onneksi tilapäisesti. 

Muuan ystäväni on erittäin takertunut menneisyyteen ja syyttää muita omasta huonosta tilanteestaan. Vuodesta toiseen hän avautuu samoista asioista, eikä näytä pääsevän eteenpäin vaan on täysin jumissa. Jos yrität sanoa jotain, hän ei ota sitä vastaan koska on lukinnut mielensä ja päättänyt miten asiat ovat, vaikka joskus toinen ihminen näkee selvemmin kuin itse kykenet näkemään itsesi, ja ainakin voi antaa uusia näkökulmia.

Buddhalaisuuden kannalta ja ennen kaikkea omasta kokemuksesta olen sisäistänyt täydellisesti käsityksen, että ei ole olemassa pysyvää itseä: muutumme kaiken aikaa. En tunne yhteyttä ihmiseen, joka olen joskus ollut - se on kuin eri elämä, tai oikeastaan nyt jo useita elämiä puolen vuosisadan aikana.

Toisekseen, ihminen on todella oman onnensa seppä. Luot itse omat olosuhteesi, niin kuin tämän blogin sivulla Opillisia peruskäsitteitä selitetään otsikolla "elämän ja sen ympäristön ykseys". Et voi syyttää omasta kurjuudestasi yhteiskuntaa, hallitusta, maahanmuuttajia, sitä yhtä kusipäätä, tai vaikka saatanaa... Sinä ja vain sinä itse olet sen aiheuttaja, vaikka mielelläsi haluaisit ulkoistaa vastuun elämästäsi. 

Totta kai meidän pitää kehittää myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan joka tapauksessa, eikä ketään auta hänen virheidensä osoittelu. Ei se auta, ellei se lähde itsestä. Eihän terapiassakaan anneta valmiita vastauksia, vaan pyritään herättelemään omia oivalluksia, niin ainakin olen käsittänyt.

Eikä tätä pidä ottaa moitteena, vaan pikemminkin kannustavana vahvistuksena: sinäkin kykenet! Jokaisella meistä on ehtymätön potentiaali: muuttamalla itseämme muutamme maailmaamme. Se on ainoa tapa oikeasti muuttaa maailmaa, yksi ihminen kerrallaan. 

Mieleeni tulee Jeesuksen lause, "ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista" (Mt.19:26), joka on kai perinteisesti tulkittu niin että Jeesus osoittaa ihmisen rajallisuuden, kun todellisuudessa lauseen jälkimmäinen puoli sanoo että "jumala" ihmisessä pääsee tuon rajan yli! Kaikki me olemme "vain ihmisiä", mutta yhtälailla jokaisessa on Buddhaluonto (tai Kristus meissä, jos niin tahdot). Nichirenin harjoitus johtaa meidät löytämään voiman ja viisauden, jotka ovat olemassa meissä ja samalla kertaa ylittävät meidät, kuten lukee toisaalla tässä blogissa.

Rukous buddhalaisessa merkityksessään ei ole jollekin ulkoiselle voimalle suunnattu pyyntö. Se on asenteen ilmaisu, pyrkimyksen ja sitoutumisen ilmaisu. Ei mikään putoa syliin taivaan lahjana kun vain pyydät. Kyllä sinun itsesi täytyy tehdä jotain sen eteen! Rukouksen, myös kristillisen rukouksen, tarkoitus ei ole muuttaa maailmaa: se muuttaa sinua! Daimokusta, mantrasta, tulee buddhalainen rukous.

Sivulla Opillisia peruskäsitteitä kerrotaan myös karmasta buddhalaisesta näkökulmasta. Se on jotain muuta kuin länsimaisittain tulkittua fatalismia. Karmassa ei ole kysymys laista joka rankaisee tai palkitsee, vaan sisäisistä taipumuksista, joita ihminen voi muuttaa koska tahansa. Kukaan ei ole kohtalonsa vanki. 

"Jos ihmiset valittavat, että elämä suo heille huonointaan, heidän pitäisi pysähtyä harkitsemaan, ovatko he valmistaneet itsensä sisäisesti saamaan mitään muuta kuin huonointa." (Paul Brunton)

Joskus saattaa tulla tunne että ihmiset, tai suuri osa heistä, eivät osaa arvostaa jos kerrot esim. Facebookissa että sinulla menee hyvin. Se on minusta outoa. Eihän kukaan varmasti pidä ainaisista valittajistakaan. Tässä tosin on syytä erottaa kaksi eri asiaa: ihminen, jolla on huolia, keventää mieltään ja luonnollisesti tarjoat hänelle kuuntelevan korvan; mutta sitten on ihmisiä, jotka löytävät kaikesta vain huonoja puolia, tai märehtivät samoja vanhoja asioita uudestaan ja uudestaan. 

Ei kai tarvita kovin suurta psykologista tietämystä sen ymmärtämiseen, että jos pyörittää aina vain negatiivisia asioita päässään, myrkyttää mielensä ja vetää negatiivisuutta ennen muuta omaan elämäänsä, mutta levittää sitä myös ympäristöönsä. 

(On huomautettava, että masennus on sairaus, johon on syytä hakea lääketieteellistä apua; siitä ei nyt  tässä ole puhe.)

Joskus toki mietin, että on ihmisiä joilla näyttää menevän todella huonosti ja voi nähdä että lupaus (jonka yleensä oletetaan olevan raamatusta, mutta ei sitä sieltä millään haulla löydy) ettei kenellekään anneta suurempaa taakkaa kuin jaksaa kantaa, ei aina todellakaan pidä paikkaansa - jotkut uupuvat taakkansa alle niin että päättävät päivänsä. Sitä suuremmalla syyllä ihmettelen miksi minun elämässäni näyttäytyy niin vahvana johdatus ja tarkoitus. Mutta: kuka se on joka "antaa" meille taakan kannettavaksi? Eiköhän jälleen ihminen itse sen kasaa harteilleen. Tässäkin syyllistäminen on turhaa - ja julmaa. Pikemminkin pitäisi pyrkiä keventämään heikompien kanssaihmisten taakkaa, auttaa heitä kantamaan sitä, sekä yhteiskunnallisesti että yksilötasolla. 

Totta kai olen kokenut monenlaisia aikoja minäkin, mutta silti aina päässyt yli kaikesta, joskus suorastaan ihmeenomaisella tavalla ja tilanne on seuraavassa hetkessä kääntynyt päälaelleen: koettelemuksesta on syntynyt siunaus - parhaimpana esimerkkinä edellisen puolisoni kuolema, joka on niin äärimmäinen tilanne että se voisi pahimmillaan lamaannuttaa ihmisen vuosiksi eteenpäin. Ehkä positiivinen asenne, usko ja luottamus, on avain? Näin oli jo ennen buddhalaisuuteen kääntymistäni. Vaikka uskoinkin ehkä hiukan eri tavalla, ratkaisevaa oli nimenomaan usko; pääasia että se on rakentavaa. Uskohan voi monesti perustua myös pelkoon, jolloin se on pikemminkin lamaannuttava voima. Ajattelen erityisesti joidenkin kristillisten suuntausten helvetillä pelottelua. Helvettikin on buddhalaisittain mielentila, joka ilmenee jo tässä elämässä, mutta jota voi muuttaa. Ja "usko" buddhalaisessa merkityksessään on mielen päättäväisyyttä, määrätietoisuutta: aktiivinen asenne ja pyrkimys, ei vain sokeaa totena pitämistä. 

Tosin kuten olen kertonut omasta henkisestä tiestäni, minusta näyttää siltä että kristillinen uskoni, vaikka saattoi sinänsä olla positiivista - enhän uskonut silloinkaan esim. ikuiseen helvettiin - oli kuitenkin hyvin epäkäytännöllistä, sanoisinko "tuonpuoleista". Käytännön elämään pääsin kunnolla kiinni vasta kun aloin vapautua kristinuskosta, ja buddhalaisuus on erittäin maan läheistä.
Kuten Irma Weisen on kirjoittanut: 

"Uskonkäsitykset, jotka eivät kanna ja tue maallisissa asioissa, eivät kanna ylimaallisissakaan."

Jopa niinä parina vuotena kun olin syvästi pettynyt ihmisiin ja vajosin kyynisyyteen ja katkeruuteen, otin sittenkin merkittäviä askeleita eteenpäin elämässäni, ja lopulta "kohtalo" väkisin sysäsi minut kuilun yli muutoksen tielle. Viittaan tällä tietysti siihen, josta olen kertonut muissa blogeissani, kun uskonnolliset ihmiset tuottivat minulle pettymyksen, jonka seurauksena ajauduin pois kristinuskosta ja tunnustauduin lopulta luciferistiksi. Hakeuduin tuolloin palkkatuella töihin ja sen perään työvoimapoliittiseen ammatilliseen koulutukseen, ja tänä päivänä olen tuossa ammatissa ja vakituisessa työsuhteessa. Sitten kun puolisoni äkillisesti kuoli, elämäni muuttui kertaheitolla, minä muutuin. Siitä olen kiitollinen... hänelle; Elämälle. Silloin ilmeisesti tarvitsin tuon ulkoisen tönäisyn päästäkseni kunnolla eteenpäin tiellä, jonka olin jo aloittanut. 

Mitä on onni? Onni ei ole päämäärä vaan matka. Se ei ole suuria tunteita ja huippukokemuksia. Ei ylipäänsä mitään mitä pitäisi tavoitella. Se yksinkertaisesti ON... kun sen oikein oivaltaa. Pienissä asioissa, tavallisessa arjessa, tässä ja nyt. Ei ulkopuolella, ei edes toisessa ihmisessä, vaan omassa sisimmässä.

Kuten Josei Toda on sanonut: "Valaistuminen, eli todellinen onni, ei ole transsendentaalinen tila. Se on avaran viisauden, rajattoman energian ja hyvän onnen olotila, missä me kukin muokkaamme omaa kohtaloamme, löydämme täyttymyksen jokapäiväisissä toimissa, ja tulemme ymmärtämään lopullisen päämäärämme elämässä." 

Nam Myoho Renge Kyo. 
Nam Myoho Renge Kyo. 
Nam Myoho Renge Kyo.