Lootus ja Ruusu: eli erään henkisen toimintamuodon historia

 Tämä kirjoitus ei liity suoranaisesti buddhalaisuuteen (kirjoituksen lopussa olen kyllä pohtinut myös suhdettani buddhalaisuuteen), vaan kerron eräästä luomastani henkisestä toimintamuodosta aikana jolloin vielä tunnustauduin kristityksi - toki hyvin liberaaliksi, esoteeriseksi kristityksi, mikä täytyy muistaa, ja olen aina ollut positiivisesti kiinnostunut myös muista uskonnoista. Myönnän, että tänä päivänä saatan välillä tuntea jopa vihamielisyyttä kristinuskoa kohtaan (erityisesti lukiessani esim. Päivi Räsäsestä, vaikka tiedän että hänellä ei ole mitään yksinoikeutta kristinuskon tulkintaan), siitä huolimatta että puolisoni kanssa käymme ev.lut kirkon Sateenkaarimessuissa (hänen takiaan), ja itse kuulun edelleen virallisesti Kristiyhteisöön (se näkyy väestörekisterin tiedoissa) - ja ehdottomasti olen yhä sitä mieltä, että Kristiyhteisö on yksi niistä "paremmista" suuntauksista (ilmankos sitä eivät isot, vanhat kirkot pidä "kristillisenä" ensinkään)... silti koko kristillinen maailmankuva on minulle nykyään täysin yhdentekevä. 

Tunnen kuitenkin tiettyä nostalgiaa tätä toimintamuotoa kohtaan, joka ainakin yhdisti henkisesti minut ja yhden ystävän, jonka kanssa muutoin olen paljon tuskaillut; muita ihmisiä oli mukana vain  satunnaisesti, mutta se toimi erittäin hyvin myös kahden kesken - me olimme toiminnan ydin, ja ehkä se juuri oli koko tuon kokeilun olennaisin asia: sitä minä kaipaan eniten. Vaikka tosiasia jälkeenpäin nähtynä on se, että minulla oli tuolloin voimakas pätemisen tarve ja halusin olla opettaja muille. Sittenkään tuo työ ei ollut omiaan kartuttamaan mainetta ja kunniaa, vaan se oli hyvin yksinäistä ja turhauttavaa. Helpompi olisi ollut pysyä omassa huoneessaan suljetun oven takana vain rukoilemassa, mutta koin että "Kristuksen rakkaus pakottaa meitä" (2 Kor.5:14), tai niin halusin uskoa; minulla piti olla "kutsumus palvella", koska se kuului asiaan, vaikka tosiasiassa se oli juuri minun tärkeilyäni! Samoihin aikoihin olin hyvin aktiivinen vapaaehtoistyössä monessa paikassa; rehellisesti sanottuna minulla ei ole minkäänlaista kipinää siihen suuntaan tänä päivänä. Se ei sinänsä tee minusta itsekästä, minä vain rakastan itseäni ensin. Vasta sitten voi rakastaa lähimmäistä, ja vain sillä tavalla ja siinä määrin kuin se tulee luonnostaan, ei pakotettuna. Nyt sanoisin että omassa elämässä on kutsumusta tarpeeksi, mutta tuolloin minulta tavallaan puuttui oma elämä. Se löytyi vasta kun aloin ravistella irti vanhoja tottumuksia, niin elämässä kuin ajattelussakin, ja joihin kuului myös kristinusko, jonka olin omaksunut ikään kuin olosuhteiden pakottamana. 

Tämä toimintamuoto, johon viittaan, alkoi vuonna 2008 nettisivun perustamisella. Valitsin alustaksi nyt jo lopettaneen Suntuubin, koska se oli suomalainen ja helppokäyttöinen - ja ilmainen (vaikka yhdessä vaiheessa myöhemmin myös maksoin joistain lisäominaisuuksista). Tämäkin kirjoitus pääosin oli jo tuolla nettisivulla, olen vain lisäillyt ja muokannut tekstiä. 

Taustalla oli monen vuoden haave perustaa ryhmä, joka kokoontuisi lukemaan raamattua ja rukoilemaan yhdessä (tiedän että "raamattu" kuuluisi kirjoittaa isolla alkukirjaimella, mutta kieltäydyn tekemästä niin, samasta syystä kuin kirjoitan pienellä j:llä "jumala"). Jo tuolloin koin, että pelkkä keskustelu henkisistä asioista ei vielä yhdistä ihmisiä, vaan saattaa päinvastoin tuoda esiin erimielisyyksiä. Sen sijaan yhteinen henkinen harjoitus sitoo sieluja yhteen. Nyt voisin tosin lisätä, että harjoitus kannattaisi ehkä valita niin ettei sekään olisi sidottu tiettyyn uskontoon, koska minusta olleellista ei ole millainen harjoitus on kyseessä, mutta toki kontekstini tuolloin oli selkeästi kristillinen. 

Vuodesta 2005 olin ollut Tampereen Setan (sittemmin Pirkanmaan Seta, nykyinen Sinuiksi ry) elämänkatsomuksellisen Liekki-ryhmän (nykyisen Malkus-ryhmän edeltäjä) vetäjä. Tarjouduin itse tehtävään, koska se tuolloin näytti kaipaavan uutta verta. 2005 oli ensimmäinen Tampere Pride, jonka järjesti Seta (myöhemmin tuon nimen omi yksityinen, kaupallinen yhdistys, ja Seta käytti jonkin aikaa nimeä Pirkanmaan Pride, nykyään Manse Pride; joinain vuosina järjestettiinkin kahta erillistä tapahtumaa). Siitä Liekki-ryhmä sai hyvän alkusysäyksen, ja lähti hyvin pyörimään. 

Varsin pian kävi ilmi, että olin liian idealistinen - uusia ideoita ei ymmärretty eikä kaivattu, ja koin turhautumista. Ihmiset halusivat vain "Martta-kerhon teekutsuja", kuten tuolloin ajattelin (nyt ehkä sanoisin ettei siinä ole mitään vikaa). Lisäksi minusta tuntui, että edes kunnollisen keskustelukulttuurin alkeitakaan ei hallittu: kun huomautin, että toisten keskeyttäminen ja päällepuhuminen ei ole keskustelua, siitä nousi meteli. "Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa." Olen edelleen samaa mieltä. Ilmeisesti me maan hiljaisimmat näemme paremmin ihmisten välisen kanssakäymisen kummallisuudet. Tuollainen käyttäytyminen on epäkunnioittavaa, ja osoittaa että ihmiset rakastavat omaa ääntään. Sitä ei voi puolustella mitenkään. 

Loppuaikoinani (noin 3-4 vuoden kuluttua?) ryhmän toiminta alkoi hiipua. Minulla oli vähän aikaa vetäjäpari, jonka kanssa puhuin toiveestani saada aikaan uusi, riippumaton ryhmä, joka olisi selkeästi kristillinen, ja jossa myös harjoitettaisiin uskontoa. Suunnittelimme sellaisen perustamista yhdessä. Pian tämä henkilö kuitenkin astui syrjään henkilökohtaisten ongelmien vuoksi, ja olin taas omillani. Päädyin tekemään vain nettisivun alkuvuonna 2008, jolla yritin houkutella kiinnostuneita mukaan. 

Syksyyn 2009 mennessä oli käynyt selväksi, että jos nyt ei jotain tehdä, ei mitään tapahdu koskaan. Puhuin kaverini (heteromiehen) mukaan, ja hän olikin alusta asti toinen kantava voima. Aloitimme kokoontumiset joka toinen viikko, pari tuntia kerrallaan. Saimme käyttöömme Kristiyhteisön tilat. Päivä vaihteli välillä, mutta rytmi säilyi kevääseen 2012 asti kesätaukoa lukuun ottamatta. 

Omia innoittajiani toimintaa suunnitellessa olivat seuraavat kirjat:

• Condrad, Francois: Jumalan tahdissa; Pyhä Josemaría Escrivá, Opus Dein perustaja. Okeanos 2005.
• Wallmann, Johannes: Totinen kääntymys ja maailmanparannus; Pietismi kirkkohistoriallisena ilmiönä. Kirjaneliö 1997.
• Spock, Marjorie: Syventävä keskustelu. Suomen antroposofinen liitto 1986. 

En tarkoita että olisin suoraan ottanut ideoita näistä kirjoista, vaan ne antoivat minulle inspiraatiota. Ja niistä näkyy miten moninaiset vaikutteeni olivat. 

Setan kautta minuun otti yhteyttä ev.lut. pappi, nainen, joka oli sielunhoidollisista syistä kiinnostunut toiminnastamme. Kutsuimme hänet osallistumaan ryhmäkokoontumiseemme tammikuussa 2010. Saman vuoden kesällä järjestettiin jälleen Tampere Pride, tällä kertaa ei Setan toimesta, ja minä ehdotin tälle papille että mukaan pitäisi saada myös uskonnollista ohjelmaa ja hän oli samaa mieltä. Otin yhteyttä myös vanhoihin Liekki-ryhmäläisiin. Ja niin minun aloitteestani järjestettiin heinäkuun 22. päivä (sopivasti Maria Magdaleenan muistopäivänä), Tampere Priden aloituspäivänä, Sateenkaarihartaus Tampereen tuomiokirkon alasalissa. Pidin mm. puheen, jonka silloinen puolisoni videoi ja tallenne on edelleen YouTube-kanavallani (minusta vanhat videot ovat lähinnä noloja). Tämän lasken tuohon astisen ryhmän ensimmäisen elinvaiheen huipennukseksi. 

Tilaisuus oli menestys, ja siitä poiki sitten Tampereellakin Sateenkaarimessut, mutta se on jo kokonaan toinen juttu. Syksyllä 2010 kävin jonkin aikaa Tampereen Setan uuden vetäjän johdolla aloittaneessa hengellisessä ryhmässä (nykyinen Malkus). Sitten tuli surullisenkuuluisa Tv2:n homoilta. Minulle se merkitsi käännekohtaa "kutsumuksessani" - kuten sen silloin koin: tunsin että tämä tie on nyt kuljettu loppuun, minä olin suorittanut osuuteni ja oli aika siirtyä eteenpäin. 

Tähän tietysti osaltaan vaikutti sekin, että HLBT-ihmiset eivät koskaan olleet löytäneet ryhmää, jota kutsuimme Magdaleena-ryhmäksi. Hengenheimolaiseni olivat olleet lähinnä heteroja, joten tuntui että on järkevintä suunnata toiminta kokonaan uudelleen, ei tiettyä rajattua ihmisryhmää tavoitellen. Samalla painopiste myös nettisivulla muuttui: Kun HLBT-asiat olivat aiemmin etualalla, siitä tuli nyt yksi asia muiden joukossa. Suvaitsevaisuus oli itsestäänselvyys. Etusivulla oli muotoilemani "Missio", joka liittyi vahvasti tuohon toiminnan ensimmäisen vaiheeseen - sitä taustaa vasten se on helppo ymmärtää. Metaforia ei kannata mielestäni liikaa selitellä, vaan antaa niiden puhua puolestaan:

Missio: Ei pelastaa sieluja, vaan vapauttaa! Julistaa Hyvää Sanomaa vapaudesta Kristuksessa lakihenkisen uskonnon ikeestä, parantaa sokean, kuuron, mykän, halvaantuneen, spitaalisen... kaiken, mikä meissä estää meitä elämästä elämäämme täysillä; karkoittaa pahat henget, negatiiviset ajatukset ja tunteet omasta arvostamme, jotka meihin on ulkoapäin iskostettu; herättää sielut, jotka olivat kuolleet itselleen - eivätkä käärmekielisten ihmisten myrkylliset sanat voi meitä enää vahingoittaa, sillä me puhumme uutta rakkauden kieltä, sydämestä sydämeen! (Vrt. Mark.16:17)

"Visio" tuli kuvaan mukaan myöhemmin, ja kertoo näkemysten laajentumisesta ja suuntautumisesta tulevaisuuteen:

Visio: Uudet raikkaat tuulet, vapauden tuulet, puhaltavat: uusi luominen Kristuksessa on alkanut ja ihminen on sen välikappale - Jumala ei ole enää ulkopuolella, taivaan korkeuksissa, vaan sisimmässä sydämessämme: sama jumalallisen Elämän kipinä on laskettu jokaisen sielun perustuksiin. Se voi valaista ajattelumme, lämmittää sydämemme ja sytyttää tahtomme, ja kerran liekkiin leimahtaessaan yhtyy jälleen Korkeimpaan Tuleen. Jokainen kokee Hengen yksilöllisesti, mutta silti voimme ymmärtää toisiamme. Tulevaisuus on Pyhän Hengen uskonnon: Henki yhdistää ihmiset näkymättömin sitein sisäisesti. (Vrt. Apt.2:1-4)

Samoihin aikoihin omassa hengellisessä elämässäni jokailtainen rukoushetkeni kotialttarin äärellä alkoi yhä enemmän muotoutua kokonaiseksi "Messuksi", jonka kaavan kirjoitin ylös ja julkaisin myös nettisivulla. 

Samoin jo vuosia ennen ryhmän perustamista (en muista tarkkaan milloin) olin alkanut kotonamme silloisen puolisoni kanssa järjestää aina kiirastorstaisin kristillisen Seder-aterian, eli juutalaista perinnettä mukailevan rituaalin, jonka kaava muotoutui pikku hiljaa yhä moninaisemmaksi, löytäessäni uusia lähteitä. Myös se oli nettisivulla. Ystäväni oli yleensä aina kutsuttuna mukana, joskus myös muita ihmisiä (enimmillään meitä oli neljä). Se jatkui vuoteen 2012. 

Tämä on hyvä mainita siksi että se ehkä kertoo jotain sen aikaisesta uskonnollisuudestani, joka näkyi tietenkin myös ryhmässä. Sanoisin että se oli kokeilevaa, leikkimielistä - ritualistista ja symbolista - olematta silti yhtään teeskenneltyä: olin hyvin vakavissani. Olin onnekas kun minulla oli sellainen ystävä, joka osallistui päähänpistoihini samalla vakavuudella, koska tuli myös selväksi että monikaan ei ymmärtänyt. 

Vuoteen 2011 asti nettisivu oli vaikeasti määriteltävässä suhteessa ryhmätoimintaan, jonka koin pääasiaksi. Sisältö heijasteli omia kulloisiakin kiinnostuksen aiheitani ja kasvoi kasvamistaan, kasvoi ja muuttui tekijänsä mukana. 

Suuri muutos vuonna 2011 oli liittyminen osaksi amerikkalaisen Cynthia K. Leen perustamaa globaalia "online-luostaria", Mystical Order of the White Rose. Tämä oli lähinnä nimellistä, itse toimintaa se ei muuttanut millään tavalla, pikemminkin se juontui jo olemassaolevan yhteyden tunnistamisesta; mutta varsinkin nettisivulle se antoi uuden merkityksen omana itsenäisenä toimintamuotonaan, oikeuttaen paremmin myös alusta asti mukana olleen englanninkielisen osion. Sen myötä nettisivun nimi muuttui, ollen kokonaisuudessaan: "Valkoisen Ruusun Mystinen Yhteisö - Maria Magdaleenan Skandinaavinen Skiitta." (Mahtipontista - ja huomaa alkusoinnut! En ollut selvillä siitä että Suomea ei lueta osaksi skandinaviaa...) Maria Magdaleenan valikoitumisella "suojeluspyhimykseksi", jos niin haluaa ajatella, oli ehkä perustansa siinä kuinka hänet on väärin - ehkä jopa tarkoituksellisesti - samaistettu evankeliumien "syntiseen naiseen" eli prostituoituun, vaikka kyseessä oli täysin eri henkilö; sen sijaan Maria Magdaleena oli evankeliumien mukaan ristiinnaulitsemisen ja ylösnousemuksen todistaja, joka ensimmäisenä sai tehtävän julistaa ilosanomaa. 

Itse tekemäni banneri

Valkoisen Ruusun Mystiseen Yhteisöön liittymisen myötä myös ekumenia oli yhä avarampaa, syleillen toisiakin uskontoja, enkä enää peitellyt kallistumista mystiikan suuntaan kuten alussa, kun piti vain tavoittaa mahdollisimman monia ihmisiä. 

Vaikka ryhmätoiminta oli alun alkaen pääasiallinen ja kantava työmuoto, nettisivu itsessään alkoi elää omaa elämäänsä, ja se oli myös se joka tavoitti ihmisiä. 

Kuten tapanani yhä edelleen on blogeissani, kokosin ja käänsin paljon juttuja: nettisivulla tarjottiin mm. ideoita lemmikin hautaukseen; otettiin selvä kanta ikuisen helvetin rangaistuksen oppia vastaan; kotialttarin, rukousnauhan ja suitsukkeen käyttö henkilökohtaisen rukouselämän apuna oliva tärkeitä teemoja, koska käytin kaikkia niitä itse. "Raamattu-tietoa" kategorian olin koonnut monen vuoden aikana lukemastani, etenkin historiallis-kriittisestä raamattututkimuksesta, ja siinä käytiin läpi kaikki raamatun kirjat, mitä niiden taustasta tiedettiin, sekä apokryfikirjat. 

Rukousta käsiteltiin paljon: erilaisia tekniikoita, rukouksen apuvälineitä, rukouksen ja meditaation suhdetta, tarjottiin laaja valikoima rukousta koskevia sitaatteja kirjallisuudesta, sekä ennen kaikkea Isä meidän-rukouksen tulkinta lause lauseelta, joka oli vuosia jatkunut projektini. Niin ikään ehtoollisen merkityksestä kerrottiin hyvin monipuolisesti, eri näkökulmista. 

Kokosin myös henkisyyteen liittyvää sanakirjaa, jonka oli tarkoitus tarjota mahdollisimman monipuolisesti tietoa - palautteen perusteella se hämäsi joitain lukijoita, jotka eivät tajunneet etten välttämättä itsekään allekirjoittanut ihan kaikkea! 

 Niin ikään olin koonnut neuvoja henkisen ryhmän pyörittämiseksi, eri suuntauksista, ja myös käytin niistä saamiani ideoita. Fransiskaani-hengellisyys puhutteli minua, joten siitä kokosin oman osionsa, ja kokosin myös maallikkofransiskaanin hetkirukous-kirjan eri lähteistä, joka oli ladattavana pdf-tiedostona.

Sanomattakin on selvää, että panostin hyvin paljon myös sivun visuaaliseen ilmeeseen, väreihin ja kuvitukseen! Sanoisin, että minulla on silmää tällaisille asioille. 

Nettisivun logo:
yhdistelmä 2 kuvasta
+ lisätty teksti

Neljännesvuosittainen sähköposti-uutiskirje jäi yhden vuoden kokeiluksi, koska en saanut lisää tilaajia enkä tekijöitä. Keskustelufoorumin poistin, koska kävin siellä yksinpuhelua. Jopa palautelomakkeen täyttäminen oli useimmille liian työlästä - vaikka palaute, silloin harvoin kuin sitä tuli, oli positiivista; poistin sen. Webmasterin blogi oli pitkään olemassa, mutta ei tuntunut kovin tarpeelliselta. Seuraavaksi poistin vieraskirjan, jota käytettiin lähinnä mainostamiseen. 

Vuosia oli myös Facebook-sivu, joka ei koskaan ollut kovin "tykätty", ja koin sen passivoivana: vain minä julkaisemassa asioita. Toivoin enemmän aktiivisuutta muilta. 2013 kokeilin nettisivulla joitain kuukausia salasanalla suojattua osastoa "vain jäsenille", jossa oli myös keskustelufoorumi, mutta kun jäsenmäärä minun lisäkseni pysyi yhdessä, perustin suljetun FB-ryhmän ja poistin vanhan FB-sivun. Parissa viikossa ryhmään liittyi yhtä paljon jäseniä kuin sivulla oli tykkääjiä neljän vuoden jälkeen. Siihen sen kasvu pysähtyi, eikä jäsenten aktiivisuuskaan lisääntynyt. Päädyin siis poistamaan myös FB-ryhmän. 

Yritin siis epätoivoisesti saada aikaan vastavuoroisuutta, mikä osoittautui melko turhaksi, ja turhauttavaksi.

Myin nettisivulla myös joitain ulkomailta hankkimiani tuotteita - etenkin rukousnauhoja ja suitsukkeita; niitä tilattiin jonkin verran, mutta ei se ollut itsetarkoitus, pikemminkin vain harrastus. Lopetin kun en enää jaksanut niitä toimittaa. 

Fyysisesti kokoontuvassa ryhmässämme aloitimme tapaamisen teetarjoilulla ja tunnin vapaalla keskustelulla. Toinen tunti oli varattu henkisille harjoituksille. Lectio Divina-raamattumeditaatio oli koko ajan alusta asti mukana - se oli pidetty ja antoi paljon uusia oivalluksia. Käytin sitä myös yksityisesti hartauden harjoitukseni osana. Tässä linkki erääseen ohjeeseen (niitä saattaa olla hiukan erilaisia); toki sitä voi käyttää myös muuhun kuin raamattuun, miksei vaikka Lootus-sutraankin. Pointti on se, että valitusta tekstin pätkästä tulee henkilökohtainen. 

Ja tietenkin rukous. Juuri näille peruspilareille toiminta oli tarkoituskin pystyttää. Kokeilimme monia erilaisia metodeja. Harjoittelimme ruusukkorukousta ja keskittävää rukousta. Perehdyimme muutamalla kerralla perusteellisesti Isä meidän-rukoukseen, mm. kirjoittamalla omat versiomme. 

Pidin muutaman alustuksen eri aiheista. Vietimme YK:n kansainvälistä rauhan päivää mm. lukemalla eri uskontojen rauhan rukouksia, ja muutenkin pyrimme huomioimaan esim. eri uskontojen pyhäpäiviä informaatiota tarjoamalla, milloin ne sattuivat kokoontumispäiviksi. Vietimme pari kertaa ns. "elämänkaarikutsuja", jolloin pyrkimyksenä oli tutustua paremmin yhteen ihmiseen, ja nämä kokosivat eniten väkeä. Käsittelimme jotain hengellistä kirjaa muutamalla kerralla (muistan että ainakin Henri J.M. Nouwenin tuotantoa). YK:n päivänä osallistuimme kerran rauhan kulkueeseen. Pidimme kynttiläpajan, jossa valoimme uusiokynttilöitä vanhoista pätkistä, ja siihen liittyen luimme raamatun kohtia valosta yms. Joulukuussa vietettiin pikkujouluja mm. laulamalla joululauluja. Heinäkuussa teimme kerran retken Tampereen Viikinsaareen, missä uitiin ja grillattiin, ja kerran Vapaan Katolisen Kirkon hiljentymispäiville Matkun Kreivilään. Näihin käytettiin ryhmässä koottu kolehti. 

Syksyllä 2012 pidimme enää vain yhden tavanomaisen kokoontumisen - muilla kerroilla oli muuta tekemistä - ja samalla tapaamiset harvenivat kertaan kuussa. Kuten kerron toisaalla, olin jo alkanut etääntyä kristinuskosta, ja vuoden vaihteessa tuli ratkaiseva isku kun minua ja tekemääni ekumeenista aloitetta vastaan (ja samalla myös ryhmää vastaan) hyökättiin seurakunnassa voimakkaasti muutaman ihmisen toimesta, joten vuonna 2013 tuli tarpeelliseksi muuttaa ryhmä avoimesta suljetuksi, ja kokoontumiset harkinnanvaraisiksi, yksityiskodeissa. Se tarkoitti käytännössä sitä että emme enää juurikaan kokoontuneet, en muista kokoonnuimmeko kertaakaan tässä tarkoituksessa. Alkoi kolmas vaihe: ekumeniasta universaalisuuteen. Niin sen kai voisi nähdä, ainakin minun osaltani henkilökohtaisesti. 

Nettisivun kokoaminen oli ollut valtava urakka, joten se sai jäädä elämään, sittenkin kun olin jo itse jättänyt kristinuskon (tuo hyökkäys vain nopeutti kehitystä, joka oli jo luonnostaan meneillään hengenelämässäni), kunnes Suntuubi lopetti toimintansa 30.6.2020. Sittenkään en juuri jäänyt suremaan, se oli aikansa elänyt. Tallensin mielestäni tärkeimpiä sisältöjä, mutta niiden käyttäminen esim. blogeissani on hankalaa siksi, että niitä ei pysty vain kopioimaan ja liittämään sellaisenaan, vaan ne vaativat koodin muokkausta (tai vaihtoehtoisesti kokonaan uusiksi kirjoittamista), mikä on suuri työ, eikä se erityisemmin houkuta senkään takia, että en ole kristitty enää ja aiheet ovat paljolti kristillisiä... 

Tänä päivänä en koe minkäänlaista tarvetta perustaa enkä vetää yhtään mitään ryhmää. Voisin ehkä  käydä sellaisessa, jos löytäisin minulle sopivan ja minulla olisi aikaa ja energiaa siihen. Mainitussa Malkus-ryhmässä kyllä olen käynyt uudelleen paljon myöhemmin ja viihtynyt ihan hyvin, mutta enää minulla ei ole arkisin työltäni aikaa. Haluaisinko viikonloppuna uhrata kallisarvoista vapaa-aikaani "ylimääräisten" ihmisten tapaamiseen, en tiedä. Itse asiassa en edes ole mikään "ryhmä-ihminen", persoonallisuuteni ei pääse kukoistamaan sellaisissa tilanteissa; parhaimmillani olen ihan kahden kesken. 

Henkilökohtainen ratkaisuni on pysyä itsenäisenä ja vapaana, ja nimenomaan keskittyä huolehtimaan omasta henkisestä elämästä. Se on osa sitä prosessia, jonka myötä olen vetäytynyt henkisyyden ulkoisista aspekteista enempi omaan sisäisyyteeni, ja jota kuvaan toisessa blogissani kirjoituksessa "minun tieni". 

Kaikki tässä kerrottu pitäisikin nähdä suhteessa siihen polkuun, jonka minä olen kulkenut - tiettyyn aikaan ja kohtaan liittyvänä. Mutta tietenkään satunnaiselta lukijalta ei voi vaatia, että hän perehtyisi minun historiaani syvällisesti. 

Tietenkin minä kirjoitan julkisesti tätä blogia, mutta koen silti kirjoittavani ennen kaikkea itselleni; jos joku muu saa tästä jotain, OK: hyvä niin, mutta se ei ole pääasia. Oikeastaan kuten jo alussa viittasin, kaipaan ainoastaan sitä syvempää yhteyttä ystäväni kanssa, joka meillä silloin oli, paljolti varmasti jaetun henkisen harjoituksen ansiosta, huolimatta opeista ja ajatuksista!

Onko se siis menneisyyttä? Tänä päivänä jos ajattelen ihan leikkimielellä - sitähän minulta ei varmasti puuttunut silloinkaan, se on helppo nähdä - ottaisin epäviralliseksi symboliksi valkoisen ruusun ja valkoisen lootuksen (minähän rakastan symboliikkaa, ei siihen muuta syytä tarvita! Symbolit ikään kuin elävöittävät ideoita, ja tässä on yhtäältä jatkuvuutta mutta toisaalta myös kehitystä.). Missään tapauksessa en käyttäisi samaa nimeä, en välttämättä mitään nimeä - liian muodollista - tai sitten se olisi jotain hyvin simppeliä ja kuvaavaa. Voisimme tavata vaikka vain kahvilassa, ja harjoittaa aluksi hetken teemeditaatiota, jota silloinkin kokeilimme, ja josta olen julkaissut tässä blogissa aiemmin kirjoituksen, joka oli myös Magdaleena-nettisivulla. 

Ystäväni kanssa minulla on erityinen suhde Tampereen pääkirjaston kahvilaan, koska siellä kävimme usein edellisen puolisoni kuoltua; se oli ystävyyttä parhaimmillaan (pelkäänpä, etten itse osaisi vastaavassa tilanteessa toimia oikein)! Ja kirjasto on minulle aina ollut myös eräänlainen Pyhäkkö. Missään tapauksessa emme puhuisi mistään henkisistä teorioista ja spekulaatioista, vaan kohtaisimme ihmisenä ihmisen! Henkisyys voi olla hyvin ahdas ja rajoittava rooli; mieluummin vaikenen siitä kokonaan. 

Tässä kohtaa voisin mainita kaksi inspiroivaa esimerkkiä:

Ensimmäinen on japanilaisperäisen buddhalaisen Rissho Kosei-kai liikkeen Hoza eli Dharmapiiri, johon jäsenet kokoontuvat, ja jonka sanotaan olevan liikkeen elämä ja sielu. Jäsenet yhdistävät sydämensä yhdeksi, huolimatta eroistaan, ja jakavat sisimmät ajatuksensa, huolista iloihin, ja tuntevat empatiaa toisiaan kohtaan. Osallistujat kuuntelevat aktiivisesti ja puhuvat omasta ymmärryksestään. 

Toinen esimerkki olisi unitaariuniversalismi; olen seurannut amerikkalaisen seurakunnan, Unity Temple, palvelusten livestriimejä. Toisin sanoen, voi olla merkityksellistä hengellisyyttä ja yhteisöllisyyttä moninaisista taustoista tulevien ihmisten kesken, ilman että edes puhutaan jumalasta, rukoillaan tai luetaan pyhiä kirjoituksia, tai ylipäänsä ollaan yhden uskonnon alla, mutta symbolit ja rituaalit voivat olla silti tärkeitä yhdistäjiä. Henkilökohtaisesti tunnen syvää mielenkiintoa unitaariuniversalismia kohtaan: se ei ole ristiriidassa buddhalaisuuden kanssa, vaan siinä on tilaa myös sille. 

Jonkinlainen avaus asian tiimoilta on tehty, kun ystäväni tarjosi minulle luettavaksi kirjoitustaan teologiastaan, ja kerrankin suoraan ja rehellisesti kerroin hänelle joitain tosiasioita niin kuin ne koin, ja vastaanotto oli yllättävänkin suopea. Yritin tehdä selväksi miten perusteellisesti olen jättänyt kristinuskon taakseni. 

Se tulisi vielä selvemmäksi jos muistuttaisin mitä kautta sen tein - hän kyllä tietää, vaikka ei varmasti tajua miten merkityksellinen se vaihe minulle oli (ja on!) - mutta hänellä on perinteisiä kristillisiä pelkoja ja ennakkoluuloja esteenään, jonka takia olen välttänyt viittaamasta asiaan.  😈

Voisimmeko vain yhteisymmärryksessä todeta, että meitä eivät kiinnosta samat asiat, joten niiden perustalle emme voi mitään rakentaa yhdessä. Mitä minä en ymmärrä, on se vaiva mitä hän näkee siitä mihin minä uskon, ja juuri se saa minutkin vaivaantumaan. 

Silti on mielenkiintoista miten minäkin koen että henkisyyteni on jollain tavalla yhteydessä syvimpään minuuteeni, joten jos et yhtään ymmärrä henkisyyttäni, et mitenkään voi koskaan ymmärtää minua syvemmin! Ei liene ihme, että koen olevani melko yksin tässä suhteessa. Mutta samalla sanoisin, että sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä sanoiksi puettujen ajatusten kanssa. Paradoksi. Yhteys ja jakaminen on mahdollista, myös ja nimenomaan ilman sanoja. 

Totta kyllä, minä identifioidun Nichiren-buddhalaiseksi, hyväksyn sen perustavat opit ja noudatan sen traditioita harjoituksessani; silti minulla on myös aivan oma filosofiani, joka on muotoutunut itsestään elämän myötä, ja jota olen yrittänyt hahmotella kirjoituksessani "minun tieni", johon viittaan edellä  linkin kera - yrittänyt, koska sanat ovat vaillinaisia. 

Joskus näkee sanottavan, että buddhalaisuus ei ole uskonto vaan filosofia, mutta se on mielestäni yksipuolinen näkemys, kenties maallistuneiden länsimaalaisten suosima. Se riippuu paljon harjoittajasta itsestään ja hänen koulukunnastaan. Buddhalaisuus on myös uskonto. Oma asenteeni siihen on selkeästi enemmän uskonnollinen kuin filosofinen, ja Nichiren-buddhalaisuus on nähdäkseni lähempänä uskontoa kuin jotkut muut koulukunnat. Minun oma filosofiani taas sulkee sisäänsä harjoittamani uskonnon saumattomasti, mutta se ei tyhjene siihen. Hengellisyyteni käsittää moninaisia aspekteja, koska ihminen on moninainen olento. 

Syvällistä pinnallisesti

Päivitetty 26.8.2022

Tämä kirjoitus on luonteeltaan lähinnä kooste ja kertausta asioista, jotka olen aiemmin julkaissut siellä, täällä. Se perustuu kristityn ystäväni esittämiin kysymyksiin (sanottakoon, että opillisesti hän on esoteristi, joka uskoo mm. jälleensyntymiseen, mutta moraalisesti hän on hyvin konservatiivinen kristitty). Ehkä ideat ovat vähissä tällä hetkellä, mutta toisaalta tämä näkökulma voi olla mielenkiintoinenkin. 

 Sain taannoin sähköpostia ystävältäni. 

Hei Marko!

Minulle on tullut tapaamistemme jälkeen usein mieleen mistä ja mitä haluaisin kanssasi totuudesta jutella. Tässä on vain joitakin asioita, mitä nyt tuli mieleen.

Muistelen, että hän on esittänyt monet näistä kysymyksistä ennenkin vuosien varrella, joten tämä "keskustelu" ei taida edetä?

- Oletko vaihtanut yhden uskonnon toiseen?

Tulin Kristiyhteisöön ja sen myötä kristinuskoon niin että nimenomaan vaihdoin tietoisesti toiseen (minun tiestäni voi lukea kirjoituksestani "Minun tieni"). Minulla ei ollut mitään uskontoa edellisen puolisoni kuoleman jälkeen, enkä sitä ennenkään ollut enää pariin vuoteen kristitty, joten en vaihtanut mitään mihinkään: minä "heräsin" buddhalaisuuteen sisäisen, mystisen kokemuksen kautta, ja sen jälkeen tutkiessani asioita tajusin, että minähän ajattelen jo tällä tavalla. Ajatteluni oli vuosia kehittynyt tiettyyn suuntaan. 

Voitto Viro kirjoitti: "Kuitenkin on oikein hyväksyä tämä ennakkoasenne: jos näytät minulle totuuden, joka vakuuttaa minun sisimpäni suuremmalla ehdottomuudella kuin Jeesuksen kirkastama totuus, hyvä on: sisimpäni velvoittaa minut uskollisuuteen sitä totuutta kohtaan, jonka lahjoittama vapaus on syvin."

Toki minäkin olen välillä miettinyt miksi emme enää puhu syvällisiä, mutta kun vasta mietin mitä vastaisin hänen kysymyksiinsä, aloin jo tuntea kyllästymistä. Ehkä on syynsä siihen ettemme puhu näistä asioista, ja ehkä niin on hyvä. En ole pitänyt hänen toistuvista viittauksistaan siihen että olen "joskus-jotakin" - esim. "aikoinaan lukenut ja tutkinut paljon" - mutta ilmeisesti en hänen mielestään enää, kun luen ja tutkin eri asioita. En koskaan tutkinut yksinomaan kristinuskoa, ja vaikka nykyään olen kalunnut sen aiheen loppuun, eikö ole aika pinnallista että sillä olisi merkitystä, uskooko joihinkin väittämiin. Se on vain kirjaviisautta. 

Syvällisten puhuminen vain puhumisen vuoksi on pinnallista. Hän sanoi ettei enää tiedä mihin minä uskon. Miksi pitäisi? Minulle uskonto on mitä suurimmassa määrin yksityisasia. Minun on hyvin vaikea jakaa sisintäni kenenkään kanssa, koska koen ettei kukaan voi todella ymmärtää... eihän kukaan muu ole kulkenut samaa tietä kuin minä. Ja miksi ylipäänsä puhua opillisista kysymyksistä teoreettisella tasolla: elämästä on kysymys! Olennaisinta ei voi koskaan ilmaista sanoin eikä välittää toiselle: se täytyy kokea itse ja jokaisen kokemus on yksilöllinen. Pääasia kai olisi vain hyväksyä toinen kaikesta huolimatta. Ei kai tämä mikään kilpailu ole, jossa on tarkoitus nujertaa toinen älykkäillä argumenteilla? 

Tunnen ymmärrettävää turhautumista kun minulta kysytään asioita, joista olen hyvin perusteellisesti kirjoittanut blogeissani, esim. mainittu "Minun tieni", varsinkin viimeinen kappale tässä yhteydessä. Ilmaisen itseäni parhaiten kirjoittamalla, en ole hyvä puhuja, joten en mielelläni puhu kenenkään kanssa näistä "syvällisemmistä" asioista. Kirjoitan myös siitä ongelmasta, mikä meidän välillämme mielestäni aina on ollut: "Kun itse yritän muotoilla käsitykseni uskonnosta - tai laveammin 'henkisyydestä' - sanoiksi, se on kuin kirjoittaisin runoa, mutta usein huomaa, että jonkun toisen kohdalla se on kuin hän ratkaisisi matemaattista yhtälöä - täysin erilainen lähestymistapa, kuin puhuisimme eri kieltä..." Hän on itse sanonut kuinka tärkeää tiede ja etenkin matematiikka ovat hänelle olleet jopa totuuden etsijänä henkisellä tiellä. Minulle taas taide taitaa olla läheisempi väylä henkeen. Suurin eromme ei mielestäni ole niinkään ajatussisällöissä, vaan siinä että koko se prosessi, jolla tulemme omiin johtopäätöksiimme, on ilmeisesti niin erilainen. Minä olen aina luottanut ennemmin sydämeen, vaikka arvostan myös korkealle sitä että ihminen on lukenut paljon, ja ennen kaikkea monipuolisesti! (Pakko sanoa, että hänen kohdallaan niin ei ole: hänen lukemistonsa on ollut hyvin yksipuolista - sellaisen kuvan olen saanut vuosien aikana.) Mutta se ei riitä. Tieto jonka opit kirjasta, ei ole omaasi vaan lainattua, ennen kuin sinulla on omakohtainen kokemus siitä ("Gnosis"). Jos sanoo "tietävänsä" jotain henkisistä asioista kokemuksensa perusteella, toisella ihmisellä voi olla yhtä vahva kokemus, joka on johtanut aivan erilaisiin johtopäätöksiin; silloin kuulostaa ylimieliseltä korostaa omaa tietoaan. Kristityt uskovaiset käyttäytyvät sillä tavalla, ja se tekee todella vastenmielisen vaikutuksen - teki jo silloin kun itse tunnustauduin kristityksi. "Totuus" on hyvin kapea ja pieni jos se on jokin oppi tai käsitys, joka sisältyy tiettyyn uskontoon. 

Minä olen kulkenut jälkeenpäin katsottuna erittäin johdonmukaista tietä askel askeleelta - tietenkään en ole juuri sillä hetkellä tiennyt mihin se johtaa, mutta jokainen vaihe on ollut välttämätön juuri minulle ja vain minulle. Kaikessa on ollut johdatus mukana, kaikki on ollut tarkoituksenmukaista. Minun näkökulmastani ja kokemuksestani outoa on nimenomaan se, jos ihminen ei muutu, eikä hänen maailmankatsomuksensa nähtävästi kehity. Sehän on paikalleen pysähtymistä. Ja vaikka en sitä koskaan suoraan hänelle sanoisi päin naamaa, minun nähdäkseni hänen kohdallaan on juuri noin! Kuulen häneltä aina ne samat asiat vuodesta toiseen, ja kun ajattelee kuinka kauan olemme tunteneet, siitä tulee aika monta vuotta...

Emme me koskaan ole olleet samaa mieltä monestakaan asiasta, muu on näköharhaa. Minä olen kauan sitten oppinut mitä hänelle ei voi sanoa, ja välttänyt niitä aiheita. On totta, että aikanaan meillä oli tietty yhteys, mutta se ei ollut mitään mitä sanottiin, vaan se oli yhteinen henkinen harjoitus, joka yhdisti. Ei ole sattumaa, että buddhalais-kristillisen uskontodialogin perustana on nk. "hiljainen dialogi", jossa osallistujat hiljentyvät yhdessä kukin oman traditionsa mukaisesti. Siihen minä olen aina uskonut. Hiljaisuus on vahvempi kuin tuhat sanaa; sanat voivat erottaa, hiljaisuus yhdistää. Se oli luontevaa kun meillä oli muodollinen "ryhmä" - usein käytännössä vain me kaksi - joka kokoontui säännöllisesti ja jossa nimenomaan tehtiin henkisiä harjoituksia (meditaatiota). Se on vaikeampaa kun tavataan epämuodollisesti: hän ei ole ymmärtänyt vihjauksiani siitä, että jos halutaan puhua "henkeviä", pitäisi myös harjoittaa/hiljentyä/meditoida vastapainoksi. 

Siinä ei ole mielestäni mitään väärää että puhuisin henkisistä asioista mieluiten jonkun toisen samalla tavalla ajattelevan - eli samaa uskoa tunnustavan - kanssa, jolloin voisimme vertailla kokemuksiamme ja tukea toisiamme. Kuitenkaan kukaan ei ajattele tarkalleen samalla tavalla kuin minä, ja itsenäisenä harjoittajana minulla on vapaus valita. Buddhalaisuus - aivan kuten kristinusko - ei myöskään ole mikään yksi yhtenäinen harmaa möhkäle: Nichiren-buddhalaisuus on omanlaisensa, ja siinäkin on lukuisia koulukuntia, jotka eroavat toisistaan. Harjoitus on yksi yhteinen tekijä. En olisi voinut kääntyä buddhalaisuuteen esim. Theravada-muodossaan. 

- Onko sinulle usein käynyt niin, että on tullut jokin kriisi, minkä takia katsomuksesi on vaihtunut/muuttunut?

On ja ei. Jokin kriisi on voinut pakottaa muutokseen, jolloin se on ollut pitkä prosessi, ja tuskallinenkin, mutta myös äkillinen sisäinen kokemus on saattanut muuttaa kaiken hetkessä: näin minusta mm. tuli buddhalainen. Minä "tulin uskoon", jos näin voisi sanoa. Olennainen ei ole koskaan muuttunut, se on vain vahvistunut ja selkiytynyt: ihmisessä itsessään on jotain arvokasta - "Kristus meissä", Buddhaluonto. 

- Oletko buddhalainen?

Miksi tämä kysymys? Miten se ei ole tullut selväksi? Yritän ajatella että hän ei varmasti tarkoita sitä sillä tavalla, mutta jostain syystä minulle tulee toistuvasti tunne ikään kuin hän kyseenalaistaisi minua. Siksikään en mielelläni puhu näistä asioista juuri hänen kanssaan. Ehkä se on vain sitä että hän yrittää analysoida. Minä perustan kaiken omaan kokemukseen, järkeily on toissijaista.

- Mitä mieltä olet ihmisten NDE-kokemuksista? 

NDE-kokemuksista olen ilmaissut mielipiteeni joissain blogikirjoituksissani, ja olen sen myös hänelle joskus suullisesti sanonut. Sinänsä ne varmasti ovat todellisia, ja niissä on paljon universaaleja piirteitä, mutta myös piirteitä, jotka nousevat kokijan omasta mielestä. Tiibetiläinen Kuolleiden kirja puhuu tästä. Kuolemalla on paljonkin yhteistä unennäön kanssa, ei niitä suotta ole vanhastaan rinnastettu. Mutta ei ole tarkoituksenmukaista keskittyä kuoleman jälkeisiin asioihin tässä elämässä. Hän lähetti minulle myöhemmin kokonaisen artikkelin jonkun NDE-kokemuksesta. En jaksanut lukea sitä ja sanoin sen suoraan. Toisten kokemuksista lukeminen ei ole sama asia kuin sen kokeminen itse. Hänelle tämä aihe on jostain syystä erityisen tärkeä ja läheinen. Ehkä kannattaisi elää ensin. 

- Onko mielestäsi Jeesus historiallinen henkilö?

Jeesuksen historiallisuutta ei kukaan vakavasti otettava tutkija epäile, enkä minäkään. Sehän ei tarkoita mitään muuta.

- Onko sinulle totuus subjektiivinen asia?

Kannattaa lukea mitä esim. Wikipedia kertoo käsitteestä "totuus", niin ehkä ymmärtää miksi se ei ole ollenkaan niin itsestään selvää kuin ystäväni tuntuu ajattelevan. Se on hyvin epämääräinen käsite. En ole koskaan ymmärtänyt kuinka huolettomasti hän sitä viljelee, olettaen ilmeisesti että kaikki ihmiset ymmärtävät sillä samaa kuin hän. Mitä tulee oppeihin ja katsomuksiin, minulle on kehittynyt oma filosofiani, jota olen yrittänyt hahmotella tuossa kirjoituksessani, "Minun tieni", etenkin juuri viimeisessä kappaleessa. Taidan olla vähän tylsä, mutta kuten kirjoitin alussa, tämä on turhauttavaa... jos toinen kyselee kysymyksiä, mutta ei ole halukas lukemaan mitä olet asioista kirjoittanut aiemmin, on pakko olettaa että vastaus ei ilmeisesti kuitenkaan kiinnosta tarpeeksi. 

- Oletko ollut aina subjektiivisesti (persoonallisesti) jotain suuntausta, vai jotain muuta?

En ymmärrä kysymystä. Olen aina ollut täysillä sitä mitä olen ollut. Siksi muutos voikin olla kivulias, vaikka se onkin synnytyskipuja. 

- Onko uskonto tai mikä tahansa katsomus vain subjektiivinen mielipiteiden kokoelma, jonka voi kokonaan vaihtaa?

Uskonnolliset opit ovat luonnollisesti ihmistekoa. Buddhalaisuus ei mitään muuta itsestään väitäkään. 

- Mitä tiede merkitsee sinulle? Onko sinulla nykytieteen mukainen ihmiskuva? Entä maailmankuva?

En minä tiedettä erityisesti seuraa, ellei lasketa uskontotiedettä. Kiertääkö maa aurinkoa? Jos hän tarkoittaa kysyä, olenko materialisti, niin en. Siinä lyhyt vastaus. 

- Onko sinulla kristinuskosta mitään mukana?

Kristinuskosta ei ole tietoisesti mitään mukana. Tietoisesti. Kaikki mitä ikinä olen ollut, on tietysti mukana tavalla tai toisella aina, ei siitä kokonaan mihinkään pääse.

- Entä asiat, joissa kristinusko ja buddhalaisuus ovat samaa mieltä, joissa opetetaan samoin? Olen ollut iloinen käskyistä, ja niissä on tosi paljon samaa kuin kristinuskossa. Elätkö buddhalaisten käskyjen/moraalin/ohjeiden mukaan?

Nyt päästään aiheeseen, josta voisin sanoa paljonkin. Buddhalaisuudessa ei ole käskyjä, eikä buddhalaisuus ole moraalioppi. Huomaan, että hän on täysin väärinymmärtänyt koko asian, mutta ei se mitään, sillä niin minäkin väärinymmärsin kun katselin buddhalaisuutta ulkoapäin ja kuvittelin olevani hyvinkin perillä myös muista uskonnoista kuin kristinuskosta. 

Aiheesta voi lukea enemmän tämän blogin sivulta Opillisia peruskäsityksiä, otsikolla Etiikka; viisi ohjetta. Ohjeissa sinänsä on paljon enemmän kuin pelkkä kirjain antaa ymmärtää. Suosikkiesimerkkini on seksi, jossa kristinusko näkee aivan hirvittävän ison synnin mahdollisuuden - kaikesta päätellen pahemman kuin tappaminen, joka usein hiljaa hyväksytään - ja ihmisten seksuaalisuutta pitää sen tähden yrittää kontrolloida. Buddhalaisuus ei esimerkiksi anna suurta arvoa avioliitolle ja lisääntymiselle, edes monogamia ei ole mitenkään itsestään selvää. Inhoan moralismin sekoittamista uskontoon ja ystäväni on siinä mestari, niin sanoakseni. 

"Buddha kyseenalaisti monet yhteiskunnassaan olemassaolevat olettamukset, mukaan lukien moraaliset, ja yritti kehittää etiikkaa joka perustuu järkeen ja myötätuntoon, pikemmin kuin traditioon, taikauskoon ja tabuihin. Tunnetussa Kalama Suttassa hän sanoo että ilmestys (anussana), traditio (parampara), kirjoitusten auktoriteetti (pitakasampada), ja henkilön oma mielipide (ditthinijjhanakkhanti) ovat riittämätön keino määritellä oikeaa ja väärää..." (Koko kirjoitus)

"Filosofia haastaa meidät ajattelemaan seksuaalista etiikkaa hyvin eri tavalla kuin useimmille meistä on opetettu. Ohjeet ovat periaatteita, eivät sääntöjä, ja on kiinni yksittäisistä buddhalaisista päättää kuinka soveltaa niitä. Tämä vaatii suuremmassa määrin itsekuria ja rehellisyyttä itseä kohtaan kuin legalistinen 'seuraa vain sääntöjä äläkä kysy kysymyksiä'-lähestymistapa etiikkaan. Buddha sanoi, 'ole turva itsellesi'. Hän opetti meitä käyttämään omaa arvostelukykyämme mitä tulee uskonnollisiin ja moraalisiin oppeihin."

"Gautama Buddha halusi meidän pohtivan tekojamme ja katsovan tuottavatko ne harmia vai ovatko ne hyödyllisiä. Tässä yhteydessä jos haluamme tietää, onko teko seksuaalinen väärinkäytös vai ei, meidän pitäisi kysyä itseltämme seuraavat kysymykset: aiheuttaako teko vahinkoa vai tuottaako se iloa? Motivoiko tekoa rakkaus ja ymmärrys? Pitäisitkö siitä jos joku tekisi sen sinulle? Onko siihen molemminpuolinen suostumus?" 

Lisäksi: "Nichiren opetti että on epäkäytännöllistä tavalliselle ihmiselle nykyisenä aikakautena pyrkiä lähestymään heräämistä pelkästään pitämällä kiinni ohjesäännöstä. Ihmiset eivät enää tunteneet kykenevänsä täyttämään näiden eri ohjeiden odotuksia; monet jotka yrittivät, tulivat ymmärtämään että moraali ja etiikka yksin eivät tuoneet ketään lähemmäksi heräämistä. Tietenkin oli myös tekopyhiä, jotka tiukasti pitivät kiinni ohjeiden kirjaimesta, samalla rikkoen niiden henkeä. Korjatakseen tämän, Nichiren opetti että kaikkien eri ohjeiden todellinen henki ilmaistaan Lootus-sutrassa. Sen takia  kaikkein tärkein asia on yksinkertaisesti pyrkiä kannattamaan Lootus-sutraa, jotta ylittäisi epätäydellisyytensä ja saavuttaisi valaistumisen. Tämä on kaikkien ohjeiden todellinen täyttymys."

Mutta toki myös: "Kuitenkin on myös totta, että meidän pitäisi ottaa vakavasti buddhalaisuuden eettinen opastus, kuten viisi suurta ohjetta. Vastustamme näitä omalla riskillämme. Vaikka ne eivät itsessään voi tuoda heräämistä, ihmisten tarvitsee kuulla ja pohtia näitä yleisiä suuntaviivoja, koska arvioimalla sen perusteella kuinka monet ihmiset toimivat, näyttäisi että he eivät ole kehittäneet omatuntoaan tai myötätuntoaan." (Koko kirjoitus)

Joka tapauksessa en näe paljonkaan samaa kuin kristinuskossa. Asenne ja lähestymistapa on aivan erilainen. Elänkö niiden mukaan? Edelleen: ne eivät ole käskyjä. Otan ne huomioon. Minä kannatan Lootus-sutraa: 

"Myoho Renge Kyo ei ole ainoastaan Lootus-sutran otsikko, vaan myös itse Dharman nimi. Se on Lootus-sutran ydin, Nichiren-buddhalaisuuden symboli, buddhatilan siemen kylvettäväksi niiden mieliin, jotka täytyy pelastaa. Myöskään Daimokun lausumista ei Nichiren-buddhalaisuudessa nähdä pelkästään keskittymisen välineenä tai mantrana, jota harjoitetaan hyötyjen kertymiseksi. Se on ilmaus harjoittajan uskosta ja ilosta Lootus-sutraan sisältyvästä Buddhan opista; opista, että buddhatila ei ole ainoastaan potentiaalina koko elämässämme, vaan aktiivinen läsnäolo, joka johtaa meitä heräämiseen juuri tässä hetkessä. Daimoku on kuin siemen, jonka kylvämme elämäämme. Jatkamalla Nam Myoho Renge Kyo'n lausumista olennaisena päivittäisenä harjoituksenamme, me kasvatamme tuota siementä, niin että lopulta buddhatilan viisaus ja myötätunto voivat kukkia meissä ja kaikissa olennoissa." (Katso sivu Harjoitus)

- Minkälainen ihmiskuva sinulla on? Onko sinulla henkinen ihmiskuva?

Ihmiskuva? Henkinen ihmiskuva? En tiedä mitä tuohon pitäisi vastata. En ole varma mitä hän ymmärtää "henkisellä ihmiskuvalla",  eri olemuspuolia antroposofian mukaan, vai? (Koska siihen hän on perehtynyt ja itsekin olen sen mukaisesti joskus ajatellut.) Henki ja aine eivät ole vastakkaiset, erillään toisistaan. 

- Entä mitä ajattelet Jumalasta?

 Nykyään kirjoitan sanan mieluummin pienellä j:llä, ja usein lainausmerkeissä. Mieluummin en käytä koko nimitystä, johon liittyy niin vahvoja mielikuvia. 

"Ihmiset kuvittelevat palvovansa jumaluutta, vaikka ovat nähneet siitä vain kuvia, on ne sitten muovattu puusta, kullasta, alabasterista, tai esitetty maalauksena tai sanoina tai ideoina. Se joka kieltäytyy näkemästä Jumalan hänelle esitetyissä kuvissa saattaa olla muita lähempänä Hänen oikeaa kuvaansa..." - Amin Maalouf: Valon puutarhat (romaani profeetta Manista)

Suosittelen seuraavaa lyhyttä YouTube-videota: Is there God or not? What did Buddha say?  Mukavuuden vuoksi esitän kertomuksen myös kirjallisesti, suomeksi: 

"Eräänä päivänä varhain aamulla Gautama Buddha istui puutarhassa hiljaa oppilaidensa kanssa. Mies saapui hiljaa ja seisoi varjossa. Tuo mies oli Herra Raman suuri palvoja. Hän oli rakentanut monia temppeleitä ympäri maata. Hän oli omistanut monia vuosia Herra Raman palveluun. Hän lausui aina Raman nimeä ja pohdiskeli Raman suuruutta. Hän oli vanha ja lähellä viimeisiä vuosiaan. Jopa monien omistautuneiden henkisten pyrkimysten vuosien jälkeen hän ei ollut oivaltanut. Hän halusi tietää varmuudella onko Jumalaa vai ei. Kun hän kuuli Buddhasta, hän tuli saadakseen epäilyksensä selvitetyksi. 

Kun hänestä tuntui ettei kukaan huomaisi hänen puhuvan Buddhalle, hän kysyi Gautamalta, 'Oi tathagat, ole hyvä ja kerro minulle totuus! Ja ainoastaan totuus. Onko olemassa Jumalaa vai ei?' Buddha tiesi intuitiostaan miehen olevan Herra Raman suuri palvoja. Hän katsoi miestä vakavasti ja sanoi, 'Ei, ystäväni, Jumalaa ei ole olemassa.' Mies järkyttyi. Koko elämänsä hän oli uskonut Jumalaan, mutta nyt Buddha sanoi että Jumalaa ei ollut olemassa. Buddhan sanat olivat lopullisia hänelle. Monia kysymyksiä mielessään hän poistui paikalta. 

Myöhään illalla kun Buddha jälleen kerran istui oppilaineen puutarhassa, tuli mies joka oli materialisti, joka oli ollut ateisti koko elämänsä. Hän oli vakuuttanut tuhannet ihmiset siitä että ei ole lainkaan Jumalaa. Hän meni pappien ja oppineiden luo, ja voitti heidät väittelyssä Jumalasta. Myös hän oli tulossa vanhaksi ja pieni epäilys nousi hänen mielessään. Hän ajatteli, 'Entä jos on olemassa Jumala? Eikö ole elämäni tuhlausta levittää 'EI JUMALAA'-sanomaa, jos on Jumala?' Hänen epäilynsä söi häntä sisäisesti. Hän päätti lopulta tietää totuuden ja etsi valaistunutta. Hän lähestyi hitaasti Buddhaa ja kysyi häneltä, 'Sanotaan että olet valaistunut. Ole hyvä ja kerro minulle onko olemassa Jumalaa vai ei?' Buddha tiesi että mies oli ateisti, ja hän sanoi lujalla äänellä ja vakaumuksella, 'Kyllä, ystäväni, Jumala on olemassa.' Mies oli niin ikään järkyttynyt. Hän oli ollut ateisti koko elämänsä, mutta nyt Buddha oli vastannut vastoin hänen oletustaan. Hänellä oli uskoa Buddhaan. Monia kysymyksiä mielessään myös hän poistui paikalta. 

Eräs Buddhan oppilaista, joka oli istunut lähellä Buddhaa aamulla ja illalla, oli kuullut molemmat Buddhan vastaukset. Hän oli erittäin hämmentynyt. Yöllä kun kaikki valmistautuivat nukkumaan, hän meni Buddhan lähelle ja sanoi, 'Oi Herra, tunnen oloni levottomaksi johtuen eräästä kysymyksestä mielessäni. Aamulla kerroitte eräälle henkilölle että Jumalaa ei ole olemassa, ja illalla kerroitte toiselle henkilölle että Jumala on olemassa. Olkaa hyvä ja kertokaa minulle mikä on totuus; onko olemassa Jumala vai ei? Vastatkaa ystävällisesti, tai en kykene nukkumaan tänä yönä.' 

Buddha hymyili ja sanoi, 'Antamani vastaukset olivat vain heitä varten, sillä ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi. Mutta jos kuitenkin haluat tietää, silloin kerron sinulle: Mies joka tuli aamulla, oli teisti (Jumalaan uskova). Hän oli uskonut Jumalan olemassaoloon, mutta ei koskaan yrittänyt löytää totuutta itsestään. Hänen henkinen matkansa oli pysähtynyt siihen. Sen tähden kerroin hänelle että Jumalaa ei ole olemassa kasvattaakseni hänen henkistä etsintäänsä. Nyt hän yrittää löytää totuuden ja hänen matkansa alkaa. Toinen mies joka tuli illalla, oli ateisti (joka ei usko Jumalaan). Hän oli uskonut sokeasti että Jumalaa ei ole olemassa, hän ei myöskään koskaan yrittänyt tietää totuutta omasta olemassaolostaan. Myös hänen henkinen matkansa oli pysähtynyt siihen. Sen tähden kasvattaakseni hänen henkistä etsintäänsä ja aloittaakseni hänen matkansa kerroin hänelle että kyllä, Jumala on olemassa. Nyt hän yrittää löytää totuuden ja siten hänen matkansa alkaa. Kerroin kummallekin mitä he tarvitsivat jotta heidän henkinen etsintänsä kasvaisi vahvemmaksi. Uskovan tarvitsee löytää epäily, kun taas ei-uskovan tarvitsee löytää usko. Se on ainoa tapa kasvaa.' Oppilas kysyi, 'Mutta Herra, entä minä?' Buddha hymyili ja sanoi, 'Jatka vain meditoimista ja sinä tulet perille.'"

Jos sanoo että rukous pitää osoittaa jumalalle jotta se toimii, halventaa ei-teististen uskontojen vastaavia menetelmiä. Pekka Ervast kirjoitti: "Rukous ei ole sanoissa, vaan mielen keskityksessä ja sielun tunnelmassa." 

Ystäväni sanoi miettivänsä vastauksiani, ja on miettinyt jo kuukausia. Muistan, kuinka hän on kertonut joskus lähettäneensä sähköpostilla vastineen johonkin uskonto-debattiin vanhalle tuttavalleen vuosien kuluttua! Tuttava on varmasti hämmästynyt. Ystäväni miettii vielä samoja asioita, jotka muut ovat jo unohtaneet ja menneet eteenpäin. Se on hyvin tyypillistä hänelle. Hän on kiinni menneessä. Minun puolestani tämä "keskustelu" on loppuun käyty. 

Vastasin itse hyvin nopeasti ja lyhyesti, koska minä EN miettinyt paljoakaan. Parhaat vastaukset ovat minusta spontaaneja ja mahdollisimman pelkistettyjä. Eikä ole olemassa oikeita tai vääriä vastauksia. Minä en tarvitse varmuutta joka asiaan, eikä minulla ole antaa vastauksia muille; jokainen kulkekoon oman tiensä. 

Miksi juuri tämä ystävä aiheuttaa minulle aina niin paljon päänvaivaa, en tiedä. Ehkä se vain kertoo siitä miten paljon hän kuitenkin minulle merkitsee. Esimerkiksi kun edellinen puolisoni kuoli, se oli hän joka lahjoitti minulle aikaansa enemmän kuin kukaan muu; sitä en voi koskaan unohtaa. Toisaalta käytän häntä usein esimerkkinä kirjoituksissani, hänen tietämättään - en usko että hän lukee blogiani, vaikka toki se mahdollisuus on olemassa. Hän ei välttämättä pitäisi siitä. Luulen, että meidän olisi turvallisinta pitäytyä vain yleisissä puheenaiheissa. Edellisessä julkaisussani kerron tuntemuksistani sen jälkeen kun viimeksi tapasimme. Eräässä artikkelissa neuvotaan ihmistä joka kohtaa minun tyyppiseni, tietystä persoonallisuushäiriöstä kärsivän ihmisen: "Jos olet myönteinen ja optimistinen, ymmärrät huumoria ja keskustelet vain yleisistä aiheista, pystyt välttämään heidän persoonansa kielteistä vaikutusta itseesi." Useimmat artikkelit, jotka olen aiheesta lukenut, on suunnattu nimenomaan toiselle osapuolelle; on mukava lukea olevansa "kaksinaamainen" ja "manipuloiva". Ja samalla ymmärrän mistä tuo tulee, vaikka en koskaan ole reagoinut niin tietoisesti. Tiedostaminen onkin ensimmäinen askel. Eräs näkemäni video oli otsikoitu hyvin raflaavasti, "Paholainen, joka teeskentelee olevansa enkeli." Jos puhumme elämänkatsomuksellisista aiheista, yksikin harkitsematon sana voi saada minut triggeröitymään, kuten niin monet kerrat on käynyt, mutta en osoita saati sano sitä suoraan. Jos on minunlaiseni "ystävä", ei varmasti tarvitse vihamiehiä.  En ole siitä ylpeä, ja yritän nimenomaan tulla tietoiseksi omista reaktioistani. Tarkasteltaessa persoonallisuushäiriöitä buddhalaisuuden valossa, ymmärrän oikein hyvin mitä todella merkitsee karma! Jokin minussa on rikki tai vääristynyt, mutta ei suinkaan lopullisesti, vaan se on korjattavissa kovalla työllä - kun olen tietoinen kaavamaisista taipumuksistani ja pyrin muuttamaan käyttäytymistäni. Hiljainen rukoukseni Gongyon aikana on jo vuosikausia ollut sama: "Minä rukoilen juuriakseni negatiivisen karman elämässäni, ja jatkuvasti syventääkseni uskoani ja harjoitustani niin että voin saavuttaa valaistumisen tässä ruumiissa." (Katso sivu Harjoitus) Nyt se alkaa kantaa hedelmää. Ja "valaistuminen merkitsee jatkuvaa päivittäistä haastetta, ja päättäväisyytemme uudistamista kasvaa, ja vaikuttaa positiivisesti ympärillämme olevien elämään", kuten samalla sivulla sanotaan. Se on juurikin tietoiseksi tulemista vähitellen, ei äkillinen mystinen kokemus joka hetkessä muuttaa kaiken. 

Tuo lista kysymyksistä vaikutti lähinnä tentiltä, ei "keskustelulta", enkä kokenut niitä kovin relevantteina omalla kohdallani. Tuli mieleen Buddhan käyttämä vertaus, kun häneltä kysyttiin hyvin metafyysisiä kysymyksiä maailmankaikkeuden luonteesta: Oli mies, johon osui myrkytetty nuoli. Perhe halusi hänet lääkärille, mutta hän kieltäytyi...

”Tämä kuolemanvakavasti haavoittunut mies sanoi, että ennen lääkärin apua hän halusi tietää, kuka oli tehnyt hyökkäyksen. Mikä oli hyökkääjän sääty ja mistä hän oli kotoisin? Hän halusi myös tietää hyökkääjän pituuden, voiman, ihonvärin, millaista jousta tämä oli käyttänyt ja oliko sen naru tehty hampusta, silkistä vai bambusta. Joten siinä miettiessään, olivatko nuolen sulat korppikotkalta, riikinkukolta vai haukalta, ja oliko jousi tavallinen, kaareva vai tehty oleanterista, hän ehti kuolla ennen kuin sai vastauksen yhteenkään kysymykseensä." 

”Buddhalta kysyttiin eräänä päivänä maailman äärettömyyden ongelmasta, ja hän sanoi: 'Onpa maailma rajallinen tai ääretön, rajoitettu tai rajoittamaton, vapautumisenne ongelma pysyy samana.'"

HEARTSTOPPER: Sydämen Valoa

Päivitetty 18.5.22

 Koska tämä on pääasiallinen blogini nykyään, haluan kirjoittaa tännekin aiheesta, josta olen jo kirjoittanut toisessa blogissani otsikolla, "HEARTSTOPPER: Usko Rakkauteen!", sekä myös englanninkielisessä blogissani, "Gays on tv and film: and HEARTSTOPPER!" Tämä voi vaikuttaa hiukan irralliselta ja kenties kevyeltä lähinnä henkisyyteen keskittyneessä blogissa, tai maailmantilanteen perspektiivistä, kun olemme pandemiasta siirtyneet Ukrainan sotaan, joka alussa herätti minussakin voimakkaita reaktioita, joista olen kirjoittanut täällä aiemmin. 

Olen yrittänyt kuvailla miten paljon uskonnollista kokemusta hurmioituminen tästä Netflix-sarjasta mielestäni muistuttaa - ja minä tiedän omakohtaisesti jotain uskonnollisesta kokemuksesta, puhumattakaan siitä että minulla on ihan oikeakin uskonto jota harjoitan, mutta nyt sekin jää tämän varjoon. Ei elämään mahdu kuin yksi näin suuri innostuksen kohde kerrallaan. Toinen vertailukohta joka tulee mieleeni, on ilmiselvästi rakastuminen. Ainakin ensirakkauteni oli juuri näin obsessiivista: oli ihanaa nähdä hänet ja surkeaa kun ei nähnyt. Kun rakastuin nykyiseen aviomieheeni kuusi vuotta sitten, rakkaus sai minut tekemään suuria ratkaisuja, joita en olisi ennen osannut kuvitellakaan. Samoin Heartstopper on jo nyt saanut minut muuttamaan elämääni joissain suhteissa jotka koin häiritsevinä, ja siinä se on itseasiassa onnistunut paremmin kuin uskonto! Tämän pohjalta voisi pohtia enemmänkin mitä uskonto itse asiassa on, miten se toimii, ja tarvitaanko edes aina "oikeaa" uskontoa. Ehkä tarvitaan vain Rakkautta. Rakastan rakkautta! Kun rakastuin mieheeni, kirjoitin että "rakkaus on uskontoni"; sitä se oli silloin, kun se oli uutta ja tuoretta. En tarvinnut muuta, enkä pariin vuoteen tunnustanut mitään uskontoa.

Voi tuntua kaukaa haetulta että jollain sarjalla on sellainen vaikutus, että se saa uskomaan ihmisten hyvyyteen, mutta toisaalta kun ajattelee... Alice Osemanilla on kyky kertoa tällainen tarina, ja sarjan nuoret näyttelijät pystyvät välittämään sen meille uskottavasti, puhumattakaan siitä miten voimakkaasti se vaikuttaa ihmisiin... Inhimillinen tekijä on vahva, ja kaikki tämä todistaa minusta siitä että se on paljon enemmän kuin vain "viihdettä": Siinä on Sydän mukana! 💖Minä olen aina luottanut enemmän sydämeeni kuin pelkkään järkeilyyn ja pohdintaan, myös ja ennen kaikkea henkisissä asioissa. 

Kansainvälisessä Facebook-ryhmässä kaikenikäiset, eri suuntautumisia edustavat ihmiset (paljon on myös heteroita: tämä on kertomus Rakkaudesta - siihen ei tarvitse liittää mitään lisämääreitä!) eri puolilta maailmaa kertovat samaa tarinaa siitä, miten voimakkaasti tämä sarja on heihin vaikuttanut. Ihmiset jakavat elämäntarinoitaan, sekä tukea ja ymmärrystä toisilleen. Me aivan kuin todistamme toisillemme: "Minuakin Henki on koskettanut!" Mitään en koskaan ole fanittanut niin suuresti, että olen teettänyt tatuoinnin ja ostellut tavaraa, kuten nyt! Olemme kuin salaseura omine symboleinemme, jotka avautuvat vain sisäpiirille. Kuin evankelista, pyrin levittämään tätä ilosanomaa muillekin! Kun en katso itse sarjaa yhä uudestaan ja uudestaan, voin seurata Facebook-ryhmän keskusteluja, katsoa YouTubesta reaktio-videoita (eli kun muut katsovat Heartstopperia!) tai kuunnella sarjan musiikkia. Alice Osemanin sarjakuvat olen tilannut, ja tilaan myös hänen romaaninsa. 

Heartstopper on toki niin ikään herättänyt monenlaisia ajatuksia ja oivalluksia. Sen voisi kiteyttää vaikka näin: Nuoruuttani en enää saa takaisin, mutta en ole vielä myöskään toinen jalka haudassa, joten tässä ei voi olla kaikki - täytyy olla vielä jotain enemmän! Tunne voi olla välillä jopa häiritsevä, mutta silti sen ei toivoisi menevän pois, koska se on tunne joka saa aikaan asioita! Vanhoissa blogikirjoituksissani suorastaan uhkun itsetyytyväisyyttä (ellei jopa omahyväisyyttä). Se on poissa. Jos on "tyytyväinen" - eli tyytyy elämäänsä - mitään ei tapahdu, mikään ei muutu. Heartstopper on kuin kirkas Valo, joka paljastaa myös mitä piilee pimeimmissä nurkissa. Moni asia on ollut tuloillaan jo pidemmän aikaa, nyt ne vain kerralla pulpahtavat kaikki pintaan, tietoisuuden valoon, kun sarja on saanut pohtimaan omaa elämää. 

Esimerkiksi edesmennyt puolisoni. Pääsin hänen kuolemansa yli parissa kuukaudessa. Ja muutettuani omaan asuntoon, tunsin olevani vapaa. Sitten olinkin jo korviani myöten rakastunut. Jotain jäi ehkä prosessoimatta. Paljon negatiivisuutta on vasta nyt vuosia myöhemmin alkanut tulla esiin. Minä en koskaan ollut rakastunut häneen. Halusin aina selittää sen parhain päin, ennen kaikkea itselleni, niin että "opimme vähitellen rakastamaan toisiamme ja se oli paljon varmempi perusta." Mitä vielä! Se mitä kutsuin "rakkaudeksi" hänen kohdallaan, ei koskaan ollut minulle sydämen asia, se oli kokonaan päässäni: minä päätin haluta uskoa siihen ja kai onnistuinkin vakuuttamaan itseni pitkäksi aikaa. 

Olisin halunnut erota aikapäiviä sitten, ennen hänen kuolemaansa, mutta vaikeista asioista ei voinut puhua, koska "masentaa", ja selväksi tuli sekin että jos eroaisimme, hän ei kestäisi sitä. Henkisyyteen taipuvaiset ihmiset usein huijaavat itseään sillä, että kaikki kokemukset ovat olleet tarpeellisia ja opettaneet paljon. Sitä minäkin olen tehnyt, ja onhan se miellyttävämpi ajatus kuin tunnustaa, että on hukannut 19 vuotta elämästään, koska ei ollut uskollinen itselleen eikä rakastanut itseään tarpeeksi. Eikä voi edes syyttää ketään toista. 

Pohdin eräänä päivänä töissä tätä asiaa koko päivän, ja lopulta (yksin ollessani) vain aloin itkeä. Ja minä en ole mikään itkeskelijä - ei sillä että siinä mitään pahaa olisi... edellinen kerta oli kun äitini kuoli, ja sitä ennen kai vuosia sitten. Emotionaalinen kuormitus vain kasvoi liian suureksi. 

Niin ikään havahduin sarjan myötä siihen, että olen sallinut itseni viime vuosina vetäytyä liiaksi itseeni; voisi ajatella, että on ainakin hyvässä seurassa, mutta se käy kovin yksinäiseksi... 

Toinen päähenkilö, Nick, sanoo eräässä kohtauksessa: "Tunnetko koskaan että teet asioita vain koska kaikki muut tekevät? Ja pelkäät muuttua? Tai tehdä jotain joka saattaisi hämmentää tai yllättää ihmisiä? Todellinen persoonallisuutesi on ollut kuin... haudattuna sisälläsi todella kauan aikaa." Kyllä. Tämä on erittäin samaistuttavaa. Ja opettajan neuvo toiselle päähenkilölle, Charlielle: "Älä anna kenenkään saada sinua katoamaan."

Alice Oseman on sanonut: "Luulen, että eräs syy miksi ihmiset todella nauttivat Heartstopperista, on se että se tuntuu aivan todelta, vaikka se on jollain tapaa hyvin ruusunpunainen, ja keskittyy rakkauteen ja iloon ja onneen. Se saa positiiviset osat tuntumaan todelta, ja se osoittaa että ne voivat olla totta. Joten joo, henkilökohtaisesti en koskaan sanoisi että hillitään pimeyttä. Pimeys aiheuttaa valon."

Olen kirjoittanut myöhemmin vielä neljännenkin blogitekstin aiheesta: 

HEARTSTOPPER: Ole Nick Charliellesi

SHINTOLAISUUS

 Koska harjoitan japanilaisperäistä buddhalaisuuden muotoa, on hyvä käsitellä myös toista, Japanin kotoperäistä uskontoa. Minusta on erittäin kiehtovaa, että niin moderni yhteiskunta kuin Japani, on onnistunut säilyttämään animistisen luonnonuskonnon, joka vaikuttaa hyvin omaperäiseltä. Koska olen ollut kiinnostunut esim. Wiccasta, saatan ainakin omasta mielestäni ymmärtää myös shintolaisuutta jollain tapaa. Mutta siinä missä uuspakanalliset uskonnot ovat parhaimmillaankin vain rekonstruktioita muinaisuudesta, shinto on mitä suurimmassa määrin elävä traditio! Jos minulla ikinä olisi tilaisuus vierailla shinto-pyhäkössä, minulle olisi itsestään selvää noudattaa kaikkia rituaalisia sääntöjä (ks. video lopussa), enkä tekisi sitä pelkästään muodon vuoksi, ikään kuin teatterina, vaan vilpittömästä kunnioituksesta. Toisaalta aivan samanlaista kunnioitusta on mahdollista osoittaa myös Suomessa esim. jollekin vaikuttavalle tai poikkeukselliselle luontokohteelle, ja sen voi sanoa olevan sama asia (Esim. Suomenuskossa voi nähdä joitain samoja piirteitä kuin shintossa): se on osa yhä harjoitettua kansan shintolaisuutta erotuksena pyhäkkö-shintolaisuudesta. Minulla ei ole teologiaa asiasta, eikä ole shintolaisuudellakaan, mutta voin aivan hyvin hyväksyä ajatuksen kameista; ei toki persoonallisina olentoina, yhtä vähän kuin uskon "Jumalaan" isolla J:llä - uskon Universaaliin Elämään ja Mystiseen Lakiin. Alan Macfarlane tuonnempana kuvaa osuvasti kameja. Joskus on parempi vain tuntea ja kokea syvästi kuin miettiä päänsä puhki monimutkaisia teorioita. Shinto on hyvin luonnollinen elämänymmärrys, ja se viehättää minua suuresti. Japani on esimerkki siitä että se ei ole ristiriidassa buddhalaisuuden kanssa; se saattaa kyllä olla ristiriidassa yleisen länsimaisen rationaalis-filosofis-ateistisen buddhalaisuuden tulkinnan kanssa, mutta minun maailmaani mahtuu myös hieman magiaa. 

Wikipedia: Shintolaisuus

Wikipedia: Shinbutsu Shugo

Torii

C. Scott Littletonin toimittamasta kirjasta Idän uskonnot (Gummerus Kustannus Oy 1997):

Buddhalaisuus on elänyt Japanissa rinnakkain shintolaisuuden kanssa vuodesta 593 jKr. alkaen, jolloin prinssi Shotoku Taishi otti sen keisarinhovin viralliseksi uskonnoksi. Kahden tavattoman erilaisen uskomusjärjestelmän pitkäaikainen rinnakkaiselo ilmentää ehkä tärkeintä yksittäistä eroa, joka on havaittavissa japanilaisten ja länsimaalaisten uskonnollisissa asenteissa. On otettava huomioon, että toinen Japanin valtauskonnoista on kotimaista perua, kun taas toinen on tuotu ulkomailta. Lännessä kristinusko germaanien ja kelttien asuttamille alueille tunkeutuessaan hävitti täydellisesti näiden kansojen omat uskonnot (jotka muuten muistuttivat monessa suhteessa huomattavasti shintolaisuutta). "Pakanalliset" temppelit sekä Odinin, Torin ja Lughin (Lugh on muinaisten iiriläisten mytologiassa esiintyvä jumalolento, suom.huom.) kaltaisten jumalten pyhäköt revittiin, niiden tilalle rakennettiin kirkkoja ja katedraaleja. Itse asiassa sama toimintamalli on säilynyt sitkeästi melkein nykyaikaan asti samalla kun lähetystyöntekijät ovat vieneet kristinuskon miltei kaikkiin maailman kolkkiin. 

Japanissa toimivien buddhalaisten lähetystyöntekijöiden asenne oli toisenlainen. He eivät suinkaan purkaneet shintolaisten jinjoja vaan rakensivat omat temppelinsä niiden läheisyyteen ja julistivat, että kamit olivat samoja olentoja kuin mahayana-buddhalaisuuden bodhisattvat (Japanissa bodhisattvoista käytetään nimitystä bosatsu). Tällaisen ideologian kiteytyessä muodostui shintolaisuuden haara, josta käytettiin nimitystä ryobo shinto (kaksinainen shinto). Sen piirissä kamit ja bosatsut sulautuivat yhteen siten, että he olivat yksien ja samojen jumalolentojen vaihtoehtoisia ilmentymiä. Tendai-buddhalaisuuteen kuuluvat koulukunnat suosivat tällaista teologiaa, ja se johti eräissä tapauksissa siihen, että shintolaisten pyhäkköjen johto joutui buddhalaisten käsiin ja että samat henkilöt saattoivat olla kummankin uskontokunnan pappeja. Sama kehitys sai myös huomattavia ilmentymiä kuvataiteen piirissä, kun luotiin mandaloita, joissa kamit kuvattiin tavallisten ihmisten kaltaisina hahmoina ja bodhisattvat eteerisempinä olentoina, jotka kulkivat savupilvissä shintolaisten jumalien päiden yläpuolella (hyvä esimerkki uudesta tyylistä on kuuluisa Kasugan mandala). 

Sielläkin, missä shintolaisuus onnistui torjumaan spesifisesti buddhalaiset uskomukset - paras esimerkki tästä on Ise-jingu, jonne ei ole päästetty buddhalaispappeja ennen kuin uusimpina aikoina - se omaksui monia buddhalaisia jumalolentoja kameiksi. Kaksi seitsemästä onnea tuovasta jumalasta, Benten ja Bishamonten, on selkeitä esimerkkejä tästä käytännöstä. Kolmatta, Daikokutenia, on shintolainen tiedemies Genichi Kato (1873-1965) luonnehtinut "kaksoisjumalaksi". Daikokuten oli näet alunperin buddhalainen jumala, mutta koska hänen nimensä muistuttaa suuresti Daikoku-saman nimeä (tämä tunnetaan myös nimellä Okuninushi), hänet on samastettu tähän kotimaiseen shintolaiseen kamiin. Molempia palvotaankin rinnakkain Izumo-taishassa. Lisäksi useimpien suurten buddhalaisten temppelikompleksien yhteydessä toimii myös vähintään yksi shintolainen pyhäkkö. 

Kahden uskonnon toisiaan täydentävät aspektit näkyvät ehkä selvimmin japanilaisten omissa uskonnollisissa asenteissa. Lukuun ottamatta eräiden "uusien uskontojen" kuten Tenrikyon kannattajia useimmat japanilaiset tunnustautuvat ilman muuta sekä shintolaisiksi että buddhalaisiksi näkemättä tässä minkäänlaista ristiriitaa. Suuri enemmistö japanilaisista esimerkiksi vihitään avioliittoon shintolaisten ja haudataan buddhalaisten riittien mukaisesti; tämä vahvistaa yleisen käsityksen, jonka mukaan shintolaisuus on "elämän uskonto" ja buddhalaisuus "kuoleman uskonto". Ihmiset käyvät eläessään buddhalaisissa temppeleissä paljolti samoista syistä kuin shintolaisissa pyhäköissäkin, mutta siitä huolimatta useimmat Japanin hautausmaat sijaitsevat buddhalaisten temppelien eivätkä shintolaisten jinjojen tuntumassa. 

Alan Macfarlanen kirjasta, Japanin sydämessä (Atena Kustannus Oy 2008): 

Olen kokenut Japanissa voimakkaampaa elävän uskon tuntua kuin missään muualla, missä olen käynyt, mukaan lukien katoliset ja hindulaiset maat. Hearn tuntuu olevan oikeassa sanoessaan: "Kaikkein järjettömin lausunto japanilaisista on se, että he suhtautuvat uskontoon välinpitämättömästi. Uskonto on edelleen ja on aina ollut kansan todellinen elämä - jokaisen teon motiivi ja ohjaileva voima."

Mutta kun tutkimme asiaa tarkemmin, maaperä alkaa tuntua vieraammalta. Japanin ilmeiseen uskonnollisuuteen ei liity minkäänlaista kehittynyttä teologiaa tai pyhää kirjallisuutta. Meidän - aivan kuten Japanissa käyneiden varhaisten lähetyssaarnaajien - on mahdotonta selittää länsimaista Jumala-käsitettä Japanin kielellä. Japanilaiset joutuivat keksimään Jumalalle oman käsitteensä Tenshu ("Taivaan herra"). Tämä johtuu siitä, että sana kami, jonka mielletään toisinaan tarkoittavan "jumalia", on merkitykseltään perin toisenlainen kuin lännen monoteistinen "Jumala"-käsitys. 

W.G. Aston selittää, että kamit ovat "ylivertaisia, vikkeliä, urheita, kirkkaita, rikkaita yms., mutta ne eivät ole kuolemattomia, kaikkitietäviä tai kyvyiltään rajattomia." Kami voi olla hyvä tai paha, eikä siihen liity moraalia. Niiden omituinen rinnakkaismaailma ei ole "taivaassa" vaan tässä ja kaikkialla. Ne ovat ihmisen vierellä, kun jokin järkyttää, yllättää tai liikuttaa syvästi, kun koetaan ylevyydentunnetta. Kuten eräs ystävä asian ilmaisi: hän aisti kamin läsnäolon nähdessään ensimmäistä kertaa Leonardo da Vincin maalauksen. Hän tunsi sellaisen läsnäolon toisen kerran, kun hän joutui kolariin polkupyörällään ja lensi sen selästä. Suuri kabuki-näyttelijä voi myös olla kami.

"Kaikki mikä meni tavallisen tuolle puolen, oli toista, mahtavaa, kammottavaa, oli myös kami", kirjoitti Motoori Norinaga. "Niinpä keisari, lohikäärmeet, kaiku, ketut, päärynät, vuoret ja meri olivat kameja, koska ne olivat salaperäisiä, täynnä omituisuutta ja voimaa... Kaikista niistä hohkaa läpi (kuin ohuen kalvon läpi) jokin käsittämätön toiseus, joka kertoo voimasta." [...]

Shintolaispyhätössä ei sinänsä ole Jumalaa. "Kun siis seisot pyhätön edessä valmiina palvomaan", Nitobe kirjoittaa, "näet sen kiiltävästä pinnasta oman heijastuksesi, ja palvonnan ele on itse asiassa sama kuin Delfoin vanha käsky: 'Tunne itsesi.'" "Kaikista kuolleista tulee jumalia", kirjoitti shintolaiskommentaattori Hirata. Buddhalaisuudessa ei ole jumalaa. Kuten Kato kommentoi 1600-luvulla: "Hän joka on rehellinen on itse jumala (kami), ja jos hän on rehellinen, hän on itse Buddha (hotoke). Tiedä että ihminen on pohjimmaiselta luonnoltaan yhtä ja samaa jumalan ja Buddhan kanssa." Mitään eroa ei ole; ihmiset ovat jumalia ja jumalat ihmisiä. [...]

Kuinka on mahdollista sovittaa yhteen proosallinen, maallinen, tämänpuoleinen materialistinen näkemys ja lumottu, "uskonnollinen", henkien täyttämä näkemys maailmasta? Se onnistuu vain siten, että hyväksytään ristiriidat. "Mielikuva toisesta maailmasta on Japanissa täynnä ambivalenssia, kuin palanen läikehtivää silkkiä", Carmen Blacker kirjoittaa. "Kun sitä siirtää hiukkasen, niin se mikä vaikutti äsken punaiselta onkin sinistä, ja kun sitä siirtää vielä hieman, molemmat värit paljastuvat yhtä aikaa. Sama pätee toiseen maailmaan... kun olemme nähneet kamit toisaalla, omassa maailmassaan, ne ilmaantuvatkin tänne, meidän maailmaamme, ovat kätkettyinä ja näkymättöminä tietyissä niiden läsnäolosta vihjaavissa muodoissa."

 Yksi virheistäni taisi olla siinä, että kuvittelin kamit länsimaisiksi hengiksi, toisin sanoen keijukaisten kaltaisiksi, sellaisiksi joilla on ihmisten piirteitä. Asia ei ole näin. Kamit ovat mahteja, voimia. Ne majailevat salamassa tai maanjäristyksessä, ihmisten yli hyökyvässä luonnossa, mutta eivät samaan tapaan kuin pienet jumalat, haltiat tai muut ihmisenkaltaiset olennot. Tämä ratkaisee sen paradoksin, että ne elävät jossain tyypillisen aistitun todellisuuden ulkopuolella mutta eivät kuitenkaan missään yliluonnollisessa maailmassa. Elokuvantekijä Miyazakin kuvaus kameista abstrakteina tanssivina valoina elokuvassa Prinsessa Mononoke tavoittaa niiden luonteen hyvin.

Kameilla ei siis ole pyrkimyksiä tai moraalia, niillä ei ole yhteyttä etiikkaan tai ihmisten käytökseen. Ne ovat yksinkertaisesti osa ennustamatonta ja omituista maailmaa, jossa ihmiset elävät mutta jota he eivät ymmärrä. Niiden muoto ja luonne auttaa todennäköisesti selittämään, miten ja miksi ne ovat onnistuneet säilymään maailman maallistumisesta huolimatta. On väärin luokitella ne länsimaisessa mielessä uskonnollisiksi tai edes hengellisiksi. [...]

Tätä nykyä kaikkialla Japanissa on shintolaispyhättöjä, ja vaikka niiden voisi luulla kamppailevan buddhalaistemppeleiden kanssa, usein ne ovat niiden sisällä tai pitävät niitä itse lempeästi sisällään. Shintolaisuus ei ole uskonto sanan nykyaikaisessa merkityksessä, mutta selvästi se liittyy jotenkin siihen, miten ihmisiä opastetaan henkien täyttämässä maailmassa. Kun buddhalaisuus saapui Japaniin, se muuttui pian joksikin, joka sekään ei tuonut muassaan radikaalia akselimuutosta. 1300-luvun lahkot, kuten esimerkiksi Nichiren ja Zen, veivät äärimmäisyyksiin ajatuksen siitä, että buddhalaisuus ei ole uskonto. Buddha oli opettanut Jumalan ja jumalien turhamaisuudesta, joten japanilaiset buddhalaiset tulkitsivat häntä kirjaimellisesti ja alkoivat julistaa anti-uskontoa. "Jos näet Buddhan, tapa hänet." Häntä ei ole olemassa, ja itse asiassa mitään ei ole olemassa. Japanilaiseen buddhalaisuuteen ei juuri liity jännitteitä tämän maailman kanssa, ja itse asiassa se onkin vain joukko keinoja, joiden avulla yksilö voi etsiä pelastusta tässä elämässä. 

Hämmästyttävintä on juuri se, että japanilaiset muuttivat buddhalaisuuden, suuren akselifilosofian joka on lähinnä uskontoa. Kazuo Osumi on kirjoittanut artikkelin olennaisimmasta ajanjaksosta 1200-1300-luvuilla, jolloin buddhalaisuus tuli maahan [tässä on virhe, tai sitten viitataan  vain tuonaikaisiin uudempiin buddhalaisuuden muotoihin, mutta lause on epäselvä!] ja siinä hän selittää: "Japanilaisten mukauttama buddhalaisuus poikkeaa monin tavoin alkuperäisestä. Japanilaiset yhdistivät buddhalaisuuden alusta asti shintolaisuuteen ja omaan vanhaan kosmologiaansa." Buddhalaiset lahkot hajaantuivat ja erosivat mantereen buddhalaisuudesta, kiitos alkuperäisen tilanteen ja ajankohdan poliittisen ja filosofisen ilmapiirin, joten "Kamakura-buddhalaisuuden perusajatukset luotiin usein vastakohdiksi vakiintuneille buddhalaisille opeille. Nämä opilliset eroavaisuudet vain korostivat uusien buddhalaisten koulujen mainetta paikkoina, jotka vastustivat kirkollista auktoriteettia."

Ilmari Vesterisen kirjasta, Shintolaisuus, Japanin kansallisuskonto (Gaudeamus Oy 2012): 

Shintolaisuutta ei voi ymmärtää ymmärtämättä jonkin verran myös Japanin muita uskontoja, ennen muuta buddhalaisuutta. Toisen ymmärtäminen vaatii myös toisen ymmärtämistä, sillä buddhalaisuus ja shintolaisuus toimivat Japanissa yhdessä, toisiinsa kietoutuneina. Jo tässä on sanottava, että Japanin saarilla buddhalaisuus on muuttunut japanilaiseksi buddhalaisuudeksi. Shintolaisuudesta on taas sanottava, että se on kokenut monenlaisia muodonmuutoksia. Nyky-Japanin shintolaisuus on paljolti 1800-luvun Meiji-kauden uudistajien aikaansaannosta. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain miehitysjoukot puolestaan vaikuttivat shintolaisuuden kehitykseen. Kyse ei siis ole ollut yksinomaan uskonnon spontaanista, omaehtoisesta ja rauhanomaisesta kehityksestä. [...]

Shintolaisuus on herättänyt länsimaalaisissa aina hämmästystä ja sen luonteesta on esitetty erilaisia mielipiteitä. Englantilainen Basil Hall Chamberlain kirjoitti vuonna 1905: "Shintolaisuutta voivat tuskin pitää uskontona edes sen puolustajat, jotka toivovat sen säilyvän isänmaallisena instituutiona. Shintolaisuudessa ei ole dogmeja, ei pyhää kirjaa eikä moraalioppia." Ranskalainen Edmond Papinot puolestaan esitti vuonna 1910: "Tarkkaan ottaen shintoismi ei ole uskonto: siinä ei ole dogmeja, ei moraalioppia eikä pyhää kirjaa, ja se muodostuu todellisuudessa esivanhempien ja lunnonpalvonnan sekoituksesta." Brittiläinen William George Aston luonnehti shintolaisuutta vuonna 1905 seuraavasti: "Shintolaisuus on pääasiassa kiitollisuuden ja rakkauden uskonto." Kaikki nämä miehet olivat mitä parhaita Japanin-tuntijoita, joiden teoksiin viitataan yhä. Shintolaisuuden syvähenkisyyttä pohtivat aikanaan myös buddhalaismunkit. Kukai (Kobo Daishi, shingon-buddhalaisuuden mestari, 774-835) sanoi Japanin keisarille: "Ken ei tutkistele shintolaisuutta, ei voi ymmärtää koulukuntani syvyyksiä." [...]

Vaikka monet japanilaiset ovat sekä shintolaisia että buddhalaisia, kaikki japanilaiset eivät silti ole moniuskoisia. Japanin kristityt seuraavat kristittyjen perinnettä ja myös muutamat buddhalaiset, ennen muuta nichireniläiset*, noudattavat vain suuntansa tapoja. Yhteistä nichireniläisille koulukunnille on kansallismielisyys ja puhdasoppisuuden korostaminen. Esimerkkinä voidaan mainita nichireniläinen Honmon butsuryu shu, jonka kannattajilta on kielletty muiden uskontojen toimitukset: Kamidanaa ei saa pitää kotona, shintolaisen toriin läpi ei saa kulkea, butsudanissa ei saa olla ihai-laattoja. Butsudanissa tulee olla hartauden harjoittamisen kohde, gohonzon, johon on kirjoitettu Nichirenin sanat: "Namu myoho renge kyo!" (Ylistetty olkoon Lootus, ihanan dharman sutra!). Zenbuddhalaisia daruma-nukkeja ei saa hankkia, eivätkä lapset saa sellaisilla leikkiä. [*Korostus minun; eri lahkojen välillä on suuriakin eroja, se pitää muistaa - jotkut todella korostavat omaa erityislaatuaan, väittäen jopa edustavansa "todellista buddhalaisuutta", toiset ovat ekumeenisempia lähestymistavassaan.]

Kristinusko on kolkuttanut Japanin ovia siitä lähtien, kun jesuiittaisä Francis Xavier saapui Japaniin vuonna 1549. Japanissa oli pari vuosikymmentä sitten lähes 800 000 kristittyä ja 6500 kirkkoa. Tämä on vähän, kun muistaa, että 1600-luvulla kristittyjä oli kolmisen prosenttia asukasmäärästä. Kiintoisa vertailukohta löytyy Koreasta, jossa käännytystyö kantaa runsasta hedelmää. Miksei kristillinen lähetystyö sitten tuota tuloksia Japanissa? Tunne, että kristinusko on "ulkomainen uskonto", elää yhä melko voimakkaana Japanissa. Buddhalaisuus on myös vierasta alkuperää, mutta kun kristinusko saapui, buddhalaisuus oli ollut Japanissa jo tuhat vuotta. Aikatekijä ei kuitenkaan ole ainoa syy vierauden tunteeseen. Japanilaisilla on sekä kristinuskosta itsestään että toisaalta Japanin sosiaalisesta miljööstä johtuvia syitä asennoitumiseensa. Kristinoppia ja vanhaa japanilaista kulttuuria on miltei mahdotonta sovittaa yhteen. Kun ovet 1800-luvun puolivälissä avautuivat vieraille uskonnoille, vanhat lait olivat vielä muistissa; shintolaisuutta tuettiin kaikin tavoin, julkaistiin jopa luettelo pakollisiksi katsotuista riiteistä. Kristinusko ei ole muotoutunut japanilaiseen malliin: se ei ole hyväksynyt kameja ja buddhia jumalluetteloonsa. Japanilaisen on vaikea luopua esivanhempien palvonnasta, joka on ien, dozokun (eräänlainen sukua korvaava kylän sisäinen uskonnollis-taloudellis-sosiaalinen järjestelmä) ja laajemmaltikin ottaen koko yhteiskunnan kulmakiviä. Kristityt, varsinkin protestantit, saarnasivat, että Kristuksen veri pelastaa ja puhdistaa. Tämä oli kauhistus monille japanilaisille, sillä shintolaisuudessa verta pidetään saastuttavana. [...]

Aivan viime vuosina Yhdysvaltoihin on pystytetty ainakin yksi shintolaispyhäkkö, jonka käyttäjät ovat enimmäkseen vaihtoehtoista uskontoa tai elämäntapaa etsiviä amerikkalaisia. Ymmärrettävää on, että kun shintolaisuus irrotetaan kasvu- ja elinympäristöstään, sen olemus saa toisen merkityksen: se muuttuu kansantaiteeksi. Uudessa ympäristössä uskonnon sanoma on toinen, toimitukset ovat konemaisia ja niistä puuttuu henki. Vierailijoita viehättää menojen eksoottisuus ja itämaisuus.[...]

Kristillisiä kirkkoja uhkaa hengellinen kriisi, Raamatun ja sen edustaman tradition tieteellinen kritiikki, tieteiden aiheuttama maailmankuvan muutos. Tämä ei ole shintolaisuuden kompastuskivenä, koska shintolaisuudella ei ole pyhiä kirjoituksia eikä perustajaa, joiden sanoja voitaisiin tulkita ja asettaa kyseenalaiseksi.

Shinto-pyhäkkö

Shintolaisuus ja Nichiren-buddhalaisuus

Kolmenkymmenen Kamin joukko mainitaan ensimmäisenä liittyen erityiseen rituaaliin joka kehitettiin Tendai-koulukunnassa: käytäntöön "kopioida Lootus-sutraa määrätyn metodin mukaan" (nyohokyo). Tämä kopiointi sisälsi sarjan toimenpiteitä, jotka keskittyivät ruumiin ja kirjoituksen kopiointiin käytetyn materiaalin puhtauteen; antaumusta sutralle ilmaistiin kumartamalla kolme kertaa jokaiselle kopioidulle merkille. Valmistautuminen täytti suurimman osan aikaa joka käytettiin rituaaliin, toissijaisia kirjoituksia niin ikään resitoitiin ja kopioitiin, ja pääasiallinen sutra - Lootus-sutra - kopioitiin lopussa, otollisena päivänä. 

Käytännön aloitti Ennin (792-862) ja se liitettiin myöhemmin erityisesti Hieivuoren Yokawan alueeseen. Sanotaan että sanjubanjin ilmaisi itsensä Enninille kun hän suoritti tätä rituaalia, ja siten heistä tuli tämän harjoituksen suojelusjumaluuksia. Sanjubanjinin palvonta jatkui Tendai-koulukunnassa läpi Heian-kauden ja keskiajan, ja myös levisi Hieivuorelta muihin paikkoihin missä Lootus-sutran rituaalista kopiointia tapahtui. Vaikka harjoitus johon sanjubanjin liitettiin, oli Lootus-sutran antaumuksellinen liturgia, sitä suojelemaan valitut jumaluudet eivät olleet taivaallisia jumalia, joilla itse tekstissä on tehtävänä suojella sutraa ja sen harjoittajia, vaan kolmekymmentä Japanin vaikutusvaltaisimpien pyhäköiden joukossa. 

Amaterasu Omikami

Sanjubanjinin kultti alkoi Hokke-yhteisöissä (Nichirenin traditio tunnettiin Hokke-koulukuntana Meiji-kauteen saakka) 1300-luvun alussa, eikä tästä jumaluuksien joukosta ole jälkeäkään koulukunnan perustajan, Nichirenin (1222-82), kirjoituksissa. Kuitenkin Nichiren oli kunnioittanut Japanin kameja, ja piirtänyt kaksi heistä - Amaterasun ja Hachimanin (jotka myöhemmin sisällytettiin kolmenkymmenen kamin joukkoon) - kalligrafisiin mandaloihin jotka hän piirsi buddhalaisuutensa honzonina ("kunnioituksen kohteena"; ks. sivu Harjoitus). Nichiren kutsui näitä kahta kamia "maamme alkuperäisiksi herroiksi (honshu)" ja piti heitä maan suojelijoina. Nichirenin kirjoitukset myös mainitsevat "yli kolmetuhatta Japanin pyhäkköä, Amaterasu ensimmäisenä, Hachiman toisena, ja Sanno-kami ("Vuoren kuningas", Hieivuoren kami, joka samaistettiin Sakyamuni Buddhaan) kolmantena, jotka yötä päivää suojelevat maatamme ja sen hallitsijoita (kokka)." On syytä huomata että opillisesta näkökulmasta Nichirenin tulkinta Amaterasusta ja Hachimanista erosi suosituista assosiatiivisista teorioista, jotka pitivät Kannonia tai Dainichia Amaterasun honjina, ja Amidaa Hachimanin honjina. Nichirenille Lootus-sutran Buddha, Sakyamuni, oli sekä Amaterasun että Hachimanin alkuperäinen lähde, siinä määrin kuin hän oli iäti-olemassaoleva Buddha, kaikkien muiden Buddhien ja jumaluuksien perusta. Vaikka Nichiren ei koskaan maininnut kolmeakymmentä kamia, myöhemmin luotiin legendoja esittämään että nämä jumaluudet olivat olleet osa Hokke-koulukunnan panteonia perustajansa ajoista saakka. Kolmenkymmenen jumaluuden kultin kehitys voidaan aiheellisemmin yhdistää Nichirenin nuorimpaan oppilaaseen, Nichizoon (1269-1342). 

Eri Hokke-linjojen sisällä oli liike joka vastusti kamien palvontaa. Hokke shinto hiketsun kirjoittaja näyttää aluksi omaksuvan ajatuksen että kameja ei pitäisi palvoa. Esittäen uuden version suositusta kamien luokittelusta, hän käsitteli kolmen tyyppisten jumalten olemassaoloa: "Dharmaluonnon kamit" (hosshoshin), jotka ovat samalla kertaa kameja ja buddhia; "valaistuneet kamit" (ugakushin), eli kamit jotka ilmentävät Dharmaluontoaan "sekoittumalla tomuun" tuodakseen hyötyä ihmisille; ja "pahat kamit" (jaakushin). Hän päätteli että vaikka "jumalallisessa maassa" syntynyt henkilö ei voinut kääntää selkäänsä kameille, oli välttämätöntä lakata vierailemasta pyhäköissä jotka "herjaavat buddhalaista Dharmaa", koska niitä asuttivat pahat kamit. Toisaalta jos uskoi Lootus-sutraan, sai suojelua hyviltä kameilta, jotka olivat luvanneet suojella Lootuksen kannattajia. Muromachi-kauden loppuun mennessä sanjubanjinin palvonta oli kaikkien Hokke-temppelien tunnusomainen piirre riippumatta linjasta johon ne olivat liittyneet tai Japanin alueesta minne ne olivat sijoittuneet. 

Varhaiset Hokke Shinto-kirjoitukset esittävät ajatuksen että numero kolmekymmentä on ainoastaan metonyyminen: "Näissä kolmessakymmenessä kamissa kamien kokonaisuus, yksi ja kaikki, on sisällytetty." 

Numeeristen assosiaatioiden logiikkaa sovelletaan myös muihin kameihin liittyviin käsitteisiin, kuten kolmeen regaaliin (miekka, jalokivet ja peili, jotka Amaterasu antoi Japanin ensimmäiselle keisarille). Ne on samaistettu buddhalaisten käsitteiden peräkkäisiin kategorioihin: pyhän peilin sanotaan edustavan daimokua [ks. sivu Harjoitus], tavanomaista totuutta, Buddhan ilmentymisruumista (ojin; Nirmanakaya), ja Sanghaa; miekan sanotaan symboloivan kaidania [ks. sivu Opillisia peruskäsitteitä: Kolme suurta salaista lakia], tyhjyyttä, Buddhan palkintoruumista (hoin; Sambhogakaya), ja Buddhaa (yhtenä kolmesta aarteesta); viimein jalokivet ruumiillistavat honzonia [myös "Gohonzon", ks. sivu Harjoitus], keskitietä, Buddhan Dharmaruumista (hosshin; Dharmakaya), ja Dharmaa. Nämä vastaavuudet harkitsivat uudelleen kolmea regaalia, virallisen kamien ilmauksen suurta elementtiä, yleisten buddhalaisten käsitteiden ja erityisten Nichirenin tradition oppien kehyksissä. 

Kuten muihinkin buddhalaisiin kami-traditioihin, sanjubanjinin palvontaan vaikutti vahvasti yhdistelevien kulttien kielto, joka ilmaantui Meiji-restauraation jälkeen. Hokke-koulukunta oli Meiji-hallinnon erityisten määräysten kohde, johtuen erityisesti kahden keisarillisen kamin, Amaterasun ja Hachimanin, sisällyttämisestä sen honzoniin. Se määrättiin pyyhkimään pois näiden kahden kamin nimet kaikista olemassaolevista mandaloista. Meiji-hallinto myös laski liikkeelle erilaisia kieltoja koskien sanjubanjinin palvontaa. Kielto muutti täysin itse riitin. 

Lähde: Hokke Shinto: Kami in the Nichiren Tradition

Kuinka harjoittaa shintoa?

Yksi ensimmäisiä asioita, joita sinun tarvitsee tehdä jos olet kiinnostunut shintosta, on tutkimus. Meidän ulkomaalaisina täytyy varmistaa että meillä on kunnollinen tietoperusta siitä mitä shinto on ja kuinka harjoittaa sitä kunnioittavasti. 

Yksi keskeisiä osia jinja shintoa on keskittyminen jinjaan - itse pyhäkköön. Jinja shinto on avoin harjoitus, jota voivat harjoittaa ei-japanilaiset ihmiset. Yleensä Japanissa ihmiset menevät paikalliseen pyhäkköön suuria elämän tapahtumia, festivaaleja ja muita uskonnollisia seremonioita varten. Useimmilla meistä ei ole tätä vaihtoehtoa, koska tarpeeksi lähellä ei ole pyhäkköjä säännöllisiä vierailuja varten. Monet pakanalliset ja polyteistiset traditiot yhteiskunnassamme painottavat itse valittua kannattaja-jumaluus suhdetta. Shinto on hiukan erilainen lähestymistavassaan. Perinteisesti kamisi olisi sidoksissa sukuusi, paikalliseen pyhäkköön, ja/tai ammattiisi. Joten kun päätät että haluat edetä shinton kanssa, voi olla vaikea selvittää kuinka "valita" kami jonka kanssa työskennellä. 

Meidän täytyy oppia tuomaan pyhäkkö luoksemme. Perustavin muoto on hankkia kamidana, ofuda, shinki-setti (uhriastiat) ja ozen (tarjotin) ja suorittaa päivittäiset riitit kamille kotonasi. Kaikki esineet harjoitustasi varten voi hankkia netistä. Ofuda täytyy hankkia suoraan pyhäköstä. (Se on vuosittain uusittava kamin symboli, joka kantaa tietyn kamin olemusta, ja nähdään sekä paikkana johon kami laskeutuu rukouksen aikana, että välittäjänä jonka kautta suuntaat rukouksesi kamille.)

Vaikka asianmukainen shinto-asettelu on hyvä, kaikki eivät sitä voi toteuttaa eri syistä. Joskus raha on tiukalla, joskus elämme perheessä joka ei halua meidän avoimesti harjoittavan mitään muuta kuin heidän pääuskontoaan. On enemmän kuin yksi tapa harjoittaa shintoa, ja vaikka sinulla olisi kamidana ja elävä ofuda siinä (tai suunnitelma hankkia nämä), sinun pitäisi silti lukea tämä osa ja aloittaa ensin perusteista. 

On kaksi näkökulmaa lähestyä shintoa ilman tarvikkeita: ensimmäinen on keskittyminen kameihin jotka ovat aina ympärillämme, riippumatta siitä onko meillä ofuda vai ei; toinen on elää shinto-ihanteet mielessä ja laittaa nuo ihanteet käytäntöön päivittäin.

Eräs suurimmista kameista jonka puoleen voit kääntyä päivittäin on Amaterasu, jonka voit nähdä auringossa. Jos haluat suhteellisen yksinkertaisen riitin, jonka voit suorittaa päivittäin Amaterasulle, mene ulos joka aamu ja rukoile aurinkoa. Matkustaville shintolaisille suositellaan auringon rukoilemista kun heillä ei ole kamidanaa mukanaan. Muina vaihtoehtoina olisi käyttää jotain paikallista, joka on muodoltaan pitkä ja ohut (kuten kivi, oksa tai banneri), jota kami voi laskeutua. Ennen kuin oli ofuda, oli Yorishiro, joka on väliaikainen astia kamille asuttavaksi. Vaikka se ei ehkä ole enää standardi-käytäntö, se voisi olla vaihtoehto harkittavaksi jos ofudan hankkiminen ei ole tällä hetkellä mahdollista. 

Vaihtoehtoisesti voit tutkia työskentelyä paikallisten maan henkien kanssa - jotka ovat myös kamin muoto, vaikka ne eivät ole virallisissa rekistereissä. Jos olet epävarma haluatko satsata täysillä ofudan säilyttämiseen talossasi, suosittelen aloittamaan näillä kahdella asialla ensin. Sillä tavoin voit varmistaa ovatko päivittäiset riitit ja entiteettien pitäminen talossasi jotain josta olet todella valmistautunut huolehtimaan. 

Toiseksi, on shinto-uskonnon elämisen aspekti. Elää harmoniassa suuren luonnon kanssa, osoittaen kiitollisuutta siitä mitä sinulla on, ja olla vilpitön teoissasi. Yksikään näistä asioista ei vaadi ofudaa tai kamidanaa, mutta ne vaativat tietynlaista mielenlaatua ja elämäntyyliä. Voit suorittaa rituaaleja päivittäin, mutta ellet yritä ruumillistaa näitä shinton aspekteja, silloin todennäköisesti et tajua pointtia. Suosittelen suuresti näiden piirteiden jalostamista ensin elämässäsi ja itsessäsi, jotta näet kuinka shinto-usko toimii sinulle. 

Jos päätät että olet valmis muodollisempaan shinto-harjoitukseen, tavalliseen jinja-tyyliseen päivittäiseen harjoitukseen tarvitset kamidanan tai ofuda-telineen, ja aktiivisen ofudan. Tarvitset myös shinki-setin ja mahdollisesti ozenin jolla kantaa shinki-settiä. (Lopussa linkki: Tsubaki Grand Shrine of America, josta voi tilata kaikkea)

Kamidana on periaatteessa ofudan talo. Ne tehdään hinoki-puusta tietyn rituaalisen puhtaus-standardin mukaisesti. Kamidana on ihanteellisesti puhtaalla alueella joka on korkealla. Kamit ovat taipuvaisia suosimaan korkeita paikkoja ja niillä on mieltymys puhtauteen, joten pidä nämä mielessä kun sijoitat kamidanan kotiisi. Haluat kamidanan olevan hiljaisella alueella.

Päivittäistä harjoitusta varten jätät uhrit aamulla ja poistat ne illalla. On olemassa oikea tapa sijoittaa ne ozenille kun toimitat ne kamidanaan. Päivittäisen rituaalin jokaisella aspektilla on asianmukainen muoto ja metodi. 

Ensimmäinen askel on puhdistaa kätesi ja suusi vedellä (tai voit käydä suihkussa) ja varmistaa että olet puhtaissa vaatteissa. Valmistat uhrisi, sakea (x2), vettä, suolaa, riisiä. Jokaisella uhrilla on oma määrätty astiansa shinki-setissä. On kaksi tapaa asettaa uhrit ozenille, riippuen siitä onko tarjotin pyöreä vai pitkulainen (katso kuvat alkuperäisessä kirjoituksessa!). 

Kannat ozenin kamidanan luo molemmin käsin, ja lähestyt kamidanaa syrjässä keskiviivalta. Keskiviiva on erittäin tärkeä paikka kamidanasi edessä, ja sinun pitäisi koettaa aina lähestyä kamidanaa hiukan syrjäisestä suunnasta kun et ole suoranaisesti vuorovaikutuksessa kamin kanssa. Aseta ozen alas kamidanan hyllylle ja liu'uta se kohti kamidanaa. Shinki-setissäsi on kannet tietyissä astioissa, ja poistat ne myös tietyssä järjestyksessä (vasen sake, oikea sake, vesi; kansi asetetaan reunalle). 

Kun olet asettanut uhrit asianmukaisille paikoille, astu hiukan taaksepäin ja taputa kahdesti. Sitten lähestyt kamidanaa keskiviivalta ja lausut rukouksesi ja minkä tahansa noriton (liturginen teksti, yleensä määrätylle kamille osoitettu) joka sinulla on. Yleensä ollaan sitä mieltä, että sinun ei pitäisi rukoilla ainoastaan itsesi puolesta, vaan myös maailman rauhan ja turvallisuuden puolesta. Shinton sisällä on suuri painopiste yhteisöön - ja se pitäisi muistaa.

Kun olet valmis, taputat kahdesti, kumarrat kahdesti, sitten taputat kerran. Normaalisti otat askeleen taaksepäin, kumarrat hiukan, ja sitten lähdet.

Illalla lähestyt jälleen kamidanaa keskiviivalta. Kumarrat ja kiität kamia vartioimisestasi. Jos tunnet erityistä kiitollisuutta jostain, tai haluat jakaa jotain kokemastasi päivästä, tämä on ihanteellinen aika siihen. Kun olet lopettanut puhumisen, taputat kahdesti, kumarrat kahdesti, taputat kerran. Astut sivuun keskiviivalta ja asetat kannet astioihin käänteisessä järjestyksessä. Poistat uhrit kamidanan hyllyltä ja olet valmis.

Pidetään asianmukaisena käyttää uhrit aterioillasi. 

Lähde: Shinto Starter Guide

Katso myös:

Shintolaisuus - uudenvuodenkortti japanilaisilta jumalilta (Shintoa harjoittavasta suomalaisperheestä!)

Tsubaki Grand Shrine of America

Kami no michi: The Way of the Kami - The Life and Thought of a Shinto Priest

Sacred Texts: Shinto Scripture

Encyclopedia of Shinto

Shinto Norito prayer booklet (pdf-download)

Living with Kami: Shinto and LGBT+ Culture : Connected from the ancient to modern era

Lisää viereisessä linkkilistassa Japani-kategoriassa!

Visiting a Shinto Shrine