Poimintoja vuodesta 2025

Upea juliste nimmareilla

Michael Monroe 5.3.25

Musiikkia

 Maaliskuussa kävimme Michael Monroen keikalla Tampereella, kuten myös vuotta aikaisemmin. Tällä keikalla esitettiin Hanoi Rocksin alkuperäisen kokoonpanon viimeinen albumi, Two Steps from the Move, kokonaisuudessaan, oman ohjelmiston lisäksi (välissä 20 min tauko). Sain myös ostettua komean julisteen muistoksi. Pian tämän jälkeen Michael bändeineen teki pitkästä aikaa USA:n kiertueen, ja oli ilo seurata Facebook-ryhmässä miten innoissaan amerikkalaiset fanit olivat! Myöhemmin julkistettiin vielä uusi kiertue syksyllä, mutta se jouduttiin perumaan terveyssyistä. Uusi levy julkaistaan helmikuussa 2026. 

Jonkun paikalla olleen kuvaama erittäin laadukas video:

Million Miles Away

Paavin lisäksi kuluneena vuonna kuoli myös "Pimeyden Prinssi", eli Ozzy Osbourne. Tahdon mainita tästä, vaikka hänen musiikkinsa ei ollut minulle erityisen tuttua, mutta tykkäsin katsoa MTV:n reality-sarjaa - pioneeri sekin omalla alallaan - ja pidin aina Ozzyn persoonasta. Hänen kuolemansa jälkeen kyllä katselin pätkiä sekä jäähyväiskeikalta että muiden bändien ja artistien tribuutteja jälkeenpäin, ja kuuntelin myös Black Sabbathia ja hänen soolotuotantoaan kuntosalilla. 

Uutisten perusteella vaikutti siltä että hänen kuolemansa kosketti maailmaa enemmän kuin kenenkään muun julkisuudenhenkilön tähän asti. Herkkänä ja tunteellisena ihmisenä tulen helposti imaistuksi kollektiiviseen "pilveen"; sehän on tuttua minulle, ja kaikesta päätellen sellainen vaikuttaa minuun voimakkaammin kuin esim. Facebook-kavereihini - niihinkin, jotka jakoivat vain yhden videon tai vastaavan Ozzysta, ja siirtyivät nopeasti eteenpäin. 

Katselin hautajaissaattuetta Birminghamissa suorana 30.7. sen pysähtyessä Black Sabbath sillalla, ja perheen jalkautuessa jättämään omat kukkatervehdyksensä paikalla olleen kukkameren joukkoon. Surullista nähdä Sharon niin murtuneena. Tiedän miltä hänestä tuntui.

En tiennyt että Ozzy tuki HLBTQ-asiaa rahallisesti. Elton Johnin kanssa hän teki myös biisin, Ordinary Man, jonka video erityisesti tuntui sopivan hänen muistonsa kunnioittamiseen... 

Oma lempibändini, saksalainen Lord of the Lost, julkaisee kunnianhimoisen kolmen levyn kokonaisuuden, Opus Noir, jonka viimeinen osa tulee keväällä 2026. Olen kovasti tykännyt kuulemistani biiseistä. Hyvällä tavalla erilaista kuin Blood & Glitter, josta myös pidin, tummempaa mutta ei synkkää. Jos minun pitäisi valita elämäni biisi, olisi kai luonnollista olettaa että se olisi jotain nuoruudestani, mutta ei; en katso menneisyyteen vaan elän ajan hermolla, ja tällä hetkellä se olisi varmasti LOTL:in I will die in it: "I was not born in love, but I will die in it. I never took the easy way, but I'm okay with it." Voisiko sitä paremmin sanoa. 

 Toiselta levyltä julkaistiin yhteistyö Käärijän kanssa, Raveyard, jota odotin keväästä asti kun kuulin että sellainen on tulossa. Video (alla) kuvattiin kesällä Helsingissä sattumoisin juuri samaan aikaan kun minä ja puolisoni kävimme siellä - sain tietää vasta jälkeenpäin. Se keräsi hetkessä YouTubessa miljoona katselukertaa. Keväällä bändi tulee taas myös Suomeen, ja minulla on tietenkin liput Tampereen Tavara-asemalle 16.3.2026. Bändi on etukäteen vihjannut että Suomen keikoilla nähdään erityisvieras - Käärijä! 

Mitä tulee vanhaan suosikkiini, Hatariin (linkki englanninkieliseen Wikipediaan, koska suomenkielinen sivu ei ole tiedoiltaan ajan tasalla!), he ovat kyllä tehneet uutta musiikkia vähän kerrassaan ja keikkailleetkin Euroopassa, mutta pakko todeta että miehistönvaihdoksen myötä kiinnostukseni on hiipunut. Heidän uudet kappaleensa eivät ole tehneet minuun suurtakaan vaikutusta: huutaminen on jäänyt Matthiaksen lähdettyä, ja "eksoottinen" islannin kieli vaihtunut englantiin. Ja mitäpä sitä kieltämään: Matthiasta oli ilo myös katsella. 

Ja ehkä heidän imagonsa on vain liiaksi yhden jutun varassa ja sen kiehtovuus kulunut. En tiedä mitä tekisin jos he tulisivat Suomeen keikalle; antaisinko vielä mahdollisuuden, ihan nostalgiankin takia? 

Lord of the Lost on huomattavasti antoisampi fanitettava: bändi on ollut kasassa kauan, he ovat erittäin tuotteliaita, muuntautumiskykyisiä, kiertävät paljon ja huomioivat fanejaan hyvin... siinä missä Hatarilta tulee musiikkia harvakseltaan ja he pitävät tiettyä etäisyyttä - vaikuttavat enemmän projektilta kuin bändiltä. 

LISÄYS 3.1.26: Kuinka ollakaan, pian tämän jälkeen Hatari julkaisi oikein kelpo biisin nimeltä Fuck you look good! Kuuntelin sen heti tuoreeltaan useamman kerran. Pidän myös videosta sekä sanoituksesta ("Fuck I look good. You'd fuck me if you could"). Huom: biisi on ikärajoitettu YouTubessa sanoituksen vuoksi; sen takia en voi jakaa sitä suoraan tässä. 

Joitain bändejä/artisteja, jotka mielelläni näkisin livenä: Marilyn Manson, Babymetal, Blutengel. Kaikki ovat joskus käyneet Suomessa. Mutta huom: en välitä festareista, joten sen pitäisi olla oma keikka. 

Taidetta ja televisiota

Elokuvia, joita kävimme katsomassa teatterissa: Nosferatu, Sata litraa sahtia, Kyllä isä osaa Lapissa. Tampereen Työväen Teatterissa kävimme katsomassa näytelmän, Neiti Marple ja tuijottava katse. Se on toki tullut televisiosta, mutta näyttämösovitus oli omaa luokkaansa. Juoni erosi joissain kohdissa, ja lavastus oli vaikuttava. 

Kun sarja Hävyttömät tuli Netflixiin, minä ja puolisoni ryhdyimme katsomaan sitä yhdessä; kumpikin on sitä aikanaan tv:stä seurannut. Katsoimme yhdessä myös Wednesdayn 2-kauden; olihan siinä suomalaistakin väriä - Joonas Suotamo Lurkkina - sekä iki-ihana Joanna Lumley. Lady Gagan The Dead Dance-tanssikohtaus jäi niin ikään mieleen. Uusi ja viimeinen Stranger Things kausi oli toki minunkin odottamani. Alkavana vuonna ilmestyy elokuva Heartstopper Forever, johon huipentuu sarja, josta olen paljon intoillut. 

Joulun pyhinä aloimme katsoa - jälleen kerran - uudelleen dvd:ltä sarjan Sohvanvaltaajat (The Royle Family). Se on ehkä kaikkien aikojen suosikkisarjani. Vaikka tässä perheessä nälvitään toisia, heidän välillään on silti lämpöä. Ja heidän elämänsä on hyvin tavallista, helposti samaistuttavaa. Huumori syntyy väkisin vääntämättä, arkisista asioista.  

Tampereen taidemuseossa nautin surrealismi-näyttelystä, ja löysin oman suosikkini, pienen ja yksinkertaisen maalauksen, josta ei arvaisi että se on tehty vesivärein... René Magritte: Puu ja Kuu. Tunnelma on siinä hyvin mystinen. 

Myöhemmin kesällä kävimme ensi kertaa Ateneumissa. En viitsinut edes kuvata suomalaisen taiteen suuria klassikkoja, koska kaikki tuntevat ne. Sen sijaan suosikkini oli tämä suuri - kirjaimellisesti: se veisi kotonamme yhden kokonaisen seinän - Berndt Lindholmin Metsänsisusta, vuodelta 1882. Se kiinnittää huomion paitsi koollaan, myös realistisuudellaan. Voisit melkein kävellä sisään metsään. 

Seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus

J.K. Rowling yllättäen sivalsi myös aseksuaaleja, ja taisin saada maistiaisen siitä miltä transihmisistä ehkä tuntuu. Suomessa Sametti ehti kuitenkin ensin edellisenä vuonna. Ja hänestä puheen ollen, Yle julkaisi Perjantai-dokumentin hänen detransitiostaan. Facebookissa eräs transsukupuolinen kutsui häntä "huijariksi". Tiedän, että Sametista liikkuu kaikenlaisia juttuja, koska hän on sivunnut niitä itsekin videoillaan, mutta hänen kokemuksensa on totisinta totta. Tässä tapauksessa tunsin hänen puolestaan suuttumusta tästä törkeästä väitteestä, joka  ei vain vähätellyt vaan täysin ignoorasi hänen tarinansa. Tässä juuri on koko ongelma minun kannaltani: kummallakin puolella yhtälailla esiintyy torjuntaa ja vihamielisyyttä toista kohtaan. Aivan yhtä yksipuolisesti. Mikä tosin pätee nykyään aivan kaikkeen mistä ihmisillä suinkin voi olla mielipide. Minultakin meni aikaa tajuta, että Sametti kertoo omasta kokemuksestaan, ei hän mitään yleispäteviä totuuksia julista vaikka pyrkiikin yleistämään. Siksi olen jättänyt hänen transaiheen käsittelynsä omaan arvoonsa: olen kyllästynyt kuuntelemaan.  

Kun olen katsonut YouTube-videoita siitä miten yhdysvaltalaiset transihmiset kokevat sen mitä heidän maassaan tapahtuu, on selvää että tunnen sympatiaa. Kun ajatellaan homojen kohtaloa natsi-Saksassa, siihen on enää pieni askel... ihminen ei opi historiasta yhtään mitään. Myöhemmin julkaisin postauksessani tämän kannanoton:

"Ei ihmisillä edes ole omia mielipiteitä: omaksumme kaiken jostain ulkoapäin. On kuitenkin selvästi oikea ja väärä. Oikeaa on se mikä vähentää kärsimystä, väärää se mikä lisää sitä. Esim. nyt niin ajankohtainen kysymys transihmisten oikeuksista: Jos heidän olemassaolonsa syystä tai toisesta kiusaa sinua, sinä et silti kärsi; jos ajat lakimuutoksia joilla heidät pannaan ahtaalle, se aiheuttaa kärsimystä heille. Teet siis väärin. Piste. He haluavat vain olla olemassa, omana itsenään. Se ei kavenna sinun olemassaoloasi millään tavalla. Niin ikään jos sinun jumalasi hyväksyy kärsimyksen aiheuttamisen jollekin ihmisryhmälle, kyseessä on yksiselitteisesti väärä jumala."

Palataksemme aseksuaalisuuteen, Rowlingin kritiikin kärki näytti olevan se, että vaikka seksi ei kiinnostaisi (mikä on tosin melkoinen yksinkertaistus; minulle se on selvästi enemmän psykologinen tarve kuin fyysinen), miksi tehdä siitä numero... Miksi siis minä olen kirjoittanut oivalluksistani? Koska se on ollut minulle erittäin merkityksellistä, selittänyt paljon persoonaani ja historiaani. En ehkä kuitenkaan heiluttelisi aseksuaali-lippua Pride-kulkueessa; se ei tunnu sellaiselta asialta, jonka tarvitsee näkyä sillä tavoin julkisesti. Vaikka miksi sitten stereotyyppinen homoelämä irtosuhteineen on niin "näkyvää", että se vaikuttaa normilta, josta kaikki muu poikkeaa? Jo 1990-luvulla kuulin sanottavan, "tällaisia me homot olemme; kaikki tekevät näin." Emme ole, emmekä tee. Siksi se on syytä kertoa, myös toisille homoille. Toivottavaa olisi, että lisääntyneiden kategorioiden myötä myös ymmärrys seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuudesta ja vaihtelusta olisi lisääntynyt näiden elämieni vuosien aikana. Ihmisille on silti tyypillistä ajatella että minun tapani olla ja elää on se oikea. Pahimmillaan se johtaa ajattelemaan että muiden tavat ovat tietenkin vääriä ja he ovat vääränlaisia. 

Jokatapauksessa yleinen sateenkaarilippu riittää minulle. Manse Pride-kulkueeseen ja puistojuhlaan osallistuimme puolisoni kanssa kesäkuussa, kuten aiempinakin vuosina. Osallistujia oli ennätysmäärä. 

Hyvät ja pahat

Paavi Franciscus kuoli pääsiäisenä. Seurasin hänen hautajaisiaan, enkä voinut olla liikuttumatta kyyneliin. Hän oli oikeasti hyvä ihminen, jollaiset tuntuvat nykyään olevan harvassa - mitä vain korosti Trumpin läsnäolo. Toki olen aikaisemmin kirjoittanut Trumpista - en nyt sanoisi puolustelevaan sävyyn, mutta jollain tapaa ymmärtävästi. Myönnettäköön, että sen jälkeen omakin ymmärrys on ollut koetteilla useaan otteeseen! Seuraankin nykyään entistä vähemmän uutisia: usein pelkkä otsikko riittää enkä viitsi avata koko juttua. Uutiset ovat usein spekulaatiota ja uhkakuvien maalailua. 

Uusi paavi oli yllättävä valinta, mutta toisaalta ei: vaikka Trump ilmaisi sosiaalisessa mediassa iloaan amerikkalaisen valinnasta, ottaessani selvää hänestä, alkoi vaikuttaa siltä kuin hänet olisi tarkoituksella valittu vastavoimaksi juurikin Trumpille. Se herättää minussa toiveikkuutta. Kieltämättä Trump on tehnyt ja sanonut asioita, joiden perusteella tekisi mieli leimata hänet Anti-Kristukseksi, jos sellaiseen uskoisi... olen taipuvaisempi yhtymään erään podcastin arvioon, että Ilmestyskirja kertoo omasta ajastaan, keisari Neron vainoista, mutta sisältää samalla sellaisia psykologisia lainalaisuuksia, jotka toistuvat ihmiskunnassa uudelleen ja uudelleen. "Lopun aikojakin" on eletty niin kauan kuin koko käsite on ollut olemassa. Jopa Japanin buddhalaisuus pitää sisällään käsitteen Mappo, joka tarkoittaa "lopun aikaa", jolloin Buddhan laki on rappeutunut, ja jonka sanotaan olevan meidän aikamme, mutta sen uskotaan yleisesti alkaneen jo 1052. 

Katsoinpa Areenasta dokumentin Hitleristä, jossa hänet tunteneet ihmiset kertovat hänestä. Pointtini on se, että ei hänkään ollut hirviö, eikä läpeensä paha, kuten usein esitetään ja halutaan uskoa. Hänessä oli monia puolia, kuten meissä kaikissa. Kuka tahansa meistä pystyy mihin tahansa otollisissa olosuhteissa, ja vielä suurempi joukko lähtee mukaan. Sehän se pelottavinta onkin. Ehkä suuriin massoihin vaikuttaminen vaatii erityistä persoonallisuutta, mutta sitäkin voi käyttää yhtälailla hyvään - kuten paavi. Juuri sellaisen persoonallisuuden puutteen vuoksi minusta ei koskaan tullut kulttijohtajaa. 😇Olen joskus sanonut itsestäni että en ole hyvä ihminen enkä huono ihminen; olen vain ihminen. Minussa on halu tulla paremmaksi, ja se jo sinänsä on hyvä asia. Ehkä "hyvä" ihminen ei tyrkytä omaa persoonaansa, ja haluaa toisen/kaikkien hyvää, ei vain sitä mikä on "hyvää" hänelle ja hänen pienelle etupiirilleen? Buddhalaisuudessa taitavaa (ei "hyvää" vastakohtana "pahalle") on se mikä vähentää maailman kärsimystä. Kaikkihan me olemme enemmän tai vähemmän itsekeskeisiä, koska se nyt vain tulee luonnostaan ihmisenä olemisen myötä. Ego on yhtä tärkeä instrumentti kuin fyysinen ruumis tässä elämässä. Oscar Wilden sanoin: "Kaikki eivät ehkä ole hyviä, mutta kaikissa on aina jotain hyvää. Älä koskaan tuomitse ketään pikaisesti, koska jokaisella pyhimyksellä on menneisyys ja jokaisella syntisellä on tulevaisuus."

Seuratessani yhdysvaltalaisen unitaariuniversalistisen Unity Temple seurakunnan livepalveluksia YouTubessa säännöllisen epäsäännöllisesti, kuten olen tehnyt jo muutaman vuoden, olen saanut hyvän käsityksen siitä mitä ajattelee se toinen puoli amerikkalaisista, joka ei hyväksy sitä mitä valtiovalta heidän maassaan yrittää tehdä. Vertaukset natsi-Saksaan ovat toistuneet, hyvästä syystä. Mutta myös vastarinta ja toivo elävät. 

Yksin pimeydessä

Kävin keväällä todella syvällä pimeydessä ajatuksineni, pohtiessani ihmiskunnan tilaa nykyään, ja eniten minua ahdisti juuri tieto siitä että olen itse ihan samanlainen kuin muut! Tästä syntyi sittemmin kirjoitus, Pimeydessä, vaikka se pintapuolisesti käsittelee modernia satanismia ja suhdettani siihen. Sitä ei tietenkään pidä ymmärtää niin, että Saatana, johon en usko, veti minut pimeyteen - kuten varmasti tietyt kristilliset tahot sanoisivat - vaan projisoin pimeyteni Saatanan hahmoon, eikä sitäkään pidä nähdä niin että Saatana, tai pimeys, olisi paha: pimeys kuuluu luontoon - kuten päivä ja yö - ja Saatana on kuin personoitu luonnonvoima - ovathan hänen eläimelliset piirteensäkin lainaa kreikkalaisen panteonin metsän jumala Panilta. Saatoin olla vähän ahdistunut ja epätoivoinen, mutta se oli luonnollista ja välttämätöntä ennen valon läpimurtoa. 

Ja siitä mikä johdatti minut pois pimeydestä, syntyi seuraava kirjoitus, Valoa. Sen oli ensin tarkoitus olla osa tätä julkaisua vasta nyt vuoden vaihteessa. Miten ilahduttavaa onkaan nähdä selvää kehitystä omassa henkisessä elämässä, yhä edelleen tänä päivänä! Se on myös hyöty siitä, että kirjoitat pohdintasi ylös: voit seurata miten asiat etenevät pitkänkin ajan kuluessa. Vaikeat asiat kypsyvät mielessäsi, hitaasti mutta varmasti, ja tuottavat jossain vaiheessa oivalluksen hedelmiä. Joskus ne voivat olla "itsestäänselvyyksiä", joista olet ollut kauan tietoinen teoriassa, kunnes ne kirkastuvat sinulle  omakohtaisena oivalluksena kun olet siihen valmis: vasta kun se nousee tietoisuuteen sisältä käsin, etkä vain lue sitä jostain, siitä tulee elävää, Gnosiksen valaisemaa. 

Oivaltaessani oman vastuuni koko ihmiskunnan tilasta ja että minun pitää muuttua jotta en olisi osa ongelmaa, olen paremmin ymmärtänyt myös bodhisattva-lupaukset, jotka olen omaksunut osaksi päivittäistä harjoitustani: minua mietitytti pitkään niiden muotoilu, esim. "tuntevat olennot ovat lukemattomat; lupaan pelastaa ne kaikki"; mitä - minäkö, kaikki? Siinä tulee juuri tuo yhden ihmisen vastuullisuus osana kokonaisuutta, kun tajuat sen ja haluat irtaantua tuhon kierteestä jota kohti ihmiskunta kulkee - vahvistaa hyvää itsessäsi vastustamatta pahaa, kuten jo Pekka Ervast opetti. Joko kuljet virran mukana tai lähdet vastavirtaan: yhtälailla kuin olet vastuussa kaikesta negatiivisesta koko ihmiskunnan kanssa, voit olla myös osallinen kaikkien pelastukseen, ja se tapahtuu kehittämällä itseäsi, ei saarnaamalla muille: "Buddhan tie on vertaansa vailla; lupaan saavuttaa Ylevän Polun." 

Gay Buddhist Forum podcastin yhdessä jaksossa puhuja mainitsi, että ainakin Amerikassa joissain koulukunnissa tuo "pelastaa"-käsite on korvattu toteamuksella, "minä olen heidän kanssaan". Sehän on mitäänsanomatonta ja vesittää ajatuksen. Voisin kuvitella, että alkuperäisestä sanamuodosta saattaa länsimaalaiselle tulla liiaksi mieleen kristinusko ja Jeesus, joka yksin pelastaa kaikki. 

"Tuntevat olennot" pitää sisällään tietenkin muutkin kuin ihmiset: en usko kristilliseen käsitykseen ihmisestä "luomakunnan kruununa", jonka kuuluu hallita muita lajeja; ihminen on yksi laji muiden joukossa, eikä älykkyys ole ollut meille välttämättä eduksi - olemme käyttäneet sitä väärin. Luontonsa mukaisesti toimivat eläimet ovat jopa puhtaammin sitä mitä ovat ja lähempänä alkuperäistä tarkoitustaan. Olenkin kääntänyt käsitteen "sentient beings" tunteviksi olennoiksi, "älyllisen" tai "tietoisen" asemasta, ja se on ymmärtääkseni oikea tulkinta. Usein käytetään muotoa "kaikki olennot": olen suomentanut oman versioni Nichiren Shu-koulukunnan käyttämästä englanninkielisestä käännöksestä. Ihminen on myös suurin syy muiden olentojen kärsimykseen, joten ihmisestä täytyy lähteä niiden vapauttaminen kärsimyksestä. 

On myös selvää, että kun toistelet itsellesi negatiivisia lauseita, niin kuin tein pimeän jaksoni aikana, niistä tulee painolastia joka vetää sinua alas maahan. Päinvastaiset ajatukset, valoisat ja kevyet, kohottavat, kuten sen jälkeen taas saatoin tuntea. Siinä mielessä affirmaatiot, joita käytin varsinkin 1990-luvulla, ovat ihan järkeviä. 

Suurten oivallusten vuosi

Muita suuria oivalluksia kuluneena vuonna itseäni koskien... Vuosien ajan olen ajoittain kärsinyt jonkinasteisesta "luulosairaudesta"; aina välillä on jotain vaihtelevia, epämääräisiä ja ohimeneviä tuntemuksia ja olotiloja, jotka saavat mielikuvitukseni laukkaamaan. Se alkaa pienestä, hiljaa hiipien. Alan tarkkailla itseäni ja kierre on valmis. Tyypillisesti sen täytyy olla mielestäni jokin vakava sairaus, joka johtaa kuolemaan. Huvitin kerran ystävääni kertomalla, että minulla oli ollut sydänpussin tulehdus, keuhkokuume ja suolistosyöpä. En muista mitä silloin olin tuntevinani, mutta ilmeisesti monia eri asioita. Vitsailin asialla, mutta kun tila on päällä siitä on leikki kaukana! Se aiheuttaa ahdistusta ja stressi nostaa myös verenpainettani silloin kun se huipentuu pahimmilleen (mistä saattaa seurata ajatus, että nyt saan vielä aivoinfarktinkin). Kun pääsen irti siitä, kaikki on taas hyvin ja minä voin hyvin. 

Minä tiedän että mieleni tekee tämän minulle. Syksyllä ensimmäistä kertaa ikinä soitin työterveyteen luulotellusta sairausepäilystäni ja varasin ajan. Seuraavana päivänä kaduin sitä, häpesin itseäni ja peruin ajan: minähän vain kuvittelin eikä minulla ollut mitään konkreettista vaivaa. Työni olen pystynyt hoitamaan normaalisti ja muutenkin elämä sujuu, se ei alenna toimintakykyäni. Sanoisin jopa, että töissä voi olla helpompaa koska minulla on tehtävä suoritettavana, enkä ehdi niin paljon keskittyä itseeni. Lienee ironista, että olen tässäkin tapauksessa diagnosoinut itse itseni, kun silmiini osui juttu OCD:stä. Minulla ei ole pakko-oireita, vain pakkoajatuksia. Tiedän kyllä ettei se ole todellista. Tähän asti olen pitänyt näitä satunnaisia episodeja yksittäisinä, erillisinä tapauksina, enkä ole tajunnut niiden jatkuvuutta, saati sitä että minulla on tässä ihan oikea ongelma. Kun se on ohi, se tuntuu etäiseltä ja on helppo ajatella että eihän tässä mitään... kunnes jälleen. 

Kaikki tuntuu juontavan juurensa sydänleikkaukseeni 2019. Ihmettelin itsekin miten helposti tunnuin selviävän siitä psykologisesti: kohtasin vain tyynesti olosuhteet joille en mitään voinut, ja olin ylpeä itsestäni kun ajattelin positiivisesti ja noudatin kaikkia ohjeita. Silti minä jouduin henkisesti valmistautumaan siihen etten ehkä enää herää. Olen vain painanut kaiken sen johonkin syvälle sisimpääni. Tänäkään päivänä en pysty ajattelemaan asiaa ilman että silmäni kostuvat, enkä pääse ajatuksessa sen pidemmälle. Se on selvästi vaikuttanut minuun syvemmin kuin luulinkaan. Mielialalääkkeitä en enää ikinä haluaisi käyttää - haitat olivat liian suuret kun aikoinaan kymmenen vuotta niitä käytin - ja terapia lukemani perusteella onkin tehokkaampaa... joskin olen lukenut että nykyään on uusi lääkeryhmä, joka ei turruta tunteita. Mutta minulla jos kenellä on kaikki työkalut tämän voittamiseen, esim. meditaatio, varsinkin kun se on sittenkin sen verran lievää ettei haittaa normaalia elämistä, se vain hallitsee ajatuksiani aikansa. Joten minun täytyy hallita ajatuksiani. Se vain ei ole niin helppoa. 

Kokeilen apteekissa ilman reseptiä myytävää mieltä rauhoittavaa, stressiä lievittävää rohdosvalmistetta. Lisäksi otin käyttööni omasta kivivalikoimastani ametistikiteen, jota kannan mukanani: sen sanotaan lievittävän stressiä ja ahdistusta, tuovan tasapainoa ja harmoniaa... mutta kivien vaikutus on ilman muuta uskon asia, joten pelkästään sen varaan ei kannata jättäytyä. Tilasin myös eteeristä Ravintsara-öljyä: en ollut ennen kuullutkaan siitä, mutta se on todella monikäyttöinen - sopii sekä flunssaan että ahdistukseen! 

Lopulta hengenahdistus - taas yksi uusi oire - sai minut menemään työterveyteen, ensin terveydenhoitajalle, joka laittoi minut lääkärille, joka kuunteli sydäntäni ja keuhkojani, eikä havainnut mitään poikkeavaa. Minulla oli todennäköisesti psykosomaattisia oireita. Myöhemmin tunnistin "hengenahdistukseni" johtuvan siitä että palleani oli kireä, jännittynyt. 

Minulle varattiin aika terveystarkastukseen, ja sittemmin myös työterveyspsykologille. Pelkästään se, että sanoin ensimmäisen kerran ääneen terveydenhoidon ammattilaiselle mitä epäilen, helpotti oloani sillä hetkellä. Minulla oli erityisen stressaava työviikko, joka selvästi pahensi ahdistustani. Tänä syksynä oireiluni tuntuu olleen tiheämpää ja pahempaa - tunsin käyväni henkisen sietokykyni äärirajoilla - ja luulen, että sillä voi olla paljonkin tekemistä sen kanssa että syyskuun alussa menetin ilmaisen kuntosalin, jossa olin käynyt vuosia pari kertaa viikossa: talomme myytiin kiinteistösijoitusyhtiölle - tieto siitä tuli täysin yllättäen - eikä se ole samassa talossa, joten se ei enää kuulu meille. Vaikka yritän jumpata kotona, ei se ole ihan sama asia; tunnen oloni heikoksi. Mieleni pysyi ehkä paremmin kurissa kun salilla käynti maadoitti minua ja olin enemmän kehossani. Vuoden vaihteessa käytin hyväkseni edullisen liittymistarjouksen kaupalliselle salille: nyt myös saisin kaipaamaani ohjausta; tähän asti en ole tiennyt mitä teen, olen vain poiminut sekalaisia treenivinkkejä YouTubesta. Päämääräni ei ole enempää kuin voida hyvin ja jaksaa paremmin. 

Psykologi selitti miten tällainen pakkoajatus toimii: ensin on jokin ruumiillinen tuntemus, kuten sydäntuntemus, sitten tulee ajatus, kuten "onko tämä jotain vakavaa?", siitä seuraa ahdistusta ja pelkoa, sitten kehollisia tuntemuksia, kuten hengenahdistukseni, sekä toimintaa, esim. pulssin tunnustelua, verenpaineen mittailua, oireiden googlailua... Pitäisi nimenomaan vaikuttaa tuohon ensimmäiseen ajatukseen ja vakuuttaa itselleen että kaikki on hyvin. Eikä minun kannata peittää oireiluani, vaan puhua siitä läheisilleni. 

Facebookissa vastaan tullut buddhalainen tarina: 

Nuori nainen kysyi kerran munkilta: "Mestari, kuinka voin päästää irti ahdistuksestani?"

Munkki hymyili ja sanoi: "Siitä hetkestä kun heräät, maailma syytää tuhansia asioita mieleesi - huolia, vertailuja, jossitteluja, määräaikoja, mielipiteitä ja pelkoja. Ja sinun mielesi, uskollisena tarkoitukselleen, yrittää suojella sinua kuvittelemalla kaikki mahdolliset lopputulemat. Mutta tehdessään niin, se vangitsee sinut loputtomaan huolen kierteeseen - alat nähdä vaaran harmittomissa paikoissa, uhkia rauhallisissa hetkissä, ja ongelmia asioissa jotka eivät ole edes tapahtuneet."

Nainen kuunteli hiljaa, silmät heijastaen myrskyä jonka hän tunsi sisällään. Munkki jatkoi:

"Päästääksesi irti ahdistuksesta, sinun täytyy palata läsnäolevaan hetkeen. Hengitä syvään... huomaa lintujen laulu, tuulen suhina, hengityksesi rytmi. Joka kerta kun mielesi ryntää kohti pelkoa, lempeästi ohjaa se takaisin nykyhetkeen - tämä hengitys, tämä sydämenlyönti, tämä hetki."

Hän hymyili ja lisäsi pehmeästi:

"Ymmärrätkö, ahdistuksesi elää mielessäsi - mutta rauha elää nykyhetkessä. Mitä enemmän harjoitat läsnäoloa tässä, sitä vähemmän valtaa noilla ahdistavilla ajatuksilla on sinuun."

Nuori nainen kumarsi ja sanoi: 

"Joten rauha ei ollut koskaan jotain mitä etsiä... se oli jotain johon palata." 

Tämä on ollut suurten oivallusten vuosi, kuin kulminaatiopiste useille vanhoille asioille. Marraskuussa tuli kymmenen vuotta avopuolisoni kuolemasta. Näin pitkästä aikaa unta, jossa olin hänen seurassaan. Se on toistunut usein vuosien myötä, erityisesti ensimmäisen vuoden aikana hänen kuolemansa jälkeen. Yleensä en ole saanut siinä kerrottua hänelle että en halua olla enää hänen kanssaan, koska minulla on toinen. Edellisen kerran toissa vuonna siitä oli tullut ahdistava painajainen, ja tuolloin erityisesti käsittelin negatiivisia tunteitani häntä kohtaan. Vuosi sitten totesin että minulla ei ollut mitään sanottavaa hänen kuolinpäivänään Facebook-muistoryhmässä, ei positiivista eikä negatiivista, ja niin oli hyvä. 

Tällä kertaa uni oli hiukan erilainen: se ei ollut niin selkeä ja erottuva kuin ennen, ja jossain vaiheessa se muuttui joksikin muuksi kuten unet usein tekevät, ja sekin oli minusta merkillepantavaa; siinä ei enää tuntunut olevan mitään erityistä, se lähes hukkui muiden unien joukkoon. 

Nyt aloin kertoa edesmenneelle puolisolleni nykyisestä kumppanistani, ja hän taisi vain kuunnella tyynesti. Muuan kaverini sanoisi että todella kohtasin hänet astraaliruumiissani, mutta joskus unet ovat "vain" unia - alitajunnan työskentely on tarpeeksi mielenkiintoista ilman esoteerisia teorioitakin, ja tässä oli nähtävissä psykologista kehitystä. Jotain on todella tapahtunut suhteessani edesmenneeseen avopuolisooni. 

Niin ikään, kirjoittaessani tähän blogiin muistelmiani vanhoista päiväkirjoistani sarjassa Ecce Ego, kohtasin myös uudelleen menneisyyteni Lectorium Rosicrucianumin oppilaana, mikä herätti yhä vieläkin monia ajatuksia ja tuntemuksia. Olen koonnut niitä mm. kirjoitukseeni Minun tieni. 

Hankala suhteeni vanhaan kaveriini, josta olen paljon kirjoittanut vuosien varrella, lienee nyt myös tullut jonkinlaiseen ratkaisuun. Julkaisin tästä postauksen vain muutama päivä ennen tätä: Hallitsija ja Haaveilija. 

Elämäni palaset tuntuvat loksahtelevan paikoilleen täydellisesti, niin kuin aina. 

Buddhalaisuutta ja pakanuutta

Syyskuussa kävin itsekseni Helsingissä Triratnan buddhalaisen keskuksen järjestämässä sateenkaarisanghan kokoontumisessa, josta kirjoitan erillisessä julkaisussa ja pohdin laajemminkin buddhalaisuuttani. Kokemus oli positiivinen ja varmasti saa jatkoa, mutta se myös syvensi ja vahvisti varmuuttani omasta tiestäni: kun luin mitä merkitsisi tulla läheisempään yhteyteen Triratnan kanssa -  "tämä tarkoittaa alustavaa sitoutumista buddhalaisuuteen, buddhalaisen polun harjoittamiseen siten kuin sitä opetetaan perinteessämme, sekä Triratna-yhteisöön harjoituksen pääasiallisena kontekstina" - se ei käy minulle. Sain ehkä juuri tästä virikkeen muokata taas kerran Gongyoni hiljaisia rukouksia [ks. sivu Harjoitus], eritoten turvautumista kolmeen jalokiveen, niin että niissä korostuu nichireniläinen ymmärrys asiasta (Nichiren Shu-koulukunnan tulkinta erityisesti, koska hyväksyn sen täydellisesti).  Kaikki oli jo olemassa, yhdistelin vain lauseita uudella tavalla. Niin ikään palinkieliset säkeet pidän mukana, kuten olen pitänyt siitä saakka kun osallistuin virtuaaliseen turvautumisseremoniaan 2020.

Buddham Saranam Gacchami. Kunnia olkoon Ikuiselle Sakyamuni Buddhalle, alkuperäiselle opettajallemme. Pyrin ilmentämään synnynnäistä valaistumistani.

Dhammam Saranam Gacchami. Kunnia olkoon Ihmeellisen Dharman Lootuksen kukan sutralle.  Toteutan Buddhan viisautta - avaraa kuin meri.

Sangham Saranam Gacchami. Kunnia olkoon Suurelle Bodhisattvalle, Nichiren Shoninille, joka laati perustuksen buddhalaisuudellemme. Maan bodhisattvana osoitan kunnioitusta kaikille ihmisille tulevina Buddhina. 

Sangha voi olla yhtä aikaa eri asioita: Triratnan sateenkaarisangha voi olla yksi, hyvin konkreettinen ihmisten kokoontuminen; kokemukseni Nichirenin alkuun panemasta harjoituksesta, joka yhdistää minut tähän tiettyyn traditioon, on toinen, ja tavallaan vahvempi kokemus, vaikka en kuulu mihinkään yhteisöön tai käy missään ryhmässä.   

Loppuvuodesta saimme koko taloa koskevan yleisen muistutuksen hiljaisuudesta kello 22 - 06 välillä, ja koska teen iltatyötä ja olen kotona vasta 22.30, päätin että minun pitää huomioida se paremmin ilta-Gongyossani. Tietenkin olen yrittänyt olla mahdollisimman hiljainen joka tapauksessa, mutta nyt esim. toistan mantraa illalla vain mielessäni - sisäänhengityksellä Namu, uloshengityksellä Myoho Renge Kyo. Ääneen lausuessani vedän ensin henkeä sisään sierainten kautta ja uloshengityksen myötä lausun koko mantran; en siis tee sitä nykyään Soka Gakkain tapaan mahdollisimman nopeassa rytmissä - tämä tuntuu luonnollisemmalta, sanoisin jopa meditatiivisemmalta. Inspiraation tähän sain seuraavasta Rissho Kosei  Kai'n - jälleen yksi Nichiren-buddhalaisuuden koulukunta - jäsenen videosta, How to chant "Namu Myoho Renge Kyo" SLOWLY: 

 Eihän se ole aivan sama asia toistaa mantraa vain mielessään, mutta kuitenkin täysin hyväksyttävää. Omaan harjoitukseen ei voi suhtautua niin itsekkäästi, että ei välitä onko se häiriöksi muille, tai ei voi olla niin dogmaattinen, ettei pysty yhtään joustamaan tarpeen vaatiessa. On hyvä joutua miettimään omaa harjoitustaan, ja hyvä huomata sen olevan niin tärkeä että ei sitä voi kokonaan väliinkään jättää. 

Lootussutraa ei oikein voi resitoida pelkästään mielessään, joten sen sijaan luen kappaleet itsekseni suomeksi; silloin se toimii eri tavalla, enemmän ymmärryksen kautta. 

Sain viimeinkin käsiini Mitra Härkösen ja Johannes Cairnsin toimittaman kirjan, Buddhalaisuus Suomessa (Suomen itämainen seura 2023). Oli todella kiinnostavaa lukea buddhalaisuuden historiasta maassamme. Myös Triratnan historia käydään läpi kirjassa. Sangharakshitan tapausta, johon olen viitannut aikaisemmassa julkaisussa, sivutaan lyhyesti: "Emäjärjestö joutui laajempaan myllerrykseen Guardian-lehden julkaistua vuonna 1997 paljastusartikkelin Sangharakshitan seksisuhteista yhteisön miespuolisten jäsenten kanssa 1970- ja 1980-luvulla. Suomen yhteisöä mediaryöpytys ei kuitenkaan hetkauttanut, koska Sangharakshitan toiminnan oli koettu olevan yhteisössä avointa toisin kuin joidenkin zen- ja tiibetinbuddhalaisten yhteisöjen seksiskandaalitapauksissa". 

Oman tietopakettinsa kirjassa saa tietenkin myös Soka Gakkai International Suomi: ensimmäinen kokoontuminen on järjestetty huhtikuussa 1975. Lisäksi on mielenkiintoista lukea etnisistä buddhalaisista yhteisöistä Suomessa. Voisi olla mielenkiintoista käydä jossain luostarissa. Ainakin Vesak-juhla pitäisi kerran kokea. 

Suomalaistenkin harjoittajien keskuudessa suosituimmat suuntaukset ovat tiibetinbuddhalaisuus ja zen, ja ensinmainitun yhteydessä kirjassa kerrotaan seuraavaa:

Suomessa on tällä hetkellä parikymmentä tiibetinbuddhalaista ryhmää, ja jokainen ryhmä ja ryhmän jäsen tulkitsee ja harjoittaa tiibetinbuddhalaisuutta omalla tavallaan. Tiibetinbuddhalaisesta harjoituksesta, saati elämäntavasta on siksi vaikea tarjota yleispätevää kuvausta. Toiset meditoivat ja resitoivat mantroja ja rukouksia päivittäin, toiset sitoutuvat vain minimaaliseen harjoitukseen ja pyrkivät panemaan buddhalaisia opetuksia käytäntöön jokapäiväisessä elämässään. Toisilla on tiivis ja läheinen suhde oman opettajansa kanssa; toiset eivät vielä ole löytäneet omaa gurua, mutta kuuntelevat mielellään erilaisia - sekä tiibetiläisiä että länsimaalaisia - opettajia. Toiset tiibetinbuddhalaiset ovat kasvissyöjiä tai vegaaneja; toiset syövät useimpien tiibetiläisten tapaan eläinkunnan tuotteita. Toiset ottavat noudatettavakseen valan, joka kieltää heitä juomasta pisaraakaan alkoholia siinä missä toiset nauttivat alkoholista yhdessä yhteisönsä jäsenten kanssa. Jopa buddhalaiset opetukset ja perussanasto voivat vaihdella traditiosta ja ryhmästä toiseen. 

Ryhmien ja opettajien välillä on lisäksi suuria eroja siinä, mitä opetuksissa korostetaan ja kuinka paljon tiibetinbuddhalaista kulttuuria harjoitukseen on omaksuttu. Toiset ryhmät ovat erityisen perinteisiä. Perinteisyys voi näkyä paitsi opetuksissa myös fyysisten ja materiaalisten uskonnon elementtien keskeisyydessä ja kulttuuristen uskomusten ja näkemysten omaksumisessa buddhalaisten peruskäsitteiden ohella. Rukoukset resitoidaan monissa ryhmissä tiibetiksi, vaikka valtaosa harjoittajista ei varsinaisesti osaa tiibetiä. Opettajille osoitetaan kunnioitusta täyskumarruksin. Lisäksi joissakin ryhmissä pukeudutaan opetustilaisuuksiin ja seremonioihin perinteisiin tiibetiläisiin asuihin. Pyrkimys luoda perinteinen tiibetiläinen kulttuurinen ilmapiiri ei kuitenkaan ole niinkään seurausta etnisten tiibetiläisten läsnäolosta kuin oman opettajan, omaksuttujen tarinoiden ja Tiibetin mediakuvan inspiroimaa. Toisissa ryhmissä sen sijaan painotetaan ulkoisia aspekteja enemmän jokapäiväistä eettistä toimintaa, ja dharmakeskukset voivatkin näyttää melko sekulaareilta tiloilta. Erilaisia sääntöjä, tapoja ja opillisia eroja pidetään tarkoituksellisina, sillä jokaiselle yksilölle ajatellaan löytyvän juuri hänelle sopiva lähestymistapa - onhan meistä buddhalaisuuden mukaan jokainen (myös karmaltaan) ainutlaatuinen entiteetti. 

Tiibetinbuddhalaisten oppien seuraamisen ja uskonnon harjoittamisen myötä harjoittajalle kehittyy joka tapauksessa uudenlainen identiteetti. Riippumatta siitä, onko harjoittaja tiukasti uskonnollinen tai pelkästään kiinnostunut buddhalaisuudesta, vajrayanan merkitykset ja oletukset heijastuvat monesti myös jokapäiväiseen elämään. Monet harjoittajista mainitsevatkin, että "buddhalaisina" he ovat eri ihmisiä kuin ennen. 

Tämä oli minusta yleisemminkin buddhalaisuutta koskien kiinnostava kohta, kertoen sen moninaisuudesta jo yhdenkin suuntauksen sisällä, saati sitten buddhalaisuuden koko laajalla kentällä. 

Täydensin kirjan avulla tämän blogin sivun Opillisia peruskäsitteitä kohtaa Etiikka; viisi ohjetta, koskien Japanin buddhalaisuuden erityispiirteitä mitä tulee munkkeuteen ja etiikkaan. 

Tänä vuonna viimeinkin halusin toteuttaa pitkään puhutun reissun Pakanafestareille Espoon Dipolissa lokakuussa. Samana viikonloppuna oli myös Hengen ja Tiedon messut, mutta minusta tuntuu että ne tuli perusteellisesti nähtyä ja koettua jo 1990-luvulla, ja myöhemmässä vaiheessa ne järjestettiin joskus myös Tampereella - viimeisen kerran 2017 - missä kävin ainakin 2013; muistan, että silloinkin kävelin ympäriinsä miettien että tämä edustaa minulle jo mennyttä elämänvaihetta. Tosin siitäkin elämänvaiheesta olen säilyttänyt arvokkaaksi kokemiani asioita näihin päiviin asti. Toki New Age ja pakanuus menevät nykyään osin limittäin - esim. kiviä ja kristalleja löydät kaikkialta. 

Varasin minulle ja puolisolleni hotellin Helsingin keskustassa hyvissä ajoin, vaikka menimme itse tapahtumaan ainoastaan sunnuntaina, mutta jälkeenpäin ajatellen ahnehdin liikaa aikaa. Sunnuntaina jouduimme odottelemaan iltajunaa jouten, aikaa tappaen. Mahdollisesti seuraavalla kerralla riittää päivämatka, vaikka lauantaina. Tuntui melkein kuin olisi ollut töissä koko viikonlopun; kyllä silloin haluaisi ehtiä myös vain lojua kotisohvalla katsomassa televisiota. 

Uhrilehdon laatikkoon sai kirjoittaa lapulle mitä haluaa jättää taakseen, myöhemmin poltettavaksi.

Olimme enemmänkin vain haistelemassa tunnelmaa kuin shoppailemassa, vaikka jotain pientä lähtikin mukaan. Itselleni ostin kaksi The Satanic Templen kuusi-kuusi-kuusi kangasmerkkiä lempihuppareihini laitettavaksi. Se on hyvin nokkela ja perisuomalainen koodi (siis kolme kuusta kuvattuna, jos et tiedä).  En pidä raamattua minkäänlaisena auktoriteettina enkä jumalallisesti inspiroituna, mutta tänäkin päivänä minusta järkevin lukemani tulkinta "pedon luvusta" 666 on Max Heindelin numerologinen avain, joka löytyy vanhan blogini kirjoituksesta "paha": se riisuu siitä kaiken pahaenteisyyden ja mystifioinnin. Lyhyesti: 6+6+6=18, 1+8=9; 9 on ihmiskunnan luku (kirjoitukseni selittää myös miksi näin), ihminen itse on kaiken pahan alku ja syy: pedon merkki otsalla on pahat ajatuksemme, ja pedon merkki kädessä pahat tekomme. 

Tunnelma tiivistyi minun mielessäni parhaiten bändiin, joka soitti festareilla sunnuntaina: Inkar. 

Nostalgiaa, ystävyyttä ja luonnon rauhaa

Kesälomallani heinäkuussa meni taas alussa muutama päivä, ennen kuin mieleni asettui "lomamoodiin", niin sanoakseni. Mutta lopulta loma teki tehtävänsä. Pääsin irti henkisesti arkirutiinin kuristavasta otteesta ja löysin iloa ja keveyttä, jota en halua kadottaa; sitä täytyy yrittää pitää yllä myös arjessa. Ennen lomaa toistin robottimaisesti velvollisuuteni, ja vapaa-ajankin suoritin yhtälailla rutiinilla. Lomalla ostin mm. kirppikseltä tuikkulyhdyn, ja sain iloa sen sytyttämisestä ja katselemisesta - sitä tunnetta en halua kadottaa: en halua kadota turruttavaan rutiiniin! 

Ensimmäisenä työpäivänä matkalla töihin katselin bussissa ihmisiä ja mietin, että meitä on monenlaisia ja se on hyvä; töissä tervehdin ihmistä, jonka kanssa emme yleensä ole tervehtineet, ja menin melkein hämilleni. Koko ajan odotin (ja pelkäsin), että koska tämä menee ohi. 

Kesälomaan mahtui myös nostalgiaa. Lainasin kirjastosta pari dvd'tä, yhden kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, Stand by Me, sekä ehkä parhaimman tv-sarjan ikinä, Mennyt maailma. Jälkimmäiseen viittaan muistelmissani YouTube-videon kera, Ecce Ego I, ja elokuvaan osassa IV. Olen toki myös lukenut sekä Stephen Kingin novellin, että Evelyn Waugh'n romaanin (jonka myös omistan: pitääkin lukea se taas uudestaan!). Löysin ilokseni netistä sarjan mahtipontisen kartanon, tai itse asiassa linnan, joka on oikeasti Castle Howard. (Olen nähnyt myös myöhemmän elokuvaversion, mutta se ei jättänyt mitään vaikutusta.)

Ystävyyden kuvaus minua kummassakin tapauksessa nuorena erityisesti puhutteli (sarjassa erityisesti kaksi ensimmäistä jaksoa; sen jälkeen Sebastianin alamäki käy ilmeiseksi). Se on tyypillistä monille vanhoille suosikkielokuvilleni. Aikoinaan kun näin sarjan, en edes rekisteröinyt miten suurta roolia katolisuus näyttelee tarinassa; tänä päivänä se on aivan ilmeistä.

Olen minä sellaista ystävyyttä saanut kokeakin, mutta kuten käy Charlesin ja Sebastianin, polut erkanivat. Tarvitsisin uusia ihmisiä tuomaan elämääni uusia raikkaita tuulia.  Tunnen myös ihmisiä, joita ympäröi hyvin raskas ja pysähtynyt energia, jolla on latistava vaikutus muihin, tai ainakin minuun.  

- Niin tai näin: Menneen maailman innoittamana tekee mieleni juoda enemmän samppanjaa! 

Tähän tuli otollinen tilaisuus syksyllä, kun hyvä ystävämme muutti uuteen asuntoon. Jo heti uutisen kuultuani oli selvää, että vien pullon aitoa samppanjaa - siihen olin pitkään kaivannut aihetta - ja samppanjalasit, sekä suoritamme yhdessä kodin siunauksen. Koska ystävämme opiskelee hepreaa, kaivoin kellarista vanhan juutalaismallisen rukousviittani, joka on tilattu amerikkalaisesta kristillisestä verkkokaupasta, ja johon on kirjoitettu Isä meidän-rukouksen alkusanat englanniksi ja hepreaksi. Käytin sitä muinoin ollessani kristitty, ja alkaessani yhä enemmän harjoittaa hartautta omin päin, omalla tavallani, toimien pappina itselleni, mikä huipentui siihen kun nautin ehtoollistakin itsekseni; samasta kaupasta tilasin pikari- ja lautassetin tätä varten, juutalaista mallia nekin. 

Nyt ostin ystävällemme loitsukynttilän onnellisuutta ja iloa varten, vein suitsuketikun, itse siunattua vihkivettä, ja soivan kulhon. Vanhassa postauksessa kerron kotona suorittamastani vastaavasta rituaalista (jonka toistin kesälomani viimeisenä päivänä, puhdistaakseni kodin energiat, samalla kun puhdistin ja latasin kodin suojaukseen käyttämäni kivet). Ostin ison ametistikiteen ystävällemme joululahjaksi, sillä hänkin pitää kivistä. Luonnollisesti puhdistin ja siunasin sen asianmukaisesti. 

Kesälomalla yövyimme Tampereen Viikinsaaren Nolla-mökissä, kuten viime kesänä, ja mainittu ystävämme kävi myös paikalla; grillasimme makkaraa, istuimme terassilla. Tällä kertaa reissumme oli todella hyvin ajoitettu: viimeinen laiva lähti sunnuntaina jo 18.30, ja me olimme ainoat yöpyjät (mökkejä on viisi)! Puhelimet saivat enimmäkseen pysyä mökissä, ja nautimme luonnon rauhasta. 

Viikinsaaren metsää

Pikkupanda ensimmäisellä
Ähtärin matkallamme 2018

Kuluneena vuonna pitkästä aikaa - kolme vuotta oli välissä - päätimme käydä myös Ähtärin eläinpuistossa ja Tuurissa, viettäen yhden yön leirintäalueen mökissä, ja vuokraten auton matkaa varten. Vuokra-autona minulla oli nyt ensi kertaa käytössä automaattivaihteinen itselataava hybridi, ja ajokokemus oli suorastaan upea, ilman kytkimen ja vaihdekepin kanssa pelaamista, ja monen sadan kilometrin jälkeen kun tankkasin auton ennen palautusta, paljonko minulta meni rahaa? 20 euroa! 

Palkkasimme jopa kissanhoitajan käymään kotona illalla ja aamulla. Kolme vuotta tuntuu pitkältä, mutta ei se ajotaito noin vain katoa, vaikka vähän etukäteen hermostutti. Oli todella sääli kun pandat Lumi ja Pyry jouduttiin palauttamaan Kiinaan; toisaalta, ehdimme nähdä ne kai kolme kertaa, ja joka kerta ne joko söivät tai nukkuivat... Omat suosikkini ovatkin aina olleet pikkupandat: ne ovat niin suloisia! 

Edellisestä kerrasta oli sen verran aikaa, että sain hyviä ideoita siitä mitä seuraavalla kerralla voisi tehdä paremmin. 

Valitettavasti syksyllä kävi ilmeiseksi ettei seuraavaa kertaa ehkä tulekaan, kun saatiin uutinen eläinpuiston konkurssista. Surullista. Se on kuulunut elämääni aina: jo lapsena olen käynyt siellä sekä sukulaisten kanssa että koulun retkellä, ja päälle parikymppisenä 1990-luvulla kävin joka kesä pyöräillen, joskus jopa useamman kerran. 

Myöhemmin kerrottiin, että Vieraile ja välität-yhdistys ottaa huolehtiakseen eläimistä ja kerää sitä varten rahaa. Luonnollisesti haluan antaa oman pienen panokseni siihen. Tuen jo entuudestaan Kissojen katastrofiyhdistystä kuukausilahjoittajana. Haluan toki harjoittaa hyväntekeväisyyttä kykyjeni mukaan, eikä yksi ihminen voi auttaa koko maailmaa, joten on paras keskittyä johonkin jonka kokee henkilökohtaisesti tärkeäksi. 

Uuden vuoden yönä nostamani Tarotkortit menneelle vuodelle, tälle hetkelle uuden kynnyksellä, ja alkavalle vuodelle, olivat jälleen hämmästyttävän osuvat ja lupaavat hyvää. 

Zeena Schreckin haastattelu

 Tämä julkaisu on käännös englannista, alkuperäinen teksti löytyy zeenaschreck.comin blogista (22.4.2022), ja se taas on alunperin kansikuva-juttu ja haastattelu Zeena Schreckistä, joka on julkaistu Derailed Magazinessa huhtikuussa 2021. Kirjoittaja on Daphne Minks Daly. 

Miksi? Koska Zeena on minusta kiehtova persoona, ja tunnistan mielestäni itsessäni jotain samaa; ainakin olemme molemmat kulkeneet hyvin omalaatuista henkistä polkua. Vaikka hän on sanoutunut irti menneisyydestään, olen itse tutkinut myös hänen isänsä organisaatiota, kuten haastattelussa sanotaan nimeämättä kumpaakaan, ja lukenut hänen isänsä kirjoja - ja jopa löytänyt innoitusta sieltäkin, aikanaan. Jos joku ei tiedä kuka Zeena on ja mistä on kyse, niin hän on Wikipediassa (englanniksi); ks. myös Pakanaverkko ry aiheesta. Tämän julkaisun lopussa on kuitenkin myös zeenaschreck.comin virallinen YouTube-video Zeenan historiasta, joka sisältää alkuperäisen äänitteen hänen isänsä hänelle vuonna 1967 suorittamasta satanistisesta kasteesta😈Zeenan ollessa kolmivuotias! Hauskana yksityiskohtana videolle on päässyt myös senaikainen suomalainen Jallu-lehti, joka uutisoi tapahtumasta! 😄 Nykyään Zeena harjoittaa ja opettaa Tiibetin buddhalaista tantraa, joten siinä yhteys tämän blogin aihepiiriin. Vaikka on kulkenut eteenpäin, hän siis näkee silti menneisyytensä merkityksen, aivan kuten minä näen oman oudon polkuni jokaisen vaiheen merkityksen kokonaisuuden kannalta - kokonaisuuden, joka olen MINÄ. Minun henkinen tieni on itsenäisen ja vapaan yksilön tie, ei orjamentaliteetilla varustetun laumasielun. 

Arvostan Zeenaa ihmisenä, näin etäältä katsottuna... enhän toki tunne häntä. Tässäkin haastattelussa hän sanoo asioita, jotka todella puhuttelevat minua (olen korostanut keltaisella joitain ajatuksia): esim. tunnistan täysin omasta kokemuksestani sen mitä hän sanoo internetin vaikutuksesta; minun pitäisi myös oppia harjoittamaan kurinalaisuutta siinä suhteessa. Olen onnistunut saamaan elämääni järjestystä niin kuntoilun kuin ruokavalionkin suhteen, joten siinäpä seuraava tavoite: rajoittaa internetin käyttöä!  

Zeena Schreck. Kuva zeenaschreck.com

Innokas opiskelija, nöyrä opettaja

Zeena Schreckillä on ollut monia titteleitä, avantgarde-taiteilija, muusikko, kirjailija, henkinen johtaja ja Ylipapitar, nimetäksemme muutaman. Näinä päivinä, ammatillisesti, häntä kutsutaan yksinkertaisesti ZEENAKSI. Kaikista lisänimistä joihin hän on sonnustautunut, se joka on todella hänelle kaikista rakkain, on tietenkin joogi, tai sen feminiininen muoto, joogini. Hän lausuu: "Elämäni on kääntynyt. Sellaiseksi jossa minä olen 'tulossa joksikin'. Olen joogi joka elää ulkona metsässä. Elän yksinäistä olemassaoloa. Ja se on jotakuinkin välttämätöntä sellaiselle henkiselle polulle jolla olen." 

Hänen yksityinen olemassaolonsa tekee läpitunkeutumisen Zeenan sisäpiiriin vaikeaksi mutta ei mahdottomaksi tehtäväksi. Näinä päivinä hän on pysytellyt hyvin eristettynä ulkopuolisilta, eikä ole ihme miksi. 1980-luvulla hänen isänsä uskonnollinen organisaatio oli kiistelyn keskus ja maailmanlaajuinen media-painajainen, sysäten hänen jo muutenkin julkisen perheensä pidemmälle parrasvaloihin. Lopulta isänsä puolesta Zeena julkisesti osoitti tukensa hänelle ja hänen organisaatiolleen, kestäen pahennuksen molempien puolesta, samalla tullen sen ensimmäiseksi julkiseksi puolestapuhujaksi. 

Vaikka hän irtisanoutui roolistaan ja katkaisi siteet isäänsä 1990, monet ihmiset yhä virheellisesti liittävät hänet tapahtumiin vuosikymmeniä sitten. Monin tavoin hänen menneisyytensä varjot tulevat aina olemaan läsnä. Toisin tavoin ne eivät ole muuta kuin haipunut muisto. Hänen lapsuutensa talo, joka kerran seisoi San Franciscossa, Kaliforniassa, purettiin 2001. Se tunnettiin globaalisti mustana talona, ja oli monille vastarinnan ja uskonnollisen vapauden symboli. Toisille jumalanpilkan, pelon ja vihan. Mutta kiistelystä huolimatta Zeenalle se oli vain koti. 

Kieltäytyen keskustelusta jossa häntä puhutellaan aiemmilla sukunimillä tai titteleillä, hän on tehnyt parhaansa etäännyttääkseen itsensä aikaisemmasta identiteetistään. Pysyvänä Saksan asukkaana yli kaksi vuosikymmentä, Zeena sanoo: "Synnyinmaani jättämisessä ei ollut kyse vain perheestäni. Kyse oli itse maasta. Kyse on siitä mitä kävin läpi tuon kansallisen noitavainon kanssa, koko kokemuksesta." Entinen Ylipapitar vahvistaa: "1980-luvulla oli niin monia tekijöitä jotka tulivat yhteen, jotka aiheuttivat hyvän syyn matkustaa hyvin äärimmäisen matkan päähän. Päätökseni oli tehty. Ja se siitä, minun täytyi vain päästä pois. Ja joskus sinun täytyy mennä hyvin, hyvin kauas jotta saat elämäsi ja pääsi kokoon."

Zeena selittää miettiväisesti: "Vertaan tuota kokemusta usein oksaan puussa. Puulla, edustaen perhettä, saattaa olla juurimätää, ja se alkaa kurottaa läpi puun rungon sen kasvaessa. Juurimätä alkaa saada loistartunnan ja se on myrkyllinen ja mädäntynyt. Kuitenkin on pari oksaa, ehkä lähellä latvaa tai sivulla, joita juurimätä ei ole täysin tavoittanut. Se lähenee, mutta jos voit leikata ne irti ja istuttaa uudelleen, ehkä niissä on yhä tarpeeksi elämää että myrkyllinen vaikutus ei ole saavuttanut niitä täydellisesti."

Jatkaen, hän sanoo: "Leikkaa se irti, istuta se uudelleen, pistä se terveeseen maaperään auringonvalon ja ravinteiden kera. Silloin tuo puun oksa voi kasvaa ja tulla terveeksi. Mutta ensin se täytyy erottaa mädästä. Tuolla tavoin koen elämäni täällä Euroopassa, että palasin kotiin. Että itse asiassa olin väärässä paikassa ennen."

Hänen taiteellinen työnsä puhuttelee vanhaa sielua, joka arvostaa saksalaista romantiikkaa. Lausuen että hänen inspiraationsa tulee yksinäisyydessä viihtymisestä ja eloisista mielikuvituksen kyvyistä, Zeena jakaa: "Lapsena olin hyvin taiteellinen. Rakastin taiteellista ilmaisua. En koskaan halunnut sellaista mikä oli jo valmista. En halunnut nukkeja, vihasin nukkeja itse asiassa", hän huomauttaa, "mitä todella halusin, olivat taidetarvikkeet, tai... ja tämä saattaa kuulostaa oudolta, asiat jotka olivat vain 'eloonjäämistä' varten. Yhtenä vuonna pyysin kylmälaatikkoa jotta voisin säilyttää ruokaa huoneessani, alkaakseni oppia kuinka elää omillani. Halusin tietää kuinka olla kertakaikkisen riippumaton."

Ihmettelin hänen lapsuuttaan ja kuinka kasvaminen mustassa talossa saattaa kääntyä hänen taiteekseen. "Olinko ikinä lapsi?" Zeena sarkastisesti kysyy itseltään ennen vastaamista. "Minut jätettiin aika lailla koko päiväksi, joka päivä. Sisareni oli koulussa ja vanhempani nukkuivat läpi päivän. Kehitin välttämättömyyden, mutta myös kyvyn... no, tarkoitan, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin laajentaa mielikuvitustani ja mieltäni", hän selittää. 

Pohtien hetken, Zeena muistaa: "Koska he nukkuivat kaiken päivää, äitini jätti aamiaiseni tuolille pinnasängyn viereen, niin että herätessäni saatoin kurkottaa ja ottaa sen. Hän kehuskeli ystävilleen: "Oi Zeena! Hän on kuin pieni apina. Olen kouluttanut hänet niin hyvin että hän osaa ruokkia itsensä." 

Selventäen, hän sanoo: "Vanhempani eivät olleet 'lapsi-tyyppisiä' vanhempia, tiedäthän? En todella viettänyt paljon hauskaa aikaa heidän kanssaan, ellei ollut syntymäpäiväni, tai juhlapäivä tai jokin muu syy. Muutoin minut jätettiin aika lailla omilleni. Kehitin kyvyn viihdyttää itseäni". Zeena huomauttaa: "Äitini ei tiennyt mistä olin kiinnostunut. Hän vain työskenteli kaiken aikaa. Vietin hänen kanssaan laatuaikaa vasta vanhempieni välisen suuren räjähdyksen jälkeen."

Hänen isänsä, hän selittää, edesauttoi hyvin paljon hänen kiinnostustaan taiteeseen ja musiikkiin. "Varhaisimmassa elämässäni hän ehdottomasti vietti enemmän laatuaikaa kanssani kuin äitini, minua kiinnostavien asioiden kera. Hän soitti musiikkia, tai illallisen jälkeen hän joskus piirsi kanssani ja opetti minua klassisesta taiteesta ja musiikista. Hän vihasi rokkia ja metallimusiikkia, ja piti pitkiä palopuheita siitä kuinka typerää se oli. Joten minut kasvatettiin hyvin traditionaalisten musiikillisten vaikutteiden kera. Isäni alkuperäinen ammatti oli muusikko. Se oli kirjoitettuna syntymätodistukseeni, hänen ammattinaan. Sitä hän teki silloin aikanaan", hän sanoo ääni pehmentyen. 

Sitten Zeena huomauttaa: "Aloin lukea verrattain varhain, kiitos isoäitini. Joka viikonloppu kun menin heidän kotiinsa, hän antoi minulle uuden kirjan siitä sarjasta, Pienet Kultaiset Kirjat (Suomessa Tammen Kultaiset Kirjat, joita itsekin muistan nostalgialla! - suom.huom.). Satukirjoja joita luin, mieleni vaelsi ja tavallaan löysin vaihtoehtoisia todellisuuksia." Hän päättää ajatuksensa jakamalla: "Varhaisimmassa elämässäni isovanhempani olivat tuo pieni vakaus elämässäni. Koska he elivät 'normaalia säännöllistä elämää'. Oli paljon muutoksia jotka tapahtuivat hyvin nopeasti noiden varhaisten vuosien myötä. Elämässäni, perheessäni, kotonani."

Kun kysyn hänen kokemuksistaan koulunkäynnistä, Zeenan lempeä mutta hermostunut nauru ilmenee  jälleen. Hän vastaa: "Pitkään aikaan en kuolemaksenikaan voinut muistaa ensimmäistä koulupäivääni. Mutta kun käsittelin ongelmia jätettyäni perheeni, opin joitain itse-hypnoosi tekniikoita. Aloin saada selville paljon hyvin arkipäiväisiä, tavallisia muistoja. Yksi asia jonka oivalsin, oli se miksi en voinut muistaa ensimmäistä koulupäivääni. Siksi etten mennyt kouluun." 

Zeena selittää: "Äitini ei ollut tietoinen että koulu oli alkanut. Joten aloitin myöhään. Olen melko varma että se oli pari viikkoa myöhässä." Hän jatkaa sanoen: "Vietin niin paljon aikaa yksin, enkä ollut sosiaalistunut hyvin varhain elämässä. Se oli iso ongelma kun aloitin koulun. Olin hiukan kuin villi eläin. En todella tiennyt kuinka käyttäytyä koulussa."

Muistellen ensimmäistä päiväänsä koulussa, hän kuvaa: "Kaikki muut lapset olivat jo hyvin harjaantuneet. Opettaja sanoi: 'Syömme grahamkeksejä ennen kuin otamme nokoset'. Ja kaikki menivät 'muodostelmaan' saadakseen keksinsä. En tuntenut science fictionin käsitettä, mutta se oli kaikki vain hyvin outoa!" hän nauraa. "Kun opettaja sanoi: 'On aika ottaa nokoset pää pulpetilla', en pistänyt päätäni alas. Ajattelin että 'haluan mennä ulos ja leikkiä!'"

Hän huomauttaa: "Tietenkin ottaen huomioon filosofian jolla minut kasvatettiin... että vanhempani tekivät selväksi haastatteluissa, ja nämä ovat muuten heidän sanojaan, että he kasvattivat minut 'viidakon lakien mukaan.'" Hän selittää edelleen: "Kykenin olemaan hyvin itsenäinen, ja tietenkin se teki vanhempani hyvin onnellisiksi - vähemmän työtä heille. Pysyttelin aina itsekseni. Olin aina yksineläjä. Valitettavasti se teki minusta helpon saaliin kiusattavaksi ja hyväksikäytettäväksi monin tavoin. Joten opin myös varhain kuinka tapella", Zeena sanoo.

"Suurimman osan elämääni vihasin koulua, mutta ei niin että olisin vihannut oppimista. Eikä niin etten olisi pitänyt opettajistani. Se oli vain... ongelmat joita minulla oli koulussa johtuen vanhempieni pahamaineisuudesta, ehdottomasti aiheuttivat vakavia ongelmia minulle. Joten tein GED-testin (General Educational Development) päästäkseni pois varhain", hän jakaa.

Zeena tarkentaa: "Vasta paljon myöhemmin elämässä saatoin purkaa kuinka paljon käytöksestäni oli reaktiota siihen kuinka muut lapset kohtelivat minua, ja yhteiskunnallisiin vaikutteisiin. Ja kuinka paljon oli synnynnäistä luonnolliselle luonteenlaadulleni." Hän tuo esille: "Minulla on aina ollut yksi tai kaksi hyvin läheistä ystävää, ja olen yhä sellainen itseasiassa. En ollut koskaan yksi näitä tyttöjä joilla oli tyttöjengi joiden kanssa he hengailivat, tai jokin kerho koulussa joka oli heidän oma kuppikuntansa." 

Hän täsmentää sanoen: "Ainoat paikat joissa muistan tunteneeni oloni turvalliseksi, olivat suosikki-enon ja kahden tietyn ystävän kanssa naapurustossani. Toivoin aina että he voisivat vain adoptoida minut." Lapsenkaltaisen hekotuksen myötä hän selittää tarkemmin: "Olin kulkukoira heidän ovellaan illallisaikaan. Niin kuin, 'voinko hengata täällä vähän aikaa?'"

Lapsuuden ystävistään hän jakaa: "Heidän vanhempansa olivat riittävän ystävällisiä antaakseen minulle pienen turvapaikan, hiukan suojaa, vaikka vain muutamaksi tunniksi, se riitti minulle saadakseni hengähdystauon." Ottaen vakavamman sävyn Zeena sanoo: "Vaikka minä itse en ollut vanhempien fyysisen väkivallan uhri, on monia tutkimuksia jotka osoittavat vanhempien välisen perheväkivallan vaikutukset lapsiin."

Taiteilija korostaa: "Vaikka lapsia itseään ei fyysisesti lyödä, se on aivan yhtä vahingollista. He elävät jatkuvassa ahdistuneisuuden tilassa, koskaan tietämättä milloin jokin räjähtää tai missä seistä. Kodin vakaus on täysin kumottu." Varhaisina vuosina tappouhkaukset, öinen vandalismi, kyttääjät odottamassa kodin ulkopuolella ja vihaposti olivat tavallisia tapauksia johtuen hänen vanhempiensa pahamaineisuudesta. Zeena korostaa: "Minun tapauksessani en kokenut vain väkivaltaa kotona vaan väkivaltaa myös kodin ulkopuolella. Minulla ei ollut missään todella rauhallista."

"Tunsin olevani yksinäinen susi tai viidakkokissa jonka täytyy pärjätä itsekseen, kuten jaguaari", Zeena tarkentaa. "Minulla oli hyvin vahva yhteys eläimiin, ja ilmiselvästi yhä on. Yhteyteni muihin ihmisiin oli paljon heikompi. Luultavasti yhä on", Zeena myöntää. "Samaistuin niin eläimiin. Kuten sanoin, en ollut sosiaalistunut kun olin lapsi. Mutta meillä oli paljon eläimiä ja olin todella tiukasti sidoksissa niihin. Ei ainoastaan meidän eläimiimme vaan kaikkiin eläimiin."

Hänen perheensä eri eksoottiset lemmikit olivat niin ikään lähde toiselle paljon julkisuutta saaneelle kiivaalle keskustelulle. Suurin osa huomiosta kohdistettiin perheen lemmikkileijonaan, Togareen. Zeena muistaa: "Sain hyvin vahvan yhteyden tuohon leijonaan. Isovanhempani asuivat muutaman korttelin päässä San Franciscon eläintarhasta. Ja sen jälkeen kun hänet vietiin sinne, he veivät minut vierailemaan tuon leijonan luona joka ikinen lauantai."

Hän toteaa uudelleen: "Tulin tuntemaan Togaren paremmin kuin vanhempani, niin monen vuoden jälkeen", muistellen, "vanhempani vain jättivät hänet sinne. He eivät koskaan palanneet vierailemaan hänen luonaan. Joten minä vierailin säännöllisesti, saaden shamanistisen yhteyden. Hän oli veljeni. Olimme molemmat vain näyttelyesineitä vanhempieni maailmassa." Vannoutunut vegaani ja eläinten oikeuksien puolustaja nopeasti huomauttaa että hän ei hyväksy villieläinten pitämistä henkilökohtaisina lemmikkeinä.

Selittäen yhteyttään eläimiin ja kuinka se liittyy hänen Tiibetin buddhalaisiin harjoituksiinsa, selvästi erottuva ilo nousee hänen äänessään. Zeena selittää: "Osana sitä mitä opetan, on parantavat harjoitukset ihmisten eläimille". Hän sanoo: "Minä todella nautin kyetessäni opastamaan ihmisiä, joilla ehkä on vanhempi tai sairaalloinen eläin, läpi tiettyjen henkisten harjoitusten. Tai jos he ovat juuri saaneet uuden eläinlapsen, opetan kuinka tehdä tiettyjä vahvistavia ja pitkäikäisyys-harjoituksia. Jopa sellaisen nimen valitseminen, joka on hyödyllinen eläimelle, on jotain jota buddhalaisuus painottaa."

Zeena huomauttaa: "Satun pitämään myös kaikista olennoista, jopa hyönteisistä joita en ole ennen nähnyt, jotka ovat tavallaan puistattavan näköisiä. Minulla on uteliaisuutta ja ajattelen, 'Vau, tuo on siisti. Ihmettelenpä mitä se ajattelee juuri nyt.' Yritän katsoa niitä silmiin ja liittyä niihin niiden tasolla." Lempeän naurun kera hän sanoo: "Jotkut ihmiset eivät reagoi kovin suopeasti kun he näkevät että tykkäät laulaa hyönteiselle, ajatellen että olet hiukan outo." 

Hän jatkaa selittäen: "Tietenkin tiedän ettei ötökkä puhu englantia. Mutta tiedätkö mitä? Tiedän myös että jos olet vieraassa maassa etkä ymmärrä kieltä, mutta joku on aidosti ystävällinen sinulle, sinä ymmärrät sen. Sinun ei tarvitse puhua heidän kieltään."

Zeena jakaa: "Niin usein kuulen luokseni tulevien ihmisten sanovan, 'Olen niin yksinäinen.' Etenkin näinä aikoina koronaviruksen, lockdownin ja kaiken kanssa. Ihmiset ovat niin yksinäisiä. Masennus ja mielisairaudet pahenevat eristäytymisen johdosta. Yritän aina muistuttaa heitä että jos he avaavat mielensä kaikille elämänmuodoille ympärillään, näkyville ja ei-näkyville, on kirjaimellisesti mahdoton olla yksinäinen."

Hän huomauttaa lempeästi: "On niin monia pieniä elämänmuotoja, joille voisit omistaa huomiosi, jotka voisivat hyötyä positiivisesta huomiostasi. Juuri kun tunnet olosi yksinäiseksi, toivoen että joku antaisi sinulle huomiota, niin myös koira joka istuu vieressäsi tai hämähäkki keittiössäsi!" Zeena ehdottaa: "Puhu vain niille kuten normaali henkilö puhuu toiselle henkilölle. Ne tuntevat aikomuksesi. Ne tuntevat hyväntahtoisuutesi. Ja tuo koko prosessi muuntaa sinut, silloin et tunne oloasi niin yksinäiseksi."

Jooginina Zeena opastaa oppilaitaan yksityisesti, opettaen buddhalaista filosofiaa, rituaaleja, meditaatiota, ja maagisia tekniikoita. Maallisella tasolla hän tarjoaa yksityistä elämänvalmennusta ja henkisyyteen perustuvaa neuvontaa kenelle tahansa mistä tahansa uskonnosta. Tarjoten luentoja, seminaareja ja työpajoja suurelle yleisölle, hän uskoo jatkuvan oppimisen ja mielen haastamisen tärkeyteen. Zeena ottaa usein osaa yksinäisiin buddhalaisiin retriitteihin laajentaakseen, syventääkseen ja hallitakseen omia harjoituksiaan. 

"Olen opettanut siitä saakka kun olin 16-vuotias. Metafysiikkaa ja maagista noituutta kun olin nuorempi.  Ei niin paljon noituutta enää", Zeena selventää, "vaan opettaen henkisiä harjoituksia ja meditaatiota hyvin pitkän aikaa." Hän kuvaa: "Elämäni ydin on pitää yllä henkisiä harjoituksiani. Kuin pyörän keskiö, josta kaikki muu elämässä laajenee pinnojen lailla."

Zeena tunnustaa: "Osittain suurin haasteeni näinä aikoina omissa henkisissä harjoituksissani on myötätunto ihmisiä kohtaan. Mitä tarkoitan tällä, on tuntea myötätuntoa ihmisiä kohtaan, mutta ei heidän häiritsevää käytöstään kohtaan. Se on tärkeä ero." Tiedustelin sitten hänen polustaan buddhalaisuuteen. Ihmettelin mikä se oli joka veti hänet sen koeteltuihin traditioihin. Hän vastasi: "Minulle se oli seurausta useista henkilökohtaisista koetuksista, jotka jouduin käymään läpi. Elämäni muuttui sillä tavalla että minä todella tarvitsin jotain metafyysisen tyyppistä henkistä ohjausta."

"En ollut kiinnostunut psykoterapiasta. Tutkin sitä aikaisemmin elämässä. Se oli niin hyvää kuin se saattoi olla sitä tarjoavien ihmisten vuoksi", hän selittää. "Mutta tiedätkö, se ei vain toiminut minulle. Se ei ollut minun ratkaisuni. Minulla oli erityisiä asioita joita kävin läpi elämässäni." Hän selittää tarkemmin sanoen: "Neuvot, vahvistukset, initiaatiot ja koulutus joita olen vastaanottanut buddhalaisilta opettajiltani, herättivät kyvyn tehdä selkeitä henkisiä, metafyysisiä ja jopa terveyteen liittyviä muutoksia nopeammin kuin ikinä ennen."

Zeena selittää: "Myötätuntoinen tapa, myös tapa jolla he opettivat esimerkillä, aktivoi syvemmän ymmärryksen maailman todellisesta luonteesta jossa elämme. Elämästä yleensä, ja siitä kuinka mieli toimii. Se todisti minulle näiden Tiibetin buddhalaisten harjoitusten puhtaan ja maagisen luonteen, joka on yhä elävä asia."

Hän huomauttaa nopeasti: "Käydessäni läpi kaikkia näitä haasteita, opetuksia, koulutusta ja initiaatioita, tämä kaikki yhdistyi, tapahtuen samanaikaisesti luovaan taiteeseeni, joka on ammattini." Kuitenkin Zeena huomauttaa: "Henkinen elämäni on yksityiselämääni. Se ei ole identiteetti. Se on vain olemassaoloani, millainen olen. Ikään kuin sanoisit, minulla on ruskeat silmät, tiedätkö? Mutta minä en kulje ympäriinsä sanoen, 'Hei, tiedätkö mitä? Minulla on ruskeat silmät.' Sellainen minä vain olen."

Lyhyen tauon jälkeen hän sanoo: "Buddhalaisuus on tosiasiassa realismia. Se ei ole sen paremmin nihilismiä kuin utopististakaan. Mystiset ja metafyysiset tekniikat joita käytän näinä päivinä, ovat hyvin erilaisia kuin silloin kun olin nuorempi." Keskeyttäen hetkeksi hän lausuu: "Luulen, että se on kehitysprosessi." Jatkaen ajatustaan hän pohtii: "Viime vuosina kasaantuneet vaikutukset vuosikymmenten meditaatiosta ja muista harjoituksista ovat sallineet minun muuttaa niin ikään prosessia, jolla teen taidettani."

"Havainnoin ja kuuntelen nyt paljon enemmän", Zeena selittää. "Käytän enemmän aikaa avatakseni mieleni ja hyväksyäkseni sen mikä orgaanisesti nousee esiin, syyttämättä, pakottamatta, johdattelematta tarkkaa merkitystä tai päämäärää johonkin." Selittäen edelleen hän kertoo: "Joskus kun jokin, jota en alunperin tarkoittanut tehdä, kehittyy, joka on merkityksellisempää kuin alkuperäinen suunnitelma, ajattelen, 'Joo, okei. Tämä siis minun oli todellisuudessa tarkoitus tehdä.'"

Zeena kertoo minulle: "Sen havainnoiminen mikä luonnostaan syntyy, se ei usein edes ole etualalla joka paljastaa itsensä niin tärkeänä, vaan mikä on periferiassa tai taustalla. Monet tietoisuuden tasot tapahtuvat samanaikaisesti." Hän selittää edelleen, sanoen: "Minulla on tietty harjoitus, jonka läpi opastan jotkut oppilaistani, jota kutsun 'oheisiksi'. Oheiset eivät ole asia joka on näköpiirisi etualalla."

Yksinkertaistaen hän kuvaa: "Jos menet esimerkiksi eläintarhaan, menet se ajatus mielessä että tulet näkemään tiikereitä, karhuja ja elefantteja. 'Isoja asioita.' Et todellisuudessa ajattele että siellä tulee olemaan myös kaupunkivarpusia. Tai hiiri varastamassa ruokatarjottimilta. Tai muita asioita, kuten siellä työskentelevät ihmiset, joita nähdäksesi et todellisuudessa maksaisi. Mutta ne ovat siellä, niin ikään eläviä olentoja. Ne ovat mitä tarkoitan 'oheisilla'. Se on mitä yleensä jätämme huomiotta." Hän vakuuttaa: "Tietenkin tähän harjoitukseen kuuluu paljon enemmän kuin ainoastaan tuo! Mutta tuolla lailla taiteeni on aina enemmän integroitu henkisiin harjoituksiini."

"Toinen taiteellisen inspiraation aspekti", Zeena sanoo, "on että tunnen suurta vetoa symbolismiin ja symbolistiseen taidesuuntaukseen, ja minulla oli varhaisen elämän kokemusta sen tutkimisesta." On olemassa niin ikään elintärkeä inspiraation lähde, joka tulee hänen unistaan. Hän selittää sanoen: "Siinä mielessä minuun vaikuttavat samat asiat kuin surrealisteihin ja expressionisteihin. Vuosikymmeniä pidin unipäiväkirjaa. Joskin nykyään minun ei enää niin paljon tarvitse."

Mitä tulee hänen oppilaisiinsa, en voi kuin ihmetellä miltä hänestä tuntuvat 'internet-seuraajat.' Kysyttäessä sosiaalisesta mediasta ja sen roolista hänen elämässään, hän vilpittömästi vastaa: "En ole koskaan halunnut 'seuraajia'. Internetin alusta saakka olen ollut sen ihmisten mieliin kohdistamaa narkoottista vaikutusta vastaan, enkä ole koskaan halunnut olla tekemisissä sen kanssa". Zeena paljastaa: "Ainoa syy miksi avasin tiettyjä tilejä, hankin nettisivun, ja ollenkaan aloitin online-läsnäolon, oli se, että oli niin monia huijaus-sivuja... väittäen olevansa minä... jopa puhuen minuna ajoittain!" 

Hän jatkaa vahvistaen: "Mitä tulee oppilaisiini, kannustan heitä pidättäytymään ylenmääräisestä netin käytöstä, tai kehittämään tietoisuuden siitä kuinka he käyttävät sitä. Aseta ajastin, äläkä ylitä tiettyä minuuttimäärää päivässä. Pane virta pois tiettyyn aikaan ja tee mitä tahansa mikä on tarpeen ettet jää toksisen vaikutuksen koukkuun."

Zeena neuvoo: "Säännöllisten digitaalisten detox-päivien tai viikonloppujen pitäminen auttaa myös. Ole yhtä valpas netin käytössä, kuin jos astuisit myrkyllisen jätteen kaatopaikalle. Me navigoimme jo riittävästi illuusioiden läpi todellisessa elämässä. Itsesi salliminen jäädä kiinni vielä enempiin illuusioihin virtuaalitodellisuuden avulla menee yli kaiken logiikan, se on mielipuolista. En olisi surullinen jos koko internet vain katoaisi huomenna."

Zeena miettii sitten sitaattia, jonka hän kerran luki saksalaisesta lehdestä. Hän muistelee ajatuksekkaasti: "Kuuluisalta Tiibetin buddhalaiselta, 17. Karmapalta, Ogyen Trinley Dorjelta, kysyttiin käyttääkö hän nykyaikaisia keksintöjä, kuten internettiä tai sähköpostia. No, hän hiukan yskäisi ja sanoi, 'Kenelle minun pitäisi lähettää sähköpostia? Internet tarjoaa ainoastaan illuusion informaatiosta. Se luo myös paljon hämmennystä.' Tuo sitaatti oli itsessään aivan mahtava pieni opetus."

Hän huomauttaa: "Elämme nyt hyvin sairaassa yhteiskunnassa, joka vaatii radikaalia vastarintaa. Tätä yritän välittää tuntemilleni ihmisille." Zeena kysyy retorisesti: "Mitä on radikaali vastarinta?" Hän vastaa: "Tapa olla radikaali, on lopettaa mielipuolinen mieltä vahingoittava käyttäytyminen, josta on tullut addiktio. Sillä tavoin tullaan radikaaliksi!"

Selittäen edelleen hän sanoo: "Radikaalia on saada ote itsestäsi, mielestäsi, ja olla tulematta uusimman, viimeisimmän asian viettelemäksi. Olla kaatumatta emotionaalisesti koska luulet että sinun pitäisi tehdä mitä ikinä vertaisesi tekevätkin. Kuinka olla radikaali tänäpäivänä ja aikana, on ajatella tekojesi seurauksia. Sillä tavalla olet radikaali. Älä vain tee asioita järjettömästi ja impulsiivisesti."

Zeena kertoo minulle: "Radikaalina olemista on lopettaa tuhoisa tavanomainen käyttäytyminen. Älä välitä mitä naapurisi tekevät. Älä välitä mitä joku poliitikko tekee tai sanoo. Kuka helvetti välittää? Välitä siitä mitä sinä teet. Välitä kuinka myötätuntoinen sinä olet toisia kohtaan." 

Hän kertoo: "Monet ihmiset saattavat ajatella, 'Miksi minun pitäisi olla myötätuntoinen kun kukaan muu ei ole?' No, koska se on milloinkaan toiminut että kaksi väärää luovat oikean? Syy siihen, miksi maailma on sellaisessa tilassa kuin on, on se, että ei kiinnitetä huomiota tai välitetä omista teoista ja seurauksista."

Hän korostaa: "Tule terveeksi. Tule niin vahvaksi kuin mahdollista... ruumiiltasi ja mieleltäsi. Tämä on radikaalia. Miksi se on radikaalia? Koska se itse asiassa vaatii enemmän mielen voimaa ja kurinalaisuutta kuin vain hajoaminen ja taaperon kiukunpuuskan saaminen joka kerta kun jokin loukkaa." Selventäen ajatustaan hän selittää: "Me astumme elämään, ja perheemme, yhteiskuntamme, koulumme antavat meille nämä identiteetit. Ehdollistaminen tulee sekä itsemme ulkopuolelta että myös itse aikaansaatuna."

Zeena sanoo: "Aiotko tähän vai tuohon ammattiin? Mikä identiteettisi tulee olemaan? Mikä politiikkasi tulee olemaan? Mikä tulee olemaan uskontosi? Vai ei uskontoa? Mitä aiot tehdä elämälläsi? Pistämme paljon ajatusta ja odotuksia siihen että 'minä olen tämä', 'minä olen tuo', 'minä en ole tämä', 'minä en ole tuo.'"

Hän neuvoo: "Sillä ne, jotka ovat todellisella henkisellä polulla, vähitellen alkavat tuntea tervettä inhoa kaikkia identiteetti-etikettejä kohtaan. Et halua tai tarvitse niitä enää." Tarkentaen edelleen hän selittää: "Vähitellen kaikki tuo alkaa pudota pois. Jopa omat ideasi ja määritelmäsi vähitellen hajoavat ja putoavat pois, niin että sinun ei tarvitse tulla määritellyksi millään vertailuilla."

Zeene päättää lausumalla: "Sinusta tulee puhdas olemassaolo. Sinä vain olet. Tiibetiläisessä buddhalaisuudessa on tapa kuvata tätä. Juurilamani Thrangu Rinpoche selittää sen 'sellaisuuden' tilan saavuttamisena. Niin kaunis sana yksinkertaisuudessaan. 'Sellaisuus'. Puhdas olemassaolo. Ei tämä. Ei tuo. Ei molemmat. Ei kummatkaan. Vain rentoutuminen puhtaassa olemisen tilassa. Yksinkertaisesti ollen."

Zeena Schreck: 50 Years as Ritual Performance Artist & Spiritual Warrior 1967-2017

Alla olevan videon esittelyteksti sanoo: "1990 Zeena hylkäsi satanismin seuratakseen omaa polkuaan, etsien henkistä selitystä väärinkäytöksille ja vastoinkäymisille, mutta perimmiltään harjoittaen ikiaikaista totuuden etsintää. Tuo etsintä johti hänet purkamaan juurensa satanismissa. Löytäen tiensä Vedalaisen tantran aidon vasemman käden polun harjoitusten alkuperään, hän tuli vihityksi jooginina intialaisessa Shaktismissa, sitten myöhemmin Tiibetiläisessä tantrisessa buddhalaisuudessa. Tantrinen buddhalaisuus opettaa, että kaikki mitä koemme on seurausta omista teoistamme, mutta ennen kaikkea, että voimme aktiivisesti luoda muutoksen noiden kokemusten lopputulemaan. Zeena ymmärtää kasteensa ja hänen vanhempiensa tuon tapahtuman hyväksikäytön negatiiviset vaikutukset karmallisena kypsymisenä aiemmista elämistä; kokemuksina, jotka auttoivat antamaan ravintoa sille joka hän on tänään. Hän pitää niin ikään satanistista kastettaan ensiesiintymisenään julkiseen rituaaliseen performanssitaiteeseen. Huolimatta siitä, että hän yksin puolusti poissaolevaa isäänsä ja hänen kirkkoaan modernin USA:n historian pahimman noitavainon aikana (jota nimitettiin nimellä 'satanic panic' tai 'saatananpalvontapaniikki'), Saatanan kirkon nykypäivän hallinnoijat stalinistiseen tyyliin edelleen pyyhkivät Zeenan historiastaan. Eräs sellainen esimerkki on satanistisen kasteen ääniraidan poistaminen 'Satanistisen Messun' tallenteen valikoiduilta uudelleenjulkaisuilta. Sen tähden tämä tietty pala historiaa alkuperäisiltä vinyylitallenteilta sisältyy oikeutetusti tähän muistojuhla-videoon. Tämä on Zeenan rituaalinen muistutus omasta historiastaan ja kasteestaan osana henkilökohtaisesti virittynyttä äänitaide-videokollaasia, juhlistaen 50 vuotta julkista palvelua rituaalisena performanssitaiteilijana ja henkisenä soturina - 1967-2017."

Toinen mielenkiintoinen Zeenan haastattelu, joka keskittyy buddhalaisuuteen: 

Compassion is contagious, Zeena Schreck explains why