VUODEN VARRELTA

On taas aika julkaista katsaus kuluneeseen vuoteeni, kuten on tullut tavaksi. Olen kirjoittanut tätä muutaman kuukauden ajan, viimeiseen asti hioen, joten olen aika tyytyväinen lopputulokseen! Tämäntyyppinen kirjoitus on kätevä siitäkin syystä, että voit koota yhteen monia eri asioita. Väliotsikot helpottanevat lukemista. En taida olla lyhyiden kirjoitusten ystävä, vaikka tajuan että harvaa kiinnostaa lukea näitä alusta loppuun. Mutta kuten olen joskus maininnut, kirjoitankin ennen kaikkea itselleni: tämä on julkinen päiväkirja!

Aseksuaalisuus

Kesälomastani ja paljosta muusta olen kirjoittanut aiemmassa postauksessa. Sitä voisin vähän kommentoida. Mainitsen Sametin ja hänen Pride-kritiikkinsä: sen jälkeen syksyllä hän piti parikin livestriimiä joissa käsitteli aseksuaalisuutta. Viimeistään tässä kohtaa hänen pisteensä romahtivat minun silmissäni lopullisesti. Hän tuntuu ottaneen tehtäväkseen repiä alas kaiken "sateenkaarevan". Ehkä pitäisi pysyä vain niissä transasioissa, joista hän jotain omasta kokemuksestaan tietää. (Mutta tietääkö kaikkien muiden puolesta? Tuskin.) Ja kysymyksessä on siis ihminen, jota minä jonkin aikaa oikeasti kuuntelin. Ja seurasin tämän jälkeenkin mm. hänen kekrin/Halloweenin kulttuurihistoriaa käsittelevää striimiään; sellainen on kiinnostavaa, eikä hän edelleenkään ole minusta vastenmielinen ihminen vain sen takia, että jotkin hänen mielipiteensä eroavat omistani. Niitä minun ei ole pakko kuunnella. Enää. 

Jo 2008 silloisella nettisivullani  muotoilin oman käsitykseni sukupuolesta jokseenkin siihen tapaan, että Jumala (silloin käytin vielä tätä nimitystä, olinhan kristitty) on sekä mies että nainen, ja myös hetero ja homo: Häneen uppoavat kaikki vastakohdat täydellisessä harmoniassa. Mutta maailmassa ilmenee kaksi vastakkaista voimaa, joiden välinen jännite tekee aineellisen elämän mahdolliseksi: Jin ja Jang, joita voi luonnehtia mm. feminiiniseksi ja maskuliiniseksi, mutta kukaan ei kuitenkaan ole kummassakaan ääripäässä, vaan olemme kaikki jossain siinä välissä. (Ja mitä ulkonaisesti pidetään "femininiisinä" tai "maskuliinisina" ominaisuuksina tai piirteinä, on vaihdellut aikakausittain ja on kulttuurisidonnaista, joten se on kokonaan toinen juttu!) Eli alkujuuri ajatukselle, johon palaan myöhemmin tässä julkaisussa: vastakohdat ovat todellisuuden pintakerrosta, syvemmällä tasolla kaikki on yhtä. Tästä näkyy miten ajatteluni on kypsynyt ja kehittynyt pitkään, uskonnosta riippumatta (sekin on vain ulkoista). Samoin jo 2018 Kristiyhteisön Tampereen seurakunnan keskusteluillassa [ks. "Minun kirkkoni"] todettiin että "sukupuolen moninaisuus tänä päivänä voi kertoa siitä, että fyysinen sukupuoli alkaa yhä enemmän menettää merkitystään ihmiskunnassa; muutokset eivät tapahdu yht'äkkisesti ja kertakaikkisesti, vaan vähitellen siellä täällä." Jos välillä olen poikennut - tai eksynyt - tästä ajattelusta, se johtui nimenomaan ulkopuolisista vaikuttajista (tai tässä tapauksessa vaikuttajasta) joita liikaa kuuntelin. 

Sametin pointti aseksuaalisuuden yhteydessä oli se, että alunperin sillä tarkoitettiin sitä ettei tunne minkäänlaista halua eikä edes ymmärrä sellaista, mutta nykyään se käsitetään spektrinä (mikä tietysti niin ikään soveltuu edellä esittämääni teoriaan). Erityisesti hän naureskeli juurikin demiseksuaalisuudelle ja harmaalle-aseksuaalisuudelle, jotka minä koen omakseni, että sehän on vain "normaalia". Sen perusteella mitä minä olen koko elämäni havainnoinut muita ja kokenut sisäisesti, ei ole normaalia eli yleistä - ei sillä tavalla ja siinä määrin. Kyllä minulla on libido, ja fantasioissani - joihin nykyään on vaikuttanut pornokuvasto - voi tapahtua mitä vain, mutta huomionarvoista lienee että kuvittelenkin yleensä olevani joku ihan muu, koska en pysty edes kuvittelemaan itseäni sellaisiin tilanteisiin! Totta kai voi olla että minulla on traumoja ja huono itsetunto ja se on defenssi, kuten Sametti esitti joidenkin aseksuaaliksi itsensä mieltävien kohdalla saattavan olla syynä, sehän on jopa todennäköistä minun kohdallani, mutta ei se oikeastaan muuta itse asiaa miksikään. On parempi hyväksyä se omimalla tämä identiteetti. 

Tietenkin nämä leimat ovat ihmisten itsensä valitsemia, ne eivät perustu minkäänlaiseen tieteeseen. Tämä tuo mieleeni sen kun vuosia sitten luin introversiosta, tunnistin itseni, ja se tuntui selittävän omituisen käytökseni elämäni varrelta, jota olin itsekin ihmetellyt. Ennen kaikkea se vahvisti minulle että minussa ei ole mitään vikaa: minä saan olla tällainen! Vuonna 2022 kuuntelin Ylen podcastin, jossa persoonallisuustutkija puhui introversiosta tieteellisen tutkimuksen valossa, ja se tuntui romuttavan uskomukseni, ja ylipäänsä populaarin käsityksen aiheesta. Sen jälkeen en ole voinut vedota introversioon. Mutta ehkä olen vain turhan ankara itselleni - varsinkin kun en kaikessa muussakaan ole "tieteellinen" - sillä kyseinen tutkijakin sanoi kyllä myös, että nämä (introversio/ekstroversio) eivät ole enää pelkästään tieteellisiä käsitteitä. Niiden merkitys on laajentunut. Jos ihmiset käyttävät niitä selittämään ja ymmärtämään itseään, sehän on vain hyvä asia. Niistä on tullut sosiaalisia identiteettejä, joita ihmiset omaksuvat ja selittävät omaa käytöstään itselleen ja muille niiden avulla. Samahan on hyvin pitkälti nykyinen asenteeni uskonnollisiin/henkisiin ajatuksiin: ne voivat olla hyödyllisiä psykologisia työkaluja. Ja tarvittaessa niitä voi vaihtaa. Ei ole yhtä Totuutta. Asian ei tarvitse olla "oikeasti" olemassa, jotta sillä voi olla todellinen vaikutus mieleesi. 

Sametti sanoo olevansa konservatiivi. Pikaisen Wikipedia-silmäyksen mukaan konservatismille on ominaista pyrkimys vanhan säilyttämiseen ja haluttomuus nopeisiin muutoksiin. Tämähän kertoo jo kaiken. Kasvun ja uuden oppimisen sijasta halutaan jäädä paikoilleen. Hän on usein todennut että hänen aikanaan transskene oli toisenlainen kuin nykyään. Maailma muuttuu, ihmiset muuttuvat - ainakin pintapuolisesti. Kaikki eivät ehkä pysy perässä, jotkut rupeavat hangoittelemaan vastaan. Minä olen aina ylpeillyt sillä että monissa asioissa olen ajan tasalla - toisissa asioissa en vain halua olla mukana (esim. lisääntyneet sosiaalisen median palvelut) - ja myös oma henkinen elämäni todistaa vahvasti siitä etten ole jämähtänyt paikoilleni ja jäänyt menneisyyden vangiksi. Mutta samalla minulla on kokemukseen perustuvaa tietoa enemmän kuin nuoremmilla. Kyllä minä muistan millaista se oli: nuorena olin vakuuttunut siitä että "kalkkeutuminen" - en tiedä itsekään mitä sillä tarkoitin, ehkä jonkinlaista jähmettymistä - alkaa kolmikymppisenä. Nyt tiedän että olin väärässä: elämä on jatkuvaa kasvua. Myös käänteinen ajatus siitä että "ennen kaikki oli paremmin" on vääristynyt. 

Aseksuaali-lippu: harmaa raita
edustaa harmaata-aseksuaalia

Aseksuaalisuuden spektrille kuuluminen ei ole surullista: sen oivaltaminen on ollut suuri helpotus. Niin kauan kuin nimilappu tuntuu hyvältä, minä käytän sitä. Yksinkertaista. Ja kyllä, ihmisillä on myös tarve erottautua muista ja kuulua heimoihin, se on vain luonnollista. Niin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Ei siinäkään ole mitään pahaa. Kaikki me teemme näitä luokitteluja itsemme ja muiden välillä jatkuvasti. Kamalaa jos kaikki olisivat vain yhtä ja samaa harmaata ja tasapäistä massaa. Tosin täytyy myös sanoa, että jos joku toinen käyttää samoja nimilappuja, en ehkä sittenkään koe sitä yhdistävänä tekijänä. Ne eivät välttämättä ole niin oleellinen osa persoonaa kuitenkaan, vaan kirjaimellisesti kuin päälle liimattuja; se ei ole se, mikä sinusta ensitapaamisella heijastuu ja herättää joko sympatiaa tai antipatiaa - toinen ei välttämättä edes tiedä nimilapuistasi ennen kuin kerrot niistä, koska ne eivät aina näy ulospäin; emme heiluttele lippuja ympäri vuoden.   

Ihmiset

Jälkeenpäin luettuani alussa mainitun kirjoitukseni uudelleen, näen oikein hyvin mitä ajattelin ja mitä halusin sanoa. Ehkä sekin kirjoitus olisi hyötynyt väliotsikoista, mutta näen kyllä sen läpi kulkevan punaisen langan. En tiedä onko se yhtä selvää muille. Selvimmin huomasin sen itse marraskuussa Yhdysvaltain presidentin vaalien aikaan. 2016 menetin ensin yöuneni sen takia, ja sitten se jopa tuli uniini. Tällä kertaa en seurannut uutisia, en ylipäänsä vaivannut asialla päätäni, koska en siihen voinut mitenkään vaikuttaa. Oliko se oikeasti yllätys jollekin että Trump voitti? Kenties kesäiset pohdintani ja meditaationi kantoivat hedelmää - ainakin jonkinlainen muutos tai ajattelun murros minussa tuntuu tapahtuneen lähes huomaamatta - mutta nyt näen myös Trumpin vain ihmisenä, samanlaisena kuin kaikki muutkin. Ei hän ole "hullu", kuten 2016 Facebook-postauksessa sanoin, eivätkä hänen äänestäjänsä ole "yksinkertaisia", kuten kaverini viime kesänä sanoi. Tai sitten me olemme kaikki hulluja. Koko ihmiskunta. (Minä tietysti hiukan vähemmän; tai kenties olen kaikista hulluin.) Vai sanoisinko sen toisin: hyvätkin ihmiset ovat vain vähemmän paskoja. Hmm... No, paskastakin voi kasvaa kauniita ja tuoksuvia kukkia. Näin aivan loistavan meemin, jossa todettiin että parhaat ystävyyssuhteet solmitaan kahden ihmisen välillä, joista yhden maailma näkee kusipäänä, ja toisen kaikkien aikojen ihanimpana ihmisenä; se johtuu siitä että henkilö joka on kusipää, on vaivihkaa itse asiassa aika mukava, ja henkilö joka on niin ihana, on vaivihkaa kusipää. 

Näin on tietysti helpompi katsoa asiaa, kuin että näkisi sen toisinpäin kuten silloin kirjoitin: "Sen sijaan että kristilliseen tapaan ajattelisimme olevamme läpikotaisin turmeltuneita syntisiä, on parempi nähdä olevansa potentiaalinen Buddha." Buddhalainen harjoittaja tarvitsee uskoa ja luottamusta harjoitukseensa ja omaan potentiaaliinsa. Vahvista vain hyvää itsessäsi, älä vastusta pahaa, kirjoitti Pekka Ervast aikoinaan. Tosin sillä erotuksella että ei ole sinänsä "hyvää" tai "pahaa". Sanokaamme, että voi olla valoa ja pimeyttä, ja kumpaakin tarvitaan oikeassa suhteessa, omalla paikallaan. 

Henkisyys

Kesällä vakiinnutin uuden "pyhän paikan" itselleni läheisen lammen rannassa, jossa olen kyllä käynyt aiemminkin. Jälkeenpäin tajusin että se on ikään kuin peilikuva (samankaltainen mutta kuitenkin erilainen) minun ja edesmenneen puolisoni kihlajaisrituaalin paikasta järven rannassa, jonne minulla oli vuosia hänen kuolemansa jälkeen tarve mennä käymään edes kerran vuodessa - se on melko pitkän ja hankalan matkan päässä. 

Tämä uusi paikka tuntuu nyt täysin syrjäyttäneen sen, ja se on kokonaan minun omani. Ja lähellä kotiani, helposti saavutettavissa. Jälkeenpäin tajusin myös, että se mitä kesällä aloin tehdä ja mitä tarvitsin, on itseasiassa maadoittumista (grounding) - ei henkisessä mielessä, meditaation avulla, jota tein jo 1990-luvulla, vaan ihan konkreettisesti, kosketuksissa maan kanssa. Jossain selitetään sen tarkoittavan kehon yhdistämistä maan pinnan hienovaraiseen, luonnolliseen sähköenergiaan. En tiedä onko tämä vain huuhaa-selitys, mutta ainakin kokemukseni sen rauhoittavasta vaikutuksesta niin keholle kuin mielellekin on todellinen minulle, ja jatkoin tapaa kesän jälkeenkin niin pitkään kuin pystyin.

Asiat joita harrastelin jo 1990-luvulla (kuten kivet), joista en koskaan täysin luopunut, ovat nyt vain ikään kuin "uudesti brändättyjä"; nykyään New Age, pakanuus ja noituus kun ovat pitkälti yhteen kietoutuneet. Ne liittävät minut viattomaan aikaan, jolloin olin vielä kuin puhdas canvas ja jaksoin uskoa ihmisiin... kaikesta huolimatta, ihme kyllä. Ihmeisiin uskon edelleen, mutta aina se ei riitä. Ehkä se on myös sitä, että tuntuu hyvältä tavoitella jotain kirjaimellisesti maagista arjen ja rutiinin yhtäältä turvallisessa huomassa, mutta toisaalta myös tukahduttavassa otteessa. 

Kuluneena vuotena kuuntelin töissä mm. Kolmas silmä-podcastia, jossa nykynoita Kata kertoilee noituudesta ja kaikesta siihen liittyvästä. Häntä oli ilo kuunnella, sillä hän on ensinnäkin niin rempseä, ei turhia hienostellut vaan saattoi kiroillakin, minkä minä luen positiiviseksi asiaksi: kerran totesin kaverilleni, että filtteröin itseäni hänen seurassaan enkä kiroile; sen jälkeen aloin ajatella että miksi, ja sitten kiroilinkin oikein tarkoituksella! Toisekseen, Kata on hyvin maanläheinen ja jopa kriittinen monia henkisyyden ilmiöitä kohtaan. Siihen pystyn samaistumaan erinomaisesti. Häneltä mm. opin termin, toksinen positiivisuus, ja tunnistan ilmiön: olen ehkä syyllistynyt siihen itsekin jossain vanhassa alkupään postauksessani. 

 Valitettavasti hän päätti ettei enää muutaman vuoden jälkeen jatka podcastin tekemistä, ja se tulee ehkä poistumaan palveluista. Tähän hän kertoi syyksi sen että on saanut niin tarpeekseen henkisyys-skenestä. Ymmärrän. Katan löytää joka tapauksessa Instagramista nimellä 3eyepod. Hän vaikuttaa juuri sellaiselta ihmiseltä, jonka puoleen minä mieluusti kääntyisin jos kaipaisin vaikka Tarot-tulkintaa tai meedioistuntoa (en kaipaa). Hyvän vaikutelman sain myös Sawon noidasta ja Kupariketusta, jotka tekivät muutaman jakson Katan kanssa, ja ensinmainitun omaakin podcastia olen kuunnellut. 

Paljon muitakin hyviä podcasteja olen toki kuunnellut. Henkisyyden alalta voi mainita esim. Mielen laboratorion, jonka viitekehys on ennen kaikkea jungilainen psykologia,  ja Maailmanpuun, joka taas pohjaa intialaiseen joogafilosofiaan. 

Kvanttifysiikka

Tietokirjallisuuden osalta minua kiinnostavat erityisesti perinteinen japanilainen kulttuuri, jungilainen psykologia, sekä ennen kaikkea kvanttifysiikka, josta on ilmeisen vaikea löytää kansantajuisia julkaisuja, mutta löysin sentään fyysikko Johanna Blomqvistin teokset, Hypertodellisuus; Olet olemassa ja merkittävä (Basam Books 2021), sekä Kvanttifysiikasta energiahoitoihin; Fyysikon matka mieleen ja paranemiseen (Basam Books 2024). Johanna on vieraana myös molemmissa edellämainituissa podcasteissa. Hän on mielenkiintoinen persoona sikälikin, että hän on myös Reiki-opettaja. 

Joitain otteita, jotka kiinnittivät huomioni, ensinmainitusta kirjasta:

Fyysikko Niels Bohrin sanoin: "Oikean toteamuksen vastakohta on väärä toteamus. Oikean totuuden vastakohta voi kuitenkin olla toinen oikea totuus."

Jokainen meistä muodostaa oman käsityksensä todellisuudesta, enemmän tai vähemmän tietoisena siitä, mihin käsityksemme perustuu. Viime kädessä olemme yksin, kukin oman ajattelumme varassa, sillä myös se kenen näkemykseen, oppiin luotamme, on meidän jokaisen itsenäisesti valittava.

Omaa ajatusmaailmaa on helppo pitää ainoana oikeana, sillä jokaisella meistä on kokemus vain siitä prosessista, joka on johtanut omaan arvomaailmaamme ja todellisuuskuvaamme.

Lynne McTaggart kirjassaan The Field ("Kenttä") kertoo useiden tutkijoiden näkökulmia kvanttihypoteesiin liittyen. McTaggart on myös kirjoittanut yhteisvaikutuksestamme kirjan The Power of Eight: Näyttäisi olevan niin, että kun joukko ihmisiä kohdistaa huomionsa samaan, vaikutus moninkertaistuu. Vaikuttaisi siltä, että tiedostamattamme vahvistamme toistemme intentiota ja tuemme toisiamme. 

Havaitsijan havaitessa tapahtuu valinta, eli kaikki muut mahdollisuudet katoavat ja vain yksi todellisuus jää elämään. Voi siis jopa sanoa, että havaitseminen pakottaa todellisuuden esiin ja havaitsija "luo" todellisuuden, jonka havaitsee. Asiat ovat "todellisia" vasta, kun joku havaitsee ne. Näin tiedetään tapahtuvan ainakin hiukkastasolla. Toisin siis kuin klassisessa fysiikassa, jossa pyritään hakemaan objektiivista totuutta eliminoiden kaikki häiriöt ja muun muassa mittaajan vaikutus, kvanttifysiikassa tiedetään, että tämä ei ole edes mahdollista. 

Yleinen uskomus luonnontieteissä on, että on olemassa riippumaton objektiivinen todellisuus. Einsteinin mukaan tämä vain oletetaan, vaikka sitä ei voida todistaa. Tällaisen riippumattoman todellisuuden olemassaoloon uskoivat ainakin aluksi myös kvanttifysiikan kehittäjät Bohr, Heisenberg, Born ja Pauli. Lähtökohta kvanttifysiikalle oli, että vain kokeisiin voidaan luottaa, eikä todellisuudesta saa olettaa mitään muuta. Erityisesti Pauli päätyi toteamukseen, että todellisuuden täytyy olla psykofyysinen. Empiirisen todellisuuden täytyy olla psykofyysinen, koska se on ihmisen hahmottamaa. Koska luonnonlait näyttävät olevan tilastollisia, riippumattomalla, puhtaalla todellisuudella täytyy olla sekä rationaalisia ja irrationaalisia piirteitä, jotka muistuttavat ihmispsyyken toimintaa. 

Bohrin mukaan ihmisen asema on keskeinen kvanttimekaniikan lisäksi myös toisessa merkittävässä modernin fysiikan teoriassa, nimittäin suhteellisuusteoriassa. Avaruutta ja aikaa ei voi erottaa havaitsijasta. Havainnot ovat riippuvaisia havaitsijasta ja hänen sijainnistaan. Bohrin mukaan suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan kuvauksissa todellisuudesta havaitsija on samalla tavalla keskeisessä roolissa, mikä johtaa siihen, että vallitsevat käsityksemme fysikaalisesta todellisuudesta täytyy uudistaa. Fysiikassa ei enää voida välttää ottamasta käsittelyyn psyykkisiä asioita ja objektiivisuuden kyseenalaistamista. Toisaalta monen näkemys on, että Bohrin vaikutus materialistisen ajattelun korostumiseen on ollut merkittävä. Bohr pyrki muun muassa pitäytymään erossa kvanttifysiikan ajatusten yhdistämisestä idän filosofioihin ja vedantaan. Hän halusi pitäytyä erossa turhasta mystifioimisesta. Ehkäpä Bohrin ajattelusta kertoo kuitenkin jotakin se, että kun hän kunnianosoituksena työstään sai tanskalaisen Elefanttiritarikunnan jäsenyyden, hän valitsi vaakunaansa itämaisen taijitu-symbolin (yin-yang) sekä tekstin "Vastakohdat ovat komplementaarisia." 

Ajattelun muuttaminen objektiivisesta subjektiiviseen on haaste. Objektiivisen tiedon voi sanoa olevan puolueetonta, mutta subjektiivisen tiedon todenmukaisuudesta ei voi saada samalla tavalla varmuutta. Subjektiiviseen tietoon voi luottaa vain, jos pitää kertojaa luotettavana. Jopa kvanttifysiikan kehittäjät viime vuosisadan alussa näkivät subjektiivisen havaitsijan roolin ja sen huomioimisen tärkeänä ja jopa itsestään selvänä. Viimeisten vuosisatojen aikana tieteen huomio on ollut materian ominaisuuksien ymmärtämisessä, ja ymmärrämme sitä jo melko hyvin. Materialla, kokemuksella ja tietoisuudella vaikuttaisi olevan yhteys. Meidän ei pitäisikään ajatella näitä erillisinä, vaan esimerkiksi materiaa tutkimalla opimme lisää myös tietoisuudesta, meistä itsestämme ja todellisuudesta. 

Materian esiintymistä ei voi selittää erillään tai ilman sen subjektiivista tarkastelua tietoisuudessa. Meillä ei ole olemassa todisteita siitä, että materiaa olisi olemassa ilman tietoisuutta, sillä havaitseminen vaatii aina tietoisuutta. Ehkä materia on vain tietoisuuden muoto? Voisiko materia olla kiinteää tietoisuutta ja havaitseminen se piste, jossa tietoisuus muuttaa olomuotoa, samaan tapaan kuin vesi muuttuu kiinteäksi jäätymispisteessään? Filosofi Bertrand Russell sanoo: "Emme tiedä mitään fysikaalisten tapahtumien todellisesta laadusta, paitsi kun nämä ovat mentaalisia tapahtumia, joista meillä on suora kokemus." Havaitsija luo hiukkasen tilan, ennen havaintoa sitä ei ole edes olemassa. Meidän täytyy muuttaa ajatteluamme ja ottaa tietoisuus perustavaksi "suureeksi", samaan tapaan kuin fysiikassa on muitakin suureita, jotka on otettu perustavina, kuten gravitaatio ja valonnopeus. Havainto muuttaa todellisuutta ja jopa luo sen todellisuuden, jonka havaitsemme.  

Atomien välisiä vuorovaikutuksia voidaan kuvata kvanttimekaniikalla. Atomit värähtelevät, pyörivät ja säteilevät energiaa kukin omalla tavallaan. Me olemme siten kaikki hiukkastasolla energiaa ja värähtelyä. Koko maailmankaikkeus on itse asiassa toisiinsa kytkeytyneiden energiakeskittymien verkkoa. Kaikki on energian kautta kietoutunut toisiinsa, ja myös me kaikki olemme siis kytkeytyneitä toisiimme. Pohjimmiltaan olemme siten kaikki yhtä ja samaa energiaa. Emme rajoitu vain erillisenä kokemaamme fyysiseen kehoomme, vaan olemme paljon enemmän. Kvanttifysiikan mukaan olemme siis kaikki hiukkastasolla yhtä ja samaa värähtelevää energiaa. On jopa mahdotonta sanoa, mihin minä lopun ja mistä joku muu alkaa. Hiukkastasolla kaikki on yhtä, eikä erillisyyttä ole. Jos tältä pohjalta ajattelee, on helppo hyväksyä ajatus, että se, miten kohtelen muita, palautuu myös itseeni. Kvanttifysiikan mukaan olemme pohjimmiltaan yhtä ykseyttä.

Jung kävi keskusteluja synkroniteetista Einsteinin ja Paulin kanssa, sillä hän näki synkroniteetissa yhteyden sekä suhteellisuusteoriaan että kvanttimekaniikkaan. Paulin kanssa Jung kehitti mallia, joka ottaisi huomioon sekä todellisuuden mentaalisen että fyysisen puolen. Pauli piti mentaalisen puolen yhdistämistä fyysiseen jopa niin tärkeänä, että sanoi fysiikan olevan epätäydellinen ennen kuin yhteys psykologiaan on luotu.

Todellisuutta ei voi ajatella pelkästään aineellisena. Todellisuus koostuu sekä fyysisestä että henkisestä  aineksesta. Tarvitsemme omia subjektiivisia kokemuksiamme maailmaa ymmärtääksemme, ja ne tuovat todellisuuteen henkisen aineksen. Tietoisuus on merkittävässä roolissa tieteen ja henkisyyden välillä. 

Kvanttifysiikan tarkoitus oli alun perin vahvistaa materialismia, mutta kävikin niin, että kvanttifysiikan myötä klassinen fysiikka ja materialismi joutuivat suuriin vaikeuksiin. Todellisuutemme on erikoisempi kuin uskoisimmekaan, ja meillä näyttäisi olevan siinä erityinen merkitys.  

Todellisuus on se, mitä pidämme totena. Se, mitä pidämme totena, on se, mihin uskomme. Se, mihin uskomme, määrittää sen, mitä pidämme totena. Se, mitä pidämme totena, on todellisuutemme. Fyysikko David Bohm 

Universumi on dualistinen, mutta vain näennäisesti. Kaikki on pohjimmiltaan yhtä, ei-dualistista, mutta kun tehdään mittaus, systeemi muotoutuu dualistiseksi. Dualismi yhdistyy ykseydeksi jälleen hiukkastasolla.  

Löytyihän sieltä siis jopa yhteys Jungin ja kvanttifysiikan välillä, mikä oli riemastuttavaa! Sanoisin, että tavallaan minun on "helppo" ymmärtää kaikkea tätä - se on melkein itsestäänselvää ja sopii mielestäni hyvin "itämaistyyliseen" ajatteluun, jota kohti olen ollut yhä enemmän kallellaan vuosikausia, jo ennen buddhalaisuuteen kääntymistä. Tietenkin olen valmis heti lisäämään että näin on "minun ymmärrykseni mukaan", kuten asian luonteeseenkin sopii ylläolevien lainausten valossa. Toisin sanoen, olen muodostanut aiheesta oman käsitykseni, siltä osin kuin pystyn sitä ymmärtämään ja sovittamaan omaan ajatteluuni: Kaikki on energiaa, kaikki on yhteydessä; erillisyys ja vastakohdat ovat vain näennäistä, pintaa. Henki ja aine eivät ole vastakkaisia, erillään toisistaan. Energiasta kirjoitin paljon engl. blogissani magian yhteydessä ennen kuin luin tämän kirjan; siitä tuonnempana. 

Jos todellisuus on subjektiivinen, siitä luontevasti seuraa että myös Totuus on subjektiivinen. Sitä minä olen kauan sanonut, kaverini (josta tuonnempana lisää) ymmärtämättömästä vastustuksesta huolimatta. Nytkin hän vänkäsi että todellisuus on "subjektiivis-objektiivinen", kun kerroin tästä. Se on hänen subjektiivinen näkemyksensä. Me kaksi emme ainakaan elä samassa todellisuudessa. Hän tiesi jotain aiheesta mutta ei jakanut intoani siitä, vaan tuntui melkeinpä vähättelevän asiaa, tyyliin: "minuun nämä vallankumoukselliset ideat, jotka mullistavat ajattelumme, eivät tee vaikutusta." Eli yksi aihe lisää listalle mistä emme voi puhua. Pitäisikö minun yllättyä, että vaikka hän on sanonut myös tieteen olleen hänelle tärkeää, se yhdistää meitä yhtä vähän kuin henkisyys. Toisaalta, enkö minä viimeksi hänen intoillessaan jostain ufo-kirjasta, tehnyt selväksi että se ei kiinnosta minua enkä halua kuulla enempää. Tässäkin on vaikea nähdä nenäänsä pidemmälle. 

Juurikin tuo: oikean totuuden vastakohta voi olla toinen oikea totuus. Kyse ei ole mielipiteistä vaan kokemuksesta. Minun voi olla vaikea ymmärtää että muut eivät tätä välttämättä ymmärrä, mutta sehän on juuri sitä subjektiivisuutta. Tämä kirja vahvistaa niitä päätelmiä, joihin olen omia teitäni pitkin tullut. 

Buddhalaisuus

Tällaisten kiinnostuksen aiheiden lisäksi olen ottanut tavoitteekseni kerätä ja lukea Nichirenin kootut kirjeet, Goshon, ja olen valinnut alkujaan Threefold Lotus Kwoonin Sylvain Chamberlain Shoninin englanninkielisen käännöksen, joita on kuusi osaa; olen tilannut (Adlibriksestä) yhden vuodessa, ja nyt on jäljellä enää kaksi. Koko vuoden tuota yhtä kirjaa yleensä olen lukenutkin, ja pakko todeta, että lähinnä koen sen velvollisuudekseni - kuten senkin, että olen lukenut Lootussutran. 

Nichiren kirjoittaa paljon siitä miten eri koulukunnat arvottavat eri sutria tärkeysjärjestykseen, ja hän tietenkin todistelee että Lootussutra on kaikista tärkein. Tällainen on minusta melko merkityksetöntä. Harvassa ovat olleet mieleenpainuvat helmet, ja niitä olen jo melko varmasti siteerannut jossain blogissani. Enimmäkseen se on opillista liirumlaarumia. 

 Olen toisaalla tässä blogissa kirjoittanut, että koska harjoitus (Namu Myoho Renge Kyo) tuli minulle ensin, ennen kaikkia sen ympärille koottuja oppeja, ja sen yksinkertaisuuteen myös joka kerta palaan uudestaan, ja koska harjoitus perustuu nimenomaan Lootussutraan niin kuin Nichiren sen ymmärsi, hyväksyn Lootussutran ensisijaiseksi uskon lähteeksi ja Nichirenin tämän sanoman välittäjäksi, "Suureksi Bodhisattvaksi, joka laati perustuksen buddhalaisuudellemme", kuten henkilökohtaisen Gongyoni hiljaisissa rukouksissa sanon. Samalla "uhraan kiitollisuuteni ikuiselle Sakyamuni Buddhalle, alkuperäiselle opettajallemme", jota myös Nichiren yli kaiken kunnioitti, mutta voin myös rehellisesti sanoa että kuten Lootussutra tuskin on Sakyamuni Buddhan alkuperäistä opetusta, vaan pikemminkin siitä johdettua myöhempää laajennusta jota Nichiren on tulkinnut, prioriteettini ja uskollisuuteni on selvä. Tässä mielessä ymmärrän oikein hyvin sitäkin näkemystä, jota tietyt (ja harvat!) Nichiren-buddhalaiset koulukunnat kannattavat, että juuri Nichiren itse olisi tämän aikakauden todellinen Buddha; minä en mene niin pitkälle, mutta kykenen kyllä näkemään mistä ajatus tulee, ja että sillä on ehkä jopa tietynlainen oikeutus tässä kontekstissa. Tiedän, että olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta tärkeitä pointteja on hyvä kerrata. Tämän blogin englanninkielisellä sivulla olen maininnut näkemykseni, että Lootussutrasta tulee mieleen Johanneksen evankeliumi sikäli, että se on nuorin neljästä evankeliumista ja sisältää pitkälle kehitettyä teologiaa; mutta juuri siksi monet uskovat pitävätkin sitä tärkeimpänä ja ensisijaisena evankeliumina! 

Lootussutran kommentaareille tunnen tarvetta, ja eniten tällä hetkellä minua kiinnostaa Minerva T.Y. Leen Mindfulness of Buddhahood in Life; Revolutionary Insights of the Lotus Sutra: naispuolisen buddhalaisen maallikkoharjoittajan epäortodoksisia näkökulmia. Se kuulostaa mielenkiintoiselta. 

Minä kutsun itseäni buddhalaiseksi selvyyden vuoksi, mutta jos joku muu ei minua pidä "oikeana buddhalaisena", se on ihan OK. Jo kristittynä tulin siihen tulokseen, että jokainen joka pitää itseään kristittynä, on kristitty. Kukaan ei voi sitä kenenkään puolesta päättää. Ja silti monet yrittävät. Ja myös: On yhtä monta tapaa olla kristitty, kuin on kristittyjä. Sama pätee tietenkin buddhalaisuuteen, sillä olemme kaikki ennen kaikkea ihmisiä, ja nämäkin - kristitty tai buddhalainen - ovat vain valitsemiamme nimilappuja: omat mielipiteemme, mieltymyksemme, heikkoutemme - sanalla sanoen inhimillisyytemme - ovat aina vahvempia kuin jokin valittu vakaumus, josta poimimme sellaisia painotuksia kuin meille sopii, ja tunnemme vetoa suuntauksiin, joiden tulkinnat meitä miellyttävät. Onko siinä mitään pahaa? Uskontokin on loppujen lopuksi perin inhimillinen asia. Parhaimmillaan se kuitenkin voi auttaa meitä tulemaan paremmaksi ihmiseksi. (Ja huonoimmillaan se vain vahvistaa ihmisen huonoja puolia.) 

Edellä kahdessa kappaleessa on pari esimerkkiä miten aiempi kristinuskoni antaa lisää oivallusta myös buddhalaisuuteeni, mikä on mielenkiintoista huomata; luulin, että sillä ei olisi mitään vaikutusta - eikä varsinkaan positiivista. 

Kulttuuria

Japanilaisessa kulttuurissa minua toki kiinnostaa enemmän se traditionaalinen puoli, kuten teetaide, josta olen lukenut parikin kirjaa, mutta nyt olen myös alkanut lukea yhtä mangaa, josta olen ollut tietoinen melko kauan ja satuin sen löytämään kirjastosta, nimittäin Hikaru Nakamuran Saint Young Men, jossa Jeesus ja Buddha ottavat lomaa taivaista ja elävät kämppiksinä nykypäivän Tokiossa. Tästä on tehty myös anime, jonka pätkiä voi nähdä YouTubessa. 

Toinen sarjakuva (anteeksi: sarjakuvaromaani), jonka luin vuoden aikana ja joka vaikutti minuun hyvin syvästi, oli Mannie Murphyn I Never Promised You a Rose Garden. Murphy on genderqueer (hänet löytää Instagramista) ja tämä teos kertoo yhtäältä hänen kotikaupunkinsa Portlandin ja laajemmin Oregonin osavaltion synkästä valkoisen nationalismin historiasta, toisaalta hänen nuoruuden idolinsa, näyttelijä River Phoenixin tarinan tämän ennenaikaiseen kuolemaan asti. Tyyli ei ole mitään suurta taidetta vaan varsin kotikutoisen näköistä, mutta niinpä se inspiroi minua että minäkin voisin tehdä vastaavan projektin. Aiheen puolesta se kosketti minua syvästi, koska River Phoenix oli ja on minulle ikuisesti Idoli isolla i:llä - melkein elämää suurempi Pyhimys, riippumatta siitä miten hän kuoli (= huumeisiin). On outoa ajatella että nykynuoret eivät välttämättä tiedä hänestä, eivätkä ole nähneet hänen elokuviaan. Toisaalta, kyllä minäkin tiedän James Deanin ja olen nähnyt hänen elokuviaan (Nuori kapinallinen kuuluu jopa suosikkeihini - pidän tosin vielä enemmän Sal Mineon roolista siinä). Paremmin tänä päivänä tiedetään Joaquin Phoenix, Riverin nuorempi veli. River oli syntynyt samana vuonna kuin minä, joten jollain tapaa samaistuin häneen siitäkin syystä... Kirjassa viitataan erityisesti elokuvaan My Own Private Idaho, joka kuvattiin nimenomaan Portlandissa, ja on Stand by me'n ohella ehdottomasti suosikkielokuvani Riverin tuotannosta. 

Sivu Mannie Murphyn kirjasta

River Phoenix ja Keanu Reeves; My Own Private Idaho, nuotiokohtaus:

Michael Monroe

 Vuosi sitten kerroin nähneeni Michael Monroe dokumenttielokuvan, joka teki vaikutuksen (itsekin olin Hanoi Rocks-fani teininä), ja kuluneena vuonna sain korjattua tähän astisen puutteen ja kävimme puolisoni kanssa katsomassa hänen livekeikkansa Tampereen tavara-asemalla 18.4. Todella kova meno, mahtava energia! Nuoremmatkin kalpenevat hänen rinnallaan. Ihmettelen, miksi hän ei käytä langatonta mikkiä - nyt joku joutui vähän väliä kerimään johtoa esim. Michaelin intoutuessa nousemaan parvelle. Harkitsin osallistumista hänen keikalleen Tampereella myös joulukuussa, mutta juuri viikko ennen sitä Michael loukkasi itsensä Briteissä, ja loppuvuoden keikat siirrettiin maaliskuulle. 

21.9. meillä oli liput Tampereen Komediateatteriin, Pokka Pitää-näytelmään, joka siis perustuu samannimiseen brittiläiseen tv-sarjaan, ja sen on myös kirjoittanut sama henkilö, Roy Clarke. Pääosassa nähtiin Kumman Kaa-sarjasta (jonka jatkuviin uusintoihin emme ole vieläkään kyllästyneet: osaamme ulkoa repliikkejä) tuttu Minna Koskela, puolisoni sisaren tyttären täti (ehkä sen voisi lyhyemminkin ilmaista?).  

Mutta nyt seuraa erittäin epäreilu vertailu: heti seuraavana viikonloppuna kävimme katsomassa Teatteri Telakalla vierailevaa näyttelijä Anssi Niemen sooloesitystä, Straight Acting. Nämä kaksi esitystä painivat tietenkin ihan eri sarjassa, eikä niitä voi rinnastaa, mutta ajallisen yhteyden takia en voi sittenkään sitä täysin välttää: siinä missä edellinen esitys oli kevyt pikku hupailu, Anssi Niemen esitys toki oli myös paikoin hauska, puhumattakaan siitä että hän on mielestäni hyvännäköinen (olen pitänyt hänestä Sekasin-sarjasta saakka), ja näimme hänet perse paljaana ja pelkissä tangoissa... mutta ennen kaikkea esitys oli erittäin väkevä, intensiivinen, ja yhtä intiimi kuin itse teatteritilakin oli. Minä ja puolisoni istuimme eturivissä, ja Anssi otti kontaktia molempiin erikseen esityksen aikana. Se myös herätti vakaviakin ajatuksia, jopa siinä määrin, että se oli mielessä vielä koko loppupäivän ja välillä seuraavalla viikollakin. Se, jos mikä, on hyvän teatterin merkki! Mieleen jäi erityisesti viimeinen ajatus siitä, että kenties joskus hetero voi esittää homoroolin jopa vakuuttavammin, koska hänellä ei ole samaa rasitetta esim. sisäistetystä homofobiasta kuin homolla. 

3.10. Netflix julkaisi odotetun Heartstopper-sarjan kolmannen kauden. Ykköskausi pari vuotta sitten teki minuun valtavan vaikutuksen. Kakkoskausi vaikutti jo huomattavasti laimeammin, ja tällä kertaa se on yksi sarja muiden joukossa, tosin ehdottomasti suosikkini siitä huolimatta! Enempää minulla ei olekaan sanottavaa. Halusin vain mainita asiasta. Se oli alussa jotain aivan uutta, mutta nyt siitä on tullut jo normaalia. Se on hyvä. Alise Oseman työskentelee yhtäaikaa viimeisen Heartstopper-sarjakuvan ja neljännen kauden käsikirjoituksen parissa; Netflix ei vielä ole vahvistanut viimeistä kautta, ja minä ehkä tyytyisin tähänkin astiseen tarinaan jos sitä ei tulisi. 

Muita hyviä Netflix-sarjoja jos pitää mainita, ne ovat aika ilmeisiä: Stranger Things, Sandman... ja erityisesti saksalainen Dark piti otteessaan: koskaan ei aikamatkustuksesta ole luotu yhtä kiehtovaa juonivyyhtiä, jossa niin korostuu koko ajatuksen paradoksaalisuus ja mitä sotkua se saisi aikaan (!). Esimerkkinä toisentyyppisestä, hillityn tunnelmallisesta sarjasta, haluaisin mainita japanilaisen Midnight Diner: Tokyo Stories, jossa ruoka näyttelee keskeistä osaa. 

Myös elokuvissa olemme käyneet useamman kerran tänä vuonna. Beetlejuice Beetlejuice oli erittäin hyvä jatko-osa 1980-luvun klassikolle; oli ilahduttavaa nähdä alkuperäisiä näyttelijöitä mukana, ja toisaalta myös Netflixin Wednesday-sarjan Jenna Ortega sopi hyvin porukkaan. Tekee mieli nähdä uudelleen myös alkuperäinen elokuva. 

Mikko Mäkelän elokuva Sebastian oli ehdottomasti näkemisen arvoinen! Siinä missä Mäkelän edellinen elokuva, A Moment in the Reeds (nähtävissä ainakin kirjastojen elokuvapalvelussa tätä kirjoittaessa), vaikutti vielä vähän keskeneräiseltä harjoitustyöltä, vaikka hyvä olikin, Sebastian lunastaa kaikki lupaukset ja on aivan kansainvälistä tasoa! Ruaridh Mollica pääosassa oli erinomainen, ja komea: paljasta pintaa ja seksikohtauksia on riittävästi (totta kai se on oleellista!). Yle on ollut mukana tuotannossa, joten elokuva nähtäneen vielä joku päivä televisiossa. 

Olen aina pitänyt suuresti Pedro Almodovarin elokuvista, ja kolmantena olikin vuorossa hänen ensimmäinen kokopitkä englanninkielinen filminsä, The Room Next Door, jota olen nähnyt paljon kehuttavan, myös sellaisten tuntemieni henkilöiden taholta, joiden en olisi osannut odottaa Almodovarista pitävän, ja joiden sana sen tähden painaa sitäkin enemmän! Se on vähäeleinen, paljon puhetta - mutta myös asiaa. Tavattoman kaunis. Kyllä tästä Oscar tai toinenkin pitäisi saada, sanokaa minun sanoneen. Jos haluaa toisenlaista, räväkämpää Almodovaria nähdä, kannattaa katsoa esim. Huono kasvatus (ainakin kirjastojen elokuvapalvelussa). Sanoinkin puolisolleni että minun täytyy näyttää se hänelle, koska hän ei kuulemma niin välitä "tällaisista melankolisista elokuvista". 

7.12. meillä oli liput Anitta Ahosen Stand up-esitykseen Tampereen työväenteatterissa. Siellä sai todella nauraa! Minuun uppoaa hyvin vähän härski ja hävytön huumori. 

Syksyllä kävimme myös museokeskus Vapriikin näyttelyssä Songlines, Australian seitsemän sisarta, Australian alkuperäiskansojen unimaailman tarinoista, josta kuvat: 

Kuolleiden puolesta

Olen muistanut tähän mennessä viime vuosina kolmea edesmennyttä sukulaistani päivittäisessä gongyossani buddhalaisen suruajan, 49 vuorokautta. Vuonna 2024 ensimmäistä kertaa tein niin myös kahden julkisuuden henkilön kohdalla, joiden kuolema erityisesti kosketti minua. 

Aleksei Navalnyi 4.6.1976 - 16.2.2024

Tampereen Hämeensillalla 

Janne Puhakka 24.2.1995 - 13.10.2024

Molemmat olivat omilla aloillaan aktivisteja hyvällä asialla, paremman maailman puolesta. 

Magiaa ja meditointia

Kesäisessä postauksessani mainitsen taas kerran myös kaverini ja hankalaksi kokemani suhteemme, johon olin jo itsekin kertakaikkisen kyllästynyt. Viittaan menestyksekkääseen "maagiseen prosessiin", jonka avulla irrottauduin negatiivisista tunteistani edesmennyttä puolisoani kohtaan, ja totean että minun pitää kokeilla samaa myös kaverini kanssa. Niin tapahtuikin syksyllä. Kirjoitin englanninkieliseen blogiini postauksen, jossa osittain käyn läpi samoja asioita magiasta kuin edellä linkitetyssä suomenkielisessä kirjoituksessa, mutta myös uusia oivalluksia, ja kerron nyt suorittamastani rituaalista. Ei ehkä ole tarpeen kerrata sitä tässä suomeksi (pidän siitä miten tiiviisti ilmaisen itseäni englanniksi), muuta kuin sen verran että jo 2021 olen viitannut siihen että mielessäni oli jo silloin vuosia ollut kuva-aihe, jonka halusin maalata meidän tilanteestamme, ja nyt viimein sain sen toteutettua tämän maagisen rituaalin sinettinä, jonka lahjoitin kaverilleni seuraavan kerran tavatessamme. Ilmaisen luovuuttani kuvallisesti harvoin, mutta kun sen teen, tekniikan mahdollisista puutteista huolimatta se on korkean inspiraation hedelmä. 

Energiat on pistetty liikkeelle ja tunnen vaikutuksen itsessäni; sen huomasi siitä että pystyin tavatessamme sanomaan asioita hyvinkin suoraan. En voi vielä varmuudella sanoa mihin se johtaa; jätin tarkoituksella lopputuloksen avoimeksi. 

Yllä maalaukseni. Riippumatta siitä mitä he edustavat, siinä on vain kaksi ihmistä vailla sädekehiä, tavallisesti juomassa teetä yhdessä, ystävinä. Kysyin mieheltäni mitä hän näkee siinä; "olemmeko siinä me?" kysyi hän, ja "syövätkö he hedelmää?" Kaverini kyllä tajusi heti. Joten ilmeisesti jaettu konteksti on välttämätön ymmärtämiseen. 

Valkoinen ruusu, muinaisen henkisen ryhmämme tunnus, mutta myös valkoinen lootus, kuten Lootussutrassa: lännen ja idän henkisyyden symbolit. Lat. Vacate et Scire, "ole hiljaa ja tiedä". Mutta vacate voidaan kääntää myös "ole vapaa"; "tyhjennä itsesi"; "tee tilaa". Se syventää sanomaa entisestään, viitaten hiljaiseen meditaatioon, vain olemiseen sanojen tuolla puolen, niin kuin minä sen näen. Kaverini on usein kysynyt mistä minä haluaisin puhua, ja joskus myös haluaisinko pelata esim. sulkapalloa. Tämä vastaa kaikkeen. En halua puhua mistään, en tehdä mitään - en edes ajatella. Siten voi löytää todellisen yhteyden. Olen vatvonut liian kauan, tajusin kuunnellessani erästä podcastia jossa todettiin että ajattelemalla jatkuvasti jotain ongelmaa, sitä vain vahvistaa. 

Tavatessamme ensimmäistä kertaa rituaalin jälkeen pystyinkin ehdottamaan mitä olen ajatellut vuosia, että seuraavalla kerralla meditoisimme yhdessä, ja sovimme jo päivänkin. Myös hän on yrittänyt harjoittaa meditaatiota itsekseen ja on kysellyt käyttämästäni metodista, "vain istumisesta", jonka opin Zen-kurssilla. 

Pitkästä aikaa menin hänen luokseen kylään, jotta paikka olisi rauhaisa. Olemme pitkään tavanneet vain kaupungilla, neutraalilla maaperällä ja puolimatkassa molempien kotoa; ajattelin, että kun nyt taas sanelen mitä teemme, ainakin tulen samalla hänen mukavuusalueelleen. Jonkinlainen kompromissi siis. 

Hän oli pistänyt piirrokseni seinälle, eli ilmeisesti piti siitä. Joimme teetä, juttelimme, ja lopuksi meditoimme 15 minuuttia näin aluksi; tarkoitus on tavata uudelleen samoissa merkeissä ja pikku hiljaa pidentää aikaa - nytkin se meni niin nopeasti että vielä olisi voinut jatkaa. Siitä on hyötyä ettet tee sitä yksin; seura kannustaa antamaan parhaansa. Tai, kuten edellä Johanna Blomqvistin kirjassa kerrottiin, "Näyttäisi olevan niin, että kun joukko ihmisiä kohdistaa huomionsa samaan, vaikutus moninkertaistuu. Vaikuttaisi siltä, että tiedostamattamme vahvistamme toistemme intentiota ja tuemme toisiamme." Toisin sanoen: "Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään." (Matt.18:20) Tätä ei tarvitse ottaa kirjaimellisesti Jeesuksen persoonaan viittaavana, vaan symbolisesti ylipäänsä henkiseen ihanteeseen ja yhteyteen liittyvänä. 

Eräs kirja jonka luin vuoden aikana, oli Karla Löfgrenin Usko, toivo, rakkaus, meditaatio - utopia rauhasta uskotojen välillä (Basam Books 2021), jossa käsitellään uskontopluralistisesta näkökulmasta meditaation psykologisesti vaikuttavia ja terapeuttisia elementtejä. Minusta kaikista menetelmistä juurikin "vain istuminen", jossa ei ole minkäänlaista uskonnolliseksi tulkittavaa sisältöä - tai sisältöä ensinkään - on tästä syystä ehdottomasti paras yhteinen metodi käytettäväksi eri uskontoja tunnustavien ihmisten kesken. 

Näen tämän tavallaan henkisen ryhmämme uudelleen elvyttämisenä, mutta samalla sen uutena inkarnaationa: siinä on tiettyä jatkuvuutta, mutta myös kehitystä. Ekumeniasta universaalisuuteen, kuten asian ilmaisin silloin kun lopetimme säännölliset julkiset kokoontumisemme, ja oli puhe että ryhmä voisi muuttua suljetuksi, ja  kokoontumiset voisivat olla jonkun kotona, sopimuksen mukaan, mutta se jäi vain puheeksi tuolloin alkuvuonna 2013. Tämän ainoana tarkoituksena näen nyt meidän suhteemme syventämisen, sen kummempaa missiota minulla ei enää ole: eli pyrkimykseni palvelee realistisesti minun psykologisia tarpeitani, ei mitään suurempaa altruistista ihannetta. Uskoakseni kaverini saa siitä myös jotain - ainakin sitä kautta jos se auttaa minua itseäni suhtautumaan häneen toisin.  

Se, mitä kerroin kvanttifysiikkaa koskevasta sananvaihdostamme, joka tuotti minulle jonkinasteisen pettymyksen, tapahtui kuukausi tämän jälkeen kun tapasimme joulukuussa ja tarjosin hänelle perinteisesti teen kahvilassa samalla kun vaihdoimme lahjoja, joten se vain vahvisti että tämä lupaavalta tuntunut kokeilu on nyt uusi suunta johon kannattaa keskittyä. Hiljaisuus parantaa ja kuroo umpeen sanojen repimät haavat ja toimii yhdistävänä siltana yli erillisyyden kokemuksen. 

Usko ja etiikka

Marraskuussa julkaisin tässä blogissa jatkoa sarjaani Ecce Ego, suoraan 1990-luvun päiväkirjoistani. Vaikka minulla on tapana sanoa että "hurahdin", se vähättelee kokemustani ja saa sen kuulostamaan kevyeltä, melkein hauskalta. 

 Kirjoitin, että pystyin täysin neutraalissa mielentilassa tekemään tuon postauksen, mutta jälkeenpäin koin kyllä ahdistusta parina päivänä, ja sen johdosta irrationaalista pelkoa että ahdistus olisi merkki siitä että pelkästään näiden asioiden lukeminen vielä 30 vuoden jälkeen saattaisi saada minut "hurahtamaan" uudelleen, vaikka en sitä halua. Ehkä ahdistus tulikin siitä, etten ikinä ole todella käsitellyt tuota aikaa - minä vain halusin tukahduttaa kaikki tunteeni siitä, syrjäytin sen vähitellen sitoutumalla aktiivisesti uuteen kirkkoon, ja järjelläkin pystyin vasta yli kymmenen vuoden kuluttua hyväksymään että kuuluin lahkoon (sana ei välttämättä täysin sovellu, mutta ei myöskään "kultti"; molemmat käsitteet ovat ongelmallisia. Ks. Wikipedia). 

Minullahan taitaa olla taipumusta voimakkaisiin tunneperäisiin reaktioihin: esim. edellä mainittu Heartstopper-sarjan eka kausi pari vuotta sitten hullaannutti minut suorastaan uskonnolliseen hurmokseen, joka piti minua vallassaan kuukausia, ja kyseessä on sentään fiktiivinen tv-sarja! 

Myönnän, että joskus vuosien varrella ajatellessani Lectorium Rosicrucianumia, on saattanut käydä mielessä, että "entä jos se kaikki onkin totta?" Mikä kertoo siitä miten syvästi haitallisia tällaiset opit ovat. Siitä huolimatta, että lukemattomat pienet yksityiskohdat tuntuvat nyt täysin järjettömiltä - ylipäänsä mitä yksityiskohtaisempi oppirakennelma, sitä epäilyttävämpää: "meillä on selitys kaikkeen."

Koska olen yleisesti kiinnostunut uskonnoista ja henkisistä liikkeistä, olen esim. hyvin perehtynyt mormonien oppeihin, vaikka en usko sanaakaan niistä, ja muistan kun eräässä ryhmässä kauan sitten kerroin joitain asioita heidän opeistaan ja nauroimme niille. Jälkeenpäin tunsin häpeää. Helppohan se on ulkopuolella naureskella. Niin kuin en paremmin tietäisi. 

Saattaisi olla hyödyllistä hakea vertaistukea, esim. Uskontojen uhrien tuki UUT ry:ltä; silloin ainakin saisi perspektiiviä omiin kokemuksiinsa muilta. Hyvin myöhään vasta oivalsin senkin, että tuskin minun kokemukseni poikkesi kenenkään kokemuksesta, joka on "tullut uskoon", tai mitä tahansa muuta ilmaisua sitten "hurahtamisesta" käytetäänkin. 

En edes eronnut kyseisestä liikkeestä siksi että lakkasin uskomasta -  en vielä pitkään aikaan - vaan siihen oli syynä edesmennyt puolisoni jonka tapasin... eikä suinkaan siksi että olisin rakastunut häneen, kuten saattaisi ajatella; olen usein viitannut asiaan, ja joutunut käsittelemään suhdettamme uudessa valossa, mutta vielä on jäljellä yksi jakso ennen kuin tullaan vuoteen 1997 jolloin tapasimme. Luulen, että tulen esiintymään niin epäedullisessa valossa omissa muistiinpanoissani, että minut on helppo tuomita sen perusteella... Tietysti voi sanoa että eihän minun tarvitse kertoa mitään mitä en halua, mutta minähän haluan olla armottoman rehellinen, itseäni säästämättä, ja viedä sarjan loppuun, vuodenvaihteeseen 2000-2001, johon päiväkirjani päättyvät, ja mikä olisikaan sille sopivampi loppu kuin uuden vuosituhannen alku. 

Olin ikään kuin vain olosuhteiden vietävissä, vailla omaa tahtoa, ja alistuin siihen kohtalonani. On kuitenkin syytä erottaa toisistaan kuuluminen liikkeeseen, joka oli hyvin kontrolloiva ja ehdoton, ja parisuhde, joka ei ehkä alkanut täysin puhtain ja parhain motiivein minun osaltani; se että pääsin eroon edellisestä johtuen jälkimmäisestä, oli vain hyvä asia, vaikka kesti kauan ymmärtää ja sisäistää se. 

Kyllähän ihminen saa tehdä elämällään mitä haluaa, kunhan ei rikollisille teille lankea, eikä se varmasti kenenkään elämästä vie pois mitään oleellista jos ei katso televisiota (mitenköhän LR suhtautuu tänä päivänä internettiin ja älypuhelimiin? Niitä on vaikea kokonaan välttää... ja heillä on toki nettisivut), ei syö lihaa, ei juo alkoholia... ainoastaan sen voi kyseenalaistaa  että sitä edellytetään sinulta; eri asia, jos se on alunperinkin oma valintasi. Ja se, että osaa noudattaa sääntöjä joita on valinnut noudattaa, ei tee kenestäkään parempaa ihmistä. 

Mutta se on kokonaan toinen juttu kun astutaan erittäin henkilökohtaiselle ja intiimille seksuaalisuuden alueelle ja kerrotaan, että olet vääränlainen ihminen etkä siksi saa rakastaa. Ja kun ihminen vielä uskoo sen ja alkaa rajoittaa itseään ja elämäänsä - elämänvoimaansa... Silloin ylitetään niin merkittävä inhimillinen raja, että se on pakko tuomita ankarasti! 

 

"Älä ole mulkku": tässä on tiivistettynä minun etiikkani, jota vain korostaa se, että alunperin näin tällaisen julisteen gay-pornofilmissä. Siitä tulee mieleen usein siteeraamani John Shoren sanat: "Kristityt, aina kun sanotte, 'minä puhun vain totuuden rakkaudessa', mitä muut kuulevat on: 'Minä olen mulkku'; joten lakatkaa sanomasta niin... paitsi jos olette. Siinä tapauksessa jatkakaa, kai." 

Kirjoitin tuon päiväkirjajulkaisuni esipuheessa Buddhan viidestä ohjeesta. Minulle on helpompi hyväksyä Reikin eettiset periaatteet, koska ne eivät mene liiaksi ulkonaisen elämän yksityiskohtiin; olen pitkään muistuttanut niistä itseäni joka aamu. Niistä on hiukan eri versioita, mutta nyt itse asiassa löysin sellaisen joka vetoaa minuun erityisesti. Se on Frans Stienen kirjasta Reikin ydin (Basam Books 2024), jossa kerrotaan että Mikao Usui on saattanut antaa eri oppilaille hiukan eri versioita periaatteista tukeakseen heidän henkistä edistymistään ja ymmärrystään, ja tätä muotoa hänen, joka oli itse buddhalainen, sanotaan opettaneen buddhalaisille oppilailleen: 

Älä kanna vihaa, koska viha on harhakuva.

Älä ole huolissasi, koska pelko on häiriötekijä. 

Ole uskollinen omalle tiellesi ja olemuksellesi / Todelliselle Minuudellesi.

Osoita myötätuntoa itsellesi ja toisille,

koska tämä on buddhaluonnon perusta.

Juuri vihastuminen ja huolehtiminen ovat kaksi piirrettä jotka eniten häiritsevät minua itsessäni: annan muiden vaikuttaa minuun niin että vihastun, tai huolehdin asioista joita ei ole tapahtunut ja joita vain kuvittelen. Kumpikin horjuttaa tasapainoani: en pysy tyynenä itsessäni, tai läsnä tässä hetkessä. Ja tietenkin myötätunto on haaste, jonka kanssa olen kamppaillut - viime kesän kirjoitukseni käsitteli myös sitä. Saattaa olla, etten todellisuudessa rakasta edes itseäni - tai tunne itse-myötätuntoa - niin paljon kuin joskus kuvittelin; projisoin vain usein negatiiviset tuntemukseni muihin, joten se ei ole aina niin selvää mistä ne todella kumpuavat.  

Reiki

Ensin Johanna Blomqvist ja sitten tämä Frans Stienen kirja ovat sytyttäneet minussa uudenlaisen palon reikiä kohtaan, jota toki olen harjoittanut 1990-luvulta asti: silloin olin hyvin herkkä aistimaan energioita, kuten voi lukea mainitusta sarjastani Ecce Ego, ja löysin itsestäni kyvyn energiahoitamiseen jo ennen reikikursseja, joista minulla sittemmin oli voimakkaita kokemuksia. On vain hyvä että en enää aisti energioita niin vahvasti, koska asian kääntöpuolena aistin myös toisten ihmisten energiat, ja pelkästään vieraiden ihmisten kohtaaminen vaikka vain kadulla kävellessä saattoi olla erittäin tukalaa! Esim. itsehoidon koen lähinnä rentoutumisena ja käsien lämpönä tänä päivänä. 

Nyt kun minulle vasta selvisi että III taso on nykyään jaettu kahteen osaan (ainakin joillain opettajilla) niin ettei välttämättä tarvitse tulla opettajaksi - mikä ei kiinnosta minua yhtään - vaan 3A on enempi itsensä kehittämistä varten, syntyi ajatus että minäkin voisin sen käydä ja saada viimeisen vihkimyksen ja sen myötä käyttööni neljännen symbolin, Dai Ko Myon ("Suuri Kirkas Valo"), jonka osaan kyllä jo piirtää, mutta se ei hyödytä ilman asianmukaista vihkimystä/viritystä/reijua. Kurssi, jonka voi suorittaa verkossa, on jopa verrattain edullinen mielestäni, ja vihkimys voidaan antaa myös esim. Teamsin livestriimissä etänä. Jotkut saattavat kokea tämän ongelmallisena, mutta reikin luonteen huomioiden se on minusta täysin järkeenkäypää: miten se eroaisi etähoidosta? Energia on kaikkialla, kaikki on energiaa. Teknologia avaa uusia mahdollisuuksia joita ennen ei ollut, joten miksi sitä ei hyödynnettäisi vaan itsepintaisesti takerruttaisiin ajatukseen, "näin on aina tehty". 

Frans Stienen mukaan kun Mikao Usui aluksi tarjosi reijua oppilailleen, siinä ei ollut fyysistä rituaalia; hän "vain istui" oppilastaan vastapäätä. Stiene kertoo miten reijua alettiin nimittää "viritykseksi" Hawayo Takatan kuoleman jälkeen; hän vaikutti reikin leviämiseen länsimaihin. Mutta Mikao Usui... "opetti reikin olevan oma Todellinen Minuutemme, joka on meissä kätkettynä, odottamassa että muistamme sen. Sitä ei tarvitse 'kanavoida' - minkä Merriam-Webster-sanakirja määrittelee pikakuljettamiseksi, siirtämiseksi tai viemiseksi - koska se kanavoituu jo sisällämme, lävitsemme ja ympärillämme. Samasta syystä sitä ei tarvitse myöskään siirtää opettajalta oppilaalle." 

Hän jatkaa: "Käytän reijusta vaihtoehtoisesti virityksen sijaan mieluummin initiaatio-sanaa, koska se viittaa 'ensimmäiseen/alustavaan' kokemukseen. Reijun aikana opiskelija tulee saamaan alustavan kokemuksen Todellisesta Minuudesta. Ei ole merkitystä, kuinka lyhyt tai syvä tämä kokemus on. Alustava kokemus on kuin siemen, joka ei ole opettajan istuttama, vaan opiskelijan syvältä itsestään muistama." 

Ja: "Järvi on eräs reijun metafora. Tyyni järvi on kuin peili, ja peili voi heijastaa kaikkea. Peili ei kuitenkaan arvioi eikä luokittele. Se vain heijastaa. Siksi voimme ymmärtää reijun myös opettajaksi, joka pitelee täydellisen kirkasta peiliä, jotta opiskelija voi nähdä Todellisen Minuutensa." 

"Rein perusmerkitys on henkinen, mutta syvempi merkitys on 'shamaani rukoilee sadetta, ja sade lankeaa maahan.'" [...] "Ju tarkoittaa: ottaa vastaan, käsi alas, antaa, välittää, neuvoa, suoda, tarjota, valtuuttaa, siunata." [...] "Silloin kun meillä on suora kokemus rei'stä ja ju'sta, voimme opettajina vain antaa sataa, ja vastaanottajina voimme olla täysin tyhjiä ja avoimia. Nyt meillä on todellinen henkinen siunaus: reiju. Konsepti on tietysti täsmälleen sama käsillä hoitamisen aikana. Jos olemme täynnä ennalta muodostettuja ideoita, 'minä' on tiellä, joten emme pysty vastaanottamaan. Samoin, jos hoidamme käsillä toisia ja samalla arvioimme ja luokittelemme asioita, silloin emme vain anna sataa."

Stiene kirjoittaa että "Todellisen Minuutemme ominaisuus on tyhjyys (jap. ku) ja ei-dualistisuus; emme voi erottaa niitä toisistaan, kuten emme voi erottaa myöskään märkyyttä vedestä." [Tyhjyydestä, ks. myös sivu  Opillisia peruskäsitteitä: Sunyata] Ja: "...ki on on reikissä sama kuin ku - tyhjyys, mikä on sama kuin Dai Komyon ilmentäminen. Jälleen voimme nähdä, kuinka Mikao Usuin opetusten sisäinen sydän osoittaa aina kohti samaa paikkaa: Todellisen Minuutemme muistamista. Tämä vitaalivoima on buddhalaisuudessa nimeltään ki: se on koko kosmoksen olennainen ainesosa, ja siten se on ku'n vastine. (Taisen Deshimaru, Mushotoku Mind: The Heart of the Heart Sutra.)"

Frans Stiene pohtii nettisivullaan että Mikao Usui on ilmeisesti ottanut vaikutteita reiki-systeemiinsä mm. japanilaisesta Tendai-buddhalaisuudesta, ja Nichiren oli myös alkujaan Tendai-munkki. [Ks. myös: Kari Paulus, Tendai ja Shingon.] Itse en koekaan ristiriitaa. Myös Nichiren-buddhalaisuudessa on symbolinsa, kanji-merkein piirretty kalligrafinen mandala; oma japaninkielinen mantransa, ja sama käsien gassho-ele. 🙏Paitsi että toisin kuin yleensä on opetettu reikimantroja käyttämään, Stiene kehottaa laulamaan niitä jopa 20 minuuttia kerrallaan, ja minulla on jo mantra jota laulan kahdesti päivässä, joten sitä en korvaa millään muulla. En usko että on tarpeen hylätä vuosikymmenten takaista opetusta reiki-symbolien ja mantrojen käytöstä, joka on toiminut tähänkin asti, siksi että joku tulkitsee uusiksi Mikao Usuin alkuperäistä tarkoitusta muiden japanilaisten perinteiden valossa. 

Hän kirjoittaa kyllä myös, että on monia erilaisia oppimistapoja, jotka saavat aikaan saman asian: voimme astua energian täyttämään huoneeseen visuaalisesta ovesta, auditiivisesta ovesta, älyllisestä ovesta tai kinesteettisestä ovesta. Mikao Usuin älyllinen opetustyöväline ovat periaatteet; visuaalinen aspekti ovat reikisymbolit; opetusten auditiivinen elementti ovat mantrat; kinesteettinen elementti on käsien laittaminen fyysisesti keholle. Jotkut tarvitsevat kaikkien oppimistapojen yhdistelmän, toiset ovat tyytyväisiä yhteen tiettyyn tapaan. Esim. symbolia voi meditaatiossa piirtää mielessään yhä uudelleen. Stiene kuvaa myöskin Mikao Usuin antamia varsinaisia meditaatiotekniikoita, joita ei vielä 1990-luvulla opetettu reikikursseilla lännessä. 

Vuodenvaihde

Tämä vuodenvaihde toi mukanaan "yllätyksen" - no ei aivan, koska tajusin sen kolme viikkoa aikaisemmin: pariin vuoteen uuden vuoden aatto ei ole osunut arkipäivään - se on niitä päiviä jotka aina pitää tarkistaa, mutta se on normaali työpäivä - joten en ole koskaan aikaisemmin tehnyt silloin iltavuoroa, jota nykyään pelkästään teen. En ole tullut aikaisemmin edes ajatelleeksi koko asiaa. Normaalisti olen kotona aikaisintaan 22.30. Onneksi saatoin olla melko varma että työkohteessani monet ihmiset, asiakkaat, pitävät vapaata joka tapauksessa, joten sovin pomoni kanssa että jos saan työni tehtyä aikaisemmin, voin lähteä heti kotiin: tässä tapauksessa aika ei ole rahaa, vaan tärkeämpi kuin raha. 

Tässä vuodenvaihteessa sisällytin tavanomaisiin rituaaleihini myös hiukan kynttilämagiaa: kaksi loitsua, jotka poikkeuksellisesti poimin suoraan internetistä, enkä tyypilliseen tapaani muotoillut niitä itse. En ainakaan tässä vaiheessa sano niistä sen enempää. 

Vuosia olen tehnyt uutena vuotena Tarotlukemuksen netissä (käyttäen tätä ilmaista sivua: Facade). 1990-luvullahan minulla oli fyysiset kortit, joita ahkerasti käytin aikani, ja lahjoitin pois. Viime kesänä itse asiassa puolisoni halusi ostaa sellaiset (Rider-Waite). Joten tällä kertaa ja tästä lähtien käytän sitten niitä. En halua tehdä kovin laajaa pöytää, toisin kuin nettitulkinnoissa: mitä enemmän osatekijöitä, sitä vaikeammaksi on osoittautunut nähdä kokonaiskuvaa. Nostan siis vain kolme korttia: kulunut vuosi, tämä hetki, alkava vuosi. Intuitiivisesti tulkittuna vaikuttaa hyvältä - ja opaskirjanen vahvisti asian: kaikki mahdollisuudet ovat avoinna. Perus uusi vuosi siis. Enemmän minua hämmensi Lanttien 5: oliko vuosi 2024 muka niin surkea? Luettuani enemmän kortin selityksiä, ymmärsin kyllä että se kuvastaa ehkä pikemminkin tuntemuksiani ja mietteitäni kuin mitään konkreettista, ja niitä mietteitähän olen kuvannut viime kesän postauksessa oikein hyvin. 

VUOSIKATSAUS 2023

 Jälleen vuoden vaihtuessa luon katsauksen kuluneeseen vuoteen. Sattumalta tästä tuli melko musiikkipitoinen (osin kerraten asioita, joista olen kirjoittanut englanninkielisessä blogissani, otsikolla "Thank you for the music")...

Hatari

Vuoden alussa tuli uutinen että Hatarin "huutaja", Matthias, jättää bändin. Se oli pienoinen...järkytys? (En nyt halua liioitella.) Oli vaikea kuvitella heidän jatkavan ilman häntä, mutta niin ilmeisesti kuitenkin tapahtuu - ensimmäinen keikka uuden jäsenen kanssa on jo tehty. Olen nähnyt ja kuullut vain pätkän, joten en ole vielä kovin vakuuttunut; odotan ja katson. Uutisen kuultuani teetin välittömästi julisteen kuvasta, jonka puolisoni otti vuoden 2022 Helsingin keikalta, nk. "limsa-rituaalista", joka hauskalla tavalla korostaa miten lähellä uskontoa fanittaminen todella on; joillekin ihmisille se varmasti antaa tarpeeksi merkitystä elämään. Niinpä en myöskään voi ottaa uskontoa enää liian vakavasti. Sama psykologinen ilmiö vain vähän eri asussa. 

Hatari Helsingissä 2022: Klemens, Matthias,
ja Einar takana rummuissa: "limsa-rituaali."

Lord of the Lost

LOTL keikan jälkeen Tampereella 15.12.23

Ei se mitään, sillä jälleen Euroviisujen myötä sain joka tapauksessa uuden fanituksen kohteen - Saksan Lord of the Lost. Bändi on ollut kasassa eri kokoonpanoissa kauan - nyt alkavana vuonna on jo 15-vuotisjuhlakiertue - ja olen ollut hämärästi tietoinen heistä, mutta en aiemmin ole perehtynyt heidän tuotantoonsa sen kummemmin. Nyt olen toki kuunnellut kaiken ja pidän tavattomasti! He ovat hyvin monipuolinen bändi, on rankempaa ja on melodisempaa, enemmän kitaraa ja enemmän koskettimia. Vuosi huipentuikin 15.12.2023 Lord of the Lostin loppuunmyytyyn keikkaan Tampereella: aivan mahtava ilta, valtava energialataus! Oli ilo kuulla että myös puolisoni, jonka tietysti raahasin mukaan, kerrankin tykkäsi tällaisesta musiikista! Siinä missä Hatari on pysynyt mystisenä ja etäisenä, ja julkaissut hyvin harvoin uutta materiaalia, LOTL on aivan toista maata. Kumpikin edustaa aivan erilaista musiikkigenreä - osoitus makuni monipuolisuudesta - mutta heitä yhdistää termi "industrial", joten kaiketi minulla on jonkinlainen suosikkimusiikkityyli? Blood & Glitter voisi hyvin olla minun elämäni biisi; kaikessa yksinkertaisuudessaan se kuvaa minusta hyvin ihmisen osaa, ollen kuitenkin positiivinen ja voimaannuttava: putoamme ennen kuin nousemme... rikkinäisin siivin opimme lentämään. One Last Song taas on toiveeni soitettavaksi muistotilaisuudessani. 

Itse kuvaamani video keikan viimeisestä kappaleesta, joka oli tietenkin cover versio Käärijän Cha Cha Cha'sta! LOTL:n versiosta pidän enemmän. 

Heartstopper

Musiikin ohella fanitan niin ikään Heartstopperia, josta olen kirjoittanut paljon, ja vuonna 2023 Netflix julkaisi toisen kauden, josta kirjoitan täällä. Juuri joulun alla ilmestyi viides sarjakuva-albumi, jonka tuoreeltaan tilasin - neljäs ilmestyi suomeksi; minulla on molemmat versiot. Enää yksi on tekeillä ja Nickin ja Charlien tarina päättyy siihen. Kotimme "Heartstopper-alttarille" tilasin Nick & Charlie figuurit. >>>

Olavi Uusivirta

Palatakseni musiikkiin, näimme viimein suomenkielisen suosikkimuusikkoni, Olavi Uusivirran, 40 v. juhlakeikalla Tampere-talossa. Se on pitkään ollut puute, jonka nyt sain korjattua. 

Michael Monroe

Kävimme katsomassa myös Michael Monroe dokumenttielokuvan: tiesin toki kaikki faktat entuudestaan, mutta nähtynä yhtenäisenä tarinana se teki silti suuren vaikutuksen, jota mietin vielä monta päivää jälkeenpäin. Kuuntelin töissäkin yksin illalla hänen tuotantoaan. Tavallaan kai löysin uudelleen nuoruuteni idolin. Millainen elämä! Harva voi sanoa kokeneensa sellaista, vielä harvempi suomalainen. Hän on elävä legenda ja kansallisaarre! Seuraava puute korjattavaksi onkin kai Michael Monroen livekeikka. 

Tina Turner

Vuosi toi myös uutisen Tina Turnerin poismenosta, josta julkaisin omankin kirjoituksen. Minä luen hänet kuuluvaksi enempi innoittajiini buddhalaisuuden harjoituksessa, kuin musiikissa. Hänen kirjansa, jonka luin vain vähän ennen hänen kuolemaansa ja josta myös kirjoitin täällä, olikin minulle epäilemättä vuoden tärkein lukukokemus. 

Mutta musiikista ja buddhalaisuudesta puheen ollen, Tina Turner on sanonut:

Nam-myoho-renge-kyo on laulu. Soka Gakkai-traditiossa meille opetetaan kuinka laulaa sitä. Se on ääni ja rytmi joka koskettaa paikkaa sisälläsi. Tuo paikka, jonka yritämme tavoittaa, on alitajuinen mieli. Uskon, että se on korkein paikka, ja jos kommunikoit sen kanssa, silloin saat tietoa siitä mitä tehdä. Laulun laulaminen voi saada sinut itkemään. Laulun laulaminen voi tehdä sinut onnelliseksi. Se on henki - henki sisälläsi.

Näin kaksi asiaa kietoutuvat yhteen. Joskus kuunneltuani juuri mielimusiikkiani ennen kuin alan toistaa mantraa - eli laulaa mantraa, kuten Tina Turner kirjassaan sitä kutsuu - tuntuu kuin sama energia jota musiikki antoi, jatkuisi yhä, ja tällä kertaa minä itse olen sen lähde! 

Ja viitaten vielä Euroviisuihin, koronavuonna 2020 jolloin kisat peruttiin, Azerbaijania edusti Efendi kappaleellaan Cleopatra, johon sisältyy Daimoku (Nam-myoho-renge-kyo). Vaikka se minusta tuntuu hiukan irralliselta lisäykseltä, jolla on haluttu tuoda jotain mystistä kappaleeseen, aviomieheni oli siitä erityisen innoissaan; tavallaan se kai viimeistään validoi harjoitukseni hänelle, joten voin olla vain kiitollinen siitä. 

Edesmennyt puoliso

Loppuvuodesta tuli ajankohtaiseksi työstää suhdettani edesmenneeseen puolisooni, ja aloitin "maagisen prosessin", josta olen kertonut, ja joka on nyt tullut loppuun; teemana oli vähittäinen hiipuminen, väheneminen, jonka psykologinen tarkoitus oli että asia on loppuunkäsitelty eikä siihen enää palata. Negatiiviset tunteeni alkoivat syödä merkityksellisyyttä, jonka hänen kuolemansa toi elämääni. Menneisyyden sörkkimisessä ylipäänsä on mieltä ainoastaan niin kauan kuin saat siihen uutta oivallusta ja pystyt työstämään asioita eteenpäin; muussa tapauksessa olet vain jämähtänyt märehtimään vanhoja asioita. 

Kaverini

Kaverini, josta olen paljon kirjoittanut (esim. täällä) on juuri sellainen: samat iankaikkisen vanhat asiat vuodesta toiseen, jo parikymmentä vuotta. Jos olen sympatiaa joskus tuntenut, se on kulutettu loppuun aikaa sitten, koska... a) Olen kuullut hänen traumoistaan ja vaikeuksistaan kyllästymiseen asti. b) Mikään ei koskaan muutu. c) En voi edes sanoa mitään, koska sitä ei otettaisi vastaan (yritin joskus). 

Vuoden 2023 aikana aloimme kuitenkin tavata taas säännöllisesti kuukausittain; olimme pitkään nähneet erittäin harvoin, muutaman kerran vuodessa. Vain aika näyttää mitä tästä tulee. Ehkä minun pitäisi ottaa hänet seuraavan maagisen operaation aiheeksi? Kohde olen toki minä itse, koska kysymys on aina minun ajatuksistani, minun tunteistani: ts. minulla on ongelma - hän ei ole ongelma. Kieli poskessa voisin kuvata suhdettani häneen niin että hän on rakkain vihamieheni, rakastan vihata häntä. 

Työ

Työssäni tuli syksyllä muutoksia hiukan yllättävälläkin tavalla: kun palasin kesälomalta, töissä oli vieras irakilainen kaveri, joka alussa vaikutti tosi ystävälliseltä - antoi jopa kyydin kotiin sateella - mutta kolmantena päivänä hän yhtäkkiä lakkasi tyystin tervehtimästä ja puhumasta minulle. Koin sen silloin hyvin ahdistavaksi ja lopulta soitin pomolleni ja pyysin siirtoa! No, tilanne kyllä sen jälkeen korjaantui - ilmeisesti hän sai hiukan noottia - ja jo seuraavalla viikolla tunsin itse suurta voimaantumista enkä enää välittänyt edes, mutta sain joka tapauksessa siirron, vieläpä hyvin äkillisesti: minulle soitettiin edellisenä päivänä koska työntekijä kyseisessä kohteessa oli jäänyt pois. Kohde on täysin vastaava mutta pienempi, ja minä olen ainut iltatyöntekijä: nautin rauhastani! Lisäksi sain kuulla että edellisen kohteen sopimus oli päättymässä tammikuussa 2024, joten tämä tuli oikeaan aikaan... työsuhteeni jatkuvuus on turvattu taas pariksi vuodeksi eteenpäin. Ja myös sikäli se tuli oikeaan aikaan, että aivan yllättäen pian siirtoni jälkeen pomoni ilmoitti lopettavansa firmassa. Eli jälleen kerran ensi alkuun negatiiviset asiat saivat aikaan positiivisia muutoksia elämässäni, kun itse olin aloitteellinen (tämä on tärkeä pointti)! 

Joskus saattaa tuntua että elämä on hyvin rutiinimaista - samat asiat joka päivä, joka viikko. Mutta eikö niin ole enemmän tai vähemmän kaikkien kohdalla? Kuinka monella tapaa päivittäisen elämänsä voisi elää; on syötävä, nukuttava, käytävä töissä, huolehdittava kunnostaan... Rutiinit antavat lujan ja varman perustan. Kaipaisinko työttömän "vapautta": aikaa oli aina yllin kyllin, mutta ei rahaa mihinkään. 

Terveys

Loppuvuodesta minulla oli sydänkontrolli kahden vuoden tauon jälkeen ja kaikki näytti todella hyvältä! (Sydänleikkauksestani vuonna 2019 kerron toisessa blogissani.) Seuraava kontrolli on vasta kolmen vuoden kuluttua, ja sitten ne lopetetaan. Yleensä niitä ei edes jatketa näin pitkään, mutta minulla alku oli niin raju. Kaiken varalta vuosia jatkettu päivittäinen betasalpaaja-lääkitys lopetettiin nyt, ja vointini on senkin ansiosta paljon parempi, sillä se hidasti sykettä, mistä saattoi aiheutua erinäisiä oireita. 

Gongyon uudistus

Joulukuussa uudistin monen vuoden jälkeen henkilökohtaista Gongyotani (selitetty tämän blogin sivulla Harjoitus, jossa myös uusi kaava). Tulostin sen itselleni muovikansiin, yhdessä suunnittelemani muistotilaisuuden tekstin kanssa (joka on julkaistu jo paljon aiemmin toisessa blogissani, mukaan lukien siihen olennaisena kuuluvat videot). Loppuun liitin lyhyen esittelyn Nichiren-buddhalaisuudesta, joka on koottu tästä blogista; toisin sanoen, se on suunniteltu myös muiden luettavaksi. 

Gongyoni on alun alkaenkin koottu netistä, itsenäisten harjoittajien antamien mallien pohjalta. Shindoku-tekstin (selitys löytyy sivulta Harjoitus) translitteraatio oli ennen SGI:n käytännön mukainen - kuten se on edelleen tässä blogissa sivulla Lootussutra käännös - mutta uuteen versiooni käytin Nichiren Shu:n tavutuskäytäntöä, jonka löysin täältä. Se myös eroaa parissa kohtaa parilla sanalla. Englannista kääntämäni sutrateksti on niin ikään SGI:n käyttämä versio, ymmärtääkseni, ja sen olen säilyttänyt. Joskin olen myös harkinnut sen tarkistamista vertailemalla olemassa olevia eri käännöksiä. 

"Hiljaisia rukouksia" (eli meditaatioita) uudistin myös yhdistelemällä niitä. Yhdessä käyttämässäni rukouksessa sanotaankin että "Minä rukoilen juuriakseni negatiivisen karman elämässäni... ja jatkuvasti puhdistaakseni ja syventääkseni uskoani ja harjoitustani... niin että voin saavuttaa valaistumisen tässä ruumiissa." Kaikki tekemäni muutokset ovat aina syntyneet sisäisestä tarpeesta, vähittäisen luonnollisen kehityksen seurauksena.

Lisäksi otin nyt mukaan perinteisen buddhalaisen turvautumisen Kolmeen Aarteeseen tai Jalokiveen. Olen käyttänyt palin kielistä muotoa päivittäin siitä asti kun osallistuin virtuaaliseen turvautumisseremoniaan vuonna 2020, mutta se tuntui liian irralliselta varsinaisesta harjoituksesta, johon halusin sen siksi sisällyttää. Suomennettu sanamuoto on erään itsenäisen harjoittajan jakamasta versiosta.

Niin ikään halusin sisällyttää toisen buddhalaisen perinteen eli neljä bodhisattva-lupausta. Käyttämäni käännös on peräisin edellä viitatusta Nichiren Shu-gongyosta. Toinen versio löytyy muistopalveluksestani, jossa on videolla siitä tehty englanninkielinen laulu. Joissain koulukunnissa harjoittaja käsittääkseni vastaanottaa bodhisattva-lupaukset seremoniallisesti opettajaltaan. Itse pitkään epäröin käyttää niitä, koska ovathan ne erittäin vaativia, mutta ne avaavatkin valtavia tulevaisuuden näkymiä ja ovat lupaus ennen kaikkea itselle, mikä täyttää sielun juhlallisella vakavuudella. 

Harjoitus on elämää varten, ja buddhalainen harjoitukseni nivoutuukin elimellisesti osaksi päivittäisiä rutiinejani; se on ELÄMÄÄ, ei vain jokin sunnuntai-harrastus. 

Vuoden vaihde

Vuosi vaihtuu jälleen jo tutuksi tulleissa merkeissä: Luumukylän uuden vuoden puhe aattona ja uuden vuoden seremonia yöllä Youtubessa livestriiminä. Lisäksi aattona myös Unity Templen unitaariuniversalistinen palvelus. Jouluna minulla ei ollut mitään erityistä ohjelmaa sen lisäksi että seurasin televisiosta messua Roomasta; sekin vain korostaa sitä että uuden vuoden yö on minulle paljon merkittävämpi, se on jopa vuoden tärkein juhla. 

Luonnollisesti omat traditioni kuuluvat asiaan tälläkin kertaa. Vihin myös käyttöön ostamani Baphomet-kynttilän, joka osoittaa sympatiaani The Satanic Templeä kohtaan (niin, kuten eräässä vanhassa kirjoituksessa totean, "hengellisyyteni käsittää moninaisia aspekteja, koska ihminen on moninainen olento"). Eliphas Levin Baphomet-hahmo kuvaa vastakohtia. Mutta dualismi on vain pintaa, näennäistä. Pohjimmainen todellisuus syvemmällä tasolla on Ykseys. Siinä on myös lännen ja idän henkisyyden olennainen ero minun mielestäni.  

Pullo aitoa samppanjaa on myös ostettu. 

Katsaus kuluneeseen vuoteen

Muokattu 27.2.2023: Lisäämäni YouTube-video oli poistettu palvelusta.

Ukrainan sota

Vuoden alussa alkoi Ukrainan sota. Se ahdisti minua pari ensimmäistä viikkoa. Nyt kun sota vain jatkuu ja jatkuu, olemme nähneet Venäjän surkeuden ja Ukrainan menestyksen, on valitettavasti käynyt juuri niin kuin pelkäsin: olen tottunut siihen. En enää edes viitsi seurata uutisia, sodasta on tullut vain yksi konflikti muiden joukossa. Se on kai inhimillistä, jos et ole keskellä itse tapahtumia, mieli etsii jo seuraavaa kohdetta. Toisaalta, kun rukoilen Gongyossani (katso sivu Harjoitus), "rukoilen vilpittömästi Buddhan suuren pyrkimyksen puolesta: mielen puhdistamisen avulla synnytettyä rauhaa maahan", en ole oikeastaan aiemmin tajunnut tuota aktiivista puolta asiassa: kyse on ennen kaikkea oman mielen puhdistamisesta, joka edistää rauhan syntymistä laajemminkin. Tästähän puhutaan myös YouTube-videolla, jonka linkitin julkaisuuni, jossa aiheena oli Ukrainan sota. Jo Pekka Ervast kirjoitti samasta asiasta Jeesuksen vuorisaarnaan liittyen, kun puhutaan että ei pitäisi vastustaa pahaa (pahalla): hyvä ei taistele, se voittaa, kun vahvistan hyvää itsessäni ja näytän esimerkkiä. Usein ihmetellään mitä yksi ihminen muka mahtaa suurten, pelottavien asioiden edessä, ja kuitenkin siitä se aina alkaa, yksilöistä, meistä itse kustakin omalla kohdallamme. Ei valtioista, ei yrityksistä. 

Virtuaalinen osallisuus

Alkuvuodesta osallistuin muutaman kerran San Franciscon alueen Nichiren Shu-temppelin Gongyoon  Zoomissa, josta mainitsen vuoden takaisessa kirjoituksessani. Pidin siitä kyllä, mutta se päättyi minun osaltani (ainakin toistaiseksi) siihen kun minulta ryhdyttiin tinkaamaan että pistäisin kameran ja mikrofonin päälle ja esittelisin itseni! Siihen en ollut valmis. Kun aikoinaan (1998) tutustuin Kristiyhteisöön, johon yhä kuulun väestörekisterissä, kävin jumalanpalveluksissa säännöllisesti, mutta tulin ja menin puhumatta kenenkään kanssa; siinä vaiheessa se oli minulle tarpeen ja minulle myös sallittiin tuo vapaus - olisi ollut häiritsevää, jos joku olisi tullut puhumaan minulle. Sitä kesti ehkä vuoden, mutta sitten kun olin valmis ottamaan askeleen läheisempään suhteeseen, aloin käydä myös muissa tilaisuuksissa ja minusta tuli hyvin aktiivinen seurakuntalainen, joka oli usein näkyvässä roolissa. 

Olen kokenut sikäli helpommaksi ottaa osaa YouTubessa striimattuun unitaariuniversalistiseen palvelukseen Amerikasta - kukaan ei edes voi odottaa että sinun pitäisi olla jotenkin esillä, saat vain rauhassa seurata. Sekin tosin jäi lähes vuodeksi, ja vasta loppuvuonna olen yrittänyt taas enemmän osallistua. Pyrkimykseni on pyhittää sunnuntaini kotoilupäiväksi, johon se voisi kuulua osana, mutta olen myös alkanut katsoa aina muutaman eri koulukunnan videon Nichiren-buddhalaisuudesta, mm. Lootus-sutran tulkinnasta: nimenomaan usko, harjoitus ja opiskelu ovat peruspilarit, joita jo Nichiren itse korosti. Ainakin nämä ovat hyödyllisiä YouTube-kanavia tässä tarkoituksessa (Soka Gakkai Internationalin materiaalia löytyy netin täydeltä, joten se ei ole mukana; itse olen vähän kyllästynyt siihen, saanut yliannostuksen):

The Lotus Sutra Lab (Rissho Kosei-kai)

Nichiren Bay Area (Nichiren Shu)

Threefold Lotus Kwoon 

Heartstopper

Jos olet seurannut blogiani, vuoden suurin ilmiö minulle oli tietenkin Heartstopper. Nähtyäni sen ensimmäisen kerran toukokuun alussa - ja katsoin sarjan kaikkiaan 18 kertaa peräkkäin - mieleni oli jossain aivan toisessa tilassa varmaan kolme kuukautta; sitä olen yrittänyt kuvata monissa kirjoituksissani (4) aiheesta. Se oli ehdottomasti pääasiassa positiivista, vaikka siinä sivussa myös ei-niin-miellyttäviä oivalluksia omasta elämästä nousi esiin, mutta joskus sekin on välttämätöntä. Toinen kausi on kuvattu syksyllä ja julkaistaan joskus vuonna 2023. 

Heartstopper-"alttarini"

Edesmennyt puolisoni

Yksi niistä oivalluksista koski edesmennyttä puolisoani, jonka kanssa elin melkein 19 vuotta. Hänen kuolemastaan tuli kuluneeksi tänä vuonna seitsemän vuotta, ja puhutaan "seitsemän vuoden sykleistä" ihmiselämässä: todellakin, jokin on tullut nyt päätökseen. Tämä oli ensimmäinen vuosi, kun en ole käynyt vanhalla kihlapaikallamme metsässä, järven rannalla, "pyhiinvaelluksella". Se on vähän hankalan matkan päässä, enkä tuntenut siihen suurempaa tarvetta. Tosin se on myös neljän rakkaan kissan tuhkien viimeinen leposija, joten eiköhän siellä vielä tule käytyä...

Sanon vain sen verran, että masentuneen ihmisen kanssa on raskasta elää, ja vielä kun siihen liittyy alkoholismi, ollaan tosi syvässä suossa. Kenenkään ei pitäisi soimata itseään jos ei jaksa; ei ole oikein uhrata omaa elämäänsä jonkun toisen vuoksi, jota ei kuitenkaan voi pelastaa. On lupa ajatella itseään ensin. Eikä siinäkään ole kaikki; kenties pääsen blogikirjoituksissani joskus vielä siihen aikaan kun tutustuimme. Olimme ehkä alun alkaenkin pari jonka ei olisi pitänyt olla, mutta asia mutkistuu jos alkaa miettimään miten elämäni olisi mennyt ilman häntä, ihan käytännön olosuhteiden kannalta... olisinko jäänyt asumaan äitini nurkkiin maalle ja pysynyt ahdasmielisen lahkon jäsenenä? Olin siis ahtaalla sekä fyysisesti että mentaalisesti, joten ilman muuta puolisoni myötä tapahtui myös suurta vapautumista, vaikka siihen sisältyi paljon tuskaa ja ristiriitaa. Mutta oliko mitään oikeaa syytä miksi pysyimme yhdessä niin monta vuotta, paitsi tottumus, miellyttämisen halu, muutoksen pelko, huoli hänestä... 

Ystäväni

Paljon olen kirjoituksissani vuosien varrella niin ikään viitannut erääseen ystävääni, ja pohdiskellut suhdettamme. Vuonna 2022 kaikki tuntui kärjistyneen (vai pitäisikö sanoa, "taas kerran"?), ja se alkoi alkuvuodesta hänen lähettämästään sähköpostista, jota olen käsitellyt omana julkaisunaan. Voinko edes kutsua häntä "ystäväksi"? Tarkoitan, eikö hän ole vaivihkaa jo aikaa sitten "pudonnut" kavereiden kategoriaan? Kuten joskus olen kertonut, olen jo nuorena jakanut tuntemani ihmiset kolmeen ryhmään - ystävät, kaverit, tuttavat - jotka muodostavat ikään kuin kolme laajenevaa piiriä ympärillesi, eikä niitä voi sekoittaa keskenään. Enhän pysty uskoutumaan hänelle, mikä on kenties tärkein ystävyyden tunnusmerkki, mutta kenelle sitten pystyn? Oikeastaan se vaatii minusta täysin ulkopuolisen ammattilaisen - esim. terapeutti tai pappi. Jälkimmäistä olen käyttänyt aina vuoden alussa, eikä se nykyään ole edes kovin uskonnollinen tapa; pappi vain on helpommin tavoitettavissa.  Toisaalta, olenko minä koskaan ollut YSTÄVÄ hänelle? Minulle ei ehkä kannata uskoutua, en ole sen arvoinen. Asia kärjistyi nimenomaan minun mielessäni; hän ei siitä taida mitään tietää - enhän ole kertonut, tapani mukaan. (Osa minusta melkein toivoisi, että hän vahingossa löytäisi blogikirjoitukseni aiheesta.)

Olisiko niin, että minä projisoin häneen piirteitä, joista en ole pitänyt itsessäni ja niin ollen torjunut? Esim. hänen "hyveellinen" moraalinsa on minulle huonoa moralismia - olenhan myös itse aikoinaan elänyt tiukkapipoisen vaiheen. Hänelle se vain ei ole vaihe. Paras vastaus hänen uskonto-kysymyksiinsä olisi yksinkertainen, "ei kuulu sulle!" Uskonto on henkilökohtainen asia, joka  koskettaa sisintäsi, sinulle pyhiä arvoja. Onko siis ihme jos itsekin olen vähän herkkänahkainen sen suhteen? Hän ei voi ymmärtää ajatuksiani, koska ei ole itse samassa kohtaa (tähän tosin kätkeytyy se ongelmallinen ajatus, että minä olen pidemmällä kuin hän... vaikka se olisi tottakin, eihän niin sovi ajatella eikä varsinkaan sanoa). Suoraan sanoen välttelin häntä kuukausia. Vasta joulun alla halusin tavata, koska se on tapana; ostin jo perinteeksi muodostuneen teepaketin lahjaksi ja tarjosin teen kahvilassa. Mietin joskus onko sekin itseasiassa minulle vallan osoittamista sen sijaan, että tekisin sen vain hyvää hyvyyttäni; tiedän, että hänelle se ei tulisi mieleenkään. Oli miten oli, se oli oikein hyvä kohtaaminen, josta jäi hyvä mieli. Me vain jutustelimme niitä näitä - sen kaltainen tapaaminen on aina antanut minulle eniten, ei mikään muka-syvällisyys - ja taisin jopa tuntea häivähdyksen sympatiaa häntä kohtaan: hänellä on omat pitkäaikaiset vaikeutensa, joista voisin sanoa yhtä sun toista, mutta se ei ole minun asiani eikä kuulu tähän. Olin valmistautunut pitkään rukoilemalla hänen puolestaan Gongyossani; se on aina hyvä ajatus, positiivisen energian lähettäminen. Tärkeintähän olisi vain kohdata ihmisenä toinen ihminen, eikä esim. kohdata buddhalaisena kristitty. 

Korona

Alkuvuodesta minäkin lakkasin käyttämästä maskia joukkoliikenteessä ja kaupoissa. Sain riskiryhmään kuuluvana kolmannen rokotuksen. Elokuun alussa sitten sairastin Covidin. Se todettiin testissä virallisesti. Ensin tein kaksi kotitestiä, joista eka näytti positiivista ja toinen negatiivista. Eivät ne oireet olleet rankkoja, kuin tavallista flunssaa (nenä vuoti), mutta tavallista sitkeämpi se oli ja kärsivällisyys olikin jo koetteilla: kesti toista viikkoa, ennen kuin päivittäinen kuume lakkasi. Vain yhtenä päivänä se oli lähes 39, muuten sellaista 37,5 astetta. Kahden kuumeettoman päivän jälkeen uskalsin lähteä kotoa, kuten ohjeissa sanotaan. Maku- ja hajuaistini palautuivat onneksi päivissä; olen kuullut tapauksista, jolloin ne ovat olleet poissa jopa kuukausia. Mutta vielä pari viikkoa eteenpäin minulla oli epämääräisiä oireita: on/off aristusta kurkussa, joka tuli ja meni noin joka toinen päivä, älytöntä hikoilua levossa ja voimattomuuden tunnetta. Minun ei ehkä olisi pitänyt niin pian aloittaa kuntoilua uudelleen. Mutta kaiken kaikkiaan korona tuntuu menneen talven lumilta: siitä on tullut yksi virus muiden joukossa, enkä ole huolissani. Kuitenkin jos se noin lievänä vaivasi noinkin pitkään, en totisesti haluaisi sairastaa sitä yhtään ärhäkkäämpänä. Aion kyllä ottaa neljännenkin rokotuksen. 

Kesäloma

Kesäloma oli erinomaisen onnistunut: en laatinut ainuttakaan listaa mitä pitäisi tehdä ja missä käydä. Otin rennosti. Se oli lepoa, kuten pitäisikin; ei suorittamista. Ainoa paikka missä kävimme kotikaupungin ulkopuolella, oli Ähtäri ja Tuuri, josta on muodostunut jokavuotinen perinne. 

Työni

Työssäni olen vihdoin täysin tyytyväinen, päästyäni lokakuussa eroon vanhasta kohteesta, jossa minua vastentahtoisesti käytettiin sijaisena (sopimus päättyi). Nyt saan olla yhdessä kohteessa, jossa viihdyn mainiosti, ja kaiken lisäksi aloin tehdä omasta tahdostani pelkkää iltavuoroa vuorotyön sijasta. Rakastan omaa rauhaani. Minulla on myös ollut tilaisuus vertailla muiden työn jälkeä omaani, ja vaikka se kuulostanee omahyväiseltä, olen vakuuttunut siitä että teen erittäin hyvää työtä! Minulla on silmää yksityiskohdille ja erinomainen työetiikka; hyvin tehty työ tuottaa minulle tyydytystä. Lisäksi pidän huolta kunnostani, joten jaksan hyvin; työnihän on fyysistä. En ymmärrä kollegoita, jotka valittavat työn raskautta tai kiirettä; se kuuluu työn luonteeseen, toisinaan. On jokaisen velvollisuus huolehtia omasta jaksamisestaan, ei vain työtä varten, vaan yleensäkin elämää. 

Hatari

"Welcome to the society of the Spectacle; welcome to Hatari." 

Hatari 8.10.2022 Korjaamo, Helsinki

Lokakuussa kävimme puolisoni kanssa Helsingissä islantilaisen Hatarin keikalla. Olen fanittanut bändiä vuoden 2019 euroviisuista asti, ja samana vuonna myös näimme heidät edellisen kerran, ennen kuin korona iski. Heillä ei ole ainuttakaan kappaletta, josta en pitäisi. Katso esim. YouTube-kanavani Hatari-soittolista; sis. sekä virallisia videoita, audioita, että live-esityksiä, myös Helsingistä 2019 ja 2022. Katso myös: Hatari Translations. Minusta on hienoa että he laulavat omalla äidinkielellään; islanti kuulostaa kiehtovalta. Hatarin lyriikat eivät ole mitään lemmenlurituksia, joita maailma on väärällään. Biisien nimetkin sen kertovat, esim. "viha vallitsee", "ei armoa", "kuvotus", "korruptiotanssi"... Otetaanpa esimerkiksi kappale Ódýr ("halvalla") jonka olen joskus suomentanut englanninkielisestä käännöksestä: 

Vuodet livahtavat sinulta kuin roskiin viskatut leivänmurut

Ne kasaantuvat särkyneiden unelmien kekoihin

Katsot taaksepäin ja ajattelet:

Miksi myin itseni -

Miksi myin itseni -

niin halvalla?

Yöt jotka sinulla on jäljellä on luettu

Elämäsi on loppuun palanut natsa tupruavassa tuhkakupissa

Katsot taaksepäin ja ajattelet:

Miksi myin itseni -

Miksi myin itseni -

Kun tuhkasi osuvat arkkuusi, kukaan ei muista kuka olit

Mikään ei ole niin kulunutta kuin loppumaisillaan oleva elämä

Et pysynyt tarpeeksi päättäväisenä jotta kukaan välittäisi muistaa sinua

Mikä tulee seuraavaksi, on musta yön kuilu ja ikuinen murhe pohjattomassa unohduksessa

Kätkeydyn lakanan alle

jonka kylmä on peittänyt

yö tuijottaa hiljaa

se kertoo tarinoita

Tyhjyys lähestyy

paljasjaloin, taistelen vastaan

Sijaan kuolinvuoteeni

Sijaan kuolinvuoteeni

Vuodet livahtivat sinulta kuin roskiin viskatut leivänmurut

Ne kasaantuivat särkyneiden unelmien kekoihin

Kuinka usein katsoit taaksepäin ja ajattelit:

Miksi myin itseni -

Miksi myin itseni -

Niin halvalla?

 Joidenkin määritelmien mukaan he sekoittavat teknoa, punkia ja industrialia. Minun musiikkimakuni on hyvin monipuolinen, kuten voi havaita kanavaltani. 

Hatari 8.10.22 Helsinki: Sooda-rituaali

(Video alkaa nurinkurisesti, mutta kääntyy pian oikein päin: oma moka, enkä osaa editoida sitä enempää.) Kuorokappale on nimeltään "Nunquam Iterum" ("Ei koskaan enää"), ja on peräisin Hatarin levyltä Neyslytrans. Sen jälkeen kuullaan ensitahdit saman levyn kappaleesta Niðurlút ("Alakuloinen"), joka toistaa edellisen lyriikoita.

Tämä oli lähes illan kohokohta, jota kaikki osasivat odottaa: näkisin sen niin, että se korostaa fanikulttuurin tietynlaista samankaltaisuutta uskonnon harjoitukseen nähden. Mehän palvomme idoleitamme, eikö niin? Rituaalissa käytetään aina jotain paikallista limonadia (se oli punaista; tarkemmin en nähnyt). Minut Hatari on saanut jopa kiinnostumaan uudella tavalla heidän kotimaastaan, tuosta luontonsa puolesta hyvin omaleimaisesta saaresta. Missä muualla vanhat jumalat olisivat vielä yhtä voimissaan?

"Me olemme kaikki Hatari!" 

Kuntoilu ja ruokavalio

Säännöllinen kuntoilurytmini on pitänyt koko vuoden, ja samoin uudistettu ruokavalioni, joka on vain tarkentunut: kehoni tietää mitä se tarvitsee, ja olen lisännyt arkisin välipaloja jotta jaksan töissä ilman nälkää ja heikotusta. Laihduin vuoden 2021 syksystä vähitellen 10 kg, ja olen taas samoissa mitoissa kuin olin vuosikausia nuorempana. Ei ole mitään vippaskonstia, vain se vanha sääntö että kuluta enemmän kuin syöt. Tahdonvoimaa se vain vaatii, ja sitä minulla on kun päätän jotain. Pidän itse itsestäni enemmän tällaisena, ja vain sillä on väliä. Ja pääasia on toki, että tuntuu hyvältä ja jaksaa paremmin! Nautin rutiineistani; ne ovat ikään kuin arkipäivän rituaaleja, jotka rytmittävät elämää. 

1990-luvun ajan henki

Aloitin tässä blogissa edelleen jatkuvan projektini eli vanhojen (pääasiassa) 1990-luvun päiväkirjojeni läpikäymisen. Jo vuoden 1990 kohdalla kiinnitin huomiota seikkaan, joka tuntui olevan ajan henki: lähin esimieheni siviilipalvelusaikana toistuvasti muka huumorin varjolla piikitteli minua erittäin ilkeästi, ja se meni aivan henkilökohtaisuuksiin, esim. finnini, joka muutenkin oli arka asia siinä iässä. Lisäksi hän, noin kolmikymppinen mies, harrasti härskejä vitsejä naisvaltaisessa toimistossa. Ymmärrän, että se oli ajan henki, koska olen tänä vuonna kuunnellut myös YLEn podcastin Radio Mafian historiasta, joka alkoi 1990. Minäkin kuuntelin kanavaa tuolloin. Eduskuntaa myöten keskusteltiin sen kielenkäytöstä. Kun aikuinen mies suorassa radiolähetyksessä kysyy alaikäiseltä tytöltä, "no, jokos oot hässiny?", sillä olisi vakavia seurauksia tänä päivänä. Aikaisemmin olen itsekseni pohtinut asiaa aikakauden huumorin valossa, esim. 1985-87 tehty kotimainen sketsisarja Soitinmenot, josta pidin, ja yhä muistan monet jutut. Liitin tähän alunperin YouTubesta esimerkkinä yhden  sketsin, jossa käytetään n-sanaa ja valkoihoinen näyttelijä on maskeerattu tummaksi, mutta myöhemmin se poistettiin palvelun ehtojen rikkomisen vuoksi: erinomainen esimerkki sinänsä! (Ties vaikka joku tämän blogin lukija olisi sen ilmiantanut...)

Päiväkirjoistani löysin myös maininnan, kun Virtain abit penkkareissaan 1990-luvun alussa olivat naamioituneet mustiksi. Kaikki tämä on sitä samaa ajan henkeä. Mutta vasta nyt kun luin miten minua tuolloinen esimieheni kohteli, tajusin toden teolla. Ilmeisesti ymmärrys usein vaatii sen että asia koskettaa jotenkin omakohtaisesti. Kun valitetaan että "enää ei voi sanoa yhtään mitään", niin kaikkea ei pitäisikään saada sanoa, ei silloin kun se loukkaa jotakuta. Amerikkalainen "sananvapaus" näyttäytyy minulle juuri vapautena loukata ihmisiä. Sitä on turha ihannoida. Kyllä tämä on eteenpäin menevää kehitystä. Joskus kehitys myös väkisin käännetään taaksepäin, kuten HLBTQ-ihmisten oikeudet Venäjällä, joita ei ole, ja se on silmiinpistävän räikeä loukkaus ihmisyyttä vastaan. Niin voi tapahtua - mikään ei takaa ettei myös Suomessa - ja sitä on syytä varoa! 

Demiseksuaalisuus?

Joulukuussa koin uuden oivalluksen itsestäni: voisiko olla, että minä olen demiseksuaali? Se selittäisi tietyt asiat: olen periaatteessa hyvin avoin ja liberaali seksuaalisuuden suhteen, inhoan kaikkea moralismia ja fantasiat voivat olla mitä vain, mutta käytännössä asia on hiukan toisin. Olen usein korostanut eri yhteyksissä, miten tärkeänä pidän tunteita. Hiukan epäröin siinä kohtaa kun demiseksuaalisuus luetaan aseksuaalisuuden piiriin kuuluvaksi, ja pidän itseäni kuitenkin melko seksuaalisena. Toisaalta minulla on kokemusta myös täydellisestä selibaatista, ja tiedän miten helppoa se minulle loppujen lopuksi on.  

Myös vaadittujen tunteiden voimakkuutta tai syvyyttä korostetaan mielestäni tarpeettomasti monilla nettisivuilla, joissa demiseksuaalisuudesta puhutaan; kokemuksen perusteella minun ei tarvitse välttämättä edes ihastua henkilöön, saati rakastua: minulle riittää että tunnen toisen vaikka lyhyen aikaa (ei siis vain yhden tapaamisen perusteella) ja pidän hänestä jollain tapaa ihmisenä. Se karsii satunnaiset jutut ventovieraiden kanssa, ja ylipäänsä seksin ensitapaamisella. "Friends with benefits", kenties. En ole siis varma sovinko yleiseen määritelmään, mutta toisaalta eikö seksuaalisuudessa aina ole yksilöllistä vaihtelua hyvin paljon, ei se voi kenenkään kohdalla olla kaavamaista. Kukaan ei voi tulla sanomaan että kokemukseni on vääränlainen, koska se ei ole täsmälleen samanlainen kuin hänellä. 

"Tunteellisuuteni" vaikuttaa siihenkin, että pelkkä mekaaninen jyystö ei viehätä, vaan pitää olla hellyyttä mukana. Intiimin kanssakäymisen kahden ihmisen välillä ei koskaan pitäisi olla merkityksetöntä - miksi sitä sitten edes harrastaisi. Olen toki kokeillut yhden yön suhteita, joskin hyvin kauan sitten ja vain muutaman kerran, koska tulin varsin pian tietoiseksi siitä miten tyhjäksi se minut jätti. Eikä sillä ole tosiaan mitään tekemistä moraalin kanssa. Minähän melkein kadehdin heitä jotka pystyvät vaihtelemaan partnereita tuosta vaan ja panevat menemään. Ei sillä ettenkö siihen kykenisi, en vain tunne oloani tarpeeksi mukavaksi ja turvalliseksi siinä tilanteessa jonkun täysin tuntemattoman kanssa. Avioliitossani minulla olisi lupa ja vapaus, mutta olen käyttänyt sitä vain kaksi kertaa, kahden eri ihmisen kanssa, jotka sopivat tässä asettamiini raameihin, vaikka se jäikin sitten siihen; toisin sanoen, kertakin on ok, kunhan muut ehdot täyttyvät, eikä ehdoton monogamia ole välttämätöntä. (Katso myös: "Seksi ja kuolema".) Olemme ehkä aika samanlaisia tässä(kin) suhteessa puolisoni kanssa; tästä lisää seuraavassa kappaleessa, postauksen lopussa. 

Ei todellakaan ole kyse siitä että haluaisin vähemmän tunnetun, hienolta kuulostavan leiman. Kaukana siitä. On iso kynnys että hyväksyisin olevani mitään muuta kuin "ihan vain tavallinen homo", samoin kuin että suostuisin mieltämään demiseksuaalisuuden omalla kohdallani itsenäiseksi seksuaaliseksi suuntautumiseksi. Minulle se on vain selittävä lisämääre. Olen joka tapauksessa sellainen kuin olen, liimasin itseeni jonkin etiketin tai en, mutta voihan se tiivistää yksilön kokemuksen omasta seksuaalisuudestaan ytimekkäästi. Se vain sanoo sen minkä olen aina tiennyt itsestäni. Silti minun täytyy selittää mitä se minulle tarkoittaa. Minäkin kuulun siihen "vanhaan koulukuntaan", joka on ihmetellyt näitä lisääntyneitä itsemäärittelyjä; halutaanko ihmiset luokitella yhä pienempiin kuppikuntiin? Ehkä sen ymmärtää sitten kun itsensä löytää jostain kategoriasta, ja oivaltaa että jotkut ihmiset kokevat tällä tavalla - en ole ainoa - koska tämä kategoria on luotu. Eivät ne tyhjästä ole syntyneet. 

Introversio

Mielenkiintoista oli kuulla YLEn Valheenpaljastaja-podcastin jakso 2: "Me olemme sekä ekstrovertteja että introvertteja." Tässä sarjassa "liikutaan yleisten käsitysten, mielipiteen muodostamisen ja harhaluulojen maailmassa. Opiskellaan myös väärinkäsityksen anatomian alkeita ja tullaan tietoisemmaksi uskomusten ja väittämien suhteen." Johanna Vehkoon vieraana jaksossa on persoonallisuustutkija Sointu Leikas, ja seuraavat rivit on poimittu suoraan ohjelmasta. 

Introverttiydestä on kuulemma tullut ainakin some-meemien maailmassa coolia. Se on hyväksyttyä ja jopa tavoiteltava olotila. Ehkä kulttuurillisena "backlashina" ekstroverttien hypettämiselle introvertit elävät nyt jonkinlaista nousukautta. Monet ihmiset uskovat vakaasti siihen, että ihmiset ovat joko introvertteja tai ekstrovertteja. Mutta todellisuudessa nykytutkimus ei tue tätä käsitystä. Valtaosa meistä on jotain siltä väliltä. Tieteellisen persoonallisuuspsykologian valossa ekstroversio/introversio on piirredimensio ("jana"), jossa ihmiset sijoittuvat johonkin kohtaan, ja suurin osa sijoittuu johonkin keskivaiheille. Sen perusteella varsinaisia ekstrovertteja ja introvertteja olisi aika vähän, ja ihmisten luokittelu kahteen ryhmään ei vastaa persoonallisuuspsykologian tieteellisesti perusteltua käsitystä. Ihmisiä ei voi käsitellä luokkina, vaan dimensioina ja niiden yhdistelminä. 

Myöskään käsitteiden alkuperäinen keksijä, Carl Jung, ei itse ajatellut että ihmiset jakautuisivat kahteen ääripäähän, vaan hän kirjoitti että suurin osa ihmisistä on ambivertteja eli jotain siltä väliltä. 

Jo 1960-luvulla tutkimusten perusteella huomattiin, että persoonallisuuden piirteet eivät ylipäänsä kovin voimakkaasti ole yhteydessä käyttäytymiseen yksittäisessä tilanteessa.  

Vuosituhannen vaihteessa kokemusotanta-tutkimukset osoittivat että valtavan paljon suurempi osa (karkeasti arvioiden 70%) vaihtelusta seurallisuudessa, sosiaalisuudessa, ekstroversiossa tapahtuu ihmisten sisällä kuin ihmisten välillä. Joka ikinen meistä, riippumatta siitä miten sijoitumme ekstroversio/introversio dimensiolla, käyttäytyy jatkuvasti jokapäiväisessä elämässään todella ekstrovertisti, todella introvertisti, ja kaikkea siltä väliltä. 

Ekstroversio-piirteeseen kuuluu jo käsitteellisesti energisyys, se on yksi alapiirre. Väsyvätkö introvertit seurallisuudesta enemmän kuin ekstrovertit? Sitä on jonkin verran tutkittu, ja mitään evidenssiä sellaisesta ei ole. Saattaa olla että kaikki ihmiset väsyvät seurallisesta käyttäytymisestä jonkin verran, mitään ekstroverttien ja introverttien välisiä eroja tässä yhteydessä ei ole tämän hetkisen tiedon valossa. 

Jos ihminen selittää sosiaalista vetäytymistään sillä että on introvertti, niin kuitenkin ekstrovertin käyttäytymisen seuraukset ovat aivan samanlaisia introverteille ja ekstroverteille. On paljon hyvää tutkimusta siitä, että ekstrovertti-käyttäytyminen tekee meidät iloisiksi, ja se koskee kaikkia. Joissain tutkimuksissa hyödyt introverteille saattavat olla jopa suuremmat kuin ekstroverteille. 

Nämä eivät ole enää pelkästään tieteellisiä käsitteitä, niiden merkitys on laajentunut. Jos ihmiset käyttävät niitä selittämään ja ymmärtämään itseään, sehän on vain hyvä asia. Niistä on tullut sosiaalisia identiteettejä, joita ihmiset omaksuvat ja selittävät omaa käytöstään itselleen ja muille niiden avulla. Jos lukitsee oman identiteettinsä näiden kategorioiden sisään, voi jäädä paitsi monesta, voi arvioida väärin erilaisen toiminnan seurauksia itselleen. Mutta meidän persoonallisuuden piirteemme eivät määrää meidän käyttäytymistämme! Käyttäytymisemme vaihtelee hyvin paljon tilanteen mukaan. 

Esimerkiksi tunnetulla Myers-Briggsin testillä ei ole mitään tieteellistä pohjaa. Se ei ole empiirisesti perusteltu tai tieteellinen testi ylipäänsä. Jos ihmiset kokevat että heidän saamansa kirjainyhdistelmä kuvaa heitä, ei siinä ole mitään vikaa, mutta sitä ei pitäisi käyttää esim. työhönotossa ja asioissa missä siitä on ihmisille oikeasti seurauksia.  

Niin. Minäkin olen purematta niellyt populaarin käsityksen introversiosta ja käyttänyt sitä keppihevosena. Lukiessani Facebookin "tietoisesti introvertti"-ryhmän postauksia olen kyllä usein ajatellut, että "en minä sentään noin introvertti ole"; en oikeastaan ole kyennyt samaistumaan siihenkään porukkaan, joka pitää itseään introverttina. Usein heidän näkemyksensä ovat tuntuneet ärsyttävän yksinkertaistetuilta: "Koska olen introvertti, olen tällainen enkä voi tehdä sitä ja tätä..." 

Mutta se voi siis olla samanarvoinen asia kuin se että olen Vesimies: ja minä tunnistan itsessäni "Vesimiehen piirteitä" hyvinkin paljon. Olen itse arvioinut että puolisoni olisi ambivertti, koska hän eri tilanteissa käyttäytyy silmiinpistävästi hyvin ekstrovertisti ja hyvin introvertisti, mutta näyttää siltä että jos hän on sitä, niin sitten olen minäkin. 

Puolisoni kertoi että muuan Facebook-kaveri (ohimennen livenä nähty) kumppaneineen kutsui meidät kylään uutena vuotena, mutta häntä arvelutti ettemme tunne tarpeeksi hyvin. Ymmärrän hänen ajatuksensa. Pulmallista on vain se, että miten voisi oppia tuntemaan ketään tarpeeksi hyvin, kun sille ei anna mahdollisuutta. Eikä meitä juuri minnekään kutsuta, koska emme tunne montaakaan ihmistä. Viihdyn niin itsekseni kuin puolisonikin kanssa, mutta onhan se aika rajattu elinpiiri. Periaatteessa olen avoin mahdollisuudelle, usein vain alan epäröidä ja ihmiset todennäköisesti myös näkevät minut etäisenä ja vaikeasti lähestyttävänä. 

Minä olen aina valmis vastaanottamaan uutta tietoa ja korjaamaan käsityksiäni, sen sijaan että takertuisin jääräpäisesti vanhaan. Koko elämäni on todistus siitä. (Ja kun vähänkin katsoo ympärilleen ja pitää korvansa avoinna, huomaa nopeasti että läheskään kaikki ihmiset eivät siihen pysty! Tunnen heitä myös henkilökohtaisesti, esim. ystäväni, josta kerroin.) Käytäntöön soveltamisessa olisi vielä parantamisen varaa... 

Joten tervetuloa uusi vuosi ja hyvästi vanha! Tuokoon se myös jotain uutta elämääni, ehkä jopa uusia ihmisiä?  

Kaiken kaikkiaan voi todeta, kuten ennenkin olen tehnyt, että ongelmat ovat todella pieniä kun ne ovat vain omassa mielessä: koska olet luonut ne itse, tai tehnyt niistä ongelmia liiallisella ajattelulla, voit ne myös itse ratkaista. Tiedän olevani etuoikeutettu kun voin näin sanoa, ja yritän muistaa olla kiitollinen elämästäni ja kaikesta mitä minulla on.