Poimintoja vuodesta 2025

Upea juliste nimmareilla

Michael Monroe 5.3.25

Musiikkia

 Maaliskuussa kävimme Michael Monroen keikalla Tampereella, kuten myös vuotta aikaisemmin. Tällä keikalla esitettiin Hanoi Rocksin alkuperäisen kokoonpanon viimeinen albumi, Two Steps from the Move, kokonaisuudessaan, oman ohjelmiston lisäksi (välissä 20 min tauko). Sain myös ostettua komean julisteen muistoksi. Pian tämän jälkeen Michael bändeineen teki pitkästä aikaa USA:n kiertueen, ja oli ilo seurata Facebook-ryhmässä miten innoissaan amerikkalaiset fanit olivat! Myöhemmin julkistettiin vielä uusi kiertue syksyllä, mutta se jouduttiin perumaan terveyssyistä. Uusi levy julkaistaan helmikuussa 2026. 

Jonkun paikalla olleen kuvaama erittäin laadukas video:

Million Miles Away

Paavin lisäksi kuluneena vuonna kuoli myös "Pimeyden Prinssi", eli Ozzy Osbourne. Tahdon mainita tästä, vaikka hänen musiikkinsa ei ollut minulle erityisen tuttua, mutta tykkäsin katsoa MTV:n reality-sarjaa - pioneeri sekin omalla alallaan - ja pidin aina Ozzyn persoonasta. Hänen kuolemansa jälkeen kyllä katselin pätkiä sekä jäähyväiskeikalta että muiden bändien ja artistien tribuutteja jälkeenpäin, ja kuuntelin myös Black Sabbathia ja hänen soolotuotantoaan kuntosalilla. 

Uutisten perusteella vaikutti siltä että hänen kuolemansa kosketti maailmaa enemmän kuin kenenkään muun julkisuudenhenkilön tähän asti. Herkkänä ja tunteellisena ihmisenä tulen helposti imaistuksi kollektiiviseen "pilveen"; sehän on tuttua minulle, ja kaikesta päätellen sellainen vaikuttaa minuun voimakkaammin kuin esim. Facebook-kavereihini - niihinkin, jotka jakoivat vain yhden videon tai vastaavan Ozzysta, ja siirtyivät nopeasti eteenpäin. 

Katselin hautajaissaattuetta Birminghamissa suorana 30.7. sen pysähtyessä Black Sabbath sillalla, ja perheen jalkautuessa jättämään omat kukkatervehdyksensä paikalla olleen kukkameren joukkoon. Surullista nähdä Sharon niin murtuneena. Tiedän miltä hänestä tuntui.

En tiennyt että Ozzy tuki HLBTQ-asiaa rahallisesti. Elton Johnin kanssa hän teki myös biisin, Ordinary Man, jonka video erityisesti tuntui sopivan hänen muistonsa kunnioittamiseen... 

Oma lempibändini, saksalainen Lord of the Lost, julkaisee kunnianhimoisen kolmen levyn kokonaisuuden, Opus Noir, jonka viimeinen osa tulee keväällä 2026. Olen kovasti tykännyt kuulemistani biiseistä. Hyvällä tavalla erilaista kuin Blood & Glitter, josta myös pidin, tummempaa mutta ei synkkää. Jos minun pitäisi valita elämäni biisi, olisi kai luonnollista olettaa että se olisi jotain nuoruudestani, mutta ei; en katso menneisyyteen vaan elän ajan hermolla, ja tällä hetkellä se olisi varmasti LOTL:in I will die in it: "I was not born in love, but I will die in it. I never took the easy way, but I'm okay with it." Voisiko sitä paremmin sanoa. 

 Toiselta levyltä julkaistiin yhteistyö Käärijän kanssa, Raveyard, jota odotin keväästä asti kun kuulin että sellainen on tulossa. Video (alla) kuvattiin kesällä Helsingissä sattumoisin juuri samaan aikaan kun minä ja puolisoni kävimme siellä - sain tietää vasta jälkeenpäin. Se keräsi hetkessä YouTubessa miljoona katselukertaa. Keväällä bändi tulee taas myös Suomeen, ja minulla on tietenkin liput Tampereen Tavara-asemalle 16.3.2026. Bändi on etukäteen vihjannut että Suomen keikoilla nähdään erityisvieras - Käärijä! 

Mitä tulee vanhaan suosikkiini, Hatariin (linkki englanninkieliseen Wikipediaan, koska suomenkielinen sivu ei ole tiedoiltaan ajan tasalla!), he ovat kyllä tehneet uutta musiikkia vähän kerrassaan ja keikkailleetkin Euroopassa, mutta pakko todeta että miehistönvaihdoksen myötä kiinnostukseni on hiipunut. Heidän uudet kappaleensa eivät ole tehneet minuun suurtakaan vaikutusta: huutaminen on jäänyt Matthiaksen lähdettyä, ja "eksoottinen" islannin kieli vaihtunut englantiin. Ja mitäpä sitä kieltämään: Matthiasta oli ilo myös katsella. 

Ja ehkä heidän imagonsa on vain liiaksi yhden jutun varassa ja sen kiehtovuus kulunut. En tiedä mitä tekisin jos he tulisivat Suomeen keikalle; antaisinko vielä mahdollisuuden, ihan nostalgiankin takia? 

Lord of the Lost on huomattavasti antoisampi fanitettava: bändi on ollut kasassa kauan, he ovat erittäin tuotteliaita, muuntautumiskykyisiä, kiertävät paljon ja huomioivat fanejaan hyvin... siinä missä Hatarilta tulee musiikkia harvakseltaan ja he pitävät tiettyä etäisyyttä - vaikuttavat enemmän projektilta kuin bändiltä. 

LISÄYS 3.1.26: Kuinka ollakaan, pian tämän jälkeen Hatari julkaisi oikein kelpo biisin nimeltä Fuck you look good! Kuuntelin sen heti tuoreeltaan useamman kerran. Pidän myös videosta sekä sanoituksesta ("Fuck I look good. You'd fuck me if you could"). Huom: biisi on ikärajoitettu YouTubessa sanoituksen vuoksi; sen takia en voi jakaa sitä suoraan tässä. 

Joitain bändejä/artisteja, jotka mielelläni näkisin livenä: Marilyn Manson, Babymetal, Blutengel. Kaikki ovat joskus käyneet Suomessa. Mutta huom: en välitä festareista, joten sen pitäisi olla oma keikka. 

Taidetta ja televisiota

Elokuvia, joita kävimme katsomassa teatterissa: Nosferatu, Sata litraa sahtia, Kyllä isä osaa Lapissa. Tampereen Työväen Teatterissa kävimme katsomassa näytelmän, Neiti Marple ja tuijottava katse. Se on toki tullut televisiosta, mutta näyttämösovitus oli omaa luokkaansa. Juoni erosi joissain kohdissa, ja lavastus oli vaikuttava. 

Kun sarja Hävyttömät tuli Netflixiin, minä ja puolisoni ryhdyimme katsomaan sitä yhdessä; kumpikin on sitä aikanaan tv:stä seurannut. Katsoimme yhdessä myös Wednesdayn 2-kauden; olihan siinä suomalaistakin väriä - Joonas Suotamo Lurkkina - sekä iki-ihana Joanna Lumley. Lady Gagan The Dead Dance-tanssikohtaus jäi niin ikään mieleen. Uusi ja viimeinen Stranger Things kausi oli toki minunkin odottamani. Alkavana vuonna ilmestyy elokuva Heartstopper Forever, johon huipentuu sarja, josta olen paljon intoillut. 

Joulun pyhinä aloimme katsoa - jälleen kerran - uudelleen dvd:ltä sarjan Sohvanvaltaajat (The Royle Family). Se on ehkä kaikkien aikojen suosikkisarjani. Vaikka tässä perheessä nälvitään toisia, heidän välillään on silti lämpöä. Ja heidän elämänsä on hyvin tavallista, helposti samaistuttavaa. Huumori syntyy väkisin vääntämättä, arkisista asioista.  

Tampereen taidemuseossa nautin surrealismi-näyttelystä, ja löysin oman suosikkini, pienen ja yksinkertaisen maalauksen, josta ei arvaisi että se on tehty vesivärein... René Magritte: Puu ja Kuu. Tunnelma on siinä hyvin mystinen. 

Myöhemmin kesällä kävimme ensi kertaa Ateneumissa. En viitsinut edes kuvata suomalaisen taiteen suuria klassikkoja, koska kaikki tuntevat ne. Sen sijaan suosikkini oli tämä suuri - kirjaimellisesti: se veisi kotonamme yhden kokonaisen seinän - Berndt Lindholmin Metsänsisusta, vuodelta 1882. Se kiinnittää huomion paitsi koollaan, myös realistisuudellaan. Voisit melkein kävellä sisään metsään. 

Seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus

J.K. Rowling yllättäen sivalsi myös aseksuaaleja, ja taisin saada maistiaisen siitä miltä transihmisistä ehkä tuntuu. Suomessa Sametti ehti kuitenkin ensin edellisenä vuonna. Ja hänestä puheen ollen, Yle julkaisi Perjantai-dokumentin hänen detransitiostaan. Facebookissa eräs transsukupuolinen kutsui häntä "huijariksi". Tiedän, että Sametista liikkuu kaikenlaisia juttuja, koska hän on sivunnut niitä itsekin videoillaan, mutta hänen kokemuksensa on totisinta totta. Tässä tapauksessa tunsin hänen puolestaan suuttumusta tästä törkeästä väitteestä, joka  ei vain vähätellyt vaan täysin ignoorasi hänen tarinansa. Tässä juuri on koko ongelma minun kannaltani: kummallakin puolella yhtälailla esiintyy torjuntaa ja vihamielisyyttä toista kohtaan. Aivan yhtä yksipuolisesti. Mikä tosin pätee nykyään aivan kaikkeen mistä ihmisillä suinkin voi olla mielipide. Minultakin meni aikaa tajuta, että Sametti kertoo omasta kokemuksestaan, ei hän mitään yleispäteviä totuuksia julista vaikka pyrkiikin yleistämään. Siksi olen jättänyt hänen transaiheen käsittelynsä omaan arvoonsa: olen kyllästynyt kuuntelemaan.  

Kun olen katsonut YouTube-videoita siitä miten yhdysvaltalaiset transihmiset kokevat sen mitä heidän maassaan tapahtuu, on selvää että tunnen sympatiaa. Kun ajatellaan homojen kohtaloa natsi-Saksassa, siihen on enää pieni askel... ihminen ei opi historiasta yhtään mitään. Myöhemmin julkaisin postauksessani tämän kannanoton:

"Ei ihmisillä edes ole omia mielipiteitä: omaksumme kaiken jostain ulkoapäin. On kuitenkin selvästi oikea ja väärä. Oikeaa on se mikä vähentää kärsimystä, väärää se mikä lisää sitä. Esim. nyt niin ajankohtainen kysymys transihmisten oikeuksista: Jos heidän olemassaolonsa syystä tai toisesta kiusaa sinua, sinä et silti kärsi; jos ajat lakimuutoksia joilla heidät pannaan ahtaalle, se aiheuttaa kärsimystä heille. Teet siis väärin. Piste. He haluavat vain olla olemassa, omana itsenään. Se ei kavenna sinun olemassaoloasi millään tavalla. Niin ikään jos sinun jumalasi hyväksyy kärsimyksen aiheuttamisen jollekin ihmisryhmälle, kyseessä on yksiselitteisesti väärä jumala."

Palataksemme aseksuaalisuuteen, Rowlingin kritiikin kärki näytti olevan se, että vaikka seksi ei kiinnostaisi (mikä on tosin melkoinen yksinkertaistus; minulle se on selvästi enemmän psykologinen tarve kuin fyysinen), miksi tehdä siitä numero... Miksi siis minä olen kirjoittanut oivalluksistani? Koska se on ollut minulle erittäin merkityksellistä, selittänyt paljon persoonaani ja historiaani. En ehkä kuitenkaan heiluttelisi aseksuaali-lippua Pride-kulkueessa; se ei tunnu sellaiselta asialta, jonka tarvitsee näkyä sillä tavoin julkisesti. Vaikka miksi sitten stereotyyppinen homoelämä irtosuhteineen on niin "näkyvää", että se vaikuttaa normilta, josta kaikki muu poikkeaa? Jo 1990-luvulla kuulin sanottavan, "tällaisia me homot olemme; kaikki tekevät näin." Emme ole, emmekä tee. Siksi se on syytä kertoa, myös toisille homoille. Toivottavaa olisi, että lisääntyneiden kategorioiden myötä myös ymmärrys seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuudesta ja vaihtelusta olisi lisääntynyt näiden elämieni vuosien aikana. Ihmisille on silti tyypillistä ajatella että minun tapani olla ja elää on se oikea. Pahimmillaan se johtaa ajattelemaan että muiden tavat ovat tietenkin vääriä ja he ovat vääränlaisia. 

Jokatapauksessa yleinen sateenkaarilippu riittää minulle. Manse Pride-kulkueeseen ja puistojuhlaan osallistuimme puolisoni kanssa kesäkuussa, kuten aiempinakin vuosina. Osallistujia oli ennätysmäärä. 

Hyvät ja pahat

Paavi Franciscus kuoli pääsiäisenä. Seurasin hänen hautajaisiaan, enkä voinut olla liikuttumatta kyyneliin. Hän oli oikeasti hyvä ihminen, jollaiset tuntuvat nykyään olevan harvassa - mitä vain korosti Trumpin läsnäolo. Toki olen aikaisemmin kirjoittanut Trumpista - en nyt sanoisi puolustelevaan sävyyn, mutta jollain tapaa ymmärtävästi. Myönnettäköön, että sen jälkeen omakin ymmärrys on ollut koetteilla useaan otteeseen! Seuraankin nykyään entistä vähemmän uutisia: usein pelkkä otsikko riittää enkä viitsi avata koko juttua. Uutiset ovat usein spekulaatiota ja uhkakuvien maalailua. 

Uusi paavi oli yllättävä valinta, mutta toisaalta ei: vaikka Trump ilmaisi sosiaalisessa mediassa iloaan amerikkalaisen valinnasta, ottaessani selvää hänestä, alkoi vaikuttaa siltä kuin hänet olisi tarkoituksella valittu vastavoimaksi juurikin Trumpille. Se herättää minussa toiveikkuutta. Kieltämättä Trump on tehnyt ja sanonut asioita, joiden perusteella tekisi mieli leimata hänet Anti-Kristukseksi, jos sellaiseen uskoisi... olen taipuvaisempi yhtymään erään podcastin arvioon, että Ilmestyskirja kertoo omasta ajastaan, keisari Neron vainoista, mutta sisältää samalla sellaisia psykologisia lainalaisuuksia, jotka toistuvat ihmiskunnassa uudelleen ja uudelleen. "Lopun aikojakin" on eletty niin kauan kuin koko käsite on ollut olemassa. Jopa Japanin buddhalaisuus pitää sisällään käsitteen Mappo, joka tarkoittaa "lopun aikaa", jolloin Buddhan laki on rappeutunut, ja jonka sanotaan olevan meidän aikamme, mutta sen uskotaan yleisesti alkaneen jo 1052. 

Katsoinpa Areenasta dokumentin Hitleristä, jossa hänet tunteneet ihmiset kertovat hänestä. Pointtini on se, että ei hänkään ollut hirviö, eikä läpeensä paha, kuten usein esitetään ja halutaan uskoa. Hänessä oli monia puolia, kuten meissä kaikissa. Kuka tahansa meistä pystyy mihin tahansa otollisissa olosuhteissa, ja vielä suurempi joukko lähtee mukaan. Sehän se pelottavinta onkin. Ehkä suuriin massoihin vaikuttaminen vaatii erityistä persoonallisuutta, mutta sitäkin voi käyttää yhtälailla hyvään - kuten paavi. Juuri sellaisen persoonallisuuden puutteen vuoksi minusta ei koskaan tullut kulttijohtajaa. 😇Olen joskus sanonut itsestäni että en ole hyvä ihminen enkä huono ihminen; olen vain ihminen. Minussa on halu tulla paremmaksi, ja se jo sinänsä on hyvä asia. Ehkä "hyvä" ihminen ei tyrkytä omaa persoonaansa, ja haluaa toisen/kaikkien hyvää, ei vain sitä mikä on "hyvää" hänelle ja hänen pienelle etupiirilleen? Buddhalaisuudessa taitavaa (ei "hyvää" vastakohtana "pahalle") on se mikä vähentää maailman kärsimystä. Kaikkihan me olemme enemmän tai vähemmän itsekeskeisiä, koska se nyt vain tulee luonnostaan ihmisenä olemisen myötä. Ego on yhtä tärkeä instrumentti kuin fyysinen ruumis tässä elämässä. Oscar Wilden sanoin: "Kaikki eivät ehkä ole hyviä, mutta kaikissa on aina jotain hyvää. Älä koskaan tuomitse ketään pikaisesti, koska jokaisella pyhimyksellä on menneisyys ja jokaisella syntisellä on tulevaisuus."

Seuratessani yhdysvaltalaisen unitaariuniversalistisen Unity Temple seurakunnan livepalveluksia YouTubessa säännöllisen epäsäännöllisesti, kuten olen tehnyt jo muutaman vuoden, olen saanut hyvän käsityksen siitä mitä ajattelee se toinen puoli amerikkalaisista, joka ei hyväksy sitä mitä valtiovalta heidän maassaan yrittää tehdä. Vertaukset natsi-Saksaan ovat toistuneet, hyvästä syystä. Mutta myös vastarinta ja toivo elävät. 

Yksin pimeydessä

Kävin keväällä todella syvällä pimeydessä ajatuksineni, pohtiessani ihmiskunnan tilaa nykyään, ja eniten minua ahdisti juuri tieto siitä että olen itse ihan samanlainen kuin muut! Tästä syntyi sittemmin kirjoitus, Pimeydessä, vaikka se pintapuolisesti käsittelee modernia satanismia ja suhdettani siihen. Sitä ei tietenkään pidä ymmärtää niin, että Saatana, johon en usko, veti minut pimeyteen - kuten varmasti tietyt kristilliset tahot sanoisivat - vaan projisoin pimeyteni Saatanan hahmoon, eikä sitäkään pidä nähdä niin että Saatana, tai pimeys, olisi paha: pimeys kuuluu luontoon - kuten päivä ja yö - ja Saatana on kuin personoitu luonnonvoima - ovathan hänen eläimelliset piirteensäkin lainaa kreikkalaisen panteonin metsän jumala Panilta. Saatoin olla vähän ahdistunut ja epätoivoinen, mutta se oli luonnollista ja välttämätöntä ennen valon läpimurtoa. 

Ja siitä mikä johdatti minut pois pimeydestä, syntyi seuraava kirjoitus, Valoa. Sen oli ensin tarkoitus olla osa tätä julkaisua vasta nyt vuoden vaihteessa. Miten ilahduttavaa onkaan nähdä selvää kehitystä omassa henkisessä elämässä, yhä edelleen tänä päivänä! Se on myös hyöty siitä, että kirjoitat pohdintasi ylös: voit seurata miten asiat etenevät pitkänkin ajan kuluessa. Vaikeat asiat kypsyvät mielessäsi, hitaasti mutta varmasti, ja tuottavat jossain vaiheessa oivalluksen hedelmiä. Joskus ne voivat olla "itsestäänselvyyksiä", joista olet ollut kauan tietoinen teoriassa, kunnes ne kirkastuvat sinulle  omakohtaisena oivalluksena kun olet siihen valmis: vasta kun se nousee tietoisuuteen sisältä käsin, etkä vain lue sitä jostain, siitä tulee elävää, Gnosiksen valaisemaa. 

Oivaltaessani oman vastuuni koko ihmiskunnan tilasta ja että minun pitää muuttua jotta en olisi osa ongelmaa, olen paremmin ymmärtänyt myös bodhisattva-lupaukset, jotka olen omaksunut osaksi päivittäistä harjoitustani: minua mietitytti pitkään niiden muotoilu, esim. "tuntevat olennot ovat lukemattomat; lupaan pelastaa ne kaikki"; mitä - minäkö, kaikki? Siinä tulee juuri tuo yhden ihmisen vastuullisuus osana kokonaisuutta, kun tajuat sen ja haluat irtaantua tuhon kierteestä jota kohti ihmiskunta kulkee - vahvistaa hyvää itsessäsi vastustamatta pahaa, kuten jo Pekka Ervast opetti. Joko kuljet virran mukana tai lähdet vastavirtaan: yhtälailla kuin olet vastuussa kaikesta negatiivisesta koko ihmiskunnan kanssa, voit olla myös osallinen kaikkien pelastukseen, ja se tapahtuu kehittämällä itseäsi, ei saarnaamalla muille: "Buddhan tie on vertaansa vailla; lupaan saavuttaa Ylevän Polun." 

Gay Buddhist Forum podcastin yhdessä jaksossa puhuja mainitsi, että ainakin Amerikassa joissain koulukunnissa tuo "pelastaa"-käsite on korvattu toteamuksella, "minä olen heidän kanssaan". Sehän on mitäänsanomatonta ja vesittää ajatuksen. Voisin kuvitella, että alkuperäisestä sanamuodosta saattaa länsimaalaiselle tulla liiaksi mieleen kristinusko ja Jeesus, joka yksin pelastaa kaikki. 

"Tuntevat olennot" pitää sisällään tietenkin muutkin kuin ihmiset: en usko kristilliseen käsitykseen ihmisestä "luomakunnan kruununa", jonka kuuluu hallita muita lajeja; ihminen on yksi laji muiden joukossa, eikä älykkyys ole ollut meille välttämättä eduksi - olemme käyttäneet sitä väärin. Luontonsa mukaisesti toimivat eläimet ovat jopa puhtaammin sitä mitä ovat ja lähempänä alkuperäistä tarkoitustaan. Olenkin kääntänyt käsitteen "sentient beings" tunteviksi olennoiksi, "älyllisen" tai "tietoisen" asemasta, ja se on ymmärtääkseni oikea tulkinta. Usein käytetään muotoa "kaikki olennot": olen suomentanut oman versioni Nichiren Shu-koulukunnan käyttämästä englanninkielisestä käännöksestä. Ihminen on myös suurin syy muiden olentojen kärsimykseen, joten ihmisestä täytyy lähteä niiden vapauttaminen kärsimyksestä. 

On myös selvää, että kun toistelet itsellesi negatiivisia lauseita, niin kuin tein pimeän jaksoni aikana, niistä tulee painolastia joka vetää sinua alas maahan. Päinvastaiset ajatukset, valoisat ja kevyet, kohottavat, kuten sen jälkeen taas saatoin tuntea. Siinä mielessä affirmaatiot, joita käytin varsinkin 1990-luvulla, ovat ihan järkeviä. 

Suurten oivallusten vuosi

Muita suuria oivalluksia kuluneena vuonna itseäni koskien... Vuosien ajan olen ajoittain kärsinyt jonkinasteisesta "luulosairaudesta"; aina välillä on jotain vaihtelevia, epämääräisiä ja ohimeneviä tuntemuksia ja olotiloja, jotka saavat mielikuvitukseni laukkaamaan. Se alkaa pienestä, hiljaa hiipien. Alan tarkkailla itseäni ja kierre on valmis. Tyypillisesti sen täytyy olla mielestäni jokin vakava sairaus, joka johtaa kuolemaan. Huvitin kerran ystävääni kertomalla, että minulla oli ollut sydänpussin tulehdus, keuhkokuume ja suolistosyöpä. En muista mitä silloin olin tuntevinani, mutta ilmeisesti monia eri asioita. Vitsailin asialla, mutta kun tila on päällä siitä on leikki kaukana! Se aiheuttaa ahdistusta ja stressi nostaa myös verenpainettani silloin kun se huipentuu pahimmilleen (mistä saattaa seurata ajatus, että nyt saan vielä aivoinfarktinkin). Kun pääsen irti siitä, kaikki on taas hyvin ja minä voin hyvin. 

Minä tiedän että mieleni tekee tämän minulle. Syksyllä ensimmäistä kertaa ikinä soitin työterveyteen luulotellusta sairausepäilystäni ja varasin ajan. Seuraavana päivänä kaduin sitä, häpesin itseäni ja peruin ajan: minähän vain kuvittelin eikä minulla ollut mitään konkreettista vaivaa. Työni olen pystynyt hoitamaan normaalisti ja muutenkin elämä sujuu, se ei alenna toimintakykyäni. Sanoisin jopa, että töissä voi olla helpompaa koska minulla on tehtävä suoritettavana, enkä ehdi niin paljon keskittyä itseeni. Lienee ironista, että olen tässäkin tapauksessa diagnosoinut itse itseni, kun silmiini osui juttu OCD:stä. Minulla ei ole pakko-oireita, vain pakkoajatuksia. Tiedän kyllä ettei se ole todellista. Tähän asti olen pitänyt näitä satunnaisia episodeja yksittäisinä, erillisinä tapauksina, enkä ole tajunnut niiden jatkuvuutta, saati sitä että minulla on tässä ihan oikea ongelma. Kun se on ohi, se tuntuu etäiseltä ja on helppo ajatella että eihän tässä mitään... kunnes jälleen. 

Kaikki tuntuu juontavan juurensa sydänleikkaukseeni 2019. Ihmettelin itsekin miten helposti tunnuin selviävän siitä psykologisesti: kohtasin vain tyynesti olosuhteet joille en mitään voinut, ja olin ylpeä itsestäni kun ajattelin positiivisesti ja noudatin kaikkia ohjeita. Silti minä jouduin henkisesti valmistautumaan siihen etten ehkä enää herää. Olen vain painanut kaiken sen johonkin syvälle sisimpääni. Tänäkään päivänä en pysty ajattelemaan asiaa ilman että silmäni kostuvat, enkä pääse ajatuksessa sen pidemmälle. Se on selvästi vaikuttanut minuun syvemmin kuin luulinkaan. Mielialalääkkeitä en enää ikinä haluaisi käyttää - haitat olivat liian suuret kun aikoinaan kymmenen vuotta niitä käytin - ja terapia lukemani perusteella onkin tehokkaampaa... joskin olen lukenut että nykyään on uusi lääkeryhmä, joka ei turruta tunteita. Mutta minulla jos kenellä on kaikki työkalut tämän voittamiseen, esim. meditaatio, varsinkin kun se on sittenkin sen verran lievää ettei haittaa normaalia elämistä, se vain hallitsee ajatuksiani aikansa. Joten minun täytyy hallita ajatuksiani. Se vain ei ole niin helppoa. 

Kokeilen apteekissa ilman reseptiä myytävää mieltä rauhoittavaa, stressiä lievittävää rohdosvalmistetta. Lisäksi otin käyttööni omasta kivivalikoimastani ametistikiteen, jota kannan mukanani: sen sanotaan lievittävän stressiä ja ahdistusta, tuovan tasapainoa ja harmoniaa... mutta kivien vaikutus on ilman muuta uskon asia, joten pelkästään sen varaan ei kannata jättäytyä. Tilasin myös eteeristä Ravintsara-öljyä: en ollut ennen kuullutkaan siitä, mutta se on todella monikäyttöinen - sopii sekä flunssaan että ahdistukseen! 

Lopulta hengenahdistus - taas yksi uusi oire - sai minut menemään työterveyteen, ensin terveydenhoitajalle, joka laittoi minut lääkärille, joka kuunteli sydäntäni ja keuhkojani, eikä havainnut mitään poikkeavaa. Minulla oli todennäköisesti psykosomaattisia oireita. Myöhemmin tunnistin "hengenahdistukseni" johtuvan siitä että palleani oli kireä, jännittynyt. 

Minulle varattiin aika terveystarkastukseen, ja sittemmin myös työterveyspsykologille. Pelkästään se, että sanoin ensimmäisen kerran ääneen terveydenhoidon ammattilaiselle mitä epäilen, helpotti oloani sillä hetkellä. Minulla oli erityisen stressaava työviikko, joka selvästi pahensi ahdistustani. Tänä syksynä oireiluni tuntuu olleen tiheämpää ja pahempaa - tunsin käyväni henkisen sietokykyni äärirajoilla - ja luulen, että sillä voi olla paljonkin tekemistä sen kanssa että syyskuun alussa menetin ilmaisen kuntosalin, jossa olin käynyt vuosia pari kertaa viikossa: talomme myytiin kiinteistösijoitusyhtiölle - tieto siitä tuli täysin yllättäen - eikä se ole samassa talossa, joten se ei enää kuulu meille. Vaikka yritän jumpata kotona, ei se ole ihan sama asia; tunnen oloni heikoksi. Mieleni pysyi ehkä paremmin kurissa kun salilla käynti maadoitti minua ja olin enemmän kehossani. Vuoden vaihteessa käytin hyväkseni edullisen liittymistarjouksen kaupalliselle salille: nyt myös saisin kaipaamaani ohjausta; tähän asti en ole tiennyt mitä teen, olen vain poiminut sekalaisia treenivinkkejä YouTubesta. Päämääräni ei ole enempää kuin voida hyvin ja jaksaa paremmin. 

Psykologi selitti miten tällainen pakkoajatus toimii: ensin on jokin ruumiillinen tuntemus, kuten sydäntuntemus, sitten tulee ajatus, kuten "onko tämä jotain vakavaa?", siitä seuraa ahdistusta ja pelkoa, sitten kehollisia tuntemuksia, kuten hengenahdistukseni, sekä toimintaa, esim. pulssin tunnustelua, verenpaineen mittailua, oireiden googlailua... Pitäisi nimenomaan vaikuttaa tuohon ensimmäiseen ajatukseen ja vakuuttaa itselleen että kaikki on hyvin. Eikä minun kannata peittää oireiluani, vaan puhua siitä läheisilleni. 

Facebookissa vastaan tullut buddhalainen tarina: 

Nuori nainen kysyi kerran munkilta: "Mestari, kuinka voin päästää irti ahdistuksestani?"

Munkki hymyili ja sanoi: "Siitä hetkestä kun heräät, maailma syytää tuhansia asioita mieleesi - huolia, vertailuja, jossitteluja, määräaikoja, mielipiteitä ja pelkoja. Ja sinun mielesi, uskollisena tarkoitukselleen, yrittää suojella sinua kuvittelemalla kaikki mahdolliset lopputulemat. Mutta tehdessään niin, se vangitsee sinut loputtomaan huolen kierteeseen - alat nähdä vaaran harmittomissa paikoissa, uhkia rauhallisissa hetkissä, ja ongelmia asioissa jotka eivät ole edes tapahtuneet."

Nainen kuunteli hiljaa, silmät heijastaen myrskyä jonka hän tunsi sisällään. Munkki jatkoi:

"Päästääksesi irti ahdistuksesta, sinun täytyy palata läsnäolevaan hetkeen. Hengitä syvään... huomaa lintujen laulu, tuulen suhina, hengityksesi rytmi. Joka kerta kun mielesi ryntää kohti pelkoa, lempeästi ohjaa se takaisin nykyhetkeen - tämä hengitys, tämä sydämenlyönti, tämä hetki."

Hän hymyili ja lisäsi pehmeästi:

"Ymmärrätkö, ahdistuksesi elää mielessäsi - mutta rauha elää nykyhetkessä. Mitä enemmän harjoitat läsnäoloa tässä, sitä vähemmän valtaa noilla ahdistavilla ajatuksilla on sinuun."

Nuori nainen kumarsi ja sanoi: 

"Joten rauha ei ollut koskaan jotain mitä etsiä... se oli jotain johon palata." 

Tämä on ollut suurten oivallusten vuosi, kuin kulminaatiopiste useille vanhoille asioille. Marraskuussa tuli kymmenen vuotta avopuolisoni kuolemasta. Näin pitkästä aikaa unta, jossa olin hänen seurassaan. Se on toistunut usein vuosien myötä, erityisesti ensimmäisen vuoden aikana hänen kuolemansa jälkeen. Yleensä en ole saanut siinä kerrottua hänelle että en halua olla enää hänen kanssaan, koska minulla on toinen. Edellisen kerran toissa vuonna siitä oli tullut ahdistava painajainen, ja tuolloin erityisesti käsittelin negatiivisia tunteitani häntä kohtaan. Vuosi sitten totesin että minulla ei ollut mitään sanottavaa hänen kuolinpäivänään Facebook-muistoryhmässä, ei positiivista eikä negatiivista, ja niin oli hyvä. 

Tällä kertaa uni oli hiukan erilainen: se ei ollut niin selkeä ja erottuva kuin ennen, ja jossain vaiheessa se muuttui joksikin muuksi kuten unet usein tekevät, ja sekin oli minusta merkillepantavaa; siinä ei enää tuntunut olevan mitään erityistä, se lähes hukkui muiden unien joukkoon. 

Nyt aloin kertoa edesmenneelle puolisolleni nykyisestä kumppanistani, ja hän taisi vain kuunnella tyynesti. Muuan kaverini sanoisi että todella kohtasin hänet astraaliruumiissani, mutta joskus unet ovat "vain" unia - alitajunnan työskentely on tarpeeksi mielenkiintoista ilman esoteerisia teorioitakin, ja tässä oli nähtävissä psykologista kehitystä. Jotain on todella tapahtunut suhteessani edesmenneeseen avopuolisooni. 

Niin ikään, kirjoittaessani tähän blogiin muistelmiani vanhoista päiväkirjoistani sarjassa Ecce Ego, kohtasin myös uudelleen menneisyyteni Lectorium Rosicrucianumin oppilaana, mikä herätti yhä vieläkin monia ajatuksia ja tuntemuksia. Olen koonnut niitä mm. kirjoitukseeni Minun tieni. 

Hankala suhteeni vanhaan kaveriini, josta olen paljon kirjoittanut vuosien varrella, lienee nyt myös tullut jonkinlaiseen ratkaisuun. Julkaisin tästä postauksen vain muutama päivä ennen tätä: Hallitsija ja Haaveilija. 

Elämäni palaset tuntuvat loksahtelevan paikoilleen täydellisesti, niin kuin aina. 

Buddhalaisuutta ja pakanuutta

Syyskuussa kävin itsekseni Helsingissä Triratnan buddhalaisen keskuksen järjestämässä sateenkaarisanghan kokoontumisessa, josta kirjoitan erillisessä julkaisussa ja pohdin laajemminkin buddhalaisuuttani. Kokemus oli positiivinen ja varmasti saa jatkoa, mutta se myös syvensi ja vahvisti varmuuttani omasta tiestäni: kun luin mitä merkitsisi tulla läheisempään yhteyteen Triratnan kanssa -  "tämä tarkoittaa alustavaa sitoutumista buddhalaisuuteen, buddhalaisen polun harjoittamiseen siten kuin sitä opetetaan perinteessämme, sekä Triratna-yhteisöön harjoituksen pääasiallisena kontekstina" - se ei käy minulle. Sain ehkä juuri tästä virikkeen muokata taas kerran Gongyoni hiljaisia rukouksia [ks. sivu Harjoitus], eritoten turvautumista kolmeen jalokiveen, niin että niissä korostuu nichireniläinen ymmärrys asiasta (Nichiren Shu-koulukunnan tulkinta erityisesti, koska hyväksyn sen täydellisesti).  Kaikki oli jo olemassa, yhdistelin vain lauseita uudella tavalla. Niin ikään palinkieliset säkeet pidän mukana, kuten olen pitänyt siitä saakka kun osallistuin virtuaaliseen turvautumisseremoniaan 2020.

Buddham Saranam Gacchami. Kunnia olkoon Ikuiselle Sakyamuni Buddhalle, alkuperäiselle opettajallemme. Pyrin ilmentämään synnynnäistä valaistumistani.

Dhammam Saranam Gacchami. Kunnia olkoon Ihmeellisen Dharman Lootuksen kukan sutralle.  Toteutan Buddhan viisautta - avaraa kuin meri.

Sangham Saranam Gacchami. Kunnia olkoon Suurelle Bodhisattvalle, Nichiren Shoninille, joka laati perustuksen buddhalaisuudellemme. Maan bodhisattvana osoitan kunnioitusta kaikille ihmisille tulevina Buddhina. 

Sangha voi olla yhtä aikaa eri asioita: Triratnan sateenkaarisangha voi olla yksi, hyvin konkreettinen ihmisten kokoontuminen; kokemukseni Nichirenin alkuun panemasta harjoituksesta, joka yhdistää minut tähän tiettyyn traditioon, on toinen, ja tavallaan vahvempi kokemus, vaikka en kuulu mihinkään yhteisöön tai käy missään ryhmässä.   

Loppuvuodesta saimme koko taloa koskevan yleisen muistutuksen hiljaisuudesta kello 22 - 06 välillä, ja koska teen iltatyötä ja olen kotona vasta 22.30, päätin että minun pitää huomioida se paremmin ilta-Gongyossani. Tietenkin olen yrittänyt olla mahdollisimman hiljainen joka tapauksessa, mutta nyt esim. toistan mantraa illalla vain mielessäni - sisäänhengityksellä Namu, uloshengityksellä Myoho Renge Kyo. Ääneen lausuessani vedän ensin henkeä sisään sierainten kautta ja uloshengityksen myötä lausun koko mantran; en siis tee sitä nykyään Soka Gakkain tapaan mahdollisimman nopeassa rytmissä - tämä tuntuu luonnollisemmalta, sanoisin jopa meditatiivisemmalta. Inspiraation tähän sain seuraavasta Rissho Kosei  Kai'n - jälleen yksi Nichiren-buddhalaisuuden koulukunta - jäsenen videosta, How to chant "Namu Myoho Renge Kyo" SLOWLY: 

 Eihän se ole aivan sama asia toistaa mantraa vain mielessään, mutta kuitenkin täysin hyväksyttävää. Omaan harjoitukseen ei voi suhtautua niin itsekkäästi, että ei välitä onko se häiriöksi muille, tai ei voi olla niin dogmaattinen, ettei pysty yhtään joustamaan tarpeen vaatiessa. On hyvä joutua miettimään omaa harjoitustaan, ja hyvä huomata sen olevan niin tärkeä että ei sitä voi kokonaan väliinkään jättää. 

Lootussutraa ei oikein voi resitoida pelkästään mielessään, joten sen sijaan luen kappaleet itsekseni suomeksi; silloin se toimii eri tavalla, enemmän ymmärryksen kautta. 

Sain viimeinkin käsiini Mitra Härkösen ja Johannes Cairnsin toimittaman kirjan, Buddhalaisuus Suomessa (Suomen itämainen seura 2023). Oli todella kiinnostavaa lukea buddhalaisuuden historiasta maassamme. Myös Triratnan historia käydään läpi kirjassa. Sangharakshitan tapausta, johon olen viitannut aikaisemmassa julkaisussa, sivutaan lyhyesti: "Emäjärjestö joutui laajempaan myllerrykseen Guardian-lehden julkaistua vuonna 1997 paljastusartikkelin Sangharakshitan seksisuhteista yhteisön miespuolisten jäsenten kanssa 1970- ja 1980-luvulla. Suomen yhteisöä mediaryöpytys ei kuitenkaan hetkauttanut, koska Sangharakshitan toiminnan oli koettu olevan yhteisössä avointa toisin kuin joidenkin zen- ja tiibetinbuddhalaisten yhteisöjen seksiskandaalitapauksissa". 

Oman tietopakettinsa kirjassa saa tietenkin myös Soka Gakkai International Suomi: ensimmäinen kokoontuminen on järjestetty huhtikuussa 1975. Lisäksi on mielenkiintoista lukea etnisistä buddhalaisista yhteisöistä Suomessa. Voisi olla mielenkiintoista käydä jossain luostarissa. Ainakin Vesak-juhla pitäisi kerran kokea. 

Suomalaistenkin harjoittajien keskuudessa suosituimmat suuntaukset ovat tiibetinbuddhalaisuus ja zen, ja ensinmainitun yhteydessä kirjassa kerrotaan seuraavaa:

Suomessa on tällä hetkellä parikymmentä tiibetinbuddhalaista ryhmää, ja jokainen ryhmä ja ryhmän jäsen tulkitsee ja harjoittaa tiibetinbuddhalaisuutta omalla tavallaan. Tiibetinbuddhalaisesta harjoituksesta, saati elämäntavasta on siksi vaikea tarjota yleispätevää kuvausta. Toiset meditoivat ja resitoivat mantroja ja rukouksia päivittäin, toiset sitoutuvat vain minimaaliseen harjoitukseen ja pyrkivät panemaan buddhalaisia opetuksia käytäntöön jokapäiväisessä elämässään. Toisilla on tiivis ja läheinen suhde oman opettajansa kanssa; toiset eivät vielä ole löytäneet omaa gurua, mutta kuuntelevat mielellään erilaisia - sekä tiibetiläisiä että länsimaalaisia - opettajia. Toiset tiibetinbuddhalaiset ovat kasvissyöjiä tai vegaaneja; toiset syövät useimpien tiibetiläisten tapaan eläinkunnan tuotteita. Toiset ottavat noudatettavakseen valan, joka kieltää heitä juomasta pisaraakaan alkoholia siinä missä toiset nauttivat alkoholista yhdessä yhteisönsä jäsenten kanssa. Jopa buddhalaiset opetukset ja perussanasto voivat vaihdella traditiosta ja ryhmästä toiseen. 

Ryhmien ja opettajien välillä on lisäksi suuria eroja siinä, mitä opetuksissa korostetaan ja kuinka paljon tiibetinbuddhalaista kulttuuria harjoitukseen on omaksuttu. Toiset ryhmät ovat erityisen perinteisiä. Perinteisyys voi näkyä paitsi opetuksissa myös fyysisten ja materiaalisten uskonnon elementtien keskeisyydessä ja kulttuuristen uskomusten ja näkemysten omaksumisessa buddhalaisten peruskäsitteiden ohella. Rukoukset resitoidaan monissa ryhmissä tiibetiksi, vaikka valtaosa harjoittajista ei varsinaisesti osaa tiibetiä. Opettajille osoitetaan kunnioitusta täyskumarruksin. Lisäksi joissakin ryhmissä pukeudutaan opetustilaisuuksiin ja seremonioihin perinteisiin tiibetiläisiin asuihin. Pyrkimys luoda perinteinen tiibetiläinen kulttuurinen ilmapiiri ei kuitenkaan ole niinkään seurausta etnisten tiibetiläisten läsnäolosta kuin oman opettajan, omaksuttujen tarinoiden ja Tiibetin mediakuvan inspiroimaa. Toisissa ryhmissä sen sijaan painotetaan ulkoisia aspekteja enemmän jokapäiväistä eettistä toimintaa, ja dharmakeskukset voivatkin näyttää melko sekulaareilta tiloilta. Erilaisia sääntöjä, tapoja ja opillisia eroja pidetään tarkoituksellisina, sillä jokaiselle yksilölle ajatellaan löytyvän juuri hänelle sopiva lähestymistapa - onhan meistä buddhalaisuuden mukaan jokainen (myös karmaltaan) ainutlaatuinen entiteetti. 

Tiibetinbuddhalaisten oppien seuraamisen ja uskonnon harjoittamisen myötä harjoittajalle kehittyy joka tapauksessa uudenlainen identiteetti. Riippumatta siitä, onko harjoittaja tiukasti uskonnollinen tai pelkästään kiinnostunut buddhalaisuudesta, vajrayanan merkitykset ja oletukset heijastuvat monesti myös jokapäiväiseen elämään. Monet harjoittajista mainitsevatkin, että "buddhalaisina" he ovat eri ihmisiä kuin ennen. 

Tämä oli minusta yleisemminkin buddhalaisuutta koskien kiinnostava kohta, kertoen sen moninaisuudesta jo yhdenkin suuntauksen sisällä, saati sitten buddhalaisuuden koko laajalla kentällä. 

Täydensin kirjan avulla tämän blogin sivun Opillisia peruskäsitteitä kohtaa Etiikka; viisi ohjetta, koskien Japanin buddhalaisuuden erityispiirteitä mitä tulee munkkeuteen ja etiikkaan. 

Tänä vuonna viimeinkin halusin toteuttaa pitkään puhutun reissun Pakanafestareille Espoon Dipolissa lokakuussa. Samana viikonloppuna oli myös Hengen ja Tiedon messut, mutta minusta tuntuu että ne tuli perusteellisesti nähtyä ja koettua jo 1990-luvulla, ja myöhemmässä vaiheessa ne järjestettiin joskus myös Tampereella - viimeisen kerran 2017 - missä kävin ainakin 2013; muistan, että silloinkin kävelin ympäriinsä miettien että tämä edustaa minulle jo mennyttä elämänvaihetta. Tosin siitäkin elämänvaiheesta olen säilyttänyt arvokkaaksi kokemiani asioita näihin päiviin asti. Toki New Age ja pakanuus menevät nykyään osin limittäin - esim. kiviä ja kristalleja löydät kaikkialta. 

Varasin minulle ja puolisolleni hotellin Helsingin keskustassa hyvissä ajoin, vaikka menimme itse tapahtumaan ainoastaan sunnuntaina, mutta jälkeenpäin ajatellen ahnehdin liikaa aikaa. Sunnuntaina jouduimme odottelemaan iltajunaa jouten, aikaa tappaen. Mahdollisesti seuraavalla kerralla riittää päivämatka, vaikka lauantaina. Tuntui melkein kuin olisi ollut töissä koko viikonlopun; kyllä silloin haluaisi ehtiä myös vain lojua kotisohvalla katsomassa televisiota. 

Uhrilehdon laatikkoon sai kirjoittaa lapulle mitä haluaa jättää taakseen, myöhemmin poltettavaksi.

Olimme enemmänkin vain haistelemassa tunnelmaa kuin shoppailemassa, vaikka jotain pientä lähtikin mukaan. Itselleni ostin kaksi The Satanic Templen kuusi-kuusi-kuusi kangasmerkkiä lempihuppareihini laitettavaksi. Se on hyvin nokkela ja perisuomalainen koodi (siis kolme kuusta kuvattuna, jos et tiedä).  En pidä raamattua minkäänlaisena auktoriteettina enkä jumalallisesti inspiroituna, mutta tänäkin päivänä minusta järkevin lukemani tulkinta "pedon luvusta" 666 on Max Heindelin numerologinen avain, joka löytyy vanhan blogini kirjoituksesta "paha": se riisuu siitä kaiken pahaenteisyyden ja mystifioinnin. Lyhyesti: 6+6+6=18, 1+8=9; 9 on ihmiskunnan luku (kirjoitukseni selittää myös miksi näin), ihminen itse on kaiken pahan alku ja syy: pedon merkki otsalla on pahat ajatuksemme, ja pedon merkki kädessä pahat tekomme. 

Tunnelma tiivistyi minun mielessäni parhaiten bändiin, joka soitti festareilla sunnuntaina: Inkar. 

Nostalgiaa, ystävyyttä ja luonnon rauhaa

Kesälomallani heinäkuussa meni taas alussa muutama päivä, ennen kuin mieleni asettui "lomamoodiin", niin sanoakseni. Mutta lopulta loma teki tehtävänsä. Pääsin irti henkisesti arkirutiinin kuristavasta otteesta ja löysin iloa ja keveyttä, jota en halua kadottaa; sitä täytyy yrittää pitää yllä myös arjessa. Ennen lomaa toistin robottimaisesti velvollisuuteni, ja vapaa-ajankin suoritin yhtälailla rutiinilla. Lomalla ostin mm. kirppikseltä tuikkulyhdyn, ja sain iloa sen sytyttämisestä ja katselemisesta - sitä tunnetta en halua kadottaa: en halua kadota turruttavaan rutiiniin! 

Ensimmäisenä työpäivänä matkalla töihin katselin bussissa ihmisiä ja mietin, että meitä on monenlaisia ja se on hyvä; töissä tervehdin ihmistä, jonka kanssa emme yleensä ole tervehtineet, ja menin melkein hämilleni. Koko ajan odotin (ja pelkäsin), että koska tämä menee ohi. 

Kesälomaan mahtui myös nostalgiaa. Lainasin kirjastosta pari dvd'tä, yhden kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, Stand by Me, sekä ehkä parhaimman tv-sarjan ikinä, Mennyt maailma. Jälkimmäiseen viittaan muistelmissani YouTube-videon kera, Ecce Ego I, ja elokuvaan osassa IV. Olen toki myös lukenut sekä Stephen Kingin novellin, että Evelyn Waugh'n romaanin (jonka myös omistan: pitääkin lukea se taas uudestaan!). Löysin ilokseni netistä sarjan mahtipontisen kartanon, tai itse asiassa linnan, joka on oikeasti Castle Howard. (Olen nähnyt myös myöhemmän elokuvaversion, mutta se ei jättänyt mitään vaikutusta.)

Ystävyyden kuvaus minua kummassakin tapauksessa nuorena erityisesti puhutteli (sarjassa erityisesti kaksi ensimmäistä jaksoa; sen jälkeen Sebastianin alamäki käy ilmeiseksi). Se on tyypillistä monille vanhoille suosikkielokuvilleni. Aikoinaan kun näin sarjan, en edes rekisteröinyt miten suurta roolia katolisuus näyttelee tarinassa; tänä päivänä se on aivan ilmeistä.

Olen minä sellaista ystävyyttä saanut kokeakin, mutta kuten käy Charlesin ja Sebastianin, polut erkanivat. Tarvitsisin uusia ihmisiä tuomaan elämääni uusia raikkaita tuulia.  Tunnen myös ihmisiä, joita ympäröi hyvin raskas ja pysähtynyt energia, jolla on latistava vaikutus muihin, tai ainakin minuun.  

- Niin tai näin: Menneen maailman innoittamana tekee mieleni juoda enemmän samppanjaa! 

Tähän tuli otollinen tilaisuus syksyllä, kun hyvä ystävämme muutti uuteen asuntoon. Jo heti uutisen kuultuani oli selvää, että vien pullon aitoa samppanjaa - siihen olin pitkään kaivannut aihetta - ja samppanjalasit, sekä suoritamme yhdessä kodin siunauksen. Koska ystävämme opiskelee hepreaa, kaivoin kellarista vanhan juutalaismallisen rukousviittani, joka on tilattu amerikkalaisesta kristillisestä verkkokaupasta, ja johon on kirjoitettu Isä meidän-rukouksen alkusanat englanniksi ja hepreaksi. Käytin sitä muinoin ollessani kristitty, ja alkaessani yhä enemmän harjoittaa hartautta omin päin, omalla tavallani, toimien pappina itselleni, mikä huipentui siihen kun nautin ehtoollistakin itsekseni; samasta kaupasta tilasin pikari- ja lautassetin tätä varten, juutalaista mallia nekin. 

Nyt ostin ystävällemme loitsukynttilän onnellisuutta ja iloa varten, vein suitsuketikun, itse siunattua vihkivettä, ja soivan kulhon. Vanhassa postauksessa kerron kotona suorittamastani vastaavasta rituaalista (jonka toistin kesälomani viimeisenä päivänä, puhdistaakseni kodin energiat, samalla kun puhdistin ja latasin kodin suojaukseen käyttämäni kivet). Ostin ison ametistikiteen ystävällemme joululahjaksi, sillä hänkin pitää kivistä. Luonnollisesti puhdistin ja siunasin sen asianmukaisesti. 

Kesälomalla yövyimme Tampereen Viikinsaaren Nolla-mökissä, kuten viime kesänä, ja mainittu ystävämme kävi myös paikalla; grillasimme makkaraa, istuimme terassilla. Tällä kertaa reissumme oli todella hyvin ajoitettu: viimeinen laiva lähti sunnuntaina jo 18.30, ja me olimme ainoat yöpyjät (mökkejä on viisi)! Puhelimet saivat enimmäkseen pysyä mökissä, ja nautimme luonnon rauhasta. 

Viikinsaaren metsää

Pikkupanda ensimmäisellä
Ähtärin matkallamme 2018

Kuluneena vuonna pitkästä aikaa - kolme vuotta oli välissä - päätimme käydä myös Ähtärin eläinpuistossa ja Tuurissa, viettäen yhden yön leirintäalueen mökissä, ja vuokraten auton matkaa varten. Vuokra-autona minulla oli nyt ensi kertaa käytössä automaattivaihteinen itselataava hybridi, ja ajokokemus oli suorastaan upea, ilman kytkimen ja vaihdekepin kanssa pelaamista, ja monen sadan kilometrin jälkeen kun tankkasin auton ennen palautusta, paljonko minulta meni rahaa? 20 euroa! 

Palkkasimme jopa kissanhoitajan käymään kotona illalla ja aamulla. Kolme vuotta tuntuu pitkältä, mutta ei se ajotaito noin vain katoa, vaikka vähän etukäteen hermostutti. Oli todella sääli kun pandat Lumi ja Pyry jouduttiin palauttamaan Kiinaan; toisaalta, ehdimme nähdä ne kai kolme kertaa, ja joka kerta ne joko söivät tai nukkuivat... Omat suosikkini ovatkin aina olleet pikkupandat: ne ovat niin suloisia! 

Edellisestä kerrasta oli sen verran aikaa, että sain hyviä ideoita siitä mitä seuraavalla kerralla voisi tehdä paremmin. 

Valitettavasti syksyllä kävi ilmeiseksi ettei seuraavaa kertaa ehkä tulekaan, kun saatiin uutinen eläinpuiston konkurssista. Surullista. Se on kuulunut elämääni aina: jo lapsena olen käynyt siellä sekä sukulaisten kanssa että koulun retkellä, ja päälle parikymppisenä 1990-luvulla kävin joka kesä pyöräillen, joskus jopa useamman kerran. 

Myöhemmin kerrottiin, että Vieraile ja välität-yhdistys ottaa huolehtiakseen eläimistä ja kerää sitä varten rahaa. Luonnollisesti haluan antaa oman pienen panokseni siihen. Tuen jo entuudestaan Kissojen katastrofiyhdistystä kuukausilahjoittajana. Haluan toki harjoittaa hyväntekeväisyyttä kykyjeni mukaan, eikä yksi ihminen voi auttaa koko maailmaa, joten on paras keskittyä johonkin jonka kokee henkilökohtaisesti tärkeäksi. 

Uuden vuoden yönä nostamani Tarotkortit menneelle vuodelle, tälle hetkelle uuden kynnyksellä, ja alkavalle vuodelle, olivat jälleen hämmästyttävän osuvat ja lupaavat hyvää. 

Nichiren-buddhalaisuus mainittu

 Teosofi-lehdessä 2/2025

"Buddhismi" tulee suoraan englanninkielestä; ei ehkä sinänsä väärin, mutta suomenkielessä käytetään yleisemmin ja luontevammin ilmaisua "buddhalaisuus". Sen verran voisin kritisoida lehden päätoimittajan sanavalintoja, varsinkin kun sitä seuranneessa lainauksessakin puhutaan nimenomaan buddhalaisuudesta. 

Tässä blogissa aiemmin myös:

Tina Turnerin haastattelu (suomennos)

Kuinka tulla onnelliseksi Tina Turnerin tavoin (katsaus hänen kirjaansa)

Myrkyn muuttaminen lääkkeeksi (mitä sillä tarkoitetaan?)

VUODEN VARRELTA

On taas aika julkaista katsaus kuluneeseen vuoteeni, kuten on tullut tavaksi. Olen kirjoittanut tätä muutaman kuukauden ajan, viimeiseen asti hioen, joten olen aika tyytyväinen lopputulokseen! Tämäntyyppinen kirjoitus on kätevä siitäkin syystä, että voit koota yhteen monia eri asioita. Väliotsikot helpottanevat lukemista. En taida olla lyhyiden kirjoitusten ystävä, vaikka tajuan että harvaa kiinnostaa lukea näitä alusta loppuun. Mutta kuten olen joskus maininnut, kirjoitankin ennen kaikkea itselleni: tämä on julkinen päiväkirja!

Aseksuaalisuus

Kesälomastani ja paljosta muusta olen kirjoittanut aiemmassa postauksessa. Sitä voisin vähän kommentoida. Mainitsen Sametin ja hänen Pride-kritiikkinsä: sen jälkeen syksyllä hän piti parikin livestriimiä joissa käsitteli aseksuaalisuutta. Viimeistään tässä kohtaa hänen pisteensä romahtivat minun silmissäni lopullisesti. Hän tuntuu ottaneen tehtäväkseen repiä alas kaiken "sateenkaarevan". Ehkä pitäisi pysyä vain niissä transasioissa, joista hän jotain omasta kokemuksestaan tietää. (Mutta tietääkö kaikkien muiden puolesta? Tuskin.) Ja kysymyksessä on siis ihminen, jota minä jonkin aikaa oikeasti kuuntelin. Ja seurasin tämän jälkeenkin mm. hänen kekrin/Halloweenin kulttuurihistoriaa käsittelevää striimiään; sellainen on kiinnostavaa, eikä hän edelleenkään ole minusta vastenmielinen ihminen vain sen takia, että jotkin hänen mielipiteensä eroavat omistani. Niitä minun ei ole pakko kuunnella. Enää. 

Jo 2008 silloisella nettisivullani  muotoilin oman käsitykseni sukupuolesta jokseenkin siihen tapaan, että Jumala (silloin käytin vielä tätä nimitystä, olinhan kristitty) on sekä mies että nainen, ja myös hetero ja homo: Häneen uppoavat kaikki vastakohdat täydellisessä harmoniassa. Mutta maailmassa ilmenee kaksi vastakkaista voimaa, joiden välinen jännite tekee aineellisen elämän mahdolliseksi: Jin ja Jang, joita voi luonnehtia mm. feminiiniseksi ja maskuliiniseksi, mutta kukaan ei kuitenkaan ole kummassakaan ääripäässä, vaan olemme kaikki jossain siinä välissä. (Ja mitä ulkonaisesti pidetään "femininiisinä" tai "maskuliinisina" ominaisuuksina tai piirteinä, on vaihdellut aikakausittain ja on kulttuurisidonnaista, joten se on kokonaan toinen juttu!) Eli alkujuuri ajatukselle, johon palaan myöhemmin tässä julkaisussa: vastakohdat ovat todellisuuden pintakerrosta, syvemmällä tasolla kaikki on yhtä. Tästä näkyy miten ajatteluni on kypsynyt ja kehittynyt pitkään, uskonnosta riippumatta (sekin on vain ulkoista). Samoin jo 2018 Kristiyhteisön Tampereen seurakunnan keskusteluillassa [ks. "Minun kirkkoni"] todettiin että "sukupuolen moninaisuus tänä päivänä voi kertoa siitä, että fyysinen sukupuoli alkaa yhä enemmän menettää merkitystään ihmiskunnassa; muutokset eivät tapahdu yht'äkkisesti ja kertakaikkisesti, vaan vähitellen siellä täällä." Jos välillä olen poikennut - tai eksynyt - tästä ajattelusta, se johtui nimenomaan ulkopuolisista vaikuttajista (tai tässä tapauksessa vaikuttajasta) joita liikaa kuuntelin. 

Sametin pointti aseksuaalisuuden yhteydessä oli se, että alunperin sillä tarkoitettiin sitä ettei tunne minkäänlaista halua eikä edes ymmärrä sellaista, mutta nykyään se käsitetään spektrinä (mikä tietysti niin ikään soveltuu edellä esittämääni teoriaan). Erityisesti hän naureskeli juurikin demiseksuaalisuudelle ja harmaalle-aseksuaalisuudelle, jotka minä koen omakseni, että sehän on vain "normaalia". Sen perusteella mitä minä olen koko elämäni havainnoinut muita ja kokenut sisäisesti, ei ole normaalia eli yleistä - ei sillä tavalla ja siinä määrin. Kyllä minulla on libido, ja fantasioissani - joihin nykyään on vaikuttanut pornokuvasto - voi tapahtua mitä vain, mutta huomionarvoista lienee että kuvittelenkin yleensä olevani joku ihan muu, koska en pysty edes kuvittelemaan itseäni sellaisiin tilanteisiin! Totta kai voi olla että minulla on traumoja ja huono itsetunto ja se on defenssi, kuten Sametti esitti joidenkin aseksuaaliksi itsensä mieltävien kohdalla saattavan olla syynä, sehän on jopa todennäköistä minun kohdallani, mutta ei se oikeastaan muuta itse asiaa miksikään. On parempi hyväksyä se omimalla tämä identiteetti. 

Tietenkin nämä leimat ovat ihmisten itsensä valitsemia, ne eivät perustu minkäänlaiseen tieteeseen. Tämä tuo mieleeni sen kun vuosia sitten luin introversiosta, tunnistin itseni, ja se tuntui selittävän omituisen käytökseni elämäni varrelta, jota olin itsekin ihmetellyt. Ennen kaikkea se vahvisti minulle että minussa ei ole mitään vikaa: minä saan olla tällainen! Vuonna 2022 kuuntelin Ylen podcastin, jossa persoonallisuustutkija puhui introversiosta tieteellisen tutkimuksen valossa, ja se tuntui romuttavan uskomukseni, ja ylipäänsä populaarin käsityksen aiheesta. Sen jälkeen en ole voinut vedota introversioon. Mutta ehkä olen vain turhan ankara itselleni - varsinkin kun en kaikessa muussakaan ole "tieteellinen" - sillä kyseinen tutkijakin sanoi kyllä myös, että nämä (introversio/ekstroversio) eivät ole enää pelkästään tieteellisiä käsitteitä. Niiden merkitys on laajentunut. Jos ihmiset käyttävät niitä selittämään ja ymmärtämään itseään, sehän on vain hyvä asia. Niistä on tullut sosiaalisia identiteettejä, joita ihmiset omaksuvat ja selittävät omaa käytöstään itselleen ja muille niiden avulla. Samahan on hyvin pitkälti nykyinen asenteeni uskonnollisiin/henkisiin ajatuksiin: ne voivat olla hyödyllisiä psykologisia työkaluja. Ja tarvittaessa niitä voi vaihtaa. Ei ole yhtä Totuutta. Asian ei tarvitse olla "oikeasti" olemassa, jotta sillä voi olla todellinen vaikutus mieleesi. 

Sametti sanoo olevansa konservatiivi. Pikaisen Wikipedia-silmäyksen mukaan konservatismille on ominaista pyrkimys vanhan säilyttämiseen ja haluttomuus nopeisiin muutoksiin. Tämähän kertoo jo kaiken. Kasvun ja uuden oppimisen sijasta halutaan jäädä paikoilleen. Hän on usein todennut että hänen aikanaan transskene oli toisenlainen kuin nykyään. Maailma muuttuu, ihmiset muuttuvat - ainakin pintapuolisesti. Kaikki eivät ehkä pysy perässä, jotkut rupeavat hangoittelemaan vastaan. Minä olen aina ylpeillyt sillä että monissa asioissa olen ajan tasalla - toisissa asioissa en vain halua olla mukana (esim. lisääntyneet sosiaalisen median palvelut) - ja myös oma henkinen elämäni todistaa vahvasti siitä etten ole jämähtänyt paikoilleni ja jäänyt menneisyyden vangiksi. Mutta samalla minulla on kokemukseen perustuvaa tietoa enemmän kuin nuoremmilla. Kyllä minä muistan millaista se oli: nuorena olin vakuuttunut siitä että "kalkkeutuminen" - en tiedä itsekään mitä sillä tarkoitin, ehkä jonkinlaista jähmettymistä - alkaa kolmikymppisenä. Nyt tiedän että olin väärässä: elämä on jatkuvaa kasvua. Myös käänteinen ajatus siitä että "ennen kaikki oli paremmin" on vääristynyt. 

Aseksuaali-lippu: harmaa raita
edustaa harmaata-aseksuaalia

Aseksuaalisuuden spektrille kuuluminen ei ole surullista: sen oivaltaminen on ollut suuri helpotus. Niin kauan kuin nimilappu tuntuu hyvältä, minä käytän sitä. Yksinkertaista. Ja kyllä, ihmisillä on myös tarve erottautua muista ja kuulua heimoihin, se on vain luonnollista. Niin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Ei siinäkään ole mitään pahaa. Kaikki me teemme näitä luokitteluja itsemme ja muiden välillä jatkuvasti. Kamalaa jos kaikki olisivat vain yhtä ja samaa harmaata ja tasapäistä massaa. Tosin täytyy myös sanoa, että jos joku toinen käyttää samoja nimilappuja, en ehkä sittenkään koe sitä yhdistävänä tekijänä. Ne eivät välttämättä ole niin oleellinen osa persoonaa kuitenkaan, vaan kirjaimellisesti kuin päälle liimattuja; se ei ole se, mikä sinusta ensitapaamisella heijastuu ja herättää joko sympatiaa tai antipatiaa - toinen ei välttämättä edes tiedä nimilapuistasi ennen kuin kerrot niistä, koska ne eivät aina näy ulospäin; emme heiluttele lippuja ympäri vuoden.   

Ihmiset

Jälkeenpäin luettuani alussa mainitun kirjoitukseni uudelleen, näen oikein hyvin mitä ajattelin ja mitä halusin sanoa. Ehkä sekin kirjoitus olisi hyötynyt väliotsikoista, mutta näen kyllä sen läpi kulkevan punaisen langan. En tiedä onko se yhtä selvää muille. Selvimmin huomasin sen itse marraskuussa Yhdysvaltain presidentin vaalien aikaan. 2016 menetin ensin yöuneni sen takia, ja sitten se jopa tuli uniini. Tällä kertaa en seurannut uutisia, en ylipäänsä vaivannut asialla päätäni, koska en siihen voinut mitenkään vaikuttaa. Oliko se oikeasti yllätys jollekin että Trump voitti? Kenties kesäiset pohdintani ja meditaationi kantoivat hedelmää - ainakin jonkinlainen muutos tai ajattelun murros minussa tuntuu tapahtuneen lähes huomaamatta - mutta nyt näen myös Trumpin vain ihmisenä, samanlaisena kuin kaikki muutkin. Ei hän ole "hullu", kuten 2016 Facebook-postauksessa sanoin, eivätkä hänen äänestäjänsä ole "yksinkertaisia", kuten kaverini viime kesänä sanoi. Tai sitten me olemme kaikki hulluja. Koko ihmiskunta. (Minä tietysti hiukan vähemmän; tai kenties olen kaikista hulluin.) Vai sanoisinko sen toisin: hyvätkin ihmiset ovat vain vähemmän paskoja. Hmm... No, paskastakin voi kasvaa kauniita ja tuoksuvia kukkia. Näin aivan loistavan meemin, jossa todettiin että parhaat ystävyyssuhteet solmitaan kahden ihmisen välillä, joista yhden maailma näkee kusipäänä, ja toisen kaikkien aikojen ihanimpana ihmisenä; se johtuu siitä että henkilö joka on kusipää, on vaivihkaa itse asiassa aika mukava, ja henkilö joka on niin ihana, on vaivihkaa kusipää. 

Näin on tietysti helpompi katsoa asiaa, kuin että näkisi sen toisinpäin kuten silloin kirjoitin: "Sen sijaan että kristilliseen tapaan ajattelisimme olevamme läpikotaisin turmeltuneita syntisiä, on parempi nähdä olevansa potentiaalinen Buddha." Buddhalainen harjoittaja tarvitsee uskoa ja luottamusta harjoitukseensa ja omaan potentiaaliinsa. Vahvista vain hyvää itsessäsi, älä vastusta pahaa, kirjoitti Pekka Ervast aikoinaan. Tosin sillä erotuksella että ei ole sinänsä "hyvää" tai "pahaa". Sanokaamme, että voi olla valoa ja pimeyttä, ja kumpaakin tarvitaan oikeassa suhteessa, omalla paikallaan. 

Henkisyys

Kesällä vakiinnutin uuden "pyhän paikan" itselleni läheisen lammen rannassa, jossa olen kyllä käynyt aiemminkin. Jälkeenpäin tajusin että se on ikään kuin peilikuva (samankaltainen mutta kuitenkin erilainen) minun ja edesmenneen puolisoni kihlajaisrituaalin paikasta järven rannassa, jonne minulla oli vuosia hänen kuolemansa jälkeen tarve mennä käymään edes kerran vuodessa - se on melko pitkän ja hankalan matkan päässä. 

Tämä uusi paikka tuntuu nyt täysin syrjäyttäneen sen, ja se on kokonaan minun omani. Ja lähellä kotiani, helposti saavutettavissa. Jälkeenpäin tajusin myös, että se mitä kesällä aloin tehdä ja mitä tarvitsin, on itseasiassa maadoittumista (grounding) - ei henkisessä mielessä, meditaation avulla, jota tein jo 1990-luvulla, vaan ihan konkreettisesti, kosketuksissa maan kanssa. Jossain selitetään sen tarkoittavan kehon yhdistämistä maan pinnan hienovaraiseen, luonnolliseen sähköenergiaan. En tiedä onko tämä vain huuhaa-selitys, mutta ainakin kokemukseni sen rauhoittavasta vaikutuksesta niin keholle kuin mielellekin on todellinen minulle, ja jatkoin tapaa kesän jälkeenkin niin pitkään kuin pystyin.

Asiat joita harrastelin jo 1990-luvulla (kuten kivet), joista en koskaan täysin luopunut, ovat nyt vain ikään kuin "uudesti brändättyjä"; nykyään New Age, pakanuus ja noituus kun ovat pitkälti yhteen kietoutuneet. Ne liittävät minut viattomaan aikaan, jolloin olin vielä kuin puhdas canvas ja jaksoin uskoa ihmisiin... kaikesta huolimatta, ihme kyllä. Ihmeisiin uskon edelleen, mutta aina se ei riitä. Ehkä se on myös sitä, että tuntuu hyvältä tavoitella jotain kirjaimellisesti maagista arjen ja rutiinin yhtäältä turvallisessa huomassa, mutta toisaalta myös tukahduttavassa otteessa. 

Kuluneena vuotena kuuntelin töissä mm. Kolmas silmä-podcastia, jossa nykynoita Kata kertoilee noituudesta ja kaikesta siihen liittyvästä. Häntä oli ilo kuunnella, sillä hän on ensinnäkin niin rempseä, ei turhia hienostellut vaan saattoi kiroillakin, minkä minä luen positiiviseksi asiaksi: kerran totesin kaverilleni, että filtteröin itseäni hänen seurassaan enkä kiroile; sen jälkeen aloin ajatella että miksi, ja sitten kiroilinkin oikein tarkoituksella! Toisekseen, Kata on hyvin maanläheinen ja jopa kriittinen monia henkisyyden ilmiöitä kohtaan. Siihen pystyn samaistumaan erinomaisesti. Häneltä mm. opin termin, toksinen positiivisuus, ja tunnistan ilmiön: olen ehkä syyllistynyt siihen itsekin jossain vanhassa alkupään postauksessani. 

 Valitettavasti hän päätti ettei enää muutaman vuoden jälkeen jatka podcastin tekemistä, ja se tulee ehkä poistumaan palveluista. Tähän hän kertoi syyksi sen että on saanut niin tarpeekseen henkisyys-skenestä. Ymmärrän. Katan löytää joka tapauksessa Instagramista nimellä 3eyepod. Hän vaikuttaa juuri sellaiselta ihmiseltä, jonka puoleen minä mieluusti kääntyisin jos kaipaisin vaikka Tarot-tulkintaa tai meedioistuntoa (en kaipaa). Hyvän vaikutelman sain myös Sawon noidasta ja Kupariketusta, jotka tekivät muutaman jakson Katan kanssa, ja ensinmainitun omaakin podcastia olen kuunnellut. 

Paljon muitakin hyviä podcasteja olen toki kuunnellut. Henkisyyden alalta voi mainita esim. Mielen laboratorion, jonka viitekehys on ennen kaikkea jungilainen psykologia,  ja Maailmanpuun, joka taas pohjaa intialaiseen joogafilosofiaan. 

Kvanttifysiikka

Tietokirjallisuuden osalta minua kiinnostavat erityisesti perinteinen japanilainen kulttuuri, jungilainen psykologia, sekä ennen kaikkea kvanttifysiikka, josta on ilmeisen vaikea löytää kansantajuisia julkaisuja, mutta löysin sentään fyysikko Johanna Blomqvistin teokset, Hypertodellisuus; Olet olemassa ja merkittävä (Basam Books 2021), sekä Kvanttifysiikasta energiahoitoihin; Fyysikon matka mieleen ja paranemiseen (Basam Books 2024). Johanna on vieraana myös molemmissa edellämainituissa podcasteissa. Hän on mielenkiintoinen persoona sikälikin, että hän on myös Reiki-opettaja. 

Joitain otteita, jotka kiinnittivät huomioni, ensinmainitusta kirjasta:

Fyysikko Niels Bohrin sanoin: "Oikean toteamuksen vastakohta on väärä toteamus. Oikean totuuden vastakohta voi kuitenkin olla toinen oikea totuus."

Jokainen meistä muodostaa oman käsityksensä todellisuudesta, enemmän tai vähemmän tietoisena siitä, mihin käsityksemme perustuu. Viime kädessä olemme yksin, kukin oman ajattelumme varassa, sillä myös se kenen näkemykseen, oppiin luotamme, on meidän jokaisen itsenäisesti valittava.

Omaa ajatusmaailmaa on helppo pitää ainoana oikeana, sillä jokaisella meistä on kokemus vain siitä prosessista, joka on johtanut omaan arvomaailmaamme ja todellisuuskuvaamme.

Lynne McTaggart kirjassaan The Field ("Kenttä") kertoo useiden tutkijoiden näkökulmia kvanttihypoteesiin liittyen. McTaggart on myös kirjoittanut yhteisvaikutuksestamme kirjan The Power of Eight: Näyttäisi olevan niin, että kun joukko ihmisiä kohdistaa huomionsa samaan, vaikutus moninkertaistuu. Vaikuttaisi siltä, että tiedostamattamme vahvistamme toistemme intentiota ja tuemme toisiamme. 

Havaitsijan havaitessa tapahtuu valinta, eli kaikki muut mahdollisuudet katoavat ja vain yksi todellisuus jää elämään. Voi siis jopa sanoa, että havaitseminen pakottaa todellisuuden esiin ja havaitsija "luo" todellisuuden, jonka havaitsee. Asiat ovat "todellisia" vasta, kun joku havaitsee ne. Näin tiedetään tapahtuvan ainakin hiukkastasolla. Toisin siis kuin klassisessa fysiikassa, jossa pyritään hakemaan objektiivista totuutta eliminoiden kaikki häiriöt ja muun muassa mittaajan vaikutus, kvanttifysiikassa tiedetään, että tämä ei ole edes mahdollista. 

Yleinen uskomus luonnontieteissä on, että on olemassa riippumaton objektiivinen todellisuus. Einsteinin mukaan tämä vain oletetaan, vaikka sitä ei voida todistaa. Tällaisen riippumattoman todellisuuden olemassaoloon uskoivat ainakin aluksi myös kvanttifysiikan kehittäjät Bohr, Heisenberg, Born ja Pauli. Lähtökohta kvanttifysiikalle oli, että vain kokeisiin voidaan luottaa, eikä todellisuudesta saa olettaa mitään muuta. Erityisesti Pauli päätyi toteamukseen, että todellisuuden täytyy olla psykofyysinen. Empiirisen todellisuuden täytyy olla psykofyysinen, koska se on ihmisen hahmottamaa. Koska luonnonlait näyttävät olevan tilastollisia, riippumattomalla, puhtaalla todellisuudella täytyy olla sekä rationaalisia ja irrationaalisia piirteitä, jotka muistuttavat ihmispsyyken toimintaa. 

Bohrin mukaan ihmisen asema on keskeinen kvanttimekaniikan lisäksi myös toisessa merkittävässä modernin fysiikan teoriassa, nimittäin suhteellisuusteoriassa. Avaruutta ja aikaa ei voi erottaa havaitsijasta. Havainnot ovat riippuvaisia havaitsijasta ja hänen sijainnistaan. Bohrin mukaan suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan kuvauksissa todellisuudesta havaitsija on samalla tavalla keskeisessä roolissa, mikä johtaa siihen, että vallitsevat käsityksemme fysikaalisesta todellisuudesta täytyy uudistaa. Fysiikassa ei enää voida välttää ottamasta käsittelyyn psyykkisiä asioita ja objektiivisuuden kyseenalaistamista. Toisaalta monen näkemys on, että Bohrin vaikutus materialistisen ajattelun korostumiseen on ollut merkittävä. Bohr pyrki muun muassa pitäytymään erossa kvanttifysiikan ajatusten yhdistämisestä idän filosofioihin ja vedantaan. Hän halusi pitäytyä erossa turhasta mystifioimisesta. Ehkäpä Bohrin ajattelusta kertoo kuitenkin jotakin se, että kun hän kunnianosoituksena työstään sai tanskalaisen Elefanttiritarikunnan jäsenyyden, hän valitsi vaakunaansa itämaisen taijitu-symbolin (yin-yang) sekä tekstin "Vastakohdat ovat komplementaarisia." 

Ajattelun muuttaminen objektiivisesta subjektiiviseen on haaste. Objektiivisen tiedon voi sanoa olevan puolueetonta, mutta subjektiivisen tiedon todenmukaisuudesta ei voi saada samalla tavalla varmuutta. Subjektiiviseen tietoon voi luottaa vain, jos pitää kertojaa luotettavana. Jopa kvanttifysiikan kehittäjät viime vuosisadan alussa näkivät subjektiivisen havaitsijan roolin ja sen huomioimisen tärkeänä ja jopa itsestään selvänä. Viimeisten vuosisatojen aikana tieteen huomio on ollut materian ominaisuuksien ymmärtämisessä, ja ymmärrämme sitä jo melko hyvin. Materialla, kokemuksella ja tietoisuudella vaikuttaisi olevan yhteys. Meidän ei pitäisikään ajatella näitä erillisinä, vaan esimerkiksi materiaa tutkimalla opimme lisää myös tietoisuudesta, meistä itsestämme ja todellisuudesta. 

Materian esiintymistä ei voi selittää erillään tai ilman sen subjektiivista tarkastelua tietoisuudessa. Meillä ei ole olemassa todisteita siitä, että materiaa olisi olemassa ilman tietoisuutta, sillä havaitseminen vaatii aina tietoisuutta. Ehkä materia on vain tietoisuuden muoto? Voisiko materia olla kiinteää tietoisuutta ja havaitseminen se piste, jossa tietoisuus muuttaa olomuotoa, samaan tapaan kuin vesi muuttuu kiinteäksi jäätymispisteessään? Filosofi Bertrand Russell sanoo: "Emme tiedä mitään fysikaalisten tapahtumien todellisesta laadusta, paitsi kun nämä ovat mentaalisia tapahtumia, joista meillä on suora kokemus." Havaitsija luo hiukkasen tilan, ennen havaintoa sitä ei ole edes olemassa. Meidän täytyy muuttaa ajatteluamme ja ottaa tietoisuus perustavaksi "suureeksi", samaan tapaan kuin fysiikassa on muitakin suureita, jotka on otettu perustavina, kuten gravitaatio ja valonnopeus. Havainto muuttaa todellisuutta ja jopa luo sen todellisuuden, jonka havaitsemme.  

Atomien välisiä vuorovaikutuksia voidaan kuvata kvanttimekaniikalla. Atomit värähtelevät, pyörivät ja säteilevät energiaa kukin omalla tavallaan. Me olemme siten kaikki hiukkastasolla energiaa ja värähtelyä. Koko maailmankaikkeus on itse asiassa toisiinsa kytkeytyneiden energiakeskittymien verkkoa. Kaikki on energian kautta kietoutunut toisiinsa, ja myös me kaikki olemme siis kytkeytyneitä toisiimme. Pohjimmiltaan olemme siten kaikki yhtä ja samaa energiaa. Emme rajoitu vain erillisenä kokemaamme fyysiseen kehoomme, vaan olemme paljon enemmän. Kvanttifysiikan mukaan olemme siis kaikki hiukkastasolla yhtä ja samaa värähtelevää energiaa. On jopa mahdotonta sanoa, mihin minä lopun ja mistä joku muu alkaa. Hiukkastasolla kaikki on yhtä, eikä erillisyyttä ole. Jos tältä pohjalta ajattelee, on helppo hyväksyä ajatus, että se, miten kohtelen muita, palautuu myös itseeni. Kvanttifysiikan mukaan olemme pohjimmiltaan yhtä ykseyttä.

Jung kävi keskusteluja synkroniteetista Einsteinin ja Paulin kanssa, sillä hän näki synkroniteetissa yhteyden sekä suhteellisuusteoriaan että kvanttimekaniikkaan. Paulin kanssa Jung kehitti mallia, joka ottaisi huomioon sekä todellisuuden mentaalisen että fyysisen puolen. Pauli piti mentaalisen puolen yhdistämistä fyysiseen jopa niin tärkeänä, että sanoi fysiikan olevan epätäydellinen ennen kuin yhteys psykologiaan on luotu.

Todellisuutta ei voi ajatella pelkästään aineellisena. Todellisuus koostuu sekä fyysisestä että henkisestä  aineksesta. Tarvitsemme omia subjektiivisia kokemuksiamme maailmaa ymmärtääksemme, ja ne tuovat todellisuuteen henkisen aineksen. Tietoisuus on merkittävässä roolissa tieteen ja henkisyyden välillä. 

Kvanttifysiikan tarkoitus oli alun perin vahvistaa materialismia, mutta kävikin niin, että kvanttifysiikan myötä klassinen fysiikka ja materialismi joutuivat suuriin vaikeuksiin. Todellisuutemme on erikoisempi kuin uskoisimmekaan, ja meillä näyttäisi olevan siinä erityinen merkitys.  

Todellisuus on se, mitä pidämme totena. Se, mitä pidämme totena, on se, mihin uskomme. Se, mihin uskomme, määrittää sen, mitä pidämme totena. Se, mitä pidämme totena, on todellisuutemme. Fyysikko David Bohm 

Universumi on dualistinen, mutta vain näennäisesti. Kaikki on pohjimmiltaan yhtä, ei-dualistista, mutta kun tehdään mittaus, systeemi muotoutuu dualistiseksi. Dualismi yhdistyy ykseydeksi jälleen hiukkastasolla.  

Löytyihän sieltä siis jopa yhteys Jungin ja kvanttifysiikan välillä, mikä oli riemastuttavaa! Sanoisin, että tavallaan minun on "helppo" ymmärtää kaikkea tätä - se on melkein itsestäänselvää ja sopii mielestäni hyvin "itämaistyyliseen" ajatteluun, jota kohti olen ollut yhä enemmän kallellaan vuosikausia, jo ennen buddhalaisuuteen kääntymistä. Tietenkin olen valmis heti lisäämään että näin on "minun ymmärrykseni mukaan", kuten asian luonteeseenkin sopii ylläolevien lainausten valossa. Toisin sanoen, olen muodostanut aiheesta oman käsitykseni, siltä osin kuin pystyn sitä ymmärtämään ja sovittamaan omaan ajatteluuni: Kaikki on energiaa, kaikki on yhteydessä; erillisyys ja vastakohdat ovat vain näennäistä, pintaa. Henki ja aine eivät ole vastakkaisia, erillään toisistaan. Energiasta kirjoitin paljon engl. blogissani magian yhteydessä ennen kuin luin tämän kirjan; siitä tuonnempana. 

Jos todellisuus on subjektiivinen, siitä luontevasti seuraa että myös Totuus on subjektiivinen. Sitä minä olen kauan sanonut, kaverini (josta tuonnempana lisää) ymmärtämättömästä vastustuksesta huolimatta. Nytkin hän vänkäsi että todellisuus on "subjektiivis-objektiivinen", kun kerroin tästä. Se on hänen subjektiivinen näkemyksensä. Me kaksi emme ainakaan elä samassa todellisuudessa. Hän tiesi jotain aiheesta mutta ei jakanut intoani siitä, vaan tuntui melkeinpä vähättelevän asiaa, tyyliin: "minuun nämä vallankumoukselliset ideat, jotka mullistavat ajattelumme, eivät tee vaikutusta." Eli yksi aihe lisää listalle mistä emme voi puhua. Pitäisikö minun yllättyä, että vaikka hän on sanonut myös tieteen olleen hänelle tärkeää, se yhdistää meitä yhtä vähän kuin henkisyys. Toisaalta, enkö minä viimeksi hänen intoillessaan jostain ufo-kirjasta, tehnyt selväksi että se ei kiinnosta minua enkä halua kuulla enempää. Tässäkin on vaikea nähdä nenäänsä pidemmälle. 

Juurikin tuo: oikean totuuden vastakohta voi olla toinen oikea totuus. Kyse ei ole mielipiteistä vaan kokemuksesta. Minun voi olla vaikea ymmärtää että muut eivät tätä välttämättä ymmärrä, mutta sehän on juuri sitä subjektiivisuutta. Tämä kirja vahvistaa niitä päätelmiä, joihin olen omia teitäni pitkin tullut. 

Buddhalaisuus

Tällaisten kiinnostuksen aiheiden lisäksi olen ottanut tavoitteekseni kerätä ja lukea Nichirenin kootut kirjeet, Goshon, ja olen valinnut alkujaan Threefold Lotus Kwoonin Sylvain Chamberlain Shoninin englanninkielisen käännöksen, joita on kuusi osaa; olen tilannut (Adlibriksestä) yhden vuodessa, ja nyt on jäljellä enää kaksi. Koko vuoden tuota yhtä kirjaa yleensä olen lukenutkin, ja pakko todeta, että lähinnä koen sen velvollisuudekseni - kuten senkin, että olen lukenut Lootussutran. 

Nichiren kirjoittaa paljon siitä miten eri koulukunnat arvottavat eri sutria tärkeysjärjestykseen, ja hän tietenkin todistelee että Lootussutra on kaikista tärkein. Tällainen on minusta melko merkityksetöntä. Harvassa ovat olleet mieleenpainuvat helmet, ja niitä olen jo melko varmasti siteerannut jossain blogissani. Enimmäkseen se on opillista liirumlaarumia. 

 Olen toisaalla tässä blogissa kirjoittanut, että koska harjoitus (Namu Myoho Renge Kyo) tuli minulle ensin, ennen kaikkia sen ympärille koottuja oppeja, ja sen yksinkertaisuuteen myös joka kerta palaan uudestaan, ja koska harjoitus perustuu nimenomaan Lootussutraan niin kuin Nichiren sen ymmärsi, hyväksyn Lootussutran ensisijaiseksi uskon lähteeksi ja Nichirenin tämän sanoman välittäjäksi, "Suureksi Bodhisattvaksi, joka laati perustuksen buddhalaisuudellemme", kuten henkilökohtaisen Gongyoni hiljaisissa rukouksissa sanon. Samalla "uhraan kiitollisuuteni ikuiselle Sakyamuni Buddhalle, alkuperäiselle opettajallemme", jota myös Nichiren yli kaiken kunnioitti, mutta voin myös rehellisesti sanoa että kuten Lootussutra tuskin on Sakyamuni Buddhan alkuperäistä opetusta, vaan pikemminkin siitä johdettua myöhempää laajennusta jota Nichiren on tulkinnut, prioriteettini ja uskollisuuteni on selvä. Tässä mielessä ymmärrän oikein hyvin sitäkin näkemystä, jota tietyt (ja harvat!) Nichiren-buddhalaiset koulukunnat kannattavat, että juuri Nichiren itse olisi tämän aikakauden todellinen Buddha; minä en mene niin pitkälle, mutta kykenen kyllä näkemään mistä ajatus tulee, ja että sillä on ehkä jopa tietynlainen oikeutus tässä kontekstissa. Tiedän, että olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta tärkeitä pointteja on hyvä kerrata. Tämän blogin englanninkielisellä sivulla olen maininnut näkemykseni, että Lootussutrasta tulee mieleen Johanneksen evankeliumi sikäli, että se on nuorin neljästä evankeliumista ja sisältää pitkälle kehitettyä teologiaa; mutta juuri siksi monet uskovat pitävätkin sitä tärkeimpänä ja ensisijaisena evankeliumina! 

Lootussutran kommentaareille tunnen tarvetta, ja eniten tällä hetkellä minua kiinnostaa Minerva T.Y. Leen Mindfulness of Buddhahood in Life; Revolutionary Insights of the Lotus Sutra: naispuolisen buddhalaisen maallikkoharjoittajan epäortodoksisia näkökulmia. Se kuulostaa mielenkiintoiselta. 

Minä kutsun itseäni buddhalaiseksi selvyyden vuoksi, mutta jos joku muu ei minua pidä "oikeana buddhalaisena", se on ihan OK. Jo kristittynä tulin siihen tulokseen, että jokainen joka pitää itseään kristittynä, on kristitty. Kukaan ei voi sitä kenenkään puolesta päättää. Ja silti monet yrittävät. Ja myös: On yhtä monta tapaa olla kristitty, kuin on kristittyjä. Sama pätee tietenkin buddhalaisuuteen, sillä olemme kaikki ennen kaikkea ihmisiä, ja nämäkin - kristitty tai buddhalainen - ovat vain valitsemiamme nimilappuja: omat mielipiteemme, mieltymyksemme, heikkoutemme - sanalla sanoen inhimillisyytemme - ovat aina vahvempia kuin jokin valittu vakaumus, josta poimimme sellaisia painotuksia kuin meille sopii, ja tunnemme vetoa suuntauksiin, joiden tulkinnat meitä miellyttävät. Onko siinä mitään pahaa? Uskontokin on loppujen lopuksi perin inhimillinen asia. Parhaimmillaan se kuitenkin voi auttaa meitä tulemaan paremmaksi ihmiseksi. (Ja huonoimmillaan se vain vahvistaa ihmisen huonoja puolia.) 

Edellä kahdessa kappaleessa on pari esimerkkiä miten aiempi kristinuskoni antaa lisää oivallusta myös buddhalaisuuteeni, mikä on mielenkiintoista huomata; luulin, että sillä ei olisi mitään vaikutusta - eikä varsinkaan positiivista. 

Kulttuuria

Japanilaisessa kulttuurissa minua toki kiinnostaa enemmän se traditionaalinen puoli, kuten teetaide, josta olen lukenut parikin kirjaa, mutta nyt olen myös alkanut lukea yhtä mangaa, josta olen ollut tietoinen melko kauan ja satuin sen löytämään kirjastosta, nimittäin Hikaru Nakamuran Saint Young Men, jossa Jeesus ja Buddha ottavat lomaa taivaista ja elävät kämppiksinä nykypäivän Tokiossa. Tästä on tehty myös anime, jonka pätkiä voi nähdä YouTubessa. 

Toinen sarjakuva (anteeksi: sarjakuvaromaani), jonka luin vuoden aikana ja joka vaikutti minuun hyvin syvästi, oli Mannie Murphyn I Never Promised You a Rose Garden. Murphy on genderqueer (hänet löytää Instagramista) ja tämä teos kertoo yhtäältä hänen kotikaupunkinsa Portlandin ja laajemmin Oregonin osavaltion synkästä valkoisen nationalismin historiasta, toisaalta hänen nuoruuden idolinsa, näyttelijä River Phoenixin tarinan tämän ennenaikaiseen kuolemaan asti. Tyyli ei ole mitään suurta taidetta vaan varsin kotikutoisen näköistä, mutta niinpä se inspiroi minua että minäkin voisin tehdä vastaavan projektin. Aiheen puolesta se kosketti minua syvästi, koska River Phoenix oli ja on minulle ikuisesti Idoli isolla i:llä - melkein elämää suurempi Pyhimys, riippumatta siitä miten hän kuoli (= huumeisiin). On outoa ajatella että nykynuoret eivät välttämättä tiedä hänestä, eivätkä ole nähneet hänen elokuviaan. Toisaalta, kyllä minäkin tiedän James Deanin ja olen nähnyt hänen elokuviaan (Nuori kapinallinen kuuluu jopa suosikkeihini - pidän tosin vielä enemmän Sal Mineon roolista siinä). Paremmin tänä päivänä tiedetään Joaquin Phoenix, Riverin nuorempi veli. River oli syntynyt samana vuonna kuin minä, joten jollain tapaa samaistuin häneen siitäkin syystä... Kirjassa viitataan erityisesti elokuvaan My Own Private Idaho, joka kuvattiin nimenomaan Portlandissa, ja on Stand by me'n ohella ehdottomasti suosikkielokuvani Riverin tuotannosta. 

Sivu Mannie Murphyn kirjasta

River Phoenix ja Keanu Reeves; My Own Private Idaho, nuotiokohtaus:

Michael Monroe

 Vuosi sitten kerroin nähneeni Michael Monroe dokumenttielokuvan, joka teki vaikutuksen (itsekin olin Hanoi Rocks-fani teininä), ja kuluneena vuonna sain korjattua tähän astisen puutteen ja kävimme puolisoni kanssa katsomassa hänen livekeikkansa Tampereen tavara-asemalla 18.4. Todella kova meno, mahtava energia! Nuoremmatkin kalpenevat hänen rinnallaan. Ihmettelen, miksi hän ei käytä langatonta mikkiä - nyt joku joutui vähän väliä kerimään johtoa esim. Michaelin intoutuessa nousemaan parvelle. Harkitsin osallistumista hänen keikalleen Tampereella myös joulukuussa, mutta juuri viikko ennen sitä Michael loukkasi itsensä Briteissä, ja loppuvuoden keikat siirrettiin maaliskuulle. 

21.9. meillä oli liput Tampereen Komediateatteriin, Pokka Pitää-näytelmään, joka siis perustuu samannimiseen brittiläiseen tv-sarjaan, ja sen on myös kirjoittanut sama henkilö, Roy Clarke. Pääosassa nähtiin Kumman Kaa-sarjasta (jonka jatkuviin uusintoihin emme ole vieläkään kyllästyneet: osaamme ulkoa repliikkejä) tuttu Minna Koskela, puolisoni sisaren tyttären täti (ehkä sen voisi lyhyemminkin ilmaista?).  

Mutta nyt seuraa erittäin epäreilu vertailu: heti seuraavana viikonloppuna kävimme katsomassa Teatteri Telakalla vierailevaa näyttelijä Anssi Niemen sooloesitystä, Straight Acting. Nämä kaksi esitystä painivat tietenkin ihan eri sarjassa, eikä niitä voi rinnastaa, mutta ajallisen yhteyden takia en voi sittenkään sitä täysin välttää: siinä missä edellinen esitys oli kevyt pikku hupailu, Anssi Niemen esitys toki oli myös paikoin hauska, puhumattakaan siitä että hän on mielestäni hyvännäköinen (olen pitänyt hänestä Sekasin-sarjasta saakka), ja näimme hänet perse paljaana ja pelkissä tangoissa... mutta ennen kaikkea esitys oli erittäin väkevä, intensiivinen, ja yhtä intiimi kuin itse teatteritilakin oli. Minä ja puolisoni istuimme eturivissä, ja Anssi otti kontaktia molempiin erikseen esityksen aikana. Se myös herätti vakaviakin ajatuksia, jopa siinä määrin, että se oli mielessä vielä koko loppupäivän ja välillä seuraavalla viikollakin. Se, jos mikä, on hyvän teatterin merkki! Mieleen jäi erityisesti viimeinen ajatus siitä, että kenties joskus hetero voi esittää homoroolin jopa vakuuttavammin, koska hänellä ei ole samaa rasitetta esim. sisäistetystä homofobiasta kuin homolla. 

3.10. Netflix julkaisi odotetun Heartstopper-sarjan kolmannen kauden. Ykköskausi pari vuotta sitten teki minuun valtavan vaikutuksen. Kakkoskausi vaikutti jo huomattavasti laimeammin, ja tällä kertaa se on yksi sarja muiden joukossa, tosin ehdottomasti suosikkini siitä huolimatta! Enempää minulla ei olekaan sanottavaa. Halusin vain mainita asiasta. Se oli alussa jotain aivan uutta, mutta nyt siitä on tullut jo normaalia. Se on hyvä. Alise Oseman työskentelee yhtäaikaa viimeisen Heartstopper-sarjakuvan ja neljännen kauden käsikirjoituksen parissa; Netflix ei vielä ole vahvistanut viimeistä kautta, ja minä ehkä tyytyisin tähänkin astiseen tarinaan jos sitä ei tulisi. 

Muita hyviä Netflix-sarjoja jos pitää mainita, ne ovat aika ilmeisiä: Stranger Things, Sandman... ja erityisesti saksalainen Dark piti otteessaan: koskaan ei aikamatkustuksesta ole luotu yhtä kiehtovaa juonivyyhtiä, jossa niin korostuu koko ajatuksen paradoksaalisuus ja mitä sotkua se saisi aikaan (!). Esimerkkinä toisentyyppisestä, hillityn tunnelmallisesta sarjasta, haluaisin mainita japanilaisen Midnight Diner: Tokyo Stories, jossa ruoka näyttelee keskeistä osaa. 

Myös elokuvissa olemme käyneet useamman kerran tänä vuonna. Beetlejuice Beetlejuice oli erittäin hyvä jatko-osa 1980-luvun klassikolle; oli ilahduttavaa nähdä alkuperäisiä näyttelijöitä mukana, ja toisaalta myös Netflixin Wednesday-sarjan Jenna Ortega sopi hyvin porukkaan. Tekee mieli nähdä uudelleen myös alkuperäinen elokuva. 

Mikko Mäkelän elokuva Sebastian oli ehdottomasti näkemisen arvoinen! Siinä missä Mäkelän edellinen elokuva, A Moment in the Reeds (nähtävissä ainakin kirjastojen elokuvapalvelussa tätä kirjoittaessa), vaikutti vielä vähän keskeneräiseltä harjoitustyöltä, vaikka hyvä olikin, Sebastian lunastaa kaikki lupaukset ja on aivan kansainvälistä tasoa! Ruaridh Mollica pääosassa oli erinomainen, ja komea: paljasta pintaa ja seksikohtauksia on riittävästi (totta kai se on oleellista!). Yle on ollut mukana tuotannossa, joten elokuva nähtäneen vielä joku päivä televisiossa. 

Olen aina pitänyt suuresti Pedro Almodovarin elokuvista, ja kolmantena olikin vuorossa hänen ensimmäinen kokopitkä englanninkielinen filminsä, The Room Next Door, jota olen nähnyt paljon kehuttavan, myös sellaisten tuntemieni henkilöiden taholta, joiden en olisi osannut odottaa Almodovarista pitävän, ja joiden sana sen tähden painaa sitäkin enemmän! Se on vähäeleinen, paljon puhetta - mutta myös asiaa. Tavattoman kaunis. Kyllä tästä Oscar tai toinenkin pitäisi saada, sanokaa minun sanoneen. Jos haluaa toisenlaista, räväkämpää Almodovaria nähdä, kannattaa katsoa esim. Huono kasvatus (ainakin kirjastojen elokuvapalvelussa). Sanoinkin puolisolleni että minun täytyy näyttää se hänelle, koska hän ei kuulemma niin välitä "tällaisista melankolisista elokuvista". 

7.12. meillä oli liput Anitta Ahosen Stand up-esitykseen Tampereen työväenteatterissa. Siellä sai todella nauraa! Minuun uppoaa hyvin vähän härski ja hävytön huumori. 

Syksyllä kävimme myös museokeskus Vapriikin näyttelyssä Songlines, Australian seitsemän sisarta, Australian alkuperäiskansojen unimaailman tarinoista, josta kuvat: 

Kuolleiden puolesta

Olen muistanut tähän mennessä viime vuosina kolmea edesmennyttä sukulaistani päivittäisessä gongyossani buddhalaisen suruajan, 49 vuorokautta. Vuonna 2024 ensimmäistä kertaa tein niin myös kahden julkisuuden henkilön kohdalla, joiden kuolema erityisesti kosketti minua. 

Aleksei Navalnyi 4.6.1976 - 16.2.2024

Tampereen Hämeensillalla 

Janne Puhakka 24.2.1995 - 13.10.2024

Molemmat olivat omilla aloillaan aktivisteja hyvällä asialla, paremman maailman puolesta. 

Magiaa ja meditointia

Kesäisessä postauksessani mainitsen taas kerran myös kaverini ja hankalaksi kokemani suhteemme, johon olin jo itsekin kertakaikkisen kyllästynyt. Viittaan menestyksekkääseen "maagiseen prosessiin", jonka avulla irrottauduin negatiivisista tunteistani edesmennyttä puolisoani kohtaan, ja totean että minun pitää kokeilla samaa myös kaverini kanssa. Niin tapahtuikin syksyllä. Kirjoitin englanninkieliseen blogiini postauksen, jossa osittain käyn läpi samoja asioita magiasta kuin edellä linkitetyssä suomenkielisessä kirjoituksessa, mutta myös uusia oivalluksia, ja kerron nyt suorittamastani rituaalista. Ei ehkä ole tarpeen kerrata sitä tässä suomeksi (pidän siitä miten tiiviisti ilmaisen itseäni englanniksi), muuta kuin sen verran että jo 2021 olen viitannut siihen että mielessäni oli jo silloin vuosia ollut kuva-aihe, jonka halusin maalata meidän tilanteestamme, ja nyt viimein sain sen toteutettua tämän maagisen rituaalin sinettinä, jonka lahjoitin kaverilleni seuraavan kerran tavatessamme. Ilmaisen luovuuttani kuvallisesti harvoin, mutta kun sen teen, tekniikan mahdollisista puutteista huolimatta se on korkean inspiraation hedelmä. 

Energiat on pistetty liikkeelle ja tunnen vaikutuksen itsessäni; sen huomasi siitä että pystyin tavatessamme sanomaan asioita hyvinkin suoraan. En voi vielä varmuudella sanoa mihin se johtaa; jätin tarkoituksella lopputuloksen avoimeksi. 

Yllä maalaukseni. Riippumatta siitä mitä he edustavat, siinä on vain kaksi ihmistä vailla sädekehiä, tavallisesti juomassa teetä yhdessä, ystävinä. Kysyin mieheltäni mitä hän näkee siinä; "olemmeko siinä me?" kysyi hän, ja "syövätkö he hedelmää?" Kaverini kyllä tajusi heti. Joten ilmeisesti jaettu konteksti on välttämätön ymmärtämiseen. 

Valkoinen ruusu, muinaisen henkisen ryhmämme tunnus, mutta myös valkoinen lootus, kuten Lootussutrassa: lännen ja idän henkisyyden symbolit. Lat. Vacate et Scire, "ole hiljaa ja tiedä". Mutta vacate voidaan kääntää myös "ole vapaa"; "tyhjennä itsesi"; "tee tilaa". Se syventää sanomaa entisestään, viitaten hiljaiseen meditaatioon, vain olemiseen sanojen tuolla puolen, niin kuin minä sen näen. Kaverini on usein kysynyt mistä minä haluaisin puhua, ja joskus myös haluaisinko pelata esim. sulkapalloa. Tämä vastaa kaikkeen. En halua puhua mistään, en tehdä mitään - en edes ajatella. Siten voi löytää todellisen yhteyden. Olen vatvonut liian kauan, tajusin kuunnellessani erästä podcastia jossa todettiin että ajattelemalla jatkuvasti jotain ongelmaa, sitä vain vahvistaa. 

Tavatessamme ensimmäistä kertaa rituaalin jälkeen pystyinkin ehdottamaan mitä olen ajatellut vuosia, että seuraavalla kerralla meditoisimme yhdessä, ja sovimme jo päivänkin. Myös hän on yrittänyt harjoittaa meditaatiota itsekseen ja on kysellyt käyttämästäni metodista, "vain istumisesta", jonka opin Zen-kurssilla. 

Pitkästä aikaa menin hänen luokseen kylään, jotta paikka olisi rauhaisa. Olemme pitkään tavanneet vain kaupungilla, neutraalilla maaperällä ja puolimatkassa molempien kotoa; ajattelin, että kun nyt taas sanelen mitä teemme, ainakin tulen samalla hänen mukavuusalueelleen. Jonkinlainen kompromissi siis. 

Hän oli pistänyt piirrokseni seinälle, eli ilmeisesti piti siitä. Joimme teetä, juttelimme, ja lopuksi meditoimme 15 minuuttia näin aluksi; tarkoitus on tavata uudelleen samoissa merkeissä ja pikku hiljaa pidentää aikaa - nytkin se meni niin nopeasti että vielä olisi voinut jatkaa. Siitä on hyötyä ettet tee sitä yksin; seura kannustaa antamaan parhaansa. Tai, kuten edellä Johanna Blomqvistin kirjassa kerrottiin, "Näyttäisi olevan niin, että kun joukko ihmisiä kohdistaa huomionsa samaan, vaikutus moninkertaistuu. Vaikuttaisi siltä, että tiedostamattamme vahvistamme toistemme intentiota ja tuemme toisiamme." Toisin sanoen: "Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään." (Matt.18:20) Tätä ei tarvitse ottaa kirjaimellisesti Jeesuksen persoonaan viittaavana, vaan symbolisesti ylipäänsä henkiseen ihanteeseen ja yhteyteen liittyvänä. 

Eräs kirja jonka luin vuoden aikana, oli Karla Löfgrenin Usko, toivo, rakkaus, meditaatio - utopia rauhasta uskotojen välillä (Basam Books 2021), jossa käsitellään uskontopluralistisesta näkökulmasta meditaation psykologisesti vaikuttavia ja terapeuttisia elementtejä. Minusta kaikista menetelmistä juurikin "vain istuminen", jossa ei ole minkäänlaista uskonnolliseksi tulkittavaa sisältöä - tai sisältöä ensinkään - on tästä syystä ehdottomasti paras yhteinen metodi käytettäväksi eri uskontoja tunnustavien ihmisten kesken. 

Näen tämän tavallaan henkisen ryhmämme uudelleen elvyttämisenä, mutta samalla sen uutena inkarnaationa: siinä on tiettyä jatkuvuutta, mutta myös kehitystä. Ekumeniasta universaalisuuteen, kuten asian ilmaisin silloin kun lopetimme säännölliset julkiset kokoontumisemme, ja oli puhe että ryhmä voisi muuttua suljetuksi, ja  kokoontumiset voisivat olla jonkun kotona, sopimuksen mukaan, mutta se jäi vain puheeksi tuolloin alkuvuonna 2013. Tämän ainoana tarkoituksena näen nyt meidän suhteemme syventämisen, sen kummempaa missiota minulla ei enää ole: eli pyrkimykseni palvelee realistisesti minun psykologisia tarpeitani, ei mitään suurempaa altruistista ihannetta. Uskoakseni kaverini saa siitä myös jotain - ainakin sitä kautta jos se auttaa minua itseäni suhtautumaan häneen toisin.  

Se, mitä kerroin kvanttifysiikkaa koskevasta sananvaihdostamme, joka tuotti minulle jonkinasteisen pettymyksen, tapahtui kuukausi tämän jälkeen kun tapasimme joulukuussa ja tarjosin hänelle perinteisesti teen kahvilassa samalla kun vaihdoimme lahjoja, joten se vain vahvisti että tämä lupaavalta tuntunut kokeilu on nyt uusi suunta johon kannattaa keskittyä. Hiljaisuus parantaa ja kuroo umpeen sanojen repimät haavat ja toimii yhdistävänä siltana yli erillisyyden kokemuksen. 

Usko ja etiikka

Marraskuussa julkaisin tässä blogissa jatkoa sarjaani Ecce Ego, suoraan 1990-luvun päiväkirjoistani. Vaikka minulla on tapana sanoa että "hurahdin", se vähättelee kokemustani ja saa sen kuulostamaan kevyeltä, melkein hauskalta. 

 Kirjoitin, että pystyin täysin neutraalissa mielentilassa tekemään tuon postauksen, mutta jälkeenpäin koin kyllä ahdistusta parina päivänä, ja sen johdosta irrationaalista pelkoa että ahdistus olisi merkki siitä että pelkästään näiden asioiden lukeminen vielä 30 vuoden jälkeen saattaisi saada minut "hurahtamaan" uudelleen, vaikka en sitä halua. Ehkä ahdistus tulikin siitä, etten ikinä ole todella käsitellyt tuota aikaa - minä vain halusin tukahduttaa kaikki tunteeni siitä, syrjäytin sen vähitellen sitoutumalla aktiivisesti uuteen kirkkoon, ja järjelläkin pystyin vasta yli kymmenen vuoden kuluttua hyväksymään että kuuluin lahkoon (sana ei välttämättä täysin sovellu, mutta ei myöskään "kultti"; molemmat käsitteet ovat ongelmallisia. Ks. Wikipedia). 

Minullahan taitaa olla taipumusta voimakkaisiin tunneperäisiin reaktioihin: esim. edellä mainittu Heartstopper-sarjan eka kausi pari vuotta sitten hullaannutti minut suorastaan uskonnolliseen hurmokseen, joka piti minua vallassaan kuukausia, ja kyseessä on sentään fiktiivinen tv-sarja! 

Myönnän, että joskus vuosien varrella ajatellessani Lectorium Rosicrucianumia, on saattanut käydä mielessä, että "entä jos se kaikki onkin totta?" Mikä kertoo siitä miten syvästi haitallisia tällaiset opit ovat. Siitä huolimatta, että lukemattomat pienet yksityiskohdat tuntuvat nyt täysin järjettömiltä - ylipäänsä mitä yksityiskohtaisempi oppirakennelma, sitä epäilyttävämpää: "meillä on selitys kaikkeen."

Koska olen yleisesti kiinnostunut uskonnoista ja henkisistä liikkeistä, olen esim. hyvin perehtynyt mormonien oppeihin, vaikka en usko sanaakaan niistä, ja muistan kun eräässä ryhmässä kauan sitten kerroin joitain asioita heidän opeistaan ja nauroimme niille. Jälkeenpäin tunsin häpeää. Helppohan se on ulkopuolella naureskella. Niin kuin en paremmin tietäisi. 

Saattaisi olla hyödyllistä hakea vertaistukea, esim. Uskontojen uhrien tuki UUT ry:ltä; silloin ainakin saisi perspektiiviä omiin kokemuksiinsa muilta. Hyvin myöhään vasta oivalsin senkin, että tuskin minun kokemukseni poikkesi kenenkään kokemuksesta, joka on "tullut uskoon", tai mitä tahansa muuta ilmaisua sitten "hurahtamisesta" käytetäänkin. 

En edes eronnut kyseisestä liikkeestä siksi että lakkasin uskomasta -  en vielä pitkään aikaan - vaan siihen oli syynä edesmennyt puolisoni jonka tapasin... eikä suinkaan siksi että olisin rakastunut häneen, kuten saattaisi ajatella; olen usein viitannut asiaan, ja joutunut käsittelemään suhdettamme uudessa valossa, mutta vielä on jäljellä yksi jakso ennen kuin tullaan vuoteen 1997 jolloin tapasimme. Luulen, että tulen esiintymään niin epäedullisessa valossa omissa muistiinpanoissani, että minut on helppo tuomita sen perusteella... Tietysti voi sanoa että eihän minun tarvitse kertoa mitään mitä en halua, mutta minähän haluan olla armottoman rehellinen, itseäni säästämättä, ja viedä sarjan loppuun, vuodenvaihteeseen 2000-2001, johon päiväkirjani päättyvät, ja mikä olisikaan sille sopivampi loppu kuin uuden vuosituhannen alku. 

Olin ikään kuin vain olosuhteiden vietävissä, vailla omaa tahtoa, ja alistuin siihen kohtalonani. On kuitenkin syytä erottaa toisistaan kuuluminen liikkeeseen, joka oli hyvin kontrolloiva ja ehdoton, ja parisuhde, joka ei ehkä alkanut täysin puhtain ja parhain motiivein minun osaltani; se että pääsin eroon edellisestä johtuen jälkimmäisestä, oli vain hyvä asia, vaikka kesti kauan ymmärtää ja sisäistää se. 

Kyllähän ihminen saa tehdä elämällään mitä haluaa, kunhan ei rikollisille teille lankea, eikä se varmasti kenenkään elämästä vie pois mitään oleellista jos ei katso televisiota (mitenköhän LR suhtautuu tänä päivänä internettiin ja älypuhelimiin? Niitä on vaikea kokonaan välttää... ja heillä on toki nettisivut), ei syö lihaa, ei juo alkoholia... ainoastaan sen voi kyseenalaistaa  että sitä edellytetään sinulta; eri asia, jos se on alunperinkin oma valintasi. Ja se, että osaa noudattaa sääntöjä joita on valinnut noudattaa, ei tee kenestäkään parempaa ihmistä. 

Mutta se on kokonaan toinen juttu kun astutaan erittäin henkilökohtaiselle ja intiimille seksuaalisuuden alueelle ja kerrotaan, että olet vääränlainen ihminen etkä siksi saa rakastaa. Ja kun ihminen vielä uskoo sen ja alkaa rajoittaa itseään ja elämäänsä - elämänvoimaansa... Silloin ylitetään niin merkittävä inhimillinen raja, että se on pakko tuomita ankarasti! 

 

"Älä ole mulkku": tässä on tiivistettynä minun etiikkani, jota vain korostaa se, että alunperin näin tällaisen julisteen gay-pornofilmissä. Siitä tulee mieleen usein siteeraamani John Shoren sanat: "Kristityt, aina kun sanotte, 'minä puhun vain totuuden rakkaudessa', mitä muut kuulevat on: 'Minä olen mulkku'; joten lakatkaa sanomasta niin... paitsi jos olette. Siinä tapauksessa jatkakaa, kai." 

Kirjoitin tuon päiväkirjajulkaisuni esipuheessa Buddhan viidestä ohjeesta. Minulle on helpompi hyväksyä Reikin eettiset periaatteet, koska ne eivät mene liiaksi ulkonaisen elämän yksityiskohtiin; olen pitkään muistuttanut niistä itseäni joka aamu. Niistä on hiukan eri versioita, mutta nyt itse asiassa löysin sellaisen joka vetoaa minuun erityisesti. Se on Frans Stienen kirjasta Reikin ydin (Basam Books 2024), jossa kerrotaan että Mikao Usui on saattanut antaa eri oppilaille hiukan eri versioita periaatteista tukeakseen heidän henkistä edistymistään ja ymmärrystään, ja tätä muotoa hänen, joka oli itse buddhalainen, sanotaan opettaneen buddhalaisille oppilailleen: 

Älä kanna vihaa, koska viha on harhakuva.

Älä ole huolissasi, koska pelko on häiriötekijä. 

Ole uskollinen omalle tiellesi ja olemuksellesi / Todelliselle Minuudellesi.

Osoita myötätuntoa itsellesi ja toisille,

koska tämä on buddhaluonnon perusta.

Juuri vihastuminen ja huolehtiminen ovat kaksi piirrettä jotka eniten häiritsevät minua itsessäni: annan muiden vaikuttaa minuun niin että vihastun, tai huolehdin asioista joita ei ole tapahtunut ja joita vain kuvittelen. Kumpikin horjuttaa tasapainoani: en pysy tyynenä itsessäni, tai läsnä tässä hetkessä. Ja tietenkin myötätunto on haaste, jonka kanssa olen kamppaillut - viime kesän kirjoitukseni käsitteli myös sitä. Saattaa olla, etten todellisuudessa rakasta edes itseäni - tai tunne itse-myötätuntoa - niin paljon kuin joskus kuvittelin; projisoin vain usein negatiiviset tuntemukseni muihin, joten se ei ole aina niin selvää mistä ne todella kumpuavat.  

Reiki

Ensin Johanna Blomqvist ja sitten tämä Frans Stienen kirja ovat sytyttäneet minussa uudenlaisen palon reikiä kohtaan, jota toki olen harjoittanut 1990-luvulta asti: silloin olin hyvin herkkä aistimaan energioita, kuten voi lukea mainitusta sarjastani Ecce Ego, ja löysin itsestäni kyvyn energiahoitamiseen jo ennen reikikursseja, joista minulla sittemmin oli voimakkaita kokemuksia. On vain hyvä että en enää aisti energioita niin vahvasti, koska asian kääntöpuolena aistin myös toisten ihmisten energiat, ja pelkästään vieraiden ihmisten kohtaaminen vaikka vain kadulla kävellessä saattoi olla erittäin tukalaa! Esim. itsehoidon koen lähinnä rentoutumisena ja käsien lämpönä tänä päivänä. 

Nyt kun minulle vasta selvisi että III taso on nykyään jaettu kahteen osaan (ainakin joillain opettajilla) niin ettei välttämättä tarvitse tulla opettajaksi - mikä ei kiinnosta minua yhtään - vaan 3A on enempi itsensä kehittämistä varten, syntyi ajatus että minäkin voisin sen käydä ja saada viimeisen vihkimyksen ja sen myötä käyttööni neljännen symbolin, Dai Ko Myon ("Suuri Kirkas Valo"), jonka osaan kyllä jo piirtää, mutta se ei hyödytä ilman asianmukaista vihkimystä/viritystä/reijua. Kurssi, jonka voi suorittaa verkossa, on jopa verrattain edullinen mielestäni, ja vihkimys voidaan antaa myös esim. Teamsin livestriimissä etänä. Jotkut saattavat kokea tämän ongelmallisena, mutta reikin luonteen huomioiden se on minusta täysin järkeenkäypää: miten se eroaisi etähoidosta? Energia on kaikkialla, kaikki on energiaa. Teknologia avaa uusia mahdollisuuksia joita ennen ei ollut, joten miksi sitä ei hyödynnettäisi vaan itsepintaisesti takerruttaisiin ajatukseen, "näin on aina tehty". 

Frans Stienen mukaan kun Mikao Usui aluksi tarjosi reijua oppilailleen, siinä ei ollut fyysistä rituaalia; hän "vain istui" oppilastaan vastapäätä. Stiene kertoo miten reijua alettiin nimittää "viritykseksi" Hawayo Takatan kuoleman jälkeen; hän vaikutti reikin leviämiseen länsimaihin. Mutta Mikao Usui... "opetti reikin olevan oma Todellinen Minuutemme, joka on meissä kätkettynä, odottamassa että muistamme sen. Sitä ei tarvitse 'kanavoida' - minkä Merriam-Webster-sanakirja määrittelee pikakuljettamiseksi, siirtämiseksi tai viemiseksi - koska se kanavoituu jo sisällämme, lävitsemme ja ympärillämme. Samasta syystä sitä ei tarvitse myöskään siirtää opettajalta oppilaalle." 

Hän jatkaa: "Käytän reijusta vaihtoehtoisesti virityksen sijaan mieluummin initiaatio-sanaa, koska se viittaa 'ensimmäiseen/alustavaan' kokemukseen. Reijun aikana opiskelija tulee saamaan alustavan kokemuksen Todellisesta Minuudesta. Ei ole merkitystä, kuinka lyhyt tai syvä tämä kokemus on. Alustava kokemus on kuin siemen, joka ei ole opettajan istuttama, vaan opiskelijan syvältä itsestään muistama." 

Ja: "Järvi on eräs reijun metafora. Tyyni järvi on kuin peili, ja peili voi heijastaa kaikkea. Peili ei kuitenkaan arvioi eikä luokittele. Se vain heijastaa. Siksi voimme ymmärtää reijun myös opettajaksi, joka pitelee täydellisen kirkasta peiliä, jotta opiskelija voi nähdä Todellisen Minuutensa." 

"Rein perusmerkitys on henkinen, mutta syvempi merkitys on 'shamaani rukoilee sadetta, ja sade lankeaa maahan.'" [...] "Ju tarkoittaa: ottaa vastaan, käsi alas, antaa, välittää, neuvoa, suoda, tarjota, valtuuttaa, siunata." [...] "Silloin kun meillä on suora kokemus rei'stä ja ju'sta, voimme opettajina vain antaa sataa, ja vastaanottajina voimme olla täysin tyhjiä ja avoimia. Nyt meillä on todellinen henkinen siunaus: reiju. Konsepti on tietysti täsmälleen sama käsillä hoitamisen aikana. Jos olemme täynnä ennalta muodostettuja ideoita, 'minä' on tiellä, joten emme pysty vastaanottamaan. Samoin, jos hoidamme käsillä toisia ja samalla arvioimme ja luokittelemme asioita, silloin emme vain anna sataa."

Stiene kirjoittaa että "Todellisen Minuutemme ominaisuus on tyhjyys (jap. ku) ja ei-dualistisuus; emme voi erottaa niitä toisistaan, kuten emme voi erottaa myöskään märkyyttä vedestä." [Tyhjyydestä, ks. myös sivu  Opillisia peruskäsitteitä: Sunyata] Ja: "...ki on on reikissä sama kuin ku - tyhjyys, mikä on sama kuin Dai Komyon ilmentäminen. Jälleen voimme nähdä, kuinka Mikao Usuin opetusten sisäinen sydän osoittaa aina kohti samaa paikkaa: Todellisen Minuutemme muistamista. Tämä vitaalivoima on buddhalaisuudessa nimeltään ki: se on koko kosmoksen olennainen ainesosa, ja siten se on ku'n vastine. (Taisen Deshimaru, Mushotoku Mind: The Heart of the Heart Sutra.)"

Frans Stiene pohtii nettisivullaan että Mikao Usui on ilmeisesti ottanut vaikutteita reiki-systeemiinsä mm. japanilaisesta Tendai-buddhalaisuudesta, ja Nichiren oli myös alkujaan Tendai-munkki. [Ks. myös: Kari Paulus, Tendai ja Shingon.] Itse en koekaan ristiriitaa. Myös Nichiren-buddhalaisuudessa on symbolinsa, kanji-merkein piirretty kalligrafinen mandala; oma japaninkielinen mantransa, ja sama käsien gassho-ele. 🙏Paitsi että toisin kuin yleensä on opetettu reikimantroja käyttämään, Stiene kehottaa laulamaan niitä jopa 20 minuuttia kerrallaan, ja minulla on jo mantra jota laulan kahdesti päivässä, joten sitä en korvaa millään muulla. En usko että on tarpeen hylätä vuosikymmenten takaista opetusta reiki-symbolien ja mantrojen käytöstä, joka on toiminut tähänkin asti, siksi että joku tulkitsee uusiksi Mikao Usuin alkuperäistä tarkoitusta muiden japanilaisten perinteiden valossa. 

Hän kirjoittaa kyllä myös, että on monia erilaisia oppimistapoja, jotka saavat aikaan saman asian: voimme astua energian täyttämään huoneeseen visuaalisesta ovesta, auditiivisesta ovesta, älyllisestä ovesta tai kinesteettisestä ovesta. Mikao Usuin älyllinen opetustyöväline ovat periaatteet; visuaalinen aspekti ovat reikisymbolit; opetusten auditiivinen elementti ovat mantrat; kinesteettinen elementti on käsien laittaminen fyysisesti keholle. Jotkut tarvitsevat kaikkien oppimistapojen yhdistelmän, toiset ovat tyytyväisiä yhteen tiettyyn tapaan. Esim. symbolia voi meditaatiossa piirtää mielessään yhä uudelleen. Stiene kuvaa myöskin Mikao Usuin antamia varsinaisia meditaatiotekniikoita, joita ei vielä 1990-luvulla opetettu reikikursseilla lännessä. 

Vuodenvaihde

Tämä vuodenvaihde toi mukanaan "yllätyksen" - no ei aivan, koska tajusin sen kolme viikkoa aikaisemmin: pariin vuoteen uuden vuoden aatto ei ole osunut arkipäivään - se on niitä päiviä jotka aina pitää tarkistaa, mutta se on normaali työpäivä - joten en ole koskaan aikaisemmin tehnyt silloin iltavuoroa, jota nykyään pelkästään teen. En ole tullut aikaisemmin edes ajatelleeksi koko asiaa. Normaalisti olen kotona aikaisintaan 22.30. Onneksi saatoin olla melko varma että työkohteessani monet ihmiset, asiakkaat, pitävät vapaata joka tapauksessa, joten sovin pomoni kanssa että jos saan työni tehtyä aikaisemmin, voin lähteä heti kotiin: tässä tapauksessa aika ei ole rahaa, vaan tärkeämpi kuin raha. 

Tässä vuodenvaihteessa sisällytin tavanomaisiin rituaaleihini myös hiukan kynttilämagiaa: kaksi loitsua, jotka poikkeuksellisesti poimin suoraan internetistä, enkä tyypilliseen tapaani muotoillut niitä itse. En ainakaan tässä vaiheessa sano niistä sen enempää. 

Vuosia olen tehnyt uutena vuotena Tarotlukemuksen netissä (käyttäen tätä ilmaista sivua: Facade). 1990-luvullahan minulla oli fyysiset kortit, joita ahkerasti käytin aikani, ja lahjoitin pois. Viime kesänä itse asiassa puolisoni halusi ostaa sellaiset (Rider-Waite). Joten tällä kertaa ja tästä lähtien käytän sitten niitä. En halua tehdä kovin laajaa pöytää, toisin kuin nettitulkinnoissa: mitä enemmän osatekijöitä, sitä vaikeammaksi on osoittautunut nähdä kokonaiskuvaa. Nostan siis vain kolme korttia: kulunut vuosi, tämä hetki, alkava vuosi. Intuitiivisesti tulkittuna vaikuttaa hyvältä - ja opaskirjanen vahvisti asian: kaikki mahdollisuudet ovat avoinna. Perus uusi vuosi siis. Enemmän minua hämmensi Lanttien 5: oliko vuosi 2024 muka niin surkea? Luettuani enemmän kortin selityksiä, ymmärsin kyllä että se kuvastaa ehkä pikemminkin tuntemuksiani ja mietteitäni kuin mitään konkreettista, ja niitä mietteitähän olen kuvannut viime kesän postauksessa oikein hyvin.