TINA TURNER 26.11.1939 - 24.5.2023

 

Tina Turner 2008

Uutinen Tina Turnerin kuolemasta tavoitti minut myöhään eilen illalla kotiuduttuani töistä. Monet Facebook-kaverini jakoivat uutista. Koen että myös minun täytyy kantaa korteni kekoon, varsinkin koska uutiset ovat yksipuolisia ja jättävät tärkeän aspektin tähden elämästä mainitsematta. Kerrotaan, miten kovaa hänen elämänsä oli - väkivaltainen avioliitto Iken kanssa, ja myöhemmän iän sairaudet - mutta unohdetaan että olosuhteet eivät ole mitään: onnellisuus tulee sisältäpäin. Tina Turner löysi lopulta onnen, kiitos buddhalaisen harjoituksensa. Vain buddhalaiset lehdet muistivat kertoa tästä varsin olennaisesta puolesta hänen elämäänsä. 

Olen julkaissut tässä blogissa käännökseni Tina Turnerin haastattelusta vuodelta 2020, jossa hän puhuu buddhalaisuudestaan.

Juuri tätä edeltänyt julkaisuni koski hänen viimeisintä kirjaansa, otsikolla "Kuinka tulla onnelliseksi Tina Turnerin tavoin", josta itsekin sain uutta inspiraatiota. 

Olen usein viitannut siihen, että opin harjoitukseni alunperin nimenomaan Tina Turnerin kautta, esim. toisessa blogissani, kirjoituksessa "Minun tieni", ja tässä blogissa; "Kääntymys?"

Totta kai suuri yleisö tuntee hänet laulajana; minäkin kuuntelin häntä jo 1980-luvulla, kun hänen soolouransa vasta lähti nousukiitoon. Silti minulle hän on ennen kaikkea esimerkillinen Nichiren-buddhalainen, innoituksen lähde omaan harjoitukseeni. 

Monet legendat ovat viime vuosina poistuneet keskuudestamme, mutta sehän on vain luonnollista, ei mikään paha asia sinänsä. 83 vuotta on kunnioitettava, kypsä ikä, ja missään tapauksessa Tina Turner ei koskaan vaikuttanut "vanhukselta". Kuten hän itse kirjassaan totesi: "Muistutan itseäni mielelläni siitä, että vanhaksi eläminen ja vanheneminen eivät ole välttämättä sama asia. Kuten sveitsinsaksalainen kirjailija Herman Hesse sanoi, mitä enemmän ihminen kypsyy, sitä nuorempi hänestä tulee. Se on kaunis ajatus! Toivon, että kaikki kypsyvät ja nuorenevat siitä riippumatta, minkä ikäisiä he ovat, ja jatkavat elämäänsä aina vain eteenpäin." 

Lopuksi Nichirenin lausuma, jonka olen sisällyttänyt myös itselleni suunnittelemani muistotilaisuuden kaavaan: 

Sille joka kokoaa uskonsa ja lausuu Nam Myoho Renge Kyo syvällisellä oivalluksella, että nyt on elämän viimeinen hetki, [Lootus-]sutra julistaa: "Kun näiden ihmisten elämät tulevat loppuun, heidät otetaan vastaan tuhansien Buddhien käsiin, jotka vapauttavat heidät kaikesta pelosta ja estävät heitä lankeamasta olemassaolon pahoille poluille." Kuinka voimme mitenkään pidätellä kyyneleitämme sanomattomasta ilosta tietäen että... niin monta kuin tuhat Buddhaa tulee tervehtimään meitä avoimin käsivarsin!

 

Nam Myoho Renge Kyo 🙏

Nam Myoho Renge Kyo 🙏

Nam Myoho Renge Kyo  🙏

Tina Turner: Nutbush City Limits

Tämän biisin Tina kirjoitti itse omasta elämästään, pikku-kaupungista, josta oli kotoisin.

Tina Turnerin haastattelu

 Talven 2020 numerossaan buddhalainen Tricycle-lehti julkaisi netissäkin Tina Turnerin haastattelun, jonka on tehnyt lehden toimittaja Clark Strand toukokuussa. Haastattelussa keskitytään pitkälti Tinan buddhalaisuuteen, luonnollisesti, eli nimenomaan Nichiren-buddhalaisuuteen, joten se on minun näkökulmastani erityisen kiinnostava. Nimenomaan Tina Turnerin ansiosta minäkin olen Nichiren-buddhalainen. 

Olit jo menestynyt laulunkirjoittaja ja esittäjä kun aloit harjoittaa buddhalaisuutta varhain 1970-luvulla, mutta henkilökohtainen elämäsi oli kriisissä. Olet antanut tunnustusta henkiselle harjoituksellesi siitä että pääsit turvallisesti myrskyisten, toisinaan pelottavien aikojen läpi. Kuinka löysit Nichiren-buddhalaisuuden?

Vuoteen 1973 mennessä olin ahdistunut ja uuvuksissa parisuhde-väkivallasta, ja kävi vaikeammaksi kätkeä se joiltain ympärilläni olevilta ihmisiltä. Kun olin itsekseni studiolla äänitystiimimme kanssa, he loivat minuun joskus katseita kuin haluaisivat sanoa, "koska hankkiudut ulos tuosta sotkusta?" joka ei auttanut yhtään. Sitten eräänä päivänä nuori äänisuunnittelija sanoi jotain erilaista: "Tina, sinun pitäisi kokeilla lausumista. Se auttaa sinua muuttamaan elämäsi."

Lausuminen kuulosti siltä kuin se olisi luultavasti enempi opiskelijoita varten kuin minun kaltaistani yli kolmekymppistä äitiä. Joten sivuutin sen mielessäni. Pari kuukautta sen jälkeen nuorin poikani, Ronnie, tuli kotiin kantaen jotain mikä näytti ruusukolta, mutta olikin itseasiassa buddhalaiset rukoushelmet. Hän sanoi lausuneensa Nam-myoho-renge-kyo'ta ystävän talossa kadun varrella, ja pyysi minua sinne hänen kanssaan tapaamiseen. 

Minä halusin, mutta noina aikoina olin periaatteessa vanki omassa kodissani. Joten kerroin Ronnielle etten voinut, ja se siitä. Sitten muutama viikko myöhemmin Ike toi kotiin tämän mukavan näköisen naisen tapaamaan minua. Hän teki sitä aina, toi ihmisiä "tapaamaan Tinaa". No kas kummaa, hän alkoi puhua minulle Nam-myoho-renge-kyo'n lausumisesta. Siinä sitä taas oltiin! [Naurua]

Selvästikin maailmankaikkeus oli yrittänyt lähettää minulle viestin, ja olin viimein valmis vastaanottamaan sen. 

Mikä Nam-myoho-renge-kyo'n lausumisen harjoittamisessa on se mikä toimii sinulle?

Kun ensimmäistä kertaa opin siitä, pidin tosiasiasta että harjoitus tarjosi minulle yksinkertaisen, käytännöllisen kaavan onneen. Alkaessani opiskella buddhalaisia oppeja ja lausua enemmän, se johti minut ottamaan vastuun elämästäni ja perustamaan valintani viisauteen, rohkeuteen ja myötätuntoon. Ei kauaa sen jälkeen kun aloin lausua, aloin nähdä, että voima jota tarvitsin muuttaakseni elämäni, oli jo minussa. 

Minulle harjoitus tuntuu aktiiviselta ja virkistävältä. Nichiren-buddhalaisuuden Soka Gakkai-traditiossa me lausumme silmät auki ja pontevalla rytmisellä toistolla, jota olen aina rakastanut. Vähän kerrassaan se toi esiin rohkeuteni murtautuakseni ulos ja elääkseni itsenäistä elämää omillani. 

Jotkut ystävät naapuruston ryhmässä olivat harjoittaneet vuosia ennen kuin minä aloitin. He lupasivat että minusta tulisi onnellisempi kuin olen ikinä kuvitellut mahdolliseksi jos pitäytyisin siinä enkä koskaan luovuttaisi. He olivat oikeassa! Minä todella uskon että jokainen voi tehdä saman. 

Vuosia sitten Broadway-näyttelijätär kertoi minulle että Nam-myoho-renge-kyo'n lausuminen oli suosituin buddhalaisen harjoituksen laji viihdyttäjien keskuudessa. Mikä tässä buddhalaisuuden muodossa houkuttaa niin monia ihmisiä esittävien taiteiden parissa - näyttelijöistä ja tanssijoista laulajiin ja jazz-muusikoihin?

Se on suuri kysymys. Buddhalaiset opit yleisesti kannattavat avomielistä, hyväksyvää, ja tuomitsematonta elämänkatsomusta, jota taiteilijat pitävät vetoavana. 

Erityisesti Nichiren-buddhalaisuuden suhteen, Nam-myoho-renge-kyo'n lausumisella on niin selkeä, musikaalinen rytmi - se vastaa laulamista. Luulen, että esiintyjät tuntevat luonnostaan vetoa harjoituksiin, jotka pitävät sisällään rytmin ja äänen, ja se saattaa olla syy miksi niin monet pitävät lausumista parempana kuin hiljaisempia meditaation muotoja. Voisi sanoa, että lausuminen on eräänlaista henkistä esittävää taidetta. 

Olet joskus identifioinut itsesi "Baptisti-buddhalaiseksi". Mitä se tarkoittaa sinulle? 

Minut kasvatettiin Baptisti-traditiossa, ja käytännössä kaikki jotka tunsin kotikaupungissani, olivat Baptisteja. Lapsuuteni Baptisti-vaikutteet eivät vain kadonneet koska aloin opiskella ja harjoittaa buddhalaisuutta. Olen aina kunnioittanut perintöäni, samalla kun minulla on myös ollut etsivä henki. Tapani kommunikoida Äiti Luonnon ja maailmankaikkeuden kanssa yksinkertaisesti vaihtoi sanastoa, Baptistista buddhalaiseksi. Buddhalaisuuden kieli toimii minulle. Ja kuten olen oppinut maailman uskonnoista ja filosofioista, olen nähnyt yhteisiä lankoja jaettavan niiden kaikkien välillä. Minulle on tärkeää juhlia molempia - löytää ykseys moninaisuudessa - joka on mitä buddhalainen harjoitukseni opastaa minut tekemään.

Oliko se tuo virike löytää ykseys moninaisuudessa, joka johti sinut tulemaan osalliseksi Beyond-musiikkiprojektiin, voittoa tavoittelemattomaan liikkeeseen, joka kutoo yhteen musiikkia ja inspiraatiota Tiibetin buddhalaisuudesta, kristinuskosta, hindulaisuudesta, Nichiren-buddhalaisuudesta, ja muista traditioista? 

Kyllä, ehdottomasti. Minulla on palava tunne uskontojen välisen ja kulttuurien välisen ykseyden edistämisestä, josta syystä Beyondiin liittyminen vetosi minuun. Musiikki jota olemme luoneet Beyondin kanssa on kutsu kaikille ihmisille avata sydämensä Toiselle, kaikkien erojen tuolla puolen, ja tulla yhdistetyksi globaalina yhteisönä. 

Ja kuitenkin me näytämme elävän lisääntyvästi kahtia jakautuneessa maailmassa. Mikä on sinun näkemyksesi jakautumisesta joka parhaillaan hallitsee politiikkaa, sekä Amerikassa että ulkomailla?

Uskon, että lääke jakautuneisuuteen on jalostaa ja levittää myötätuntoa kaikkia eläviä olentoja kohtaan. Näyttää että niin monissa paikoissa on rakkauden ja ystävällisyyden kuivuus näinä aikoina. Jotkut ihmiset reagoivat kipuun aiheuttamalla enemmän kipua itselleen ja muille. Tämä on noidankehä joka luo enemmän negatiivista karmaa ja huonontaa kaikkien asioita. Ihmisperheemme täytyy lopettaa jakautuneisuuden toksinen karminen kuvio ennen kuin se lopettaa meidät. 

Amerikka horjui jo väkivallasta ja jakautuneisuudesta ennen kuin Covid-19 alkoi. Jos mitään, pandemia näyttää tehneen kaiken pahemmaksi. Jonakuna joka on selvinnyt rasismista, perhetraumasta, taloudellisesta perikadosta, ja rakkaiden ennenaikaisesta kuolemasta, minkä neuvon tarjoaisit?

Tärkein asia on olla koskaan antamatta periksi. Kaikesta huolimatta. Kun valitsemme toivon epätoivon sijaan, olemme jo voittaneet. "Talvi muuttuu aina kevääksi", on eräs suosikkisanontojani Nichirenilta. Temppu on siinä että meidän täytyy tehdä osamme auttaaksemme sitä eteenpäin.

Buddhalaisuus on opettanut minulle, että haasteidemme sisään kätkettynä ovat opetukset jotka meidän täytyy oppia murtautuaksemme läpi parempaan elämään. Niin vaikeaa kuin se voikin olla käsittää vaikeiden aikojen keskellä, kun voimme nähdä ongelmamme tuosta näkökulmasta, asiat luonnostaan muuttuvat. Silloin jopa mahdottomasta tulee mahdollista.

Toivon valitseminen on välttämätöntä, kuten on tapojen löytäminen käyttää vaikeuksiamme eteenpäin siirtymiseen. Elämässäni oli paljon niin sanottuja mahdottomia olosuhteita, joita en voinut hallita tai muuttaa, mutta oivallukseni oli että henkisen harjoitukseni avulla saatoin muuttaa tapaani reagoida haasteisiin. Ymmärsin että arvokkain apu tulee sisältäpäin.

Mikä sinusta on tärkein buddhalaisuuden aspekti joka ihmisten pitäisi pitää mielessä tänä päivänä?

Buddhalaisuus opettaa tasa-arvoa - voimaannuttavaa periaatetta, että jokaisella on potentiaali saavuttaa valaistuminen ja tulla ehdottomasti, häviämättömästi onnelliseksi. Kun tulemme näkemään tämän potentiaalin itsessämme, voimme nähdä ja kunnioittaa sitä myös kaikissa muissa. 

Kuten Soka Gakkai Internationalin (SGI) presidentti Daisaku Ikeda sanoo: "Kun ymmärrämme että elämämme ovat yhtä maailmankaikkeuden suuren ja ikuisen elämän kanssa, me olemme Buddha. Buddhalaisuuden päämäärä on tehdä kaikki ihmiset kykeneviksi tulemaan tähän ymmärrykseen." Tämä on niin tärkeää koska se on avoinna jokaiselle, kulttuurista, kielestä, jopa uskonnosta huolimatta. Se muistuttaa että jokaisella yhtälailla on potentiaali Buddhatilaan, valaistukseen, ja että meidän pelastuksemme riippuu meistä. 

Mikä tekee sinusta niin vahvan uskovan?

Todellinen todiste. Nichiren opetti että henkisen harjoituksen pitäisi tuottaa "todellinen todiste". Ja minun henkilökohtainen harjoitukseni on osoittanut minulle, kerta toisensa jälkeen, että se vain toimii. Mikään ei ole vakuuttavampaa kuin todellinen todiste. Ja se tekee minusta hyvin vahvan uskovan. 

Et ole koskaan lakannut kamppailemasta tehdäksesi itseäsi paremmaksi, et ole koskaan lakannut kilvoittelemasta. Mikä on ollut suurin haasteesi hiljattain?

Pysyä fyysisesti kunnossa ja terveenä terveyshaasteideni jälkeen. Kuluneina kymmenenä vuotena olen kokenut syövän, huimausta, aivoinfarktit, ja munuaisvian. Siinä olisi paljon käsiteltävää missä tahansa iässä, mutta minä läpäisin sen päälle seitsenkymppisenä! Ei väliä miten haastavaa se oli, tai saattaa vielä olla, mikään ei voi voittaa henkeäni.

Nyt kahdeksankymppisenä voin sanoa hymyillen, että olen totisesti voittanut elämäni joka aspektissa. Olen kiitollinen että henkinen harjoitukseni auttoi minua pysymään tyynenä ja rauhallisena, huolimatta siitä mitä tapahtui, enkä koskaan tuntenut oloani alakuloiseksi kovin kauaa. 

Mielen asenne on aina puolet taistelua, ja minun mielentilani on ollut selkeä ja vahva, kiitos Nam-myoho-renge-kyo'n lausumisen. 

Mitä haluaisit jakaa ihmisten kanssa, jotka ovat vasta aloittaneet buddhalaisen harjoituksensa?

Ole kärsivällinen ja päättäväinen. Älä koskaan lakkaa kasvamasta ja oppimasta. Ole avoin laajentamaan sydäntäsi ja mieltäsi. Tule isommaksi kuin mikään ongelma jonka kohtaat. Sisäisen maailmasi jatkuva laajentaminen on avain onneen. Soka Gakkain traditiossa me kutsumme tätä prosessia "inhimilliseksi vallankumoukseksi". 

Voitko sanoa siitä enemmän lukijoillemme, joille tämä periaate ei ehkä ole tuttu?

Inhimillinen vallankumous on sisäinen muutos, sydämen vallankumous. Se on kasvuprosessi joka tapahtuu kun työskentelemme laajentaaksemme parhaita ominaisuuksiamme voittaaksemme esteet tai vastustuksen. Ajattele sitä tapana tulla tuntemaan vapaaehtoinen kasvu turvalliseksi. Mukavuus-alueeltasi pois astuminen itsensä kehittämisen ja suuremman hyvän edesauttamisen tähden on elämänpituinen harjoitus. Mutta ihmeellisiä asioita tulee sydämesi ja mielesi avaamisesta uusille mahdollisuuksille. Uskon että voimme löytää korkeamman tarkoituksen melkein kaikessa mitä teemme - työssä tai elämässä. Se on inhimillinen vallankumous. 

Mikä on yllättävin asia jonka olet oppinut 80-vuotisen elämäsi aikana?

Iästä riippumatta elämällä on aina lisää yllätyksiä varastossa sinua varten! Jotkut yllätykset tuovat iloa ja jotkut kärsimystä. Niin tai näin, sinun täytyy rullata sen mukana, ja mikä tärkeintä, oppia siitä. Hymyile ja ole kiitollinen kyydistä - se muistuttaa että olet elossa!

Jos voisit vakuuttaa jokaisen maailmassa tekemään vain yhden asian tehdäkseen siitä paremman, mikä tuo yksi asia olisi?

Ole aina ystävällinen. Huomaat että se tulee takaisin luoksesi.

Se on hyvä neuvo jokaiselle, ja epäilen että on olosuhteita joissa sinun täytyy ensin olla ystävällinen itsellesi. Suuri osa tarinaasi henkilökohtaisesta muutoksesta oli pakosi väkivaltaisesta suhteesta. Onko sinulla neuvoa ihmisille, jotka saattavat tuntea olevansa ansassa epäterveessä suhteessa?

Sinulla ei ehkä ole suoraa kontrollia siihen mikä tulee tiellesi, mutta sinulla on kontrolli siihen kuinka reagoit. Olet vahvempi kuin luulet. Pidä huolta itsestäsi, rakasta itseäsi. Henkisen harjoituksen avulla voit nähdä itsesi ja elämäsi selvästi. Ja kun voit nähdä selvästi, voit muuttaa minkä tahansa tilanteen. Älä koskaan tyydy suhteeseen, jossa sinua ei kunnioiteta ja hellitä.

Olet puhunut julkisesti positiivisesta näkemyksestäsi ikääntymisestä. Kuinka onnistuit nousemaan yläpuolelle nuoruuteen pakkomielteisesti suhtautuvaa musiikki- ja viihdebisneksen kulttuuria? 

Olen aina toivottanut tervetulleeksi vanhenemisen ja myöntänyt ikäni ylpeydellä. Olen ehdottomasti törmännyt ikäsyrjintään urallani, mutta voittanut sen tekemällä parhaani ja näyttämällä että kokemus on arvokasta.

Kokemus tuo viisautta. Jos tähtäämme olemaan eilistä onnellisempi versio itsestämme, silloin ikä on vain numero. Elämän joka vaiheessa olen tuntenut itseni onnekkaaksi kokiessani sen mitä tulee joka vuoden myötä. Sydämessäni tänä päivänä tunnen itseni nuorekkaammaksi kuin ikinä. Se johtuu siitä että vaalin jokaista hetkeä.

Olet ottanut yllesi järkähtämättömän sankarin manttelin pitkän urasi kuluessa. Vuosien henkisen harjoituksen ja kaiken sen jälkeen mitä olet voittanut, vieläkö vihastut tai tunnet olosi epätoivoiseksi? 

Kyllä, tietenkin, olen kuitenkin todellinen ihminen! [Naurua] Ja kuten kaikki muut, koen täyden valikoiman inhimillisiä tunteita - mukaan lukien viha ja suru. Mutta olen oppinut olemaan antamatta negatiivisten tunteiden viipyä. 

Milloin tahansa tunnen varjojen hiipivän sisään, lisään valoa kuinka vain voin. Liikunnalla, joogalla, meditoimalla, lukemalla, lausumalla, menemällä kävelylle, viettämällä aikaa ystävien tai perheen kanssa. Jopa torkut voivat tehdä ihmeitä. Mutta on myös mahdollista muuntaa nuo tunteet, "muuttaa myrkky lääkkeeksi", kuten Nichiren sitä nimitti.

Ajatus on että kun kohotat elämäntilaasi, kun kehität mielentilaasi, voit käyttää siitä seuraavaa viisautta, rohkeutta ja myötätuntoa kääntämään minkä tahansa negatiivisen positiiviseksi. Se alkaa ongelmien kohtaamisesta tietoisena että sinulla on voima sisälläsi ei vain voittaa ne, vaan myös menestyä niistä johtuen - saavuttaa enemmän kuin sinulla oli ennen ja tavoittaa uusia korkeuksia. Ja kun itseluottamuksesi tarvitsee tehostusta, voit ladata sen uudelleen tekemällä mitä tahansa positiivista harjoitusta joka kohottaa sinua. Elämäntilasi nostaminen on avain merkityksellisten, kestävien muutosten luomiseen.

Tänä päivänä ne jotka tulevat ensimmäistä kertaa buddhalaisuuden pariin, ovat usein parikymppisiä. Kuten ystävä havainnoi hiljattain: Heidän ensimmäiset muistonsa ovat syyskuun 11:sta. Sitten tuli ilmastonmuutos. Ja nyt pandemia. Onko sinulla mitään neuvoja nuorille ihmisille tänä päivänä?

Ole osa ratkaisua maailmamme haasteisiin, millä tahansa tavalla joka sinulle parhaiten sopii. Ole rehellinen, tee kovasti työtä, ja ole totuudellinen itsellesi. Kova työ palvelee sinua hyvin. Älä anna helpon polun houkutuksen huijata sinua. Ainoastaan uurastus synnyttää vakaan luonteen.

Omistaudu sen tyyppiseksi henkilöksi tulemiselle, joka voi aina tuoda esiin hyvyyden itsessään ja muissa. Sillä tavalla luodaan todellista arvoa, tyydytystä, ja suloisuutta elämässä. 

Tina Turnerilta ilmestyy uusi kirja, Happiness Becomes You: A Guide to Changing Your Life for Good. 

Myös Veeti Kallio löysi Nichiren-buddhalaisuuden Tina Turnerin ansiosta.

Kaunis esimerkki mainitusta Beyond-projektista:

Puoli vuosisataa elämää

Täytän viisikymmentä vuotta. Käsittämättömintä siinä on se ettei se oikein tunnu miltään. Ei minulla mitään ikäkriisiä ole; koinhan jo muutama vuosi sitten melkoisen mullistuksen elämässäni, kun silloinen puolisoni kuoli, rakastuin kohta uudelleen, valmistuin elämäni ensimmäiseen ammattiin, ajoin ajokortin ja ostin auton, muutin (väliaikaisesti) pikku-kaupunkiin. Kaikki yhden vuoden sisällä! Ei sellaista tapahdu usein, eikä mikään tunnu miltään siihen verrattuna. 

Minua luullaan yleisesti noin kymmenen vuotta nuoremmaksi; hyvät geenit ovat tietysti vankka perustus, mutta lisäksi olen hoitanut ihoani teini-ikäisestä alkaen (kävin jopa kosmetologilla ihonpuhdistuksessa säännöllisesti), ja 1980-luvulla miesten ihonhoito ei todellakaan ollut vielä mikään itsestäänselvyys! (Oma havaintoni on, että tänä päivänä teinipojilla on paljon vähemmän aknea kuin silloin.)
Onneksi meillä on tänä päivänä niin hyviä roolimalleja kuten nuoruuden idolini Michael Monroe, joka yhä jaksaa rokata ja on oma itsensä.
Vanhuuskin väistämättä muuttaa muotoaan uusien sukupolvien myötä. Jos joskus asun jossain palvelutalossa, minulle on aivan turha tyrkyttää viihdykkeeksi jotain hemmetin haitari-humppaa (olen ollut töissä vanhainkodissa ja palvelutalossa, joten minulla on jonkinlainen käsitys siitä mitä se on).

Parikymppisenä ajattelin, että "kalkkeutuminen" alkaa kolmikymppisenä, ja etten halua elää yli viisikymppiseksi, koska pelkäsin vanhenemista. Todella typerää! Niin klisee kuin onkin, se on myös aivan totta että ikä on vain numero, ja olet juuri niin vanha kuin tunnet olevasi. Mutta sen tajuaa vasta kun on "siinä iässä". Et ole vanha niin kauan kuin jaksat innostua uusista asioista kuin teini-ikäinen!
Parikymppisenä olin mieleltäni vanha (ja myös halusin uskoa olevani ikäisiäni "kypsempi"), jäykkä ja vakava ihminen. Pukeuduinkin vain suoriin housuihin ja pikkutakkiin: minusta on kuvia joissa olen mökillä muurinpohjalettuja paistamassa noissa vaatteissa - nyt se tuntuu naurettavalta! Vuosien myötä olen vain nuorentunut, tullut yhä joustavammaksi mieleltäni. Ulkoisesti vapautuminen ja rentoutuminen näkyy vaatetuksessa, farkut ja huppari ovat tyypillinen asuni, eikä se ole pyrkimystä näyttää "nuorekkaalta". En enää erottaudu muista vaatetuksella, vaan pukeudun "yhtenäiseen univormuun".

Nuoruuden todellisella merkityksellä ei ole mitään tekemistä fyysisen iän kanssa. Buddhalaisuuden suhteen nuoruus merkitsee avoimen, joustavan ja suvaitsevaisen mielen ylläpitämistä johdonmukaisesti. 

Kirjailija Hermann Hesse kirjoittaa, että mitä enemmän kypsyy, sitä nuoremmaksi tulee. On monia ihmisiä jotka ikääntyessään tulevat enenevässä määrin tarmokkaiksi ja energisiksi, avaramielisemmiksi ja suvaitsevammiksi, eläen suuremman vapauden ja itsevarmuuden tunnon kanssa. On tärkeää muistaa, että ikääntyminen ja vanheneminen eivät välttämättä ole sama. 

Mitä on nuoruus? Se on sisäistä voimaa olla pysähtymättä tai tulla vastahakoiseksi muutokselle, vaan pysyä avoinna uusille mahdollisuuksille. Se on hengen voimaa, joka kieltäytyy antamasta periksi itsetyytyväisyydelle ja pyrkii aina eteenpäin.  

- Daisaku Ikeda

Elämänkokemus tuo kyllä myös viisautta, perspektiiviä nähdä asiat laajemmin - tosin se ei välttämättä päde kaikkiin, sekin on nähty. Minunkin nuoruuttani leimasi ajattelun ehdottomuus, mikä lienee aika tyypillistä.
Mikään enkeli tai pyhimys en ole ollut - vaikka minusta tuntuu, että monet jotka luulevat minut tuntevansa, niin kuvittelevat, mutta he eivät tiedä - olen vain ihminen vikoineen ja puutteineen. Eikä siinä edes ole mitään vikaa, että olet kokonainen - tunnistat ja hyväksyt myös varjosi.  Kieltäydyn tuntemasta syyllisyyttä mistään menneestä, yhtä vähän kuin kaunaa tai katkeruutta ketään kohtaan. Se on kaikki ollutta ja mennyttä.
Juuri mitään en kadu enkä muuttaisi elämässäni. Toki tämän päivän tietoisuudella olisin tehnyt monta asiaa toisin, myös nauttinut nuorena enemmän elämän ruumiillisista iloista, sen sijaan että olin niin "henkinen", mikä oli silkkaa elämän pelkoa. Mutta olenkin ollut ennen aivan eri ihminen, enkä olisi pystynyt toimimaan toisin niillä resursseilla, jotka minulla oli käytössäni.
Saattaisin kyllä myydä "sieluni" - jos minulla sellainen olisi; buddhalaisena en siihen usko - jos nykyisellä tietoisuudellani saisin takaisin parikymppisen kroppani ja naamani... mutta kyllä kaikki on paljon paremmin nyt kuin silloin. Elämäntilanteeni on vakaa, minulla on antoisia ihmissuhteita, olen huomattavasti vähemmän epävarma, enkä ollenkaan niin naiivi. Minkä fyysisesti menettää, sen henkisesti voittaa.
Kaikki mitä elämä on tuonut eteeni, niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin, on ollut tarpeen: se on hionut minut sellaiseksi kuin olen, tuonut minut tähän päivään, joka on elämäni parasta aikaa. Ihminen itse antaa merkityksen elämälleen, ja jos näkee sen tapahtumissa enemmän kuin pelkkää sattumaa, se täyttää elämän tarkoituksen tunteella.
Elämä on myös osoittanut että olen sisäisesti erittäin vahva ihminen! Ihmiset ympärilläni horjuvat ja kaatuvat - mikä on toki surullista - mutta minä vain porskutan eteenpäin vaikeuksista huolimatta, enkä anna minkään lannistaa itseäni.

Lakimuutoksia

Kaikki lakimuutokset suhteessa homoseksuaalisuuteen ovat tapahtuneet minun elinaikanani. Rikos se lakkasi olemasta 1971, ja sairaus 1981. Nk. kehotuskielto kumottiin ja seksin suojaikärajat yhtenäistettiin 1999. Rekisteröity parisuhde tuli voimaan 2002, ja sukupuolineutraali avioliitto 2017. Kyllä on pakko uskoa, että ihmiskunnan tietoisuuskin kehittyy, ei ainoastaan tekniikka, joka on ottanut huimaavia harppauksia minun elinaikanani - huolimatta siitä, että aina on myös takapajuisia voimia, jotka yrittävät estää tai kääntää kehitystä, ja maailmalla on nähtävissä hyvinkin huolestuttavia kehityssuuntia. (Esimerkkinä uutisia Puolasta.)
Ulostuleminen on koko elämän pituinen prosessi, aina kun tutustut uusiin ihmisiin. Eikä silti ole tarpeen esittäytyä, "Moi, nimeni on Marko ja olen homo." Esim. joillekin työtovereille olen kertonut, joillekin en, tilanteen mukaan ja riippuen siitä kuinka paljon olemme olleet tekemisissä ja kuinka hyvin tulemme toimeen; ei kaikkien tarvitse tietää, mutta jos ruvetaan puhumaan "vaimosta", minä tietenkin korjaan. Minä puhun "puolisosta", mikä tietenkin jättää sukupuolen avoimeksi: lähtökohtainen oletukseni on että sillä ei ole väliä. Pidän seksuaalista suuntautumistani niin normaalina ja tavallisena, että en tee siitä mitään numeroa. Melkein unohdan että se saattaa yhä olla jollekin vieras asia. Kyllä julkisesta keskustelusta välillä huomaa, että Pride on erittäin tarpeellinen yhä tänä päivänäkin!

Uutisia

Isoimmat ja vaikuttavimmat uutiset, jotka muistan elämäni varrelta: Kun Kekkosen aika päättyi, ja Mauno Koivistosta tuli presidentti (lapsenkin mielestä tuntui että Kekkonen on ollut aina); Falklandin sota tuntui lapsesta pelottavalta koska Britannia oli sodassa, ei jokin pieni ja syrjäinen maa; Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus; Berliinin muurin murtuminen; Paavi Johannes Paavali II:n Suomen vierailu; Kuwaitin miehitystä ja Persianlahden sotaa seurasin siviilipalvelusaikana; Neuvostoliiton hajoaminen; Prinsessa Dianan kuolema ja hautajaiset herättivät suuria tunteita; Myyrmannin räjähdys; tietenkin syyskuun 11. päivän terroriteot; Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat nostivat esiin monenlaisia ajatuksia; viimeksi Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi aiheutti unettoman yön.

Tähän mennessä tapahtunut:

Keskityn tässä ulkoisiin elämäntapahtumiin, jotka limittyvät yhteen henkisen tieni vaiheiden kanssa, joista kerron toisessa blogissani.

Synnyin 1970 Ähtärissä. 1970-luvulla oli hyvä kasvaa; kenties se oli viimeinen vuosikymmen, jolloin sai vielä rauhassa olla lapsi. Sittemmin ulkoapäin tulevat keinotekoiset impulssit ovat jatkuvasti lisääntyneet pienestä pitäen. Meillä ei ensimmäisinä elinvuosinani ollut edes televisiota, ja kun se tuli, se oli vanha, käytetty mustavalkoinen laite, ja Suomessa oli siihen aikaan vain kaksi kanavaa. Lankapuhelinkin meille tuli vasta 1980-luvulla. Yksinhuoltajan lapsena en todellakaan saanut kaikkea haluamaani, minulla ei ollut yltäkylläisesti "valmiiksi leikittyä" muovikrääsää, ja käytin paljon serkkuni vanhoja vaatteita.
Mielikuvitukseni oli vilkas. Luin paljon heti kun opin - sen taipumuksen perin äidiltäni; kirjastot ovat aina olleet mielipaikkojani, olenhan ollut siellä töissäkin. Viikkorahoillani ostin mieluummin sarjakuvia kuin karkkia, ja tietenkin minulle tuli Aku Ankka. Piirustus-taitojani kehuttiin usein.
Yksi rakkaimmista lapsuusmuistoistani on se kerta kun sukulaisia oli meillä kylässä, ja improvisoimme yhdessä - sekä lapset että aikuiset - Prinsessa Ruususen tarinan.
Lapsena oli helppo saada kavereita, ja minä olin yleensä se joka keksi kaikki leikit. Naapurin tytön kanssa leikimme usein myös kotia, tai nukkekodilla, tai barbeilla, ja saatoin leikissä esittää naishahmoa enkä pitänyt sitä mitenkään omituisena; mutta yhtälailla tykkäsin pikkuautoista ja leikkiaseista.

Vanhin kuva minusta, 2-vuotiaana

Äitini oli kaikkea muuta kuin ylihuolehtivainen: minä sain vapaasti kulkea pitkin metsiä jo alle kouluikäisenä, kiipeilin puissa ja tuhosin monet housut.
En ole sitä mieltä että "ennen oli paremmin". Kyllä moni asia on mennyt parempaan suuntaan. Elämä ei varmasti ollut helpompaa, mutta se oli yksinkertaisempaa, ja ihmisillä oli ylipäänsä aikaa elää ja olla toistensa kanssa, eikä vain näpytellä puhelinta tai surffata netissä. Vaikka olen itse ihan yhtälailla syyllinen tähän - en ole jäänyt ajastani jälkeen! Huomaankin, että sillä on vaikutusta tietoisuuteen; harvoin enää keskittyy lukemaan kirjaa, eikä tulisi mieleenkään kirjoittaa pitkiä kirjeitä käsin! Myös kuvataiteellinen luovuus on aika lailla tyrehtynyt.
Vanhempani erosivat jo kun olin 2-vuotias; sen olen saanut selville joistain löytämistäni papereista.  Asuimme äidin ja hänen äitinsä eli mummuni kanssa äidin veljen (enoni) perheen vintillä Ähtärin Vääräkoskella - sieltä ovat varhaisimmat muistoni - kunnes 1974 (niin luulisin) muutimme 20 km päähän Virtain puolelle, Killinkoskelle, josta äitini sai työpaikan Inkan nauhatehtaalla, jossa hän oli eläkeikään asti. Tuolloin Killinkoskella oli vielä useita kauppoja, nykyään siellä ei ole oikein mitään, paitsi tehdas edelleen - olen käynyt läpikulkumatkalla. Todistin kuinka kaikki lapsuuden leikkipaikkani Killinkoskella vuosien varrella tavalla tai toisella tuhottiin, kun rakennettiin uusi ohitustie yms.
Kasvaessani koin ympäristön erittäin ahdistavana, kuinka kaikki olivat tietävinään sinusta kaiken, vaikka oikeasti kukaan ei tuntenut sinua!

10-11 v.

1977 aloitin koulun Killinkosken ala-asteella. Hyviä aikoja. Viimeisinä vuosina kouluumme tuli uusi poika, josta tuli sitten vuosiksi eteenpäin ainoa kaverini, kun vanhat kaverit alkoivat jäädä - osa kääntyi vihamiehiksi.

1981 syntyi veljeni, josta olin vilpittömän iloinen. Meillä on myös sama isä. Hoidin häntä vauvana, ja meillä oli myöhemminkin paljon hyviä hetkiä. Asia mitä eniten kadun elämässäni - ehkä jopa ainoa asia - ovat ne kerrat kun purin omaa pahaa oloani veljeeni.

1983 siirryin Virtain yläasteelle, ja seurasi kolmen vuoden helvetti koulukiusaamisen muodossa. Ei ollut päivääkään etten olisi ajatellut itsemurhaa, ja itsetuntoni latistettiin vuosiksi eteenpäin. Opettajat eivät ilmeisesti halunneet edes nähdä koko asiaa tai eivät ainakaan ymmärtäneet sen vakavuutta, ja minähän en siitä puhunut, sillä se tuntui jotenkin häpeälliseltä, ja minä olin se "ongelma", näin annettiin ymmärtää. Eniten inhosin koulussa metallitöitä, joka jäi onneksi seiskaluokkaan, sekä liikuntaa: se kilpailuhenkisyys ja muiden arvostelu veivät liikkumisesta kaiken ilon vuosiksi. Englannissa sen sijaan olin aidosti hyvä; siitä tuli minulle myös harrastus vapaa-ajalla - opettelin uusia sanoja sanakirjoista, luin engl. sarjakuvia ja kirjoja, kirjoittelin runoja, ja tietenkin kuuntelin tarkemmin musiikkia ja tv-ohjelmia.
TET-harjoitteluni suoritin Killinkosken kirjastossa. Elvis oli ensimmäinen artisti, jonka musiikista kiinnostuin, mutta pian minusta tuli todella kova Hanoi Rocks-fani.
Jo lapsena olin tottunut puhumaan kirjakielisesti "minä" ja "sinä". Yläasteella aloin hävetä sitä, eikä ollut suinkaan ihan helppoa alkaa käyttää puhekielisiä ilmaisuja. Lisäksi joskus äidinkielen tunnilla luimme vuorotellen ääneen kirjaa, enkä kyennyt lukemaan kohdalleni osuneita kirosanoja, mistä tietenkin sain kuulla jälkeenpäin. Ekalla luokalla olin saanut uskonnon opetuksesta päähäni että kiroilu on varmasti syntiä, joten lupasin luopua siitä, ja se piti vuosikaudet.

1986 peruskoulu päättyi. Sinnittelin kuukauden silloisessa Virtain kauppaoppilaitoksessa, jonne hain opinto-ohjaajan suosituksesta kun "jonnekin piti mennä". Sitten erosin. Sama meno jatkui sielläkin. Seurasi syvä masennus: eristäydyin kotiin, annoin tukan kasvaa, ja pukeuduin vain mustaan; huoneeni ikkunaverhojenkin piti olla mustat. Kouluterveydenhoitajan ansiosta aloin käydä mielenterveystoimistossa, jonka erikoissairaanhoitaja, nuori mies, aiheutti tosin ensin enemmän haittaa kuin hyötyä arvioimalla että minussa voi olla "autistisia piirteitä" ja voisi olla hyvä ajatus mennä jonnekin hoitoon. Silloin päätin toden teolla tappaa itseni ennen seuraavaa kesää. Myöhemmin sama mies oli ensimmäinen ihminen, jolle kerroin olevani homo, ja vaikka hän kuinka vakuutteli ettei hänellä ole ennakkoluuloja, en voinut olla huomaamatta että hän ei sillä kertaa kätellyt minua hyvästiksi kuten yleensä. Todella epäammattimaista!

1987 vuoden alussa yksi ainoa käynti psykiatrilla sai aikaan välittömän muutoksen; olin etukäteen päättänyt asennoitua siihen positiivisesti. Hän vakuutti ettei minussa ollut mitään vikaa, olin vain "ujo". Sen jälkeen en ole enää koskaan käynyt niin syvällä.
Lopetin kahvin juonnin reiluksi kymmeneksi vuodeksi, koska se ei ollut hyväksi hermoilleni.

1988-90 Olin työharjoittelussa toimistoapulaisena Virtain kaupungilla pari kertaa, kirjastoapulaisena Killinkosken kirjastossa, ja myös ala-asteellani työskentelin kansliassa jonkin aikaa.

1990 piirsin vähän aikaa sarjakuvaa lyhytikäiseen paikallislehteen; muuan koulutoveri oli töissä toimituksessa ja pyysi minua hommaan. Yhtään numeroa en ole säilyttänyt.

1990-91 siviilipalvelus. Minulle oli selvää, etten mene armeijaan - en voinut kuvitellakaan hyppääväni kun joku käskee, mutta perustelin sen muistaakseni "eettisillä syillä". Lisäksi tietysti se, etten kokenut mukavaksi ajatusta olla heteromiesten keskellä - ei mistään seksuaalisista syistä, vaan koska heidän kanssaan oli yleensä niin vaikea tulla toimeen; ajattelin kai niin eri tavalla.
Kahden kuukauden koulutusaika oli Leivonmäen kurssikeskuksessa, ja varsinaista siviilipalvelusta (koko aika oli silloin vielä 16 kk) pääsin suorittamaan naapurikunnan Ruoveden koulutoimistoon ja oppimateriaalikeskukseen. Säästöni menivät, mutta muuten nautin tuosta ajasta; pääsin itsenäisen elämän makuun. Olin erittäin kiinnostunut luontaistuotteista - etenkin ravinnosta ja kosmetiikasta - ja enimmät rahani menivätkin luontaistuotekauppaan, hullua kyllä. Suoritin kirjekurssina Luontaistuotealan Keskusliiton järjestämän luontaistuotetietouden peruskurssin. Aloitin kasvissyönnin, lakto-ovo-vegetarismin tarkemmin sanottuna, lähinnä terveydellisistä syistä, ja sitä kesti kymmenen vuotta. Vältin myös valkoisia jauhoja ja sokeria.
Olin Amnestyn ja Greenpeacen jäsen, ja pyrin olemaan ekologinen ja eettinen valinnoissani.
Kokeilin muutaman kerran hypnoositerapiaa, ja sain pyytämättäni suggestion, että alkaisin hoitaa kuntoani: minulle tuli vastustamaton tarve alkaa käydä lenkillä ja kuntosalilla. Myöhemmin myös pyöräilin kesäisin lähes joka päivä reilut 40 km. Minulla oli aina täydellinen rusketus ja olin elämäni kunnossa.

1992 hain silloiselta lääninhallitukselta nimenmuutosta ja otin käyttöön äitini tyttönimen. Vanha sukunimeni, jolla minua kutsuttiin yläasteella, oli niin negatiivisesti latautunut että se kuulosti korvissani haukkumanimeltä.
Haaveilin omasta luontaistuoteliikkeestä, ja minulle tarjottiin ostettavaksi silloista Virtain luontaistuotekauppaa, mutta siitä ei onneksi tullut mitään. Olin kuitenkin vähän aikaa siellä harjoittelussa, eikä se oikein luonnistunut minulta, joten se lopetettiin kesken.

Alimmaisena Terveyden Kuvalehti
2/93, juttu Perheniemen opistosta;
päällä kaksi opiston esitettä, joihin
myös pääsin.

Minulle oli määrätty silmälasit jo ekaluokalla hajataiton vuoksi; viim. vuodet käytin pelkkiä piilolinssejä, ja nyt luovuin niistäkin omin päin: tein nk. "silmäjumppaa" (googlaamalla löytää erilaisia ohjeita) ja koin näkeväni ilman laseja paremmin.

1992-93 Perheniemen ev. opiston ravitsemus- ja luontaistietouden linja Iitissä (opisto oli tuohon aikaan hyvin erilainen kuin nykyään; en voisi sitä enää suositella lukemani perusteella). Käännekohta elämässäni. Pitkästä aikaa uusia ystäviä, joilta sain paljon uusia ajatuksia. Erityisen lämmöllä muistan Ullaa, joka oli minua parikymmentä vuotta vanhempi. Aloin tuolloin kerätä korukiviä, ja Ulla teki minulle niitä varten syntymäpäivälahjaksi violetin samettisen pussin, jonka tänä päivänä olen taas ottanut käyttöön: säilytän siinä kivistä tehtyjä rukoushelmiäni. Näin ympyrä sulkeutuu. Hän myös opetti minut tunnistamaan Otavan taivaalla, joten siitä muistan hänet aina, samoin kuin hänen suosikkihokemansa, "ainoa pysyvä asia on muutos"; samaa sanoo buddhalaisuus, ja elämä on sen käytännössä todistanut paikkansa pitäväksi.
Opistossa minussa heräsi luovuus: ensin tein erilaisia lumiveistoksia, sitten vesiväri-piirroksia, joiden aihe oli tyypillisesti "henkinen", myöhemmin myös muotokuvia ja omakuvia, ja vähän aikaa kävin Virroilla kansalaisopiston kuvataidepiirissäkin.
Opiston lukuvuoden päättyessä satoi vettä ja itkin kolme päivää. Haikeana kirjoitin haikun:

Erkani polut,
kunnes jälleen tapaamme. 
Taivaskin itkee.

"Henkinen Odysseia"

Palasin opistolle jo kuukauden kuluttua talkoolaiseksi piha- ja peltotöihin vajaan viikon ajaksi. Sitä ennen näin unen jossa olin siellä, mutta mikään ei tuntunut samalta. Se oli enteellistä, sillä juuri ihmiset tekivät paikasta erityisen.

Pari seuraavaa vuotta kiertelin ympäri maata, talkoolaisena Valamon luostarissa, kahdesti Ultra-päivillä ja Hengen- ja Tiedon messuilla, Helsingissä Denise Linnin kurssilla "menneet elämät avuksesi", talkoolaisena Frantsilan yrttitilalla pari kertaa, Avartuva Ihmiskuva-kesäpäivillä, Ihmisyyden Tunnustajien kesäkursseilla, Vapaan Katolisen Kirkon hiljentymispäivillä, muutaman kerran Rosen-terapiassa, ja kävin Reiki-kurssit I ja II. Harrastin kiviä, riimuja, Tarot-kortteja, Tai Chia, joogaa, meditaatiota. Haaveilin myös luontaisterapeutiksi ryhtymisestä ja kävin sitä varten yrittäjäkurssinkin. Opistossa olin niin innostunut kivistä, että hain kiviseppäkoulutukseen, mutta peräydyin kun olisin päässyt; se oli hetken päähänpisto.

Olin pitänyt eräänlaista päiväkirjaa kalentereissa, joissa oli muistiinpanotilaa, monta vuotta; nyt aloitin vanhalta kaveriltani joskus lahjaksi saamani tyhjän, yli tuhatsivuisen kirjan täyttämisen. Siihen meni seitsemän vuotta, ja nimesin sen "Henkiseksi Odysseiaksi"; henkiset kokemukset ja niiden pohtiminen olivat keskeisellä sijalla. Vuosia myöhemmin kirjoitin sen pohjalta käsikirjoituksen omaelämäkerralliseen kirjaan, jonka työnimenä oli "Ruumis ja veri", ja jonka julkaisusta omakustanteena haaveilin. Sitten annoin kahden ihmisen lukea käsikirjoitukseni. Joakim (josta kerron tuonnempana) ei pitänyt siitä miten kuvasin suhteemme alkuaikoja, armottoman rehellisesti. Toinen tuttava ei ylipäänsä pitänyt tavastani kuvata muita ihmisiä; ilmeisesti olin itsekeskeinen enkä osannut asettua muiden asemaan. Niinpä se projekti jäi siihen.

1994 Kansanäänestys Suomen liittymisestä EU:hun; ensimmäinen asia mistä olen äänestänyt, ja äänestin puolesta - en ole ikinä katunut, ja myös yhteinen eurovaluutta on mielestäni hyvä asia.

1995 alkuvuodesta liityin oppilaaksi Kultaisen Ruusuristin Kansainväliseen Kouluun, Lectorium Rosicrucianumiin, jonka kohtasin edellisenä syksynä Hengen- ja Tiedon messuilla Helsingissä: sitä edelsi eräänlainen "uskoontulo"-kokemus luettuani heidän johdantokurssinsa. Olin silloin vasta neljäs oppilas Suomessa, ja reissasimme yhdessä kerran kuussa pidetyissä viikonloppu-konferensseissa Etelä-Ruotsissa. Tästä olen kertonut toisessa blogissani tarkemmin. Kesällä palasin Perheniemen opistoon peruslääketieteen kurssille pariksi kuukaudeksi, jolloin tutustuin hyvään ystävääni Paulaan, jonka kanssa yhteydenpito on jatkunut näihin päiviin saakka. Jatkoin vielä luonnonmukaisen kasvitarhan hoitokurssilla ja yrttilääkinnän eli fytoterapian kenttäkurssilla.

Omakuva 1990-luvulta

1996-97 Viittakiven opisto Hauholla, jota ei enää ole. Kansainvälinen talvikurssi. Kansainvälinen se totisesti oli: me suomalaiset olimme vähemmistössä - jopa japanilaisia oli enemmän. Kurssin sisältö sinänsä ei ollut kovin kiinnostava, mutta nautin ympäristöstä; "pyhä kolminaisuus" - kirjasto, hiljainen huone, rantasauna - tuli tutuksi. Aloin jopa ajatella englanniksi, joka oli jokapäiväinen käyttökieli. Ennen kaikkea, tutustuin japanilaiseen Masakiin (jonka äiti oli suomalainen) ja ihastuin älyttömästi... ja hän tuntui vastaavan tunteisiini. Muutimme samaan huoneeseen. Tavallista seksiä emme harrastaneet, mutta BDSM:ää kyllä, minun ollessani alistuva osapuoli. Se oli hyvin nautinnollista, mutta vaatii niin erityislaatuista kemiaa, etten koskaan ole kenenkään kanssa siihen palannut. Hänen tarvitsi vain vihjata että menisimmekö "leikkimään", kun ikään kuin sähkövirta kulki lävitseni.

Kävimme yhdessä Helsingissä Don't Tell Mamassa, joka nykyään tunnetaan lyhyesti nimellä DTM, ja myöhemmin minulla oli tilaisuus käydä siellä useinkin, yksin. Vasta Viittakivessä ja Masakin myötävaikutuksella aloin pikku hiljaa toden teolla hyväksyä itseni ja tulla ulos. Minun ja Masakin suhde kuitenkin paloi loppuun yhtä nopeasti kuin syttyikin, ja tunteeni muuttuivat vihaksi. Sitä hän ei tuntunut tajuavan, ja kuulin hänen kieltävän muille että meidän välillämme olisi ikinä mitään ollut. Viimeisenä päivänä lähdin hyvästelemättä. Kieltämättä olen joskus yrittänyt etsiä häntä sosiaalisesta mediasta, turhaan.

Tuntemattoman taiteilijan hiilipiirros
Tampereen tapahtumien yönä 1997

1997 alkuvuodesta olin matkalla Tampereen kautta Helsinkiin Lectorium Rosicrucianumin

esitelmään, ja edellisenä iltana pistäydyin ravintola Mixeissä, joka silloin sijaitsi Otavalankadulla, vaikka minulla ei ollut edes tietoa yösijasta. Tapasin tulevan pitkäaikaisen kumppanini, silloin vielä nimeltään Aki, jonka hän myöhemmin muutti muotoon Joakim. Se ei ollut "rakkautta ensisilmäyksellä", ja alku oli hyvin myrskyisä johtuen omista sisäisistä ristiriidoistani. Opiston lukuvuoden päätyttyä muutin silti välittömästi tilapäisesti hänen luokseen ja etsin asuntoa Tampereelta, jonka sitten kesällä löysinkin Ilmarinkadulta. Syksyllä Joakim menetti asuntonsa, ja otin hänet ja hänen Veksu-kissansa väliaikaisesti luokseni. Lopulta päätin ettei hänen enää tarvitse lähteä. Me kasvoimme rakastamaan toisiamme. Veksu jouduttiin lopettamaan sairauden vuoksi; hän oli ensimmäinen kokemukseni kissoista ja löysin kissaihmisen itsestäni.

Suhteemme alkuaikoina askartelimme paljon toisillemme, varsinkin kollaasikuvia lehdistä leikkaamalla ja liimaamalla. Joakimin työt ovat rakkain muistoni hänestä.

Aloin etsiä vaihtoehtoa Lectorium Rosicrucianumille, ja jouluyönä kävimme ensi kertaa Kristiyhteisön jumalanpalveluksessa, johon etenkin minä sittemmin osallistuin säännöllisesti.

1998 Miisa-kissa tuli Kissojen Katastrofiyhdistykseltä.

1999 alkuvuodesta isäni kuoli syöpään Ähtärin sairaalassa. Olen kertonut siitä toisessa blogissani. Kihlauduimme Joakimin kanssa 1.5. (päivä osui sattumalta vapuksi).

Olin palkkatukityössä päiväkodissa, koska vähän aikaa kuvittelin haluavani lastenhoitoalalle, ja ehdin jo hakea oppisopimuskoulutukseenkin, mutta se kuvitelma karisi nopeasti, ja peruin hakemukseni.

Muutimme Hatanpään valtatielle ja otimme Miisan kaveriksi Nöpö-kissan.

Olin syksyn Tampereen Steinerkoulun Goetheanistisessa seminaarissa, jossa opetetaan steinerpedagogiikan perusteita, mutta innostukseni hiipui siihen. Esim. maalauksen koin mielekkääksi, mutta Vapauden filosofiaa inhosin. Jouluyönä liityin Kristiyhteisön jäseneksi, ja samalla erosin lopullisesti Lectorium Rosicrucianumista.

Perintömökki, "Kotila"

2000 menetimme asunnon alta äkillisesti ja yllättäen, koska Joakim päästi asunnottoman kaverinsa yöpymään kellaritiloissa ja hän jäi kiinni. Sen jälkeen naapurin mummo alkoi keksiä lisää juttuja meistä, ja isännöitsijä lähti siihen mukaan hyvin aggressiivisesti painostaen vuokranantaja-pariskuntaamme. Jouduimme muuttamaan isäni perintömökkiin Ähtäriin, keskelle ei-mitään; siellä

oli vain sähkö, mutta muuten kannettava vesi, puulämmitys ja ulkohuussi.

Kaiken lisäksi Miisa-kissa pääsi karkuteille, ja seikkaili kaksi kuukautta ennen kuin saimme hänet kiinni juuri jouluksi. Sitä ennen pistimme ilmoituksia ympäristöön ja lehteen, ja meille tuotiin näytille poika-kissanpentu, jonka otimme ja nimesimme Emiléksi.

Joulu oli maagisin ikinä: Pakkanen paukkui puissa, muuten täysin hiljaista, kirkas tähtitaivas yllä... Jälkeenpäin muistelimme tuota aikaa nostalgialla. Pikkukaupunki Etelä-Pohjanmaalla näyttäytyi myös yllättävän suvaitsevaisena meitä kohtaan.

2001 vuoden alussa Joakim sai yöllä juuri ajoissa sammutettua tulipalon alun leivinuunista. Kutsuimme palokunnan kuitenkin tarkistamaan sen, eivätkä he suositelleet uunin käyttöä. Soitimme aamulla Ähtärin kaupungille, ja saimme saman tien asuntotarjouksen, ja muutimme vielä samana iltana rivitaloon. Vuokra oli edullinen. Pistin mökin myyntiin, ilmoituksia kauppoihin, ja sainkin sen kaupaksi. Olin rahoissani, ja Joakim pisti kokeeksi Aamulehteen asunnonhaku-ilmoituksen Tampereelta, johon tulikin vastaus. Muutimme vapun jälkeen Järvensivulle.

Jossain vaiheessa otimme taas uuden kissan, Felisan.

Hakeuduin vapaaehtoiseksi Pirkanmaan Hoitokotiin, jossa olin kuusi vuotta, lähinnä kuitenkin kahvinkeittäjänä; ikinä en kasvanut kuolevien vierellä kulkijaksi. Ei se kuolema, vaan ihmiset; kyllä kuolleiden kanssa aina toimeen tulee, paremmin kuin elävien.

 Hain myös mielenterveystoimistosta apua sosiaalisten tilanteiden pelkooni. Diagnoosi oli omani; se aiheutti ihan kadulla kävellessä niska-hartiajännitystä niin ettei pää kääntynyt, ja ajattelin kaikkien huomaavan. Heti ensimmäisellä käynnillä tarjottiin mielialalääkitystä (SSRI), joka auttoikin alussa hyvin paljon. Käytin sitä kymmenen vuotta, ja lopulta reseptini vain uusittiin mutta minulla ei ollut enää mitään hoitosuhdetta lääkäriin. Mikään ei loppuvaiheessa enää tuntunut miltään, ainoastaan aggressio kasvoi sisälläni uhkaavasti - aloin jo pelätä että tapan vielä jonkun. Niinpä luovuin lääkityksestä omin päin vähitellen annosta pienentäen. Ensin tuntui kuin jännitykseni olisi palannut, mutta se olikin vain vieroitusoireita ja meni ohi. Tunteeni palautuivat voimakkaasti tulvimalla: aivan kaikki - uutiset, musiikki, elokuvat - sai minut kyyneliin. Myös aggressio katosi täydellisesti.

The Rasmuksen Into-levy ilmestyi ja teki minuun sellaisen vaikutuksen, että jonkin aikaa fanitin yhtyettä ja kävin aika monella keikalla Tampereella. Seuraava levy ei enää mielestäni ollut yhtä hyvä, ja fanitukseni hiipui.

2002 olin erään TE-toimiston kurssin yhteydessä harjoittelemassa kirjastossa pari viikkoa, ja se herätti henkiin vanhan haaveen kirjastoalasta. Vähän aikaa olin iltalukiossa: monien psykologisten testien mukaan minulla olisi resursseja vaikka korkeakouluopintoihin, mutta en vain jaksa sitä pänttäämistä. Nytkään en viitsinyt tehdä läksyjä enkä lukea kokeisiin, aivan kuten peruskoulussa. Monet opettajat olivat kyllä innostavia - esim. historiaa opetettiin erittäin kiinnostavasti - mutta kun ne mielestäni mielenkiintoiset kurssit oli käyty, ja jäljellä oli matematiikkaa, kemiaa, fysiikkaa, kadotin opiskeluhaluni tyystin.

2003 aloitin ensimmäisen blogini, Resurget Sol Fugiens.

2004 "jouduin" toistamiseen palkkatuella puoleksi vuodeksi päiväkotiapulaiseksi, vaikka jo tiesin ettei se ole minua varten.

2005 Joakim sairastui keuhkokuumeeseen, joka ei millään meinannut parantua, ennen kuin häneltä leikattiin pala toisesta keuhkosta pois. Sillä aikaa jouduin yksin muuttomiehen kanssa ja kaverin avustuksella hoitamaan muuton Näsilinnankadulle keskustaan, Kristiyhteisön omistamaan asuntoon, 4h+k. Vuokra oli meille tavallista tasoa edullisempi. Otimme silti muutaman vuoden jälkeen alivuokralaiseksi yhteen huoneeseen (lisäksi oli toinen vessa) Joakimin kaverin, sen saman joka oli yhä asunnoton.

Aloin vetää Tampereen Setassa (sittemmin Pirkanmaan Seta) hengellistä Liekki-ryhmää, joka oli nykyisen Malkus-ryhmän edeltäjä. Tätä kesti muutaman vuoden, kunnes toiminta hiipui pikku hiljaa. Olin myös seurakunnassani vuosikaudet aktiivinen vapaaehtoinen: jumalanpalvelus-avustajana eli ministranttina, siivoojana, kahvinkeittäjänä, seurakuntaneuvoston jäsenenä/kassanhoitajana, ja lisäksi kirjoitin ja käänsin kirkon lehteen paljon artikkeleita, mm. neliosaisen sarjan kristinuskosta ja homoseksuaalisuudesta, missä olin varmasti edelläkävijä. Sen pohjalta olen julkaissut blogissani kirjoitussarjan.

2006 minulla diagnosoitiin krooninen suolistosairaus,

Colitis ulcerosa. Ehdin oireilla vuosia, ennen kuin tarpeeksi fiksu lääkäri passitti minut tähystykseen. Sieltä jouduin suoraan viikoksi sairaalaan. Sairaus on kohdallani pysynyt hyvin kurissa lääkityksellä. Virallisesti ruokavaliolla ei katsota olevan mitään tekemistä sen kanssa, mutta kun oireeni alkoivat, olin alkanut 10 vuoden tauon jälkeen syödä taas lihaa, ja myös kahvin juonnin aloitin pitkästä aikaa. (Ja silti en ole ollut halukas palaamaan vanhaan, edes kokeeksi.)

Joulun alla minua haastateltiin kristittynä homona elämisestä silloiseen paikallislehteen (Tori), näyttävästi useiden kuvien kera kantta myöten. Henkilökohtaisesti en pitänyt siitä, miten toimittaja väkisin vei juttua haluamaansa suuntaan, eikä kuunnellut mitä halusin sanoa.

2006-2008 olin 1,5 v. palkkatuella Pispalan kirjastoyhdistyksellä kirjastotyöntekijänä, oltuani siellä ensin harjoittelussa eräältä TE-toimiston kurssilta.

2007 Joakimin läppäleikkaus.

2008 epäilin itselläni Aspergerin syndroomaa luettuani aiheesta, ja hakeuduin tutkimuksiin. Ei ollut.

2009 Nöpö-kissa kuoli.

2009-2012 vedin seurakunnassani ekumeenista ryhmää, joka pysyi aina hyvin pienimuotoisena; usein meitä oli vain kaksi.

2010 pääsiäisenä televisiossa sai ensiesityksensä dokumentti "Kohtaamisia Jeesuksen kanssa", johon minuakin haastateltiin. Olen saanut "15 minuuttiani kuuluisuutta" ja se riitti: tässäkin tapauksessa olin vähän pettynyt miten paljon jätettiin pois.

Kesällä Tampere Priden (jota ei järjestänyt Seta, vaan yksityinen taho) yhteydessä järjestettiin minun aloitteestani Sateenkaarihartaus Tuomiokirkon kryptassa, jota olin suunnittelemassa ja pidin siellä puheen, jonka puolisoni kuvasi. Siitä poikivat Tampereellakin säännölliset Sateenkaarimessut, jotka ovat jatkuneet näihin päiviin asti.

2011 olin TAKK:ssa tutustumassa siivousalaan, ja menin harjoittelemaan ISS:lle tehtaaseen. Minut palkattiin määräaikaisesti, koska sopimus oli lokakuussa päättymässä kohteessa, ensin viikonlopuiksi, mutta lopulta tein monta kuukautta 6-päiväistä viikkoa: ainoastaan maanantai oli vapaa.

2012 yksisilmäinen Silvia-kissa tuli meille: hänet oli pyydystetty Tallinnan satamasta.

2013 Mitraaliläppävuotoni - sama kuin Joakimilla - diagnosoitiin lievänä. Sivuääni sydämessä huomattiin sattumalta, kun olin astmatutkimuksissa. Minut oli viety yöllä ambulanssilla ensiapuun kun en meinannut saada henkeä. Astma todettiin, ja myös nenäni oli vuotanut jatkuvasti, päivittäin, mihin vaivaan sain tehokkaan nenäsumutteen. Kun muutimme pois silloisesta asunnosta 10 vuoden jälkeen, saatoin luopua lääkkeistäni, ja aikanaan todettiin ettei astmasta ole enää merkkiäkään!

2014 irtisanottuamme pitkäaikaisen alivuokralaisemme, taloudellinen tilanne kävi niin tukalaksi, että hakeuduin itse palkkatuella laitoshuoltajaksi Koukkuniemen vanhainkotiin. Jatkoin toisetkin puoli vuotta. Meillä oli siellä aivan fantastinen tiimi - sen vertaista ei ole muualla vastaan tullut!

Sekä Felisa että Miisa jouduttiin lopettamaan sairauden takia muutaman kuukauden välein.

2015 vuokraamme ilmoitettiin tulevan 200 euron korotus, jolla se nostettaisiin vallitsevalle markkinatasolle. Haimme heti asuntoa VTS:ltä, ja saimme tarjouksen parissa päivässä. Muutimme nopeasti Haukiluomaan.

Otimme LouLou-kissan.

Palkkatukityön päätyttyä pääsin kesäsijaiseksi Koukkuniemeen, ja välittömästi sen päätyttyä alkoivat laitoshuoltajan opinnot työvoimapoliittisena koulutuksena TAKK:issa: löysin sen ja hakeuduin sinne itsenäisesti.

Ensin kuoli Emilé-kissa, pian tämän jälkeen 13.11. kuoli Joakim; tästä kerron toisessa blogissani.

2016 tammikuussa pääsin muuttamaan omaan asuntoon Haapalinnaan. Tammikuun lopussa vanha Facebook-kaveri lähetti minulle viestin, helmi-maaliskuun soittelimme päivittäin, jopa pari tuntia kerralla. Se oli rakkautta ennen ensisilmäystä. Huhtikuun alussa menin tapaamaan häntä Forssaan, ja siitä lähtien vietimme kaikki viikonloput yhdessä. Kihlauduimme kesäkuussa.

Mitraaliläppävuotoni oli ultrassa keskivaikea.

Ikänäkö oli alkanut vaivata muutaman vuoden; käytin halpoja lukulaseja, kunnes nyt hankin optikolta taas kunnon lasit. Enää en pidä niitä rumina kuten nuorena!

Toukokuussa valmistuin laitoshuoltajaksi, ja pääsin kesätöihin Tampereen kaupungille.

LouLou-kissa pääsi karkuun pohjakerroksen asuntoni avoimesta ikkunasta; häpeä kyllä, en ollut kovin surullinen, enkä tehnyt paljoa asian eteen, paitsi laitoin ilmoituksen Facebookiin, sillä suoraan sanoen se teki minut hulluksi jatkuvalla mouruamisellaan ja kuseskelemalla minne sattuu. Se saatiin lopulta loukutettua, ja kissan entinen sijaiskoti otti sen omakseen; loppu hyvin, kaikki hyvin. LouLoukin oli varmasti onnellisempi, ja Silvia-kissa joka jäi sen kanssa jotenkin taka-alalle, pääsi nyt paremmin esiin. Se oli eräänlainen epäonnistuminen minulta, enkä hoitanut asiaa hyvin, mistä en ole ylpeä, mutta joskus on pakko nostaa kädet ylös ja todeta, että ei tästä mitään tule!

Kesällä aloitin autokoulun. Vaati ylimääräisiä ajotunteja ja kolme yritystä ennen kuin läpäisin inssin. Lokakuussa ostin käytetyn auton tuttavalta. Olin irtisanonut äidin minulle lapsena ottaman säästöhenkivakuutuksen, ja sain hetkessä käyttööni verojen jälkeen 13 900 € - joka hupeni puolessa vuodessa, paljolti juhlimiseen. Syyskuussa muutin Forssaan, rakkaani naapuritaloon.

2017 pääsin tekemään laitoshuoltajan sijaisuuksia Forssan kaupungille, mm. muutaman kuukauden pienen kyläkoulun ainoana siivoojana.

Kesällä muutimme rakkaani kanssa yhdessä Tampereelle; en jaksanut pikkukaupunkilaisuutta.

Samana kesänä olin aluksi vuokrafirman kautta rakennussiivoojana, mutta se ei yhtään vastannut sitä mitä olin tottunut tekemään ja halusin tehdä, työmaalla laiminlyötiin työturvallisuutta, ja kohtelu oli muutenkin ala-arvoista, joten sanouduin irti kuukauden jälkeen. Vain viikko sen jälkeen soitettiin ISS:ltä työhakemuksestani, ja pääsin kesäsijaiseksi. Sen jälkeen allekirjoitin toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen.

Kuulutukset ja rukous puolestamme Tampereen Sateenkaari-
messussa Finlaysonin kirkossa ennen avioliiton solmimista

2018 lokakuun 24. päivä menimme naimisiin maistraatissa keskellä viikkoa virka-aikaan, yhden ulkopuolisen todistajan läsnäollessa ja ilman mitään sen kummempia juhlallisuuksia. Rakkaani otti minun sukunimeni.

Joulukuussa mitraaliläppävuotoni todettiin edenneen vaikea-asteiseksi, ja leikkaus olisi välttämätön.

2019 leikkaus suoritettiin 30.4. Olin sairauslomalla kaikkiaan neljä kuukautta, ja pitkittynyt rytmihäiriö aiheutti minulle sydämen vajaatoiminnan, johon sain lääkityksen.

Islannin edustaja euroviisuissa - Hatari - teki suuren vaikutuksen, ja huomasin pitkästä aikaa fanittavani intohimoisesti.  Fanien joukossa on yllättävän paljon myös minun ikäluokkaani kuuluvia ihmisiä. Ostin meille liput Helsingin keikalle syyskuussa.

2020 vuoden vaihteessa ostin liput Provinssiin kesäkuussa, koska Hatari on tulossa sinne!

Jatkuu...

Jos tunnistat minut vuosien takaa - olemme esim. olleet yhtäaikaa jossain kansanopistossa - saa ottaa yhteyttä.

Kärsi mitä on kärsittävää, nauti mitä on nautittavaa. Pidä sekä kärsimystä että iloa elämän tosiasioina, ja lausu edelleen Nam-myoho-renge-kyo, välittämättä siitä mitä tapahtuu. Kuinka tämä olisi mitään muuta kuin rajatonta iloa Laista?

Jos haluat vapauttaa itsesi syntymän ja kuoleman kärsimyksistä, joita olet kestänyt aluttomasta ajasta saakka, ja saavuttaa epäonnistumatta ylittämättömän valaistumisen tässä elinajassa, sinun täytyy oivaltaa mystinen totuus, joka on alunperin synnynnäisenä kaikissa elävissä olennoissa. Tämä totuus on Myoho-renge-kyo. Myoho-renge-kyo'n lausuminen sen tähden tekee sinut kykeneväksi käsittämään kaikessa elämässä synnynnäisenä oleva mystinen totuus. 

- Nichiren