Että kaikki olennot kaikkialla ovat onnellisia

 En tiedä miten selkeä tästä kirjoituksesta tulee; minulla on useita ajatuksia, jotka tavallaan liittyvät toisiinsa, joten yritän yhdistää erilliset langanpätkät yhteen. Se, muodostuuko siitä "punainen lanka", jää lukijan päätettäväksi. Jos olisin jakanut kirjoituksen useaan julkaisuun, niistä olisi mielestäni tullut turhan lyhyitä, joten tässä on oikeastaan koottuna kaikki mitä olen ajatellut tai kokenut vähään aikaan. 

Mökki Viikinsaaressa.

Kesälomalla minulle tyypillisesti meni toista viikkoa ennen kuin lomailu lakkasi ahdistamasta: se on se vanha tuttu ilmiö, että kun muuten kaikki on elämässä todella hyvin, niin sitten kun yhtäkkiä on enemmän aikaa, alat helposti ylianalysoida itseäsi... masennuksen partaalle saakka. Ja toisaalta taas tuntuu siltä että voisin viettää koko kuukauden yksin hiljaisuudessa, näkemättä ketään, jos se vain olisi mahdollista - mutta saatan yliarvioida itseäni, ja ehkä se olisi aivan liian ekstriimiä jopa minulle. Niin suomalainen minäkin olen, että jo viikkokin maaseuden rauhassa tekisi varmasti hyvää. Lähimmäksi tätä pääsimme viimeisellä lomaviikollani, kun menimme puolisoni kanssa yhdeksi yöksi Tampereen Viikinsaareen mökkeilemään; mökit ovat aivan uusia, ja toimin hetken mielijohteesta: yhä kotikaupungissa, lähellä, mutta silti syrjässä. Vasta kun on viettänyt yön Viikinsaaressa, osaa toden teolla arvostaa sitä millainen keidas se on. Vain 3/5 mökeistä oli elokuun arkiviikolla varattuja, joten meitä oli vain viisi ihmistä koko saaressa yön yli. 

Edellisellä viikolla kävimme päiväkäynnillä Helsingissä, luonnontieteellisessä museossa, Kiasmassa ja tuomiokirkossa, joten tämä oli myös hyvää vastapainoa sille. 

Toisaalta minullakin on joskus myös tarve sosiaalistua ja tavata muitakin ihmisiä kuin puolisoani. Niin paljon kuin häntä rakastankin, oli ihan hyvä ajatus että lomamme olivat limittäin eivätkä täysin päällekkäin. Normaalissa arjessa elämänrytmimme sopivat yhteen täydellisesti; emme kyllästy toistemme naamoihin. Alkulomalla aloin kyllästyä itseeni, en häneen. Pakko todeta, että on ilo palata töihin ja vakiintuneeseen elämänrytmiini, vaikka lomallakin pidin kiinni tietyistä rutiineista, kuten nukkumaanmeno- ja ylösnousemisajoista. Nyt voin ainakin sanoa että tämä kuukauden loma todella tuntui pitkältä. 

En ole immuuni tässä ajassa vahvasti vaikuttavalle polarisaatiolle: valitsen puoleni ihan yhtä suurella kiihkolla kuin kuka tahansa, sekä yleisemmin nettikeskusteluja lukiessa (ja on suuri virhe edes lukea niitä, unohdan sen joskus, mutta ainakaan en osallistu niihin) että henkilökohtaisessa elämässä. Ja kärsin siitä itse eniten. 

Epäilen, että moni ei edes omalla kohdallaan tunnista mitä se merkitsee: et ilmaise vapaasti omia yksilöllisiä mielipiteitäsi ja puolusta kantaasi - olet vain reagoiva laumaeläin. Sen sijaan että seisoisit horjumatta omilla jaloillasi, olet kuin tuuliviiri. Sinua eletään. Päästät muut ihosi alle valitsemaan tunteesi. Se on jo suurta edistystä jos kykenee tajuamaan että olet osa ongelmaa. Vaikka tähän kirjoitukseen on koottu erilaisia aiheita, tuntuu että kaikki syyt ihmisille ilmentää vihaa, kaunaa, katkeruutta, eripuraa toisiaan kohtaan, ovat lopulta vain tekosyitä purkaa omaa sisintään, omaa pahaa oloaan. Ja mikä pätee muihin, pätee myös minuun. 

Koko maailma varautuu Donald Trumpin uudelleenvalintaan Yhdysvaltain presidentiksi. Ehkä hän toisella kertaa onnistuisi tekemään itsestään elinikäisen diktaattorin ihailemansa Putinin tavoin. Kerran kuitenkin oivalsin että myös minä löydän itsestäni samanlaisia piirteitä kuin hänellä on, vaikka pyrin kätkemään ne, jopa itseltäni. Antakaa minulle valtaa ja minusta tulee suuruudenhullu; suosisin ilman muuta niitä jotka ovat olevinaan samaa mieltä kanssani ja mielistelisivät minua, ja tuomitsisin ankarasti toisinajattelijat. Ja minä olisin tietysti aina omasta mielestäni oikeassa ja tekisin kaiken hyvää hyvyyttäni. Amerikkalaiset on helppo nähdä hölmöinä, vaikka varsin hyvin tiedän että on myös fiksuja amerikkalaisia. 

Suomen nykyinen oikeistohallitus ei ole mieleeni, mutta täytyy iloita siitä että ainakin meillä demokratia toimii. Yhdysvaltain kaksipuoluejärjestelmä ja epäsuora valintatapa näyttävät demokratian irvikuvalta verrattuna pohjoismaihin. Sipilän hallituksesta selvittiin hengissä, ja niin selvitään tästäkin. Seuraavissa vaaleissa vaaka kääntyy taas toiseen suuntaan, koska niin se vain menee... Politiikka vaatii kompromisseja, ja on mahdotonta olla kaikille mieliksi. 

Aina ei myöskään voi valita puolta: heristän kyllä sormea Israelin toimille, mutta kun vuosien varrella olen nähnyt dokumentteja vuoronperään kummastakin näkökulmasta, sekä israelilaisten että palestiinalaisten, olen aina kyennyt ymmärtämään molempia osapuolia, enkä voi sanoa että toinen on sataprosenttisesti väärässä. Ehkä kannan muodostamisen sijasta on parasta nousta tilanteen yläpuolelle, jotta näkee vapaasti molempiin suuntiin.  

Poliittisten mielipiteiden liiallisen esiintuomisen takia olen poistanut kavereita Facebookissa ilman sen suurempaa harkintaa - ja sitä en muista syistä tee kovin helposti, vaikka suurinta osaa "kavereistani" en edes oikeasti tunne - mutta erään kaverini jäädytin peräti kolme kertaa 30 vuorokaudeksi, ja aina "musiikillisten erimielisyyksien" vuoksi. Toisin sanoen, hän julisti liikaa omia mielipiteitään. Lopulta neljäs kerta toden sanoi ja poistin hänet kavereistani. On yksi asia julistaa omia mielipiteitään, mutta kokonaan toinen asia tulla kommentoimaan jotain mitä minä olen jakanut, että se on "paskaa". Minulla ei edes ollut suuria intohimoja kyseistä artistia kohtaan, ja toimin täysin neutraalissa mielentilassa, ihan periaatteesta. Mutta ehkä vain odotinkin tilaisuutta poistaa tuo ihminen, koska en itse asiassa koskaan erityisemmin pitänyt hänestä. Kyllä minullakin on omat ehdottomat suosikkini musiikin saralla, mutta en ole niin yksinkertainen että kuvittelisin oman makuni olevan absoluuttinen. Ehkä en pidä sinun mielimusiikistasi, mutta miksi haluaisin kertoa sen sinulle, vieläpä loukkaavalla tavalla. Tuntuu, että jotkut etsivät konfliktia tarkoituksella. Minusta sellainen ei palvele mitään tarkoitusta. 

Minun ykkössuosikkini on pari vuotta, heidän Euroviisuesiintymisestään saakka, ollut saksalainen Lord of the Lost. Bändi on oman määritelmänsä mukaan "genre fluid", ja onkin kuin kaikki kuuntelemani musiikkityylit olisivat samassa paketissa. Ei kai ihme, että en juuri muuta nykyään kuuntelekaan (eli lähinnä kuntosalilla kuulokkeilla pari kertaa viikossa). Kuten bändin nokkamies, Chris Harms, viime joulukuun Tampereen keikalla totesi, jotkut halveksivat heitä ja näitä ihmisiä varten he ovat tehneet tribuuttibiisin, Leave your hate in the comments: 

Viimeksi iloitsin siitä että Marilyn Manson on muutaman vuoden tauon jälkeen uuden levy-yhtiön listoilla, julkaissut uutta musiikkia ja lähtenyt kiertueelle. Itse olen myöhäisherännäinen hänen musiikilliselle neroudelleen. Minusta taide ja persoona täytyy erottaa toisistaan: mitä tahansa yksityiselämässä ja oikeussaleissa tapahtuukin, se ei vähennä henkilön lahjakkuutta ja saavutuksia. Miksi ne pitäisi mitätöidä, vaikka ei hyväksyisi kaikkia henkilön väitettyjä tekoja. Eikä kysymys ole kuitenkaan murhasta tai pedofiliasta. Ikään kuin henkilön elämä pitäisi tuhota; sehän olisi henkisesti kuin kuolemantuomio on fyysisesti, ja sitäkään en hyväksy. 

Taannoin eräs tuntemani ihminen, joka tekee eräänlaista henkistä hoitotyötä, avautui Facebookissa siitä miten negatiivisena hän koki eräät toisentyyppiset terapiat, mikä herätti myös paljon vastalauseita kommenttikentässä. Sillä ei ole väliä mitä mieltä minä olen kyseisistä terapioista, mutta olin salaa hyvin tyytyväinen: hän on niitä ihmisiä jotka aina näyttävät itsestään aurinkoisen puolen, kuten tuntuu olevan tapana joissain henkisissä piireissä, ellei kaikissa, ja nyt hän paljasti olevansa ihan yhtä inhimillinen kuin kuka tahansa ja kehtasi arvostella muiden "vääriä" valintoja. Joskus 1990-luvulla kun tutustuin kyseiseen ihmiseen, taisin ajatella että meistä voisi tulla ystäviä, mutta varsin pian huomasin että ei meillä ole riittävästi yhteistä. Jos joku vaikuttaa liian pyhältä ollakseen totta, hän todennäköisesti ei ole niin pyhä. 😇 Minä en välitä "täydellisistä" guruista ja pyhimyksistä; sellainen julkisivu herättää aina epäilyksen siitä mitä mahtaa olla pinnan alla. Minäkin olen nykyään mieluummin teeskentelemättä oma itseni, eli ajoittain hyvinkin v-mäinen.

En enää muista mitä suomalaista buddhalaista podcastia kuuntelin, mutta yhdessä sen jaksossa juontajat hämmästelivät julkitullutta "skandaalia" kun heidän traditionsa opettaja oli pettänyt vaimoaan prostituoitujen kanssa. Heidän oli ilmeisen vaikea ymmärtää että henkilö, jota he pitivät "valaistuneena", menettelee näin. Minä lähinnä hämmästelin heidän hämmästystään. Me olemme kaikki ennen kaikkea ihmisiä. Kun valaistuminen käsitetään kertakaikkisena ylimaallisena tapahtumana, joka tekee väitetystä kokijasta yli-ihmisen, totta kai odotukset häntä kohtaan ovat myös ylimitoitetut. 

Jopa Facebookin "Buddhalaisuus Suomessa"-ryhmässä esiintyi alkuvuodesta hyvin polemiikkia herättävää keskustelua yhden jäsenen toimesta. En siteeraa häntä aivan kirjaimellisesti, koska haluan pitää hänet nimettömänä, mutta hänen mukaansa länsimaissa on paljon elämänkatsomuksellisia buddhalaisia, jotka ovat esim. kirjoituksista omaksuneet Buddhan oppeja, ja he ovat aina ikään kuin risteyksessä, jossa yhdellä puolella on "mitä minä haluan", ja toisella puolella "buddhalaisuus kun minulle sopii." Nämä ihmiset eivät saavuta mitään. Tämä oli kai kirjoittajan ydinteesi. Lopuksi hän vielä totesi että totta kai eri mieltä voi olla - "omassa mentaalisessa kuplassaan": ovela tapa sanoa että väärässä olet kuitenkin, minä tiedän paremmin. Pari päivää myöhemmin tämä itse ilmeisesti hyvin valaistunut ihminen kritisoi lisää "lukutoukkia", jotka innostuvat opetuksesta eivätkä katso tarvitsevansa opettajaa tai linjaa. Loppuun hän liitti toivomuksen siitä että hänen kirjoituksensa selkeyttäisi buddhalaisuuden harjoittamista ryhmän lukutoukille. Joku kommentoi ettei buddhalaisuutta voi määritellä ulkoisin merkein, ja että ns. "linjat" ovat valtapeliä ja politiikkaa. Joku toinen totesi, että hänellä näyttää olevan vahva kutsumus selkiyttää oikean opin tieltä harhautuneille mitä on Tosi Buddhalaisuus.  

Tämä juuri kiteyttää oikein hyvin miksi minä pysyn itsenäisenä harjoittajana. Ja minä kirjaimellisesti harjoitan, päivittäin [katso sivu Harjoitus]. Lukea minun nimenomaan pitäisi enemmänkin - opiskelu on kuitenkin uskon ja harjoituksen ohella myös Nichiren Shoninin suositus. Nichiren-buddhalaisuuden piirissä, joka sekin pitää sisällään kymmeniä toisistaan paljonkin eroavia koulukuntia, etenkin Nichiren Shoshu-koulukunta on tunnettu äärimmäisen eksklusiivisesta opistaan, jonka mukaan juuri he edustavat todellista buddhalaisuutta.

Itse en yleensä halua koskea pitkällä tikullakaan tiettyyn aihepiiriin, koska ihmisiä lynkataan netissä jos he eivät hyväksy mukisematta ainoaa oikeaa (laajimmin levinnyttä) näkemystä. Tunnustan, että olen pitkään seurannut Samettia, joka on ns. detransitioitunut (piti itseään transmiehenä, kävi läpi peruuttamattomia fyysisiä transhoitoja, katui, ja nykyään on lesbonainen), ja on paljon käsitellyt kriittisesti nykyistä transaktivismia ja nk. "gender-ideologiaa", jotka hänen mukaansa eroavat paljon niistä ajoista jolloin hän itse ryhtyi prosessiin.  

Manse Pride-lippu

Hänen näkemyksensä vaikuttivat minuun alussa voimakkaasti. Ja kaiken uhallakin sanon että minusta hän vaikuttaa joka tapauksessa oikein mukavalta ihmiseltä, ja on yhä kiinnostavaa kuunnella hänen juttujaan... kun hän puhuu mistä tahansa muusta aiheesta! Enkä nyt sano etteikö hän saattaisi olla oikeassa joissain asioissa, mutta esim. tänä vuonna hän on paljon kritisoinut Pride-liikettä ja kertonut miten hän ei siedä enää edes perinteistä sateenkaarilippua. Se on hänen ongelmansa: en samaistu, joten en jaksa kuunnella. Minä osallistun Manse Prideen vuosittain - olen osallistunut Prideen Tampereella alusta asti, millä nimellä ja kenen toimesta sitä onkin järjestetty, eli vuodesta 2005. Helsingissä en ole koskaan käynyt Priden aikaan. Se on to-do-listalla, periaatteessa ainakin, mutta toisaalta sellainen väenpaljous ahdistaa jo ajatuksenakin. 

Joka vuosi saa lukea samat heteroiden typerät kommentit Pridesta: miten on niin vaikea ymmärtää, että Pridea tarvitaan tasan niin kauan kuin se herättää valtaväestössä vastalauseita. Sehän juuri kertoo että paljon on vieläkin tekemistä, varsinkin kun meidän aikanamme monin paikoin on otettu takapakkia vähemmistöjen oikeuksissa. Usein toistetun fraasin mukaan heteropride meillä on jokaikinen päivä. 

Surullisen kuuluisan television homoillan jälkeen 2010 minulla oli vaihe, jolloin en halunnut osallistua mihinkään toimintaan - olin kyllästynyt koko aiheeseen, enkä myöskään kannattanut tasa-arvoista avioliittolakia koska en osannut nähdä sitä tarpeellisena, rekisteröity parisuhde kun oli jo olemassa; tänä päivänä olen onnellisesti naimisissa. 

Pidän henkilökohtaisesti myös perinteisestä kuuden raidan sateenkaarilipusta - onhan jopa buddhalaisissa rukoushelmissäni mustien kivihelmien joukossa 2 x kuusi helmeä sateenkaarilipun väreissä (ks. kuva alla): uskonnollinen vakaumukseni on osa identiteettiäni, vaikka onkin vaihdellut elämäni aikana siinä missä seksuaalinen suuntautumiseni on pysynyt vakaana, joskin ymmärrykseni myös jälkimmäisestä on  tarkentunut ja saanut lisämääreitä viime vuosina. Nämäkin ovat vain persoonan rakennuspalikoita, eivät koko sen perustus. 

Seksuaalinen suuntautuminen on sitä mitä olet sisäsyntyisesti ja uskonto valitaan ympäröivästä maailmasta, joten paras valita sellainen vaihtoehto, joka tukee edellistä identiteettiä, eikä ole ristiriidassa sen kanssa. Ainahan se ei toki mene näin kivuttomasti, sen tiedän itsekin, mutta tasapainoa ja onnellisuutta et saavuta niin kauan kuin ristiriita on olemassa, ja vain toista näistä voi muuttaa: uskonnollista katsomusta. 

 Kritiikki, jota joskus esitetään näitä uusia, "progressiivisia" lippuja kohtaan, on mielestäni aiheellista: alkuperäisen lipun raidat kun eivät kuvaa tiettyjä ihmisryhmiä, vaan henkisiä ideoita: siihen lukeutuvat jo kaikki! Mutta jos on valittava, niin Manse Priden oma progressiivinen versio on ehdottomasti paras: siinä ainakaan raitakonseptia ei ole sotkettu muilla kuvioilla, jotka tekevät lopputuloksesta omituisen sekasotkun.  

Rukoushelmeni

Olen tuntenut vain muutaman transihmisen elämäni aikana, mutta eihän minulla juuri ole homokavereitakaan - tai kavereita ylipäänsä; en tunne juurikaan ihmisiä. Piste. Joka tapauksessa minä en tiedä mitään transkokemuksesta. Sitä ei voi verrata siihen että tajuaa olevansa homo. Väkisinkin tulee mieleen että olemme kaksi hyvin erilaista ihmisryhmää, jotka aika keinotekoisesti niputetaan yhteen. Mutta vaikka juuri Priden aikaan voi kokea tietynlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, en puhuisi myöskään "homoyhteisöstä"... minä en ainakaan koskaan ole sellaiseen kokenut kuuluvani. Seuraavaksi voisi tietysti kysyä, koenko kuuluvani ihmiskuntaan - tai haluanko kuulua... 

En epäile yhtään että transaktivistit voivat myös syyllistyä räikeisiin ylilyönteihin, kuten ketkä tahansa, ja jotkut heidän vaatimuksensa voivat olla kyseenalaisia toisin silmin katsottuna. Se ei silti suoranaisesti kosketa minua. Olen aikoinaan arvostellut sitä että heterot, joilla ei ole omakohtaista kosketuspintaa homoseksuaalisuuteen, kuvittelevat olevansa asiantuntijoita mututuntumalta. Kuitenkin me olemme mitä olemme, eikä meidän tarvitse muuttaa mitään itsessämme tunteaksemme olevamme oma itsemme (paitsi ehkä mielessämme, johtuen juuri ympäristön asenteista ja sisäistetystä homofobiasta). 

Sametti esitti jossain livestriimissään että ajatus syntymisestä "väärään kehoon" ei ole tieteellinen, vaan kuuluu uskontoon, koska se vaatii sen että on jokin joka syntyy kehoon. Henkilökohtaisesti en tietenkään voi sitä myöskään torjua juuri siitä syystä [ks. esim. QX Debatti aiheesta], joskin uudelleen syntymisen näkökulmasta ei niinkään keho ole väärä, vaan mieli ei vain ole sopeutunut siihen. Ja toisaalta jälleen... homoseksuaalisuus olisi tästä näkökulmasta - kuten itsekin aikoinaan esoteerisen kristinuskon kannalta olen esittänyt - samaa juurta, vain lievemmässä muodossa. [Katso myös käännökseni, Joe Perez: Homot ja Reinkarnaatio.] Eli kumpikin olisi yhtä luonnollinen osa ihmisyyttä. Siitä, miten tätä voi tulkita positiivisesti buddhalaisuuden kannalta, voit lukea kokoamastani kirjoituksesta, Buddhalaisuus ja HLBTQ-ihmiset. Kenties minun itsekin pitää vielä syvällisemmin paneutua tähän. 

Tästä ehkä huomaa kuinka yritän tasapainotella; mikään ei ole musta-valkoista... kaikki sateenkaaren sävyt löytyvät. Ja olen itse keskeneräinen, enkä tiedä kaikkea: opin ja kasvan yhä. Nämä ovat keskeneräisen ihmisen keskeneräisiä ajatuksia. 

Omaa elämääni tarkastellessani minun on pakko myöntää, että olen ollut erittäin altis muiden ihmisten vaikutukselle. 1990-luvulla päälle parikymppisenä minulla ei ollut mitään tarvetta hankkia seksikokemuksia saati saada parisuhdetta. Tänä päivänä tiedän että olin jo silloin demiseksuaali/harmaa-aseksuaali; siinä välillä liikun. Aiempi oivallukseni demiseksuaalisuudestani on vielä tarkentunut lisää. Harmaasta-aseksuaalista sanotaan Setan sivuilla: "saattaa tuntea kuuluvansa johonkin aseksuaalisuuden ja seksuaalisuuden välimaastoon. Esim. harmaa aseksuaali saattaa tuntea seksuaalista vetovoimaa, mutta niin harvoin tai vähän, ettei koe tarvetta toimia sen mukaan."  Silloinkin kun olen ollut kallellaan enemmän harmaan-aseksuaalisuuden puolelle, se EI tarkoita että ei pornoa, ei fantasioita, ei masturbointia, ei mitään (joskin myös se on minulle kenties keskivertoa helpompaa, päätellen siitä että jotkut pitävät sellaista vaikeana). Ainoastaan toinen ihminen ei ole siinä välttämätön, seksi ei ole niin tärkeää. Nuoruudessani näitä termejäkään ei ollut vielä olemassa, mutta ne ovat syntyneet ihmisten kokemuksesta ja tarpeesta pukea kokemus sanoiksi; kokemus, joka silti on lopulta hyvin yksilöllinen. 

 Se on myös aina asettanut minut erilleen "homoyhteisössä", eikä kyse ole moraalisesta kannasta. Elämäntapa, jossa harrastetaan runsaasti seksiä ventovieraiden ihmisten kanssa, ei vain ole minulle luontainen; se ei luonnistu minulta. Niinpä sellainen väkisinkin näyttäytyy minulle niin että näiden ihmisten täytyy olla alapäällään ajattelevia seksihulluja, mikä tietysti on hyvin alaspäinkatsova, tuomitseva näkemys, kun seksuaalisuus kuitenkin on erittäin henkilökohtaista aluetta johon ulkopuolisten ei pitäisi puuttua... niin kauan kuin kaikki tapahtuu täysi-ikäisten kesken ja perustuu suostumukseen eikä vahingoita tai loukkaa ketään asianosaista (tämä summaa myös buddhalaisen näkemyksen seksistä). Sitä paitsi on esitetty erinomainen argumentti sen puolesta, että tällainen käyttäytyminen on miehistä seksuaalisuutta: monet heteromiehet riemuiten käyttäytyisivät samoin, mutta heitä yleensä estää se että naiset harvemmin haluavat samaa. 

Jouduin 1990-luvun lopulla läheisiin tekemisiin erään vahvan persoonan kanssa ja ikään kuin taannuin henkisesti hänen tasolleen: seura teki kaltaisekseen ja hänen päämääristään tuli minun päämääriäni. Oikeastaan minä olin rakastunut häneen ja sain jonkinlaista vastakaikuakin, mutta se ei sopinut minun silloisiin uskomuksiini, joten vakuutin itselleni että siitä ei ollut kysymys. Ajauduin pian varsinaiseen suhteeseen vielä toisen ihmisen kanssa, mikä oli minulle hyvin ristiriitaista, koska se ei oikeastaan ollut minun tavoitteeni - se oli tuon ensimmäisen henkilön tavoite - ja paradoksaalisesti annoin sen tapahtua osittain siksi, että halusin irti tuosta edeltäneestä ihmisestä (oliko tämä selkeä lause?). Vaihdoin vain yhdestä vaikutuspiiristä toiseen. Tämä toinen ihminen halusi suhdetta kanssani, ja minä halusin olla mieliksi hänelle. Lopulta minun oli pakko uskotella itselleni että halusin sitä itsekin, koska en osannut lopettaa. Olen tuntenut jälkeenpäin jopa vihaa kumpaakin kohtaan, mutta eikö minun oikeastaan pitäisi vihata vain omaa heikkouttani? 

Se on kuitenkin vain elettyä elämää, josta olen oppinut paljon, ennen kaikkea itsestäni. Mitä voisi oppia jos aina vain torjuisi muut ihmiset luotaan. Luulet vain itsestäsi liikoja. Muistelen joskus kauan sitten lukeneeni kristittyjen erämaaisien sen suuntaisen ajatuksen, että ihmiskunnasta on helpompi pitää ja rukoilla kaikkien puolesta kun itse pysyy etäällä ja sivussa. Itseään vain ei voi paeta, minkä myös he kertomusten perusteella saivat kokea ja mitä yleensä kuvataan kamppailuna demoneita vastaan. Ehkä on tehokkaampaa buddhalaiseen tapaan ruokkia demoneitaan, ystävystyä niiden kanssa? 

Palaan aina välillä päivittäisen mantrameditaationi ohessa kahteen muuhun harjoitukseen eri buddhalaisista traditioista, tonglen ja metta. Silloinkin kun ne kohdistetaan muihin ihmisiin, ne muuntavat juurikin omaa mieltä, sillä mitään muuta et voi muuttaa kuin itseäsi, ja sitä kautta muuttuu kaikki: oma perspektiivi, asenne... kaikki. Toisin sanoen, jos tonglenia tehdessäni ajattelen vaikkapa Trumpia, jonka koen hyvin negatiivisena ihmisenä, niin itse asiassa minä muunnan omia negatiivisia tunteitani häntä kohtaan. 

Lomalla lisäsin päivittäistä meditaatioaikaani 15 minuuttia sisällyttääkseni nämä harjoitukset siihen. Esim. hengitän sisään mustana savuna vihaa ja negatiivisuutta, jotka ilmenevät maailmassamme monin tavoin, mm. tämän kirjoituksen teemoissa. Sitten lähetän valkoisena valona myötätuntoa, iloa. Lopuksi muistutan itseäni siitä että kaikki haluavat vain olla onnellisia, turvassa ja suojattuja, aivan kuten minä itsekin. Sehän on myös kristinuskon keskeisintä ydintä, jonka monet kristitytkin usein näyttävät mielellään unohtavan (nykyään kun puhun kristityistä, ajattelen ensimmäisenä Yhdysvaltain evankelikaalisia, mikä ei tietenkään ole koko totuus kristinuskosta): rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Opin joskus, että se ei tarkoita että kaikista täytyisi pitää, vaan se tarkoittaa persoonatonta hyvää tahtoa. 

Minulle toinen toimiva konsti lomallani on ollut yksinkertaisesti mennä yksin yökävelylle metsään läheiselle luonnonsuojelualueelle, kuntopolulle lammen ympäri. Olen kirjoittanut tästä ennenkin. Istun (tai jopa makaan, taivasta tuijotellen) jonkin aikaa suosikkipaikallani, rantakivellä, luonnon elementtien ympäröimänä. Tänä kesänä olen vieläpä saanut seurakseni lepakko-ystävän, joka liihottelee ympärillä hämärässä hyönteisiä metsästäen. Tämä on minimimäärä luontoyhteyttä, joka kaupunkilaisenkin on mahdollista tavoittaa. Sillä on erittäin rauhoittava ja parantava vaikutus. Teen siitä eräänlaisen pyhän rituaalin: tullessani kivelle piirrän siihen sormella Reikin voimasymbolin, lähtiessäni lausun hiljaa ääneen kolme Daimokua. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin niin ikään olen halannut  puita; kuin olisi tavannut vanhoja ystäviä! Puuthan ovat eläviä olentoja. Kuin paluu 1990-luvulle New Age-vaiheeseeni: vaikka monessa asiassa silloin menin liiallisuuksiin, ei sitä käy kiistäminen että oli siinä hyvääkin. Nykyään näen tämän kaiken enemmänkin pakanuuden ja magian kautta, jotka myös ovat osa minua. Näen magian ikään kuin harrastuksena, joka vaikuttaa todellisuuden pintarakenteeseen, missä ilmenevät vastakohdat; Buddhalaisuus on syvä vakaumus, joka ulottuu olevaisen ytimeen, missä kaikki on Yhtä. 

Vuosien jälkeen päätin myös kokeilla kukkatippoja itseni kehittämiseen. Olen käyttänyt aikaisemmin ainoastaan alkuperäisiä, englantilaisia Dr Bachin tippoja, mutta nyt halusin nimenomaan suomalaisia, ja koska en löytänyt Frantsilan kukkatippoja kivijalkamyymälästä, ostin kokeeksi Sysimaan kukkatippoja. Ei niistä haittaakaan ole koska kukkatipat eivät vaikuta fysiologisesti - niissä ei kemiallisesti ole mitään vaikuttavaa ainetta, vaan pelkästään kukkien "energia" on siirretty lähdeveteen. Siksi vaikutuskin on psyykkinen ja hienovarainen. Valmistusprosessissa käytetään neljää elementtiä, jotka ovat minulle muutenkin merkityksellisiä. Totta kai tätä voi nimittää "uskomushoidoksi", mutta olen menestyksellä hoitanut kukkatipoilla myös kissoja, ja otan ilomielin vastaan kaiken avun minkä voin saada. Mikä tahansa kokeilemistani keinoista sitten toimikin, tai ehkä ne kaikki yhdessä, pääsin joka tapauksessa yli ahdistuksestani, positiiviseen vireeseen. 

Myös kotona suoritin energeettisen puhdistuksen ja suojauksen. Siinä ei ole sinänsä mitään uutta; olen tehnyt vastaavan monessa asunnossa, nyt vain en enää näe sitä kristillisessä kontekstissa vaan pakanallisessa. Kävin huoneet läpi soivan kulhon kanssa, soittaen sitä jokaisessa huoneessa kaikkiin neljään pääilmansuuntaan; sitten kiersin joka huoneen ovella lausuen, Namu Myoho Renge Kyo, kolme kertaa, kumartaen. Pirskotin nurkkiin suolavettä, jonka olen joskus kauan sitten itse siunannut tarkoitukseen. Seuraavaksi kiersin huoneet savuavan suitsukkeen (Frankincense-pihkaa hiilellä astiassa: kunnon savu) kanssa. Piirsin ilmaan asunnon ulommaisten seinien, ulko-oven ja ikkunoiden kohdalle  tarkoitukseen vihkimälläni tikarilla Reikin voimasymbolin, jonka samalla visualisoin. Ohjelmoin ajatuksella ison vuorikiteen ja neljä pienempää mustaa turmaliinia puhdistamaan ja suojaamaan kotia negatiivisuudelta; puhdistin ne etukäteen kukkaruukun mullassa, vesikulhossa, parvekkeella ilmassa ja auringossa. Vuorikiteen ripustin roikkumaan tuikkulyhtyyn eteisen kattoon, mustat turmaliinit pussukoissa kodin neljään nurkkaan. 

Vuorikide ja
4 mustaa turmaliinia

Ja sitten on vielä vanha kaverini josta usein olen kirjoittanut, nimittäin vaikeuksistani hänen kanssaan. Olen kokenut tiettyä nostalgiaa muistellessani henkistä ryhmäämme, jossa usein olimme läsnä vain me kaksi. Hän on kertonut kokevansa samaa, mutta ilmeisesti aivan eri syistä. Pohdin tätä tarkemmin ja mietin, miksi olen asettanut hänet ikään kuin erityisasemaan pienen lähipiirini joukossa. Vastaus joka minulle kirkastui, ei ole erityisen mairitteleva kummallekaan: hän oli ainut ihminen joka mukautui kaikkiin päähänpistoihini, kuten että perustetaan ryhmä, jossa minä sanelen kaiken mitä tehdään. Toki hän koki hyvänä sen että käytimme tunnin vapaaseen keskusteluun, ja on yhä sanonut että olisi pitänyt silloin puhua joistain asioista, joista nykyään en välitä kuulla (ajatus, jota minun on hieman vaikea ymmärtää; miksi et, hitto vie, puhunut kun se oli ajankohtaista! KUKA hemmetti miettii tuollaista vielä yli kymmenen vuoden jälkeen!!!).

Jos ollaan aivan rehellisiä, tuo keskustelutunti taisi olla minun myönnytykseni muille, että he kokisivat tulevansa huomioiduiksi ja minä olisin siten "hyvä ihminen". Viime vuoden lopusta alkaen tapasimme aloitteestani säännöllisesti ensin kaksi kertaa, sitten kerran kuukaudessa, kunnes se lopahti minun puoleltani. Tajusin, että se mitä sitten yritinkin, ei vain toiminut: ei voi korjata sellaista mikä ei ole rikki. Se on vain elämää, luonnollista kehitystä: ihmiset muuttuvat, ihmissuhteet muuttuvat. Turha haikailla menneitä. Tänä päivänä meillä ei vain taida olla kovin paljon yhteistä. Muita kavereitani olen kauan tavannut kerran, pari, korkeintaan kolme kertaa vuodessa, ja se riittää meille aivan hyvin. 

Yhden tapaamisen aikana pystyin toden teolla avautumaan hänelle siitä miten olen kokenut meidän välimme, ja se oli minulle hyvin vapauttavaa. Yleensä pidän kaiken sisälläni. Paljon enemmänkin voisin sanoa, mutta vaikka minä koen sen vapauttavana, niin miten hän sen mahtaa kokea? Nytkin filtteröin omat ajatukseni ennen kuin sanoin ne ääneen, koska minun päässäni ne saattavat olla huomattavasti negatiivisempia. Hän ei kommentoinut mitään, vaikka olisin nimenomaan kaivannut avointa keskustelua aiheesta. Nyt kaikki pyörii sen ympärillä miltä minusta tuntuu. 

Nyt viimeksi kun tapasimme lomani lopussa, mieleeni jäivät päällimmäisenä hänen puheensa haisevista, kodittomista alkoholisteista, sekä se että hänen mielestään Trumpin kannattajat näyttävät vähän yksinkertaisilta (ulkoisesti). Kyllä minä saatan arvottaa ihmisiä yhtälailla, pinnallisin perustein, mutta jonkun toisen suusta kuultuna se pysäyttää ajattelemaan. Ei kaikki ehkä kuitenkaan ole ihan niin yksinkertaista.

No, minä puolestani taidan katsoa häntä vähän alaspäin, vaikka selvästikin peilaan häneen itseäni. Ennen kuin tällä kertaa erosimme, hän puhui siitä kun tapasimme ensimmäisen kerran 1990-luvulla, ja hän oli ilmeisesti kysynyt minulta mitä kristinusko minulle merkitsee, ja vastasin jotain Jeesuksen seuraamisesta. Se kuulemma teki häneen vaikutuksen. Minä taas en ollenkaan muista tuollaista, ja epäilen, että en ole itsekään tiennyt mitä tarkoitin - tai etten ylipäänsä tarkoittanut yhtään mitään. Todennäköisesti lainasin ajatuksen Pekka Ervastilta, jota paljon olin lukenut. Tuo vaikuttaa kuitenkin samanlaiselta tyhjältä fraasilta, mitä kristityt muutenkin viljelevät. Itse olin tuolloin vielä toinen jalka Lectorium Rosicrucianumissa, josta tein kipeää erotyötä johtuen parisuhteestani toisen miehen kanssa, jollaista ei pidetty suotavana, ja toinen jalka jo Kristiyhteisössä, jossa aluperin tapasin kaverini, ja jota tutkin mahdollisena uutena hengellisenä kotina, kuten siitä sitten tulikin yli kymmeneksi vuodeksi. Jälleen kerran hän viittaa johonkin mitä minä olen ollut kauan sitten. Nykyinen päivitetty versio minusta ei ilmeisesti kelpaa hänelle. Ja hän puolestaan on toivottomasti jämähtänyt menneisyyteen. Minulle on selvää että olen edistynyt, kehittynyt, mennyt eteenpäin monella tapaa henkisesti, vaikka hän ei sitä kykenisi näkemään sillä tavalla, vain siksi että olen jättänyt taakseni kristinuskon. En haluaisi uskoa että se oli ainoa asia mikä meitä yhdisti. Hän sanoi kerran ettei välitä uskonnoista ja opeista, ja minä ajattelin ihmeissäni että niinkö hän näkee itsensä, koska minä näen hänet juuri päinvastoin!  

Vuosi sitten suoritin nk. "maagisen prosessin" päästäkseni vihamielisistä tunteistani edesmennyttä puolisoani kohtaan, ja se oli menestys! Vuodenvaihteessa pohdin ehkä vielä vähän kieli poskessa pitäisikö minun kokeilla vastaavaa kaverini suhteen. Nyt tuntuu siltä että kyllä ehdottomasti! 

Iloitsen ja nautin elämästäni tässä ja nyt ja yritän olla parempi ihminen niin hyvin kuin pystyn, ilman että minun täytyy väkisin pakottaa itseni teeskentelemään sen eteen, että muut näkisivät minut "hyvänä ihmisenä". Pääasia että tulen toimeen itseni kanssa. Kaikki on itse asiassa hyvin niin kauan kuin en ole liian tyytyväinen itseeni: se kertoo että tiedän etten ole valmis. Se ei ole kasvua jos olet jatkuvasti tasaisen tyytyväinen itseesi, vaan se että tulet yhä tietoisemmaksi omista puutteistasi ja vioistasi, epätäydellisyydestäsi. Eikä sen pidä antaa masentaa, vaan ottaa se kannustimena tehdä jotain asian hyväksi. Se on merkki siitä että olen oikealla tiellä. Henkinen matka on esteitä ja haasteita täynnä. Mutta sen sijaan että kristilliseen tapaan ajattelisimme olevamme läpikotaisin turmeltuneita syntisiä, on parempi nähdä olevansa potentiaalinen Buddha: se on positiivisempi lähtökohta. Olen varmasti kirjoittanut tästä ennenkin, koska nämä asiat ovat aina yhtä ajankohtaisia. 

Lootussutra kertoo 20. luvussaan Bodhisattva Ei-koskaan-väheksyvästä, joka jatkuvasti virkkoi kohtaamilleen ihmisille: "Minulla on syvä kunnioitus sinua kohtaan, en koskaan rohkenisi väheksyä sinua." Sen sijaan että olisi omistanut aikaansa kirjoitusten lukemiseen ja resitointiin, tämä munkki meni ja kumarsi ihmisille. Hänen pyrkimyksensä osoittaa kunnioitusta kaikille muille kohtasivat järjestään kyynisyyttä ja pilkkaa hänen vertaistensa puolelta. Nichiren tai hänen myöhemmät seuraajansa kategorisesti samaistivat Bodhisattvan julistuksen Lootussutran otsikkoon, jota me harjoittajat lausumme päivittäin. Eli toisin sanoen: Bodhisattvan sanojen ymmärrettiin ilmaisevan itse Lootussutran perusajatuksen. 

Kypsyyttä on myöntää, että kaikkea mikä toisissa häiritsee, olen minä ollut joskus itsekin. Ehkä olen välillä vieläkin; sitä saattaa olla vaikea itse nähdä itsessään tässä hetkessä. Menneet virheensä näkee selvemmin. Aivan kuten toisissa näkee paremmin heidän vikansa kuin hyveensä. Voisiko olla mahdollista että pohdintani heijastelevat orastavaa myötätuntoa? Olen usein ajatellut että tunnen herkästi myötätuntoa eläimiä kohtaan, koska eläimet ovat viattomia; ihmisiä kohtaan se on vaikeaa, koska saattaa tuntua että ihmiset ansaitsevat kaiken paskan - juuri ihmiset myös eläimiäkin kaltoin kohtelevat. Jotta elämäsi olisi toisenlaista, sinun pitäisi olla toisenlainen ihminen, eikä valittaa että elämä kolhii... Jopa omasta puolestani olen usein ihmetellyt miten minä ansaitsen kaiken sen hyvän mitä elämässäni on. Kuten ennenkin olen todennut, oma henkinen kehitys on hyvin hienovaraista, hädin tuskin huomattavaa. Ei tapahdu mitään äkillistä ja kertakaikkista valaistumiskokemusta, joka hetkessä muuttaa kaiken; vain vähittäisiä pieniä oivalluksia.  

Viime vuoden lopulla uudistin omaa Gongyotani, sen hiljaisia rukouksia [ks. sivu Harjoitus]. Sisällytin siihen mm. lauseen "kunnioitan kaikkia ihmisiä tulevina Buddhina", mikä on tuntunut toisaalta hiukan vaikealta ajatukselta, mutta kaikki muutokseni rukouksiini olen aina tehnyt sisäisestä tarpeesta, ja myöhemmin havahtunut huomaamaan että ne jollain tapaa heijastuvat omaan ajatusmaailmaani ja ikään kuin vastaavat johonkin kokemukseen elämässä. 

Fok It

Lootus ja Ruusu: eli erään henkisen toimintamuodon historia

 Tämä kirjoitus ei liity suoranaisesti buddhalaisuuteen (kirjoituksen lopussa olen kyllä pohtinut myös suhdettani buddhalaisuuteen), vaan kerron eräästä luomastani henkisestä toimintamuodosta aikana jolloin vielä tunnustauduin kristityksi - toki hyvin liberaaliksi, esoteeriseksi kristityksi, mikä täytyy muistaa, ja olen aina ollut positiivisesti kiinnostunut myös muista uskonnoista. Myönnän, että tänä päivänä saatan välillä tuntea jopa vihamielisyyttä kristinuskoa kohtaan (erityisesti lukiessani esim. Päivi Räsäsestä, vaikka tiedän että hänellä ei ole mitään yksinoikeutta kristinuskon tulkintaan), siitä huolimatta että puolisoni kanssa käymme ev.lut kirkon Sateenkaarimessuissa (hänen takiaan), ja itse kuulun edelleen virallisesti Kristiyhteisöön (se näkyy väestörekisterin tiedoissa) - ja ehdottomasti olen yhä sitä mieltä, että Kristiyhteisö on yksi niistä "paremmista" suuntauksista (ilmankos sitä eivät isot, vanhat kirkot pidä "kristillisenä" ensinkään)... silti koko kristillinen maailmankuva on minulle nykyään täysin yhdentekevä. 

Tunnen kuitenkin tiettyä nostalgiaa tätä toimintamuotoa kohtaan, joka ainakin yhdisti henkisesti minut ja yhden ystävän, jonka kanssa muutoin olen paljon tuskaillut; muita ihmisiä oli mukana vain  satunnaisesti, mutta se toimi erittäin hyvin myös kahden kesken - me olimme toiminnan ydin, ja ehkä se juuri oli koko tuon kokeilun olennaisin asia: sitä minä kaipaan eniten. Vaikka tosiasia jälkeenpäin nähtynä on se, että minulla oli tuolloin voimakas pätemisen tarve ja halusin olla opettaja muille. Sittenkään tuo työ ei ollut omiaan kartuttamaan mainetta ja kunniaa, vaan se oli hyvin yksinäistä ja turhauttavaa. Helpompi olisi ollut pysyä omassa huoneessaan suljetun oven takana vain rukoilemassa, mutta koin että "Kristuksen rakkaus pakottaa meitä" (2 Kor.5:14), tai niin halusin uskoa; minulla piti olla "kutsumus palvella", koska se kuului asiaan, vaikka tosiasiassa se oli juuri minun tärkeilyäni! Samoihin aikoihin olin hyvin aktiivinen vapaaehtoistyössä monessa paikassa; rehellisesti sanottuna minulla ei ole minkäänlaista kipinää siihen suuntaan tänä päivänä. Se ei sinänsä tee minusta itsekästä, minä vain rakastan itseäni ensin. Vasta sitten voi rakastaa lähimmäistä, ja vain sillä tavalla ja siinä määrin kuin se tulee luonnostaan, ei pakotettuna. Nyt sanoisin että omassa elämässä on kutsumusta tarpeeksi, mutta tuolloin minulta tavallaan puuttui oma elämä. Se löytyi vasta kun aloin ravistella irti vanhoja tottumuksia, niin elämässä kuin ajattelussakin, ja joihin kuului myös kristinusko, jonka olin omaksunut ikään kuin olosuhteiden pakottamana. 

Tämä toimintamuoto, johon viittaan, alkoi vuonna 2008 nettisivun perustamisella. Valitsin alustaksi nyt jo lopettaneen Suntuubin, koska se oli suomalainen ja helppokäyttöinen - ja ilmainen (vaikka yhdessä vaiheessa myöhemmin myös maksoin joistain lisäominaisuuksista). Tämäkin kirjoitus pääosin oli jo tuolla nettisivulla, olen vain lisäillyt ja muokannut tekstiä. 

Taustalla oli monen vuoden haave perustaa ryhmä, joka kokoontuisi lukemaan raamattua ja rukoilemaan yhdessä (tiedän että "raamattu" kuuluisi kirjoittaa isolla alkukirjaimella, mutta kieltäydyn tekemästä niin, samasta syystä kuin kirjoitan pienellä j:llä "jumala"). Jo tuolloin koin, että pelkkä keskustelu henkisistä asioista ei vielä yhdistä ihmisiä, vaan saattaa päinvastoin tuoda esiin erimielisyyksiä. Sen sijaan yhteinen henkinen harjoitus sitoo sieluja yhteen. Nyt voisin tosin lisätä, että harjoitus kannattaisi ehkä valita niin ettei sekään olisi sidottu tiettyyn uskontoon, koska minusta olleellista ei ole millainen harjoitus on kyseessä, mutta toki kontekstini tuolloin oli selkeästi kristillinen. 

Vuodesta 2005 olin ollut Tampereen Setan (sittemmin Pirkanmaan Seta, nykyinen Sinuiksi ry) elämänkatsomuksellisen Liekki-ryhmän (nykyisen Malkus-ryhmän edeltäjä) vetäjä. Tarjouduin itse tehtävään, koska se tuolloin näytti kaipaavan uutta verta. 2005 oli ensimmäinen Tampere Pride, jonka järjesti Seta (myöhemmin tuon nimen omi yksityinen, kaupallinen yhdistys, ja Seta käytti jonkin aikaa nimeä Pirkanmaan Pride, nykyään Manse Pride; joinain vuosina järjestettiinkin kahta erillistä tapahtumaa). Siitä Liekki-ryhmä sai hyvän alkusysäyksen, ja lähti hyvin pyörimään. 

Varsin pian kävi ilmi, että olin liian idealistinen - uusia ideoita ei ymmärretty eikä kaivattu, ja koin turhautumista. Ihmiset halusivat vain "Martta-kerhon teekutsuja", kuten tuolloin ajattelin (nyt ehkä sanoisin ettei siinä ole mitään vikaa). Lisäksi minusta tuntui, että edes kunnollisen keskustelukulttuurin alkeitakaan ei hallittu: kun huomautin, että toisten keskeyttäminen ja päällepuhuminen ei ole keskustelua, siitä nousi meteli. "Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa." Olen edelleen samaa mieltä. Ilmeisesti me maan hiljaisimmat näemme paremmin ihmisten välisen kanssakäymisen kummallisuudet. Tuollainen käyttäytyminen on epäkunnioittavaa, ja osoittaa että ihmiset rakastavat omaa ääntään. Sitä ei voi puolustella mitenkään. 

Loppuaikoinani (noin 3-4 vuoden kuluttua?) ryhmän toiminta alkoi hiipua. Minulla oli vähän aikaa vetäjäpari, jonka kanssa puhuin toiveestani saada aikaan uusi, riippumaton ryhmä, joka olisi selkeästi kristillinen, ja jossa myös harjoitettaisiin uskontoa. Suunnittelimme sellaisen perustamista yhdessä. Pian tämä henkilö kuitenkin astui syrjään henkilökohtaisten ongelmien vuoksi, ja olin taas omillani. Päädyin tekemään vain nettisivun alkuvuonna 2008, jolla yritin houkutella kiinnostuneita mukaan. 

Syksyyn 2009 mennessä oli käynyt selväksi, että jos nyt ei jotain tehdä, ei mitään tapahdu koskaan. Puhuin kaverini (heteromiehen) mukaan, ja hän olikin alusta asti toinen kantava voima. Aloitimme kokoontumiset joka toinen viikko, pari tuntia kerrallaan. Saimme käyttöömme Kristiyhteisön tilat. Päivä vaihteli välillä, mutta rytmi säilyi kevääseen 2012 asti kesätaukoa lukuun ottamatta. 

Omia innoittajiani toimintaa suunnitellessa olivat seuraavat kirjat:

• Condrad, Francois: Jumalan tahdissa; Pyhä Josemaría Escrivá, Opus Dein perustaja. Okeanos 2005.
• Wallmann, Johannes: Totinen kääntymys ja maailmanparannus; Pietismi kirkkohistoriallisena ilmiönä. Kirjaneliö 1997.
• Spock, Marjorie: Syventävä keskustelu. Suomen antroposofinen liitto 1986. 

En tarkoita että olisin suoraan ottanut ideoita näistä kirjoista, vaan ne antoivat minulle inspiraatiota. Ja niistä näkyy miten moninaiset vaikutteeni olivat. 

Setan kautta minuun otti yhteyttä ev.lut. pappi, nainen, joka oli sielunhoidollisista syistä kiinnostunut toiminnastamme. Kutsuimme hänet osallistumaan ryhmäkokoontumiseemme tammikuussa 2010. Saman vuoden kesällä järjestettiin jälleen Tampere Pride, tällä kertaa ei Setan toimesta, ja minä ehdotin tälle papille että mukaan pitäisi saada myös uskonnollista ohjelmaa ja hän oli samaa mieltä. Otin yhteyttä myös vanhoihin Liekki-ryhmäläisiin. Ja niin minun aloitteestani järjestettiin heinäkuun 22. päivä (sopivasti Maria Magdaleenan muistopäivänä), Tampere Priden aloituspäivänä, Sateenkaarihartaus Tampereen tuomiokirkon alasalissa. Pidin mm. puheen, jonka silloinen puolisoni videoi ja tallenne on edelleen YouTube-kanavallani (minusta vanhat videot ovat lähinnä noloja). Tämän lasken tuohon astisen ryhmän ensimmäisen elinvaiheen huipennukseksi. 

Tilaisuus oli menestys, ja siitä poiki sitten Tampereellakin Sateenkaarimessut, mutta se on jo kokonaan toinen juttu. Syksyllä 2010 kävin jonkin aikaa Tampereen Setan uuden vetäjän johdolla aloittaneessa hengellisessä ryhmässä (nykyinen Malkus). Sitten tuli surullisenkuuluisa Tv2:n homoilta. Minulle se merkitsi käännekohtaa "kutsumuksessani" - kuten sen silloin koin: tunsin että tämä tie on nyt kuljettu loppuun, minä olin suorittanut osuuteni ja oli aika siirtyä eteenpäin. 

Tähän tietysti osaltaan vaikutti sekin, että HLBT-ihmiset eivät koskaan olleet löytäneet ryhmää, jota kutsuimme Magdaleena-ryhmäksi. Hengenheimolaiseni olivat olleet lähinnä heteroja, joten tuntui että on järkevintä suunnata toiminta kokonaan uudelleen, ei tiettyä rajattua ihmisryhmää tavoitellen. Samalla painopiste myös nettisivulla muuttui: Kun HLBT-asiat olivat aiemmin etualalla, siitä tuli nyt yksi asia muiden joukossa. Suvaitsevaisuus oli itsestäänselvyys. Etusivulla oli muotoilemani "Missio", joka liittyi vahvasti tuohon toiminnan ensimmäisen vaiheeseen - sitä taustaa vasten se on helppo ymmärtää. Metaforia ei kannata mielestäni liikaa selitellä, vaan antaa niiden puhua puolestaan:

Missio: Ei pelastaa sieluja, vaan vapauttaa! Julistaa Hyvää Sanomaa vapaudesta Kristuksessa lakihenkisen uskonnon ikeestä, parantaa sokean, kuuron, mykän, halvaantuneen, spitaalisen... kaiken, mikä meissä estää meitä elämästä elämäämme täysillä; karkoittaa pahat henget, negatiiviset ajatukset ja tunteet omasta arvostamme, jotka meihin on ulkoapäin iskostettu; herättää sielut, jotka olivat kuolleet itselleen - eivätkä käärmekielisten ihmisten myrkylliset sanat voi meitä enää vahingoittaa, sillä me puhumme uutta rakkauden kieltä, sydämestä sydämeen! (Vrt. Mark.16:17)

"Visio" tuli kuvaan mukaan myöhemmin, ja kertoo näkemysten laajentumisesta ja suuntautumisesta tulevaisuuteen:

Visio: Uudet raikkaat tuulet, vapauden tuulet, puhaltavat: uusi luominen Kristuksessa on alkanut ja ihminen on sen välikappale - Jumala ei ole enää ulkopuolella, taivaan korkeuksissa, vaan sisimmässä sydämessämme: sama jumalallisen Elämän kipinä on laskettu jokaisen sielun perustuksiin. Se voi valaista ajattelumme, lämmittää sydämemme ja sytyttää tahtomme, ja kerran liekkiin leimahtaessaan yhtyy jälleen Korkeimpaan Tuleen. Jokainen kokee Hengen yksilöllisesti, mutta silti voimme ymmärtää toisiamme. Tulevaisuus on Pyhän Hengen uskonnon: Henki yhdistää ihmiset näkymättömin sitein sisäisesti. (Vrt. Apt.2:1-4)

Samoihin aikoihin omassa hengellisessä elämässäni jokailtainen rukoushetkeni kotialttarin äärellä alkoi yhä enemmän muotoutua kokonaiseksi "Messuksi", jonka kaavan kirjoitin ylös ja julkaisin myös nettisivulla. 

Samoin jo vuosia ennen ryhmän perustamista (en muista tarkkaan milloin) olin alkanut kotonamme silloisen puolisoni kanssa järjestää aina kiirastorstaisin kristillisen Seder-aterian, eli juutalaista perinnettä mukailevan rituaalin, jonka kaava muotoutui pikku hiljaa yhä moninaisemmaksi, löytäessäni uusia lähteitä. Myös se oli nettisivulla. Ystäväni oli yleensä aina kutsuttuna mukana, joskus myös muita ihmisiä (enimmillään meitä oli neljä). Se jatkui vuoteen 2012. 

Tämä on hyvä mainita siksi että se ehkä kertoo jotain sen aikaisesta uskonnollisuudestani, joka näkyi tietenkin myös ryhmässä. Sanoisin että se oli kokeilevaa, leikkimielistä - ritualistista ja symbolista - olematta silti yhtään teeskenneltyä: olin hyvin vakavissani. Olin onnekas kun minulla oli sellainen ystävä, joka osallistui päähänpistoihini samalla vakavuudella, koska tuli myös selväksi että monikaan ei ymmärtänyt. 

Vuoteen 2011 asti nettisivu oli vaikeasti määriteltävässä suhteessa ryhmätoimintaan, jonka koin pääasiaksi. Sisältö heijasteli omia kulloisiakin kiinnostuksen aiheitani ja kasvoi kasvamistaan, kasvoi ja muuttui tekijänsä mukana. 

Suuri muutos vuonna 2011 oli liittyminen osaksi amerikkalaisen Cynthia K. Leen perustamaa globaalia "online-luostaria", Mystical Order of the White Rose. Tämä oli lähinnä nimellistä, itse toimintaa se ei muuttanut millään tavalla, pikemminkin se juontui jo olemassaolevan yhteyden tunnistamisesta; mutta varsinkin nettisivulle se antoi uuden merkityksen omana itsenäisenä toimintamuotonaan, oikeuttaen paremmin myös alusta asti mukana olleen englanninkielisen osion. Sen myötä nettisivun nimi muuttui, ollen kokonaisuudessaan: "Valkoisen Ruusun Mystinen Yhteisö - Maria Magdaleenan Skandinaavinen Skiitta." (Mahtipontista - ja huomaa alkusoinnut! En ollut selvillä siitä että Suomea ei lueta osaksi skandinaviaa...) Maria Magdaleenan valikoitumisella "suojeluspyhimykseksi", jos niin haluaa ajatella, oli ehkä perustansa siinä kuinka hänet on väärin - ehkä jopa tarkoituksellisesti - samaistettu evankeliumien "syntiseen naiseen" eli prostituoituun, vaikka kyseessä oli täysin eri henkilö; sen sijaan Maria Magdaleena oli evankeliumien mukaan ristiinnaulitsemisen ja ylösnousemuksen todistaja, joka ensimmäisenä sai tehtävän julistaa ilosanomaa. 

Itse tekemäni banneri

Valkoisen Ruusun Mystiseen Yhteisöön liittymisen myötä myös ekumenia oli yhä avarampaa, syleillen toisiakin uskontoja, enkä enää peitellyt kallistumista mystiikan suuntaan kuten alussa, kun piti vain tavoittaa mahdollisimman monia ihmisiä. 

Vaikka ryhmätoiminta oli alun alkaen pääasiallinen ja kantava työmuoto, nettisivu itsessään alkoi elää omaa elämäänsä, ja se oli myös se joka tavoitti ihmisiä. 

Kuten tapanani yhä edelleen on blogeissani, kokosin ja käänsin paljon juttuja: nettisivulla tarjottiin mm. ideoita lemmikin hautaukseen; otettiin selvä kanta ikuisen helvetin rangaistuksen oppia vastaan; kotialttarin, rukousnauhan ja suitsukkeen käyttö henkilökohtaisen rukouselämän apuna oliva tärkeitä teemoja, koska käytin kaikkia niitä itse. "Raamattu-tietoa" kategorian olin koonnut monen vuoden aikana lukemastani, etenkin historiallis-kriittisestä raamattututkimuksesta, ja siinä käytiin läpi kaikki raamatun kirjat, mitä niiden taustasta tiedettiin, sekä apokryfikirjat. 

Rukousta käsiteltiin paljon: erilaisia tekniikoita, rukouksen apuvälineitä, rukouksen ja meditaation suhdetta, tarjottiin laaja valikoima rukousta koskevia sitaatteja kirjallisuudesta, sekä ennen kaikkea Isä meidän-rukouksen tulkinta lause lauseelta, joka oli vuosia jatkunut projektini. Niin ikään ehtoollisen merkityksestä kerrottiin hyvin monipuolisesti, eri näkökulmista. 

Kokosin myös henkisyyteen liittyvää sanakirjaa, jonka oli tarkoitus tarjota mahdollisimman monipuolisesti tietoa - palautteen perusteella se hämäsi joitain lukijoita, jotka eivät tajunneet etten välttämättä itsekään allekirjoittanut ihan kaikkea! 

 Niin ikään olin koonnut neuvoja henkisen ryhmän pyörittämiseksi, eri suuntauksista, ja myös käytin niistä saamiani ideoita. Fransiskaani-hengellisyys puhutteli minua, joten siitä kokosin oman osionsa, ja kokosin myös maallikkofransiskaanin hetkirukous-kirjan eri lähteistä, joka oli ladattavana pdf-tiedostona.

Sanomattakin on selvää, että panostin hyvin paljon myös sivun visuaaliseen ilmeeseen, väreihin ja kuvitukseen! Sanoisin, että minulla on silmää tällaisille asioille. 

Nettisivun logo:
yhdistelmä 2 kuvasta
+ lisätty teksti

Neljännesvuosittainen sähköposti-uutiskirje jäi yhden vuoden kokeiluksi, koska en saanut lisää tilaajia enkä tekijöitä. Keskustelufoorumin poistin, koska kävin siellä yksinpuhelua. Jopa palautelomakkeen täyttäminen oli useimmille liian työlästä - vaikka palaute, silloin harvoin kuin sitä tuli, oli positiivista; poistin sen. Webmasterin blogi oli pitkään olemassa, mutta ei tuntunut kovin tarpeelliselta. Seuraavaksi poistin vieraskirjan, jota käytettiin lähinnä mainostamiseen. 

Vuosia oli myös Facebook-sivu, joka ei koskaan ollut kovin "tykätty", ja koin sen passivoivana: vain minä julkaisemassa asioita. Toivoin enemmän aktiivisuutta muilta. 2013 kokeilin nettisivulla joitain kuukausia salasanalla suojattua osastoa "vain jäsenille", jossa oli myös keskustelufoorumi, mutta kun jäsenmäärä minun lisäkseni pysyi yhdessä, perustin suljetun FB-ryhmän ja poistin vanhan FB-sivun. Parissa viikossa ryhmään liittyi yhtä paljon jäseniä kuin sivulla oli tykkääjiä neljän vuoden jälkeen. Siihen sen kasvu pysähtyi, eikä jäsenten aktiivisuuskaan lisääntynyt. Päädyin siis poistamaan myös FB-ryhmän. 

Yritin siis epätoivoisesti saada aikaan vastavuoroisuutta, mikä osoittautui melko turhaksi, ja turhauttavaksi.

Myin nettisivulla myös joitain ulkomailta hankkimiani tuotteita - etenkin rukousnauhoja ja suitsukkeita; niitä tilattiin jonkin verran, mutta ei se ollut itsetarkoitus, pikemminkin vain harrastus. Lopetin kun en enää jaksanut niitä toimittaa. 

Fyysisesti kokoontuvassa ryhmässämme aloitimme tapaamisen teetarjoilulla ja tunnin vapaalla keskustelulla. Toinen tunti oli varattu henkisille harjoituksille. Lectio Divina-raamattumeditaatio oli koko ajan alusta asti mukana - se oli pidetty ja antoi paljon uusia oivalluksia. Käytin sitä myös yksityisesti hartauden harjoitukseni osana. Tässä linkki erääseen ohjeeseen (niitä saattaa olla hiukan erilaisia); toki sitä voi käyttää myös muuhun kuin raamattuun, miksei vaikka Lootus-sutraankin. Pointti on se, että valitusta tekstin pätkästä tulee henkilökohtainen. 

Ja tietenkin rukous. Juuri näille peruspilareille toiminta oli tarkoituskin pystyttää. Kokeilimme monia erilaisia metodeja. Harjoittelimme ruusukkorukousta ja keskittävää rukousta. Perehdyimme muutamalla kerralla perusteellisesti Isä meidän-rukoukseen, mm. kirjoittamalla omat versiomme. 

Pidin muutaman alustuksen eri aiheista. Vietimme YK:n kansainvälistä rauhan päivää mm. lukemalla eri uskontojen rauhan rukouksia, ja muutenkin pyrimme huomioimaan esim. eri uskontojen pyhäpäiviä informaatiota tarjoamalla, milloin ne sattuivat kokoontumispäiviksi. Vietimme pari kertaa ns. "elämänkaarikutsuja", jolloin pyrkimyksenä oli tutustua paremmin yhteen ihmiseen, ja nämä kokosivat eniten väkeä. Käsittelimme jotain hengellistä kirjaa muutamalla kerralla (muistan että ainakin Henri J.M. Nouwenin tuotantoa). YK:n päivänä osallistuimme kerran rauhan kulkueeseen. Pidimme kynttiläpajan, jossa valoimme uusiokynttilöitä vanhoista pätkistä, ja siihen liittyen luimme raamatun kohtia valosta yms. Joulukuussa vietettiin pikkujouluja mm. laulamalla joululauluja. Heinäkuussa teimme kerran retken Tampereen Viikinsaareen, missä uitiin ja grillattiin, ja kerran Vapaan Katolisen Kirkon hiljentymispäiville Matkun Kreivilään. Näihin käytettiin ryhmässä koottu kolehti. 

Syksyllä 2012 pidimme enää vain yhden tavanomaisen kokoontumisen - muilla kerroilla oli muuta tekemistä - ja samalla tapaamiset harvenivat kertaan kuussa. Kuten kerron toisaalla, olin jo alkanut etääntyä kristinuskosta, ja vuoden vaihteessa tuli ratkaiseva isku kun minua ja tekemääni ekumeenista aloitetta vastaan (ja samalla myös ryhmää vastaan) hyökättiin seurakunnassa voimakkaasti muutaman ihmisen toimesta, joten vuonna 2013 tuli tarpeelliseksi muuttaa ryhmä avoimesta suljetuksi, ja kokoontumiset harkinnanvaraisiksi, yksityiskodeissa. Se tarkoitti käytännössä sitä että emme enää juurikaan kokoontuneet, en muista kokoonnuimmeko kertaakaan tässä tarkoituksessa. Alkoi kolmas vaihe: ekumeniasta universaalisuuteen. Niin sen kai voisi nähdä, ainakin minun osaltani henkilökohtaisesti. 

Nettisivun kokoaminen oli ollut valtava urakka, joten se sai jäädä elämään, sittenkin kun olin jo itse jättänyt kristinuskon (tuo hyökkäys vain nopeutti kehitystä, joka oli jo luonnostaan meneillään hengenelämässäni), kunnes Suntuubi lopetti toimintansa 30.6.2020. Sittenkään en juuri jäänyt suremaan, se oli aikansa elänyt. Tallensin mielestäni tärkeimpiä sisältöjä, mutta niiden käyttäminen esim. blogeissani on hankalaa siksi, että niitä ei pysty vain kopioimaan ja liittämään sellaisenaan, vaan ne vaativat koodin muokkausta (tai vaihtoehtoisesti kokonaan uusiksi kirjoittamista), mikä on suuri työ, eikä se erityisemmin houkuta senkään takia, että en ole kristitty enää ja aiheet ovat paljolti kristillisiä... 

Tänä päivänä en koe minkäänlaista tarvetta perustaa enkä vetää yhtään mitään ryhmää. Voisin ehkä  käydä sellaisessa, jos löytäisin minulle sopivan ja minulla olisi aikaa ja energiaa siihen. Mainitussa Malkus-ryhmässä kyllä olen käynyt uudelleen paljon myöhemmin ja viihtynyt ihan hyvin, mutta enää minulla ei ole arkisin työltäni aikaa. Haluaisinko viikonloppuna uhrata kallisarvoista vapaa-aikaani "ylimääräisten" ihmisten tapaamiseen, en tiedä. Itse asiassa en edes ole mikään "ryhmä-ihminen", persoonallisuuteni ei pääse kukoistamaan sellaisissa tilanteissa; parhaimmillani olen ihan kahden kesken. 

Henkilökohtainen ratkaisuni on pysyä itsenäisenä ja vapaana, ja nimenomaan keskittyä huolehtimaan omasta henkisestä elämästä. Se on osa sitä prosessia, jonka myötä olen vetäytynyt henkisyyden ulkoisista aspekteista enempi omaan sisäisyyteeni, ja jota kuvaan toisessa blogissani kirjoituksessa "minun tieni". 

Kaikki tässä kerrottu pitäisikin nähdä suhteessa siihen polkuun, jonka minä olen kulkenut - tiettyyn aikaan ja kohtaan liittyvänä. Mutta tietenkään satunnaiselta lukijalta ei voi vaatia, että hän perehtyisi minun historiaani syvällisesti. 

Tietenkin minä kirjoitan julkisesti tätä blogia, mutta koen silti kirjoittavani ennen kaikkea itselleni; jos joku muu saa tästä jotain, OK: hyvä niin, mutta se ei ole pääasia. Oikeastaan kuten jo alussa viittasin, kaipaan ainoastaan sitä syvempää yhteyttä ystäväni kanssa, joka meillä silloin oli, paljolti varmasti jaetun henkisen harjoituksen ansiosta, huolimatta opeista ja ajatuksista!

Onko se siis menneisyyttä? Tänä päivänä jos ajattelen ihan leikkimielellä - sitähän minulta ei varmasti puuttunut silloinkaan, se on helppo nähdä - ottaisin epäviralliseksi symboliksi valkoisen ruusun ja valkoisen lootuksen (minähän rakastan symboliikkaa, ei siihen muuta syytä tarvita! Symbolit ikään kuin elävöittävät ideoita, ja tässä on yhtäältä jatkuvuutta mutta toisaalta myös kehitystä.). Missään tapauksessa en käyttäisi samaa nimeä, en välttämättä mitään nimeä - liian muodollista - tai sitten se olisi jotain hyvin simppeliä ja kuvaavaa. Voisimme tavata vaikka vain kahvilassa, ja harjoittaa aluksi hetken teemeditaatiota, jota silloinkin kokeilimme, ja josta olen julkaissut tässä blogissa aiemmin kirjoituksen, joka oli myös Magdaleena-nettisivulla. 

Ystäväni kanssa minulla on erityinen suhde Tampereen pääkirjaston kahvilaan, koska siellä kävimme usein edellisen puolisoni kuoltua; se oli ystävyyttä parhaimmillaan (pelkäänpä, etten itse osaisi vastaavassa tilanteessa toimia oikein)! Ja kirjasto on minulle aina ollut myös eräänlainen Pyhäkkö. Missään tapauksessa emme puhuisi mistään henkisistä teorioista ja spekulaatioista, vaan kohtaisimme ihmisenä ihmisen! Henkisyys voi olla hyvin ahdas ja rajoittava rooli; mieluummin vaikenen siitä kokonaan. 

Tässä kohtaa voisin mainita kaksi inspiroivaa esimerkkiä:

Ensimmäinen on japanilaisperäisen buddhalaisen Rissho Kosei-kai liikkeen Hoza eli Dharmapiiri, johon jäsenet kokoontuvat, ja jonka sanotaan olevan liikkeen elämä ja sielu. Jäsenet yhdistävät sydämensä yhdeksi, huolimatta eroistaan, ja jakavat sisimmät ajatuksensa, huolista iloihin, ja tuntevat empatiaa toisiaan kohtaan. Osallistujat kuuntelevat aktiivisesti ja puhuvat omasta ymmärryksestään. 

Toinen esimerkki olisi unitaariuniversalismi; olen seurannut amerikkalaisen seurakunnan, Unity Temple, palvelusten livestriimejä. Toisin sanoen, voi olla merkityksellistä hengellisyyttä ja yhteisöllisyyttä moninaisista taustoista tulevien ihmisten kesken, ilman että edes puhutaan jumalasta, rukoillaan tai luetaan pyhiä kirjoituksia, tai ylipäänsä ollaan yhden uskonnon alla, mutta symbolit ja rituaalit voivat olla silti tärkeitä yhdistäjiä. Henkilökohtaisesti tunnen syvää mielenkiintoa unitaariuniversalismia kohtaan: se ei ole ristiriidassa buddhalaisuuden kanssa, vaan siinä on tilaa myös sille. 

Jonkinlainen avaus asian tiimoilta on tehty, kun ystäväni tarjosi minulle luettavaksi kirjoitustaan teologiastaan, ja kerrankin suoraan ja rehellisesti kerroin hänelle joitain tosiasioita niin kuin ne koin, ja vastaanotto oli yllättävänkin suopea. Yritin tehdä selväksi miten perusteellisesti olen jättänyt kristinuskon taakseni. 

Se tulisi vielä selvemmäksi jos muistuttaisin mitä kautta sen tein - hän kyllä tietää, vaikka ei varmasti tajua miten merkityksellinen se vaihe minulle oli (ja on!) - mutta hänellä on perinteisiä kristillisiä pelkoja ja ennakkoluuloja esteenään, jonka takia olen välttänyt viittaamasta asiaan.  😈

Voisimmeko vain yhteisymmärryksessä todeta, että meitä eivät kiinnosta samat asiat, joten niiden perustalle emme voi mitään rakentaa yhdessä. Mitä minä en ymmärrä, on se vaiva mitä hän näkee siitä mihin minä uskon, ja juuri se saa minutkin vaivaantumaan. 

Silti on mielenkiintoista miten minäkin koen että henkisyyteni on jollain tavalla yhteydessä syvimpään minuuteeni, joten jos et yhtään ymmärrä henkisyyttäni, et mitenkään voi koskaan ymmärtää minua syvemmin! Ei liene ihme, että koen olevani melko yksin tässä suhteessa. Mutta samalla sanoisin, että sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä sanoiksi puettujen ajatusten kanssa. Paradoksi. Yhteys ja jakaminen on mahdollista, myös ja nimenomaan ilman sanoja. 

Totta kyllä, minä identifioidun Nichiren-buddhalaiseksi, hyväksyn sen perustavat opit ja noudatan sen traditioita harjoituksessani; silti minulla on myös aivan oma filosofiani, joka on muotoutunut itsestään elämän myötä, ja jota olen yrittänyt hahmotella kirjoituksessani "minun tieni", johon viittaan edellä  linkin kera - yrittänyt, koska sanat ovat vaillinaisia. 

Joskus näkee sanottavan, että buddhalaisuus ei ole uskonto vaan filosofia, mutta se on mielestäni yksipuolinen näkemys, kenties maallistuneiden länsimaalaisten suosima. Se riippuu paljon harjoittajasta itsestään ja hänen koulukunnastaan. Buddhalaisuus on myös uskonto. Oma asenteeni siihen on selkeästi enemmän uskonnollinen kuin filosofinen, ja Nichiren-buddhalaisuus on nähdäkseni lähempänä uskontoa kuin jotkut muut koulukunnat. Minun oma filosofiani taas sulkee sisäänsä harjoittamani uskonnon saumattomasti, mutta se ei tyhjene siihen. Hengellisyyteni käsittää moninaisia aspekteja, koska ihminen on moninainen olento.