ECCE EGO X

 Kymmenes osa vanhoista päiväkirjoistani kokoamastani muistelmasarjasta, tällä kertaa vuodelta 1998, jolloin täytin 28 vuotta. Näihin aikoihin kirjoitin käsin yhtä paksua, tyhjää kirjaa, johon tapanani oli koota uusi luku muutaman kuukauden aikana tekemistäni muistiinpanoista, joten päivämäärät tarkoittavat vain milloin kyseinen luku on kirjoitettu kirjaan - tapahtumat ajoittuvat kuukausiin sitä ennen. 

Olen säilyttänyt tämän rakenteen, vaikka selvästi väliotsikot voisivat helpottaa lukemista... tiedän, että moni ei varmasti jaksa kahlata läpi koko tekstiä, eikä tarvitse. Itse asiassa luotan siihen. Minun kannaltani kiusalliset (?) asiat saavat aivan hyvin hukkua kaiken muun joukkoon, kun kuitenkin olen päättänyt olla armottoman rehellinen, itseäni säästämättä. Tietenkin olen myös joutunut karsimaan alkuperäistä tekstiä jo pelkästään pituuden vuoksi, mutta myös koska en aina jaksa omaa jaaritteluani.  Hakasulkeissa [ ] olevat lauseet ovat nykyisiä kommenttejani, silloin kun olen nähnyt sen tarpeelliseksi. 

Kuvitus on tässä osassa vähäistä; teksti on enemmän pohdintaa, kuin esim. tapahtumien kuvausta, joista olisi olemassa valokuvia. 

Elin toista vuotta Tampereella, suhteessa Akin kanssa. Kipuilin edelleen oppilaana Lectorium Rosicrucianumissa, josta kerron erityisesti osassa VII, ja joka suhtautui kielteisesti homoseksuaalisuuteen, mutta olin myös alkanut tutustua Kristiyhteisöön, josta kerron tarkemmin toisessa blogissani omana julkaisunaan. 

 Olen jättänyt pois turhaa filosofointia "rakkaudesta"; en minä tiennyt mitä se on - rakastuin vasta nykyiseen aviomieheeni Akin kuoleman jälkeen. En pysty tänä päivänä samaistumaan tuonaikaiseen kertoja-minääni, hänen tuntemuksiinsa ja ajatuksiinsa. Enää en sietäisi sellaista käyttäytymistä ja kohtelua, mitä Akilta sain. Hän oli varsinainen drama queen. Tämän päivän perspektiivistä kun lukee näitä muisteloita, väistämättä näkee vain paljon negatiivista. Mutta toki minä olin hiljaa ja tyydyin osaani. 

1998 tapasin myös kaverini, jota pidin pitkään hengenheimolaisena, kunnes viime vuosina olemme kasvaneet erilleen, mistä aiheutunutta turhautumista olen paljon käsitellyt kirjoituksissani. Nyt olen ehkä viimein tullut sinuiksi asian kanssa. 

3.-11.9.1998

Akilla ja minulla oli joulun jälkeen taas pientä kinaakin; emme ehkä oikein kohdanneet toisiamme sielullisella tasolla. Hän moitti minua siitä, että minä vain luen ja luen, ja totta kyllä, vietin paljon aikaa kääntyneenä sisäiseen maailmaan, antaen aatosteni kohota henkiseen, mikä on toki ymmärrettävääkin, kun ottaa huomioon miten kriittisiä aikoja elin hengellisesti. Mutta ei se ole mikään syy laiminlyödä lähimmäisiään. 

Tammikuussa palasin Ruotsista konferenssimatkalta [siis Lectorium Rosicrucianumin viikonloppukonferenssista, joita pidettiin kuukausittain], johon etukäteen asennoiduin, että se olisi jäähyväismatkani, jonka katsoin olevani velkaa itselleni; vaan toisin kävi. Nyt vasta tajusin kuinka paljon olin pohdiskellut, venyttäen aivokapasiteettini äärimmilleen; temppelivyöhykkeessä kaikki tuo spekulointi liukeni turhana painolastina pois, sisäisen rauhan tieltä. Liian pitkään ja hartaasti olin tuijottanut "länsi-ikkunasta", menneisyyteen, joka pitää jättää taakse, sillä Aurinko nousee idästä! On vain loogista, että ihminen joka torjuu totuuden itsessään, alkaa toimia sitä vastaan. 

Toinen ihminen ei voi täyttää tyhjiötä toisen elämässä. Velvollisuudet lähimmäisiä kohtaan tuntuvat repiviltä, ja kokee riittämättömyyttä, kun ei mistä ammentaisi. Kristiyhteisössä ulkoiset tehosteet - värien käyttö, suitsutus, eleet, äänenpainot - vetoavat ihmisen aistimellisuuteen. Hengen ja aineen ristiriita nousee väistämättä esiin, ja pakostakin herää kysymys, onko muodon takana ylipäänsä mitään. Yllätyksekseni Aki kertoi pohtineensa aivan samaa! Tietty vetovoima ehti kieltämättä syntyä, jo muutaman kerran jälkeen. Tavallaan minua ehkä kiusasi tuolloin Hengellisen Koulun [alun alkaen käytettiin suomeksi tätä nimitystä; myöhemmin se muutettiin Hengen Kouluksi] persoonattomuus, joka alkoi tuntua etäiseltä, mutta itseasiassa reagoimalla itse persoonallani, minä olin se, joka etääntyi Koulusta! 

En kai vieläkään ollut kyllin syvällä pohjamudassa - tai sitten olin jo niin syvällä, etten enää kyennytkään nousemaan valoon, josta hädin tuskin näin pilkahdustakaan edes ajoittain. Haluaisinko vain kuulua johonkin, kutsuen itseäni "kristityksi", kuten kutsun itseäni "oppilaaksi" [Lectorium Rosicrucianumissa kaikki ovat oppilaita]? Koristelisin elämääni kauniin tavoin ja harrastaisin uskontoa pakonomaisena tapana tai rakkaana tottumuksena, emotionaalisen tyydytyksen takia, sen sijaan, että usko ja elämä olisivat yhtä! Todellinen oppilas on myös tosi kristitty, joka "elvyttää Kristusta itsessään." Kristiyhteisössä vallitseva uskonvapauskin on kaksipiippuinen juttu; kun minä uskon omalla tavallani ja muut omallaan, ei siitä voi seurata muuta kuin hajaannusta ja erillisyyttä; olisin hyvin yksinäinen sellaisessa yhteisössä. Samaan päämäärään suuntautuneiden ihmisten ryhmäyhteys tuottaa dynaamisen voiman! Ja kaikki tapahtuu vapaana auktoriteeteista... uskon voimassa, vapautetusta tahdosta. 

[Minähän vain toistelen oppimiani fraaseja, niin kuin uskovaisetkin tekevät.]

Se mitä Kristiyhteisö edustaa, on tosiasiassa esikristillistä. Kannattaa lukea H.P. Blavatskyn teos, Kirkon ja vapaamuurariuden juhlamenojen juuret. Heidän rituaalitekstinsä paljastavat missä suhteessa he seisovat maailmaan nähden (ja kaatuvat sen mukana): Kristuksen suuhun pannaan sanat, "rauhaisa on suhteeni maailmaan", ja ihmisen halutaan liittyvän "maan kehitykseen kautta kaikkien seuraavain aikain kiertoin." Mutta Herra Jeesus ei tulut tuomaan rauhaa vaan miekan... Hän lupasi kyllä antaa seuraajilleen rauhan, mutta oman rauhansa - ei niin kuin maailma antaa, sillä Hänen Valtakuntansa ei ole tästä maailmasta, eikä sitä voi liha eikä veri periä, vaan ainoastaan se, joka luopuu elämästään Hänen tähtensä, saa ELÄMÄN! Vaikka löysin aina vain uusia arvostelun aiheita Kristiyhteisöstä, pelkästään se, että se ylipäänsä alati askarrutti mieltäni kaikesta huolimatta, kertoi kuitenkin jotain. 

Yhteiselomme sujui niin hyvin, että mielessäni käväisi mahdollisuus virallisestikin muuttaa yhteen. Eräät seikat eivät sitä täysin puoltaneet: olinhan vasta irtaantunut lapsuuden kodista, ja siksipä minun pitäisi saada kokeilla siipieni kantavuutta ennen kuin alan rakentaa pesää jonkun toisen kanssa. Käytännössä en esimerkiksi ollut halukas tekemään kompromisseja ja tinkimään omasta maustani sisustamisessa. Akikin oli tietoinen tästä, ja kerran discosta palattuaan päästi ulos ryöppynä mitä oli kauan pidätellyt: pelko, että hän on minulle taakaksi asuessaan luonani, kun olin vasta päässyt itsenäisen elämän alkuun; alkoholi, johon hän pakenee näitä asioita; sukulaiset, joihin haluaisi palauttaa välit... 

[Hän oli alkoholisti: se oli nähtävissä jo aivan suhteemme alussa, vaikka en vielä halunnut sitä nähdä. Mutta se vain paheni vuosien myötä kun hänen terveysongelmansa aiheuttivat hänelle masennuksen.]

Harvoin muuten tulee oivaltaneeksi, miten paljon ihmistä motivoi halu suojella itseään kärsimykseltä! Ja Kristuksen seuraaminen on kärsimystie. Yhdessä, erittäin oleellisessa suhteessa Lectorium Rosicrucianum kertakaikkiaan radikaalisti eroaa edukseen kaikista muista tuntemistani suuntauksista: se tekee jyrkän, perustavanlaatuisen eron tämän maailman ja toisen Valtakunnan välillä, ja suuntaa oppilaiden katseen puhtaasti Ainoaan Todelliseen Elämään. Kirkkojen, niin, ja jopa esoteeristen ryhmittymien pyrkimykset jäävät valitettavasti tämän maailman rajojen sisälle, niin paljon hyvää tahtoa kuin niissä voikin havaita. Toinen, edellisestä väistämättä seuraava tunnusmerkki ja ehdoton vaatimus, on kuolla pois tästä maailmasta, eläessään, ja samalla syntyä prosessinomaisesti toisen Valtakunnan kansalaiseksi. 

Jos onkin esoteerinen kristinusko, täytyy toki olla myös eksoteerinen, enkä olisi niinkään varma, kannattaako sitä halveksia vähempiarvoisena, jopa merkityksettömänä. Jälkimmäinen saattaa valmistaa ensimmäiseen. Mutta kun kerran on löytänyt sisäisen, elävän kristillisyyden, eikö ole takaperoista palata toteuttamisen tieltä ulkoiseen vertauskuvaan? Veri vetää, sananmukaisesti, esi-isien traditioihin. Voin kyllä ymmärtää, miksi on tarpeen Hengellisessä Koulussa puhutella oppilasta usein hyvinkin ehdottomin sanankääntein, jotta edellä kuvattu totuus tuotaisiin kirkkaana hänen tietoisuutensa silmien eteen ja johtaisi välttämättömiin toimenpiteisiin. Kuitenkin on tilanteita, jolloin sellainen metodi on kuin suolaa haavoihin. Ei siis ihme, että yhä uudelleen käännyn henkisen oppi-isäni, Pekka Ervastin, puoleen; hän osaa aina neuvoa, rohkaista ja lohduttaa yhtä lempeästi! 

Löysin toki lohtua myös Hengellisen Koulun toisen suurmestarin, Catharose de Petrin sanoista:

Ajan ilmiö synnyttää monia elämän täyttymystä etsiviä ihmisiä, joitakin puhtaan uskonnon pohjalta, mutta myös okkultismiin suuntautuneita ja okkultisuskonnollisia ihmisiä. Nämä aspektit voimme nähdä yhtä monena "siltana" lopulta ainoan päämäärän, henkisielun kotiinpaluun, saavuttamiseksi. Joku ihminen on valinnut vähän suoremman tien kuin joku toinen. Mutta kaikkien täytyy aloittaa puhtaasta lähtökohdasta: En minä, vaan toinen minussa. 

Jeesus sanoi Juudakselle: "Minkä teet, tee se nopeasti!" Toisin sanoen, jos on pakko saada kokemus, on parempi langeta perinpohjin, ja kumota malja pohjasakkaa myöten; makealta se voi maistua kielellä, mutta jälkimaku saattaa olla kitkerä. Parempi langeta, kuin jäädä roikkumaan jossain siinä välillä, ellei kykene astumaan vapauteen. Vaan jos on kuullut ja ymmärtänyt Kutsun, ja sitten kieltää kaiken, voi tuottaa vahingon Hengen kipinälleen useiden inkarnaatioiden ajaksi! 

[Kaikissa kulteissa varoitellaan aina miten vaarallista on luopua jäsenyydestään ja palata maailmaan.]

Ja loppujen lopuksi oppilaan on tehtävä vain voitavansa, ei yhtään sen enempää: ei pidä ainakaan vahvistaa esteitään hokemalla jatkuvasti itselleen, että "ei tästä mitään tule". Riittää, kun pitää päämäärän mielessään. Kaikki lähtee mentaalisesta kuvasta, jonka luomme, johon uskomme, ja jonka hyväksi työskentelemme voimiemme ja mahdollisuuksiemme mukaan. Ei hyödyttäisi mitään, vaikka asuisi temppelin vieressä ja kävisi palveluissa joka viikko, jos silti pidättää itseään kulkemasta polkua! 

Yllättäen, aivan odottamatta, sain kirjeen Lectorium Rosicrucianumin Ruotsin maan johdolta, ja siinä sanottiin, että aikani koeoppilaana lähestyy loppuaan, ja voin anoa tunnustavaa oppilaanaoloa, mikä asettaa uusia ehtoja ja elämän ohjeita, jotka on suunnattu auttamaan uuden elämänasenteen toteuttamisessa, pyrittäessä vapauttavaan ELÄMÄÄN. Kerran olisin riemulla tervehtinyt tätä hetkeä, mutta nyt olin vähän väliä elätellyt aivan päinvastaisia ajatuksia. Voisinko siis vilpittömästi anoa tunnustavaa oppilaanaoloa? Se ei automaattisesti käännä kaikkea parhain päin, vaan saattaisi suorastaan lisätä paineita. Uusia ehtoja? Minä taitaisin toimia omilla ehdoillani - "kokeilen niin kauan kuin minua miellyttää". Kuitenkin, rukouksessa minulle hetkellisesti kirkastui myönteinen päätös: eihän lähtökohta oikeastaan voikaan olla, "MINÄ en ole valmis" - koskapa "minä" siihen olisi valmis. Samanlainen oivallus sai minut aikoinaan hakeutumaan valmistelevaksi oppilaaksi. 

Kirjasin päätökseni postikortille, mutta jätin sen odottamaan viikonlopun yli lähettämistään, ja aatokseni heilahtivat taas toiseen suuntaan. Vastausaikaa annettiin kahdeksan päivää! Toisaalta, jos minulla on asiasta pienintäkään epäilystä, enkä saavuta sisäistä varmuutta, se vaikuttaa huteralta pohjalta tunnustavalle oppilaanaololle! Sekin osoittaa minusta tiettyä vakavamielisyyttä, ettei kevyesti sitoudu johonkin, mitä ei ehkä kykene täyttämään, vain koska sitä sinulta odotetaan. Lopulta minulla oli kaksi eri vastausta, kahdella erillisellä postikortilla, ja vasta postilaatikolla syntyi ratkaisu: "Tällä hetkellä en katso olevani valmis tunnustavaan oppilaanaoloon." Samalla hetkellä kaipuun ääni sisimmässäni viimeisen kerran kohosi kuuluviin, lähes epätoivoisena huutona. Kuulemma voisin ottaa asian esiin sitten kun tunnen niin, tai odottaa, kunnes sitä tarjotaan uudelleen harkittavaksi. 

Miisa

Kuukausia kestäneiden valmistelujen jälkeen soitin kissojen katastrofiyhdistykselle, ja menin katsomaan "valikoimaa" erään naisen kotiin, aivan kotikatuni varrella. Etukäteen en ollut muuta ajatellutkaan kuin poikakissaa, nuorta, vaan ei pentua, ja sopiva nimikin oli jo keksitty. Nainen, jota sittemmin aloimme kutsua yksinkertaisesti ja ytimekkäästi "kissanaiseksi", tarjosikin minulle kovasti kahta 6-7 vuotiasta veljestä, joita ei halunnut erottaa toisistaan, ja jonkin aikaa olin avoin ajatukselle. Mutta sitten kävi niin kuin toivoinkin: minun ei tarvinnut valita, vaan minut valittiin! Pari-kolmevuotias, mustavalkoinen Miisa-kissa tuli hieromaan tuttavuutta niin lämpimästi, että sydämeni suli siltä istumalta ja asia oli sillä selvä! (Veljeni etsi myös kissaa, ja päätyi ottamaan veljekset, Nallen ja Luikun.) Niinpä meille tuli perheenlisäystä, pikkuinen tyttö. Miisaa oli kohdeltu kaltoin ja jätetty heitteille, mikä näkyi alussa arkuutena, mutta vähitellen luottamus voitettiin, ja hellässä huomassamme suloinen kissimirrimme sai kokea tulleensa rakastavaan kotiin; se alkoi tulla syliinkin, vaikkei sen pitänyt olla sylikissa ensinkään! Sinä kesänä saatoin todeta, että ihmisen mainen onni on yksinkertaisissa asioissa, pienissä hetkissä, kuten piknikki kultasi kanssa, kissasi touhujen seuraaminen...

Olosuhteiden pakosta uudistin vuokrasopimukseni vuodeksi eteenpäin, satasen korotuksen kera, mutta siihen se saa luvan jäädä! Akia nykyisten asumisjärjestelyjemme epävarmuus (tai epävirallisuus) - kaikki kun on minun - on välillä suuresti rasittanut, vaikka olen parhaani mukaan pyrkinyt saamaan hänetkin tuntemaan olevansa kotona. 

Eräänä yönä "riitelimme" siitä, etten ole hyväksynyt itseäni. Ainakin luulen, että se oli aiheena. "Riitelimme" lainausmerkeissä siksi, että meillä Aki puhuu, minä vaikenen - ja sekös vasta häntä ärsyttää, syystäkin, myönnän. Hän sai minulta viimein lypsettyä Lectoriumin kannan homoseksuaalisuuteen. Turha mainitakaan, ettei se hänen puoleltaan saanut liiemmin ymmärrystä osakseen. Seuraavana päivänä olisi ollut Koulun esitelmätilaisuus Tampereella, mutta jätin sen suosiolla väliin. Edellisellä kerralla Akikin oli kuuntelemassa, kun välttämättä tahtoi - minun takiani, totta kai. Siitäkin virisi joka tapauksessa keskustelu välillämme jälkeenpäin. Tämän tapauksen ravistelemana päädyin lähettämään Merville eroilmoitukseni, jossa ensi kertaa selvin sanoin selostin tilanteeni, vaikka homouteni hän oli toki arvannut erinäisistä aihetta koskevista kysymyksistäni aikoja sitten. Ahdistuin kirjeen postitettuani. Lectorium suhtautuu homoseksuaalisuuteen kylläkin tuomitsematta, mutta silti kielteisesti, mikä on melkein yksi ja sama, koska se saa henkilön tuomitsemaan itse itsensä, ja pradoksaalisesti sanotaan, että omaan seksuaalisuuteen pitäisi suhtautua luonnollisesti, tuomitsematta! Tuntui, että minulta vaaditaan suurempaa uhria kuin useimmilta muilta. Tiedän tasan tarkkaan missä olisin ilman Akia: keskellä "korpea" äitini nurkissa. Ahmisin kirjoja leijaillen korkealla filosofisissa sfääreissä, elämälle vieraana. Kieltämättä olen joutunut kysymään itseltäni, tätäkö se nyt sitten on: yhtä tasapaksua kuin kaikki muukin? Ja vaikka haluaisi vain kaikkien olevan onnellisia, väistämättä kaksi tahtoa törmää toisiinsa ja syntyy konflikti. 

Sain Merviltä kirjeen, jossa hän pyysi minua vielä harkitsemaan, ja kertoi varsin yksityiskohtaisesti oman avioliittonsa myrskyisän tarinan esimerkkinä, etei itseasiassa ole eroa oli homo tai hetero - samat ongelmat jokainen oppilas joutuu kohtaamaan. Nyt hänen avioliittonsa on sikäli uudessa vaiheessa, että myös mies on jollain tavoin yhteydessä Hengelliseen Kouluun. Kirjeellä oli minuun rauhoittava vaikutus. Päätin antaa asian levätä, ja pitää taukoa kirjojenkin lukemisesta; tuon kaiken pyörittäminen mielessä kun ei johda mihinkään. Tulen aina olemaan Gnosiksen lapsi, Mervi päätteli kirjeestäni. Juttelin Akin kanssa ja sanoin, etten halua kokonaan jättää Koulua. Hän ymmärsi senkin, että elin "vaihetta", jossa en kaipaa seksiä. Tulin siihen tulokseen, että pidän hänessä erityisesti hänen hyväntahtoisuudestaan: on ikään kuin hän olisi itsestään tullut siihen, mihin minä olen pyrkinyt tietoisesti: älä vastusta pahaa pahalla! 

Miksi ihmiset haluavat persoonallisen vapahtajan? Meillä on taipumus vetää pyhät asiat alas omalle tasollemme, kahlita ne oman vähäisen ymmärryksemme ahtaisiin rajoihin: haluamme luoda Jumalan omaksi kuvaksemme! Esoteerikotkin kansoittavat universumin henkiolennoilla, vaikka moni asia selittyy puhtaasti magneettisten säteilylakien toiminnalla. Tältä osin kritiikki kohdistuu myös Rudolf Steineriin, jonka virikkeeseen Kristiyhteisön toiminta perustuu. On kulunut vuosia siitä, kun ensi kertaa katsoin velvollisuudekseni tutustua Steinerinkin näkemyksiin, ja nyt uudelleen, asian ollessa ajankohtainen, mikään ei ollut muuttunut: edelleenkin hänen tekstinsä jättää minut kylmäksi, tai paikoin - varsin oleellisilta osin - herättää minussa vastustusta; niinpä esim. esitelmissään Johanneksen evankeliumista hän eräässä kohdin vähättelee gnostisismin Kristus-käsitystä, ja korostaa historiallista Kristus-tapahtumaa. Eräälle uudelle, mielenkiintoiselle tuttavalle, josta kerron tuonnempana, juuri tämä Steinerin teos oli erityisen merkittävä lukukokemus; jätän sen mielihyvin jokaisen henkilökohtaisesti punnittavaksi itse tykönään. Taannoin näin Lectorium Rosicrucianumin aikakausilehdessä siteerattavan jonkun venäläisen tutkijan lausetta: "Steinerin tie oli Gnosiksen tie, Steinerilaisten (hänen seuraajiensa) tie on uskon tie." Ei siis Uskon raamatullisessa merkityksessä, vaan auktoriteettiuskon. Pari sitaattia Steinerilta itseltään, hänen myöhemmin löytyneestä lyhyestä nuoruuden kirjoitelmastaan, "Credo, der Einzelne und das All", josta on pätkä suomennettuna Kari E. Turusen "kriittisessä ja riippumattomassa" Steinertutkielmassa (jota en jaksanut kahlata läpikotaisin), sanoo viimein muutamalla sanalla kaiken oleellisen, jota epätoivoisesti hain vakuuttuakseni, että myös Steineria todella inspiroi sama universaali Henki, kuin esim. Pekka Ervastia:

Me olemme siinä määrin kuolemattomia, missä määrin annamme itseytemme kuolla. [...] Anna totuuden tulla elämään; kadota itsesi, löytääksesi itsesi jälleen maailmanhengessä.

[Sanottakoon, että jo ennen Lectorium Rosicrucianumia omaksuin Pekka Ervastilta persoonattoman Kristus-käsityksen - on kosmis-mystinen Kristus, Kristus meissä - jota LR vain vahvisti; vaikka sitten lähennyin Steinerin näkemyksiä, olen palannut monessa suhteessa takaisin juurilleni, ja vaikka en kristinuskon myyteistä enää välitäkään, lienee niilläkin oma symbolinen merkityksensä.]

Poikkeuksellisen mielenkiintoiseksi tulin havaitsemaan Steinerin vastikään suomeksi julkaistun, keskeneräiseksi jääneen omaelämäkerran, vaikka siinäkin toki on puuduttavan pitkäveteisiä jaksoja. Jo aivan alkupuolelta löytyy lapsuusmuisto, roomalaiskatolisen messun avustajana, josta voi vetää sangen merkille pantavalla tavalla yhdysviivan Kristiyhteisöön:

Neudörflin poika-ajaltani on sielussani säilynyt voimakkaana vaikutelma, miten kultin katseleminen - musikaalisiin uhrijuhlallisuuksiin liittyneenä - kohottaa ihmishengen eteen voimakkaan suggestiivisesti olemassaolon arvoitukselliset kysymykset. Kirkkoherran antama Raamatun ja katekismuksen opetus vaikutti paljon vähemmässä määrin sielunmaailmassani kuin se, mitä hän kultin toimeenpanijana teki ollessaan aistimaailman ja yliaistisen maailman välittäjänä. Alusta alkaen se ei ollut minulle pelkkä muoto vaan syvällinen kokemus. Näin sitäkin suuremmalla syyllä, kun lapsuudenkodissani olin tässä suhteessa muukalainen. Kultin myötä omaksumani elämä ei kaikonnut mielestäni kotoisen ympäristönikään kokemusten piirissä. Elin siinä ympäristössä kiinnostusta tuntematta. Näin sen; mutta ajattelin, mietiskelin ja tunsin oikeastaan yhä tuon toisen maailman mukaisesti. Samalla minun on ehdottomasti sanottava, etten ollut uneksija, vaan mukauduin tietenkin kaikkiin käytännön elämän toimiin.  

 Kristiyhteisö on yksi kirkko muiden joukossa, kristinusko ei siihen tyhjene - se on enemmän kuin yksikään kirkko, niin, enemmän kuin ne kaikki yhdessä... mutta varmaan Jumalasta riittää kirkkoihinkin? Ja eikö jo pelkkä jälleensyntymän ja karman hyväksyminen olemassaolevana tosiasiana anna kristinuskollekin laajemman perspektiivin kuin mitä valtakirkoilla on tarjottavana? Gnosiksen rinnalle luulisi mahtuvan myös mystiikan. Jatkoin suht' säännöllisesti osallistumista Kristiyhteisön Ihmisen vihkitoimitukseen. Aki oli mukana harvemmin, aamu-unisuutensa tähden, mutta halukkaasti. Minä nyt viimeksi olisin häntä painostanut, vaikka olinkin mielissäni joka kerta saadessani hänestä seuraa. Hän kävi "aikansa kuluksi" - juuri näitä sanoja hän käytti - eroamassa ev. lut. kirkosta, kävellessämme kerran seurakuntien viraston ohi. Kristiyhteisössä hänellä oli hyvä olo, ja sitä hän nyt halusi tunnustella - ei hyppiä paikasta toiseen kuten eräät. Pappikin kerran totesi saarnassaan, että joku saattaa harkita Kristiyhteisöön liittymistä, eikä se käy yhtäkkiä, vaan vaatii nimenomaan tunnustelua, hvainnointia, vastauksia kysymyksiin. Kerran jo lausuimme ääneen ajatuksemme, milloinkahan me olemme alttarin edessä ehtoollisella. 

[Ehtoollinen Kristiyhteisössä on avoin kaikille, mutta ehkä halusimme vielä tutkiskella ennen sen askeleen ottamista...]

Minulle se oli pitkälti "meidän juttumme", mutta käytyäni kirkossa niin usein yksinkin, ei se voinut olla vain Akin takia; kysymyshän on viime kädessä ratkaisusta, joka täytyy tehdä itsenäisesti, toisesta riippumatta. Totuimme puhumaan papista, Stinasta, kuin hyvästäkin tuttavasta, vaikka henkilökohtainen kontaktimme häneen rajoittui yhteen kertaan, jolloin hän kätteli kaikki ja toivotti hyvää pääsiäistä. Jossain vaiheessa toivoinkin saavani luontevasti tilaisuuden keskustella hänen kanssaan, mutta kuinka se kävisi päinsä, kun tulimme ja menimme aina yhtä anonyymisti. Toisaalta persoonalliset sympatiat eivät saisi painaa liikaa vaa'assa; varsinkin, kun vuoden myötä Ihmisen vihkitoimitukset Tampereella harvenivat, ilmeisesti taloudellisten vaikeuksien vuoksi, ja Stina alkoi vuorotella uuden miespapin kanssa. 

Eräänä sunnuntaina lähtiessämme kirkosta, muuan nuori poika tuli pihalla juttelemaan meille: hän ei ollut näissä piireissä muihin nuoriin juuri törmännyt, ja oli siksi halukas tapaamaan myöhemmin. Vaihdoimme puhelinnumeroita. Olin ilahtunut tästä yllättävästä käänteestä, mutta Aki ei niinkään; hänelle uskonasiat ovat niin yksilöllinen, kokemuksellinen juttu, eikä hän ole edes lukenut alan kirjallisuutta, koska häntä kiusaa se miten eri suuntaukset esittävät niin poikkeavia näkemyksiä, joista sitten pitäisi valita mihin uskoo. Oikeastaan hänen uskonnollisuutensa on hyvin lapsenomaista, mutta voiko sitä moittia? Ehei, minähän melkein kadehdin häntä. 

Katsoin menneisyyteeni ja olisin halunnut kokeilla, vieläkö vanha elämä kantaa. Kaipasin tuota kadotettua naiivia viattomuutta - vaan liekö tuokin vain sisimmän kaipauksen ulkoistamista? Joulun jälkeen otimme ehdotuksestani tavaksi lukea ennen ateriaa ääneen pätkä jostain kirjasta, tuoden näin myös henkisen ravinnon mukaan aterian antimiin. Tällä tavoin vähitellen tutustutin Akin mm. Pekka Ervastiin. Muuan kohtaus André Giden kirjassa Ellei vehnänjyvä kuole kosketti minua kuvatessaan niin erinomaisesti juuri sellaista luonnollista suhtautumista uskonnollisuuteen, kuin tässä on ollut puhe:

Sitten hän meni hakemaan paksun Raamatun ja pani sen tyhjennetylle pöydälle. Hänen tyttärensä ja lapsenlapsensa istuutuivat uudelleen hänen viereensä pöydän ääreen, luonnollisen hartaina. Isoisä avasi pyhän kirjan ja luki juhlallisena yhden luvun evankeliumista, sitten yhden psalmin; minkä jälkeen jokainen polvistui tuolinsa eteen, paitsi hän itse: hän jäi pystyyn, ummisti silmänsä ja pani avonaiset kämmenensä suljetun kirjan päälle. Hän lausui lyhyen kiitosrukouksen, hyvin arvokkaan, hyvin yksinkertaisen, jossa hän ei toistellut samaa asiaa. Muistan hänen siinä kiittäneen Jumalaa siitä, että Hän oli johdattanut minut heidän ovelleen, ja tämän hän lausui sellaisella äänellä, että koko sydämeni yhtyi hänen sanoihinsa. Lopuksi hän lausui Isä meidän-rukouksen; sitten oli hetken hiljaisuus, minkä jälkeen lapset nousivat yksitellen. Tämä oli niin kaunista ja niin rauhallista ja se rauhansuudelma, jonka hän sitten painoi jokaisen otsalle, oli niin kirkastunut, että minäkin lähestyin häntä ja ojensin otsani suudeltavaksi. 

Pitäessäni taukoa lukemisessa ja pohdiskelussa, työstin silloinkin henkisen maailman virikkeitä kuvallisesti. Kollaasityöt kiehtoivat minua: leikkasin lehdistä mielenkiintoisia kuvia, ja liimailin niistä aivan uusia kokonaisuuksia. Näin valmistin kortteja, joita silloin tällöin lähettelin ystävilleni. Huomionarvoista lienee, että vuoden alussa symbolisesti minulle erityisen läheiseksi nousi ruusun rinnalle - ja ehkä sen ylikin - viljan tähkä/rypäleterttu-motiivi; samalla lautanen/malja-teema puhutteli minua siinä määrin, että tahtoisin mahdollisimman näyttävän parin esille vitriiniini.  

Kauan ei tarvinnut odottaa yhteydenottoa uudelta tuttavaltamme, kaimaltani Markolta, ja sovin tapaamisesta, joka toteutui pian Mervin kirjeen jälkeen. Pyynikin kauniissa maisemissa viivyimme kolme tuntia, ja meillä oli miellyttävä keskustelu. Molemmat koettivat silminnähden viivyttää eron hetkeä. Marko sanoikin olleensa yksin, ettei ole voinut jutella kenenkään kanssa näistä asioista, ja näytti kuin hän olisi siinä kohtaa pidätellyt kyyneliä. Mistä me sitten juttelimme, käy ilmi hänen avainkysymyksestään, sikäli kun muistan: "Onko Kristus sulle tärkeä?" Toisessa tilanteessa, jonkun toisen suusta sama kysymys herättäisi lähinnä torjuvan reaktion, mutta meidän välillämme kaikki oli alun alkaenkin luontevaa, mikä vahvisti toiveita, että tässä on nyt kaipaamani kaveri. Akilla oli ehkä pieni mustasukkaisuuskohtaus, mutta uskoakseni ohimenevää laatua, varsinkaan kun syytä huoleen ei ole: Markon avioliittoa ja naisia koskevista huomioista päättelin hänen olevan täyshetero, millä sinänsä ei ole edes väliä, koska koin kohtaamisemme tapahtuvan puhtaasti kristillisessä hengessä. Se oli molemminpuolisesti antoisaa; minut se pisti jälleen kerran punnitsemaan arvojani. Korkeampi johdatus oli varmasti kaiken takana. 

Marko osoittautui erittäin vakavamieliseksi etsijäksi, joka on kokenut Kristiyhteisön omimmaksi paikakseen, vaikka käy myös perinteisemmissä kristillisissä piireissä. Hänellä tuntuikin olevan jonkinasteinen ristiriita esoteerisen ja eksoteerisen välillä (kas kummaa!). Hän kertoi jopa hyökänneensä sitä vastaan itsessään, minkä koki totuutena, nähdäkseen kestääkö se, ja käyneensä siinä tarkoituksessa ensiksi vastustajien leirissä. Tätä asennetta Aki ei ymmärtänyt, kun kerroin keskustelustamme hänelle, ja kieltämättä minunkin kokemuspiirilleni se on vieras, mutta niinhän on toisaalta myös Akin tietoa vieroksuva asennoituminen. Se ei estä kohtaamasta toista sielullisesti ja olemasta samalla puolella suurissa kysymyksissä. Niin tai näin, Markokin oli tehnyt joitain omakohtaisia henkisiä kokemuksia, joilla oli kauaskantoiset vaikutukset hänen elämässään. Omasta puolestani pysyttelin hyvin yleisellä tasolla. Kultaisen Ruusuristin mainitsin vasta kun sitä minulta suoraan kysyttiin. Periaatteeni on pikemminkin rohkaista toista pyrkimyksissään omalla tahollaan, kuin tarjota ratkaisuksi jotain minkä minä olen omaksunut totuutena, varsinkin kun tiedän miten vaikea sitä on toteuttaa käytännössä. 

Seuraavaa tapaamista Markon kanssa odotin jo vähän epäröiden. Ajattelin suunnilleen tähän tapaan: "Voi, kunpa minulla olisikin sinulle jotain annettavaa, mutta olen itsekin eksyksissä. Tyhjästä, rikkinäisestä ruukusta ei mitään voi antaa." Pari viikkoa aiemmin oli lähettänyt Merville kortin, jonka tarkoitin ikään kuin väliaikatiedotukseksi; ilmaisin olevani yhtä ymmällä kuin ennenkin, mutta kenties muotoilin sanottavani hiukan kömpelösti, tai viestistäni välittyvät epävarmuus jätti liikaa tulkinnan varaa, sillä Mervi ymmärsi sen lopulliseksi eropäätökseksi! Kaiken huipuksi hänelle välittyi kuva että minä elän onnellista ja tasapainoista elämänvaihetta! Mikään ei olisi voinut olla kauempana totuudesta! Olin suorastaan järkyttynyt lukiessani hänen kirjeensä. Soitin hänelle ja puhuimme tunnin. Se oli molemminpuolisesti ilahduttava keskustelu. Mervi ei onneksi ollut ehtinyt ilmoittaa "erostani" eteenpäin. Siitä paikasta tein päätöksen lähteä elokuun kansainväliseen konferenssiin, mitä osaltaan auttoi se kun Mervi lupasi minulle yhdistyksen tililtä tukea konferenssimaksuun. 

Puhuimme mm. seksuaalisuudesta, ja Mervi toi aiheeseen kiinnostavan, uuden näkökannan: nimittäin hänen mukaansa seksisuhteessa kumpikin osapuoli ottaa kantaakseen puolet toisen karmasta. Jos siis henkilöllä on useita partnereita, vaikka vain yhdenkin yön, kuvitella saattaa millainen vyyhti siitä syntyy! [Myöhemmin Kristiyhteisön pastori niin ikään kertoi, että aina kun kaksi ihmistä harrastaa seksiä, heidän eetteriruumiinsa "solmiutuvat yhteen", ja kestää seitsemän vuotta ennen kuin sellainen side purkautuu.] Lisäksi hän toisti toisin sanoin, että oppilaan ei pitäisi materialisoida homoseksuaalisuutta, koska se estää "kolmannen sieluytimen" syntymisen. Myös heteroseksuaalisuuden täytyy tietyssä vaiheessa jäädä pois. Oikeastaan tuo ei paljonkaan selventänyt asioita. Joka tapauksessa olin tyytyväinen kuulemaani, olinhan nyt valmis tapaamaan Markonkin, hengessä vahvistettuna, sisäinen lähteeni pulppuillen jälleen! 

Ennen konferenssimatkaa tapahtui, että lähdimme Akin kanssa risteilylle Vaasasta Uumajaan, se kun oli hänen toiveensa, ja hän jopa maksoi minunkin matkani: edullinen tarjous sisälsi bussimatkan Tampereelta. No, risteilyn luonne - ostosmatka - ja laivan alkeellisuus olivat ikävä pettymys hänelle. Minä en mitään odottanutkaan. Aamuyöstä harrastimme pitkästä, pitkästä aikaa seksiä - minun aloitteestani, kuten yleensäkin. Tavallaan nytkin ajattelin, että Aki haluaisi sitä, ja tein sen hänen mielikseen. Ei siinä ollut hellyyttä tai lempeä. 

Tällä kertaa konferenssi ei vastannut toiveitani. Jouduin kysymään itseltäni, olenko nyt viimein tullut kykenemättömäksi reagoimaan millään lailla. Mikään ei tuntunut koskettavan. Ajoittain kärsin jopa ikävystymisestä, enkä sittemmin huomannut mitään eroa ennen ja jälkeen konferenssin, toisin kuin yleensä. Valitettavasti koko aikana ei edes tarjoutunut tilaisuutta keskustella Mervin kanssa, mistä aina on ollut suurta apua. Totesin vain itsekseni, että näin on, enkä voi sanoa, että se olisi minua huolestuttanut. Viikonlopun temppelipalveluissa sivuttiin mm. sitä minkä jo tiesinkin, eli että Isä meidän-rukous kääntyy vastakohdakseen, ellei pyri samalla toteutukseen. Siitä on muodostunut minulle rakas ja läheinen: kun se oikein onnistuu, sen tuntee kyllä; silloin se ikään kuin nousee sydämestä, ja minun tarvitsee vain antaa sille sanat. Sitten se jää kaikumaan olemuksessani - se elää minussa kuten minä siinä. 

Pakkohan minun on myöntää, että kuluvan vuoden aikana olen enemmän ajatellut Kristiyhteisöä kuin Hengellistä Koulua, jonka tulisi olla keskeisellä sijalla oppilaan elämässä... Rehellisesti ajatellen, jos en täysin haluakaan katkaista yhteyttäni Kouluun, soveltuisin kuitenkin paremmin ulkojäseneksi kuin oppilaaksi. Tämän puolesta puhuu monta seikkaa: a) käyn aniharvoin konferensseissa. b) Kuukausittaisten jäsenmaksujeni suoritus kangertelee toistuvasti. c) Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä: olenko ylipäänsä halukas kulkemaan polkua? Ulkojäsen pysyy esipihalla. Hänet kutsutaan konferenssiin kahdesti vuodessa. 150 markan vuosimaksu sisältää Pentagram-lehden sekä yhteyskirjeet. 

Olen ihmetellyt, mihin on matkan varrella kadonnut vilpitön haluni auttaa ihmisisä - ihmiskuntaa: pelkoko minut itseasiassa pitää kiinni Lectoriumissa? Olen joutunut perinpohjaisesti luotaamaan suhdettani kuolemaan, tulemaan uudelleen sinuiksi sen kanssa ja sopeutumaan mahdollisuuteen, että minun - anteeksi, mikrokosmisen seuraajani - täytyy kuin täytyykin palata tähän murheen laaksoon. Prosessi, jonka kautta työskentelin näiden kysymysten parissa, sai konkreettisen muodon kirjeissä, joita kirjoitin ystävilleni ja omaisilleni, toimitettavaksi perille kuolemani jälkeen. Pystyin kirjoittamaan, etten kaipaa kuolemaa, mutta en pelkääkään sitä. Mikään elämässä ei ole niin varmaa kuin kuolema; sen edessä olemme kaikki tasavertaisia. Lisänä kirjeisiin laadin myös tahtoni paperille, sekä ehdotuksen mahdollisen muistotilaisuuden sisällöstä. 

Mielestäni en ollut saanut Akilta riittävästi huomiota osakseni; päivittäiset pienet hellyyden osoituksetkin olivat lähinnä minun varassani. Ihmettelin kyllä myös, eikö meillä tosiaan ole enemmän sanottavaa toisillemme, etenkin minulla hänelle. Seksinkin suhteen asetelma oli kääntynyt päälaelleen: minä halusin, hän ei. Juttelimme näistä asioista avoimesti. Totesin, miten jokainen kieltäytyminen seksistä kasvattaa kynnystä aloitteen tekoon, kun jo etukäteen pelkää torjutuksi tulemista. Akiin olen tyytyväinen kokonaisena ihmisenä, mutta kun seksi on pinnalla, kaipaisin kieltämättä enemmän aktiivisuutta ja estottomuutta. Rohkenin tunnustaa pohtineeni sellaistakin, onko minulla tarpeeksi seksuaalista kokemusta, vain olisiko pitänyt vielä hypellä kukasta kukkaan! Aki puolestaan kertoi välttelevänsä hellyden osoituksia juuri sen tähden, että niillä on usein ollut taipumus virittyä seksuaalisesti, ja että hän on sängyssä konservatiivinen - hänellä ei ole yllätyksiä tarjolla. Jotkut pistävät suhteensa tauolle, eikä mikään sinä aikana kuulu toiselle. Aki olisi valmis menemään jopa niin pitkälle, että sallisi minulle syrjähypyt, kunhan hänen ei niistä tarvitse kuulla! Joskus hän sanoi, että antaisi anteeksi, mutta sydän särkyisi. Myöntää täytyy, että ajatuksissa olen heikkona hetkenä ehtinyt sitäkin tuumia, että tiiviin yhteiselomme vuoksi tilaisuus olisi käytännössä vaikea järjestää. Miten yhdessä ihmisessä voikin olla kaksi toisilleen niin vastakkaista persoonaa, jotka käyttäytyvät ja jopa ajattelevat ihan eri lailla! Tuntuu kuin viimeisetkin moraalin rippeet karisisivat, niin kuin millään ei olisi enää mitään väliä edellisen konferenssin jälkeen: vaikka suhteemme päättyisi tällä sekunnilla, tuskin minusta löytyisi vakavamielisyyttä oppilaanaoloon, mutta sen sijaan kyllä kevytmielisyyttä miesten metsästykseen. 

[Tässä on paljon teoreettista pohdiskelua. En ymmärtänyt olevani aseksuaalisuuden spektrillä - eihän sellaisesta vielä silloin puhuttu. Vertasin itseäni muihin ja yritin olla jotain mitä en ole. Mutta se on yksilöllistä ja monimutkaista, eikä suinkaan tarkoita aina täydellistä haluttomuutta.]

13.9.-23.10.1998

Edelliskesäisen mökkireissumme päätyttyä jokseenkin ankeissa merkeissä [kirjoitin siitä näin: "syötiin,

Ralf Königin hahmo

saunottiin, uudistettiin ystävyyden malja... kaikki toistui kuten vuosi sitten, mutta hengettömästi: en vain ollut läsnä". Syytin itseäni, mutta en usko että se oli minun vikani: se tapahtui sen jälkeen kun kerroin olevani homo], lähetin jälkeenpäin Jounille  kirjeen, jossa lyhyesti esitin huoleni siitä, että homouteni saattaisi vaivata häntä. Kirjeen toiselle puolelle olin kopioinut pari sivua saksalaisen Ralf Königin suosituista homosarjakuvista. No, en saanut Jounilta edes joulutervehdystä, puhumattakaan siitä, että odotin tapaavani hänet käydessäni äidin luona joulun jälkeen. Kieltämättä olin hieman pettynyt ja loukkaantunut. Lähetin viestin, jossa ihmettelin hiljaisuutta hänen taholtaan. Tosiasiassa osasin kyllä jo aavistaa, mistä kenkä puristi. Hän lähetti minulle "pyynnöstä" myöhästyneen joulukortin, ja kertoi olleensa "shokissa"; ei kuulemma voinut uskoa, että minä lähetän hänelle homosarjiksia! Hän ei uskaltanut ottaa yhteyttä, koska pelkäsi mitä lähettäisin seuraavaksi! Hän jopa tuhosi kirjeitäni, yrittäen unohtaa koko asian. Ja tämän kaiken hän totesi kuin ohimennen, vähin sanoin. Lopun kirjeestään hän selosti uuden vuoden viettoaan ym. yhtä tyhjänpäiväistä! Kirjoitin hänelle pitkän, huolella harkitun kirjeen, asiallisesti koneella valkoiselle paperille. 

[Olen kopioinut tuon kirjeen sisällön sanasta sanaan, mutta en jaksa sitä toistaa... Tässä vain tiivistettynä joitain pointtejani:  Königin - jota löytyy yleisesti kirjastojen valikoimista - huumori, joka tekee pilaa yleisistä asenteista ja käsityksistä, ja hän reagoi ikään kuin olisin lähettänyt pornoa; jokin ehkä vääristi asian hänen mielessään, joten kyse ei pohjimmiltaan ole lainkaan sarjakuvasta. Ja ehkä jossain määrin, tietoisesti tai ei, halusinkin vähän ravistella häntä, mutta sellaista vaikutusta en osannut odottaa. Tekopyhästi voidaan sanoa, että "ei mulla ole mitään ennakkoluuloja", mutta käytös kertoo muuta. Hän pyysi minulta "avoimuutta" eräässä kirjeessään, mutta ei siihen itse pysty. Miten alas voi arvioida ystävänsä, jos alkaa pelätä ja karttaa tätä. Hän kiinnitti huomiota täysin toisarvoisiin asioihin kirjeessäni, ja koko sen oleellinen sisältö jäi häneltä näkemättä. Hän ei halua hyväksyä minua kokonaisuutena, vain ne puolet jotka sopivat hänelle. En kaipaa minkäänlaista kielteistä suhtautumista sellaisilta ihmisiltä, joita olen pitänyt ystävinäni. Olemme näköjään palanneet lähtöpisteeseen sen jälkeen, kun edellisvuoden kesänä uudelleen elvytimme ystävyytemme.]

Vastauksensa Jouni aloitti näillä sanoilla: "Parahin ystäväni Marko!" 

En tiedä miten alkusanat kirjoittaisin, mutta tuo lienee jo selvää, että jotakin olen tarkoittanut. Viime kirjeesi oli aika "liturgia"-kirje, mutta luin sen kertaalleen läpi. Kirjeen sisältö vaikutti jotenkuten, en tiedä millälailla. [...] Pääasiassa olet edelleen Hyvä Ystävä, vaikka oletkin aika erilaisessa asemassa kuin muut. Mistä tämmöinen mielenmuutos? Aika parantaa haavat ja mietin kuinka lujittaa toveruutta vaikka toinen olisi homo. [...] 

Ensilukemalta hänen kirjeensä jätti minut kylmäksi. Jo sanonta "liturgia"-kirjeestä kertoo jotain, ja kun hän jatkaa, että sisältö vaikutti jotenkuten, mutta ei tiedä millälailla, voi vetää sen johtopäätöksen, ettei se vaikuttanut riittävän syvästi. Oma lukunsa ovat sitten nuo merkilliset painotukset, jotka antavat sijaa varsin epämieluisille tulkinnoille: pääasiassa olet edelleen hyvä ystävä; aika erilaisessa asemassa kuin muut; aika parantaa haavat (?); vaikka toinen olisi homo. 

[Seuraavaksi tyypillisesti taas ymmärrän häntä kovasti. Tosiasia on ja pysyy, että hän oli homofoobikko, ja onneksi ainoa sellainen elämässäni.] 

Kesällä Jouni kävi Pariisissa; muistutin häntä vähän väliä elokuun perinneretkestä ["perinne" jäi kahteen kesään: kerron siitä osassa VIII]. Ikävä kyllä tänä vuonna ei kesää koskaan tullutkaan. Ensin siirsimme retkeä parilla viikolla sateiden takia, ja kun se ajankohta lähestyi, ei Jounista kuulunut mitään, mikä sai minut äreäksi. Lopulta soitin hänelle; hän sanoi, että viikonloppuna on "hommia", ja ehdotti seuraavaa viikonloppua (joka olisi ollut jo syyskuun puoliväliä)! Kysyin suoraan, haluaako hän lähteä, ja vastaus oli "en välttämättä". Onneksi saatoin sanoa, "sama täällä", ja myös tarkoitin sitä! Etukäteen on kiva suunnitella, mutta kun hetki koittaa, lähtö on vastentahtoista. "Keksitään sitten jotakin joskus", sanoin lopuksi, ja oloni oli sen jälkeen haikea: toista kesää 1996 ei tule! Aika tehköön tehtävänsä, aivan ilman mitään dramatiikkaa tällä kertaa. 

[Ei se tarina vielä tähän päättynyt - hän jopa kyläili pariin otteeseen minun ja Akin luona tulevina vuosina - mutta tänä päivänä olen tyytyväinen ilman häntä. Olemme Facebook-kavereita, mutta en nykyään piittaa edes hänen syntymäpäivistään. En tarvitse sellaisia ihmisiä elämääni.]

Ylistys pakanuudelle ja eurooppalaisuudelle

 Käsittelyssä Aki Cederbergin kirja, Pyhä Eurooppa (Basam Books 2021). Kookas, kovakantinen kirja oli haastavaa sänkylukemista nukkumaan mennessä, mutta sisällöltään sitäkin antoisampi! Kirjoittajan matkareitti halki Euroopan pyhien paikkojen piti sisällään sopivassa määrin sekä minulle entuudestaan tuttuja kohteita, että myös aivan uusia tuttavuuksia. Kirjan kuvat on ottanut hänen vaimonsa ja matkakumppaninsa Justine Cederberg.

Aki Cederberg on vieraana Maailmanpuu-podcastissa (mm. Spotify). 

Esimerkiksi heti kirjan alkupuolella tullaan Liettuaan ja saamme tietää Neuvostoaikana kielloista huolimatta elvytetystä pakanallisesta traditiosta, joka tunnetaan nimellä Romuva. Onhan meillä toki omasta takaa Kalevala ja Karhun Kansa, mutta eihän se ole mitenkään tuohon verrattavissa vaikutukseltaan ja merkitykseltään. Melkein kaikissa paikoissa missä Cederberg vierailee, hän lausuu tiettyjä sanoja, kohottaa seurueineen juomasarven, ja muistaa myös antaa juomauhrin paikan haltioille. Hänellä on kaikesta päätellen melkeinpä kahdehdittavan vahva suhde perinteeseen.  

Minullekin on muodostunut omat rituaalini kun käyn öisin kävelyllä ja viivähdän luonnon paikalla, josta on tullut minulle pyhä. Rituaalini heijastaa omia käsityksiäni, eikä ole mitenkään erityisen traditionaalista ja pakanallista, koska ammennan paljon muilta mailta, mutta tuntemani kunnioitus ehkä on sitä puhtaimmillaan. Alkukesästä paikalla käydessäni sammakot täyttivät polun kuten niin usein ennenkin, mistä tulee hyvin noitamainen tunnelma, ja lepakko on liihotellut ympärilläni jo useana vuonna maatessani tai istuessani rantakivellä. Joskus löysin paikalta palaneen tuikun kipon, mikä kertoi minulle siitä että muutkin saattavat tuntea jotain pyhää tuossa paikassa - joskin roskan jättäminen luontoon puhuu taas omaa kieltään nykyihmisistä... Urbaani ihminen on niin vieraantunut luonnosta, että minunkin luonnon kunnioitukseni on hyvin hapuilevaa, ja yhdistän siihen muita perinteitä jotka tunnen paremmin kuin omamme. Enkä ole juurikaan käynyt paikoilla, joita yleisesti on joskus pidetty pyhinä, muistan vain Timin männyn: tuohon aikaan olin hyvin herkkä aistimaan energioita, ja sen säteily oli voimallinen! Opiskellessani 1990-luvulla Perheniemen opistossa, sen pihapiiristä oli löydetty kuppikivi, varsin vaatimaton sellainen, mutta silti se kiehtoi minua kovasti. Niihin aikoihin olin muutenkin kiinnostunut Wiccasta, josta en kuitenkaan paljon tiennyt - nettiä kun ei ollut. 

Sininen hetki omalla pyhällä paikallani

Saksasta kirjoitettaessa viitataan Otto Rahniin (1904-1939), saksalaiseen historioitsijaan, mystikkoon ja SS-upseeriin, jonka pääteos, Ristiretki Graalia vastaan, on julkaistu suomeksi, ja hänestä sanotaan: 

"Rahn oli luciferiaani. Hänelle Lucifer ei ollut kristittyjen paholainen vaan taivaasta syösty valonkantaja, jonka vihollinen oli valheellinen Jehova - juutalaisten jumala ja demiurgi, joka halusi hallita ja pitää ihmisen tietämättömyydessä, typeryydessä ja kärsimyksessä. Lucifer oli kreikkalaisten Apollo, germaanien Balder, kelttien Lugh, Pyreneiden Abellio - korkeimpien voimien varjelija ja valontuoja. Luzifers Hofgesind [Rahnin yhden kirjan nimi], Luciferin seurue, koostui kaikista niistä, jotka olivat aikojen saatossa taistelleet valonkantajan puolella tiedon ja valaistumisen puolesta. Tähän seurueeseen kuuluivat Rahnin mukaan muinaiset pakanat sekä gnostilaiset ja manikealaisuudesta polveutuvat salaperäiset kataarit, joita hän piti esi-isinään." 

Tämähän on minulle erittäin ymmärrettävää, tunnustauduinhan itsekin yhdessä vaiheessa luciferistiksi (käytin mieluummin tätä taivutusmuotoa; englanniksi sanotaan "luciferian"). Ja aikaisemmassa vaiheessa olin gnostikko (olenko oikeastaan koskaan pohjimmiltani lakannut olemasta?), ja ihannoin kataareja. Näistä vaiheista voi lukea esim. kirjoituksestani Minun Tieni. Antisemiittiä minusta ei tee se, että paitsi että suhtaudun hyvin kriittisesti nykyisen Israelin valtion toimiin, torjun juutalaisen - ja siten myös kristillisen ja islamilaisen - jumalakäsityksen, jonka näen juurikin gnostilaisittain, joskin ehkä enempi metaforana: väärä jumala on se, jonka ihmiset ovat luoneet omaksi kuvakseen; millaiset arvot, sellainen jumala. Tai, millainen jumala, sellaiset arvot. Tarinat natsien keskitysleireiltä liikuttavat minua aina yhtä syvästi. 

Kansojen pakanajumalten panteon heijastaa ihmismielen arkkityyppejä; jokainen löytää tarpeeseensa tietyn spesifisen jumaluuden, ja se on nimenomaan luonnollista. Kun yritetään koota täydellisen hyvä, yksi ja ainoa korkein olento, se on mahdoton tehtävä. Lopputulos on ristiriitainen ja sekava. Toisaalla olen kirjoittanutkin siitä, ettei perimmäisestä todellisuudesta voi tietää ja sanoa mitään; sitä ei voi edes lähestyä suoraan. Tai kuten Aki Cederberg jossain kohtaa sanoo: "Perimmäinen syy tai jumaluus pysyttelee ihmiselle kenties etäällä, mutta voimme lähestyä tuota perimmäistä jumaluutta sen ilmentymien kautta. Noita ilmentymiä ovat lukemattomat jumalamme, henkemme ja haltiamme."

Luvun lopussa kirjoittaja siteeraa "muinaista saksalaisten kerettiläisten tervehdystä", johon muistan törmänneeni ennenkin, mutta en muista missä yhteydessä, enkä pikaisella googlauksellakaan löytänyt tarkempaa tietoa: 

"Luzifer der Unrecht geschah, Grüsst dich!"

"Lucifer, jolle tehtiin vääryyttä, tervehdys sinulle!"

 Vézelayn kylässä Ranskassa, kirjoittaja kuvaa kuinka...

"Auringon laskiessa syömme illallista hiljentyneen kylän ravintolan terassilla. Maistellessani viiniä mietin vanhaa Dionysos-Bakkusta, ekstaasin, runouden ja viinirypäleiden, alamaailman ja luonnon alkuvoimien jumalaa, jonka temppeli täällä oli ennen kirkkoja. On ajateltu, että aikojen alussa Euroopassa palvottiin laajasti eri nimillä kulkenutta, nautinnon jumalaa. Hänelle minä nostan maljani ilta-auringossa."

Sitten kirjassa tullaan vielä laajemmin kataareihin. Ei sinänsä mitään uutta minulle. Heistä olen koonnut kirjoituksen Katarismi. Kataarien viimeiseksi linnakkeeksi kutsutusta Montségurista on viime vuosina julkaistu kaksikin suomalaista dokumenttielokuvaa, jotka käsittelevät ennen kaikkea sen ympärillä tänä päivänä pyöriviä henkisiä etsjöitä: Shadowland (2024), jonka olen nähnyt (se löytyy Areenasta vuoteen 2030 asti), sekä Zone (2025). Aikanaan kyllä ihailin sitä miten kataarit mieluummin vapaaehtoisesti menivät roviolle kuin kielsivät uskonsa, mutta en tiedä onko mikään usko sen arvoinen... Montséguriin liitetään myös Graalin legenda. Kumma, miten ihmiset ovat etsineet jotain konkreettista esinettä, vaikka on melkein päivänselvää mitä Aki Cederberg siitä kirjoittaa:

"Vain turmeltunut mieli käsittää Graalin yksinomaan materiaalisena esineenä, jonkinlaisena maallista rikkautta mukanaan tuovana aarteena. Tällainen käsitys on toki valitettavan yleinen ajallamme, jolloin ihminen on kykenemätön ymmärtämään ikuisia totuuksia materian ja hyödyn tuolla puolen. Graal on transendentti, aineeton ja koskematon yhdistymisen merkki, joskin se voi myös ilmentyä materiaalisina esineinä. Graal on sekä yksilön että kollektiivin aarre: yhteys jumalallisen ja maallisen välillä. Lopulta Graal on jokaisen todellisen etsijän kaipauksen kohde."

Minua puhutteli ajatus, jota siteeraan myös toisessa blogissani: 

"Lopulta sekä kataarilaisuuden että kristinuskon keskiössä on vastakkainen dualismi, ajatus hyvän ja pahan, pimeän ja valon, hengen ja aineen ikuisesta kosmisesta taistelusta, mikä tekee kristinuskosta ja kataarilaisuudesta oikeastaan eroavaisia vain asteittain." 

Tuota dualismia en enää nykyään hyväksy. Se oli vahvasti läsnä myös gnostilaisessa mysteerikoulussa, Lectorium Rosicrucianum, johon kuuluin 1990-luvulla, ja joka piti itseään kataarien henkisenä perillisenä, mutta gnostilaisuus on itsessään monimuotoista, ja myöhemmin Cederberg siteeraakin Filippuksen evankeliumia: "Valo ja pimeys, elämä ja kuolema, oikea ja vasen kuuluvat yhteen. Niitä ei voi erottaa toisistaan." 

Toinen kataarien linnoitus, jossa hän vierailee, on tuttu Roman Polanskin elokuvasta Yhdeksäs Portti: Châteu de Puivert. Sitten käydään tietysti myös Rennes-le-Châteaun kirkossa, joka nykyään tunnetaan erityisesti Dan Brownin Da Vinci-koodi romaanin levittämästä fantasiasta, jonka onneksi myös Aki Cederberg torppaa. 

Erityisen mielenkiintoinen uusi tuttavuus minulle oli Villefranche-sur-merissä sijaitseva Jean Cocktaeun maalaama kappeli, Chapelle Saint-Pierre. Tästä Cederberg kirjoittaa:

"Cocteau käytti huomattavasti aikaa, energiaa ja resursseja vanhan 1500-luvulla rakennetun kalastajien verkkovarastona käytetyn kappelin restauroimiseen näkemyksensä mukaiseksi kappeliksi. Mutta Cocteaun käsitys katolilaisuudesta oli epäilemättä hyvin erikoinen ja esoteerinenkin, eikä hänen libertiinin elämäntyylinsä vastannut rivikatolilaisen ihanteita. Kuten poikkeuksellisia luovia yksilöitä yleensä, eivät häntä sitoneet tavalliselle ihmiselle tarkoitetut moraaliset tai muutkaan normit. Samanaikaisesti kun Cocteau oli uppoutunut kappelin maalaustyöhön, jota hän piti uskonnollisena työnä, asui hän vastapäätä sijaitsevassa Welcome-hotellissa. Siellä hän vuoroin nautti ja yritti vieroittaa itseään oopiumista ja harrasti seksiä satunnaisten nuorten merimiesten kanssa. Hotellihuoneessa hän tuijoitti itseään peiliin ja maalasi lukemattomia, myöhemmin nimellä Mystéres de Jean l'oiseleur julkaistuja omakuvia, ikään kuin yrittäen löytää todelliset kasvonsa, ja kirjoitti oopiumin ja sydänsurujensa innoittamana anonyymisti julkaistun eroottisen pienoisromaanin Valkoinen kirja [jonka muistan lukeneeni 1990-luvulla, vaikka en muista mitään sen sisällöstä]."

Luvun lopussa on vielä Cocteau-sitaatti: "Ja ääni sanoi: onnellinen on se, joka ei pyri ymmärtämään asioita vaan joka sydämellisesti ihailee niitä." 

Kristinuskoa Cederberg analysoi minusta erittäin onnistuneesti:

"Mutta vaikka kristinusko edustaa valloittajien uskontoa, sen keskeiseksi ratkaisemattomaksi ongelmaksi jää kuitenkin se, että vaikka kristinusko juurtuessaan Eurooppaan omaksuikin pakanallisuuden keskeisiä elementtejä, kuten juhlapyhät (jotka perustuivat aikaisempiin pakanallisiin juhlapyhiin) ja pyhimyslaitoksen (joka muistuttaa muinaista polyteismiä), ja vaikka siitä on ajan mittaan epäilemättä tullut muodoltaan eurooppalainen uskonto, se ei silti perimmäiseltä olemukseltaan ole Euroopasta. Kristinusko on saapunut kaukaisesta paikasta ja kulttuurista, sen henkistä maaperää ei löydä Euroopan sydänmailta, sen pyhä keskus ei ole Ateena. Languedoc tai edes myyttinen Hyperborea vaan kaukainen Jerusalem. Koska kristinuskon juuret ovat toisaalla, tämä erottaa sen ikuisesti Euroopasta. Se tulee siksi aina olemaan jollain perustavanlaatuisella tasolla eurooppalaisille vieras ja etäinen." 

Ja hiukan myöhemmin hän jatkaa: 

"Jo varhain vierastin tätä henkistä tyhjyyttä. Viehätyin esi-kristillisistä jumalista, johon kristinuskon paholainen usein sekoitettiin tai johon se perustui: satyyreista, nymfeistä ja mainadeista bakkanaaleineen, vasaraa heiluttavasta ukkosenjumalasta tai kansanperinteen runojumalista; näistä muinaisista, mahtavista jumalista, joiden läsnäolo kulki vahvana virtana läpi koko länsimaalaisen kulttuuriperinteen halki. Heidät oli helppo kuvitella asuttavan jotakin metsälehtoa, lampea tai vuorenhuippua, ja heidän arvaamaton, vaarallinen ja häilyvä olemuksensa tuntui olevan luontevampi tapa lähestyä todellista jumaluutta kuin jonkin kaukaisen erämaan isäjumala. Paholainenkin oli elinvoimaisempi kuin etäinen Jahve. Lopulta kaipasin myös kokonaisuutta: jumalutta, jossa yhdistyisi sekä pimeys että valo, sekä Jumala että Saatana."

Voin todella ymmärtää tuon tänä päivänä. Vietän samoja juhlapyhiä edelleen hyvällä omallatunnolla siitä syystä, että niiden pakanallinen alkuperä on meillä selvästi nähtävissä - kristillistetty merkitys on vain ohut päälleliimattu kerros. Tietenkin minä olen jäävi allekirjoittamaan kaikkea edellä esitettyä, koska oman uskonnollisen vakaumukseni olen hakenut Japanista asti. Mutta sekin on vain yksi ulottuvuus minun hengellisyydestäni, joka toteutuu ennen muuta harjoituksessa, metodissa jota noudatan. Sitä paitsi myös Cederberg on vastaanottanut vihkimyksen Intian nagababojen - alastomina vaeltavien pyhien miesten - traditioon, vaikka ammentaakin pohjoisesta henkisestä perinteestä. 

Enemmänkin näen edellä kerrotun korostavan sitä miten vieras ja ulkopuolinen tulokas myös kristinusko täällä on: vaikka se on vaikuttanut pitkään ja indoktrinoinut ihmisten mieliä, ei sillä silti voi olla mitään etuoikeutta ihmisten sieluihin. Ei ole mitään korkeinta, parasta ja oikeinta uskontoa. Kristittyjen uskovaisten ylimielisyys ei tunne mitään rajoja, ja väkisin tyrkyttäminen on vastenmielistä! Pahimpia ovat helluntailaiset, jotka kotikaupungissanikin julistavat kadulla mikrofoni ja kaiutin apunaan, tarkoituksella jopa Pride-kulkueen aikana. Jehovan Todistajatkin sentään nykyään vain seisovat kadulla telineineen, ja odottavat että ihmiset tulevat heidän luokseen. 

Käydessään Islannissa, Cederberg luonnollisesti tutustuu Ásatrúarfélagidiin [käytän meikäläistä d-kirjainta koska näppäimistössä ei ole kyseistä islanninkielen kirjainta], jonka olemassaolon olen suurella ilolla pannut merkille. Kirjoittaja tosin myös hiukan kritisoi sitä:

"Ásatrúarfélagid irtisanoutuu omien sanojensa mukaan uskonnollisena yhdistyksenä täysin politiikasta. Silti sen perusarvoissa on havaittavissa epäsuora poliittinen painotus. Järjestö edustaa 'suvaitsevaisuutta ja avoimuutta', joskaan tämä suvaitsevaisuus ei ulotu järjestön kutsumia konservatiivisia ja kansallismielisiä' arvoja tai sellaisiksi miellettyjä arvoja omaavia henkilöitä kohtaan. Hilmarin mukaan yhdistys on 'feministisesti suuntautunut'. Lisäksi Hilmar on ollut äänekäs seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolestapuhuja ja ajanut homoavioliiton laillistamista. Hilmar on myös kritisoinut Islannin ulkopuolisen aasainuskon paikoitellen soitaisaa luonnetta ja siihen usein liitettyä sankarinpalvontaa ja 'romanttista machoilua', jonka hän liittää 1800-luvun saksalaiseen kansallisaatteeseen. Järjestön mukaan kuka tahansa voi harjoittaa aasainuskoa, etnisestä alkuperästään ja asuinpaikastaan huolimatta." 

Muitakin pieniä, vastaavia kohtia tuli kirjassa vastaan, jotka antavat viitteitä kirjoittajan mielipiteistä, mutta nautin liikaa kirjan pakanallisten traditioiden ylistyksestä ja kristinuskon vierauden painottamisesta, sekä myös eurooppalaisuuden korostamisesta pelkän nationalismin sijasta, antaakseni vähäisten viittausten häiritä. 

Minun on todella vaikea nähdä miten ihmisarvo ja yhtäläiset oikeudet kaikille olisi vain poliittinen asia. Se ei myöskään voi olla mielipidekysymys. Minusta se on itsestäänselvyys. Joku totesi hiljattain, että ei ole edes olemassa kahta puolta: on vain ihminen. Ajattelumme on kehittynyt vuosituhansien saatossa, ja niinhän pitää ollakin. Emmehän me voi pysähtyä paikoillemme. Juuri ne voimat jotka tänä päivänä pyrkivät estämään ja kääntämään tuota kehitystä, näyttäytyvät syystäkin takapajuisina ja taantumuksellisina. Aivan kuten emme enää aja hevosvaunuilla, emme myöskään hyväksy orjuutta; emme edes vaikka raamattu hyväksyy. Mitä tulee suvaitsemattomuuden suvaitsemiseen, tästä on filosofi Karl Popper määritellyt tarkemmin suvaitsevaisuusparadoksissaan. 

Myöhemmin kirjoittaja tulee johtopäätökseen:

"Ásatrúarfélagid on tavallaan aikansa lapsi - sen perustajat olivat taiteilijoita, jotka ammensivat yhtä lailla hippiliikkeestä, edistyksellisistä ideologioista kuin teosofiastakin perustaessaan liikettä. Nämä vaikutteet ovat yhä aistittavissa. On ajan kysymys, kehittyykö järjestö ja sen teologia näiden alkuperäisten vaikutteiden tuolle puolen. Mutta oli miten oli, on kaikilla eurooppalaisilla pakanoilla lopulta islantilaisilta paljon opittavaa." [Korostus minun.]

Italiaan saapuessaan kirjoittaja kertoo vuolaasti Gabriele d'Annunziosta (1863-1938), "runoilijasoturista ja esteetikosta", jonka Vittoriale-tialla hän vierailee vaimonsa kanssa. Henkilökuvauksessa merkillepantavinta varsinkin yllä olevaan aiheeseen verrattuna mielestäni oli tämä kohta:

"Tultuaan yhä tunnetummaksi kirjailijana d'Annunzio valittiin Italian parlamenttiin 'kauneuden edustajana'. Alun perin hän istui salissa oikeiston puolella, monarkistien ja nationalistien joukossa. Kyllästyttyään oikeiston paikalla polkevaan seisahtaneisuuteen hän aiheutti pienoisen skandaalin kävellessään yllättäen parlamentin kokouksessa oikeiston puolelta tuolien ja pöytien yli vasemmiston joukkoon, 'ketterästi kuin pukki'. Tämä lienee hänen ainoa merkillepantava tekonsa parlamentin jäsenenä. Mutta kuten myös vasemmisto pian huomasi, ei runoilija sitoutunut heidänkään linjaansa vaan kaipasi oikeiston ja vasemmiston tuolle puolen. D'Annunzio kirjoitti: 'Olen elämän, en kaavamaisuukisen mies.' D'Annunzio vannoi yksilöllisyyden, elämänvoiman, vallankumouksellisuuden ja tietynlaisen anarkismin nimeen. Hän uskoi ennen kaikkea runollisiin arvoihin, kuten 'elämä' ja 'kauneus', jotka korvasivat tavanomaiset poliittiset ideologiat ja olivat suosittuja 1800-luvun esteetikkojen ja nietzscheläisten vitalistien joukossa..." 

 Loppupäätelmä on hyvin kuvaava:

"D'Annuziota voi oikeutetusti arvostella monesta seikasta, kuten kansakuntaansa sotaan lietsomisesta, sillä suuri sota ei lopulta tuonut mukanaan uutta uljaampaa maailmaa ja ihanteiden toteutumista, vaan siitä tuli lähinnä varoitus sellaisesta suppeakatseisesta nationalismista, joka on repinut Eurooppaa kappaleiksi jo riittävän kauan. [!!!] Jos elämäkertoja on uskominen, d'Annunziota voi kenties moittia perheensä ja lastensa vähälle huomiolle jättämisestä, taikka tavasta, jolla hän kohteli rakastajattariaan heihin kyllästyttyään. D'Annunzio on lopulta varmasti ristiriitainen ja epätavanomainen, nykystandardien mukaan 'ongelmallinen' hahmo, mutta halusimme sitä tai emme, hänen kaltaisensa miehet luovat historiaa - eivätkä sellaiset miehet koskaan ole kokonaan hyviä taikka huonoja, vaan he ovat luonteensa mukaisesti jossain kaukana hyvän ja pahan tuolla puolen."

Ja on pakko todeta, että jotain perää lienee Aki Cederbergin sanoissa kirjan loppupuolella:

"Samanaikaisesti kun eurooppalaiset ovat kadottaneet itsensä eivätkä uskalla pitää omia puoliaan edes teorian tasolla, suuntautuu Eurooppaan lähes rajaton maahanmuuttajien ihmisvirta Euroopan ulkopuolelta, lähtökohtaisesti Euroopalle vieraista kulttuureista ja uskonnoista, jotka eivät lainkaan kärsi samasta itsetunnon puutteesta kuin eurooppalaiset. Tämä on johtanut hiljalleen siihen, että Eurooppa muistuttaa päivä päivältä vähemmän itseään ja enemmän niitä kulttuureita ja paikkoja, joista suuret ihmismassat tulevat. Monikulttuurisuuden ideologian paljon kuulutettu sotahuuto, monimuotoisuus eli diversiteetti, merkitsee käytännössä lähinnä sitä, että jokin asia on vähemmän eurooppalainen..."

Ja vielä:

"Politiikka voi tarjota parhaimmillaan vain väliaikaisia ratkaisuja ihmisen syvempiin ongelmiin ja on lopulta luonteeltaan horisontaalista, profaania, reaktiivista ja väistämättä aikaan sidottua. Pyhä sen sijaan on vertikaalista, ikuista, ajan tuolla puolen, joka suuntaa katseemme kohti korkeinta, henkistä johtotähteämme. Tuota tähteä kohtaan olen kurkottanut. Olen myös nähnyt, että pyhän taso ja henkinen traditio on jotain, mikä voi ylittää puoluerajat ja poliittiset ideologiat. Se on paikka, jossa kaikki kohtaa - se on yhdistävä henki."

Kirjassa siteerataan tietenkin myös Kalevalaa. Sen viimeinen runo kertoo kristinuskon tulosta Suomeen, ja Väinämöinen lähtee veneellään, lausuen:

Annapas ajan kulua,

päivän mennä, toisen tulla,

taas minua tarvitahan,

katsotahan, kaivatahan

uuen sammon saattajaksi,

uuen soiton suorijaksi,

uuen kuun kulettajaksi,

uuen päivän päästäjäksi,

kun ei kuuta, aurinkoa

eikä ilmaista iloa.

 

 

ECCE EGO IX

Tästä jatkuu muistelmani vanhojen päiväkirjojeni pohjalta. Esim. tunnisteella "Ecce Ego" löydät sarjan edelliset osat. Tämä on yhdeksäs osa, ja tulemme vuoteen 1997, jolloin täytin 27 vuotta. Päivämäärät tarkoittavat milloin kappale on alun perin kirjoitettu lopulliseen muotoonsa, mutta kuvatut tapahtumat ajoittuvat kuukausiin ennen sitä. Tuona vuonna kirjoitin muistiinpanoja pieneen vihkoon, josta sitten aina kokosin isoon kirjaani uuden luvun aikanaan. Omalla päiväyksellään varustetut lyhyet tekstinpätkät  ovat peräisin tuosta vihkosta. 

Viittakiven opiston lukuvuosi päättyi. Siinä sivussa sain ensimmäiset maistiaiset homoelämästä Helsingissä.  Sitten tapasin Akin, jonka kanssa päädyin suhteeseen, ja hänen avullaan muutin Tampereelle. En ole kirjoittanut asiasta, mutta muistan miten tarkoituksella johdattelin asiaa niin että Aki ehdotti että voisin asua aluksi hänen luonaan tilapäisesti. 

Suhteemme oli alussa jatkuvaa sisäistä ristiriitaa ja taistelua. Toki osansa oli silläkin että Lectorium Rosicrucianum, jonka oppilas olin [kirjoitan siitä paljon osassa Ecce Ego VII], suhtautui homoseksuaalisuuteen kielteisesti. Mutta kuten varmasti tulee selväksi, ei se ollut läheskään koko totuus asiasta. Olen jossain aikaisemmin vihjannutkin, että minä en tule näyttäytymään edullisessa valossa kun kerron suhteemme alusta. Tekstistä on luettavissa kuinka ulkokohtaista kaikki oli minulle, halusin näyttää muille ja tyydyin ensimmäiseen ihmiseen joka oli minusta vakavasti kiinnostunut, mutta toisella olikin heti tunteet pelissä.  

Antauduin olosuhteiden vietäväksi, antaen muiden ihmisten johdatella itseäni, ja hyväksyin sen kohtalonani, vastoin omaa tahtoani. Toisin sanoen olin erittäin heikko ja vaikutuksille altis luonne, halusin miellyttää muita ja kaihtaa konfliktia; elin muita varten ja muiden elämää. En minä ollut ihmisenä kypsä mihinkään suhteeseen, riippumatta hengellisestä katsomuksesta. Tai vähintäänkin olisin silloin tarvinnut luonteeltaan aivan toisenlaisen, vakaamman miehen. Edes fyysisesti hän ei ollut minun tyyppiäni. Tosin mitä tulee seksiin, olen vasta +50 vuotiaana ymmärtänyt aina kuuluneeni aseksuaalisuuden spektrille, joka selittää hyvin paljon jo nuoruuden kokemuksiani. Tästä olen kirjoittanut ennenkin. Toisentyyppinen mies ei ehkä olisi muuttanut sittenkään mitään sen suhteen. Mutta se ei ole myöskään niin yksinkertaista että en koskaan tuntisi halua, kuten myös selviää kirjoituksesta. Riippuu tilanteesta ja ihmisestä. Vaikka tänä päivänä voin kuvitella, että elämäni olisi saattanut mennä myös aivan toisin, fakta on ja pysyy, että silloisilla henkisillä resursseillani en pystynyt parempaan. Ainoastaan jos voisin elää nuoruusvuoteni uudelleen nykypäivän kypsällä tietoisuudella, asiat voisivat olla erilailla. 

Käsittämätöntä kyllä, suhteemme kesti lähes 19 vuotta, hänen kuolemaansa asti; asiat vain alkoivat elää omaa elämäänsä, joskin olisin halunnut erota aikapäiviä sitten kun kaikki alkoi mennä yhä enemmän alamäkeä, mutta hän teki pirullisen selväksi ettei kestäisi sitä. En halua vääntää asioita niin että minä olisin tässä jokin enkeli ollut, mutta koin tietynlaista manipulointia ja kiristystä, ja olin aina jotenkin alisteisessa asemassa. Siksi olenkin vasta tänä päivänä oikeasti onnellinen nykyisen aviomieheni kanssa, johon aidosti rakastuin jo ennen ensi tapaamista, ja saan olla suhteessamme oma itseni. Ja me olemme hyvin toistemme kaltaisia. Aki oli täysin päinvastainen persoona, ja vastakohdat eivät todellakaan täydennä toisiaan - ne alkavat hiertää! En ehkä koskaan ollut se ihminen, joksi hän minua luuli. Mutta en vielä tuntenut itseänikään, kuten en edes tiennyt mitä rakkaus on. Säällisyydestä (jotain sentään) en julkaise hänestä kuvaa. Omalla kohdallani sen sijaan en säällisyydestä piittaa. 😏

26.2. - 1.3.1997

Kun Masaki palasi Helsingistä [sarjan edellisessä osassa kerron tutustumisestani häneen], hän meni tavaroineen suoraan vanhaan huoneeseensa, enkä minä puolestani mitenkään osoittanut ilahtuvani hänen näkemisestään. Sanoin vain odottavani hänen "raporttiaan". Illalla hän oli puhelimessa ja kutsui minut kuuntelemaan vierestä; joku kundi jankkasi melkein tunnin: "Do you want to fuck me? I want to know!" Masaki sanoi vain: "Maybe someday." Tämä oli se samainen biseksuaali poika, johon hän oli törmännyt uudelleen Helsingissä ja yöpynyt hänen luonaan. Poika oli yrittänyt imeä Masakia, mutta siitä ei tullut mitään. Sanoinkin, kuten jo pitkään olin epäillyt, etten usko Masakin olevan bi, ja hän myönsi sen, mutta sanoi olevansa kuitenkin kiinnostunut "sellaisista ihmisistä" ja pitävänsä suutelemisesta. 

Hän ehdotti että nukkuisimme hänen asuntolansa oleskeluhuoneen sohvilla. Kello kuusi aamulla havahduin kevyestä horroksestani kun hän hiipi omaan huoneeseensa. Minäkin lähdin samantien, koska olisi näyttänyt typerältä maata siinä ihmisten heräillessä. Kenties Masaki halusi pehmeästi vaivihkaa muuttaa takaisin huoneeseensa, tuumin, enkä tiennyt panisinko ollenkaan pahakseni. Kun tunnilla kerroimme lomastamme, minä totesin naureskellen, että "matkustelin ympäriinsä tiedätte-kenen-kanssa, joten voitte arvata että lomani oli poikkeuksellinen." 

Viittakiven hiljainen huone; yksi suosikkipaikoistani siellä

Olin hyvin hämmentynyt; en tiennyt mitä ajatella, enkä ollut varma tunteistanikaan. Vietettyäni aikaa hiljaisessa huoneessa olisin ollut sopivassa mielenvireessä ottaakseni asian puheeksi Masakin kanssa; odotin kärsivällisesti tuntikausia hänen pelatessaan shakkia Yodoa vastaan, mutta hän ei ollut vakavalla keskustelutuulella sen jälkeen. Myöhemmin yöllä hän vielä vieraili huoneessani, mutta oli enempi kiinnostunut naapuristani Yodosta, ja hän koputti oveen eikä rynnännyt sisään kuten ennen. Tunsin toisaalta vapautuneeni hänen magnetismistaan, mutta hänen näkemisensä ja pelkkä nimensäkin kuuleminen tuotti vaikeuksia. Tarinan opetus lieni: voit jakaa huoneen, mutta et elämää. Ei ihme, jos pelkäänkin solmia ystävyyssuhteita, kun niistä niin helposti aiheutuu tuskaa. Niin mietin ja kävelin illalla ympäriinsä yksinäisyyttä potien. Mutta samana yönä Masaki tuli huoneeseeni ja jäi. Tunne välillämme oli jälleen luonteva, eikä ollut mitään syytä puhua tapahtuneesta. Vielä parina yönä suorastaan toivoin että hän menisi omaan huoneeseensa, jotta minäkin saisin nukkua, ja kun hän sitten meni, en saanutkaan unta ja hän tulikin takaisin. 

Masaki saunan avannon jäätä särkemässä

Tunneilla meitä ei paljon näkynyt, ja aloin ajatella Masakin tapaan että tuhlaamme aikaamme Viittakivessä. Vielä puolen vuoden jälkeenkään en osannut selittää kenellekään mitä me oikeastaan opiskelemme, paitsi espanjaa neljä viikkoa suggestopedialla. Syksystä viisastuneena sain aikaa myös yksin itselleni, esim. lukemalla ja käymällä hiljaisessa huoneessa. Eräänä iltana itkin siellä elämän tyhjänpäiväisyyttä. Myöhemmin huoneessani itku ei ollut kaukana kesken lauseen, ja aioin mennä ulos, mutta Masaki pysäytti minut ja lohdutti, keksien sitten meille tekemistä. Jo parin päivän kuluttua sain tilaisuuden korvata sen hänelle. Tullessaan nukkumaan yöllä kahden aikoihin, hän halusi minun pitelevän kättään ja sanoi: "I need everybody. I need you", kertoen tunteneensa olonsa yksinäiseksi. Tunsin sillä hetkellä suurta rakkautta häntä kohtaan! 

"You are friend forever", hän sanoi kerran, ja että voimme tavata kun jommalla kummalla on tarpeeksi rahaa. Olen luvannut jonain päivänä matkustaa Japaniin! "Haluan antaa rakkautta", hän sanoi, ja silitti hiuksiani ensimmäisen kerran; yleensä hänen "hellyydenosoituksensa" olivat vähän rajummanpuoleisia. Seuraavana päivänä hän ehdotti SM-leikkiä ja se kiihotti minua, mutta parempi kun ei. 

Tammi-helmikuun vaihteessa Wataru [muuan japanilainen opiskelija] lähti kuukaudeksi Lontooseen tyttöystävänsä luo, ja Masaki vuokrasi hänen kämppänsä, jonne minäkin olin tietenkin tervetullut. Oleskelimme pääkaupungissa kuukauden aikana kolmeen eri otteeseen useita päiviä kerrallaan. Kävin katsomassa kahdesti elokuvan "Beautiful Thing", joka kertoo kahden nuoren pojan, Jamie & Ste, rakastumisesta toisiinsa. [Myöhemmin näin saman elokuvan teatterissa Tampereella: tässä kohtaa elämääni se oli minulle hyvin merkityksellinen!] Annoin itselleni kalliin ja kivuliaan syntymäpäivälahjan ennakkoon, teettämällä pienen, punaista ruusua esittävän tatuoinnin vasempaan käsivarteeni. Totesin, ettei minulla sen jälkeen olisi varaa lähteä helmikuun konferenssiin [Lectorium Rosicrucianumin viikonloppukonferenssi Ruotsissa], kuten oli tarkoitus. Vaihdoin siis elävän todellisuuden pelkkään symboliin, mikä vain korostui tulevien tapahtumien valossa. 

Beautiful Thing (1996), loppukohtaus:

Nimittäin parin yön kuluttua menin yksikseni keskustaan Hakaniemestä, ja astuin Don't Tell Mamaan [joka myöhemmin tultiin tuntemaan lyhenteellä DTM], jossa ei sillä hetkellä paljon väkeä ollut. Ostin pienen oluen näön vuoksi, ja nojailin baaritiskiin katsellen tanssijoita, eikä aikaakaan kun eräs kundi tuli juttelemaan - antoi käyntikorttinsakin (omistaa kirjapainon). Hän kertoili itsestään - suurta osaa en musiikin vuoksi kuullutkaan - kunnes yhtäkkiä totesi: "Mä haluun suudella sua!" Ja hölmöä ehkä, mutta annoin sen tapahtua; se oli pitkä ja syvä suudelma, kielellä. Sitten hän tarjosi siiderin, ja ehdotti ylätasanteelle, hämärään nurkkaan menoa, missä jatkoimme suutelua. Hän halusi minun laittavan käteni pullottavalle housun etumukselleen ja hieroi omaani, mutta en tuntenut kertakaikkiaan mitään häntä kohtaan - en vähäisintäkään himoa. Hän sen sijaan puheli miten minussa on jotain erilaista, ja hänestä tuntuu hyvältä seurassani. Halusi muka vakavaa suhdetta ja kysyi jopa, onko outoa että hän haluaisi ostaa minulle kihlasormuksen! Välillä imien korvaani ja kaulaani, hän toisteli jääräpäisesti miten kovasti tykkää minusta ja haluaa minua, että hänen olisi pakko saada minut. Ehdotti hotelliin menoa. Yritin selittää moraalisia periaatteitani. "Onko se niin väärin, jos rakastaa jotakuta, tehdä se vessassa tai discon lattialla?", hän kysyi, sillä seuraavaksi hän ehdotti että imisi minua vessassa, tai vaikka siinä paikalla! 

Hän lopulta jopa tarjosi 600 markkaa, ja sanoi antavansa vaikka kaikki rahansa. Hän väitti vain testanneensa minua, ja jos olisin suostunut rahasta, hän olisi kunnioittanut minua vähemmän. Lupasin viimein soittaa parin viikon kuluttua, ja sanoin, että minun on oltava kotona kolmeen mennessä. Hän halusi saattaa minut ovelle ja suudella viimeisen kerran. Juoksin lähes koko matkan ja kerroin kaiken innoissani Masakille! Aamulla minua kuvotti: mikä riivaaja minuun meni? Leikittelimme vain toisillamme. Onneksi se tuntui jo unelta. 

Ostinpa sitten Z-lehden, ja lähetin kontakti-ilmoituksen: etsin kundia, joka haluaa tutustua toiseen ihmiseen, ja kuten korostin, ystävyydellä, ilman ennakko-odotuksia, katsoen mitä tapahtuu. Myöhemmin olisin ehkä rukannut sanamuotoa suoraviivaisemmaksi, mutta sillä oli kiire. 

Seuraavalla kerralla reilun viikon kuluttua kadotin moraalini rippeetkin: lähdin miehen matkaan, joka kaiken lisäksi oli ammatiltaan poliisi! Hän imi ja runkkasi minua, turhan kovakouraisesti - minulla on kuulemma iso - enkä kyennyt saamaan. Sitten hän tyydytti itsensä. Sain uuden käyntikortin ja kehoituksen soittaa. Seksi ilman rakkautta ei tosiaankaan ole suosikkiurheilulajini: Masakinkin kosketus on usein sähköisempi! Iso osa hupia olikin kertoa yöstä hänelle (hän oli huolissaan minusta!). Vähemmän suoraa toimintaa, enemmän hellyyttä ja yhdessäoloa sopisi minulle. 

Täytin 27 vuotta, mutta hurjimman arvion mukaan näytin 19-vuotiaalta, ja sen mukaisesti taisin käyttäytyäkin. "Sä oot ihan baby", arvioi poliisinikin ikääni. 

No, seuraavana yönä olin taas Helsingissä ja Mamassa, Masakin jäädessä kämpille koisaamaan; kuinka paradoksaalista, että minusta kehkeytyi innokkaampi juhlija ja yöeläjä kuin hänestä, ja jopa onneni lihamarkkinoilla oli parempi! Masaki antoi alkusysäyksen, ja kiitos hänen, sain tämän tilaisuuden, mutta nyt olin omillani. Sinä yönä "ison jaon" aikaan (valomerkin jälkeen) humalainen kundi tuli ja painoi etumustaan reittäni vasten, kysyen: "Onks tää ohi vai ei?" Minun puolestani oli. Vielä astuessani ulos, joku huusi: "Hei, älä mee vielä! Mä maksan." Hetken taisin todella harkita! Kaikenkaikkiaan ihan huvittava yö. 

Seuraavana yönä juttelin parin kundin kanssa, joista toinen oli Setan aktiivijäsen - kerrankin tosiaan vain juttelin. Torjuin vanhemman miehen, joka tokaisi minun olevan "aito, autenttinen tyyppi", mitä se tarkoittaneekin. Kolmantena yönä peräkkäin tapasin biseksuaalin, joka ensin halusi vain jutella, mutta huomasi sitten mahdollisuuden iskeä. Harkitsin aikani, mutta annoin periksi. Hänkin asui Hakaniemessä. Katsoimme meksikolaista pornofilmiä, ja hän leikkasi karvani: on kuulemma muotia Hesassa, kaikki tekevät sitä kaikille. Ujous oli hänestä viehättävää, ja hän kehui minun olevan niin hemmetin hyvän näköinen, että voin saada kenet tahansa! Hänen tullessaan paikalle, ympärilleni oli kuulemma kerääntynyt miehiä, minun vuokseni, enkä tietenkään tajunnut. Ennen nukahtamistaan hän oli liian väsynyt, aamulla krapulainen; minulle hän kuitenkin teki sen kädellä. Taas uusi puhelinnumero, johon en ikinä soittaisi. 

Wataru palasi Lontoosta, joten menin viimeisen kerran sanomaan jäähyväiset kaupungin syntiselle elämälle - joksikin aikaa - Maman ollessa suljettu, toiseen paikkaan nimeltä Lost & Found. Ensimmäinen asia jonka kuulin istuuduttuani baarituolille oli: "Mun on nyt mentävä, mutta pakko sanoa että sä oot aika söpö. Tiesitkö sitä?" Tiesinhän minä. Seuraavaksi viereeni ilmaantui keski-ikäinen, humalainen mies, tosi söpön 18-vuotiaan pojan, Juhan, kanssa. Poika ei puhua pukahtanut, mies puhui hänenkin puolestaan. Miehellä oli asunto kolmen korttelin päässä: Juha nussisi minua, hän itse ei edes koskisi. Rahastakin puhuttiin: 300 markkaa, halpa hinta. Koetin selittää, että olen saanut tarpeekseni sitä lajia, ja kyllä, tiedän olevani hyvännäköinen! "Sä oot outo lintu näissä kuvioissa", hän totesi, enkä pitänyt äijän asenteesta: "Mä olen niin iso pomo, ettei mulla ole aikaa tällaiseen. Omistan 180 osaketta keskustassa. Iso, musta Mersu odottaa. Nyt ylös, heti!" Kun sanoin ettei tuo tyyli pure, enkä ole komenneltavissa, vaihtui sävy: "Mä pyydän..." No, minähän en lähtenyt. Juhan kanssa olisin kyllä voinut olla koska tahansa, mutta kolmas pyörä oli liikaa. En voi kuvitella muuta syytä kuin raha, miksi hän roikkui sen iilimadon seurassa. Miehen kaveri sentään tarjosi juoman ihan vain hyvitykseksi äijän törkeyksistä, heidän mentyään. Monet miehet vilkuilivat minua. [En ole kirjoittanut siitä mitään, mutta muistan tänäkin päivänä kuinka minua vanhempi, miehekäs, tumma ja karvainen mies katseli minua koko illan, mutta koska hän ei suoraan koskaan lähestynyt, en osannut tehdä mitään; olisin varmasti lähtenyt hänen matkaansa!] Olisin päässyt jatkoille yhden porukan kanssa, ja joku yritti jopa iankaikkista "meille vai teille"-rutiinia. 

Se mitä minulle on tapahtumassa, on katastrofi Hengen kannalta, mutta maisesti ajatellen en ole ikinä kokenut olevani niin elossa. Kai tämä vain on vaihe, joka on elettävä, ja nähtävä syvimpiä pohjamutia myöten miten tyhjä sellainen elämäntapa on; tiedän sen mielessäni, mutten ole tullut siihen pisteeseen, että olisin joutunut kokemaan sen myös sydämessäni. Tai kääntäen: ymmärrän Koulun opetukset [Lectorium Rosicrucianumia kutsuttiin myös Hengelliseksi Kouluksi, sittemmin Hengen Kouluksi]  järjellisesti, mutta en ole vielä sisäistänyt niitä sydämeeni. Muutoinhan näin ei olisi käynytkään. En suinkaan ole menettänyt uskoani Kouluun ja päämäärään: päinvastoin, pelkään vahingoittavani Suurta Työtä. Turha rukoilla, "äläkä saata meitä kiusaukseen", kun ainoastaan polun kulkemisen avulla voi nousta tämän maailman kiusausten yläpuolelle. Ja vasta tammikuussa oli Lectorium Rosicrucianum Suomi ry:n perustava kokous; minustakin tehtiin tilintarkastaja, ja meitä oli jo seitsemän ja kaksi lisää tulossa. 

Alkoi hiihtolomaviikko. Masakin palatessa Viittakiveen, minä pistäydyin kotona. Wataru menee takaisin Japaniin kuukauden tai parin sisällä, ja minulla on mahdollisuus kysyä hänen asuntoaan! Tapasin myös Jounin [vanhan koulukaverini], jolle olin lähettänyt kaksi korttia kertoen toilauksistani. Hän oli järkyttynyt: kuin eri henkilö olisi kirjoittanut ne! Nyt voin viimein sanoa että kaikki ystäväni tietävät! Tein selväksi ettei hänen tarvitse pohtia ajattelenko häntä "sillä lailla", ja että olemme tunteneet 15 vuotta, joten ei se minua muuta. 

7.5.1997

Palattuani hiihtolomalta Masaki pitkästä aikaa esitti showtaan ruokalassa istumalla syliini. Illalla huomautin hänelle, että sellainen oli hauskaa aikanaan, mutta silloin en vielä tiedostanut identiteettiäni niin vahvasti. Minua kiusasi kun kaikki vain kyselivät missä Masaki on; minä olen heille ilmaa. 

Pari päivää myöhemmin jutellessamme yöllä, Masaki sanoi haluavansa nähdä minut kun minulla on poikaystävä, koska se yleensä antaa vahvan itseluottamuksen. Sanoin, että vielä hän ehtii nähdäkin, ja lausuin tietämättäni ennustuksen. Sitä saa mitä tilaa, ja minulla oli tarve näyttää Masakille, ja toisaalta löytää korvike hänelle, koska aloin tuntea että hän vain käyttää minua hyväkseen; ottaa mutta ei anna. Näin siitä huolimatta, että seuraavana yönä hän pani kätensä olalleni ja sanoi sen olevan hänen tapansa osoittaa rakkauttaan, sekä halusi meidän pitävän toisiamme kädestä. Mutta jo seuraavana yönä edellisen episodin jälkeen huomasin itsessäni tuntemuksia, jotka viittasivat mustasukkaisuuteen, sillä opistolla vieraili ryhmä venäläisiä koululaisia, ja Masaki iski silmänsä tyttöön, joka kanssa oli aamuyöhön. Sitten viikonloppuna Masaki lähti muutaman muun opiskelijan kanssa "survival-retkelle", jota kohtaan minäkin olin ennakkoon ilmaissut kiinnostukseni, mutta päätin jättää väliin koska se maksaisikin jotain. Jokin aavistus kertoi minulle että joutuisin maksamaan tästä retkestä joka tapauksessa, kalliimmin kuin rahalla. 

Ja niin tapahtuikin, että retki näytti lähentäneen osallistujia toisiinsa, kun taas minä tunsin jälleen kerran etäisyyden välillämme. Tällä kertaa se ei ollut ohimenevää. Masakin synttärien vietto jälkikäteen, jota varten olin tehnyt kortin - kuultuani että "läheisimpänä ystävänä" sitä minulta odotetaan - ja ostanut lahjaksi lakritsia vastineeksi itse edellisessä kuussa saamastani suklaasta, ei auttanut mitään; ei myöskään se kun päätin ettei asia ole minun ongelmani, ellen siitä sellaista tee. Saatoimme vielä puhua normaalisti, mutta Masaki tuntui vieraalta, ja aloin pohtia, miten voisin ystävällisesti potkaista hänet ulos huoneestani. 

Muiltakaan ei jäänyt huomaamatta, että jokin oli muuttunut; istuin vieressä kun Masakilta kysyttiin vieläkö hän asuu huoneessani ja olemmeko yhä ystäviä. "Tietysti", vastasi hän, mutta samaan aikaan minä tuumin onko se niin yksiselitteistä. 

Lectorium Rosicrucianumilla oli yleisöesitelmä Helsingissä lauantaina, ja kuin korostaakseni räikeää kahtiajakautuneisuuttani, päätin lähteä jo perjantai-iltana Tampereen kautta - käydäkseni paikallisessa homodiscossa, vaikka yösijaakaan ei ollut tiedossa siinä vaiheessa. Kannattaa todella harkita mitä toivoo, koska toiveet voivat toteutua! Varsin pian yksin istuskellessani viereiseen pöytään istahti hyvännäköinen kundi; vaihdoimme katseita, hymyilimme, ja hän siirtyi lähemmäs ja esittäytyi Akiksi, 26 v. Meillä oli paljon yhteistä, mm. molemmat Vesimiehiä, ja hän sai minut nauramaan yhtämittaa. Juttelimme sulkemisaikaan asti. Pääsin hänen asuntoonsa kävelymatkan päässä, ja pelkkä majoituskin olisi tullut kyseeseen. Jatkoimme juttelua pari tuntia, kunnes hän sanoi: "Eikö olekin hassua kun kaksi ujoa kohtaa: kumpikaan ei osaa tehdä aloitetta." Hän aikoi jo tehdä minulle petin sohvalle, kun sanoin miettineeni että katuisin ellen... ja siirryin lähemmäs, pannen käteni hänen ympärilleen. Suutelimme. Ensimmäinen aloitteeni, samoin ensimmäinen kerta kun minäkin olin aktiivinen vuoteessa, jossa lojuimme kello 16 asti; jäin suosiolla pois esitelmätilaisuudesta, koska nyt en halunnutkaan lähteä varkain kuten aiemmissa tapauksissa. 

"Poika mun sängyssä! Anteeks, mut mää olen kyllä hetero. Tässä on sattunut jokin erehdys." Paljon myöhemmin hän kertoi ajatelleensa miten outoa, että joku jää "aamiaiselle". Kiertelimme kaupungilla ja hän saattoi minut bussille. Annoin ilomielin osoitteeni sitä kysyttäessä. Masakille kerroin rakastuneeni; tosiasiassa tarkoitin, "en tarvitse sinua enää!" Seurasi viikon opintomatka Lappiin. Tunsin olevani kurkkua myöten täynnä koko porukkaa ja Viittakiveä ylipäänsä, ja päätin heti ensimmäisenä päivänä, että palattuamme Masaki saa luvan häipyä huoneestani. Pyrin oikein aktiivisesti ajattelemaan Akia, ja ostin jopa ametistikiteen hänelle.

Viittakivessä odotti luvattu pitkä kirje, jossa hän mm. kertoi välillä tunteneensa kuin olisimme tunteneet jo kauan. Vastasin hetimiten ja ehdotin että tulisin hänen luokseen pääsiäislomaksi. Masakin pyysin vain "joksikin aikaa" siirtymään omaan asuntolaansa, koska kaipaan rauhaa ja hiljaisuutta. Luultavasti hän olisi tehnyt sen joka tapauksessa, ja viikon kuluttua oli hän myös tyhjentänyt huoneeni tavaroistaan. Kerroin vielä neljälle ihmiselle opistolla miksi menen Tampereelle, enkä tietenkään voi mennä takuuseen kuinka moni muu sai kuulla. Käytin jo sanaa "poikaystävä" kuin itsestäänselvyytenä. Tavallaan rehvastelinkin asialla.

Mervi [silloinen Lectorium Rosicrucianumin Suomen yhdyshenkilö], jolle kautta rantain vihjasin tilanteestani, kirjoitti, että kun kuulee sisällisesti mitä tehdä, miten reagoida, mutta sydän ei tottele, ei voi muuta kuin palaa perusteellisesti. Jos kokemuspohja positiiviseen reaktioon on riittämätön, tulee se hankkia, ts. ihminen automaattisesti hankkii sen - hän kuuntelee korkeampaa itseään, saatanaansa. Toisaalta elävä, dynaaminen parannuskaipuu johtaa ohi monien kuilujen turvallisesti: "siispä älkäämme antako kaipuun äänen hukkua maailman meluun, vaan kuunnelkaamme sitä!", päättää Mervi kirjeensä. 

Pääsiäislomalla kävin joka ilta Akin kanssa "kerholla" eli samaisessa discossa, jossa tapasimme. Vakiokasvot alkoivat tulla tutuksi, ja meistäkin oltiin uteliaita. Akilta olenkin saanut kuulla miten uteliasta, juoruilevaa ja kademielistäkin porukkaa noissa piireissä pyörii. Viimeisenä yönä Aki tahtoi tietää jatketaanko kavereina vai seurustelupohjalta. Empiessäni hän itse totesi toivovansa jälkimmäistä, ja sanoi, että periaatteessa minun pitäisi heti osata sanoa kantani. Osa minusta valitsi seurustelun. Kun hän aiemmin päivällä puhui mitä voitaisiin tehdä kesällä, melkein kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin; että jo tulevaisuutta suunnitellaan. Kihlaus ja yhteenmuutto eivät sentään hänenkään mielestään ole ajankohtaisia. Jäähyväisten lähestyessä hän itki hieman. Minä taas analysoin mielessäni, että mitä olenkaan tehnyt - sitonut tämän ihmisen itseeni!

Seuraavana perjantaina sain kirjeen Akilta, jossa hän kertoi hyvän naisystävänsä juuri kuolleen, ja se oli raskas isku. Olin kahden vaiheilla, mennäkö vai ei, ja illalla hän soittikin, kahdesti peräkkäin, kun en heti osannut päättää. Vielä senkin jälkeen kun sanoin tulevani viimeisellä bussilla, mielessä kävi onkohan se viisasta. Sisimpäni kuiske puhui selvää kieltä siitä, että teen suurta väkivaltaa itselleni. Lauantai-iltana Aki sanoi aistivansa että olen etäinen, eikä siksi uskaltanut suudella minua. Asiasta oli vaikea puhua, mutta kerroin miten lyhyen aikaa todella olin elänyt homona, että sen oli tarkoitus jäädä vain tilapäiseksi kokeiluksi, ja miten viime aikainen kaksinaisuuteni ahdisti minua. Empien oli pakko myöntää että haluan katkaista suhteemme. Hän purskahti itkuun ja oloni oli viheliäinen (kokiessani syvää empatiaa). Menimme kuitenkin kerholle - halusinhan meidän pysyvän hyvinä ystävinä. Tuijottelimme toisiamme vakavina. Pitkään asiaa pyöriteltyäni sain sanottua että haluaisin yrittää vielä. 

Seuraavana viikonloppuna ilkikurinen sattuma johdatti meidät yhteen Masakin kanssa eräässä discossa, joten hän tuli tavanneeksi Akin. Ei muuten ihmekään että niin tulinen ystävyys paloi loppuun niin nopeasti, kun tarkemmin ajattelee. Sain muutaman vastauksen kontakti-ilmoitukseeni Z-lehdessä, joukossa yksi ihan kipeä ja myös muuan aika kiva, mutta en välitä tutustua tarkoituksellisesti yhtään useampiin homoihin. Jouni kirjoitti minulle, että "vieläkin on vaikeata uskoa, kun en osannut odottaa sitä hetkeä. Omapa on sun valinta ja se on tapahtunut jo kauan sitten. Toivottavasti löydät tien parempaan elämänsuuntaan ja sieltä sitten uusia haasteita vastassa." [Hän oli ainoa ihminen lähipiirissäni, joka reagoi negatiivisesti kun tulin ulos kaapista.]

Toiseksi viimeisenä päivänä fiilikseni olivat suorastaan vihamieliset; en osallistunut juhlaan illalla. Onneksi loppujen lopuksi lähdin kuitenkin ihan hyvällä mielellä, vaikka mistään haikeudesta ei voinut puhua. Ostin viimetipassa ryhmäkuvan ja vuosikirjan, jotka aioin jättää ensin lunastamatta. Vuosikirjaan en antanut osoitettani, joillekin ihmisille sen kyllä annoin. Masakille - kuinkas sattuikaan - se jäi antamatta, vaikka hän sitä pyysikin muistokirjaansa. Hän oli jo pitkään ollut minulle kuin kuka tahansa, yksi monista, ja parempi niin kun tiemme joka tapauksessa erosivat. 

Aki antoi minulle avaimensa ja rahtasin tavarani hänen luokseen, missä paljon tulen oleskelemaan etsiessäni asuntoa Tampereelta, johon päädyin koska se on käytännössä helpompaa: olin vähällä saada Watarun entisen asunnon Helsingistä, mutta omistajat päättivätkin myydä sen. Asuisin mieluummin Helsingissä; siellä on kaikki - Hengellisen Koulun temppelikin tulevaisuudessa. Tampere on minulle niin pieni paikka nykyään, vaikka onkin vanha haaveeni muuttaa juuri sinne; tunnenhan melkein kaikki (?) kaupungin homot näöltä, ja kaikki tietävät minusta, "Akin poikaystävästä." Ja ettei vain salainen taka-ajatukseni ollut, että etäisyys Akista voisi pikku hiljaa itsestään etäännyttää myös välejämme? Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeampi on irrottautua tästä kuviosta. Eikö olisi ollut viisasta pitää kiinni päätöksestä lopettaa suhteemme alkuunsa? Kun tutkin itseäni, näen, että se mitä tunnen Akia kohtaan, ei millään muotoa poikkea siitä mitä tunnen kaikkia sydänystäviäni kohtaan, miehiä tai naisia. Seksielämämmekin on ollut hyvin olematonta, koska se ei yksinkertaisesti kiinnosta minua! Välillä koen ikään kuin velvollisuudekseni yrittää miellyttää toista. Mitä enemmän jostakusta pitää, sitä vähemmän haluaa sotkea seksiä mukaan. En ole lainkaan sisäistänyt ajatusta "seurustelusta". Jotkut epämieluisat ominaisuuteni tuntuvat korostuvan - on kuin "homomaailma" ruokkisi niitä. Sisimmässäni olen edelleen se sama etsijä, mutta ulkoinen persoonallisuus on minulle vieras, enkä pidä siitä. Olen sentään taas tiukasti absolutisti, mutta muutoinkin koko elämäntapa discoiluineen on niin tyhjänpäiväinen, että välillä oikein kuvottaa!

Välillä on mielessäni käynyt ero Koulusta, mutta tällaisina selvyyden hetkinä tiedän varmasti, että kun valinnan hetki tulee - ja sehän tulee, mitä pikemmin sen parempi - voin valita ainoastaan oppilaanaolon, sillä sehän on sama kuin valinta elämän ja kuoleman välillä! Yritin jo kertaalleen irrottautua äkkiriuhtaisulla; voisiko sen tehdä hiljaa vetäytymällä? Kuitenkin tavallaan käytän hyväkseni Akia, ja elän valheessa hänen edessään näine aatoksineni. 

27.-28.12.1997

On kulunut yli puoli vuotta siitä kun viimeksi kirjoitin. Vuosi on lopussa, ja aika luoda katse taaksepäin näihin kuluneisiin kuukausiin. Merkillinen on tämä vuosi ollut, suuren kuohunnan ja muutosten aikaa. Olen joutunut toteamaan miten asiat, joita pidät itsestään selvinä, eivät enää sitä olekaan, ja kaikki kääntyy päälaelleen. Mutta eipä mennä asioiden edelle. Lähtekäämme liikkeelle tilanteesta, johon viime luvussa jäin, nimittäin etsimään asuntoa Tampereelta, Akin luota käsin. Yksinäisyyden tarpeessani halusin löytää asunnon toki mahdollisimman pian, ja vuodenaika oli otollinen, opiskelijoiden poistuessa kaupungista, puhumattakaan 6000 markan lainasta, jonka sain äidiltä tarkoitukseen!

Aki arveli asunnon haun vievän kaikki voimani (tarkoittaen seksin puutetta, vaikkei sitä suoraan sanonutkaan), ja annoin kautta rantain ymmärtää että se pitää paikkansa, vaikka todellisuudessa voimani vei viettämäni valhe-elämä. Aki esitti toiveen, että jonain päivänä voisimme asua saman katon alla, mutta minä katsoin tietäväni, ettei niin koskaan voi olla. Hän sanoi ymmärtävänsä paljon, mutta kuinka se olisi mahdollista, hänen katsoessaan asioita aivan toisenlaisesta näkökulmasta? Aki paljasti olevansa huolissaan meistä, pidänkö hänestä kuten ennenkin. Kuvittelipa jopa, että aion tavata jonkun Z-lehden ilmoitukseeni vastanneen, kun sanoin meneväni Helsinkiin (Lectoriumin tilaisuuteen). Hänen asenteensa tuntui minusta inhottavan takertuvalta. Joka tapauksessa sanoin edelleen pitäväni hänestä - tai oikeammin, vastasin vain "kyllä" hänen kysymykseensä, mikä tietysti piti paikkansa, mutta oli vain puolitotuus; kysymyshän kuului, millä tavoin pidän hänestä... ja kaikki oli yhtä kiikun-kaakun kuin ennenkin. 

Aki sai minut nauramaan, kuten Masakikin, mutta positiivisemmin, ilman ilkeyttä ketään kohtaan; en halunnut suhteemme muuttuvan vakavaksi, tuntea itseni sidotuksi ja olla kenellekään tilivelvollinen tekemisistäni. Aki kävi jo kriisikeskuksessakin puhumassa meistä psykologille; häntä huoletti talous - pelkäsi, että käytän häntä hyväkseni. Niinhän itsekin tunsin tekeväni, enemmän tai vähemmän tahattomasti. 

Toukokuussa kävin konferenssissa: ihanan rauhallinen ja tyyni olo - en muistanutkaan, että sellaistakin voi olla. Sitä minä todella tarvitsin! Kaikki oli hyvin selvää ja kirkasta; kuitenkin "minä" on erittäin ovela, ja osaa pettää itseäänkin, joten kun palattuani mainitsin tuosta Akille ja hän kysyi, koskeeko se meitä, torjuin koko asian käden huitaisulla, koska ei ollut etuni mukaista nostattaa konfliktia. Samantien kadotin suuntaukseni. 

Seuraavana päivänä kävin katsomassa asuntoa, neljä yritystä takana, ja tällä kertaa sopimus allekirjoitettiin! Kalevassa tuli sijaitsemaan ensimmäinen oma kotini, 1h+kk+p, 26m2, 1900 mk/kk + vesi 40 mk. Saatuani kaikki minulle kuuluvat tuet, pärjäisin ihan hyvin. 

Ensimmäinen oma asunto

Akille en Koulusta kertonut paljoakaan, ja käytyämme rajatiedon messuilla, joka täytti minut vastenmielisyydellä, hän rupesi siitä puhumaan, joten annoin monisteita luettavaksi. Myöhemmin hän otti esiin kosketuksen kaipuunsa, mainiten myös seksin, ja saatoin vain myönnellä. Kerran myös keskustelimme "syvällisesti" syvällisyydestä (?), hänenkin huomattuaan suhteemme enimmäkseen olevan yhdellä raiteella, siis hupipuolella. Hauskaa meillä kyllä olikin. 

Välillä vietin koko päivän omissa oloissani ja nautin! Tein senkin virheen, että tapasin Akia ikään kuin velvollisuudesta, ja hän vaistosi sen, pitäen luennon ettei halua olla mikään "täytyy", vaan voisin olla omissa oloissani niin kauan kuin haluan. Ja tietysti hänen piti kysyä hankalia: haluanko elää yksin, erossa hänestä? No, en toki aivan täysin. Pidänkö hänestä? Tietysti. Haluanko seurustella hänen kanssaan? Väärä vastaus: en tiedä miksi en voinut sanoa totuutta. Aki aivan oikein totesi, ettei hänen edes kuuluisi kysellä moisia, vaan minun pitäisi sanoa nuo asiat. Hänen yksinpuhelunsa joka tapauksessa puhdisti ilmaa taas joksikin aikaa. Halusin vain nopeasti päästä eroon hankalista aiheista. 

Yksityisyyden tarpeeni oli kasvanut huomattavasti. Kävin Koulun esitelmätilaisuudessa Helsingissä, Akille kertomatta, vaikka ehdin jo harkita jättää väliin, kunnes tajusin miten itsekästä se olisi ollut, ja sainkin kokea miten ryhmäyhteys vahvisti suuntausta yhteen päämäärään. 

Eräänä päivänä olin väsynyt ja halusin levätä rauhassa enemmän kuin uskoinkaan, kunnes Aki tuli käymään. Siitä muodostui taas yksi kohtaus, jossa jauhettiin samoja vanhoja asioita uudelleen. Jaksoin vain seurata tyhjänä ja kylmänä sivusta, kuin olisin ollut itseni ulkopuolella. Tiesin hänen odottavan että sanoisin pitäväni hänestä, ja juuri se teki siitä erityisen vaikeaa; kuin olisi valmistautunut runonlausuntaan yleisön edessä. Viimein sain sen puserrettua ulos, ja hokkuspokkus, kulissit pysyivät pystyssä. Olihan se totta, mutta onko se mitä minä sillä tarkoitan, samaa kuin hän siitä ajattelee? Jos puhuisimme "rakkaudesta", väärinkäsitys kasvaisi entisestään. Tämä on mitä suurinta itsekkyyttä minulta: jos todella välittäisin, en jatkaisi. Jokainen väärinkäytetty tilaisuus asioiden oikaisuun on uusi kivi tiellä turmioon. Olen väärällä tavalla hyväsydäminen, jolloin se kääntyy jo julmuudeksi. Joku kaveri olikin ehdottanut Akille, että saattaisin säästää häntä ongelmiensa keskellä, kun se tosiasiassa tuhoaa. Vieraantumisen tunne voimistui. 

Mitä ongelmia Akilla sitten oli? Hänen vuokranantajansa, oma kummitätinsä, järjesti hänelle häädön ilman irtisanomisaikaa. Muutkin sukulaiset sittemmin pahoittivat hänen mielensä niin, että hän jo harkitsi vaihtavansa nimensä ja sanoutuvansa irti koko suvusta! Puhtaan inhimillisesti katsoen minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tarjoutua majoittamaan Aki ja hänen Veksu-kissansa kotiini. He muuttivat ollessani viikonlopun Ruotsissa, konferenssissa, jossa vahvistuin vakaumuksessani, että Koulua en ainakaan jätä! Lohdullista nähdä tässä viimeisimmässäkin käänteessä tarkoitus: siinä oli yksinkertaisesti karman laki toiminnassa; Aki antoi minulle suojan aikanaan, minä sain nyt palauttaa palveluksen!

Harrastimme aloitteestani seksiä ensimmäisen kerran kuukausiin; samaa vanhaa runkuttelua, joka jättää minut aina yhtä tyydyttämättömäksi. Yksin on hauskempaa. 

Elokuussa oli aika minun ja Jounin toisen, vuotuisen perinneretken mökkikylään. Syötiin, saunottiin, uudistettiin ystävyyden malja... kaikki toistui kuten vuosi sitten, mutta hengettömästi; en vain ollut läsnä. Niinköhän ongelmani heijastuivat muihinkin ihmissuhteisiini? Epäreilua Jounia kohtaan, jolla ei ollut osaa eikä arpaa tilanteeseen. Edellisenä iltana puhelimessa hän sanoi että meillä on sitten paljon puhuttavaa, mutta hiljaista oli, niin ympärillämme kuin välillämmekin. Kenties vuosi sitten olin vielä "viaton lapsi", joka osasi iloita pienestä. Toisaalta olin myös koko ajan hiukan varpaillani Jounin takia, eritoten saunassa, sillä olihan tämä ensimmäinen yhteinen reissumme sen jälkeen kun kerroin homoudestani. Hassua; minä olin varpaillani hänen takiaan! Viime vuonna kirjoitin seuraavasta päivästä, että oli kuin lumous olisi haihtunut; nyt ei sellaista ollutkaan. Vieraskirjaan kyllä kirjoitin, että ensi vuonna tullaan taas. Kangistummeko näin muotoihin, perinteen vaalimisen nimissä? Lähtöpäivänä vaihdoimme tuskin sanaakaan: poljimme johdollani yhtä kyytiä ja heitimme pikaiset jäähyväiset. 

SU 31.8.97 Aki kertoi kaverinsa Hannun viimeksi lipsauttaneen, että ellei Aki olisi kanssani, hän iskisi minut! Ja kuulemma ollessani aikoinaan Mixeissä mustissa, tiukoissa farkuissani, Hannulla alkoi seisoa. 

KE 22.10.97 Hannu kertoi Akille ajattelevansa minua vetäessään käteen! [Ja sama päti myös toisinpäin! Kerron tarkemmin meidän väleistämme ja hänen myöhemmästä kohtalostaan vanhassa postauksessani, "Seksi ja kuolema."]

Vuoden suurin uutistapahtuma oli prinsessa Dianan kuolema auto-onnettomuudessa Pariisissa. Se kosketti. Kuukautta myöhemmin kuolema kosketti meitä lähempääkin, kun Veksu-kissa vanhuuttaan jouduttiin nukuttamaan pois [KE 1.10.97]. Surin ja itkin yhdessä Akin kanssa. Koti tuntui kovin tyhjältä ja hiljaiselta, mutta minä toki toivuin nopeasti - tunsinhan Veksun vain muutaman kuukauden; Aki useita vuosia. Saan olla kiitollinen kokemuksesta, millaista on elää kissan kanssa; Veksu valloitti sydämeni niin, että ensi vuonna valmistaudun hankkimaan oman kissan! 

In Memoriam: Veksun muistoksi. Linokaiverrus.

Ennen kuin edellä kerrottu suru kohtasi meidät, kiertelin Akin kanssa kaikki Tampereen seksiliikkeet; se oli minun ehdotukseni, ja muutenkin minusta yhtäkkiä oli tullut se aktiivinen, aloitteentekevä osapuoli tällä alueella. Ensin ei kuukausiin elettäkään, sitten minua kerrankin halutti kun taas Akia ei yhtään! Suhteemme alkoi vääristä lähtökohdista, perustui pitkälti valheelle ja itsepetokselle, mutta alkoi lopulta elää omaa elämäänsä. Saatoin jopa sanoa, että meillä meni erinomaisen hyvin, ja olin alkanut pitää Akista entistä enemmän. Noita lähes säännöllisiä välikohtauksia kyllä edelleen tapahtui. 

Discoon en enää aikoihin ollut välittänyt lähteä, vaikka alussa olimme siellä yhtenään; tulin siihen tulokseen että viisaammin teen kun suojelen itseäni siltä kaoottiselta ilmapiiriltä. Akille sen sijaan suon ilomielin että hän käy tapaamassa kavereitaan ja tanssimassa; kaikki eivät sellaista luottamusta ymmärrä, mutta meillä se toimii: saanhan näin aikaa vain itselleni. Olemme olleet niin tiiviisti yhdessä, että olen suorastaan laiminlyönyt itseäni. 

Akin kanssa halailummekin alkoi usein johtaa pidemmälle, pyysin häntä ottamaan minusta alastonkuviakin, ja näin jopa paljon märkiä unia - puhumattakaan  siitä miten rivoja ja kaksimielisiä monet juttumme aina ovat olleet - enää ei voinut edes puolustella, että "siitä puhe mistä puute": piirre, jonka Masaki vasta veti minusta esiin; sen täytyi kuitenkin olla minussa piilevänä, joten en voi syyttää ketään, vaikka olen ajatellut Masakia jopa katkeruudella. Eihän hän mikään demoni ollut, vaikka sekös häntä ilahduttaisi. Viittakivi on joutunut edustamaan elämässäni alhaisia, huonoja puolia. Talvikurssin jälkeen se "kummitteli" muutaman kerran unissani, aiheuttaen haikeutta, jota en päivätietoisuudessani kokenut. Sen sijaan pitkästä aikaa muistelin nostalgisissa tunnelmissa Perheniemeä [Perheniemen ev. opisto, jossa olin aiemmin ollut], joka nyt taas edustaa kaikkea hyvää ja kaunista, "kadotettua viattomuutta", elämässäni. Lähetin jopa joulukortit Marketalle ja Kaarinalle, sekä hieman yllättäen myös Tiinalle ja Ullalle, joihin en pariin vuoteen ole ollut yhteydessä: Ullalta sain vastauksenkin!

Eräänä iltana Akilla oli mieli maassa, eikä hän osannut sitä sanoiksi pukea, vaikkei se minultakaan jäänyt huomaamatta. Lähdimme yhtäaikaa metsään lenkille, ja päättelin hänen haluavan olla yksin, vaikka itse asiassa niin ei välttämättä ollut asianlaita, joskin myöhempien tapahtumien valossa parempi olikin että tiemme erosivat. Kotiin palattuani todistin merkillistä muutosta Akissa: hän oli hyvin iloisella tuulella, suorastaan hilpeä. Tiedusteltuani syytä moiseen käännökseen, hän empien kertoi mitä oli tapahtunut: hän oli mennyt rannalle, mutta ei uskaltautunut laiturille. Häntä pelotti hirveästi, ja hän rukoili epätoivoissaan Jumalalta vastausta, onko hänen elämällään merkitystä, vai onko hänen paikkansa järven pohjassa... ja vastaus tuli, vieläpä erittäin konkreettisella tavalla: Aki kuuli äänen sanovan: "Aki, sun täytyy elää... elää... elää..." Hän piti sitä Jumalan äänenä ja lähti juosten pois, tuntien, ettei saisi katsoa taakseen. Matkalla yhden kuusen latvassa oli kirkas valo, ja hän polvistui: taivaalla näkyi kolme enkelihahmoa! Se oli Akille tärkeä kokemus, ensimmäinen laatuaan, enkä sitä sen kummemmin kommentoinut, kuin etten pidä häntä vinksahtaneena. Kukapa minä olisin arvostelemaan että "se oli vain peilisfääristä." [Lectorium Rosicrucianumin opissa tuonpuoleinen, joka on vain heijastusta tämänpuoleisesta elämästä ja hyvin petollista.]

Tuonkin jälkeen Akille on tullut mieleen - eikä ensimmäistä kertaa - että hän on minulle vain "pelle", jonka kanssa ei voi puuhata mitään syvällisempää. Siinä lieni ripaus tottakin, mutta ei niin kuin hän ajatteli: sehän on kokonaan minun ongelmani jos antaudun elämänasenteelle, joka pyrkii unohtamaan kaiken vakavuuden ja suosii siis pinnallisuutta. 

Äidiltä kuulin uutisen, että isäni on vakavasti sairas - syöpä - ja haluaa jutella minun ja veljeni kanssa. Luonnollisesti en kykene yhtä-äkkiä kehittämään tunteita ihmistä kohtaan, joka on aina ollut minulle ventovieras; en voi menettää isää, jota minulla ei ole koskaan ollutkaan. On vain inhimillistä kunnioittaa hänen toivettaan. Niinhän se usein on, että vasta lopun edessä haluaisi hyvittää pahat tekonsa ja hoitaa keskeneräiset asiat loppuun. Omasta puolestani kaikki on anteeksiannettu ajat sitten, ja ilman niitä kokemuksia joita minulla on elämästä, en tänä päivänä olisi sama henkilö; enkä usko että välttämättä pitäisin siitä ihmisestä, joka silloin olisin. Tekemällä tämän selväksi isällenikin, voin ehkä helpottaa hänen siirtymistään, ja mahdollisesti lievittää karmaakin. 

Monen turhauttavan yrityksen jälkeen minä ja Aki menetimme neitsyytemme toisillemme. Sen jälkeen olemmekin harrastaneet pelkkää anaaliyhdyntää, ilman kondomia, ja tilanne on huomattavasti rauhoittunut; kaikki ei ole enää pelkkää seksiä. 

Ero Koulusta on hyvin vakavasti mielessäni; se näyttäisi ainoalta järkevältä ja vastuulliselta teolta, johon siinä suhteessa enää pystyn. Ei ole ollenkaan kysymys siitä, ettenkö uskoisi enää kykeneväni, vaan haluanko sitä! Jäsenmaksujenkin suorittaminen on muodostunut ylivoimaiseksi, intressien ollessa muualla. Tulisiko minusta sitten kyyninen hällä-väliä-materialisti? Aloin jo miettiä vaihtoehtojakin, niin kuin olisi muita kuin tasan kaksi: Jumala tai mammona. Kun en voi/halua palvella ehdotonta Totuutta, etsisinkö oman totuuteni palvelemaan minua? Vaihtaisin sisäisen Jumalanpalveluksen ulkoiseen, ikään kuin minkätahansa "hengellisen" kokeminen korvaisi aidon elämän Hengessä, sillä Totuus ei taivu ihmismielen mukaan. Ihmiset etsivät ulkopuoleltaan, toisesta ihmisestä, sitä mikä on heissä itsessään sisäisesti. Kaikki tosi Gnosis asettaa minut saman vaatimuksen eteen: helppoja oikoteitä ei yksinkertaisesti ole olemassa. Jeesus tuli tekemään ihmissydämestä temppelin, sielusta alttarin, ja mielestä papin, kirjoitti Kahlil Gibran. Ei jokainen, joka sanoo "Herra, Herra", vaan se, joka tekee taivaallisen Isän tahdon. Kun sisäinen valo himmenee, hämärtyy myös erottamiskyky toden ja epätoden välillä. 

Joulun alla osallistuin Akin kanssa suomalais-tiibettiläisen seuran järjestämään "tuhannen kynttilän valomandala"-tapahtumaan, ihmisoikeuksien päivänä, kaikkien alistettujen ja sorrettujen puolesta. Lumesta oli tehty mandala, johon sai viedä kynttilöitä eri viisauden lajeja symboloiviin viiteen värivaltakuntaan. Vastaava tapahtuma järjestettiin samanaikaisesti eri puolilla maailmaa. Osanotto oli vähäistä, mutta tunnelma sitäkin kauniimpi.

Valomandala

Muutenkin leijailin juhlallisen pyhissä joulunodotustunnelmissa: toisesta sfääristä tulee erityinen vaikutus maailmaamme. Päätin ex-tempore pitää Vogelin viiden päivän vitaalikuurin viikkoa ennen joulua, näin omalla tavallaan syventäen ulkoista joulunviettoa, kun ei kaiket päivät mässäile yltäkylläisyydessä. Ihanteellisinta olisi mielestäni tutkailla sisintään ja mietiskellä joulun sanomaa yksin hiljaisuudessa. Olosuhteet huomioon ottaen yritin senkin aspektin jouluuni sovittaa, laistamatta silti velvollisuuksistani muita kohtaan (eli Akia, jonka kanssa vietin pyhät). 

Oikein ymmärrettynä joulussa ei ole kyse siitä että noin 2000 vuotta sitten syntyi eräs lapsi maailmaan, sillä vaikka Jeesus olikin historiallinen henkilö, joulukertomus, kuten koko evankeliumi, on allegoriaa sisäisistä mysteerioista, joiden kerran täytyy tulla jokaisen ihmisen osaksi tiellä takaisin Isän Kotiin, Jumalan lapseuteen. [Elämäni jouluista olen kirjoittanut postauksen vuonna 2020.]

Jouluyönä pyysin saada lukea ääneen pari lukua Pekka Ervastin kirjasta Christosophia, koskien Kristuksen syntymää maailmaan, ja ihmissydämeen eli talliin. Se liikutti Akia, ja omakin ääneni meinasi väristä loppua kohden. Sen jälkeen lähdimme keskiyön joulukirkkoon, Kristiyhteisöön, josta etukäteen olin ottanut selvää. Ehdotuskin tuli minulta. Se oli uskonnollinen maailma, jonka saatoimme jakaa yhdessä, tietenkin sisimmässä kammiossamme seisten viime kädessä yksin Hengen edessä. Ihmisen vihkitoimitus oli kaunis ja ylevä, vaikka kritisoida voisi esim. suitsutuksen negatiivisen magian käyttöä, ja ylipäänsä todellinen pappi on tehtäväänsä Hengessä vihitty, ei minkään instanssin toimesta [tässä jälleen Lectorium Rosicrucianumin oppeja, joka suhtautui negatiivisesti kaikkiin kirkkoihin]. Mutta jälleen... kukapa minä olisin arvostelemaan. Universaalin Totuuden tunnistin myös Ihmisen vihkitoimituksessa; yksityiskohdista voi ajatella mitä haluaa, sitä ei kukaan Kristiyhteisössä sinulta kysy. Ja taisihan se täyttää tehtävänsä meidän osaltamme. Jouluyön taika toteutui ihanalla tavalla, lähentäen minua ja Akia entisestään, kun kirkonmenojen jälkeen kävellessämme ulkona aloitin ensimmäisen, todella avoimen keskustelun hengellisistä asioista välillämme. Kristuksen läsnäolo, joka ihmiset yhdistää! Kerroin mm. harkitsevani eroa Koulusta. [Kristiyhteisöstä kirjoitan perusteellisesti toisessa blogissani, Minun kirkkoni.]

Kristiyhteisön alttari jouluasussaan

Omalle luonnolleen, "ruumiilleen" he vain sen tunnustavat yksin ollessaan, tunnustavat ja myöntävät: sieluni on kuollut, sieluni on rikki, revitty ja onneton, en tiedä, mitä tahdon, minä en tahdo sitä, mitä tunnen sisässäni. Olen kuullut sisässäni tuon äänen, että minun pitäisi totuutta palvella, sitä en tahdo, en jaksa, en kykene. Enkä taas voi elää tavallistakaan elämää, en jokapäiväisyyteen unohtua, minun sieluni on kuollut.

Silmissäni kangastaa elämä, jossa kuljen suurta, vielä vähän hämärää päämaalia kohti, ja tämä elämä vaatii minulta, että luovutan sille sydämeni. Sinä ehket voi minua ymmärtää, mutta se on aivan totta, että jos en tällä kertaa kuuntelisi tuota sisäistä ääntäni, niin se olisi aivan kuin jos pettäisin Jumalan.

Ei ihminen saata hyvää kokonaan unohtaa, jos hän sen kerran on ymmärtänyt. Hän lankeaa hetkeksi, kompastuu, sokaistuu, mutta se on kaikki vain hyvän voitoksi...

Pekka Ervast