ECCE EGO IX

Tästä jatkuu muistelmani vanhojen päiväkirjojeni pohjalta. Esim. tunnisteella "Ecce Ego" löydät sarjan edelliset osat. Tämä on yhdeksäs osa, ja tulemme vuoteen 1997, jolloin täytin 27 vuotta. Päivämäärät tarkoittavat milloin kappale on alun perin kirjoitettu lopulliseen muotoonsa, mutta kuvatut tapahtumat ajoittuvat kuukausiin ennen sitä. Tuona vuonna kirjoitin muistiinpanoja pieneen vihkoon, josta sitten aina kokosin isoon kirjaani uuden luvun aikanaan. Omalla päiväyksellään varustetut lyhyet tekstinpätkät  ovat peräisin tuosta vihkosta. 

Viittakiven opiston lukuvuosi päättyi. Siinä sivussa sain ensimmäiset maistiaiset homoelämästä Helsingissä.  Sitten tapasin Akin, jonka kanssa päädyin suhteeseen, ja hänen avullaan muutin Tampereelle. En ole kirjoittanut asiasta, mutta muistan miten tarkoituksella johdattelin asiaa niin että Aki ehdotti että voisin asua aluksi hänen luonaan tilapäisesti. 

Suhteemme oli alussa jatkuvaa sisäistä ristiriitaa ja taistelua. Toki osansa oli silläkin että Lectorium Rosicrucianum, jonka oppilas olin [kirjoitan siitä paljon osassa Ecce Ego VII], suhtautui homoseksuaalisuuteen kielteisesti. Mutta kuten varmasti tulee selväksi, ei se ollut läheskään koko totuus asiasta. Olen jossain aikaisemmin vihjannutkin, että minä en tule näyttäytymään edullisessa valossa kun kerron suhteemme alusta. Tekstistä on luettavissa kuinka ulkokohtaista kaikki oli minulle, halusin näyttää muille ja tyydyin ensimmäiseen ihmiseen joka oli minusta vakavasti kiinnostunut, mutta toisella olikin heti tunteet pelissä.  

Antauduin olosuhteiden vietäväksi, antaen muiden ihmisten johdatella itseäni, ja hyväksyin sen kohtalonani, vastoin omaa tahtoani. Toisin sanoen olin erittäin heikko ja vaikutuksille altis luonne, halusin miellyttää muita ja kaihtaa konfliktia; elin muita varten ja muiden elämää. En minä ollut ihmisenä kypsä mihinkään suhteeseen, riippumatta hengellisestä katsomuksesta. Tai vähintäänkin olisin silloin tarvinnut luonteeltaan aivan toisenlaisen, vakaamman miehen. Edes fyysisesti hän ei ollut minun tyyppiäni. Tosin mitä tulee seksiin, olen vasta +50 vuotiaana ymmärtänyt aina kuuluneeni aseksuaalisuuden spektrille, joka selittää hyvin paljon jo nuoruuden kokemuksiani. Tästä olen kirjoittanut ennenkin. Toisentyyppinen mies ei ehkä olisi muuttanut sittenkään mitään sen suhteen. Mutta se ei ole myöskään niin yksinkertaista että en koskaan tuntisi halua, kuten myös selviää kirjoituksesta. Riippuu tilanteesta ja ihmisestä. Vaikka tänä päivänä voin kuvitella, että elämäni olisi saattanut mennä myös aivan toisin, fakta on ja pysyy, että silloisilla henkisillä resursseillani en pystynyt parempaan. Ainoastaan jos voisin elää nuoruusvuoteni uudelleen nykypäivän kypsällä tietoisuudella, asiat voisivat olla erilailla. 

Käsittämätöntä kyllä, suhteemme kesti lähes 19 vuotta, hänen kuolemaansa asti; asiat vain alkoivat elää omaa elämäänsä, joskin olisin halunnut erota aikapäiviä sitten kun kaikki alkoi mennä yhä enemmän alamäkeä, mutta hän teki pirullisen selväksi ettei kestäisi sitä. En halua vääntää asioita niin että minä olisin tässä jokin enkeli ollut, mutta koin tietynlaista manipulointia ja kiristystä, ja olin aina jotenkin alisteisessa asemassa. Siksi olenkin vasta tänä päivänä oikeasti onnellinen nykyisen aviomieheni kanssa, johon aidosti rakastuin jo ennen ensi tapaamista, ja saan olla suhteessamme oma itseni. Ja me olemme hyvin toistemme kaltaisia. Aki oli täysin päinvastainen persoona, ja vastakohdat eivät todellakaan täydennä toisiaan - ne alkavat hiertää! En ehkä koskaan ollut se ihminen, joksi hän minua luuli. Mutta en vielä tuntenut itseänikään, kuten en edes tiennyt mitä rakkaus on. Säällisyydestä (jotain sentään) en julkaise hänestä kuvaa. Omalla kohdallani sen sijaan en säällisyydestä piittaa. 😏

26.2. - 1.3.1997

Kun Masaki palasi Helsingistä [sarjan edellisessä osassa kerron tutustumisestani häneen], hän meni tavaroineen suoraan vanhaan huoneeseensa, enkä minä puolestani mitenkään osoittanut ilahtuvani hänen näkemisestään. Sanoin vain odottavani hänen "raporttiaan". Illalla hän oli puhelimessa ja kutsui minut kuuntelemaan vierestä; joku kundi jankkasi melkein tunnin: "Do you want to fuck me? I want to know!" Masaki sanoi vain: "Maybe someday." Tämä oli se samainen biseksuaali poika, johon hän oli törmännyt uudelleen Helsingissä ja yöpynyt hänen luonaan. Poika oli yrittänyt imeä Masakia, mutta siitä ei tullut mitään. Sanoinkin, kuten jo pitkään olin epäillyt, etten usko Masakin olevan bi, ja hän myönsi sen, mutta sanoi olevansa kuitenkin kiinnostunut "sellaisista ihmisistä" ja pitävänsä suutelemisesta. 

Hän ehdotti että nukkuisimme hänen asuntolansa oleskeluhuoneen sohvilla. Kello kuusi aamulla havahduin kevyestä horroksestani kun hän hiipi omaan huoneeseensa. Minäkin lähdin samantien, koska olisi näyttänyt typerältä maata siinä ihmisten heräillessä. Kenties Masaki halusi pehmeästi vaivihkaa muuttaa takaisin huoneeseensa, tuumin, enkä tiennyt panisinko ollenkaan pahakseni. Kun tunnilla kerroimme lomastamme, minä totesin naureskellen, että "matkustelin ympäriinsä tiedätte-kenen-kanssa, joten voitte arvata että lomani oli poikkeuksellinen." 

Viittakiven hiljainen huone; yksi suosikkipaikoistani siellä

Olin hyvin hämmentynyt; en tiennyt mitä ajatella, enkä ollut varma tunteistanikaan. Vietettyäni aikaa hiljaisessa huoneessa olisin ollut sopivassa mielenvireessä ottaakseni asian puheeksi Masakin kanssa; odotin kärsivällisesti tuntikausia hänen pelatessaan shakkia Yodoa vastaan, mutta hän ei ollut vakavalla keskustelutuulella sen jälkeen. Myöhemmin yöllä hän vielä vieraili huoneessani, mutta oli enempi kiinnostunut naapuristani Yodosta, ja hän koputti oveen eikä rynnännyt sisään kuten ennen. Tunsin toisaalta vapautuneeni hänen magnetismistaan, mutta hänen näkemisensä ja pelkkä nimensäkin kuuleminen tuotti vaikeuksia. Tarinan opetus lieni: voit jakaa huoneen, mutta et elämää. Ei ihme, jos pelkäänkin solmia ystävyyssuhteita, kun niistä niin helposti aiheutuu tuskaa. Niin mietin ja kävelin illalla ympäriinsä yksinäisyyttä potien. Mutta samana yönä Masaki tuli huoneeseeni ja jäi. Tunne välillämme oli jälleen luonteva, eikä ollut mitään syytä puhua tapahtuneesta. Vielä parina yönä suorastaan toivoin että hän menisi omaan huoneeseensa, jotta minäkin saisin nukkua, ja kun hän sitten meni, en saanutkaan unta ja hän tulikin takaisin. 

Masaki saunan avannon jäätä särkemässä

Tunneilla meitä ei paljon näkynyt, ja aloin ajatella Masakin tapaan että tuhlaamme aikaamme Viittakivessä. Vielä puolen vuoden jälkeenkään en osannut selittää kenellekään mitä me oikeastaan opiskelemme, paitsi espanjaa neljä viikkoa suggestopedialla. Syksystä viisastuneena sain aikaa myös yksin itselleni, esim. lukemalla ja käymällä hiljaisessa huoneessa. Eräänä iltana itkin siellä elämän tyhjänpäiväisyyttä. Myöhemmin huoneessani itku ei ollut kaukana kesken lauseen, ja aioin mennä ulos, mutta Masaki pysäytti minut ja lohdutti, keksien sitten meille tekemistä. Jo parin päivän kuluttua sain tilaisuuden korvata sen hänelle. Tullessaan nukkumaan yöllä kahden aikoihin, hän halusi minun pitelevän kättään ja sanoi: "I need everybody. I need you", kertoen tunteneensa olonsa yksinäiseksi. Tunsin sillä hetkellä suurta rakkautta häntä kohtaan! 

"You are friend forever", hän sanoi kerran, ja että voimme tavata kun jommalla kummalla on tarpeeksi rahaa. Olen luvannut jonain päivänä matkustaa Japaniin! "Haluan antaa rakkautta", hän sanoi, ja silitti hiuksiani ensimmäisen kerran; yleensä hänen "hellyydenosoituksensa" olivat vähän rajummanpuoleisia. Seuraavana päivänä hän ehdotti SM-leikkiä ja se kiihotti minua, mutta parempi kun ei. 

Tammi-helmikuun vaihteessa Wataru [muuan japanilainen opiskelija] lähti kuukaudeksi Lontooseen tyttöystävänsä luo, ja Masaki vuokrasi hänen kämppänsä, jonne minäkin olin tietenkin tervetullut. Oleskelimme pääkaupungissa kuukauden aikana kolmeen eri otteeseen useita päiviä kerrallaan. Kävin katsomassa kahdesti elokuvan "Beautiful Thing", joka kertoo kahden nuoren pojan, Jamie & Ste, rakastumisesta toisiinsa. [Myöhemmin näin saman elokuvan teatterissa Tampereella: tässä kohtaa elämääni se oli minulle hyvin merkityksellinen!] Annoin itselleni kalliin ja kivuliaan syntymäpäivälahjan ennakkoon, teettämällä pienen, punaista ruusua esittävän tatuoinnin vasempaan käsivarteeni. Totesin, ettei minulla sen jälkeen olisi varaa lähteä helmikuun konferenssiin [Lectorium Rosicrucianumin viikonloppukonferenssi Ruotsissa], kuten oli tarkoitus. Vaihdoin siis elävän todellisuuden pelkkään symboliin, mikä vain korostui tulevien tapahtumien valossa. 

Beautiful Thing (1996), loppukohtaus:

Nimittäin parin yön kuluttua menin yksikseni keskustaan Hakaniemestä, ja astuin Don't Tell Mamaan [joka myöhemmin tultiin tuntemaan lyhenteellä DTM], jossa ei sillä hetkellä paljon väkeä ollut. Ostin pienen oluen näön vuoksi, ja nojailin baaritiskiin katsellen tanssijoita, eikä aikaakaan kun eräs kundi tuli juttelemaan - antoi käyntikorttinsakin (omistaa kirjapainon). Hän kertoili itsestään - suurta osaa en musiikin vuoksi kuullutkaan - kunnes yhtäkkiä totesi: "Mä haluun suudella sua!" Ja hölmöä ehkä, mutta annoin sen tapahtua; se oli pitkä ja syvä suudelma, kielellä. Sitten hän tarjosi siiderin, ja ehdotti ylätasanteelle, hämärään nurkkaan menoa, missä jatkoimme suutelua. Hän halusi minun laittavan käteni pullottavalle housun etumukselleen ja hieroi omaani, mutta en tuntenut kertakaikkiaan mitään häntä kohtaan - en vähäisintäkään himoa. Hän sen sijaan puheli miten minussa on jotain erilaista, ja hänestä tuntuu hyvältä seurassani. Halusi muka vakavaa suhdetta ja kysyi jopa, onko outoa että hän haluaisi ostaa minulle kihlasormuksen! Välillä imien korvaani ja kaulaani, hän toisteli jääräpäisesti miten kovasti tykkää minusta ja haluaa minua, että hänen olisi pakko saada minut. Ehdotti hotelliin menoa. Yritin selittää moraalisia periaatteitani. "Onko se niin väärin, jos rakastaa jotakuta, tehdä se vessassa tai discon lattialla?", hän kysyi, sillä seuraavaksi hän ehdotti että imisi minua vessassa, tai vaikka siinä paikalla! 

Hän lopulta jopa tarjosi 600 markkaa, ja sanoi antavansa vaikka kaikki rahansa. Hän väitti vain testanneensa minua, ja jos olisin suostunut rahasta, hän olisi kunnioittanut minua vähemmän. Lupasin viimein soittaa parin viikon kuluttua, ja sanoin, että minun on oltava kotona kolmeen mennessä. Hän halusi saattaa minut ovelle ja suudella viimeisen kerran. Juoksin lähes koko matkan ja kerroin kaiken innoissani Masakille! Aamulla minua kuvotti: mikä riivaaja minuun meni? Leikittelimme vain toisillamme. Onneksi se tuntui jo unelta. 

Ostinpa sitten Z-lehden, ja lähetin kontakti-ilmoituksen: etsin kundia, joka haluaa tutustua toiseen ihmiseen, ja kuten korostin, ystävyydellä, ilman ennakko-odotuksia, katsoen mitä tapahtuu. Myöhemmin olisin ehkä rukannut sanamuotoa suoraviivaisemmaksi, mutta sillä oli kiire. 

Seuraavalla kerralla reilun viikon kuluttua kadotin moraalini rippeetkin: lähdin miehen matkaan, joka kaiken lisäksi oli ammatiltaan poliisi! Hän imi ja runkkasi minua, turhan kovakouraisesti - minulla on kuulemma iso - enkä kyennyt saamaan. Sitten hän tyydytti itsensä. Sain uuden käyntikortin ja kehoituksen soittaa. Seksi ilman rakkautta ei tosiaankaan ole suosikkiurheilulajini: Masakinkin kosketus on usein sähköisempi! Iso osa hupia olikin kertoa yöstä hänelle (hän oli huolissaan minusta!). Vähemmän suoraa toimintaa, enemmän hellyyttä ja yhdessäoloa sopisi minulle. 

Täytin 27 vuotta, mutta hurjimman arvion mukaan näytin 19-vuotiaalta, ja sen mukaisesti taisin käyttäytyäkin. "Sä oot ihan baby", arvioi poliisinikin ikääni. 

No, seuraavana yönä olin taas Helsingissä ja Mamassa, Masakin jäädessä kämpille koisaamaan; kuinka paradoksaalista, että minusta kehkeytyi innokkaampi juhlija ja yöeläjä kuin hänestä, ja jopa onneni lihamarkkinoilla oli parempi! Masaki antoi alkusysäyksen, ja kiitos hänen, sain tämän tilaisuuden, mutta nyt olin omillani. Sinä yönä "ison jaon" aikaan (valomerkin jälkeen) humalainen kundi tuli ja painoi etumustaan reittäni vasten, kysyen: "Onks tää ohi vai ei?" Minun puolestani oli. Vielä astuessani ulos, joku huusi: "Hei, älä mee vielä! Mä maksan." Hetken taisin todella harkita! Kaikenkaikkiaan ihan huvittava yö. 

Seuraavana yönä juttelin parin kundin kanssa, joista toinen oli Setan aktiivijäsen - kerrankin tosiaan vain juttelin. Torjuin vanhemman miehen, joka tokaisi minun olevan "aito, autenttinen tyyppi", mitä se tarkoittaneekin. Kolmantena yönä peräkkäin tapasin biseksuaalin, joka ensin halusi vain jutella, mutta huomasi sitten mahdollisuuden iskeä. Harkitsin aikani, mutta annoin periksi. Hänkin asui Hakaniemessä. Katsoimme meksikolaista pornofilmiä, ja hän leikkasi karvani: on kuulemma muotia Hesassa, kaikki tekevät sitä kaikille. Ujous oli hänestä viehättävää, ja hän kehui minun olevan niin hemmetin hyvän näköinen, että voin saada kenet tahansa! Hänen tullessaan paikalle, ympärilleni oli kuulemma kerääntynyt miehiä, minun vuokseni, enkä tietenkään tajunnut. Ennen nukahtamistaan hän oli liian väsynyt, aamulla krapulainen; minulle hän kuitenkin teki sen kädellä. Taas uusi puhelinnumero, johon en ikinä soittaisi. 

Wataru palasi Lontoosta, joten menin viimeisen kerran sanomaan jäähyväiset kaupungin syntiselle elämälle - joksikin aikaa - Maman ollessa suljettu, toiseen paikkaan nimeltä Lost & Found. Ensimmäinen asia jonka kuulin istuuduttuani baarituolille oli: "Mun on nyt mentävä, mutta pakko sanoa että sä oot aika söpö. Tiesitkö sitä?" Tiesinhän minä. Seuraavaksi viereeni ilmaantui keski-ikäinen, humalainen mies, tosi söpön 18-vuotiaan pojan, Juhan, kanssa. Poika ei puhua pukahtanut, mies puhui hänenkin puolestaan. Miehellä oli asunto kolmen korttelin päässä: Juha nussisi minua, hän itse ei edes koskisi. Rahastakin puhuttiin: 300 markkaa, halpa hinta. Koetin selittää, että olen saanut tarpeekseni sitä lajia, ja kyllä, tiedän olevani hyvännäköinen! "Sä oot outo lintu näissä kuvioissa", hän totesi, enkä pitänyt äijän asenteesta: "Mä olen niin iso pomo, ettei mulla ole aikaa tällaiseen. Omistan 180 osaketta keskustassa. Iso, musta Mersu odottaa. Nyt ylös, heti!" Kun sanoin ettei tuo tyyli pure, enkä ole komenneltavissa, vaihtui sävy: "Mä pyydän..." No, minähän en lähtenyt. Juhan kanssa olisin kyllä voinut olla koska tahansa, mutta kolmas pyörä oli liikaa. En voi kuvitella muuta syytä kuin raha, miksi hän roikkui sen iilimadon seurassa. Miehen kaveri sentään tarjosi juoman ihan vain hyvitykseksi äijän törkeyksistä, heidän mentyään. Monet miehet vilkuilivat minua. [En ole kirjoittanut siitä mitään, mutta muistan tänäkin päivänä kuinka minua vanhempi, miehekäs, tumma ja karvainen mies katseli minua koko illan, mutta koska hän ei suoraan koskaan lähestynyt, en osannut tehdä mitään; olisin varmasti lähtenyt hänen matkaansa!] Olisin päässyt jatkoille yhden porukan kanssa, ja joku yritti jopa iankaikkista "meille vai teille"-rutiinia. 

Se mitä minulle on tapahtumassa, on katastrofi Hengen kannalta, mutta maisesti ajatellen en ole ikinä kokenut olevani niin elossa. Kai tämä vain on vaihe, joka on elettävä, ja nähtävä syvimpiä pohjamutia myöten miten tyhjä sellainen elämäntapa on; tiedän sen mielessäni, mutten ole tullut siihen pisteeseen, että olisin joutunut kokemaan sen myös sydämessäni. Tai kääntäen: ymmärrän Koulun opetukset [Lectorium Rosicrucianumia kutsuttiin myös Hengelliseksi Kouluksi, sittemmin Hengen Kouluksi]  järjellisesti, mutta en ole vielä sisäistänyt niitä sydämeeni. Muutoinhan näin ei olisi käynytkään. En suinkaan ole menettänyt uskoani Kouluun ja päämäärään: päinvastoin, pelkään vahingoittavani Suurta Työtä. Turha rukoilla, "äläkä saata meitä kiusaukseen", kun ainoastaan polun kulkemisen avulla voi nousta tämän maailman kiusausten yläpuolelle. Ja vasta tammikuussa oli Lectorium Rosicrucianum Suomi ry:n perustava kokous; minustakin tehtiin tilintarkastaja, ja meitä oli jo seitsemän ja kaksi lisää tulossa. 

Alkoi hiihtolomaviikko. Masakin palatessa Viittakiveen, minä pistäydyin kotona. Wataru menee takaisin Japaniin kuukauden tai parin sisällä, ja minulla on mahdollisuus kysyä hänen asuntoaan! Tapasin myös Jounin [vanhan koulukaverini], jolle olin lähettänyt kaksi korttia kertoen toilauksistani. Hän oli järkyttynyt: kuin eri henkilö olisi kirjoittanut ne! Nyt voin viimein sanoa että kaikki ystäväni tietävät! Tein selväksi ettei hänen tarvitse pohtia ajattelenko häntä "sillä lailla", ja että olemme tunteneet 15 vuotta, joten ei se minua muuta. 

7.5.1997

Palattuani hiihtolomalta Masaki pitkästä aikaa esitti showtaan ruokalassa istumalla syliini. Illalla huomautin hänelle, että sellainen oli hauskaa aikanaan, mutta silloin en vielä tiedostanut identiteettiäni niin vahvasti. Minua kiusasi kun kaikki vain kyselivät missä Masaki on; minä olen heille ilmaa. 

Pari päivää myöhemmin jutellessamme yöllä, Masaki sanoi haluavansa nähdä minut kun minulla on poikaystävä, koska se yleensä antaa vahvan itseluottamuksen. Sanoin, että vielä hän ehtii nähdäkin, ja lausuin tietämättäni ennustuksen. Sitä saa mitä tilaa, ja minulla oli tarve näyttää Masakille, ja toisaalta löytää korvike hänelle, koska aloin tuntea että hän vain käyttää minua hyväkseen; ottaa mutta ei anna. Näin siitä huolimatta, että seuraavana yönä hän pani kätensä olalleni ja sanoi sen olevan hänen tapansa osoittaa rakkauttaan, sekä halusi meidän pitävän toisiamme kädestä. Mutta jo seuraavana yönä edellisen episodin jälkeen huomasin itsessäni tuntemuksia, jotka viittasivat mustasukkaisuuteen, sillä opistolla vieraili ryhmä venäläisiä koululaisia, ja Masaki iski silmänsä tyttöön, joka kanssa oli aamuyöhön. Sitten viikonloppuna Masaki lähti muutaman muun opiskelijan kanssa "survival-retkelle", jota kohtaan minäkin olin ennakkoon ilmaissut kiinnostukseni, mutta päätin jättää väliin koska se maksaisikin jotain. Jokin aavistus kertoi minulle että joutuisin maksamaan tästä retkestä joka tapauksessa, kalliimmin kuin rahalla. 

Ja niin tapahtuikin, että retki näytti lähentäneen osallistujia toisiinsa, kun taas minä tunsin jälleen kerran etäisyyden välillämme. Tällä kertaa se ei ollut ohimenevää. Masakin synttärien vietto jälkikäteen, jota varten olin tehnyt kortin - kuultuani että "läheisimpänä ystävänä" sitä minulta odotetaan - ja ostanut lahjaksi lakritsia vastineeksi itse edellisessä kuussa saamastani suklaasta, ei auttanut mitään; ei myöskään se kun päätin ettei asia ole minun ongelmani, ellen siitä sellaista tee. Saatoimme vielä puhua normaalisti, mutta Masaki tuntui vieraalta, ja aloin pohtia, miten voisin ystävällisesti potkaista hänet ulos huoneestani. 

Muiltakaan ei jäänyt huomaamatta, että jokin oli muuttunut; istuin vieressä kun Masakilta kysyttiin vieläkö hän asuu huoneessani ja olemmeko yhä ystäviä. "Tietysti", vastasi hän, mutta samaan aikaan minä tuumin onko se niin yksiselitteistä. 

Lectorium Rosicrucianumilla oli yleisöesitelmä Helsingissä lauantaina, ja kuin korostaakseni räikeää kahtiajakautuneisuuttani, päätin lähteä jo perjantai-iltana Tampereen kautta - käydäkseni paikallisessa homodiscossa, vaikka yösijaakaan ei ollut tiedossa siinä vaiheessa. Kannattaa todella harkita mitä toivoo, koska toiveet voivat toteutua! Varsin pian yksin istuskellessani viereiseen pöytään istahti hyvännäköinen kundi; vaihdoimme katseita, hymyilimme, ja hän siirtyi lähemmäs ja esittäytyi Akiksi, 26 v. Meillä oli paljon yhteistä, mm. molemmat Vesimiehiä, ja hän sai minut nauramaan yhtämittaa. Juttelimme sulkemisaikaan asti. Pääsin hänen asuntoonsa kävelymatkan päässä, ja pelkkä majoituskin olisi tullut kyseeseen. Jatkoimme juttelua pari tuntia, kunnes hän sanoi: "Eikö olekin hassua kun kaksi ujoa kohtaa: kumpikaan ei osaa tehdä aloitetta." Hän aikoi jo tehdä minulle petin sohvalle, kun sanoin miettineeni että katuisin ellen... ja siirryin lähemmäs, pannen käteni hänen ympärilleen. Suutelimme. Ensimmäinen aloitteeni, samoin ensimmäinen kerta kun minäkin olin aktiivinen vuoteessa, jossa lojuimme kello 16 asti; jäin suosiolla pois esitelmätilaisuudesta, koska nyt en halunnutkaan lähteä varkain kuten aiemmissa tapauksissa. 

"Poika mun sängyssä! Anteeks, mut mää olen kyllä hetero. Tässä on sattunut jokin erehdys." Paljon myöhemmin hän kertoi ajatelleensa miten outoa, että joku jää "aamiaiselle". Kiertelimme kaupungilla ja hän saattoi minut bussille. Annoin ilomielin osoitteeni sitä kysyttäessä. Masakille kerroin rakastuneeni; tosiasiassa tarkoitin, "en tarvitse sinua enää!" Seurasi viikon opintomatka Lappiin. Tunsin olevani kurkkua myöten täynnä koko porukkaa ja Viittakiveä ylipäänsä, ja päätin heti ensimmäisenä päivänä, että palattuamme Masaki saa luvan häipyä huoneestani. Pyrin oikein aktiivisesti ajattelemaan Akia, ja ostin jopa ametistikiteen hänelle.

Viittakivessä odotti luvattu pitkä kirje, jossa hän mm. kertoi välillä tunteneensa kuin olisimme tunteneet jo kauan. Vastasin hetimiten ja ehdotin että tulisin hänen luokseen pääsiäislomaksi. Masakin pyysin vain "joksikin aikaa" siirtymään omaan asuntolaansa, koska kaipaan rauhaa ja hiljaisuutta. Luultavasti hän olisi tehnyt sen joka tapauksessa, ja viikon kuluttua oli hän myös tyhjentänyt huoneeni tavaroistaan. Kerroin vielä neljälle ihmiselle opistolla miksi menen Tampereelle, enkä tietenkään voi mennä takuuseen kuinka moni muu sai kuulla. Käytin jo sanaa "poikaystävä" kuin itsestäänselvyytenä. Tavallaan rehvastelinkin asialla.

Mervi [silloinen Lectorium Rosicrucianumin Suomen yhdyshenkilö], jolle kautta rantain vihjasin tilanteestani, kirjoitti, että kun kuulee sisällisesti mitä tehdä, miten reagoida, mutta sydän ei tottele, ei voi muuta kuin palaa perusteellisesti. Jos kokemuspohja positiiviseen reaktioon on riittämätön, tulee se hankkia, ts. ihminen automaattisesti hankkii sen - hän kuuntelee korkeampaa itseään, saatanaansa. Toisaalta elävä, dynaaminen parannuskaipuu johtaa ohi monien kuilujen turvallisesti: "siispä älkäämme antako kaipuun äänen hukkua maailman meluun, vaan kuunnelkaamme sitä!", päättää Mervi kirjeensä. 

Pääsiäislomalla kävin joka ilta Akin kanssa "kerholla" eli samaisessa discossa, jossa tapasimme. Vakiokasvot alkoivat tulla tutuksi, ja meistäkin oltiin uteliaita. Akilta olenkin saanut kuulla miten uteliasta, juoruilevaa ja kademielistäkin porukkaa noissa piireissä pyörii. Viimeisenä yönä Aki tahtoi tietää jatketaanko kavereina vai seurustelupohjalta. Empiessäni hän itse totesi toivovansa jälkimmäistä, ja sanoi, että periaatteessa minun pitäisi heti osata sanoa kantani. Osa minusta valitsi seurustelun. Kun hän aiemmin päivällä puhui mitä voitaisiin tehdä kesällä, melkein kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin; että jo tulevaisuutta suunnitellaan. Kihlaus ja yhteenmuutto eivät sentään hänenkään mielestään ole ajankohtaisia. Jäähyväisten lähestyessä hän itki hieman. Minä taas analysoin mielessäni, että mitä olenkaan tehnyt - sitonut tämän ihmisen itseeni!

Seuraavana perjantaina sain kirjeen Akilta, jossa hän kertoi hyvän naisystävänsä juuri kuolleen, ja se oli raskas isku. Olin kahden vaiheilla, mennäkö vai ei, ja illalla hän soittikin, kahdesti peräkkäin, kun en heti osannut päättää. Vielä senkin jälkeen kun sanoin tulevani viimeisellä bussilla, mielessä kävi onkohan se viisasta. Sisimpäni kuiske puhui selvää kieltä siitä, että teen suurta väkivaltaa itselleni. Lauantai-iltana Aki sanoi aistivansa että olen etäinen, eikä siksi uskaltanut suudella minua. Asiasta oli vaikea puhua, mutta kerroin miten lyhyen aikaa todella olin elänyt homona, että sen oli tarkoitus jäädä vain tilapäiseksi kokeiluksi, ja miten viime aikainen kaksinaisuuteni ahdisti minua. Empien oli pakko myöntää että haluan katkaista suhteemme. Hän purskahti itkuun ja oloni oli viheliäinen (kokiessani syvää empatiaa). Menimme kuitenkin kerholle - halusinhan meidän pysyvän hyvinä ystävinä. Tuijottelimme toisiamme vakavina. Pitkään asiaa pyöriteltyäni sain sanottua että haluaisin yrittää vielä. 

Seuraavana viikonloppuna ilkikurinen sattuma johdatti meidät yhteen Masakin kanssa eräässä discossa, joten hän tuli tavanneeksi Akin. Ei muuten ihmekään että niin tulinen ystävyys paloi loppuun niin nopeasti, kun tarkemmin ajattelee. Sain muutaman vastauksen kontakti-ilmoitukseeni Z-lehdessä, joukossa yksi ihan kipeä ja myös muuan aika kiva, mutta en välitä tutustua tarkoituksellisesti yhtään useampiin homoihin. Jouni kirjoitti minulle, että "vieläkin on vaikeata uskoa, kun en osannut odottaa sitä hetkeä. Omapa on sun valinta ja se on tapahtunut jo kauan sitten. Toivottavasti löydät tien parempaan elämänsuuntaan ja sieltä sitten uusia haasteita vastassa." [Hän oli ainoa ihminen lähipiirissäni, joka reagoi negatiivisesti kun tulin ulos kaapista.]

Toiseksi viimeisenä päivänä fiilikseni olivat suorastaan vihamieliset; en osallistunut juhlaan illalla. Onneksi loppujen lopuksi lähdin kuitenkin ihan hyvällä mielellä, vaikka mistään haikeudesta ei voinut puhua. Ostin viimetipassa ryhmäkuvan ja vuosikirjan, jotka aioin jättää ensin lunastamatta. Vuosikirjaan en antanut osoitettani, joillekin ihmisille sen kyllä annoin. Masakille - kuinkas sattuikaan - se jäi antamatta, vaikka hän sitä pyysikin muistokirjaansa. Hän oli jo pitkään ollut minulle kuin kuka tahansa, yksi monista, ja parempi niin kun tiemme joka tapauksessa erosivat. 

Aki antoi minulle avaimensa ja rahtasin tavarani hänen luokseen, missä paljon tulen oleskelemaan etsiessäni asuntoa Tampereelta, johon päädyin koska se on käytännössä helpompaa: olin vähällä saada Watarun entisen asunnon Helsingistä, mutta omistajat päättivätkin myydä sen. Asuisin mieluummin Helsingissä; siellä on kaikki - Hengellisen Koulun temppelikin tulevaisuudessa. Tampere on minulle niin pieni paikka nykyään, vaikka onkin vanha haaveeni muuttaa juuri sinne; tunnenhan melkein kaikki (?) kaupungin homot näöltä, ja kaikki tietävät minusta, "Akin poikaystävästä." Ja ettei vain salainen taka-ajatukseni ollut, että etäisyys Akista voisi pikku hiljaa itsestään etäännyttää myös välejämme? Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeampi on irrottautua tästä kuviosta. Eikö olisi ollut viisasta pitää kiinni päätöksestä lopettaa suhteemme alkuunsa? Kun tutkin itseäni, näen, että se mitä tunnen Akia kohtaan, ei millään muotoa poikkea siitä mitä tunnen kaikkia sydänystäviäni kohtaan, miehiä tai naisia. Seksielämämmekin on ollut hyvin olematonta, koska se ei yksinkertaisesti kiinnosta minua! Välillä koen ikään kuin velvollisuudekseni yrittää miellyttää toista. Mitä enemmän jostakusta pitää, sitä vähemmän haluaa sotkea seksiä mukaan. En ole lainkaan sisäistänyt ajatusta "seurustelusta". Jotkut epämieluisat ominaisuuteni tuntuvat korostuvan - on kuin "homomaailma" ruokkisi niitä. Sisimmässäni olen edelleen se sama etsijä, mutta ulkoinen persoonallisuus on minulle vieras, enkä pidä siitä. Olen sentään taas tiukasti absolutisti, mutta muutoinkin koko elämäntapa discoiluineen on niin tyhjänpäiväinen, että välillä oikein kuvottaa!

Välillä on mielessäni käynyt ero Koulusta, mutta tällaisina selvyyden hetkinä tiedän varmasti, että kun valinnan hetki tulee - ja sehän tulee, mitä pikemmin sen parempi - voin valita ainoastaan oppilaanaolon, sillä sehän on sama kuin valinta elämän ja kuoleman välillä! Yritin jo kertaalleen irrottautua äkkiriuhtaisulla; voisiko sen tehdä hiljaa vetäytymällä? Kuitenkin tavallaan käytän hyväkseni Akia, ja elän valheessa hänen edessään näine aatoksineni. 

27.-28.12.1997

On kulunut yli puoli vuotta siitä kun viimeksi kirjoitin. Vuosi on lopussa, ja aika luoda katse taaksepäin näihin kuluneisiin kuukausiin. Merkillinen on tämä vuosi ollut, suuren kuohunnan ja muutosten aikaa. Olen joutunut toteamaan miten asiat, joita pidät itsestään selvinä, eivät enää sitä olekaan, ja kaikki kääntyy päälaelleen. Mutta eipä mennä asioiden edelle. Lähtekäämme liikkeelle tilanteesta, johon viime luvussa jäin, nimittäin etsimään asuntoa Tampereelta, Akin luota käsin. Yksinäisyyden tarpeessani halusin löytää asunnon toki mahdollisimman pian, ja vuodenaika oli otollinen, opiskelijoiden poistuessa kaupungista, puhumattakaan 6000 markan lainasta, jonka sain äidiltä tarkoitukseen!

Aki arveli asunnon haun vievän kaikki voimani (tarkoittaen seksin puutetta, vaikkei sitä suoraan sanonutkaan), ja annoin kautta rantain ymmärtää että se pitää paikkansa, vaikka todellisuudessa voimani vei viettämäni valhe-elämä. Aki esitti toiveen, että jonain päivänä voisimme asua saman katon alla, mutta minä katsoin tietäväni, ettei niin koskaan voi olla. Hän sanoi ymmärtävänsä paljon, mutta kuinka se olisi mahdollista, hänen katsoessaan asioita aivan toisenlaisesta näkökulmasta? Aki paljasti olevansa huolissaan meistä, pidänkö hänestä kuten ennenkin. Kuvittelipa jopa, että aion tavata jonkun Z-lehden ilmoitukseeni vastanneen, kun sanoin meneväni Helsinkiin (Lectoriumin tilaisuuteen). Hänen asenteensa tuntui minusta inhottavan takertuvalta. Joka tapauksessa sanoin edelleen pitäväni hänestä - tai oikeammin, vastasin vain "kyllä" hänen kysymykseensä, mikä tietysti piti paikkansa, mutta oli vain puolitotuus; kysymyshän kuului, millä tavoin pidän hänestä... ja kaikki oli yhtä kiikun-kaakun kuin ennenkin. 

Aki sai minut nauramaan, kuten Masakikin, mutta positiivisemmin, ilman ilkeyttä ketään kohtaan; en halunnut suhteemme muuttuvan vakavaksi, tuntea itseni sidotuksi ja olla kenellekään tilivelvollinen tekemisistäni. Aki kävi jo kriisikeskuksessakin puhumassa meistä psykologille; häntä huoletti talous - pelkäsi, että käytän häntä hyväkseni. Niinhän itsekin tunsin tekeväni, enemmän tai vähemmän tahattomasti. 

Toukokuussa kävin konferenssissa: ihanan rauhallinen ja tyyni olo - en muistanutkaan, että sellaistakin voi olla. Sitä minä todella tarvitsin! Kaikki oli hyvin selvää ja kirkasta; kuitenkin "minä" on erittäin ovela, ja osaa pettää itseäänkin, joten kun palattuani mainitsin tuosta Akille ja hän kysyi, koskeeko se meitä, torjuin koko asian käden huitaisulla, koska ei ollut etuni mukaista nostattaa konfliktia. Samantien kadotin suuntaukseni. 

Seuraavana päivänä kävin katsomassa asuntoa, neljä yritystä takana, ja tällä kertaa sopimus allekirjoitettiin! Kalevassa tuli sijaitsemaan ensimmäinen oma kotini, 1h+kk+p, 26m2, 1900 mk/kk + vesi 40 mk. Saatuani kaikki minulle kuuluvat tuet, pärjäisin ihan hyvin. 

Ensimmäinen oma asunto

Akille en Koulusta kertonut paljoakaan, ja käytyämme rajatiedon messuilla, joka täytti minut vastenmielisyydellä, hän rupesi siitä puhumaan, joten annoin monisteita luettavaksi. Myöhemmin hän otti esiin kosketuksen kaipuunsa, mainiten myös seksin, ja saatoin vain myönnellä. Kerran myös keskustelimme "syvällisesti" syvällisyydestä (?), hänenkin huomattuaan suhteemme enimmäkseen olevan yhdellä raiteella, siis hupipuolella. Hauskaa meillä kyllä olikin. 

Välillä vietin koko päivän omissa oloissani ja nautin! Tein senkin virheen, että tapasin Akia ikään kuin velvollisuudesta, ja hän vaistosi sen, pitäen luennon ettei halua olla mikään "täytyy", vaan voisin olla omissa oloissani niin kauan kuin haluan. Ja tietysti hänen piti kysyä hankalia: haluanko elää yksin, erossa hänestä? No, en toki aivan täysin. Pidänkö hänestä? Tietysti. Haluanko seurustella hänen kanssaan? Väärä vastaus: en tiedä miksi en voinut sanoa totuutta. Aki aivan oikein totesi, ettei hänen edes kuuluisi kysellä moisia, vaan minun pitäisi sanoa nuo asiat. Hänen yksinpuhelunsa joka tapauksessa puhdisti ilmaa taas joksikin aikaa. Halusin vain nopeasti päästä eroon hankalista aiheista. 

Yksityisyyden tarpeeni oli kasvanut huomattavasti. Kävin Koulun esitelmätilaisuudessa Helsingissä, Akille kertomatta, vaikka ehdin jo harkita jättää väliin, kunnes tajusin miten itsekästä se olisi ollut, ja sainkin kokea miten ryhmäyhteys vahvisti suuntausta yhteen päämäärään. 

Eräänä päivänä olin väsynyt ja halusin levätä rauhassa enemmän kuin uskoinkaan, kunnes Aki tuli käymään. Siitä muodostui taas yksi kohtaus, jossa jauhettiin samoja vanhoja asioita uudelleen. Jaksoin vain seurata tyhjänä ja kylmänä sivusta, kuin olisin ollut itseni ulkopuolella. Tiesin hänen odottavan että sanoisin pitäväni hänestä, ja juuri se teki siitä erityisen vaikeaa; kuin olisi valmistautunut runonlausuntaan yleisön edessä. Viimein sain sen puserrettua ulos, ja hokkuspokkus, kulissit pysyivät pystyssä. Olihan se totta, mutta onko se mitä minä sillä tarkoitan, samaa kuin hän siitä ajattelee? Jos puhuisimme "rakkaudesta", väärinkäsitys kasvaisi entisestään. Tämä on mitä suurinta itsekkyyttä minulta: jos todella välittäisin, en jatkaisi. Jokainen väärinkäytetty tilaisuus asioiden oikaisuun on uusi kivi tiellä turmioon. Olen väärällä tavalla hyväsydäminen, jolloin se kääntyy jo julmuudeksi. Joku kaveri olikin ehdottanut Akille, että saattaisin säästää häntä ongelmiensa keskellä, kun se tosiasiassa tuhoaa. Vieraantumisen tunne voimistui. 

Mitä ongelmia Akilla sitten oli? Hänen vuokranantajansa, oma kummitätinsä, järjesti hänelle häädön ilman irtisanomisaikaa. Muutkin sukulaiset sittemmin pahoittivat hänen mielensä niin, että hän jo harkitsi vaihtavansa nimensä ja sanoutuvansa irti koko suvusta! Puhtaan inhimillisesti katsoen minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tarjoutua majoittamaan Aki ja hänen Veksu-kissansa kotiini. He muuttivat ollessani viikonlopun Ruotsissa, konferenssissa, jossa vahvistuin vakaumuksessani, että Koulua en ainakaan jätä! Lohdullista nähdä tässä viimeisimmässäkin käänteessä tarkoitus: siinä oli yksinkertaisesti karman laki toiminnassa; Aki antoi minulle suojan aikanaan, minä sain nyt palauttaa palveluksen!

Harrastimme aloitteestani seksiä ensimmäisen kerran kuukausiin; samaa vanhaa runkuttelua, joka jättää minut aina yhtä tyydyttämättömäksi. Yksin on hauskempaa. 

Elokuussa oli aika minun ja Jounin toisen, vuotuisen perinneretken mökkikylään. Syötiin, saunottiin, uudistettiin ystävyyden malja... kaikki toistui kuten vuosi sitten, mutta hengettömästi; en vain ollut läsnä. Niinköhän ongelmani heijastuivat muihinkin ihmissuhteisiini? Epäreilua Jounia kohtaan, jolla ei ollut osaa eikä arpaa tilanteeseen. Edellisenä iltana puhelimessa hän sanoi että meillä on sitten paljon puhuttavaa, mutta hiljaista oli, niin ympärillämme kuin välillämmekin. Kenties vuosi sitten olin vielä "viaton lapsi", joka osasi iloita pienestä. Toisaalta olin myös koko ajan hiukan varpaillani Jounin takia, eritoten saunassa, sillä olihan tämä ensimmäinen yhteinen reissumme sen jälkeen kun kerroin homoudestani. Hassua; minä olin varpaillani hänen takiaan! Viime vuonna kirjoitin seuraavasta päivästä, että oli kuin lumous olisi haihtunut; nyt ei sellaista ollutkaan. Vieraskirjaan kyllä kirjoitin, että ensi vuonna tullaan taas. Kangistummeko näin muotoihin, perinteen vaalimisen nimissä? Lähtöpäivänä vaihdoimme tuskin sanaakaan: poljimme johdollani yhtä kyytiä ja heitimme pikaiset jäähyväiset. 

SU 31.8.97 Aki kertoi kaverinsa Hannun viimeksi lipsauttaneen, että ellei Aki olisi kanssani, hän iskisi minut! Ja kuulemma ollessani aikoinaan Mixeissä mustissa, tiukoissa farkuissani, Hannulla alkoi seisoa. 

KE 22.10.97 Hannu kertoi Akille ajattelevansa minua vetäessään käteen! [Ja sama päti myös toisinpäin! Kerron tarkemmin meidän väleistämme ja hänen myöhemmästä kohtalostaan vanhassa postauksessani, "Seksi ja kuolema."]

Vuoden suurin uutistapahtuma oli prinsessa Dianan kuolema auto-onnettomuudessa Pariisissa. Se kosketti. Kuukautta myöhemmin kuolema kosketti meitä lähempääkin, kun Veksu-kissa vanhuuttaan jouduttiin nukuttamaan pois [KE 1.10.97]. Surin ja itkin yhdessä Akin kanssa. Koti tuntui kovin tyhjältä ja hiljaiselta, mutta minä toki toivuin nopeasti - tunsinhan Veksun vain muutaman kuukauden; Aki useita vuosia. Saan olla kiitollinen kokemuksesta, millaista on elää kissan kanssa; Veksu valloitti sydämeni niin, että ensi vuonna valmistaudun hankkimaan oman kissan! 

In Memoriam: Veksun muistoksi. Linokaiverrus.

Ennen kuin edellä kerrottu suru kohtasi meidät, kiertelin Akin kanssa kaikki Tampereen seksiliikkeet; se oli minun ehdotukseni, ja muutenkin minusta yhtäkkiä oli tullut se aktiivinen, aloitteentekevä osapuoli tällä alueella. Ensin ei kuukausiin elettäkään, sitten minua kerrankin halutti kun taas Akia ei yhtään! Suhteemme alkoi vääristä lähtökohdista, perustui pitkälti valheelle ja itsepetokselle, mutta alkoi lopulta elää omaa elämäänsä. Saatoin jopa sanoa, että meillä meni erinomaisen hyvin, ja olin alkanut pitää Akista entistä enemmän. Noita lähes säännöllisiä välikohtauksia kyllä edelleen tapahtui. 

Discoon en enää aikoihin ollut välittänyt lähteä, vaikka alussa olimme siellä yhtenään; tulin siihen tulokseen että viisaammin teen kun suojelen itseäni siltä kaoottiselta ilmapiiriltä. Akille sen sijaan suon ilomielin että hän käy tapaamassa kavereitaan ja tanssimassa; kaikki eivät sellaista luottamusta ymmärrä, mutta meillä se toimii: saanhan näin aikaa vain itselleni. Olemme olleet niin tiiviisti yhdessä, että olen suorastaan laiminlyönyt itseäni. 

Akin kanssa halailummekin alkoi usein johtaa pidemmälle, pyysin häntä ottamaan minusta alastonkuviakin, ja näin jopa paljon märkiä unia - puhumattakaan  siitä miten rivoja ja kaksimielisiä monet juttumme aina ovat olleet - enää ei voinut edes puolustella, että "siitä puhe mistä puute": piirre, jonka Masaki vasta veti minusta esiin; sen täytyi kuitenkin olla minussa piilevänä, joten en voi syyttää ketään, vaikka olen ajatellut Masakia jopa katkeruudella. Eihän hän mikään demoni ollut, vaikka sekös häntä ilahduttaisi. Viittakivi on joutunut edustamaan elämässäni alhaisia, huonoja puolia. Talvikurssin jälkeen se "kummitteli" muutaman kerran unissani, aiheuttaen haikeutta, jota en päivätietoisuudessani kokenut. Sen sijaan pitkästä aikaa muistelin nostalgisissa tunnelmissa Perheniemeä [Perheniemen ev. opisto, jossa olin aiemmin ollut], joka nyt taas edustaa kaikkea hyvää ja kaunista, "kadotettua viattomuutta", elämässäni. Lähetin jopa joulukortit Marketalle ja Kaarinalle, sekä hieman yllättäen myös Tiinalle ja Ullalle, joihin en pariin vuoteen ole ollut yhteydessä: Ullalta sain vastauksenkin!

Eräänä iltana Akilla oli mieli maassa, eikä hän osannut sitä sanoiksi pukea, vaikkei se minultakaan jäänyt huomaamatta. Lähdimme yhtäaikaa metsään lenkille, ja päättelin hänen haluavan olla yksin, vaikka itse asiassa niin ei välttämättä ollut asianlaita, joskin myöhempien tapahtumien valossa parempi olikin että tiemme erosivat. Kotiin palattuani todistin merkillistä muutosta Akissa: hän oli hyvin iloisella tuulella, suorastaan hilpeä. Tiedusteltuani syytä moiseen käännökseen, hän empien kertoi mitä oli tapahtunut: hän oli mennyt rannalle, mutta ei uskaltautunut laiturille. Häntä pelotti hirveästi, ja hän rukoili epätoivoissaan Jumalalta vastausta, onko hänen elämällään merkitystä, vai onko hänen paikkansa järven pohjassa... ja vastaus tuli, vieläpä erittäin konkreettisella tavalla: Aki kuuli äänen sanovan: "Aki, sun täytyy elää... elää... elää..." Hän piti sitä Jumalan äänenä ja lähti juosten pois, tuntien, ettei saisi katsoa taakseen. Matkalla yhden kuusen latvassa oli kirkas valo, ja hän polvistui: taivaalla näkyi kolme enkelihahmoa! Se oli Akille tärkeä kokemus, ensimmäinen laatuaan, enkä sitä sen kummemmin kommentoinut, kuin etten pidä häntä vinksahtaneena. Kukapa minä olisin arvostelemaan että "se oli vain peilisfääristä." [Lectorium Rosicrucianumin opissa tuonpuoleinen, joka on vain heijastusta tämänpuoleisesta elämästä ja hyvin petollista.]

Tuonkin jälkeen Akille on tullut mieleen - eikä ensimmäistä kertaa - että hän on minulle vain "pelle", jonka kanssa ei voi puuhata mitään syvällisempää. Siinä lieni ripaus tottakin, mutta ei niin kuin hän ajatteli: sehän on kokonaan minun ongelmani jos antaudun elämänasenteelle, joka pyrkii unohtamaan kaiken vakavuuden ja suosii siis pinnallisuutta. 

Äidiltä kuulin uutisen, että isäni on vakavasti sairas - syöpä - ja haluaa jutella minun ja veljeni kanssa. Luonnollisesti en kykene yhtä-äkkiä kehittämään tunteita ihmistä kohtaan, joka on aina ollut minulle ventovieras; en voi menettää isää, jota minulla ei ole koskaan ollutkaan. On vain inhimillistä kunnioittaa hänen toivettaan. Niinhän se usein on, että vasta lopun edessä haluaisi hyvittää pahat tekonsa ja hoitaa keskeneräiset asiat loppuun. Omasta puolestani kaikki on anteeksiannettu ajat sitten, ja ilman niitä kokemuksia joita minulla on elämästä, en tänä päivänä olisi sama henkilö; enkä usko että välttämättä pitäisin siitä ihmisestä, joka silloin olisin. Tekemällä tämän selväksi isällenikin, voin ehkä helpottaa hänen siirtymistään, ja mahdollisesti lievittää karmaakin. 

Monen turhauttavan yrityksen jälkeen minä ja Aki menetimme neitsyytemme toisillemme. Sen jälkeen olemmekin harrastaneet pelkkää anaaliyhdyntää, ilman kondomia, ja tilanne on huomattavasti rauhoittunut; kaikki ei ole enää pelkkää seksiä. 

Ero Koulusta on hyvin vakavasti mielessäni; se näyttäisi ainoalta järkevältä ja vastuulliselta teolta, johon siinä suhteessa enää pystyn. Ei ole ollenkaan kysymys siitä, ettenkö uskoisi enää kykeneväni, vaan haluanko sitä! Jäsenmaksujenkin suorittaminen on muodostunut ylivoimaiseksi, intressien ollessa muualla. Tulisiko minusta sitten kyyninen hällä-väliä-materialisti? Aloin jo miettiä vaihtoehtojakin, niin kuin olisi muita kuin tasan kaksi: Jumala tai mammona. Kun en voi/halua palvella ehdotonta Totuutta, etsisinkö oman totuuteni palvelemaan minua? Vaihtaisin sisäisen Jumalanpalveluksen ulkoiseen, ikään kuin minkätahansa "hengellisen" kokeminen korvaisi aidon elämän Hengessä, sillä Totuus ei taivu ihmismielen mukaan. Ihmiset etsivät ulkopuoleltaan, toisesta ihmisestä, sitä mikä on heissä itsessään sisäisesti. Kaikki tosi Gnosis asettaa minut saman vaatimuksen eteen: helppoja oikoteitä ei yksinkertaisesti ole olemassa. Jeesus tuli tekemään ihmissydämestä temppelin, sielusta alttarin, ja mielestä papin, kirjoitti Kahlil Gibran. Ei jokainen, joka sanoo "Herra, Herra", vaan se, joka tekee taivaallisen Isän tahdon. Kun sisäinen valo himmenee, hämärtyy myös erottamiskyky toden ja epätoden välillä. 

Joulun alla osallistuin Akin kanssa suomalais-tiibettiläisen seuran järjestämään "tuhannen kynttilän valomandala"-tapahtumaan, ihmisoikeuksien päivänä, kaikkien alistettujen ja sorrettujen puolesta. Lumesta oli tehty mandala, johon sai viedä kynttilöitä eri viisauden lajeja symboloiviin viiteen värivaltakuntaan. Vastaava tapahtuma järjestettiin samanaikaisesti eri puolilla maailmaa. Osanotto oli vähäistä, mutta tunnelma sitäkin kauniimpi.

Valomandala

Muutenkin leijailin juhlallisen pyhissä joulunodotustunnelmissa: toisesta sfääristä tulee erityinen vaikutus maailmaamme. Päätin ex-tempore pitää Vogelin viiden päivän vitaalikuurin viikkoa ennen joulua, näin omalla tavallaan syventäen ulkoista joulunviettoa, kun ei kaiket päivät mässäile yltäkylläisyydessä. Ihanteellisinta olisi mielestäni tutkailla sisintään ja mietiskellä joulun sanomaa yksin hiljaisuudessa. Olosuhteet huomioon ottaen yritin senkin aspektin jouluuni sovittaa, laistamatta silti velvollisuuksistani muita kohtaan (eli Akia, jonka kanssa vietin pyhät). 

Oikein ymmärrettynä joulussa ei ole kyse siitä että noin 2000 vuotta sitten syntyi eräs lapsi maailmaan, sillä vaikka Jeesus olikin historiallinen henkilö, joulukertomus, kuten koko evankeliumi, on allegoriaa sisäisistä mysteerioista, joiden kerran täytyy tulla jokaisen ihmisen osaksi tiellä takaisin Isän Kotiin, Jumalan lapseuteen. [Elämäni jouluista olen kirjoittanut postauksen vuonna 2020.]

Jouluyönä pyysin saada lukea ääneen pari lukua Pekka Ervastin kirjasta Christosophia, koskien Kristuksen syntymää maailmaan, ja ihmissydämeen eli talliin. Se liikutti Akia, ja omakin ääneni meinasi väristä loppua kohden. Sen jälkeen lähdimme keskiyön joulukirkkoon, Kristiyhteisöön, josta etukäteen olin ottanut selvää. Ehdotuskin tuli minulta. Se oli uskonnollinen maailma, jonka saatoimme jakaa yhdessä, tietenkin sisimmässä kammiossamme seisten viime kädessä yksin Hengen edessä. Ihmisen vihkitoimitus oli kaunis ja ylevä, vaikka kritisoida voisi esim. suitsutuksen negatiivisen magian käyttöä, ja ylipäänsä todellinen pappi on tehtäväänsä Hengessä vihitty, ei minkään instanssin toimesta [tässä jälleen Lectorium Rosicrucianumin oppeja, joka suhtautui negatiivisesti kaikkiin kirkkoihin]. Mutta jälleen... kukapa minä olisin arvostelemaan. Universaalin Totuuden tunnistin myös Ihmisen vihkitoimituksessa; yksityiskohdista voi ajatella mitä haluaa, sitä ei kukaan Kristiyhteisössä sinulta kysy. Ja taisihan se täyttää tehtävänsä meidän osaltamme. Jouluyön taika toteutui ihanalla tavalla, lähentäen minua ja Akia entisestään, kun kirkonmenojen jälkeen kävellessämme ulkona aloitin ensimmäisen, todella avoimen keskustelun hengellisistä asioista välillämme. Kristuksen läsnäolo, joka ihmiset yhdistää! Kerroin mm. harkitsevani eroa Koulusta. [Kristiyhteisöstä kirjoitan perusteellisesti toisessa blogissani, Minun kirkkoni.]

Kristiyhteisön alttari jouluasussaan

Omalle luonnolleen, "ruumiilleen" he vain sen tunnustavat yksin ollessaan, tunnustavat ja myöntävät: sieluni on kuollut, sieluni on rikki, revitty ja onneton, en tiedä, mitä tahdon, minä en tahdo sitä, mitä tunnen sisässäni. Olen kuullut sisässäni tuon äänen, että minun pitäisi totuutta palvella, sitä en tahdo, en jaksa, en kykene. Enkä taas voi elää tavallistakaan elämää, en jokapäiväisyyteen unohtua, minun sieluni on kuollut.

Silmissäni kangastaa elämä, jossa kuljen suurta, vielä vähän hämärää päämaalia kohti, ja tämä elämä vaatii minulta, että luovutan sille sydämeni. Sinä ehket voi minua ymmärtää, mutta se on aivan totta, että jos en tällä kertaa kuuntelisi tuota sisäistä ääntäni, niin se olisi aivan kuin jos pettäisin Jumalan.

Ei ihminen saata hyvää kokonaan unohtaa, jos hän sen kerran on ymmärtänyt. Hän lankeaa hetkeksi, kompastuu, sokaistuu, mutta se on kaikki vain hyvän voitoksi...

Pekka Ervast

Poimintoja vuodesta 2025

Upea juliste nimmareilla

Michael Monroe 5.3.25

Musiikkia

 Maaliskuussa kävimme Michael Monroen keikalla Tampereella, kuten myös vuotta aikaisemmin. Tällä keikalla esitettiin Hanoi Rocksin alkuperäisen kokoonpanon viimeinen albumi, Two Steps from the Move, kokonaisuudessaan, oman ohjelmiston lisäksi (välissä 20 min tauko). Sain myös ostettua komean julisteen muistoksi. Pian tämän jälkeen Michael bändeineen teki pitkästä aikaa USA:n kiertueen, ja oli ilo seurata Facebook-ryhmässä miten innoissaan amerikkalaiset fanit olivat! Myöhemmin julkistettiin vielä uusi kiertue syksyllä, mutta se jouduttiin perumaan terveyssyistä. Uusi levy julkaistaan helmikuussa 2026. 

Jonkun paikalla olleen kuvaama erittäin laadukas video:

Million Miles Away

Paavin lisäksi kuluneena vuonna kuoli myös "Pimeyden Prinssi", eli Ozzy Osbourne. Tahdon mainita tästä, vaikka hänen musiikkinsa ei ollut minulle erityisen tuttua, mutta tykkäsin katsoa MTV:n reality-sarjaa - pioneeri sekin omalla alallaan - ja pidin aina Ozzyn persoonasta. Hänen kuolemansa jälkeen kyllä katselin pätkiä sekä jäähyväiskeikalta että muiden bändien ja artistien tribuutteja jälkeenpäin, ja kuuntelin myös Black Sabbathia ja hänen soolotuotantoaan kuntosalilla. 

Uutisten perusteella vaikutti siltä että hänen kuolemansa kosketti maailmaa enemmän kuin kenenkään muun julkisuudenhenkilön tähän asti. Herkkänä ja tunteellisena ihmisenä tulen helposti imaistuksi kollektiiviseen "pilveen"; sehän on tuttua minulle, ja kaikesta päätellen sellainen vaikuttaa minuun voimakkaammin kuin esim. Facebook-kavereihini - niihinkin, jotka jakoivat vain yhden videon tai vastaavan Ozzysta, ja siirtyivät nopeasti eteenpäin. 

Katselin hautajaissaattuetta Birminghamissa suorana 30.7. sen pysähtyessä Black Sabbath sillalla, ja perheen jalkautuessa jättämään omat kukkatervehdyksensä paikalla olleen kukkameren joukkoon. Surullista nähdä Sharon niin murtuneena. Tiedän miltä hänestä tuntui.

En tiennyt että Ozzy tuki HLBTQ-asiaa rahallisesti. Elton Johnin kanssa hän teki myös biisin, Ordinary Man, jonka video erityisesti tuntui sopivan hänen muistonsa kunnioittamiseen... 

Oma lempibändini, saksalainen Lord of the Lost, julkaisee kunnianhimoisen kolmen levyn kokonaisuuden, Opus Noir, jonka viimeinen osa tulee keväällä 2026. Olen kovasti tykännyt kuulemistani biiseistä. Hyvällä tavalla erilaista kuin Blood & Glitter, josta myös pidin, tummempaa mutta ei synkkää. Jos minun pitäisi valita elämäni biisi, olisi kai luonnollista olettaa että se olisi jotain nuoruudestani, mutta ei; en katso menneisyyteen vaan elän ajan hermolla, ja tällä hetkellä se olisi varmasti LOTL:in I will die in it: "I was not born in love, but I will die in it. I never took the easy way, but I'm okay with it." Voisiko sitä paremmin sanoa. 

 Toiselta levyltä julkaistiin yhteistyö Käärijän kanssa, Raveyard, jota odotin keväästä asti kun kuulin että sellainen on tulossa. Video (alla) kuvattiin kesällä Helsingissä sattumoisin juuri samaan aikaan kun minä ja puolisoni kävimme siellä - sain tietää vasta jälkeenpäin. Se keräsi hetkessä YouTubessa miljoona katselukertaa. Keväällä bändi tulee taas myös Suomeen, ja minulla on tietenkin liput Tampereen Tavara-asemalle 16.3.2026. Bändi on etukäteen vihjannut että Suomen keikoilla nähdään erityisvieras - Käärijä! 

Mitä tulee vanhaan suosikkiini, Hatariin (linkki englanninkieliseen Wikipediaan, koska suomenkielinen sivu ei ole tiedoiltaan ajan tasalla!), he ovat kyllä tehneet uutta musiikkia vähän kerrassaan ja keikkailleetkin Euroopassa, mutta pakko todeta että miehistönvaihdoksen myötä kiinnostukseni on hiipunut. Heidän uudet kappaleensa eivät ole tehneet minuun suurtakaan vaikutusta: huutaminen on jäänyt Matthiaksen lähdettyä, ja "eksoottinen" islannin kieli vaihtunut englantiin. Ja mitäpä sitä kieltämään: Matthiasta oli ilo myös katsella. 

Ja ehkä heidän imagonsa on vain liiaksi yhden jutun varassa ja sen kiehtovuus kulunut. En tiedä mitä tekisin jos he tulisivat Suomeen keikalle; antaisinko vielä mahdollisuuden, ihan nostalgiankin takia? 

Lord of the Lost on huomattavasti antoisampi fanitettava: bändi on ollut kasassa kauan, he ovat erittäin tuotteliaita, muuntautumiskykyisiä, kiertävät paljon ja huomioivat fanejaan hyvin... siinä missä Hatarilta tulee musiikkia harvakseltaan ja he pitävät tiettyä etäisyyttä - vaikuttavat enemmän projektilta kuin bändiltä. 

LISÄYS 3.1.26: Kuinka ollakaan, pian tämän jälkeen Hatari julkaisi oikein kelpo biisin nimeltä Fuck you look good! Kuuntelin sen heti tuoreeltaan useamman kerran. Pidän myös videosta sekä sanoituksesta ("Fuck I look good. You'd fuck me if you could"). Huom: biisi on ikärajoitettu YouTubessa sanoituksen vuoksi; sen takia en voi jakaa sitä suoraan tässä. 

Joitain bändejä/artisteja, jotka mielelläni näkisin livenä: Marilyn Manson, Babymetal, Blutengel. Kaikki ovat joskus käyneet Suomessa. Mutta huom: en välitä festareista, joten sen pitäisi olla oma keikka. 

Taidetta ja televisiota

Elokuvia, joita kävimme katsomassa teatterissa: Nosferatu, Sata litraa sahtia, Kyllä isä osaa Lapissa. Tampereen Työväen Teatterissa kävimme katsomassa näytelmän, Neiti Marple ja tuijottava katse. Se on toki tullut televisiosta, mutta näyttämösovitus oli omaa luokkaansa. Juoni erosi joissain kohdissa, ja lavastus oli vaikuttava. 

Kun sarja Hävyttömät tuli Netflixiin, minä ja puolisoni ryhdyimme katsomaan sitä yhdessä; kumpikin on sitä aikanaan tv:stä seurannut. Katsoimme yhdessä myös Wednesdayn 2-kauden; olihan siinä suomalaistakin väriä - Joonas Suotamo Lurkkina - sekä iki-ihana Joanna Lumley. Lady Gagan The Dead Dance-tanssikohtaus jäi niin ikään mieleen. Uusi ja viimeinen Stranger Things kausi oli toki minunkin odottamani. Alkavana vuonna ilmestyy elokuva Heartstopper Forever, johon huipentuu sarja, josta olen paljon intoillut. 

Joulun pyhinä aloimme katsoa - jälleen kerran - uudelleen dvd:ltä sarjan Sohvanvaltaajat (The Royle Family). Se on ehkä kaikkien aikojen suosikkisarjani. Vaikka tässä perheessä nälvitään toisia, heidän välillään on silti lämpöä. Ja heidän elämänsä on hyvin tavallista, helposti samaistuttavaa. Huumori syntyy väkisin vääntämättä, arkisista asioista.  

Tampereen taidemuseossa nautin surrealismi-näyttelystä, ja löysin oman suosikkini, pienen ja yksinkertaisen maalauksen, josta ei arvaisi että se on tehty vesivärein... René Magritte: Puu ja Kuu. Tunnelma on siinä hyvin mystinen. 

Myöhemmin kesällä kävimme ensi kertaa Ateneumissa. En viitsinut edes kuvata suomalaisen taiteen suuria klassikkoja, koska kaikki tuntevat ne. Sen sijaan suosikkini oli tämä suuri - kirjaimellisesti: se veisi kotonamme yhden kokonaisen seinän - Berndt Lindholmin Metsänsisusta, vuodelta 1882. Se kiinnittää huomion paitsi koollaan, myös realistisuudellaan. Voisit melkein kävellä sisään metsään. 

Seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus

J.K. Rowling yllättäen sivalsi myös aseksuaaleja, ja taisin saada maistiaisen siitä miltä transihmisistä ehkä tuntuu. Suomessa Sametti ehti kuitenkin ensin edellisenä vuonna. Ja hänestä puheen ollen, Yle julkaisi Perjantai-dokumentin hänen detransitiostaan. Facebookissa eräs transsukupuolinen kutsui häntä "huijariksi". Tiedän, että Sametista liikkuu kaikenlaisia juttuja, koska hän on sivunnut niitä itsekin videoillaan, mutta hänen kokemuksensa on totisinta totta. Tässä tapauksessa tunsin hänen puolestaan suuttumusta tästä törkeästä väitteestä, joka  ei vain vähätellyt vaan täysin ignoorasi hänen tarinansa. Tässä juuri on koko ongelma minun kannaltani: kummallakin puolella yhtälailla esiintyy torjuntaa ja vihamielisyyttä toista kohtaan. Aivan yhtä yksipuolisesti. Mikä tosin pätee nykyään aivan kaikkeen mistä ihmisillä suinkin voi olla mielipide. Minultakin meni aikaa tajuta, että Sametti kertoo omasta kokemuksestaan, ei hän mitään yleispäteviä totuuksia julista vaikka pyrkiikin yleistämään. Siksi olen jättänyt hänen transaiheen käsittelynsä omaan arvoonsa: olen kyllästynyt kuuntelemaan.  

Kun olen katsonut YouTube-videoita siitä miten yhdysvaltalaiset transihmiset kokevat sen mitä heidän maassaan tapahtuu, on selvää että tunnen sympatiaa. Kun ajatellaan homojen kohtaloa natsi-Saksassa, siihen on enää pieni askel... ihminen ei opi historiasta yhtään mitään. Myöhemmin julkaisin postauksessani tämän kannanoton:

"Ei ihmisillä edes ole omia mielipiteitä: omaksumme kaiken jostain ulkoapäin. On kuitenkin selvästi oikea ja väärä. Oikeaa on se mikä vähentää kärsimystä, väärää se mikä lisää sitä. Esim. nyt niin ajankohtainen kysymys transihmisten oikeuksista: Jos heidän olemassaolonsa syystä tai toisesta kiusaa sinua, sinä et silti kärsi; jos ajat lakimuutoksia joilla heidät pannaan ahtaalle, se aiheuttaa kärsimystä heille. Teet siis väärin. Piste. He haluavat vain olla olemassa, omana itsenään. Se ei kavenna sinun olemassaoloasi millään tavalla. Niin ikään jos sinun jumalasi hyväksyy kärsimyksen aiheuttamisen jollekin ihmisryhmälle, kyseessä on yksiselitteisesti väärä jumala."

Palataksemme aseksuaalisuuteen, Rowlingin kritiikin kärki näytti olevan se, että vaikka seksi ei kiinnostaisi (mikä on tosin melkoinen yksinkertaistus; minulle se on selvästi enemmän psykologinen tarve kuin fyysinen), miksi tehdä siitä numero... Miksi siis minä olen kirjoittanut oivalluksistani? Koska se on ollut minulle erittäin merkityksellistä, selittänyt paljon persoonaani ja historiaani. En ehkä kuitenkaan heiluttelisi aseksuaali-lippua Pride-kulkueessa; se ei tunnu sellaiselta asialta, jonka tarvitsee näkyä sillä tavoin julkisesti. Vaikka miksi sitten stereotyyppinen homoelämä irtosuhteineen on niin "näkyvää", että se vaikuttaa normilta, josta kaikki muu poikkeaa? Jo 1990-luvulla kuulin sanottavan, "tällaisia me homot olemme; kaikki tekevät näin." Emme ole, emmekä tee. Siksi se on syytä kertoa, myös toisille homoille. Toivottavaa olisi, että lisääntyneiden kategorioiden myötä myös ymmärrys seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuudesta ja vaihtelusta olisi lisääntynyt näiden elämieni vuosien aikana. Ihmisille on silti tyypillistä ajatella että minun tapani olla ja elää on se oikea. Pahimmillaan se johtaa ajattelemaan että muiden tavat ovat tietenkin vääriä ja he ovat vääränlaisia. 

Jokatapauksessa yleinen sateenkaarilippu riittää minulle. Manse Pride-kulkueeseen ja puistojuhlaan osallistuimme puolisoni kanssa kesäkuussa, kuten aiempinakin vuosina. Osallistujia oli ennätysmäärä. 

Hyvät ja pahat

Paavi Franciscus kuoli pääsiäisenä. Seurasin hänen hautajaisiaan, enkä voinut olla liikuttumatta kyyneliin. Hän oli oikeasti hyvä ihminen, jollaiset tuntuvat nykyään olevan harvassa - mitä vain korosti Trumpin läsnäolo. Toki olen aikaisemmin kirjoittanut Trumpista - en nyt sanoisi puolustelevaan sävyyn, mutta jollain tapaa ymmärtävästi. Myönnettäköön, että sen jälkeen omakin ymmärrys on ollut koetteilla useaan otteeseen! Seuraankin nykyään entistä vähemmän uutisia: usein pelkkä otsikko riittää enkä viitsi avata koko juttua. Uutiset ovat usein spekulaatiota ja uhkakuvien maalailua. 

Uusi paavi oli yllättävä valinta, mutta toisaalta ei: vaikka Trump ilmaisi sosiaalisessa mediassa iloaan amerikkalaisen valinnasta, ottaessani selvää hänestä, alkoi vaikuttaa siltä kuin hänet olisi tarkoituksella valittu vastavoimaksi juurikin Trumpille. Se herättää minussa toiveikkuutta. Kieltämättä Trump on tehnyt ja sanonut asioita, joiden perusteella tekisi mieli leimata hänet Anti-Kristukseksi, jos sellaiseen uskoisi... olen taipuvaisempi yhtymään erään podcastin arvioon, että Ilmestyskirja kertoo omasta ajastaan, keisari Neron vainoista, mutta sisältää samalla sellaisia psykologisia lainalaisuuksia, jotka toistuvat ihmiskunnassa uudelleen ja uudelleen. "Lopun aikojakin" on eletty niin kauan kuin koko käsite on ollut olemassa. Jopa Japanin buddhalaisuus pitää sisällään käsitteen Mappo, joka tarkoittaa "lopun aikaa", jolloin Buddhan laki on rappeutunut, ja jonka sanotaan olevan meidän aikamme, mutta sen uskotaan yleisesti alkaneen jo 1052. 

Katsoinpa Areenasta dokumentin Hitleristä, jossa hänet tunteneet ihmiset kertovat hänestä. Pointtini on se, että ei hänkään ollut hirviö, eikä läpeensä paha, kuten usein esitetään ja halutaan uskoa. Hänessä oli monia puolia, kuten meissä kaikissa. Kuka tahansa meistä pystyy mihin tahansa otollisissa olosuhteissa, ja vielä suurempi joukko lähtee mukaan. Sehän se pelottavinta onkin. Ehkä suuriin massoihin vaikuttaminen vaatii erityistä persoonallisuutta, mutta sitäkin voi käyttää yhtälailla hyvään - kuten paavi. Juuri sellaisen persoonallisuuden puutteen vuoksi minusta ei koskaan tullut kulttijohtajaa. 😇Olen joskus sanonut itsestäni että en ole hyvä ihminen enkä huono ihminen; olen vain ihminen. Minussa on halu tulla paremmaksi, ja se jo sinänsä on hyvä asia. Ehkä "hyvä" ihminen ei tyrkytä omaa persoonaansa, ja haluaa toisen/kaikkien hyvää, ei vain sitä mikä on "hyvää" hänelle ja hänen pienelle etupiirilleen? Buddhalaisuudessa taitavaa (ei "hyvää" vastakohtana "pahalle") on se mikä vähentää maailman kärsimystä. Kaikkihan me olemme enemmän tai vähemmän itsekeskeisiä, koska se nyt vain tulee luonnostaan ihmisenä olemisen myötä. Ego on yhtä tärkeä instrumentti kuin fyysinen ruumis tässä elämässä. Oscar Wilden sanoin: "Kaikki eivät ehkä ole hyviä, mutta kaikissa on aina jotain hyvää. Älä koskaan tuomitse ketään pikaisesti, koska jokaisella pyhimyksellä on menneisyys ja jokaisella syntisellä on tulevaisuus."

Seuratessani yhdysvaltalaisen unitaariuniversalistisen Unity Temple seurakunnan livepalveluksia YouTubessa säännöllisen epäsäännöllisesti, kuten olen tehnyt jo muutaman vuoden, olen saanut hyvän käsityksen siitä mitä ajattelee se toinen puoli amerikkalaisista, joka ei hyväksy sitä mitä valtiovalta heidän maassaan yrittää tehdä. Vertaukset natsi-Saksaan ovat toistuneet, hyvästä syystä. Mutta myös vastarinta ja toivo elävät. 

Yksin pimeydessä

Kävin keväällä todella syvällä pimeydessä ajatuksineni, pohtiessani ihmiskunnan tilaa nykyään, ja eniten minua ahdisti juuri tieto siitä että olen itse ihan samanlainen kuin muut! Tästä syntyi sittemmin kirjoitus, Pimeydessä, vaikka se pintapuolisesti käsittelee modernia satanismia ja suhdettani siihen. Sitä ei tietenkään pidä ymmärtää niin, että Saatana, johon en usko, veti minut pimeyteen - kuten varmasti tietyt kristilliset tahot sanoisivat - vaan projisoin pimeyteni Saatanan hahmoon, eikä sitäkään pidä nähdä niin että Saatana, tai pimeys, olisi paha: pimeys kuuluu luontoon - kuten päivä ja yö - ja Saatana on kuin personoitu luonnonvoima - ovathan hänen eläimelliset piirteensäkin lainaa kreikkalaisen panteonin metsän jumala Panilta. Saatoin olla vähän ahdistunut ja epätoivoinen, mutta se oli luonnollista ja välttämätöntä ennen valon läpimurtoa. 

Ja siitä mikä johdatti minut pois pimeydestä, syntyi seuraava kirjoitus, Valoa. Sen oli ensin tarkoitus olla osa tätä julkaisua vasta nyt vuoden vaihteessa. Miten ilahduttavaa onkaan nähdä selvää kehitystä omassa henkisessä elämässä, yhä edelleen tänä päivänä! Se on myös hyöty siitä, että kirjoitat pohdintasi ylös: voit seurata miten asiat etenevät pitkänkin ajan kuluessa. Vaikeat asiat kypsyvät mielessäsi, hitaasti mutta varmasti, ja tuottavat jossain vaiheessa oivalluksen hedelmiä. Joskus ne voivat olla "itsestäänselvyyksiä", joista olet ollut kauan tietoinen teoriassa, kunnes ne kirkastuvat sinulle  omakohtaisena oivalluksena kun olet siihen valmis: vasta kun se nousee tietoisuuteen sisältä käsin, etkä vain lue sitä jostain, siitä tulee elävää, Gnosiksen valaisemaa. 

Oivaltaessani oman vastuuni koko ihmiskunnan tilasta ja että minun pitää muuttua jotta en olisi osa ongelmaa, olen paremmin ymmärtänyt myös bodhisattva-lupaukset, jotka olen omaksunut osaksi päivittäistä harjoitustani: minua mietitytti pitkään niiden muotoilu, esim. "tuntevat olennot ovat lukemattomat; lupaan pelastaa ne kaikki"; mitä - minäkö, kaikki? Siinä tulee juuri tuo yhden ihmisen vastuullisuus osana kokonaisuutta, kun tajuat sen ja haluat irtaantua tuhon kierteestä jota kohti ihmiskunta kulkee - vahvistaa hyvää itsessäsi vastustamatta pahaa, kuten jo Pekka Ervast opetti. Joko kuljet virran mukana tai lähdet vastavirtaan: yhtälailla kuin olet vastuussa kaikesta negatiivisesta koko ihmiskunnan kanssa, voit olla myös osallinen kaikkien pelastukseen, ja se tapahtuu kehittämällä itseäsi, ei saarnaamalla muille: "Buddhan tie on vertaansa vailla; lupaan saavuttaa Ylevän Polun." 

Gay Buddhist Forum podcastin yhdessä jaksossa puhuja mainitsi, että ainakin Amerikassa joissain koulukunnissa tuo "pelastaa"-käsite on korvattu toteamuksella, "minä olen heidän kanssaan". Sehän on mitäänsanomatonta ja vesittää ajatuksen. Voisin kuvitella, että alkuperäisestä sanamuodosta saattaa länsimaalaiselle tulla liiaksi mieleen kristinusko ja Jeesus, joka yksin pelastaa kaikki. 

"Tuntevat olennot" pitää sisällään tietenkin muutkin kuin ihmiset: en usko kristilliseen käsitykseen ihmisestä "luomakunnan kruununa", jonka kuuluu hallita muita lajeja; ihminen on yksi laji muiden joukossa, eikä älykkyys ole ollut meille välttämättä eduksi - olemme käyttäneet sitä väärin. Luontonsa mukaisesti toimivat eläimet ovat jopa puhtaammin sitä mitä ovat ja lähempänä alkuperäistä tarkoitustaan. Olenkin kääntänyt käsitteen "sentient beings" tunteviksi olennoiksi, "älyllisen" tai "tietoisen" asemasta, ja se on ymmärtääkseni oikea tulkinta. Usein käytetään muotoa "kaikki olennot": olen suomentanut oman versioni Nichiren Shu-koulukunnan käyttämästä englanninkielisestä käännöksestä. Ihminen on myös suurin syy muiden olentojen kärsimykseen, joten ihmisestä täytyy lähteä niiden vapauttaminen kärsimyksestä. 

On myös selvää, että kun toistelet itsellesi negatiivisia lauseita, niin kuin tein pimeän jaksoni aikana, niistä tulee painolastia joka vetää sinua alas maahan. Päinvastaiset ajatukset, valoisat ja kevyet, kohottavat, kuten sen jälkeen taas saatoin tuntea. Siinä mielessä affirmaatiot, joita käytin varsinkin 1990-luvulla, ovat ihan järkeviä. 

Suurten oivallusten vuosi

Muita suuria oivalluksia kuluneena vuonna itseäni koskien... Vuosien ajan olen ajoittain kärsinyt jonkinasteisesta "luulosairaudesta"; aina välillä on jotain vaihtelevia, epämääräisiä ja ohimeneviä tuntemuksia ja olotiloja, jotka saavat mielikuvitukseni laukkaamaan. Se alkaa pienestä, hiljaa hiipien. Alan tarkkailla itseäni ja kierre on valmis. Tyypillisesti sen täytyy olla mielestäni jokin vakava sairaus, joka johtaa kuolemaan. Huvitin kerran ystävääni kertomalla, että minulla oli ollut sydänpussin tulehdus, keuhkokuume ja suolistosyöpä. En muista mitä silloin olin tuntevinani, mutta ilmeisesti monia eri asioita. Vitsailin asialla, mutta kun tila on päällä siitä on leikki kaukana! Se aiheuttaa ahdistusta ja stressi nostaa myös verenpainettani silloin kun se huipentuu pahimmilleen (mistä saattaa seurata ajatus, että nyt saan vielä aivoinfarktinkin). Kun pääsen irti siitä, kaikki on taas hyvin ja minä voin hyvin. 

Minä tiedän että mieleni tekee tämän minulle. Syksyllä ensimmäistä kertaa ikinä soitin työterveyteen luulotellusta sairausepäilystäni ja varasin ajan. Seuraavana päivänä kaduin sitä, häpesin itseäni ja peruin ajan: minähän vain kuvittelin eikä minulla ollut mitään konkreettista vaivaa. Työni olen pystynyt hoitamaan normaalisti ja muutenkin elämä sujuu, se ei alenna toimintakykyäni. Sanoisin jopa, että töissä voi olla helpompaa koska minulla on tehtävä suoritettavana, enkä ehdi niin paljon keskittyä itseeni. Lienee ironista, että olen tässäkin tapauksessa diagnosoinut itse itseni, kun silmiini osui juttu OCD:stä. Minulla ei ole pakko-oireita, vain pakkoajatuksia. Tiedän kyllä ettei se ole todellista. Tähän asti olen pitänyt näitä satunnaisia episodeja yksittäisinä, erillisinä tapauksina, enkä ole tajunnut niiden jatkuvuutta, saati sitä että minulla on tässä ihan oikea ongelma. Kun se on ohi, se tuntuu etäiseltä ja on helppo ajatella että eihän tässä mitään... kunnes jälleen. 

Kaikki tuntuu juontavan juurensa sydänleikkaukseeni 2019. Ihmettelin itsekin miten helposti tunnuin selviävän siitä psykologisesti: kohtasin vain tyynesti olosuhteet joille en mitään voinut, ja olin ylpeä itsestäni kun ajattelin positiivisesti ja noudatin kaikkia ohjeita. Silti minä jouduin henkisesti valmistautumaan siihen etten ehkä enää herää. Olen vain painanut kaiken sen johonkin syvälle sisimpääni. Tänäkään päivänä en pysty ajattelemaan asiaa ilman että silmäni kostuvat, enkä pääse ajatuksessa sen pidemmälle. Se on selvästi vaikuttanut minuun syvemmin kuin luulinkaan. Mielialalääkkeitä en enää ikinä haluaisi käyttää - haitat olivat liian suuret kun aikoinaan kymmenen vuotta niitä käytin - ja terapia lukemani perusteella onkin tehokkaampaa... joskin olen lukenut että nykyään on uusi lääkeryhmä, joka ei turruta tunteita. Mutta minulla jos kenellä on kaikki työkalut tämän voittamiseen, esim. meditaatio, varsinkin kun se on sittenkin sen verran lievää ettei haittaa normaalia elämistä, se vain hallitsee ajatuksiani aikansa. Joten minun täytyy hallita ajatuksiani. Se vain ei ole niin helppoa. 

Kokeilen apteekissa ilman reseptiä myytävää mieltä rauhoittavaa, stressiä lievittävää rohdosvalmistetta. Lisäksi otin käyttööni omasta kivivalikoimastani ametistikiteen, jota kannan mukanani: sen sanotaan lievittävän stressiä ja ahdistusta, tuovan tasapainoa ja harmoniaa... mutta kivien vaikutus on ilman muuta uskon asia, joten pelkästään sen varaan ei kannata jättäytyä. Tilasin myös eteeristä Ravintsara-öljyä: en ollut ennen kuullutkaan siitä, mutta se on todella monikäyttöinen - sopii sekä flunssaan että ahdistukseen! 

Lopulta hengenahdistus - taas yksi uusi oire - sai minut menemään työterveyteen, ensin terveydenhoitajalle, joka laittoi minut lääkärille, joka kuunteli sydäntäni ja keuhkojani, eikä havainnut mitään poikkeavaa. Minulla oli todennäköisesti psykosomaattisia oireita. Myöhemmin tunnistin "hengenahdistukseni" johtuvan siitä että palleani oli kireä, jännittynyt. 

Minulle varattiin aika terveystarkastukseen, ja sittemmin myös työterveyspsykologille. Pelkästään se, että sanoin ensimmäisen kerran ääneen terveydenhoidon ammattilaiselle mitä epäilen, helpotti oloani sillä hetkellä. Minulla oli erityisen stressaava työviikko, joka selvästi pahensi ahdistustani. Tänä syksynä oireiluni tuntuu olleen tiheämpää ja pahempaa - tunsin käyväni henkisen sietokykyni äärirajoilla - ja luulen, että sillä voi olla paljonkin tekemistä sen kanssa että syyskuun alussa menetin ilmaisen kuntosalin, jossa olin käynyt vuosia pari kertaa viikossa: talomme myytiin kiinteistösijoitusyhtiölle - tieto siitä tuli täysin yllättäen - eikä se ole samassa talossa, joten se ei enää kuulu meille. Vaikka yritän jumpata kotona, ei se ole ihan sama asia; tunnen oloni heikoksi. Mieleni pysyi ehkä paremmin kurissa kun salilla käynti maadoitti minua ja olin enemmän kehossani. Vuoden vaihteessa käytin hyväkseni edullisen liittymistarjouksen kaupalliselle salille: nyt myös saisin kaipaamaani ohjausta; tähän asti en ole tiennyt mitä teen, olen vain poiminut sekalaisia treenivinkkejä YouTubesta. Päämääräni ei ole enempää kuin voida hyvin ja jaksaa paremmin. 

Psykologi selitti miten tällainen pakkoajatus toimii: ensin on jokin ruumiillinen tuntemus, kuten sydäntuntemus, sitten tulee ajatus, kuten "onko tämä jotain vakavaa?", siitä seuraa ahdistusta ja pelkoa, sitten kehollisia tuntemuksia, kuten hengenahdistukseni, sekä toimintaa, esim. pulssin tunnustelua, verenpaineen mittailua, oireiden googlailua... Pitäisi nimenomaan vaikuttaa tuohon ensimmäiseen ajatukseen ja vakuuttaa itselleen että kaikki on hyvin. Eikä minun kannata peittää oireiluani, vaan puhua siitä läheisilleni. 

Facebookissa vastaan tullut buddhalainen tarina: 

Nuori nainen kysyi kerran munkilta: "Mestari, kuinka voin päästää irti ahdistuksestani?"

Munkki hymyili ja sanoi: "Siitä hetkestä kun heräät, maailma syytää tuhansia asioita mieleesi - huolia, vertailuja, jossitteluja, määräaikoja, mielipiteitä ja pelkoja. Ja sinun mielesi, uskollisena tarkoitukselleen, yrittää suojella sinua kuvittelemalla kaikki mahdolliset lopputulemat. Mutta tehdessään niin, se vangitsee sinut loputtomaan huolen kierteeseen - alat nähdä vaaran harmittomissa paikoissa, uhkia rauhallisissa hetkissä, ja ongelmia asioissa jotka eivät ole edes tapahtuneet."

Nainen kuunteli hiljaa, silmät heijastaen myrskyä jonka hän tunsi sisällään. Munkki jatkoi:

"Päästääksesi irti ahdistuksesta, sinun täytyy palata läsnäolevaan hetkeen. Hengitä syvään... huomaa lintujen laulu, tuulen suhina, hengityksesi rytmi. Joka kerta kun mielesi ryntää kohti pelkoa, lempeästi ohjaa se takaisin nykyhetkeen - tämä hengitys, tämä sydämenlyönti, tämä hetki."

Hän hymyili ja lisäsi pehmeästi:

"Ymmärrätkö, ahdistuksesi elää mielessäsi - mutta rauha elää nykyhetkessä. Mitä enemmän harjoitat läsnäoloa tässä, sitä vähemmän valtaa noilla ahdistavilla ajatuksilla on sinuun."

Nuori nainen kumarsi ja sanoi: 

"Joten rauha ei ollut koskaan jotain mitä etsiä... se oli jotain johon palata." 

Tämä on ollut suurten oivallusten vuosi, kuin kulminaatiopiste useille vanhoille asioille. Marraskuussa tuli kymmenen vuotta avopuolisoni kuolemasta. Näin pitkästä aikaa unta, jossa olin hänen seurassaan. Se on toistunut usein vuosien myötä, erityisesti ensimmäisen vuoden aikana hänen kuolemansa jälkeen. Yleensä en ole saanut siinä kerrottua hänelle että en halua olla enää hänen kanssaan, koska minulla on toinen. Edellisen kerran toissa vuonna siitä oli tullut ahdistava painajainen, ja tuolloin erityisesti käsittelin negatiivisia tunteitani häntä kohtaan. Vuosi sitten totesin että minulla ei ollut mitään sanottavaa hänen kuolinpäivänään Facebook-muistoryhmässä, ei positiivista eikä negatiivista, ja niin oli hyvä. 

Tällä kertaa uni oli hiukan erilainen: se ei ollut niin selkeä ja erottuva kuin ennen, ja jossain vaiheessa se muuttui joksikin muuksi kuten unet usein tekevät, ja sekin oli minusta merkillepantavaa; siinä ei enää tuntunut olevan mitään erityistä, se lähes hukkui muiden unien joukkoon. 

Nyt aloin kertoa edesmenneelle puolisolleni nykyisestä kumppanistani, ja hän taisi vain kuunnella tyynesti. Muuan kaverini sanoisi että todella kohtasin hänet astraaliruumiissani, mutta joskus unet ovat "vain" unia - alitajunnan työskentely on tarpeeksi mielenkiintoista ilman esoteerisia teorioitakin, ja tässä oli nähtävissä psykologista kehitystä. Jotain on todella tapahtunut suhteessani edesmenneeseen avopuolisooni. 

Niin ikään, kirjoittaessani tähän blogiin muistelmiani vanhoista päiväkirjoistani sarjassa Ecce Ego, kohtasin myös uudelleen menneisyyteni Lectorium Rosicrucianumin oppilaana, mikä herätti yhä vieläkin monia ajatuksia ja tuntemuksia. Olen koonnut niitä mm. kirjoitukseeni Minun tieni. 

Hankala suhteeni vanhaan kaveriini, josta olen paljon kirjoittanut vuosien varrella, lienee nyt myös tullut jonkinlaiseen ratkaisuun. Julkaisin tästä postauksen vain muutama päivä ennen tätä: Hallitsija ja Haaveilija. 

Elämäni palaset tuntuvat loksahtelevan paikoilleen täydellisesti, niin kuin aina. 

Buddhalaisuutta ja pakanuutta

Syyskuussa kävin itsekseni Helsingissä Triratnan buddhalaisen keskuksen järjestämässä sateenkaarisanghan kokoontumisessa, josta kirjoitan erillisessä julkaisussa ja pohdin laajemminkin buddhalaisuuttani. Kokemus oli positiivinen ja varmasti saa jatkoa, mutta se myös syvensi ja vahvisti varmuuttani omasta tiestäni: kun luin mitä merkitsisi tulla läheisempään yhteyteen Triratnan kanssa -  "tämä tarkoittaa alustavaa sitoutumista buddhalaisuuteen, buddhalaisen polun harjoittamiseen siten kuin sitä opetetaan perinteessämme, sekä Triratna-yhteisöön harjoituksen pääasiallisena kontekstina" - se ei käy minulle. Sain ehkä juuri tästä virikkeen muokata taas kerran Gongyoni hiljaisia rukouksia [ks. sivu Harjoitus], eritoten turvautumista kolmeen jalokiveen, niin että niissä korostuu nichireniläinen ymmärrys asiasta (Nichiren Shu-koulukunnan tulkinta erityisesti, koska hyväksyn sen täydellisesti).  Kaikki oli jo olemassa, yhdistelin vain lauseita uudella tavalla. Niin ikään palinkieliset säkeet pidän mukana, kuten olen pitänyt siitä saakka kun osallistuin virtuaaliseen turvautumisseremoniaan 2020.

Buddham Saranam Gacchami. Kunnia olkoon Ikuiselle Sakyamuni Buddhalle, alkuperäiselle opettajallemme. Pyrin ilmentämään synnynnäistä valaistumistani.

Dhammam Saranam Gacchami. Kunnia olkoon Ihmeellisen Dharman Lootuksen kukan sutralle.  Toteutan Buddhan viisautta - avaraa kuin meri.

Sangham Saranam Gacchami. Kunnia olkoon Suurelle Bodhisattvalle, Nichiren Shoninille, joka laati perustuksen buddhalaisuudellemme. Maan bodhisattvana osoitan kunnioitusta kaikille ihmisille tulevina Buddhina. 

Sangha voi olla yhtä aikaa eri asioita: Triratnan sateenkaarisangha voi olla yksi, hyvin konkreettinen ihmisten kokoontuminen; kokemukseni Nichirenin alkuun panemasta harjoituksesta, joka yhdistää minut tähän tiettyyn traditioon, on toinen, ja tavallaan vahvempi kokemus, vaikka en kuulu mihinkään yhteisöön tai käy missään ryhmässä.   

Loppuvuodesta saimme koko taloa koskevan yleisen muistutuksen hiljaisuudesta kello 22 - 06 välillä, ja koska teen iltatyötä ja olen kotona vasta 22.30, päätin että minun pitää huomioida se paremmin ilta-Gongyossani. Tietenkin olen yrittänyt olla mahdollisimman hiljainen joka tapauksessa, mutta nyt esim. toistan mantraa illalla vain mielessäni - sisäänhengityksellä Namu, uloshengityksellä Myoho Renge Kyo. Ääneen lausuessani vedän ensin henkeä sisään sierainten kautta ja uloshengityksen myötä lausun koko mantran; en siis tee sitä nykyään Soka Gakkain tapaan mahdollisimman nopeassa rytmissä - tämä tuntuu luonnollisemmalta, sanoisin jopa meditatiivisemmalta. Inspiraation tähän sain seuraavasta Rissho Kosei  Kai'n - jälleen yksi Nichiren-buddhalaisuuden koulukunta - jäsenen videosta, How to chant "Namu Myoho Renge Kyo" SLOWLY: 

 Eihän se ole aivan sama asia toistaa mantraa vain mielessään, mutta kuitenkin täysin hyväksyttävää. Omaan harjoitukseen ei voi suhtautua niin itsekkäästi, että ei välitä onko se häiriöksi muille, tai ei voi olla niin dogmaattinen, ettei pysty yhtään joustamaan tarpeen vaatiessa. On hyvä joutua miettimään omaa harjoitustaan, ja hyvä huomata sen olevan niin tärkeä että ei sitä voi kokonaan väliinkään jättää. 

Lootussutraa ei oikein voi resitoida pelkästään mielessään, joten sen sijaan luen kappaleet itsekseni suomeksi; silloin se toimii eri tavalla, enemmän ymmärryksen kautta. 

Sain viimeinkin käsiini Mitra Härkösen ja Johannes Cairnsin toimittaman kirjan, Buddhalaisuus Suomessa (Suomen itämainen seura 2023). Oli todella kiinnostavaa lukea buddhalaisuuden historiasta maassamme. Myös Triratnan historia käydään läpi kirjassa. Sangharakshitan tapausta, johon olen viitannut aikaisemmassa julkaisussa, sivutaan lyhyesti: "Emäjärjestö joutui laajempaan myllerrykseen Guardian-lehden julkaistua vuonna 1997 paljastusartikkelin Sangharakshitan seksisuhteista yhteisön miespuolisten jäsenten kanssa 1970- ja 1980-luvulla. Suomen yhteisöä mediaryöpytys ei kuitenkaan hetkauttanut, koska Sangharakshitan toiminnan oli koettu olevan yhteisössä avointa toisin kuin joidenkin zen- ja tiibetinbuddhalaisten yhteisöjen seksiskandaalitapauksissa". 

Oman tietopakettinsa kirjassa saa tietenkin myös Soka Gakkai International Suomi: ensimmäinen kokoontuminen on järjestetty huhtikuussa 1975. Lisäksi on mielenkiintoista lukea etnisistä buddhalaisista yhteisöistä Suomessa. Voisi olla mielenkiintoista käydä jossain luostarissa. Ainakin Vesak-juhla pitäisi kerran kokea. 

Suomalaistenkin harjoittajien keskuudessa suosituimmat suuntaukset ovat tiibetinbuddhalaisuus ja zen, ja ensinmainitun yhteydessä kirjassa kerrotaan seuraavaa:

Suomessa on tällä hetkellä parikymmentä tiibetinbuddhalaista ryhmää, ja jokainen ryhmä ja ryhmän jäsen tulkitsee ja harjoittaa tiibetinbuddhalaisuutta omalla tavallaan. Tiibetinbuddhalaisesta harjoituksesta, saati elämäntavasta on siksi vaikea tarjota yleispätevää kuvausta. Toiset meditoivat ja resitoivat mantroja ja rukouksia päivittäin, toiset sitoutuvat vain minimaaliseen harjoitukseen ja pyrkivät panemaan buddhalaisia opetuksia käytäntöön jokapäiväisessä elämässään. Toisilla on tiivis ja läheinen suhde oman opettajansa kanssa; toiset eivät vielä ole löytäneet omaa gurua, mutta kuuntelevat mielellään erilaisia - sekä tiibetiläisiä että länsimaalaisia - opettajia. Toiset tiibetinbuddhalaiset ovat kasvissyöjiä tai vegaaneja; toiset syövät useimpien tiibetiläisten tapaan eläinkunnan tuotteita. Toiset ottavat noudatettavakseen valan, joka kieltää heitä juomasta pisaraakaan alkoholia siinä missä toiset nauttivat alkoholista yhdessä yhteisönsä jäsenten kanssa. Jopa buddhalaiset opetukset ja perussanasto voivat vaihdella traditiosta ja ryhmästä toiseen. 

Ryhmien ja opettajien välillä on lisäksi suuria eroja siinä, mitä opetuksissa korostetaan ja kuinka paljon tiibetinbuddhalaista kulttuuria harjoitukseen on omaksuttu. Toiset ryhmät ovat erityisen perinteisiä. Perinteisyys voi näkyä paitsi opetuksissa myös fyysisten ja materiaalisten uskonnon elementtien keskeisyydessä ja kulttuuristen uskomusten ja näkemysten omaksumisessa buddhalaisten peruskäsitteiden ohella. Rukoukset resitoidaan monissa ryhmissä tiibetiksi, vaikka valtaosa harjoittajista ei varsinaisesti osaa tiibetiä. Opettajille osoitetaan kunnioitusta täyskumarruksin. Lisäksi joissakin ryhmissä pukeudutaan opetustilaisuuksiin ja seremonioihin perinteisiin tiibetiläisiin asuihin. Pyrkimys luoda perinteinen tiibetiläinen kulttuurinen ilmapiiri ei kuitenkaan ole niinkään seurausta etnisten tiibetiläisten läsnäolosta kuin oman opettajan, omaksuttujen tarinoiden ja Tiibetin mediakuvan inspiroimaa. Toisissa ryhmissä sen sijaan painotetaan ulkoisia aspekteja enemmän jokapäiväistä eettistä toimintaa, ja dharmakeskukset voivatkin näyttää melko sekulaareilta tiloilta. Erilaisia sääntöjä, tapoja ja opillisia eroja pidetään tarkoituksellisina, sillä jokaiselle yksilölle ajatellaan löytyvän juuri hänelle sopiva lähestymistapa - onhan meistä buddhalaisuuden mukaan jokainen (myös karmaltaan) ainutlaatuinen entiteetti. 

Tiibetinbuddhalaisten oppien seuraamisen ja uskonnon harjoittamisen myötä harjoittajalle kehittyy joka tapauksessa uudenlainen identiteetti. Riippumatta siitä, onko harjoittaja tiukasti uskonnollinen tai pelkästään kiinnostunut buddhalaisuudesta, vajrayanan merkitykset ja oletukset heijastuvat monesti myös jokapäiväiseen elämään. Monet harjoittajista mainitsevatkin, että "buddhalaisina" he ovat eri ihmisiä kuin ennen. 

Tämä oli minusta yleisemminkin buddhalaisuutta koskien kiinnostava kohta, kertoen sen moninaisuudesta jo yhdenkin suuntauksen sisällä, saati sitten buddhalaisuuden koko laajalla kentällä. 

Täydensin kirjan avulla tämän blogin sivun Opillisia peruskäsitteitä kohtaa Etiikka; viisi ohjetta, koskien Japanin buddhalaisuuden erityispiirteitä mitä tulee munkkeuteen ja etiikkaan. 

Tänä vuonna viimeinkin halusin toteuttaa pitkään puhutun reissun Pakanafestareille Espoon Dipolissa lokakuussa. Samana viikonloppuna oli myös Hengen ja Tiedon messut, mutta minusta tuntuu että ne tuli perusteellisesti nähtyä ja koettua jo 1990-luvulla, ja myöhemmässä vaiheessa ne järjestettiin joskus myös Tampereella - viimeisen kerran 2017 - missä kävin ainakin 2013; muistan, että silloinkin kävelin ympäriinsä miettien että tämä edustaa minulle jo mennyttä elämänvaihetta. Tosin siitäkin elämänvaiheesta olen säilyttänyt arvokkaaksi kokemiani asioita näihin päiviin asti. Toki New Age ja pakanuus menevät nykyään osin limittäin - esim. kiviä ja kristalleja löydät kaikkialta. 

Varasin minulle ja puolisolleni hotellin Helsingin keskustassa hyvissä ajoin, vaikka menimme itse tapahtumaan ainoastaan sunnuntaina, mutta jälkeenpäin ajatellen ahnehdin liikaa aikaa. Sunnuntaina jouduimme odottelemaan iltajunaa jouten, aikaa tappaen. Mahdollisesti seuraavalla kerralla riittää päivämatka, vaikka lauantaina. Tuntui melkein kuin olisi ollut töissä koko viikonlopun; kyllä silloin haluaisi ehtiä myös vain lojua kotisohvalla katsomassa televisiota. 

Uhrilehdon laatikkoon sai kirjoittaa lapulle mitä haluaa jättää taakseen, myöhemmin poltettavaksi.

Olimme enemmänkin vain haistelemassa tunnelmaa kuin shoppailemassa, vaikka jotain pientä lähtikin mukaan. Itselleni ostin kaksi The Satanic Templen kuusi-kuusi-kuusi kangasmerkkiä lempihuppareihini laitettavaksi. Se on hyvin nokkela ja perisuomalainen koodi (siis kolme kuusta kuvattuna, jos et tiedä).  En pidä raamattua minkäänlaisena auktoriteettina enkä jumalallisesti inspiroituna, mutta tänäkin päivänä minusta järkevin lukemani tulkinta "pedon luvusta" 666 on Max Heindelin numerologinen avain, joka löytyy vanhan blogini kirjoituksesta "paha": se riisuu siitä kaiken pahaenteisyyden ja mystifioinnin. Lyhyesti: 6+6+6=18, 1+8=9; 9 on ihmiskunnan luku (kirjoitukseni selittää myös miksi näin), ihminen itse on kaiken pahan alku ja syy: pedon merkki otsalla on pahat ajatuksemme, ja pedon merkki kädessä pahat tekomme. 

Tunnelma tiivistyi minun mielessäni parhaiten bändiin, joka soitti festareilla sunnuntaina: Inkar. 

Nostalgiaa, ystävyyttä ja luonnon rauhaa

Kesälomallani heinäkuussa meni taas alussa muutama päivä, ennen kuin mieleni asettui "lomamoodiin", niin sanoakseni. Mutta lopulta loma teki tehtävänsä. Pääsin irti henkisesti arkirutiinin kuristavasta otteesta ja löysin iloa ja keveyttä, jota en halua kadottaa; sitä täytyy yrittää pitää yllä myös arjessa. Ennen lomaa toistin robottimaisesti velvollisuuteni, ja vapaa-ajankin suoritin yhtälailla rutiinilla. Lomalla ostin mm. kirppikseltä tuikkulyhdyn, ja sain iloa sen sytyttämisestä ja katselemisesta - sitä tunnetta en halua kadottaa: en halua kadota turruttavaan rutiiniin! 

Ensimmäisenä työpäivänä matkalla töihin katselin bussissa ihmisiä ja mietin, että meitä on monenlaisia ja se on hyvä; töissä tervehdin ihmistä, jonka kanssa emme yleensä ole tervehtineet, ja menin melkein hämilleni. Koko ajan odotin (ja pelkäsin), että koska tämä menee ohi. 

Kesälomaan mahtui myös nostalgiaa. Lainasin kirjastosta pari dvd'tä, yhden kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, Stand by Me, sekä ehkä parhaimman tv-sarjan ikinä, Mennyt maailma. Jälkimmäiseen viittaan muistelmissani YouTube-videon kera, Ecce Ego I, ja elokuvaan osassa IV. Olen toki myös lukenut sekä Stephen Kingin novellin, että Evelyn Waugh'n romaanin (jonka myös omistan: pitääkin lukea se taas uudestaan!). Löysin ilokseni netistä sarjan mahtipontisen kartanon, tai itse asiassa linnan, joka on oikeasti Castle Howard. (Olen nähnyt myös myöhemmän elokuvaversion, mutta se ei jättänyt mitään vaikutusta.)

Ystävyyden kuvaus minua kummassakin tapauksessa nuorena erityisesti puhutteli (sarjassa erityisesti kaksi ensimmäistä jaksoa; sen jälkeen Sebastianin alamäki käy ilmeiseksi). Se on tyypillistä monille vanhoille suosikkielokuvilleni. Aikoinaan kun näin sarjan, en edes rekisteröinyt miten suurta roolia katolisuus näyttelee tarinassa; tänä päivänä se on aivan ilmeistä.

Olen minä sellaista ystävyyttä saanut kokeakin, mutta kuten käy Charlesin ja Sebastianin, polut erkanivat. Tarvitsisin uusia ihmisiä tuomaan elämääni uusia raikkaita tuulia.  Tunnen myös ihmisiä, joita ympäröi hyvin raskas ja pysähtynyt energia, jolla on latistava vaikutus muihin, tai ainakin minuun.  

- Niin tai näin: Menneen maailman innoittamana tekee mieleni juoda enemmän samppanjaa! 

Tähän tuli otollinen tilaisuus syksyllä, kun hyvä ystävämme muutti uuteen asuntoon. Jo heti uutisen kuultuani oli selvää, että vien pullon aitoa samppanjaa - siihen olin pitkään kaivannut aihetta - ja samppanjalasit, sekä suoritamme yhdessä kodin siunauksen. Koska ystävämme opiskelee hepreaa, kaivoin kellarista vanhan juutalaismallisen rukousviittani, joka on tilattu amerikkalaisesta kristillisestä verkkokaupasta, ja johon on kirjoitettu Isä meidän-rukouksen alkusanat englanniksi ja hepreaksi. Käytin sitä muinoin ollessani kristitty, ja alkaessani yhä enemmän harjoittaa hartautta omin päin, omalla tavallani, toimien pappina itselleni, mikä huipentui siihen kun nautin ehtoollistakin itsekseni; samasta kaupasta tilasin pikari- ja lautassetin tätä varten, juutalaista mallia nekin. 

Nyt ostin ystävällemme loitsukynttilän onnellisuutta ja iloa varten, vein suitsuketikun, itse siunattua vihkivettä, ja soivan kulhon. Vanhassa postauksessa kerron kotona suorittamastani vastaavasta rituaalista (jonka toistin kesälomani viimeisenä päivänä, puhdistaakseni kodin energiat, samalla kun puhdistin ja latasin kodin suojaukseen käyttämäni kivet). Ostin ison ametistikiteen ystävällemme joululahjaksi, sillä hänkin pitää kivistä. Luonnollisesti puhdistin ja siunasin sen asianmukaisesti. 

Kesälomalla yövyimme Tampereen Viikinsaaren Nolla-mökissä, kuten viime kesänä, ja mainittu ystävämme kävi myös paikalla; grillasimme makkaraa, istuimme terassilla. Tällä kertaa reissumme oli todella hyvin ajoitettu: viimeinen laiva lähti sunnuntaina jo 18.30, ja me olimme ainoat yöpyjät (mökkejä on viisi)! Puhelimet saivat enimmäkseen pysyä mökissä, ja nautimme luonnon rauhasta. 

Viikinsaaren metsää

Pikkupanda ensimmäisellä
Ähtärin matkallamme 2018

Kuluneena vuonna pitkästä aikaa - kolme vuotta oli välissä - päätimme käydä myös Ähtärin eläinpuistossa ja Tuurissa, viettäen yhden yön leirintäalueen mökissä, ja vuokraten auton matkaa varten. Vuokra-autona minulla oli nyt ensi kertaa käytössä automaattivaihteinen itselataava hybridi, ja ajokokemus oli suorastaan upea, ilman kytkimen ja vaihdekepin kanssa pelaamista, ja monen sadan kilometrin jälkeen kun tankkasin auton ennen palautusta, paljonko minulta meni rahaa? 20 euroa! 

Palkkasimme jopa kissanhoitajan käymään kotona illalla ja aamulla. Kolme vuotta tuntuu pitkältä, mutta ei se ajotaito noin vain katoa, vaikka vähän etukäteen hermostutti. Oli todella sääli kun pandat Lumi ja Pyry jouduttiin palauttamaan Kiinaan; toisaalta, ehdimme nähdä ne kai kolme kertaa, ja joka kerta ne joko söivät tai nukkuivat... Omat suosikkini ovatkin aina olleet pikkupandat: ne ovat niin suloisia! 

Edellisestä kerrasta oli sen verran aikaa, että sain hyviä ideoita siitä mitä seuraavalla kerralla voisi tehdä paremmin. 

Valitettavasti syksyllä kävi ilmeiseksi ettei seuraavaa kertaa ehkä tulekaan, kun saatiin uutinen eläinpuiston konkurssista. Surullista. Se on kuulunut elämääni aina: jo lapsena olen käynyt siellä sekä sukulaisten kanssa että koulun retkellä, ja päälle parikymppisenä 1990-luvulla kävin joka kesä pyöräillen, joskus jopa useamman kerran. 

Myöhemmin kerrottiin, että Vieraile ja välität-yhdistys ottaa huolehtiakseen eläimistä ja kerää sitä varten rahaa. Luonnollisesti haluan antaa oman pienen panokseni siihen. Tuen jo entuudestaan Kissojen katastrofiyhdistystä kuukausilahjoittajana. Haluan toki harjoittaa hyväntekeväisyyttä kykyjeni mukaan, eikä yksi ihminen voi auttaa koko maailmaa, joten on paras keskittyä johonkin jonka kokee henkilökohtaisesti tärkeäksi. 

Uuden vuoden yönä nostamani Tarotkortit menneelle vuodelle, tälle hetkelle uuden kynnyksellä, ja alkavalle vuodelle, olivat jälleen hämmästyttävän osuvat ja lupaavat hyvää.