FIKTIOITA

 Richard Larvannon kirjasta Varjotaival - Eurooppalaisen esoterian historia (Salakirjat 2024): 

Kirjasto on aina mielenkiintoinen ikkuna omistajansa henkiseen maailmaan. Umberto Eco piti kysymystä siitä onko hän lukenut kaikki kirjansa absurdina. Econ mielestä lukemattomat kirjat olivat rikkaus, sillä ne muistuttivat omistajaansa kaikesta siitä, mitä tämä ei vielä tiedä. [...]

Olen itse aina vierastanut ihmistyyppiä, joka luettuaan kirjan lahjoittaa sen eteenpäin. Ensimmäinen lukukerta on yleensä kevyt tutustuminen, ja kuten ihmisilläkin myös monissa kirjoissa siinä saattaa olla aivan tarpeeksi. Mutta monet kirjat tarjoavat aina uusia elämyksiä. Välissä luetut kirjat syventävät ja laajentavat tietoa. Kirjat elävät ja muuttuvat ajan kuluessa. Tai tarkemmin, kirjat pysyvät samoina, mutta lukija muuttuu. 

Tätä kirjaa olen siteerannut myös muualla. Ainoa asia, johon kriittisesti kiinnitin huomiota, oli ilmeinen oikoluvun puuttuminen: kirja oli täynnä alkeellisia kielioppivirheitä. Kaiketi sekin tehdään nykyään tekoälyllä. 

 Lebanon Hanoverin biisissä I believe you can survive, viimeinen lause kuuluu näin: "I bet your bookshelf looks similar to mine". 

Kauan, kauan sitten hain kirjeenvaihtokavereita (niin, se oli 1990-lukua) lehti-ilmoituksella henkisen alan lehdessä, ja siihen vastasi mm. muuan turkulainen nainen. Sitten meillä oli tilaisuus tavata paikassa jossa yövyin, ja jossa oli kirjahyllyt täynnä mielenkiintoista esoteerista kirjallisuutta. Kun hän tuli paikalle, kiinnitin heti huomiota siihen, ettei häntä yhtään kiinnostanut ympäröivä kirjallisuus; minä olisin hänen sijassaan välittömästi marssinut katsomaan mitä hyllyssä on. Ei ollutkaan ihme, että vielä saman illan tapahtumien seurauksena, joita puitiin kirjeitse jälkeenpäin, se kirjeenvaihto/ystävyys jäi siihen! Sen jälkeen olen muutenkin visusti välttänyt heteronaisia, jotka haluavat homokaverin; minä en valitettavasti vastaa stereotyyppisiä käsityksiänne. Siihen aikaan esitettiin televisiossa sarjaa "Älä kerro äidille" (eli Queer as Folk, amerikkalaista versiota), jossa biletetään ahkerasti ja harrastetaan satunnaista seksiä. Hänkin sitä seurasi, ja teki tuon illan aikana minusta oletuksia, jotka eivät pitäneet paikkansa. Hän kertoi myös innoissaan että hänen kampaajansa on homo (oikeasti: onko se mainitsemisen arvoinen asia?). 

Englanninkielisessä blogissani minulla on kirjoitus, "Books of my Life", kirjoista, jotka olen lukenut yleensä alle 30-vuotiaana, ja jotka ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen, tai vaikuttaneet syvästi henkiseen polkuuni, joukossa myös joitain omistamiani kirja-aarteita, jotka ovat minulle tärkeitä enemmänkin fyysisenä objektina kuin sisältönsä puolesta. 

Varsinkin vuosina ennen internettiä, minulla oli tapana koota pieniin vihkoihin puhuttelevia sitaatteja lukemistani kirjaston kirjoista. Saatoin käyttää niitä höysteenä kirjeenvaihdossa ystävieni kanssa. Monta vihkoa ehti täyttyä. 

En oikeastaan tykkää omistaa kirjoja. Ainakin yritän olla ostamatta mitään turhaa hyllyntäytettä. Omat kirjani mahtuvat tällä hetkellä yhteen senkin kaappiin. Tai sanotaan, että parhaani mukaan yritän ne sinne mahduttaa... Kassikaupalla olen vienyt vanhoja kirjoja divariin; esim. Pekka Ervastin kirjoja omistin joskus hyvin paljon, nyt en enää ainuttakaan. Aikansa kutakin. 

Siteeraan itseäni vielä toisesta blogistani: "Olen erittäin lukenut ihminen vaikka minulla ei mitään tutkintoja olekaan; olen perehtynyt eri uskontoihin ja henkisiin liikkeisiin meillä ja maailmalla; tunnen historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta, kirkkohistoriaa, uskonnon filosofiaa, mytologiaa, esoteriaa, ateistista uskontokritiikkiä... Tietokirjallisuudesta saa älyllistä stimulaatiota, henkisestä kirjallisuudesta - ja myös henkistä polkua kulkeneiden ihmisten elämäkerroista - inspiraatiota, mutta myös fiktio ravitsee sielua, ja olenkin lukenut elämäni aikana paljon klassikoita, jotka ovat tehneet syvän vaikutuksen ja joista on tullut ikisuosikkeja, joiden pariin olen palannut uudelleen."

Kannen kuva: ChatGBT

Eräs mielenkiintoinen kirja oli Pentti Tuomisen Fiktioiden puutarha - uskontojen kriittinen historia (G-kirja 2025). Samalta tekijältä olen aiemmin esitellyt kirjan Gnosis. Pentti Tuominen on filosofian maisteri ja Gnostilaisen Seuran perustajajäsen ja puheenjohtaja. Heidän hartaustilaisuudessaan Helsingissä kävisin mielelläni, jos mahdollisuus suinkin tulee (se on kai lähinnä järjestelykysymys); sen olen todennut ennenkin. 

Teoksen rakenne on poikkeuksellisen kekseliäs: lukijaa kuljetetaan yhdessä kirjoittajan kanssa "fiktioiden puutarhassa" paikasta toiseen, ja joka paikassa tutustutaan uuteen uskontoon; oppaina toimivat edesmenneet tutkijat, kukin oman erityisalansa mukaisesti. Tunnistin monia nimiä, kuten uskontotieteilijä Mircea Eliade (1907-1986), jota olen joskus siteerannut. Jaakko Hämeen-Anttila (1963-2023) oli tietysti itseoikeutetusti poimittu mukaan islamin tuntijana. Hänen kirjojaan olen lukenut useita. Erityisen mielenkiintoista minusta oli, että gnostilaisuuden oppaaksi oli laitettu Stephan A. Hoeller, joka ei ollut ainoastaan tutkija, vaan gnostilaisuuden harjoittaja Ecclesia Gnostica-kirkon piispana, joka oli toki minulle tuttu nettisivujensa kautta. Stephan A. Hoeller oli vielä elossa kun tämä kirja ilmestyi, mutta kuoli 3.5.2026. 

Uskontoja käydään läpi enimmäkseen hyvin tieteellisen tuntuisesti. Kansitekstissä sanotaan: "Puutarhakierros alkaa ikivanhoista luonnonuskonnoista ja jatkuu muinaisen Egyptin, Mesopotamian ja Persian uskonnoista antiikin Kreikan ja Rooman sekä Intian ja Kiinan uskontoihin ja edelleen juutalaisuuteen sekä kristinuskon ja islamin eri muotoihin päätyen uuden ajan uskontoihin sekä uuspakanuuteen ja ateismiin. Kirjan viimeisessä luvussa tekijä esittää vertailevan analyysin maailman uskonnoista." 

Ja vielä: "Kirjan oppaat osoittavat uskonto kerrallaan, että kaikki uskonnot ovat ihmisten keksintöjä. Samalla he riisuvat naamioita ja paljastavat uskontojen hirmutekoja ja huijauksia." 

Juuri näin minäkin ajattelen: uskonnot ovat ihmisten keksintöjä. Sehän ei suinkaan välttämättä tarkoita, ettei niillä olisi mitään arvoa. Mutta mitä mielikuvituksellisempi uskonto, joka vieläpä väittää perustuvansa jumalalliseen ilmoitukseen, sitä vähemmän sitä arvostan nykyään. Tai pitänee tähdentää,  että mielikuvitus on hyödyllinen työkalu tietoisesti käytettynä - käytän sitä paljon itsekin henkisellä polullani -  mutta kun kaikki otetaan liian konkreettisesti, kirjaimellisesti, historiana ja totuutena sellaisenaan, pyhä vedetään alas lokaan ja tehdään naurettavaksi. Sitä en voi hyväksyä. Oikeastaan voisikin sanoa, että uskontojen fundamentalistit ja konservatiivit ovat nimenomaan mielikuvituksettomia ihmisiä, tosikkoja, josta merkkinä on myös se että he eivät siedä kritiikkiä. 

Kirjoituksessani Minun tieni, kerron oivalluksestani siinä vaiheessa, kun jo olin saamassa tarpeekseni kristinuskosta: "Muistan kuinka lapsena loin valtavia mielikuvitusmaailmoja, ja millaisella hartaudella - kirjaimellisesti - paneuduinkaan  pelkästään leikin valmisteluun ennen kuin edes aloin leikkiä; oivalsin että tällä oli suora yhteys myöhempään uskonnolliseen elämääni - sama leikki jatkui uskonnon nimissä." Mutta en suinkaan kerro tätä tuon kirjoituksen kontekstissa negatiivisena asiana! Ehkäpä silloin kun itse sen tiedostin, aloin olla hengellisesti täysikasvuinen. Myöhemmin samassa kirjoituksessa pohdin paljon uskonnon merkitystä. Lootussutrassa on mielenkiintoinen esitys Buddhan käyttämistä "sopivista keinoista" (upaya), joka viittaa siihen miten hän mukauttaa opetuksensa kuulijoidensa kykyjen ja elämäntilanteen mukaan; hän käyttää vertauksia ja väliaikaisia polkuja, koska kaikki eivät kykene ymmärtämään absoluuttista totuutta heti; erilaiset polut ja opetukset ovat taitavia keinoja saman perimmäisen buddhatilan saavuttamiseen. Tämä on helppo nähdä pelkkää buddhalaisuutta laajemmin. 

Kuten edellä olen siteerannut itseäni, "myös fiktio ravitsee sielua", ja fiktioiden puutarha onkin aivan oivallinen nimi kirjalle uskonnoista. Yllä mainitussa kirjoituksessa totean myöhemmin: "Vaikka olin ollut kiinnostunut Wiccasta kauan ennen kuin minusta tuli kristitty, ollessani syvimmilläni kristinuskon lokerossa saatoin joskus kummastella miten jotkut voivat uskoa vanhoihin pakanajumaluuksiin. En pystynyt näkemään että kristinuskon jumaluuteen uskominen on loppujen lopuksi aivan yhtä kummallista, ja sitten kun vapauduin kristinuskosta luciferismin myötä - joka oli paljolti sukua uuspakanuudelle - tajusin toden teolla miten voi 'uskoa' toisiin jumaliin, tai ainakin työskennellä niiden energioiden kanssa." 

Muinaisen Egyptin uskonnoista puhuttaessa todetaan mm. että...

 "Egyptiläinen käsitys viimeisestä tuomiosta on mukaelmina lainattu moniin muihinkin uskontoihin, kuten juutalaisuuteen, kristinuskoon ja islamiin. Samoin egyptiläisten käsitys jälleensyntymisestä esiintyy toisintoina monissa muissa uskonnoissa, kuten hindulaisuudessa, buddhalaisuudessa, gnostilaisuudessa ja teosofiassa. Se esiintyi myös Pythagoraan ja Platonin filosofiassa ilmeisesti siitä syystä, että kumpikin heistä oli opiskellut Egyptissä toistakymmentä vuotta." [...]

"Muinaisen Egyptin mysteerikouluissa opetettiin korkeimman jumaluuden ja alempien jumaluuksien moudostavan ykseyden, jonka voima on kaikessa olevaisessa, niin mineraaleissa, kasveissa, eläimissä kuin ihmisissäkin. Tämä voima käsitettiin kaiken olevaisen lähteeksi ja sen voiman ykseyteen kaiken olevaisen uskottiin aikanaan palaavan, kun olevainen loppuu. Tällainen syklinen maailmankäsitys eli kosminen evoluutio syklisessä universumissa oli siihen aikaan jotain ainutlaatuista. Se on sittemmin levinnyt muutamiin myöhemmin syntyneisiin uskontoihin ja filosofioihin, kuten hindulaisuuteen, gnostilaisuuteen ja teosofiaan, sekä tullut varteenotettavaksi teoriaksi myös kosmologiassa, jossa sen puolesta on puhunut muun muassa vuonna 2020 fysiikan Nobel-palkinnon saanut professori Roger Penrose." [...]

"Kysyimme Barryltä [Barry J. Kemp, arkeologi ja egyptologi], miksi edellä kuvattua syvällistä ykseysajattelua ei muinaisen Egyptin uskontoja käsittelevissä länsimaisissa tutkimuksissa yleensä esitetä, vaan usein keskitytään pelkästään pinnallisiin asioihin, kuten monijumalaisuuteen tai sielukäsityksiin. Hän sanoi sen johtuvan syvällisen ymmärryksen puutteesta. Hänen mielestään ykseysajattelun tunteminen ja ymmärtäminen olisi kuitenkin välttämätöntä, jotta voisi ymmärtää egyptiläistä ajattelua sekä myöhemmin syntyneitä uskontoja. Egyptiläinen ykseysajattelu on sittemmin periytynyt muun muassa intialaisiin uskontoihin ja gnostilaisuuteen, mutta ei esimerkiksi zarathustralaisuuteen eikä siitä vaikutteita saaneisiin niin sanottuihin abrahamilaisiin uskontoihin (juutalaisuus, kristinusko ja islam), jotka perustuvat dualistiseen ajatteluun ja jumaluuden erillisyyteen luomakunnasta." 

Juutalaisuutta luonnollisesti käsitellään laajasti, paljolti samaan henkeen kuin itse olen sitä käsitellyt toiseen blogiini kokoamassani kirjoituksessa, Jahve ja Isä Jumala, joka on ajalta jolloin vielä olin kristitty, mutta halusin tehdä eron oman jumalani - rakastavan isän - ja konservatiivien jumalan välillä, joka tuomitsee ihmisiä helvettiin. Käytin lähteinä runsaasti historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta, jota luin paljon, mutta seassa on myös esoteerisempaa aineistoa. Lyhyesti voin tiivistää, että vanhan testamentin kuvaus juutalaisten historiasta on täysin sepitettyä. Jopa monet suuret nimet ovat todennäköisesti fiktiivisiä hahmoja: Mooses, Daavid, Salomo...

Aikanaan kokosin myös valtavan aineiston raamatun kirjojen historiasta vanhalle nettisivulleni, jota ei valitettavasti enää ole olemassa, enkä jaksa saattaa tekstiä sellaiseen asuun että sen voisi uudelleen julkaista muualla - se vaatisi liian suuren työn. Raamattu ei ole "jumalan sanaa", se on sekalainen, jopa ristiriitainen, kokoelma lukemattomien ihmisten eri aikoina kirjoittamia tekstejä. 

Kristinuskoa käsitellään tietenkin yhtä laajasti kuin juutalaisuutta. Luonnollisestikaan minäkään en usko, että Jeesus oli muuta kuin ihminen. Hän ei ollut "Jumalan poika" missään ainutkertaisessa merkityksessä, hän ei sovittanut syntejämme, eikä noussut kuolleista. Hänen opetuksiinsa kannattaa silti kiinnittää huomiota, ja juuri sen puolen monet, elleivät useimmat, kristityt jättävät väliin palvoessaan vain hänestä tehtyä epäjumalankuvaa. Joskin ilmeisesti Jeesus ei myöskään pitänyt Vuorisaarnaa, vaan se on Matteuksen kooste eri henkilöjen eri aikoina esittämistä lauselmista. 

Kirjoittaja käsittelee paljon teorioita Jeesuksen poliittisesta toiminnasta ja selviytymisestä hengissä ristiinnaulitsemisesta. Tähän en voi sanoa muuta kuin että se on toki puhdasta spekulaatiota, jota sivutaan myös kokoamassani kirjoituksessa Buddhalaisuus ja Kristinusko. Kirjassa tullaan johtopäätökseen, että kristinusko sellaisena kuin sen tunnemme, on Paavalin luomus. Paavali ei tuntenut Jeesusta, ja hänen oppinsa on Jeesuksen opetusten vastainen. 

Kirjan lopussa on myös luku ateismista. Ensin kuvataan nelikenttä, joka kuvaa ihmisten suhtautumista jumaluuteen. Siinä on vastapareina gnostikko ja agnostikko, teisti ja ateisti. Käsitteet avataan seuraavasti: "gnostikko (tietävä) uskoo, että aineellisen maailman lisäksi on henkinen maailma. Agnostikko (ei-tietävä) on gnostikon vastakohta, joka sanoo, että ihminen ei voi tietää mitään varmaa transsendentin (tuonpuoleisen) todellisuuden luonteesta. Teisti (jumalaan uskova) uskoo, että on olemassa joku korkeampi voima ja henkinen maailma. Ateisti (jumalaton) on teistin vastakohta, joka uskoo, että aineellisen maailman lisäksi ei ole mitään henkistä maailmaa eikä jumaluutta." Olen kuullut sanottavan, että ateisti tarkoittaa vain ihmistä, joka ei usko jumalaan, mutta yleensä se juurikin ymmärretään tällä tavoin, laajemmin, kaiken henkisyyden kieltävänä. Siksi en todellakaan ole ateisti. Tänäkin päivänä gnostilaisuus kiehtoo minua, löydän sen myyteistä symbolisesti tulkittuna minua puhuttelevia merkityksiä, ja sana "gnosis" kuuluu henkiseen sanastooni. (Esimerkki gnostilaisista myyteistä kirjoituksessani, Saatanan kunniaksi, joka käsittelee muuatta fiktiivistä romaania.) Kuitenkin näistä käsitteistä tunnistan omakohtaisesti agnostikon määritelmän. Ja sittenkin tavallaan uskon selvästi henkisen maailman olemassaoloon, vaikka en halua tunnustaa esim. näkijöiden kuvauksia siitä absoluuttisena totuutena... ja on yksi asia puhua jumalasta, ja kokonaan toinen asia kun viitataan "korkeampaan voimaan": miten se määritellään? Sen jätän avoimeksi. Se ei kiinnosta minua. 

Luku päättyy toteamukseen: "teistien ja ateistien väittely siitä, onko Jumalan olemassaolosta todisteita vai ei, on absurdi ja se päättyy aina ratkaisemattomaan tasapeliin. Kukaan nimittäin ei voi varmuudella todistaa, onko Jumala olemassa. Samoin kukaan ei pysty varmuudella todistamaan, että Jumalaa ei ole olemassa. Jumala ei ole todistelun kohde, vaan uskon kohde. Jumala on todellinen vain ihmiselle, joka uskoo Jumalan olemassaoloon. Ihmiselle, joka ei usko jumalaan, jumalaa ei ole olemassa." Hyvin sanottu. Tyytykäämme siihen. 

Kaikki uskonnot väittävät tietävänsä, mikä on "Lopullinen Totuus". Kuvitelkaamme, että vuoren huipulla - pilven peittämänä - sijaitsee se Lopullinen Totuus, jota kaikki tavoittelevat, mutta jota kukaan ihminen ei vielä ole nähnyt. Se kiinnostaa ihmisiä suunnattomasti. Näemme, että vuoren eri rinteillä kiemurtelee monta polkua, joita pitkin ihmisjoukot vaeltavat ylöspäin tavoitteenaan saavuttaa Lopullinen Totuus. Ihmiset pitävät omaa polkuaan ainoana oikeana ja moittivat muita poluilla kulkevia väärän polun valitsemisesta huutelemalla heille: "Hei, tulkaa tänne, tämä on oikea polku! Teidän polkunne ei johda perille!" 

Vuoren huipulla eri puolilta vuorta kulkeneet polut kuitenkin kohtaavat, ja ne ovat kaikki johtaneet Lopullisen Totuuden luo. Vaeltajat huomaavat, että Lopullinen Totuus on sama jokaiselle, riippumatta siitä, mitä polkua on kulkenut. Kiistakumppaneita nolottaa, kun he ovat vaelluksellaan moittineet toisten polkujen kulkijoita. He pyytävät toisiltaan anteeksi ja myöntävät, että jokainen Totuuden etsijä olisi voinut vapaasti valita oman polkunsa, koska kaikki polut vievät perille. Yhtä hyvin voisimme sanoa, että jokainen Totuuden etsijä olisi voinut vapaasti valita oman uskontonsa, koska kaikki uskonnot vievät perille. 

Luin myös Eino Krohnin romaanin, Hiljainen Piiri (WSOY 1927). Etsin sen käsiini luettuani jostain, että Krohn kuvaa kirjassa fiktion keinoin omia kokemuksiaan Pekka Ervastista. Kirja on melko lyhyt ja helposti luettava. Ajan henki, joka näkyy kirjoitustyylissä, ja henkiset teemat muistuttavat minua Pekka Ervastin muutamasta omasta romaanista. Niiden tapaan kertomus on hyvin romantisoitu ja idealistinen. Lieneekö tarpeen muistuttaa, että Pekka Ervast oli minullekin tärkeä henkisen polkuni alkutaipaleella ja pitkään siitä eteenpäin. Yhden päähenkilön mielenmaisemien kautta kuvataan erinomaisesti ihmisen osaa - ainakin niiden ihmisten, jotka näkevät paremmin ja ymmärtävät enemmän, eivätkä tyydy asioiden ulkonaiseen pintaan:

Keskellä kaikkea tätä, korkeiden kivimuurien ympäröiminä, vyöryivät ihmisvirrat, jotka olivat muodostuneet tuhansista ihmisyksilöistä. Nämä kaikki vaelsivat varmoina itsestään ja varmoina siitä maailmasta, jossa elivät, varmoina sen todellisuudesta, sen luotettavaisuudesta ja pysyväisyydestä. Vakavina ja juhlallisina tai hilpeinä ja leikillisinä he toimittivat askareitaan kärsien tai nauttien köyhinä tai rikkaina elämän antimista. Mutta kaikkien ainoana päämääränä ja pyrkimyksenä tuntuivat olevan nämä antimet, ne moninaiset muodot, joihin elämä täällä oli pukeutunut. Ja näin he olivat eläneet sukupolvi toisensa jälkeen, saapuneet tänne ja kadonneet täältä. Mutta mistä, minne ja miksi? Tuota kysymystä he mieluimmin välttivät ja karttoivat ja kaiken sen, joka heille siitä muistutti, he kätkivät mahdollisimman miellyttäviin muotoihin. Mutta Erkille se oli mahdotonta. Tuo kysymys oli ottanut hänet valtoihinsa. Hän tunsi perustan, koko tämän näkyväisen kuolemaan tuomitun maailman, huojuvan jalkojensa alla. 

Ja hetken päästä käydään keskustelu hänen ja toisen henkilön välillä, joka kysyy:

"Mitä sinulta puuttuu?" hän jatkoi, "mitä sinä oikeastaan haluat?"

"Elämää", kuului lyhyt vastaus.

"Elämää! No onko kuultu mokomaa! Enhän kertaakaan ole nähnyt sinua tanssiaisissa, en ravintoloissa enkä kapakoissa. Ethän yleensä viitsi etsiä elämää."

"Kukin etsii omalla tavallaan. Sitä, jota sinä pidät elämänä, nimitän minä kuolevaksi, katoavaksi ilmiöksi. Etsin elämää, jonka todellisuutta kuolema ei uskaltaisi kieltää, joka ei haihtuisi niinkuin lyhyt uni."

"Sinä olet mystikko."

"En tiedä, mitä olen, eikä se minua liikuta. Maailma osaa aina luokitella ja ryhmitellä kaikki. Sen mielestä olisi kovin kiusallista, ellei se sitä osaisi. Mutta tuntuu niin rauhalliselta ja turvalliselta, kun nimilappu on kiinnitetty johonkin asiaan tai henkilöön. Silloinhan tietää, mitä se on, eikä tarvitse ajatuksiaan rasittaa enemmän."

Lopulta Erkki löytää tiensä Hiljaiseen Piiriin, jonka johtaja Elmer (jonka hahmo on ilmiselvästi Pekka Ervastin inspiroima) on tehnyt häneen vaikutuksen. Hän sanoo Erkille:

"Niin, edellytyksenne on oikea. On aina muistettava, että on löydettävä vapahtaja omasta itsestään. Ihmiskunnan perikato on ollut juuri siinä, että on luotettu ulkonaiseen vapahtajaan. Ja kuitenkin on asia niinkuin saksalainen tiedemies sanoi: - Mitä auttaa meitä, jos Kristus on syntynyt tuhat kertaa Betlehemissä, jollei hän ole kertaakaan syntynyt meissä..." 

Aamen. Tuota sitaattia käytettiin muistaakseni myös Lectorium Rosicrucianumin - josta kerron kirjoituksessani Minun Tieni - materiaaleissa, ja sen voin allekirjoittaa edelleen. "Hiljainen Piiri" nimenä ja mitä assosiaatioita se herättää, vetoaa minuun tavattomasti; sellaiseen voisin kyllä kuulua! Tai niin kuin romaanissa kuvataan:

"Voinhan sen sanoa, vaikka kyllä nyt ymmärrän, että se on aivan mahdotonta. Olin aikonut pyrkiä Hiljaisen Piirin jäsenenksi, mutta huomaan, että olen aivan liian heikko ja epätäydellinen niin ihmeelliseen ja korkeaan veljeskuntaan." Elli taivutti päänsä.

"Mutta rakas ystäväni", Hiljaisen Piirin johtaja puristi lämpimästi Ellin kättä. "Tehän jo kuulutte Hiljaiseen Piiriin."

 

Pitkästä aikaa olen pyrkinyt lukemaan myös sarjakuvia, ja eräs löytö oli Joe Hillin ja Gabriel Rodriguezin Locke & Key, joka oli entuudestaan tuttu vain erinomaisen omaperäisenä Netflix sarjana - en edes tiennyt sen perustuvan sarjakuvaan. Pari ruutua maistiaisiksi, jotka puhuttelivat minua sattuneesta syystä:

Niin ikään, koska olen lukenut aikoinaan tiettyjä "gay-klassikkoja", kuten E.M. Forsterin "Maurice", James Baldwinin tuotantoa, Christer Kihlmanin tuotantoa, halusin tutustua moderniin homoromanttiseen nuorten kirjallisuuteen, niin sanoakseni; sellaista ei minun nuoruudessani edes ollut, ja nyt kun selaa netissä kirjaston valikoimaa, niitä löytyy pilvin pimein. Aloitin lukemalla Becky Albertallin Minä, Simon, Homo Sapiens, jonka tunsin elokuvaversiosta. Kuten usein on totta, tässäkin tapauksessa kannatti lukea kirja: elokuva eroaa joissain kohdin, esim. lopun maailmanpyörä-kohtaus ei ole kirjassa, ja se onkin aika kökkö jos oikein ajattelee... jaa, ettäkö koko koulu on kokoontunut katsomaan ja odottamaan, tuleeko salaperäinen Blue paikalle ja nähdäkseen kuka hän on, ja ensisuudelma tapahtuu yleisön edessä? - Ei paineita! Kirja tuo myös paljon lisää vivahteita tarinaan, myös lisää eroottista viritystä, vaikka vihjailun lisäksi suutelua pidemmälle ei mennä - mutta miten kutkuttavasti sitä kuvattiin! Elokuva, joka piti katsoa uudestaan kirjan luettuani, on siihen verrattuna varsin tylsä. 

Jos haluaa vähän vakavampaa kirjallisuutta aiheeseen liittyen, joka soveltuu ehkä paremmin  kypsempäänkin makuun, suosittelen Johan Ehnin romaania Hevospojat (Otava 2024), jossa liikutaan kahdessa aikatasossa, nykypäivän Tukholmassa ja kansallissosialismin nousun aikaisessa Berliinissä. Jälkimmäisestä seikasta voi jo arvata, että loppu oli järkyttävä, mutta myös yllättävä - arvasin tarinan twistin vasta vähän ennen kuin luin siitä. Omalla tavallaan se oli minusta jopa kaunis: uhrautua rakkauden tähden. 

ECCE EGO X

 Kymmenes osa vanhoista päiväkirjoistani kokoamastani muistelmasarjasta, tällä kertaa vuodelta 1998, jolloin täytin 28 vuotta. Näihin aikoihin kirjoitin käsin yhtä paksua, tyhjää kirjaa, johon tapanani oli koota uusi luku muutaman kuukauden aikana tekemistäni muistiinpanoista, joten päivämäärät tarkoittavat vain milloin kyseinen luku on kirjoitettu kirjaan - tapahtumat ajoittuvat kuukausiin sitä ennen. 

Olen säilyttänyt tämän rakenteen, vaikka selvästi väliotsikot voisivat helpottaa lukemista... tiedän, että moni ei varmasti jaksa kahlata läpi koko tekstiä, eikä tarvitse. Itse asiassa luotan siihen. Minun kannaltani kiusalliset (?) asiat saavat aivan hyvin hukkua kaiken muun joukkoon, kun kuitenkin olen päättänyt olla armottoman rehellinen, itseäni säästämättä. Tietenkin olen myös joutunut karsimaan alkuperäistä tekstiä jo pelkästään pituuden vuoksi, mutta myös koska en aina jaksa omaa jaaritteluani.  Hakasulkeissa [ ] olevat lauseet ovat nykyisiä kommenttejani, silloin kun olen nähnyt sen tarpeelliseksi. 

Kuvitus on tässä osassa vähäistä; teksti on enemmän pohdintaa, kuin esim. tapahtumien kuvausta, joista olisi olemassa valokuvia. 

Elin toista vuotta Tampereella, suhteessa Akin kanssa. Kipuilin edelleen oppilaana Lectorium Rosicrucianumissa, josta kerron erityisesti osassa VII, ja joka suhtautui kielteisesti homoseksuaalisuuteen, mutta olin myös alkanut tutustua Kristiyhteisöön, josta kerron tarkemmin toisessa blogissani omana julkaisunaan. 

 Olen jättänyt pois turhaa filosofointia "rakkaudesta"; en minä tiennyt mitä se on - rakastuin vasta nykyiseen aviomieheeni Akin kuoleman jälkeen. En pysty tänä päivänä samaistumaan tuonaikaiseen kertoja-minääni, hänen tuntemuksiinsa ja ajatuksiinsa. Enää en sietäisi sellaista käyttäytymistä ja kohtelua, mitä Akilta sain. Hän oli varsinainen drama queen. Tämän päivän perspektiivistä kun lukee näitä muisteloita, väistämättä näkee vain paljon negatiivista. Mutta toki minä olin hiljaa ja tyydyin osaani. 

1998 tapasin myös kaverini, jota pidin pitkään hengenheimolaisena, kunnes viime vuosina olemme kasvaneet erilleen, mistä aiheutunutta turhautumista olen paljon käsitellyt kirjoituksissani. Nyt olen ehkä viimein tullut sinuiksi asian kanssa. 

3.-11.9.1998

Akilla ja minulla oli joulun jälkeen taas pientä kinaakin; emme ehkä oikein kohdanneet toisiamme sielullisella tasolla. Hän moitti minua siitä, että minä vain luen ja luen, ja totta kyllä, vietin paljon aikaa kääntyneenä sisäiseen maailmaan, antaen aatosteni kohota henkiseen, mikä on toki ymmärrettävääkin, kun ottaa huomioon miten kriittisiä aikoja elin hengellisesti. Mutta ei se ole mikään syy laiminlyödä lähimmäisiään. 

Tammikuussa palasin Ruotsista konferenssimatkalta [siis Lectorium Rosicrucianumin viikonloppukonferenssista, joita pidettiin kuukausittain], johon etukäteen asennoiduin, että se olisi jäähyväismatkani, jonka katsoin olevani velkaa itselleni; vaan toisin kävi. Nyt vasta tajusin kuinka paljon olin pohdiskellut, venyttäen aivokapasiteettini äärimmilleen; temppelivyöhykkeessä kaikki tuo spekulointi liukeni turhana painolastina pois, sisäisen rauhan tieltä. Liian pitkään ja hartaasti olin tuijottanut "länsi-ikkunasta", menneisyyteen, joka pitää jättää taakse, sillä Aurinko nousee idästä! On vain loogista, että ihminen joka torjuu totuuden itsessään, alkaa toimia sitä vastaan. 

Toinen ihminen ei voi täyttää tyhjiötä toisen elämässä. Velvollisuudet lähimmäisiä kohtaan tuntuvat repiviltä, ja kokee riittämättömyyttä, kun ei ole mistä ammentaisi. Kristiyhteisössä ulkoiset tehosteet - värien käyttö, suitsutus, eleet, äänenpainot - vetoavat ihmisen aistimellisuuteen. Hengen ja aineen ristiriita nousee väistämättä esiin, ja pakostakin herää kysymys, onko muodon takana ylipäänsä mitään. Yllätyksekseni Aki kertoi pohtineensa aivan samaa! Tietty vetovoima ehti kieltämättä syntyä, jo muutaman kerran jälkeen. Tavallaan minua ehkä kiusasi tuolloin Hengellisen Koulun [alun alkaen käytettiin suomeksi tätä nimitystä; myöhemmin se muutettiin Hengen Kouluksi] persoonattomuus, joka alkoi tuntua etäiseltä, mutta itseasiassa reagoimalla itse persoonallani, minä olin se, joka etääntyi Koulusta! 

En kai vieläkään ollut kyllin syvällä pohjamudassa - tai sitten olin jo niin syvällä, etten enää kyennytkään nousemaan valoon, josta hädin tuskin näin pilkahdustakaan edes ajoittain. Haluaisinko vain kuulua johonkin, kutsuen itseäni "kristityksi", kuten kutsun itseäni "oppilaaksi" [Lectorium Rosicrucianumissa kaikki ovat oppilaita]? Koristelisin elämääni kauniin tavoin ja harrastaisin uskontoa pakonomaisena tapana tai rakkaana tottumuksena, emotionaalisen tyydytyksen takia, sen sijaan, että usko ja elämä olisivat yhtä! Todellinen oppilas on myös tosi kristitty, joka "elvyttää Kristusta itsessään." Kristiyhteisössä vallitseva uskonvapauskin on kaksipiippuinen juttu; kun minä uskon omalla tavallani ja muut omallaan, ei siitä voi seurata muuta kuin hajaannusta ja erillisyyttä; olisin hyvin yksinäinen sellaisessa yhteisössä. Samaan päämäärään suuntautuneiden ihmisten ryhmäyhteys tuottaa dynaamisen voiman! Ja kaikki tapahtuu vapaana auktoriteeteista... uskon voimassa, vapautetusta tahdosta. 

[Minähän vain toistelen oppimiani fraaseja, niin kuin uskovaisetkin tekevät.]

Se mitä Kristiyhteisö edustaa, on tosiasiassa esikristillistä. Kannattaa lukea H.P. Blavatskyn teos, Kirkon ja vapaamuurariuden juhlamenojen juuret. Heidän rituaalitekstinsä paljastavat missä suhteessa he seisovat maailmaan nähden (ja kaatuvat sen mukana): Kristuksen suuhun pannaan sanat, "rauhaisa on suhteeni maailmaan", ja ihmisen halutaan liittyvän "maan kehitykseen kautta kaikkien seuraavain aikain kiertoin." Mutta Herra Jeesus ei tulut tuomaan rauhaa vaan miekan... Hän lupasi kyllä antaa seuraajilleen rauhan, mutta oman rauhansa - ei niin kuin maailma antaa, sillä Hänen Valtakuntansa ei ole tästä maailmasta, eikä sitä voi liha eikä veri periä, vaan ainoastaan se, joka luopuu elämästään Hänen tähtensä, saa ELÄMÄN! Vaikka löysin aina vain uusia arvostelun aiheita Kristiyhteisöstä, pelkästään se, että se ylipäänsä alati askarrutti mieltäni kaikesta huolimatta, kertoi kuitenkin jotain. 

Yhteiselomme sujui niin hyvin, että mielessäni käväisi mahdollisuus virallisestikin muuttaa yhteen. Eräät seikat eivät sitä täysin puoltaneet: olinhan vasta irtaantunut lapsuuden kodista, ja siksipä minun pitäisi saada kokeilla siipieni kantavuutta ennen kuin alan rakentaa pesää jonkun toisen kanssa. Käytännössä en esimerkiksi ollut halukas tekemään kompromisseja ja tinkimään omasta maustani sisustamisessa. Akikin oli tietoinen tästä, ja kerran discosta palattuaan päästi ulos ryöppynä mitä oli kauan pidätellyt: pelko, että hän on minulle taakaksi asuessaan luonani, kun olin vasta päässyt itsenäisen elämän alkuun; alkoholi, johon hän pakenee näitä asioita; sukulaiset, joihin haluaisi palauttaa välit... 

[Hän oli alkoholisti: se oli nähtävissä jo aivan suhteemme alussa, vaikka en vielä halunnut sitä nähdä. Mutta se vain paheni vuosien myötä kun hänen terveysongelmansa aiheuttivat hänelle masennuksen.]

Harvoin muuten tulee oivaltaneeksi, miten paljon ihmistä motivoi halu suojella itseään kärsimykseltä! Ja Kristuksen seuraaminen on kärsimystie. Yhdessä, erittäin oleellisessa suhteessa Lectorium Rosicrucianum kertakaikkiaan radikaalisti eroaa edukseen kaikista muista tuntemistani suuntauksista: se tekee jyrkän, perustavanlaatuisen eron tämän maailman ja toisen Valtakunnan välillä, ja suuntaa oppilaiden katseen puhtaasti Ainoaan Todelliseen Elämään. Kirkkojen, niin, ja jopa esoteeristen ryhmittymien pyrkimykset jäävät valitettavasti tämän maailman rajojen sisälle, niin paljon hyvää tahtoa kuin niissä voikin havaita. Toinen, edellisestä väistämättä seuraava tunnusmerkki ja ehdoton vaatimus, on kuolla pois tästä maailmasta, eläessään, ja samalla syntyä prosessinomaisesti toisen Valtakunnan kansalaiseksi. 

Jos onkin esoteerinen kristinusko, täytyy toki olla myös eksoteerinen, enkä olisi niinkään varma, kannattaako sitä halveksia vähempiarvoisena, jopa merkityksettömänä. Jälkimmäinen saattaa valmistaa ensimmäiseen. Mutta kun kerran on löytänyt sisäisen, elävän kristillisyyden, eikö ole takaperoista palata toteuttamisen tieltä ulkoiseen vertauskuvaan? Veri vetää, sananmukaisesti, esi-isien traditioihin. Voin kyllä ymmärtää, miksi on tarpeen Hengellisessä Koulussa puhutella oppilasta usein hyvinkin ehdottomin sanankääntein, jotta edellä kuvattu totuus tuotaisiin kirkkaana hänen tietoisuutensa silmien eteen ja johtaisi välttämättömiin toimenpiteisiin. Kuitenkin on tilanteita, jolloin sellainen metodi on kuin suolaa haavoihin. Ei siis ihme, että yhä uudelleen käännyn henkisen oppi-isäni, Pekka Ervastin, puoleen; hän osaa aina neuvoa, rohkaista ja lohduttaa yhtä lempeästi! 

Löysin toki lohtua myös Hengellisen Koulun toisen suurmestarin, Catharose de Petrin sanoista:

Ajan ilmiö synnyttää monia elämän täyttymystä etsiviä ihmisiä, joitakin puhtaan uskonnon pohjalta, mutta myös okkultismiin suuntautuneita ja okkultisuskonnollisia ihmisiä. Nämä aspektit voimme nähdä yhtä monena "siltana" lopulta ainoan päämäärän, henkisielun kotiinpaluun, saavuttamiseksi. Joku ihminen on valinnut vähän suoremman tien kuin joku toinen. Mutta kaikkien täytyy aloittaa puhtaasta lähtökohdasta: En minä, vaan toinen minussa. 

Jeesus sanoi Juudakselle: "Minkä teet, tee se nopeasti!" Toisin sanoen, jos on pakko saada kokemus, on parempi langeta perinpohjin, ja kumota malja pohjasakkaa myöten; makealta se voi maistua kielellä, mutta jälkimaku saattaa olla kitkerä. Parempi langeta, kuin jäädä roikkumaan jossain siinä välillä, ellei kykene astumaan vapauteen. Vaan jos on kuullut ja ymmärtänyt Kutsun, ja sitten kieltää kaiken, voi tuottaa vahingon Hengen kipinälleen useiden inkarnaatioiden ajaksi! 

[Kaikissa kulteissa varoitellaan aina miten vaarallista on luopua jäsenyydestään ja palata maailmaan.]

Ja loppujen lopuksi oppilaan on tehtävä vain voitavansa, ei yhtään sen enempää: ei pidä ainakaan vahvistaa esteitään hokemalla jatkuvasti itselleen, että "ei tästä mitään tule". Riittää, kun pitää päämäärän mielessään. Kaikki lähtee mentaalisesta kuvasta, jonka luomme, johon uskomme, ja jonka hyväksi työskentelemme voimiemme ja mahdollisuuksiemme mukaan. Ei hyödyttäisi mitään, vaikka asuisi temppelin vieressä ja kävisi palveluissa joka viikko, jos silti pidättää itseään kulkemasta polkua! 

Yllättäen, aivan odottamatta, sain kirjeen Lectorium Rosicrucianumin Ruotsin maan johdolta, ja siinä sanottiin, että aikani koeoppilaana lähestyy loppuaan, ja voin anoa tunnustavaa oppilaanaoloa, mikä asettaa uusia ehtoja ja elämän ohjeita, jotka on suunnattu auttamaan uuden elämänasenteen toteuttamisessa, pyrittäessä vapauttavaan ELÄMÄÄN. Kerran olisin riemulla tervehtinyt tätä hetkeä, mutta nyt olin vähän väliä elätellyt aivan päinvastaisia ajatuksia. Voisinko siis vilpittömästi anoa tunnustavaa oppilaanaoloa? Se ei automaattisesti käännä kaikkea parhain päin, vaan saattaisi suorastaan lisätä paineita. Uusia ehtoja? Minä taitaisin toimia omilla ehdoillani - "kokeilen niin kauan kuin minua miellyttää". Kuitenkin, rukouksessa minulle hetkellisesti kirkastui myönteinen päätös: eihän lähtökohta oikeastaan voikaan olla, "MINÄ en ole valmis" - koskapa "minä" siihen olisi valmis. Samanlainen oivallus sai minut aikoinaan hakeutumaan valmistelevaksi oppilaaksi. 

Kirjasin päätökseni postikortille, mutta jätin sen odottamaan viikonlopun yli lähettämistään, ja aatokseni heilahtivat taas toiseen suuntaan. Vastausaikaa annettiin kahdeksan päivää! Toisaalta, jos minulla on asiasta pienintäkään epäilystä, enkä saavuta sisäistä varmuutta, se vaikuttaa huteralta pohjalta tunnustavalle oppilaanaololle! Sekin osoittaa minusta tiettyä vakavamielisyyttä, ettei kevyesti sitoudu johonkin, mitä ei ehkä kykene täyttämään, vain koska sitä sinulta odotetaan. Lopulta minulla oli kaksi eri vastausta, kahdella erillisellä postikortilla, ja vasta postilaatikolla syntyi ratkaisu: "Tällä hetkellä en katso olevani valmis tunnustavaan oppilaanaoloon." Samalla hetkellä kaipuun ääni sisimmässäni viimeisen kerran kohosi kuuluviin, lähes epätoivoisena huutona. Kuulemma voisin ottaa asian esiin sitten kun tunnen niin, tai odottaa, kunnes sitä tarjotaan uudelleen harkittavaksi. 

Miisa

Kuukausia kestäneiden valmistelujen jälkeen soitin kissojen katastrofiyhdistykselle, ja menin katsomaan "valikoimaa" erään naisen kotiin, aivan kotikatuni varrella. Etukäteen en ollut muuta ajatellutkaan kuin poikakissaa, nuorta, vaan ei pentua, ja sopiva nimikin oli jo keksitty. Nainen, jota sittemmin aloimme kutsua yksinkertaisesti ja ytimekkäästi "kissanaiseksi", tarjosikin minulle kovasti kahta 6-7 vuotiasta veljestä, joita ei halunnut erottaa toisistaan, ja jonkin aikaa olin avoin ajatukselle. Mutta sitten kävi niin kuin toivoinkin: minun ei tarvinnut valita, vaan minut valittiin! Pari-kolmevuotias, mustavalkoinen Miisa-kissa tuli hieromaan tuttavuutta niin lämpimästi, että sydämeni suli siltä istumalta ja asia oli sillä selvä! (Veljeni etsi myös kissaa, ja päätyi ottamaan veljekset, Nallen ja Luikun.) Niinpä meille tuli perheenlisäystä, pikkuinen tyttö. Miisaa oli kohdeltu kaltoin ja jätetty heitteille, mikä näkyi alussa arkuutena, mutta vähitellen luottamus voitettiin, ja hellässä huomassamme suloinen kissimirrimme sai kokea tulleensa rakastavaan kotiin; se alkoi tulla syliinkin, vaikkei sen pitänyt olla sylikissa ensinkään! Sinä kesänä saatoin todeta, että ihmisen mainen onni on yksinkertaisissa asioissa, pienissä hetkissä, kuten piknikki kultasi kanssa, kissasi touhujen seuraaminen...

Olosuhteiden pakosta uudistin vuokrasopimukseni vuodeksi eteenpäin, satasen korotuksen kera, mutta siihen se saa luvan jäädä! Akia nykyisten asumisjärjestelyjemme epävarmuus (tai epävirallisuus) - kaikki kun on minun - on välillä suuresti rasittanut, vaikka olen parhaani mukaan pyrkinyt saamaan hänetkin tuntemaan olevansa kotona. 

Eräänä yönä "riitelimme" siitä, etten ole hyväksynyt itseäni. Ainakin luulen, että se oli aiheena. "Riitelimme" lainausmerkeissä siksi, että meillä Aki puhuu, minä vaikenen - ja sekös vasta häntä ärsyttää, syystäkin, myönnän. Hän sai minulta viimein lypsettyä Lectoriumin kannan homoseksuaalisuuteen. Turha mainitakaan, ettei se hänen puoleltaan saanut liiemmin ymmärrystä osakseen. Seuraavana päivänä olisi ollut Koulun esitelmätilaisuus Tampereella, mutta jätin sen suosiolla väliin. Edellisellä kerralla Akikin oli kuuntelemassa, kun välttämättä tahtoi - minun takiani, totta kai. Siitäkin virisi joka tapauksessa keskustelu välillämme jälkeenpäin. Tämän tapauksen ravistelemana päädyin lähettämään Merville eroilmoitukseni, jossa ensi kertaa selvin sanoin selostin tilanteeni, vaikka homouteni hän oli toki arvannut erinäisistä aihetta koskevista kysymyksistäni aikoja sitten. Ahdistuin kirjeen postitettuani. Lectorium suhtautuu homoseksuaalisuuteen kylläkin tuomitsematta, mutta silti kielteisesti, mikä on melkein yksi ja sama, koska se saa henkilön tuomitsemaan itse itsensä, ja paradoksaalisesti sanotaan, että omaan seksuaalisuuteen pitäisi suhtautua luonnollisesti, tuomitsematta! Tuntui, että minulta vaaditaan suurempaa uhria kuin useimmilta muilta. Tiedän tasan tarkkaan missä olisin ilman Akia: keskellä "korpea" äitini nurkissa. Ahmisin kirjoja leijaillen korkealla filosofisissa sfääreissä, elämälle vieraana. Kieltämättä olen joutunut kysymään itseltäni, tätäkö se nyt sitten on: yhtä tasapaksua kuin kaikki muukin? Ja vaikka haluaisi vain kaikkien olevan onnellisia, väistämättä kaksi tahtoa törmää toisiinsa ja syntyy konflikti. 

Sain Merviltä kirjeen, jossa hän pyysi minua vielä harkitsemaan, ja kertoi varsin yksityiskohtaisesti oman avioliittonsa myrskyisän tarinan esimerkkinä, etei itseasiassa ole eroa oli homo tai hetero - samat ongelmat jokainen oppilas joutuu kohtaamaan. Nyt hänen avioliittonsa on sikäli uudessa vaiheessa, että myös mies on jollain tavoin yhteydessä Hengelliseen Kouluun. Kirjeellä oli minuun rauhoittava vaikutus. Päätin antaa asian levätä, ja pitää taukoa kirjojenkin lukemisesta; tuon kaiken pyörittäminen mielessä kun ei johda mihinkään. Tulen aina olemaan Gnosiksen lapsi, Mervi päätteli kirjeestäni. Juttelin Akin kanssa ja sanoin, etten halua kokonaan jättää Koulua. Hän ymmärsi senkin, että elin "vaihetta", jossa en kaipaa seksiä. Tulin siihen tulokseen, että pidän hänessä erityisesti hänen hyväntahtoisuudestaan: on ikään kuin hän olisi itsestään tullut siihen, mihin minä olen pyrkinyt tietoisesti: älä vastusta pahaa pahalla! 

Miksi ihmiset haluavat persoonallisen vapahtajan? Meillä on taipumus vetää pyhät asiat alas omalle tasollemme, kahlita ne oman vähäisen ymmärryksemme ahtaisiin rajoihin: haluamme luoda Jumalan omaksi kuvaksemme! Esoteerikotkin kansoittavat universumin henkiolennoilla, vaikka moni asia selittyy puhtaasti magneettisten säteilylakien toiminnalla. Tältä osin kritiikki kohdistuu myös Rudolf Steineriin, jonka virikkeeseen Kristiyhteisön toiminta perustuu. On kulunut vuosia siitä, kun ensi kertaa katsoin velvollisuudekseni tutustua Steinerinkin näkemyksiin, ja nyt uudelleen, asian ollessa ajankohtainen, mikään ei ollut muuttunut: edelleenkin hänen tekstinsä jättää minut kylmäksi, tai paikoin - varsin oleellisilta osin - herättää minussa vastustusta; niinpä esim. esitelmissään Johanneksen evankeliumista hän eräässä kohdin vähättelee gnostisismin Kristus-käsitystä, ja korostaa historiallista Kristus-tapahtumaa. Eräälle uudelle, mielenkiintoiselle tuttavalle, josta kerron tuonnempana, juuri tämä Steinerin teos oli erityisen merkittävä lukukokemus; jätän sen mielihyvin jokaisen henkilökohtaisesti punnittavaksi itse tykönään. Taannoin näin Lectorium Rosicrucianumin aikakausilehdessä siteerattavan jonkun venäläisen tutkijan lausetta: "Steinerin tie oli Gnosiksen tie, Steinerilaisten (hänen seuraajiensa) tie on uskon tie." Ei siis Uskon raamatullisessa merkityksessä, vaan auktoriteettiuskon. Pari sitaattia Steinerilta itseltään, hänen myöhemmin löytyneestä lyhyestä nuoruuden kirjoitelmastaan, "Credo, der Einzelne und das All", josta on pätkä suomennettuna Kari E. Turusen "kriittisessä ja riippumattomassa" Steinertutkielmassa (jota en jaksanut kahlata läpikotaisin), sanoo viimein muutamalla sanalla kaiken oleellisen, jota epätoivoisesti hain vakuuttuakseni, että myös Steineria todella inspiroi sama universaali Henki, kuin esim. Pekka Ervastia:

Me olemme siinä määrin kuolemattomia, missä määrin annamme itseytemme kuolla. [...] Anna totuuden tulla elämään; kadota itsesi, löytääksesi itsesi jälleen maailmanhengessä.

[Sanottakoon, että jo ennen Lectorium Rosicrucianumia omaksuin Pekka Ervastilta persoonattoman Kristus-käsityksen - on kosmis-mystinen Kristus, Kristus meissä - jota LR vain vahvisti; vaikka sitten lähennyin Steinerin näkemyksiä, olen palannut monessa suhteessa takaisin juurilleni, ja vaikka en kristinuskon myyteistä enää välitäkään, lienee niilläkin oma symbolinen merkityksensä.]

Poikkeuksellisen mielenkiintoiseksi tulin havaitsemaan Steinerin vastikään suomeksi julkaistun, keskeneräiseksi jääneen omaelämäkerran, vaikka siinäkin toki on puuduttavan pitkäveteisiä jaksoja. Jo aivan alkupuolelta löytyy lapsuusmuisto, roomalaiskatolisen messun avustajana, josta voi vetää sangen merkille pantavalla tavalla yhdysviivan Kristiyhteisöön:

Neudörflin poika-ajaltani on sielussani säilynyt voimakkaana vaikutelma, miten kultin katseleminen - musikaalisiin uhrijuhlallisuuksiin liittyneenä - kohottaa ihmishengen eteen voimakkaan suggestiivisesti olemassaolon arvoitukselliset kysymykset. Kirkkoherran antama Raamatun ja katekismuksen opetus vaikutti paljon vähemmässä määrin sielunmaailmassani kuin se, mitä hän kultin toimeenpanijana teki ollessaan aistimaailman ja yliaistisen maailman välittäjänä. Alusta alkaen se ei ollut minulle pelkkä muoto vaan syvällinen kokemus. Näin sitäkin suuremmalla syyllä, kun lapsuudenkodissani olin tässä suhteessa muukalainen. Kultin myötä omaksumani elämä ei kaikonnut mielestäni kotoisen ympäristönikään kokemusten piirissä. Elin siinä ympäristössä kiinnostusta tuntematta. Näin sen; mutta ajattelin, mietiskelin ja tunsin oikeastaan yhä tuon toisen maailman mukaisesti. Samalla minun on ehdottomasti sanottava, etten ollut uneksija, vaan mukauduin tietenkin kaikkiin käytännön elämän toimiin.  

 Kristiyhteisö on yksi kirkko muiden joukossa, kristinusko ei siihen tyhjene - se on enemmän kuin yksikään kirkko, niin, enemmän kuin ne kaikki yhdessä... mutta varmaan Jumalasta riittää kirkkoihinkin? Ja eikö jo pelkkä jälleensyntymän ja karman hyväksyminen olemassaolevana tosiasiana anna kristinuskollekin laajemman perspektiivin kuin mitä valtakirkoilla on tarjottavana? Gnosiksen rinnalle luulisi mahtuvan myös mystiikan. Jatkoin suht' säännöllisesti osallistumista Kristiyhteisön Ihmisen vihkitoimitukseen. Aki oli mukana harvemmin, aamu-unisuutensa tähden, mutta halukkaasti. Minä nyt viimeksi olisin häntä painostanut, vaikka olinkin mielissäni joka kerta saadessani hänestä seuraa. Hän kävi "aikansa kuluksi" - juuri näitä sanoja hän käytti - eroamassa ev. lut. kirkosta, kävellessämme kerran seurakuntien viraston ohi. Kristiyhteisössä hänellä oli hyvä olo, ja sitä hän nyt halusi tunnustella - ei hyppiä paikasta toiseen kuten eräät. Pappikin kerran totesi saarnassaan, että joku saattaa harkita Kristiyhteisöön liittymistä, eikä se käy yhtäkkiä, vaan vaatii nimenomaan tunnustelua, havainnointia, vastauksia kysymyksiin. Kerran jo lausuimme ääneen ajatuksemme, milloinkahan me olemme alttarin edessä ehtoollisella. 

[Ehtoollinen Kristiyhteisössä on avoin kaikille, mutta ehkä halusimme vielä tutkiskella ennen sen askeleen ottamista...]

Minulle se oli pitkälti "meidän juttumme", mutta käytyäni kirkossa niin usein yksinkin, ei se voinut olla vain Akin takia; kysymyshän on viime kädessä ratkaisusta, joka täytyy tehdä itsenäisesti, toisesta riippumatta. Totuimme puhumaan papista, Stinasta, kuin hyvästäkin tuttavasta, vaikka henkilökohtainen kontaktimme häneen rajoittui yhteen kertaan, jolloin hän kätteli kaikki ja toivotti hyvää pääsiäistä. Jossain vaiheessa toivoinkin saavani luontevasti tilaisuuden keskustella hänen kanssaan, mutta kuinka se kävisi päinsä, kun tulimme ja menimme aina yhtä anonyymisti. Toisaalta persoonalliset sympatiat eivät saisi painaa liikaa vaa'assa; varsinkin, kun vuoden myötä Ihmisen vihkitoimitukset Tampereella harvenivat, ilmeisesti taloudellisten vaikeuksien vuoksi, ja Stina alkoi vuorotella uuden miespapin kanssa. 

Eräänä sunnuntaina lähtiessämme kirkosta, muuan nuori poika tuli pihalla juttelemaan meille: hän ei ollut näissä piireissä muihin nuoriin juuri törmännyt, ja oli siksi halukas tapaamaan myöhemmin. Vaihdoimme puhelinnumeroita. Olin ilahtunut tästä yllättävästä käänteestä, mutta Aki ei niinkään; hänelle uskonasiat ovat niin yksilöllinen, kokemuksellinen juttu, eikä hän ole edes lukenut alan kirjallisuutta, koska häntä kiusaa se miten eri suuntaukset esittävät niin poikkeavia näkemyksiä, joista sitten pitäisi valita mihin uskoo. Oikeastaan hänen uskonnollisuutensa on hyvin lapsenomaista, mutta voiko sitä moittia? Ehei, minähän melkein kadehdin häntä. 

Katsoin menneisyyteeni ja olisin halunnut kokeilla, vieläkö vanha elämä kantaa. Kaipasin tuota kadotettua naiivia viattomuutta - vaan liekö tuokin vain sisimmän kaipauksen ulkoistamista? Joulun jälkeen otimme ehdotuksestani tavaksi lukea ennen ateriaa ääneen pätkä jostain kirjasta, tuoden näin myös henkisen ravinnon mukaan aterian antimiin. Tällä tavoin vähitellen tutustutin Akin mm. Pekka Ervastiin. Muuan kohtaus André Giden kirjassa Ellei vehnänjyvä kuole kosketti minua kuvatessaan niin erinomaisesti juuri sellaista luonnollista suhtautumista uskonnollisuuteen, kuin tässä on ollut puhe:

Sitten hän meni hakemaan paksun Raamatun ja pani sen tyhjennetylle pöydälle. Hänen tyttärensä ja lapsenlapsensa istuutuivat uudelleen hänen viereensä pöydän ääreen, luonnollisen hartaina. Isoisä avasi pyhän kirjan ja luki juhlallisena yhden luvun evankeliumista, sitten yhden psalmin; minkä jälkeen jokainen polvistui tuolinsa eteen, paitsi hän itse: hän jäi pystyyn, ummisti silmänsä ja pani avonaiset kämmenensä suljetun kirjan päälle. Hän lausui lyhyen kiitosrukouksen, hyvin arvokkaan, hyvin yksinkertaisen, jossa hän ei toistellut samaa asiaa. Muistan hänen siinä kiittäneen Jumalaa siitä, että Hän oli johdattanut minut heidän ovelleen, ja tämän hän lausui sellaisella äänellä, että koko sydämeni yhtyi hänen sanoihinsa. Lopuksi hän lausui Isä meidän-rukouksen; sitten oli hetken hiljaisuus, minkä jälkeen lapset nousivat yksitellen. Tämä oli niin kaunista ja niin rauhallista ja se rauhansuudelma, jonka hän sitten painoi jokaisen otsalle, oli niin kirkastunut, että minäkin lähestyin häntä ja ojensin otsani suudeltavaksi. 

Pitäessäni taukoa lukemisessa ja pohdiskelussa, työstin silloinkin henkisen maailman virikkeitä kuvallisesti. Kollaasityöt kiehtoivat minua: leikkasin lehdistä mielenkiintoisia kuvia, ja liimailin niistä aivan uusia kokonaisuuksia. Näin valmistin kortteja, joita silloin tällöin lähettelin ystävilleni. Huomionarvoista lienee, että vuoden alussa symbolisesti minulle erityisen läheiseksi nousi ruusun rinnalle - ja ehkä sen ylikin - viljan tähkä/rypäleterttu-motiivi; samalla lautanen/malja-teema puhutteli minua siinä määrin, että tahtoisin mahdollisimman näyttävän parin esille vitriiniini.  

Kauan ei tarvinnut odottaa yhteydenottoa uudelta tuttavaltamme, kaimaltani Markolta, ja sovin tapaamisesta, joka toteutui pian Mervin kirjeen jälkeen. Pyynikin kauniissa maisemissa viivyimme kolme tuntia, ja meillä oli miellyttävä keskustelu. Molemmat koettivat silminnähden viivyttää eron hetkeä. Marko sanoikin olleensa yksin, ettei ole voinut jutella kenenkään kanssa näistä asioista, ja näytti kuin hän olisi siinä kohtaa pidätellyt kyyneliä. Mistä me sitten juttelimme, käy ilmi hänen avainkysymyksestään, sikäli kun muistan: "Onko Kristus sulle tärkeä?" Toisessa tilanteessa, jonkun toisen suusta sama kysymys herättäisi lähinnä torjuvan reaktion, mutta meidän välillämme kaikki oli alun alkaenkin luontevaa, mikä vahvisti toiveita, että tässä on nyt kaipaamani kaveri. Akilla oli ehkä pieni mustasukkaisuuskohtaus, mutta uskoakseni ohimenevää laatua, varsinkaan kun syytä huoleen ei ole: Markon avioliittoa ja naisia koskevista huomioista päättelin hänen olevan täyshetero, millä sinänsä ei ole edes väliä, koska koin kohtaamisemme tapahtuvan puhtaasti kristillisessä hengessä. Se oli molemminpuolisesti antoisaa; minut se pisti jälleen kerran punnitsemaan arvojani. Korkeampi johdatus oli varmasti kaiken takana. 

Marko osoittautui erittäin vakavamieliseksi etsijäksi, joka on kokenut Kristiyhteisön omimmaksi paikakseen, vaikka käy myös perinteisemmissä kristillisissä piireissä. Hänellä tuntuikin olevan jonkinasteinen ristiriita esoteerisen ja eksoteerisen välillä (kas kummaa!). Hän kertoi jopa hyökänneensä sitä vastaan itsessään, minkä koki totuutena, nähdäkseen kestääkö se, ja käyneensä siinä tarkoituksessa ensiksi vastustajien leirissä. Tätä asennetta Aki ei ymmärtänyt, kun kerroin keskustelustamme hänelle, ja kieltämättä minunkin kokemuspiirilleni se on vieras, mutta niinhän on toisaalta myös Akin tietoa vieroksuva asennoituminen. Se ei estä kohtaamasta toista sielullisesti ja olemasta samalla puolella suurissa kysymyksissä. Niin tai näin, Markokin oli tehnyt joitain omakohtaisia henkisiä kokemuksia, joilla oli kauaskantoiset vaikutukset hänen elämässään. Omasta puolestani pysyttelin hyvin yleisellä tasolla. Kultaisen Ruusuristin mainitsin vasta kun sitä minulta suoraan kysyttiin. Periaatteeni on pikemminkin rohkaista toista pyrkimyksissään omalla tahollaan, kuin tarjota ratkaisuksi jotain minkä minä olen omaksunut totuutena, varsinkin kun tiedän miten vaikea sitä on toteuttaa käytännössä. 

Seuraavaa tapaamista Markon kanssa odotin jo vähän epäröiden. Ajattelin suunnilleen tähän tapaan: "Voi, kunpa minulla olisikin sinulle jotain annettavaa, mutta olen itsekin eksyksissä. Tyhjästä, rikkinäisestä ruukusta ei mitään voi antaa." Pari viikkoa aiemmin olin lähettänyt Merville kortin, jonka tarkoitin ikään kuin väliaikatiedotukseksi; ilmaisin olevani yhtä ymmällä kuin ennenkin, mutta kenties muotoilin sanottavani hiukan kömpelösti, tai viestistäni välittyvät epävarmuus jätti liikaa tulkinnan varaa, sillä Mervi ymmärsi sen lopulliseksi eropäätökseksi! Kaiken huipuksi hänelle välittyi kuva että minä elän onnellista ja tasapainoista elämänvaihetta! Mikään ei olisi voinut olla kauempana totuudesta! Olin suorastaan järkyttynyt lukiessani hänen kirjeensä. Soitin hänelle ja puhuimme tunnin. Se oli molemminpuolisesti ilahduttava keskustelu. Mervi ei onneksi ollut ehtinyt ilmoittaa "erostani" eteenpäin. Siitä paikasta tein päätöksen lähteä elokuun kansainväliseen konferenssiin, mitä osaltaan auttoi se kun Mervi lupasi minulle yhdistyksen tililtä tukea konferenssimaksuun. 

Puhuimme mm. seksuaalisuudesta, ja Mervi toi aiheeseen kiinnostavan, uuden näkökannan: nimittäin hänen mukaansa seksisuhteessa kumpikin osapuoli ottaa kantaakseen puolet toisen karmasta. Jos siis henkilöllä on useita partnereita, vaikka vain yhdenkin yön, kuvitella saattaa millainen vyyhti siitä syntyy! [Myöhemmin Kristiyhteisön pastori niin ikään kertoi, että aina kun kaksi ihmistä harrastaa seksiä, heidän eetteriruumiinsa "solmiutuvat yhteen", ja kestää seitsemän vuotta ennen kuin sellainen side purkautuu.] Lisäksi hän toisti toisin sanoin, että oppilaan ei pitäisi materialisoida homoseksuaalisuutta, koska se estää "kolmannen sieluytimen" syntymisen. Myös heteroseksuaalisuuden täytyy tietyssä vaiheessa jäädä pois. Oikeastaan tuo ei paljonkaan selventänyt asioita. Joka tapauksessa olin tyytyväinen kuulemaani, olinhan nyt valmis tapaamaan Markonkin, hengessä vahvistettuna, sisäinen lähteeni pulppuillen jälleen! 

Ennen konferenssimatkaa tapahtui, että lähdimme Akin kanssa risteilylle Vaasasta Uumajaan, se kun oli hänen toiveensa, ja hän jopa maksoi minunkin matkani: edullinen tarjous sisälsi bussimatkan Tampereelta. No, risteilyn luonne - ostosmatka - ja laivan alkeellisuus olivat ikävä pettymys hänelle. Minä en mitään odottanutkaan. Aamuyöstä harrastimme pitkästä, pitkästä aikaa seksiä - minun aloitteestani, kuten yleensäkin. Tavallaan nytkin ajattelin, että Aki haluaisi sitä, ja tein sen hänen mielikseen. Ei siinä ollut hellyyttä tai lempeä. 

Tällä kertaa konferenssi ei vastannut toiveitani. Jouduin kysymään itseltäni, olenko nyt viimein tullut kykenemättömäksi reagoimaan millään lailla. Mikään ei tuntunut koskettavan. Ajoittain kärsin jopa ikävystymisestä, enkä sittemmin huomannut mitään eroa ennen ja jälkeen konferenssin, toisin kuin yleensä. Valitettavasti koko aikana ei edes tarjoutunut tilaisuutta keskustella Mervin kanssa, mistä aina on ollut suurta apua. Totesin vain itsekseni, että näin on, enkä voi sanoa, että se olisi minua huolestuttanut. Viikonlopun temppelipalveluissa sivuttiin mm. sitä minkä jo tiesinkin, eli että Isä meidän-rukous kääntyy vastakohdakseen, ellei pyri samalla toteutukseen. Siitä on muodostunut minulle rakas ja läheinen: kun se oikein onnistuu, sen tuntee kyllä; silloin se ikään kuin nousee sydämestä, ja minun tarvitsee vain antaa sille sanat. Sitten se jää kaikumaan olemuksessani - se elää minussa kuten minä siinä. 

Pakkohan minun on myöntää, että kuluvan vuoden aikana olen enemmän ajatellut Kristiyhteisöä kuin Hengellistä Koulua, jonka tulisi olla keskeisellä sijalla oppilaan elämässä... Rehellisesti ajatellen, jos en täysin haluakaan katkaista yhteyttäni Kouluun, soveltuisin kuitenkin paremmin ulkojäseneksi kuin oppilaaksi. Tämän puolesta puhuu monta seikkaa: a) käyn aniharvoin konferensseissa. b) Kuukausittaisten jäsenmaksujeni suoritus kangertelee toistuvasti. c) Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä: olenko ylipäänsä halukas kulkemaan polkua? Ulkojäsen pysyy esipihalla. Hänet kutsutaan konferenssiin kahdesti vuodessa. 150 markan vuosimaksu sisältää Pentagram-lehden sekä yhteyskirjeet. 

Olen ihmetellyt, mihin on matkan varrella kadonnut vilpitön haluni auttaa ihmisisä - ihmiskuntaa: pelkoko minut itseasiassa pitää kiinni Lectoriumissa? Olen joutunut perinpohjaisesti luotaamaan suhdettani kuolemaan, tulemaan uudelleen sinuiksi sen kanssa ja sopeutumaan mahdollisuuteen, että minun - anteeksi, mikrokosmisen seuraajani - täytyy kuin täytyykin palata tähän murheen laaksoon. Prosessi, jonka kautta työskentelin näiden kysymysten parissa, sai konkreettisen muodon kirjeissä, joita kirjoitin ystävilleni ja omaisilleni, toimitettavaksi perille kuolemani jälkeen. Pystyin kirjoittamaan, etten kaipaa kuolemaa, mutta en pelkääkään sitä. Mikään elämässä ei ole niin varmaa kuin kuolema; sen edessä olemme kaikki tasavertaisia. Lisänä kirjeisiin laadin myös tahtoni paperille, sekä ehdotuksen mahdollisen muistotilaisuuden sisällöstä. 

Mielestäni en ollut saanut Akilta riittävästi huomiota osakseni; päivittäiset pienet hellyyden osoituksetkin olivat lähinnä minun varassani. Ihmettelin kyllä myös, eikö meillä tosiaan ole enemmän sanottavaa toisillemme, etenkin minulla hänelle. Seksinkin suhteen asetelma oli kääntynyt päälaelleen: minä halusin, hän ei. Juttelimme näistä asioista avoimesti. Totesin, miten jokainen kieltäytyminen seksistä kasvattaa kynnystä aloitteen tekoon, kun jo etukäteen pelkää torjutuksi tulemista. Akiin olen tyytyväinen kokonaisena ihmisenä, mutta kun seksi on pinnalla, kaipaisin kieltämättä enemmän aktiivisuutta ja estottomuutta. Rohkenin tunnustaa pohtineeni sellaistakin, onko minulla tarpeeksi seksuaalista kokemusta, vain olisiko pitänyt vielä hypellä kukasta kukkaan! Aki puolestaan kertoi välttelevänsä hellyden osoituksia juuri sen tähden, että niillä on usein ollut taipumus virittyä seksuaalisesti, ja että hän on sängyssä konservatiivinen - hänellä ei ole yllätyksiä tarjolla. Jotkut pistävät suhteensa tauolle, eikä mikään sinä aikana kuulu toiselle. Aki olisi valmis menemään jopa niin pitkälle, että sallisi minulle syrjähypyt, kunhan hänen ei niistä tarvitse kuulla! Joskus hän sanoi, että antaisi anteeksi, mutta sydän särkyisi. Myöntää täytyy, että ajatuksissa olen heikkona hetkenä ehtinyt sitäkin tuumia, että tiiviin yhteiselomme vuoksi tilaisuus olisi käytännössä vaikea järjestää. Miten yhdessä ihmisessä voikin olla kaksi toisilleen niin vastakkaista persoonaa, jotka käyttäytyvät ja jopa ajattelevat ihan eri lailla! Tuntuu kuin viimeisetkin moraalin rippeet karisisivat, niin kuin millään ei olisi enää mitään väliä edellisen konferenssin jälkeen: vaikka suhteemme päättyisi tällä sekunnilla, tuskin minusta löytyisi vakavamielisyyttä oppilaanaoloon, mutta sen sijaan kyllä kevytmielisyyttä miesten metsästykseen. 

[Tässä on paljon teoreettista pohdiskelua. En ymmärtänyt olevani aseksuaalisuuden spektrillä - eihän sellaisesta vielä silloin puhuttu. Vertasin itseäni muihin ja yritin olla jotain mitä en ole. Mutta se on yksilöllistä ja monimutkaista, eikä suinkaan tarkoita aina täydellistä haluttomuutta.]

13.9.-23.10.1998

Edelliskesäisen mökkireissumme päätyttyä jokseenkin ankeissa merkeissä [kirjoitin siitä näin: "syötiin,

Ralf Königin hahmo

saunottiin, uudistettiin ystävyyden malja... kaikki toistui kuten vuosi sitten, mutta hengettömästi: en vain ollut läsnä". Syytin itseäni, mutta en usko että se oli minun vikani: se tapahtui sen jälkeen kun kerroin olevani homo], lähetin jälkeenpäin Jounille  kirjeen, jossa lyhyesti esitin huoleni siitä, että homouteni saattaisi vaivata häntä. Kirjeen toiselle puolelle olin kopioinut pari sivua saksalaisen Ralf Königin suosituista homosarjakuvista. No, en saanut Jounilta edes joulutervehdystä, puhumattakaan siitä, että odotin tapaavani hänet käydessäni äidin luona joulun jälkeen. Kieltämättä olin hieman pettynyt ja loukkaantunut. Lähetin viestin, jossa ihmettelin hiljaisuutta hänen taholtaan. Tosiasiassa osasin kyllä jo aavistaa, mistä kenkä puristi. Hän lähetti minulle "pyynnöstä" myöhästyneen joulukortin, ja kertoi olleensa "shokissa"; ei kuulemma voinut uskoa, että minä lähetän hänelle homosarjiksia! Hän ei uskaltanut ottaa yhteyttä, koska pelkäsi mitä lähettäisin seuraavaksi! Hän jopa tuhosi kirjeitäni, yrittäen unohtaa koko asian. Ja tämän kaiken hän totesi kuin ohimennen, vähin sanoin. Lopun kirjeestään hän selosti uuden vuoden viettoaan ym. yhtä tyhjänpäiväistä! Kirjoitin hänelle pitkän, huolella harkitun kirjeen, asiallisesti koneella valkoiselle paperille. 

[Olen kopioinut tuon kirjeen sisällön sanasta sanaan, mutta en jaksa sitä toistaa... Tässä vain tiivistettynä joitain pointtejani:  Königin - jota löytyy yleisesti kirjastojen valikoimista - huumori, joka tekee pilaa yleisistä asenteista ja käsityksistä, ja hän reagoi ikään kuin olisin lähettänyt pornoa; jokin ehkä vääristi asian hänen mielessään, joten kyse ei pohjimmiltaan ole lainkaan sarjakuvasta. Ja ehkä jossain määrin, tietoisesti tai ei, halusinkin vähän ravistella häntä, mutta sellaista vaikutusta en osannut odottaa. Tekopyhästi voidaan sanoa, että "ei mulla ole mitään ennakkoluuloja", mutta käytös kertoo muuta. Hän pyysi minulta "avoimuutta" eräässä kirjeessään, mutta ei siihen itse pysty. Miten alas voi arvioida ystävänsä, jos alkaa pelätä ja karttaa tätä. Hän kiinnitti huomiota täysin toisarvoisiin asioihin kirjeessäni, ja koko sen oleellinen sisältö jäi häneltä näkemättä. Hän ei halua hyväksyä minua kokonaisuutena, vain ne puolet jotka sopivat hänelle. En kaipaa minkäänlaista kielteistä suhtautumista sellaisilta ihmisiltä, joita olen pitänyt ystävinäni. Olemme näköjään palanneet lähtöpisteeseen sen jälkeen, kun edellisvuoden kesänä uudelleen elvytimme ystävyytemme.]

Vastauksensa Jouni aloitti näillä sanoilla: "Parahin ystäväni Marko!" 

En tiedä miten alkusanat kirjoittaisin, mutta tuo lienee jo selvää, että jotakin olen tarkoittanut. Viime kirjeesi oli aika "liturgia"-kirje, mutta luin sen kertaalleen läpi. Kirjeen sisältö vaikutti jotenkuten, en tiedä millälailla. [...] Pääasiassa olet edelleen Hyvä Ystävä, vaikka oletkin aika erilaisessa asemassa kuin muut. Mistä tämmöinen mielenmuutos? Aika parantaa haavat ja mietin kuinka lujittaa toveruutta vaikka toinen olisi homo. [...] 

Ensilukemalta hänen kirjeensä jätti minut kylmäksi. Jo sanonta "liturgia"-kirjeestä kertoo jotain, ja kun hän jatkaa, että sisältö vaikutti jotenkuten, mutta ei tiedä millälailla, voi vetää sen johtopäätöksen, ettei se vaikuttanut riittävän syvästi. Oma lukunsa ovat sitten nuo merkilliset painotukset, jotka antavat sijaa varsin epämieluisille tulkinnoille: pääasiassa olet edelleen hyvä ystävä; aika erilaisessa asemassa kuin muut; aika parantaa haavat (?); vaikka toinen olisi homo. 

[Seuraavaksi tyypillisesti taas ymmärrän häntä kovasti. Tosiasia on ja pysyy, että hän oli homofoobikko, ja onneksi ainoa sellainen elämässäni.] 

Kesällä Jouni kävi Pariisissa; muistutin häntä vähän väliä elokuun perinneretkestä ["perinne" jäi kahteen kesään: kerron siitä osassa VIII]. Ikävä kyllä tänä vuonna ei kesää koskaan tullutkaan. Ensin siirsimme retkeä parilla viikolla sateiden takia, ja kun se ajankohta lähestyi, ei Jounista kuulunut mitään, mikä sai minut äreäksi. Lopulta soitin hänelle; hän sanoi, että viikonloppuna on "hommia", ja ehdotti seuraavaa viikonloppua (joka olisi ollut jo syyskuun puoliväliä)! Kysyin suoraan, haluaako hän lähteä, ja vastaus oli "en välttämättä". Onneksi saatoin sanoa, "sama täällä", ja myös tarkoitin sitä! Etukäteen on kiva suunnitella, mutta kun hetki koittaa, lähtö on vastentahtoista. "Keksitään sitten jotakin joskus", sanoin lopuksi, ja oloni oli sen jälkeen haikea: toista kesää 1996 ei tule! Aika tehköön tehtävänsä, aivan ilman mitään dramatiikkaa tällä kertaa. 

[Ei se tarina vielä tähän päättynyt - hän jopa kyläili pariin otteeseen minun ja Akin luona tulevina vuosina - mutta tänä päivänä olen tyytyväinen ilman häntä. Olemme Facebook-kavereita, mutta en nykyään piittaa edes hänen syntymäpäivistään. En tarvitse sellaisia ihmisiä elämääni.]

Ylistys pakanuudelle ja eurooppalaisuudelle

 Käsittelyssä Aki Cederbergin kirja, Pyhä Eurooppa (Basam Books 2021). Kookas, kovakantinen kirja oli haastavaa sänkylukemista nukkumaan mennessä, mutta sisällöltään sitäkin antoisampi! Kirjoittajan matkareitti halki Euroopan pyhien paikkojen piti sisällään sopivassa määrin sekä minulle entuudestaan tuttuja kohteita, että myös aivan uusia tuttavuuksia. Kirjan kuvat on ottanut hänen vaimonsa ja matkakumppaninsa Justine Cederberg.

Aki Cederberg on vieraana Maailmanpuu-podcastissa (mm. Spotify). 

Esimerkiksi heti kirjan alkupuolella tullaan Liettuaan ja saamme tietää Neuvostoaikana kielloista huolimatta elvytetystä pakanallisesta traditiosta, joka tunnetaan nimellä Romuva. Onhan meillä toki omasta takaa Kalevala ja Karhun Kansa, mutta eihän se ole mitenkään tuohon verrattavissa vaikutukseltaan ja merkitykseltään. Melkein kaikissa paikoissa missä Cederberg vierailee, hän lausuu tiettyjä sanoja, kohottaa seurueineen juomasarven, ja muistaa myös antaa juomauhrin paikan haltioille. Hänellä on kaikesta päätellen melkeinpä kahdehdittavan vahva suhde perinteeseen.  

Minullekin on muodostunut omat rituaalini kun käyn öisin kävelyllä ja viivähdän luonnon paikalla, josta on tullut minulle pyhä. Rituaalini heijastaa omia käsityksiäni, eikä ole mitenkään erityisen traditionaalista ja pakanallista, koska ammennan paljon muilta mailta, mutta tuntemani kunnioitus ehkä on sitä puhtaimmillaan. Alkukesästä paikalla käydessäni sammakot täyttivät polun kuten niin usein ennenkin, mistä tulee hyvin noitamainen tunnelma, ja lepakko on liihotellut ympärilläni jo useana vuonna maatessani tai istuessani rantakivellä. Joskus löysin paikalta palaneen tuikun kipon, mikä kertoi minulle siitä että muutkin saattavat tuntea jotain pyhää tuossa paikassa - joskin roskan jättäminen luontoon puhuu taas omaa kieltään nykyihmisistä... Urbaani ihminen on niin vieraantunut luonnosta, että minunkin luonnon kunnioitukseni on hyvin hapuilevaa, ja yhdistän siihen muita perinteitä jotka tunnen paremmin kuin omamme. Enkä ole juurikaan käynyt paikoilla, joita yleisesti on joskus pidetty pyhinä, muistan vain Timin männyn: tuohon aikaan olin hyvin herkkä aistimaan energioita, ja sen säteily oli voimallinen! Opiskellessani 1990-luvulla Perheniemen opistossa, sen pihapiiristä oli löydetty kuppikivi, varsin vaatimaton sellainen, mutta silti se kiehtoi minua kovasti. Niihin aikoihin olin muutenkin kiinnostunut Wiccasta, josta en kuitenkaan paljon tiennyt - nettiä kun ei ollut. 

Sininen hetki omalla pyhällä paikallani

Saksasta kirjoitettaessa viitataan Otto Rahniin (1904-1939), saksalaiseen historioitsijaan, mystikkoon ja SS-upseeriin, jonka pääteos, Ristiretki Graalia vastaan, on julkaistu suomeksi, ja hänestä sanotaan: 

"Rahn oli luciferiaani. Hänelle Lucifer ei ollut kristittyjen paholainen vaan taivaasta syösty valonkantaja, jonka vihollinen oli valheellinen Jehova - juutalaisten jumala ja demiurgi, joka halusi hallita ja pitää ihmisen tietämättömyydessä, typeryydessä ja kärsimyksessä. Lucifer oli kreikkalaisten Apollo, germaanien Balder, kelttien Lugh, Pyreneiden Abellio - korkeimpien voimien varjelija ja valontuoja. Luzifers Hofgesind [Rahnin yhden kirjan nimi], Luciferin seurue, koostui kaikista niistä, jotka olivat aikojen saatossa taistelleet valonkantajan puolella tiedon ja valaistumisen puolesta. Tähän seurueeseen kuuluivat Rahnin mukaan muinaiset pakanat sekä gnostilaiset ja manikealaisuudesta polveutuvat salaperäiset kataarit, joita hän piti esi-isinään." 

Tämähän on minulle erittäin ymmärrettävää, tunnustauduinhan itsekin yhdessä vaiheessa luciferistiksi (käytin mieluummin tätä taivutusmuotoa; englanniksi sanotaan "luciferian"). Ja aikaisemmassa vaiheessa olin gnostikko (olenko oikeastaan koskaan pohjimmiltani lakannut olemasta?), ja ihannoin kataareja. Näistä vaiheista voi lukea esim. kirjoituksestani Minun Tieni. Antisemiittiä minusta ei tee se, että paitsi että suhtaudun hyvin kriittisesti nykyisen Israelin valtion toimiin, torjun juutalaisen - ja siten myös kristillisen ja islamilaisen - jumalakäsityksen, jonka näen juurikin gnostilaisittain, joskin ehkä enempi metaforana: väärä jumala on se, jonka ihmiset ovat luoneet omaksi kuvakseen; millaiset arvot, sellainen jumala. Tai, millainen jumala, sellaiset arvot. Tarinat natsien keskitysleireiltä liikuttavat minua aina yhtä syvästi. 

Kansojen pakanajumalten panteon heijastaa ihmismielen arkkityyppejä; jokainen löytää tarpeeseensa tietyn spesifisen jumaluuden, ja se on nimenomaan luonnollista. Kun yritetään koota täydellisen hyvä, yksi ja ainoa korkein olento, se on mahdoton tehtävä. Lopputulos on ristiriitainen ja sekava. Toisaalla olen kirjoittanutkin siitä, ettei perimmäisestä todellisuudesta voi tietää ja sanoa mitään; sitä ei voi edes lähestyä suoraan. Tai kuten Aki Cederberg jossain kohtaa sanoo: "Perimmäinen syy tai jumaluus pysyttelee ihmiselle kenties etäällä, mutta voimme lähestyä tuota perimmäistä jumaluutta sen ilmentymien kautta. Noita ilmentymiä ovat lukemattomat jumalamme, henkemme ja haltiamme."

Luvun lopussa kirjoittaja siteeraa "muinaista saksalaisten kerettiläisten tervehdystä", johon muistan törmänneeni ennenkin, mutta en muista missä yhteydessä, enkä pikaisella googlauksellakaan löytänyt tarkempaa tietoa: 

"Luzifer der Unrecht geschah, Grüsst dich!"

"Lucifer, jolle tehtiin vääryyttä, tervehdys sinulle!"

 Vézelayn kylässä Ranskassa, kirjoittaja kuvaa kuinka...

"Auringon laskiessa syömme illallista hiljentyneen kylän ravintolan terassilla. Maistellessani viiniä mietin vanhaa Dionysos-Bakkusta, ekstaasin, runouden ja viinirypäleiden, alamaailman ja luonnon alkuvoimien jumalaa, jonka temppeli täällä oli ennen kirkkoja. On ajateltu, että aikojen alussa Euroopassa palvottiin laajasti eri nimillä kulkenutta, nautinnon jumalaa. Hänelle minä nostan maljani ilta-auringossa."

Sitten kirjassa tullaan vielä laajemmin kataareihin. Ei sinänsä mitään uutta minulle. Heistä olen koonnut kirjoituksen Katarismi. Kataarien viimeiseksi linnakkeeksi kutsutusta Montségurista on viime vuosina julkaistu kaksikin suomalaista dokumenttielokuvaa, jotka käsittelevät ennen kaikkea sen ympärillä tänä päivänä pyöriviä henkisiä etsjöitä: Shadowland (2024), jonka olen nähnyt (se löytyy Areenasta vuoteen 2030 asti), sekä Zone (2025). Aikanaan kyllä ihailin sitä miten kataarit mieluummin vapaaehtoisesti menivät roviolle kuin kielsivät uskonsa, mutta en tiedä onko mikään usko sen arvoinen... Montséguriin liitetään myös Graalin legenda. Kumma, miten ihmiset ovat etsineet jotain konkreettista esinettä, vaikka on melkein päivänselvää mitä Aki Cederberg siitä kirjoittaa:

"Vain turmeltunut mieli käsittää Graalin yksinomaan materiaalisena esineenä, jonkinlaisena maallista rikkautta mukanaan tuovana aarteena. Tällainen käsitys on toki valitettavan yleinen ajallamme, jolloin ihminen on kykenemätön ymmärtämään ikuisia totuuksia materian ja hyödyn tuolla puolen. Graal on transendentti, aineeton ja koskematon yhdistymisen merkki, joskin se voi myös ilmentyä materiaalisina esineinä. Graal on sekä yksilön että kollektiivin aarre: yhteys jumalallisen ja maallisen välillä. Lopulta Graal on jokaisen todellisen etsijän kaipauksen kohde."

Minua puhutteli ajatus, jota siteeraan myös toisessa blogissani: 

"Lopulta sekä kataarilaisuuden että kristinuskon keskiössä on vastakkainen dualismi, ajatus hyvän ja pahan, pimeän ja valon, hengen ja aineen ikuisesta kosmisesta taistelusta, mikä tekee kristinuskosta ja kataarilaisuudesta oikeastaan eroavaisia vain asteittain." 

Tuota dualismia en enää nykyään hyväksy. Se oli vahvasti läsnä myös gnostilaisessa mysteerikoulussa, Lectorium Rosicrucianum, johon kuuluin 1990-luvulla, ja joka piti itseään kataarien henkisenä perillisenä, mutta gnostilaisuus on itsessään monimuotoista, ja myöhemmin Cederberg siteeraakin Filippuksen evankeliumia: "Valo ja pimeys, elämä ja kuolema, oikea ja vasen kuuluvat yhteen. Niitä ei voi erottaa toisistaan." 

Toinen kataarien linnoitus, jossa hän vierailee, on tuttu Roman Polanskin elokuvasta Yhdeksäs Portti: Châteu de Puivert. Sitten käydään tietysti myös Rennes-le-Châteaun kirkossa, joka nykyään tunnetaan erityisesti Dan Brownin Da Vinci-koodi romaanin levittämästä fantasiasta, jonka onneksi myös Aki Cederberg torppaa. 

Erityisen mielenkiintoinen uusi tuttavuus minulle oli Villefranche-sur-merissä sijaitseva Jean Cocktaeun maalaama kappeli, Chapelle Saint-Pierre. Tästä Cederberg kirjoittaa:

"Cocteau käytti huomattavasti aikaa, energiaa ja resursseja vanhan 1500-luvulla rakennetun kalastajien verkkovarastona käytetyn kappelin restauroimiseen näkemyksensä mukaiseksi kappeliksi. Mutta Cocteaun käsitys katolilaisuudesta oli epäilemättä hyvin erikoinen ja esoteerinenkin, eikä hänen libertiinin elämäntyylinsä vastannut rivikatolilaisen ihanteita. Kuten poikkeuksellisia luovia yksilöitä yleensä, eivät häntä sitoneet tavalliselle ihmiselle tarkoitetut moraaliset tai muutkaan normit. Samanaikaisesti kun Cocteau oli uppoutunut kappelin maalaustyöhön, jota hän piti uskonnollisena työnä, asui hän vastapäätä sijaitsevassa Welcome-hotellissa. Siellä hän vuoroin nautti ja yritti vieroittaa itseään oopiumista ja harrasti seksiä satunnaisten nuorten merimiesten kanssa. Hotellihuoneessa hän tuijoitti itseään peiliin ja maalasi lukemattomia, myöhemmin nimellä Mystéres de Jean l'oiseleur julkaistuja omakuvia, ikään kuin yrittäen löytää todelliset kasvonsa, ja kirjoitti oopiumin ja sydänsurujensa innoittamana anonyymisti julkaistun eroottisen pienoisromaanin Valkoinen kirja [jonka muistan lukeneeni 1990-luvulla, vaikka en muista mitään sen sisällöstä]."

Luvun lopussa on vielä Cocteau-sitaatti: "Ja ääni sanoi: onnellinen on se, joka ei pyri ymmärtämään asioita vaan joka sydämellisesti ihailee niitä." 

Kristinuskoa Cederberg analysoi minusta erittäin onnistuneesti:

"Mutta vaikka kristinusko edustaa valloittajien uskontoa, sen keskeiseksi ratkaisemattomaksi ongelmaksi jää kuitenkin se, että vaikka kristinusko juurtuessaan Eurooppaan omaksuikin pakanallisuuden keskeisiä elementtejä, kuten juhlapyhät (jotka perustuivat aikaisempiin pakanallisiin juhlapyhiin) ja pyhimyslaitoksen (joka muistuttaa muinaista polyteismiä), ja vaikka siitä on ajan mittaan epäilemättä tullut muodoltaan eurooppalainen uskonto, se ei silti perimmäiseltä olemukseltaan ole Euroopasta. Kristinusko on saapunut kaukaisesta paikasta ja kulttuurista, sen henkistä maaperää ei löydä Euroopan sydänmailta, sen pyhä keskus ei ole Ateena. Languedoc tai edes myyttinen Hyperborea vaan kaukainen Jerusalem. Koska kristinuskon juuret ovat toisaalla, tämä erottaa sen ikuisesti Euroopasta. Se tulee siksi aina olemaan jollain perustavanlaatuisella tasolla eurooppalaisille vieras ja etäinen." 

Ja hiukan myöhemmin hän jatkaa: 

"Jo varhain vierastin tätä henkistä tyhjyyttä. Viehätyin esi-kristillisistä jumalista, johon kristinuskon paholainen usein sekoitettiin tai johon se perustui: satyyreista, nymfeistä ja mainadeista bakkanaaleineen, vasaraa heiluttavasta ukkosenjumalasta tai kansanperinteen runojumalista; näistä muinaisista, mahtavista jumalista, joiden läsnäolo kulki vahvana virtana läpi koko länsimaalaisen kulttuuriperinteen halki. Heidät oli helppo kuvitella asuttavan jotakin metsälehtoa, lampea tai vuorenhuippua, ja heidän arvaamaton, vaarallinen ja häilyvä olemuksensa tuntui olevan luontevampi tapa lähestyä todellista jumaluutta kuin jonkin kaukaisen erämaan isäjumala. Paholainenkin oli elinvoimaisempi kuin etäinen Jahve. Lopulta kaipasin myös kokonaisuutta: jumalutta, jossa yhdistyisi sekä pimeys että valo, sekä Jumala että Saatana."

Voin todella ymmärtää tuon tänä päivänä. Vietän samoja juhlapyhiä edelleen hyvällä omallatunnolla siitä syystä, että niiden pakanallinen alkuperä on meillä selvästi nähtävissä - kristillistetty merkitys on vain ohut päälleliimattu kerros. Tietenkin minä olen jäävi allekirjoittamaan kaikkea edellä esitettyä, koska oman uskonnollisen vakaumukseni olen hakenut Japanista asti. Mutta sekin on vain yksi ulottuvuus minun hengellisyydestäni, joka toteutuu ennen muuta harjoituksessa, metodissa jota noudatan. Sitä paitsi myös Cederberg on vastaanottanut vihkimyksen Intian nagababojen - alastomina vaeltavien pyhien miesten - traditioon, vaikka ammentaakin pohjoisesta henkisestä perinteestä. 

Enemmänkin näen edellä kerrotun korostavan sitä miten vieras ja ulkopuolinen tulokas myös kristinusko täällä on: vaikka se on vaikuttanut pitkään ja indoktrinoinut ihmisten mieliä, ei sillä silti voi olla mitään etuoikeutta ihmisten sieluihin. Ei ole mitään korkeinta, parasta ja oikeinta uskontoa. Kristittyjen uskovaisten ylimielisyys ei tunne mitään rajoja, ja väkisin tyrkyttäminen on vastenmielistä! Pahimpia ovat helluntailaiset, jotka kotikaupungissanikin julistavat kadulla mikrofoni ja kaiutin apunaan, tarkoituksella jopa Pride-kulkueen aikana. Jehovan Todistajatkin sentään nykyään vain seisovat kadulla telineineen, ja odottavat että ihmiset tulevat heidän luokseen. 

Käydessään Islannissa, Cederberg luonnollisesti tutustuu Ásatrúarfélagidiin [käytän meikäläistä d-kirjainta koska näppäimistössä ei ole kyseistä islanninkielen kirjainta], jonka olemassaolon olen suurella ilolla pannut merkille. Kirjoittaja tosin myös hiukan kritisoi sitä:

"Ásatrúarfélagid irtisanoutuu omien sanojensa mukaan uskonnollisena yhdistyksenä täysin politiikasta. Silti sen perusarvoissa on havaittavissa epäsuora poliittinen painotus. Järjestö edustaa 'suvaitsevaisuutta ja avoimuutta', joskaan tämä suvaitsevaisuus ei ulotu järjestön kutsumia konservatiivisia ja kansallismielisiä' arvoja tai sellaisiksi miellettyjä arvoja omaavia henkilöitä kohtaan. Hilmarin mukaan yhdistys on 'feministisesti suuntautunut'. Lisäksi Hilmar on ollut äänekäs seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolestapuhuja ja ajanut homoavioliiton laillistamista. Hilmar on myös kritisoinut Islannin ulkopuolisen aasainuskon paikoitellen soitaisaa luonnetta ja siihen usein liitettyä sankarinpalvontaa ja 'romanttista machoilua', jonka hän liittää 1800-luvun saksalaiseen kansallisaatteeseen. Järjestön mukaan kuka tahansa voi harjoittaa aasainuskoa, etnisestä alkuperästään ja asuinpaikastaan huolimatta." 

Muitakin pieniä, vastaavia kohtia tuli kirjassa vastaan, jotka antavat viitteitä kirjoittajan mielipiteistä, mutta nautin liikaa kirjan pakanallisten traditioiden ylistyksestä ja kristinuskon vierauden painottamisesta, sekä myös eurooppalaisuuden korostamisesta pelkän nationalismin sijasta, antaakseni vähäisten viittausten häiritä. 

Minun on todella vaikea nähdä miten ihmisarvo ja yhtäläiset oikeudet kaikille olisi vain poliittinen asia. Se ei myöskään voi olla mielipidekysymys. Minusta se on itsestäänselvyys. Joku totesi hiljattain, että ei ole edes olemassa kahta puolta: on vain ihminen. Ajattelumme on kehittynyt vuosituhansien saatossa, ja niinhän pitää ollakin. Emmehän me voi pysähtyä paikoillemme. Juuri ne voimat jotka tänä päivänä pyrkivät estämään ja kääntämään tuota kehitystä, näyttäytyvät syystäkin takapajuisina ja taantumuksellisina. Aivan kuten emme enää aja hevosvaunuilla, emme myöskään hyväksy orjuutta; emme edes vaikka raamattu hyväksyy. Mitä tulee suvaitsemattomuuden suvaitsemiseen, tästä on filosofi Karl Popper määritellyt tarkemmin suvaitsevaisuusparadoksissaan. 

Myöhemmin kirjoittaja tulee johtopäätökseen:

"Ásatrúarfélagid on tavallaan aikansa lapsi - sen perustajat olivat taiteilijoita, jotka ammensivat yhtä lailla hippiliikkeestä, edistyksellisistä ideologioista kuin teosofiastakin perustaessaan liikettä. Nämä vaikutteet ovat yhä aistittavissa. On ajan kysymys, kehittyykö järjestö ja sen teologia näiden alkuperäisten vaikutteiden tuolle puolen. Mutta oli miten oli, on kaikilla eurooppalaisilla pakanoilla lopulta islantilaisilta paljon opittavaa." [Korostus minun.]

Italiaan saapuessaan kirjoittaja kertoo vuolaasti Gabriele d'Annunziosta (1863-1938), "runoilijasoturista ja esteetikosta", jonka Vittoriale-tialla hän vierailee vaimonsa kanssa. Henkilökuvauksessa merkillepantavinta varsinkin yllä olevaan aiheeseen verrattuna mielestäni oli tämä kohta:

"Tultuaan yhä tunnetummaksi kirjailijana d'Annunzio valittiin Italian parlamenttiin 'kauneuden edustajana'. Alun perin hän istui salissa oikeiston puolella, monarkistien ja nationalistien joukossa. Kyllästyttyään oikeiston paikalla polkevaan seisahtaneisuuteen hän aiheutti pienoisen skandaalin kävellessään yllättäen parlamentin kokouksessa oikeiston puolelta tuolien ja pöytien yli vasemmiston joukkoon, 'ketterästi kuin pukki'. Tämä lienee hänen ainoa merkillepantava tekonsa parlamentin jäsenenä. Mutta kuten myös vasemmisto pian huomasi, ei runoilija sitoutunut heidänkään linjaansa vaan kaipasi oikeiston ja vasemmiston tuolle puolen. D'Annunzio kirjoitti: 'Olen elämän, en kaavamaisuukisen mies.' D'Annunzio vannoi yksilöllisyyden, elämänvoiman, vallankumouksellisuuden ja tietynlaisen anarkismin nimeen. Hän uskoi ennen kaikkea runollisiin arvoihin, kuten 'elämä' ja 'kauneus', jotka korvasivat tavanomaiset poliittiset ideologiat ja olivat suosittuja 1800-luvun esteetikkojen ja nietzscheläisten vitalistien joukossa..." 

 Loppupäätelmä on hyvin kuvaava:

"D'Annuziota voi oikeutetusti arvostella monesta seikasta, kuten kansakuntaansa sotaan lietsomisesta, sillä suuri sota ei lopulta tuonut mukanaan uutta uljaampaa maailmaa ja ihanteiden toteutumista, vaan siitä tuli lähinnä varoitus sellaisesta suppeakatseisesta nationalismista, joka on repinut Eurooppaa kappaleiksi jo riittävän kauan. [!!!] Jos elämäkertoja on uskominen, d'Annunziota voi kenties moittia perheensä ja lastensa vähälle huomiolle jättämisestä, taikka tavasta, jolla hän kohteli rakastajattariaan heihin kyllästyttyään. D'Annunzio on lopulta varmasti ristiriitainen ja epätavanomainen, nykystandardien mukaan 'ongelmallinen' hahmo, mutta halusimme sitä tai emme, hänen kaltaisensa miehet luovat historiaa - eivätkä sellaiset miehet koskaan ole kokonaan hyviä taikka huonoja, vaan he ovat luonteensa mukaisesti jossain kaukana hyvän ja pahan tuolla puolen."

Ja on pakko todeta, että jotain perää lienee Aki Cederbergin sanoissa kirjan loppupuolella:

"Samanaikaisesti kun eurooppalaiset ovat kadottaneet itsensä eivätkä uskalla pitää omia puoliaan edes teorian tasolla, suuntautuu Eurooppaan lähes rajaton maahanmuuttajien ihmisvirta Euroopan ulkopuolelta, lähtökohtaisesti Euroopalle vieraista kulttuureista ja uskonnoista, jotka eivät lainkaan kärsi samasta itsetunnon puutteesta kuin eurooppalaiset. Tämä on johtanut hiljalleen siihen, että Eurooppa muistuttaa päivä päivältä vähemmän itseään ja enemmän niitä kulttuureita ja paikkoja, joista suuret ihmismassat tulevat. Monikulttuurisuuden ideologian paljon kuulutettu sotahuuto, monimuotoisuus eli diversiteetti, merkitsee käytännössä lähinnä sitä, että jokin asia on vähemmän eurooppalainen..."

Ja vielä:

"Politiikka voi tarjota parhaimmillaan vain väliaikaisia ratkaisuja ihmisen syvempiin ongelmiin ja on lopulta luonteeltaan horisontaalista, profaania, reaktiivista ja väistämättä aikaan sidottua. Pyhä sen sijaan on vertikaalista, ikuista, ajan tuolla puolen, joka suuntaa katseemme kohti korkeinta, henkistä johtotähteämme. Tuota tähteä kohtaan olen kurkottanut. Olen myös nähnyt, että pyhän taso ja henkinen traditio on jotain, mikä voi ylittää puoluerajat ja poliittiset ideologiat. Se on paikka, jossa kaikki kohtaa - se on yhdistävä henki."

Kirjassa siteerataan tietenkin myös Kalevalaa. Sen viimeinen runo kertoo kristinuskon tulosta Suomeen, ja Väinämöinen lähtee veneellään, lausuen:

Annapas ajan kulua,

päivän mennä, toisen tulla,

taas minua tarvitahan,

katsotahan, kaivatahan

uuen sammon saattajaksi,

uuen soiton suorijaksi,

uuen kuun kulettajaksi,

uuen päivän päästäjäksi,

kun ei kuuta, aurinkoa

eikä ilmaista iloa.