Että kaikki olennot kaikkialla ovat onnellisia

 En tiedä miten selkeä tästä kirjoituksesta tulee; minulla on useita ajatuksia, jotka tavallaan liittyvät toisiinsa, joten yritän yhdistää erilliset langanpätkät yhteen. Se, muodostuuko siitä "punainen lanka", jää lukijan päätettäväksi. Jos olisin jakanut kirjoituksen useaan julkaisuun, niistä olisi mielestäni tullut turhan lyhyitä, joten tässä on oikeastaan koottuna kaikki mitä olen ajatellut tai kokenut vähään aikaan. 

Mökki Viikinsaaressa.

Kesälomalla minulle tyypillisesti meni toista viikkoa ennen kuin lomailu lakkasi ahdistamasta: se on se vanha tuttu ilmiö, että kun muuten kaikki on elämässä todella hyvin, niin sitten kun yhtäkkiä on enemmän aikaa, alat helposti ylianalysoida itseäsi... masennuksen partaalle saakka. Ja toisaalta taas tuntuu siltä että voisin viettää koko kuukauden yksin hiljaisuudessa, näkemättä ketään, jos se vain olisi mahdollista - mutta saatan yliarvioida itseäni, ja ehkä se olisi aivan liian ekstriimiä jopa minulle. Niin suomalainen minäkin olen, että jo viikkokin maaseuden rauhassa tekisi varmasti hyvää. Lähimmäksi tätä pääsimme viimeisellä lomaviikollani, kun menimme puolisoni kanssa yhdeksi yöksi Tampereen Viikinsaareen mökkeilemään; mökit ovat aivan uusia, ja toimin hetken mielijohteesta: yhä kotikaupungissa, lähellä, mutta silti syrjässä. Vasta kun on viettänyt yön Viikinsaaressa, osaa toden teolla arvostaa sitä millainen keidas se on. Vain 3/5 mökeistä oli elokuun arkiviikolla varattuja, joten meitä oli vain viisi ihmistä koko saaressa yön yli. 

Edellisellä viikolla kävimme päiväkäynnillä Helsingissä, luonnontieteellisessä museossa, Kiasmassa ja tuomiokirkossa, joten tämä oli myös hyvää vastapainoa sille. 

Toisaalta minullakin on joskus myös tarve sosiaalistua ja tavata muitakin ihmisiä kuin puolisoani. Niin paljon kuin häntä rakastankin, oli ihan hyvä ajatus että lomamme olivat limittäin eivätkä täysin päällekkäin. Normaalissa arjessa elämänrytmimme sopivat yhteen täydellisesti; emme kyllästy toistemme naamoihin. Alkulomalla aloin kyllästyä itseeni, en häneen. Pakko todeta, että on ilo palata töihin ja vakiintuneeseen elämänrytmiini, vaikka lomallakin pidin kiinni tietyistä rutiineista, kuten nukkumaanmeno- ja ylösnousemisajoista. Nyt voin ainakin sanoa että tämä kuukauden loma todella tuntui pitkältä. 

En ole immuuni tässä ajassa vahvasti vaikuttavalle polarisaatiolle: valitsen puoleni ihan yhtä suurella kiihkolla kuin kuka tahansa, sekä yleisemmin nettikeskusteluja lukiessa (ja on suuri virhe edes lukea niitä, unohdan sen joskus, mutta ainakaan en osallistu niihin) että henkilökohtaisessa elämässä. Ja kärsin siitä itse eniten. 

Epäilen, että moni ei edes omalla kohdallaan tunnista mitä se merkitsee: et ilmaise vapaasti omia yksilöllisiä mielipiteitäsi ja puolusta kantaasi - olet vain reagoiva laumaeläin. Sen sijaan että seisoisit horjumatta omilla jaloillasi, olet kuin tuuliviiri. Sinua eletään. Päästät muut ihosi alle valitsemaan tunteesi. Se on jo suurta edistystä jos kykenee tajuamaan että olet osa ongelmaa. Vaikka tähän kirjoitukseen on koottu erilaisia aiheita, tuntuu että kaikki syyt ihmisille ilmentää vihaa, kaunaa, katkeruutta, eripuraa toisiaan kohtaan, ovat lopulta vain tekosyitä purkaa omaa sisintään, omaa pahaa oloaan. Ja mikä pätee muihin, pätee myös minuun. 

Koko maailma varautuu Donald Trumpin uudelleenvalintaan Yhdysvaltain presidentiksi. Ehkä hän toisella kertaa onnistuisi tekemään itsestään elinikäisen diktaattorin ihailemansa Putinin tavoin. Kerran kuitenkin oivalsin että myös minä löydän itsestäni samanlaisia piirteitä kuin hänellä on, vaikka pyrin kätkemään ne, jopa itseltäni. Antakaa minulle valtaa ja minusta tulee suuruudenhullu; suosisin ilman muuta niitä jotka ovat olevinaan samaa mieltä kanssani ja mielistelisivät minua, ja tuomitsisin ankarasti toisinajattelijat. Ja minä olisin tietysti aina omasta mielestäni oikeassa ja tekisin kaiken hyvää hyvyyttäni. Amerikkalaiset on helppo nähdä hölmöinä, vaikka varsin hyvin tiedän että on myös fiksuja amerikkalaisia. 

Suomen nykyinen oikeistohallitus ei ole mieleeni, mutta täytyy iloita siitä että ainakin meillä demokratia toimii. Yhdysvaltain kaksipuoluejärjestelmä ja epäsuora valintatapa näyttävät demokratian irvikuvalta verrattuna pohjoismaihin. Sipilän hallituksesta selvittiin hengissä, ja niin selvitään tästäkin. Seuraavissa vaaleissa vaaka kääntyy taas toiseen suuntaan, koska niin se vain menee... Politiikka vaatii kompromisseja, ja on mahdotonta olla kaikille mieliksi. 

Aina ei myöskään voi valita puolta: heristän kyllä sormea Israelin toimille, mutta kun vuosien varrella olen nähnyt dokumentteja vuoronperään kummastakin näkökulmasta, sekä israelilaisten että palestiinalaisten, olen aina kyennyt ymmärtämään molempia osapuolia, enkä voi sanoa että toinen on sataprosenttisesti väärässä. Ehkä kannan muodostamisen sijasta on parasta nousta tilanteen yläpuolelle, jotta näkee vapaasti molempiin suuntiin.  

Poliittisten mielipiteiden liiallisen esiintuomisen takia olen poistanut kavereita Facebookissa ilman sen suurempaa harkintaa - ja sitä en muista syistä tee kovin helposti, vaikka suurinta osaa "kavereistani" en edes oikeasti tunne - mutta erään kaverini jäädytin peräti kolme kertaa 30 vuorokaudeksi, ja aina "musiikillisten erimielisyyksien" vuoksi. Toisin sanoen, hän julisti liikaa omia mielipiteitään. Lopulta neljäs kerta toden sanoi ja poistin hänet kavereistani. On yksi asia julistaa omia mielipiteitään, mutta kokonaan toinen asia tulla kommentoimaan jotain mitä minä olen jakanut, että se on "paskaa". Minulla ei edes ollut suuria intohimoja kyseistä artistia kohtaan, ja toimin täysin neutraalissa mielentilassa, ihan periaatteesta. Mutta ehkä vain odotinkin tilaisuutta poistaa tuo ihminen, koska en itse asiassa koskaan erityisemmin pitänyt hänestä. Kyllä minullakin on omat ehdottomat suosikkini musiikin saralla, mutta en ole niin yksinkertainen että kuvittelisin oman makuni olevan absoluuttinen. Ehkä en pidä sinun mielimusiikistasi, mutta miksi haluaisin kertoa sen sinulle, vieläpä loukkaavalla tavalla. Tuntuu, että jotkut etsivät konfliktia tarkoituksella. Minusta sellainen ei palvele mitään tarkoitusta. 

Minun ykkössuosikkini on pari vuotta, heidän Euroviisuesiintymisestään saakka, ollut saksalainen Lord of the Lost. Bändi on oman määritelmänsä mukaan "genre fluid", ja onkin kuin kaikki kuuntelemani musiikkityylit olisivat samassa paketissa. Ei kai ihme, että en juuri muuta nykyään kuuntelekaan (eli lähinnä kuntosalilla kuulokkeilla pari kertaa viikossa). Kuten bändin nokkamies, Chris Harms, viime joulukuun Tampereen keikalla totesi, jotkut halveksivat heitä ja näitä ihmisiä varten he ovat tehneet tribuuttibiisin, Leave your hate in the comments: 

Viimeksi iloitsin siitä että Marilyn Manson on muutaman vuoden tauon jälkeen uuden levy-yhtiön listoilla, julkaissut uutta musiikkia ja lähtenyt kiertueelle. Itse olen myöhäisherännäinen hänen musiikilliselle neroudelleen. Minusta taide ja persoona täytyy erottaa toisistaan: mitä tahansa yksityiselämässä ja oikeussaleissa tapahtuukin, se ei vähennä henkilön lahjakkuutta ja saavutuksia. Miksi ne pitäisi mitätöidä, vaikka ei hyväksyisi kaikkia henkilön väitettyjä tekoja. Eikä kysymys ole kuitenkaan murhasta tai pedofiliasta. Ikään kuin henkilön elämä pitäisi tuhota; sehän olisi henkisesti kuin kuolemantuomio on fyysisesti, ja sitäkään en hyväksy. 

Taannoin eräs tuntemani ihminen, joka tekee eräänlaista henkistä hoitotyötä, avautui Facebookissa siitä miten negatiivisena hän koki eräät toisentyyppiset terapiat, mikä herätti myös paljon vastalauseita kommenttikentässä. Sillä ei ole väliä mitä mieltä minä olen kyseisistä terapioista, mutta olin salaa hyvin tyytyväinen: hän on niitä ihmisiä jotka aina näyttävät itsestään aurinkoisen puolen, kuten tuntuu olevan tapana joissain henkisissä piireissä, ellei kaikissa, ja nyt hän paljasti olevansa ihan yhtä inhimillinen kuin kuka tahansa ja kehtasi arvostella muiden "vääriä" valintoja. Joskus 1990-luvulla kun tutustuin kyseiseen ihmiseen, taisin ajatella että meistä voisi tulla ystäviä, mutta varsin pian huomasin että ei meillä ole riittävästi yhteistä. Jos joku vaikuttaa liian pyhältä ollakseen totta, hän todennäköisesti ei ole niin pyhä. 😇 Minä en välitä "täydellisistä" guruista ja pyhimyksistä; sellainen julkisivu herättää aina epäilyksen siitä mitä mahtaa olla pinnan alla. Minäkin olen nykyään mieluummin teeskentelemättä oma itseni, eli ajoittain hyvinkin v-mäinen.

En enää muista mitä suomalaista buddhalaista podcastia kuuntelin, mutta yhdessä sen jaksossa juontajat hämmästelivät julkitullutta "skandaalia" kun heidän traditionsa opettaja oli pettänyt vaimoaan prostituoitujen kanssa. Heidän oli ilmeisen vaikea ymmärtää että henkilö, jota he pitivät "valaistuneena", menettelee näin. Minä lähinnä hämmästelin heidän hämmästystään. Me olemme kaikki ennen kaikkea ihmisiä. Kun valaistuminen käsitetään kertakaikkisena ylimaallisena tapahtumana, joka tekee väitetystä kokijasta yli-ihmisen, totta kai odotukset häntä kohtaan ovat myös ylimitoitetut. 

Jopa Facebookin "Buddhalaisuus Suomessa"-ryhmässä esiintyi alkuvuodesta hyvin polemiikkia herättävää keskustelua yhden jäsenen toimesta. En siteeraa häntä aivan kirjaimellisesti, koska haluan pitää hänet nimettömänä, mutta hänen mukaansa länsimaissa on paljon elämänkatsomuksellisia buddhalaisia, jotka ovat esim. kirjoituksista omaksuneet Buddhan oppeja, ja he ovat aina ikään kuin risteyksessä, jossa yhdellä puolella on "mitä minä haluan", ja toisella puolella "buddhalaisuus kun minulle sopii." Nämä ihmiset eivät saavuta mitään. Tämä oli kai kirjoittajan ydinteesi. Lopuksi hän vielä totesi että totta kai eri mieltä voi olla - "omassa mentaalisessa kuplassaan": ovela tapa sanoa että väärässä olet kuitenkin, minä tiedän paremmin. Pari päivää myöhemmin tämä itse ilmeisesti hyvin valaistunut ihminen kritisoi lisää "lukutoukkia", jotka innostuvat opetuksesta eivätkä katso tarvitsevansa opettajaa tai linjaa. Loppuun hän liitti toivomuksen siitä että hänen kirjoituksensa selkeyttäisi buddhalaisuuden harjoittamista ryhmän lukutoukille. Joku kommentoi ettei buddhalaisuutta voi määritellä ulkoisin merkein, ja että ns. "linjat" ovat valtapeliä ja politiikkaa. Joku toinen totesi, että hänellä näyttää olevan vahva kutsumus selkiyttää oikean opin tieltä harhautuneille mitä on Tosi Buddhalaisuus.  

Tämä juuri kiteyttää oikein hyvin miksi minä pysyn itsenäisenä harjoittajana. Ja minä kirjaimellisesti harjoitan, päivittäin [katso sivu Harjoitus]. Lukea minun nimenomaan pitäisi enemmänkin - opiskelu on kuitenkin uskon ja harjoituksen ohella myös Nichiren Shoninin suositus. Nichiren-buddhalaisuuden piirissä, joka sekin pitää sisällään kymmeniä toisistaan paljonkin eroavia koulukuntia, etenkin Nichiren Shoshu-koulukunta on tunnettu äärimmäisen eksklusiivisesta opistaan, jonka mukaan juuri he edustavat todellista buddhalaisuutta.

Itse en yleensä halua koskea pitkällä tikullakaan tiettyyn aihepiiriin, koska ihmisiä lynkataan netissä jos he eivät hyväksy mukisematta ainoaa oikeaa (laajimmin levinnyttä) näkemystä. Tunnustan, että olen pitkään seurannut Samettia, joka on ns. detransitioitunut (piti itseään transmiehenä, kävi läpi peruuttamattomia fyysisiä transhoitoja, katui, ja nykyään on lesbonainen), ja on paljon käsitellyt kriittisesti nykyistä transaktivismia ja nk. "gender-ideologiaa", jotka hänen mukaansa eroavat paljon niistä ajoista jolloin hän itse ryhtyi prosessiin.  

Manse Pride-lippu

Hänen näkemyksensä vaikuttivat minuun alussa voimakkaasti. Ja kaiken uhallakin sanon että minusta hän vaikuttaa joka tapauksessa oikein mukavalta ihmiseltä, ja on yhä kiinnostavaa kuunnella hänen juttujaan... kun hän puhuu mistä tahansa muusta aiheesta! Enkä nyt sano etteikö hän saattaisi olla oikeassa joissain asioissa, mutta esim. tänä vuonna hän on paljon kritisoinut Pride-liikettä ja kertonut miten hän ei siedä enää edes perinteistä sateenkaarilippua. Se on hänen ongelmansa: en samaistu, joten en jaksa kuunnella. Minä osallistun Manse Prideen vuosittain - olen osallistunut Prideen Tampereella alusta asti, millä nimellä ja kenen toimesta sitä onkin järjestetty, eli vuodesta 2005. Helsingissä en ole koskaan käynyt Priden aikaan. Se on to-do-listalla, periaatteessa ainakin, mutta toisaalta sellainen väenpaljous ahdistaa jo ajatuksenakin. 

Joka vuosi saa lukea samat heteroiden typerät kommentit Pridesta: miten on niin vaikea ymmärtää, että Pridea tarvitaan tasan niin kauan kuin se herättää valtaväestössä vastalauseita. Sehän juuri kertoo että paljon on vieläkin tekemistä, varsinkin kun meidän aikanamme monin paikoin on otettu takapakkia vähemmistöjen oikeuksissa. Usein toistetun fraasin mukaan heteropride meillä on jokaikinen päivä. 

Surullisen kuuluisan television homoillan jälkeen 2010 minulla oli vaihe, jolloin en halunnut osallistua mihinkään toimintaan - olin kyllästynyt koko aiheeseen, enkä myöskään kannattanut tasa-arvoista avioliittolakia koska en osannut nähdä sitä tarpeellisena, rekisteröity parisuhde kun oli jo olemassa; tänä päivänä olen onnellisesti naimisissa. 

Pidän henkilökohtaisesti myös perinteisestä kuuden raidan sateenkaarilipusta - onhan jopa buddhalaisissa rukoushelmissäni mustien kivihelmien joukossa 2 x kuusi helmeä sateenkaarilipun väreissä (ks. kuva alla): uskonnollinen vakaumukseni on osa identiteettiäni, vaikka onkin vaihdellut elämäni aikana siinä missä seksuaalinen suuntautumiseni on pysynyt vakaana, joskin ymmärrykseni myös jälkimmäisestä on  tarkentunut ja saanut lisämääreitä viime vuosina. Nämäkin ovat vain persoonan rakennuspalikoita, eivät koko sen perustus. 

Seksuaalinen suuntautuminen on sitä mitä olet sisäsyntyisesti ja uskonto valitaan ympäröivästä maailmasta, joten paras valita sellainen vaihtoehto, joka tukee edellistä identiteettiä, eikä ole ristiriidassa sen kanssa. Ainahan se ei toki mene näin kivuttomasti, sen tiedän itsekin, mutta tasapainoa ja onnellisuutta et saavuta niin kauan kuin ristiriita on olemassa, ja vain toista näistä voi muuttaa: uskonnollista katsomusta. 

 Kritiikki, jota joskus esitetään näitä uusia, "progressiivisia" lippuja kohtaan, on mielestäni aiheellista: alkuperäisen lipun raidat kun eivät kuvaa tiettyjä ihmisryhmiä, vaan henkisiä ideoita: siihen lukeutuvat jo kaikki! Mutta jos on valittava, niin Manse Priden oma progressiivinen versio on ehdottomasti paras: siinä ainakaan raitakonseptia ei ole sotkettu muilla kuvioilla, jotka tekevät lopputuloksesta omituisen sekasotkun.  

Rukoushelmeni

Olen tuntenut vain muutaman transihmisen elämäni aikana, mutta eihän minulla juuri ole homokavereitakaan - tai kavereita ylipäänsä; en tunne juurikaan ihmisiä. Piste. Joka tapauksessa minä en tiedä mitään transkokemuksesta. Sitä ei voi verrata siihen että tajuaa olevansa homo. Väkisinkin tulee mieleen että olemme kaksi hyvin erilaista ihmisryhmää, jotka aika keinotekoisesti niputetaan yhteen. Mutta vaikka juuri Priden aikaan voi kokea tietynlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, en puhuisi myöskään "homoyhteisöstä"... minä en ainakaan koskaan ole sellaiseen kokenut kuuluvani. Seuraavaksi voisi tietysti kysyä, koenko kuuluvani ihmiskuntaan - tai haluanko kuulua... 

En epäile yhtään että transaktivistit voivat myös syyllistyä räikeisiin ylilyönteihin, kuten ketkä tahansa, ja jotkut heidän vaatimuksensa voivat olla kyseenalaisia toisin silmin katsottuna. Se ei silti suoranaisesti kosketa minua. Olen aikoinaan arvostellut sitä että heterot, joilla ei ole omakohtaista kosketuspintaa homoseksuaalisuuteen, kuvittelevat olevansa asiantuntijoita mututuntumalta. Kuitenkin me olemme mitä olemme, eikä meidän tarvitse muuttaa mitään itsessämme tunteaksemme olevamme oma itsemme (paitsi ehkä mielessämme, johtuen juuri ympäristön asenteista ja sisäistetystä homofobiasta). 

Sametti esitti jossain livestriimissään että ajatus syntymisestä "väärään kehoon" ei ole tieteellinen, vaan kuuluu uskontoon, koska se vaatii sen että on jokin joka syntyy kehoon. Henkilökohtaisesti en tietenkään voi sitä myöskään torjua juuri siitä syystä [ks. esim. QX Debatti aiheesta], joskin uudelleen syntymisen näkökulmasta ei niinkään keho ole väärä, vaan mieli ei vain ole sopeutunut siihen. Ja toisaalta jälleen... homoseksuaalisuus olisi tästä näkökulmasta - kuten itsekin aikoinaan esoteerisen kristinuskon kannalta olen esittänyt - samaa juurta, vain lievemmässä muodossa. [Katso myös käännökseni, Joe Perez: Homot ja Reinkarnaatio.] Eli kumpikin olisi yhtä luonnollinen osa ihmisyyttä. Siitä, miten tätä voi tulkita positiivisesti buddhalaisuuden kannalta, voit lukea kokoamastani kirjoituksesta, Buddhalaisuus ja HLBTQ-ihmiset. Kenties minun itsekin pitää vielä syvällisemmin paneutua tähän. 

Tästä ehkä huomaa kuinka yritän tasapainotella; mikään ei ole musta-valkoista... kaikki sateenkaaren sävyt löytyvät. Ja olen itse keskeneräinen, enkä tiedä kaikkea: opin ja kasvan yhä. Nämä ovat keskeneräisen ihmisen keskeneräisiä ajatuksia. 

Omaa elämääni tarkastellessani minun on pakko myöntää, että olen ollut erittäin altis muiden ihmisten vaikutukselle. 1990-luvulla päälle parikymppisenä minulla ei ollut mitään tarvetta hankkia seksikokemuksia saati saada parisuhdetta. Tänä päivänä tiedän että olin jo silloin demiseksuaali/harmaa-aseksuaali; siinä välillä liikun. Aiempi oivallukseni demiseksuaalisuudestani on vielä tarkentunut lisää. Harmaasta-aseksuaalista sanotaan Setan sivuilla: "saattaa tuntea kuuluvansa johonkin aseksuaalisuuden ja seksuaalisuuden välimaastoon. Esim. harmaa aseksuaali saattaa tuntea seksuaalista vetovoimaa, mutta niin harvoin tai vähän, ettei koe tarvetta toimia sen mukaan."  Silloinkin kun olen ollut kallellaan enemmän harmaan-aseksuaalisuuden puolelle, se EI tarkoita että ei pornoa, ei fantasioita, ei masturbointia, ei mitään (joskin myös se on minulle kenties keskivertoa helpompaa, päätellen siitä että jotkut pitävät sellaista vaikeana). Ainoastaan toinen ihminen ei ole siinä välttämätön, seksi ei ole niin tärkeää. Nuoruudessani näitä termejäkään ei ollut vielä olemassa, mutta ne ovat syntyneet ihmisten kokemuksesta ja tarpeesta pukea kokemus sanoiksi; kokemus, joka silti on lopulta hyvin yksilöllinen. 

 Se on myös aina asettanut minut erilleen "homoyhteisössä", eikä kyse ole moraalisesta kannasta. Elämäntapa, jossa harrastetaan runsaasti seksiä ventovieraiden ihmisten kanssa, ei vain ole minulle luontainen; se ei luonnistu minulta. Niinpä sellainen väkisinkin näyttäytyy minulle niin että näiden ihmisten täytyy olla alapäällään ajattelevia seksihulluja, mikä tietysti on hyvin alaspäinkatsova, tuomitseva näkemys, kun seksuaalisuus kuitenkin on erittäin henkilökohtaista aluetta johon ulkopuolisten ei pitäisi puuttua... niin kauan kuin kaikki tapahtuu täysi-ikäisten kesken ja perustuu suostumukseen eikä vahingoita tai loukkaa ketään asianosaista (tämä summaa myös buddhalaisen näkemyksen seksistä). Sitä paitsi on esitetty erinomainen argumentti sen puolesta, että tällainen käyttäytyminen on miehistä seksuaalisuutta: monet heteromiehet riemuiten käyttäytyisivät samoin, mutta heitä yleensä estää se että naiset harvemmin haluavat samaa. 

Jouduin 1990-luvun lopulla läheisiin tekemisiin erään vahvan persoonan kanssa ja ikään kuin taannuin henkisesti hänen tasolleen: seura teki kaltaisekseen ja hänen päämääristään tuli minun päämääriäni. Oikeastaan minä olin rakastunut häneen ja sain jonkinlaista vastakaikuakin, mutta se ei sopinut minun silloisiin uskomuksiini, joten vakuutin itselleni että siitä ei ollut kysymys. Ajauduin pian varsinaiseen suhteeseen vielä toisen ihmisen kanssa, mikä oli minulle hyvin ristiriitaista, koska se ei oikeastaan ollut minun tavoitteeni - se oli tuon ensimmäisen henkilön tavoite - ja paradoksaalisesti annoin sen tapahtua osittain siksi, että halusin irti tuosta edeltäneestä ihmisestä (oliko tämä selkeä lause?). Vaihdoin vain yhdestä vaikutuspiiristä toiseen. Tämä toinen ihminen halusi suhdetta kanssani, ja minä halusin olla mieliksi hänelle. Lopulta minun oli pakko uskotella itselleni että halusin sitä itsekin, koska en osannut lopettaa. Olen tuntenut jälkeenpäin jopa vihaa kumpaakin kohtaan, mutta eikö minun oikeastaan pitäisi vihata vain omaa heikkouttani? 

Se on kuitenkin vain elettyä elämää, josta olen oppinut paljon, ennen kaikkea itsestäni. Mitä voisi oppia jos aina vain torjuisi muut ihmiset luotaan. Luulet vain itsestäsi liikoja. Muistelen joskus kauan sitten lukeneeni kristittyjen erämaaisien sen suuntaisen ajatuksen, että ihmiskunnasta on helpompi pitää ja rukoilla kaikkien puolesta kun itse pysyy etäällä ja sivussa. Itseään vain ei voi paeta, minkä myös he kertomusten perusteella saivat kokea ja mitä yleensä kuvataan kamppailuna demoneita vastaan. Ehkä on tehokkaampaa buddhalaiseen tapaan ruokkia demoneitaan, ystävystyä niiden kanssa? 

Palaan aina välillä päivittäisen mantrameditaationi ohessa kahteen muuhun harjoitukseen eri buddhalaisista traditioista, tonglen ja metta. Silloinkin kun ne kohdistetaan muihin ihmisiin, ne muuntavat juurikin omaa mieltä, sillä mitään muuta et voi muuttaa kuin itseäsi, ja sitä kautta muuttuu kaikki: oma perspektiivi, asenne... kaikki. Toisin sanoen, jos tonglenia tehdessäni ajattelen vaikkapa Trumpia, jonka koen hyvin negatiivisena ihmisenä, niin itse asiassa minä muunnan omia negatiivisia tunteitani häntä kohtaan. 

Lomalla lisäsin päivittäistä meditaatioaikaani 15 minuuttia sisällyttääkseni nämä harjoitukset siihen. Esim. hengitän sisään mustana savuna vihaa ja negatiivisuutta, jotka ilmenevät maailmassamme monin tavoin, mm. tämän kirjoituksen teemoissa. Sitten lähetän valkoisena valona myötätuntoa, iloa. Lopuksi muistutan itseäni siitä että kaikki haluavat vain olla onnellisia, turvassa ja suojattuja, aivan kuten minä itsekin. Sehän on myös kristinuskon keskeisintä ydintä, jonka monet kristitytkin usein näyttävät mielellään unohtavan (nykyään kun puhun kristityistä, ajattelen ensimmäisenä Yhdysvaltain evankelikaalisia, mikä ei tietenkään ole koko totuus kristinuskosta): rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Opin joskus, että se ei tarkoita että kaikista täytyisi pitää, vaan se tarkoittaa persoonatonta hyvää tahtoa. 

Minulle toinen toimiva konsti lomallani on ollut yksinkertaisesti mennä yksin yökävelylle metsään läheiselle luonnonsuojelualueelle, kuntopolulle lammen ympäri. Olen kirjoittanut tästä ennenkin. Istun (tai jopa makaan, taivasta tuijotellen) jonkin aikaa suosikkipaikallani, rantakivellä, luonnon elementtien ympäröimänä. Tänä kesänä olen vieläpä saanut seurakseni lepakko-ystävän, joka liihottelee ympärillä hämärässä hyönteisiä metsästäen. Tämä on minimimäärä luontoyhteyttä, joka kaupunkilaisenkin on mahdollista tavoittaa. Sillä on erittäin rauhoittava ja parantava vaikutus. Teen siitä eräänlaisen pyhän rituaalin: tullessani kivelle piirrän siihen sormella Reikin voimasymbolin, lähtiessäni lausun hiljaa ääneen kolme Daimokua. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin niin ikään olen halannut  puita; kuin olisi tavannut vanhoja ystäviä! Puuthan ovat eläviä olentoja. Kuin paluu 1990-luvulle New Age-vaiheeseeni: vaikka monessa asiassa silloin menin liiallisuuksiin, ei sitä käy kiistäminen että oli siinä hyvääkin. Nykyään näen tämän kaiken enemmänkin pakanuuden ja magian kautta, jotka myös ovat osa minua. Näen magian ikään kuin harrastuksena, joka vaikuttaa todellisuuden pintarakenteeseen, missä ilmenevät vastakohdat; Buddhalaisuus on syvä vakaumus, joka ulottuu olevaisen ytimeen, missä kaikki on Yhtä. 

Vuosien jälkeen päätin myös kokeilla kukkatippoja itseni kehittämiseen. Olen käyttänyt aikaisemmin ainoastaan alkuperäisiä, englantilaisia Dr Bachin tippoja, mutta nyt halusin nimenomaan suomalaisia, ja koska en löytänyt Frantsilan kukkatippoja kivijalkamyymälästä, ostin kokeeksi Sysimaan kukkatippoja. Ei niistä haittaakaan ole koska kukkatipat eivät vaikuta fysiologisesti - niissä ei kemiallisesti ole mitään vaikuttavaa ainetta, vaan pelkästään kukkien "energia" on siirretty lähdeveteen. Siksi vaikutuskin on psyykkinen ja hienovarainen. Valmistusprosessissa käytetään neljää elementtiä, jotka ovat minulle muutenkin merkityksellisiä. Totta kai tätä voi nimittää "uskomushoidoksi", mutta olen menestyksellä hoitanut kukkatipoilla myös kissoja, ja otan ilomielin vastaan kaiken avun minkä voin saada. Mikä tahansa kokeilemistani keinoista sitten toimikin, tai ehkä ne kaikki yhdessä, pääsin joka tapauksessa yli ahdistuksestani, positiiviseen vireeseen. 

Myös kotona suoritin energeettisen puhdistuksen ja suojauksen. Siinä ei ole sinänsä mitään uutta; olen tehnyt vastaavan monessa asunnossa, nyt vain en enää näe sitä kristillisessä kontekstissa vaan pakanallisessa. Kävin huoneet läpi soivan kulhon kanssa, soittaen sitä jokaisessa huoneessa kaikkiin neljään pääilmansuuntaan; sitten kiersin joka huoneen ovella lausuen, Namu Myoho Renge Kyo, kolme kertaa, kumartaen. Pirskotin nurkkiin suolavettä, jonka olen joskus kauan sitten itse siunannut tarkoitukseen. Seuraavaksi kiersin huoneet savuavan suitsukkeen (Frankincense-pihkaa hiilellä astiassa: kunnon savu) kanssa. Piirsin ilmaan asunnon ulommaisten seinien, ulko-oven ja ikkunoiden kohdalle  tarkoitukseen vihkimälläni tikarilla Reikin voimasymbolin, jonka samalla visualisoin. Ohjelmoin ajatuksella ison vuorikiteen ja neljä pienempää mustaa turmaliinia puhdistamaan ja suojaamaan kotia negatiivisuudelta; puhdistin ne etukäteen kukkaruukun mullassa, vesikulhossa, parvekkeella ilmassa ja auringossa. Vuorikiteen ripustin roikkumaan tuikkulyhtyyn eteisen kattoon, mustat turmaliinit pussukoissa kodin neljään nurkkaan. 

Vuorikide ja
4 mustaa turmaliinia

Ja sitten on vielä vanha kaverini josta usein olen kirjoittanut, nimittäin vaikeuksistani hänen kanssaan. Olen kokenut tiettyä nostalgiaa muistellessani henkistä ryhmäämme, jossa usein olimme läsnä vain me kaksi. Hän on kertonut kokevansa samaa, mutta ilmeisesti aivan eri syistä. Pohdin tätä tarkemmin ja mietin, miksi olen asettanut hänet ikään kuin erityisasemaan pienen lähipiirini joukossa. Vastaus joka minulle kirkastui, ei ole erityisen mairitteleva kummallekaan: hän oli ainut ihminen joka mukautui kaikkiin päähänpistoihini, kuten että perustetaan ryhmä, jossa minä sanelen kaiken mitä tehdään. Toki hän koki hyvänä sen että käytimme tunnin vapaaseen keskusteluun, ja on yhä sanonut että olisi pitänyt silloin puhua joistain asioista, joista nykyään en välitä kuulla (ajatus, jota minun on hieman vaikea ymmärtää; miksi et, hitto vie, puhunut kun se oli ajankohtaista! KUKA hemmetti miettii tuollaista vielä yli kymmenen vuoden jälkeen!!!).

Jos ollaan aivan rehellisiä, tuo keskustelutunti taisi olla minun myönnytykseni muille, että he kokisivat tulevansa huomioiduiksi ja minä olisin siten "hyvä ihminen". Viime vuoden lopusta alkaen tapasimme aloitteestani säännöllisesti ensin kaksi kertaa, sitten kerran kuukaudessa, kunnes se lopahti minun puoleltani. Tajusin, että se mitä sitten yritinkin, ei vain toiminut: ei voi korjata sellaista mikä ei ole rikki. Se on vain elämää, luonnollista kehitystä: ihmiset muuttuvat, ihmissuhteet muuttuvat. Turha haikailla menneitä. Tänä päivänä meillä ei vain taida olla kovin paljon yhteistä. Muita kavereitani olen kauan tavannut kerran, pari, korkeintaan kolme kertaa vuodessa, ja se riittää meille aivan hyvin. 

Yhden tapaamisen aikana pystyin toden teolla avautumaan hänelle siitä miten olen kokenut meidän välimme, ja se oli minulle hyvin vapauttavaa. Yleensä pidän kaiken sisälläni. Paljon enemmänkin voisin sanoa, mutta vaikka minä koen sen vapauttavana, niin miten hän sen mahtaa kokea? Nytkin filtteröin omat ajatukseni ennen kuin sanoin ne ääneen, koska minun päässäni ne saattavat olla huomattavasti negatiivisempia. Hän ei kommentoinut mitään, vaikka olisin nimenomaan kaivannut avointa keskustelua aiheesta. Nyt kaikki pyörii sen ympärillä miltä minusta tuntuu. 

Nyt viimeksi kun tapasimme lomani lopussa, mieleeni jäivät päällimmäisenä hänen puheensa haisevista, kodittomista alkoholisteista, sekä se että hänen mielestään Trumpin kannattajat näyttävät vähän yksinkertaisilta (ulkoisesti). Kyllä minä saatan arvottaa ihmisiä yhtälailla, pinnallisin perustein, mutta jonkun toisen suusta kuultuna se pysäyttää ajattelemaan. Ei kaikki ehkä kuitenkaan ole ihan niin yksinkertaista.

No, minä puolestani taidan katsoa häntä vähän alaspäin, vaikka selvästikin peilaan häneen itseäni. Ennen kuin tällä kertaa erosimme, hän puhui siitä kun tapasimme ensimmäisen kerran 1990-luvulla, ja hän oli ilmeisesti kysynyt minulta mitä kristinusko minulle merkitsee, ja vastasin jotain Jeesuksen seuraamisesta. Se kuulemma teki häneen vaikutuksen. Minä taas en ollenkaan muista tuollaista, ja epäilen, että en ole itsekään tiennyt mitä tarkoitin - tai etten ylipäänsä tarkoittanut yhtään mitään. Todennäköisesti lainasin ajatuksen Pekka Ervastilta, jota paljon olin lukenut. Tuo vaikuttaa kuitenkin samanlaiselta tyhjältä fraasilta, mitä kristityt muutenkin viljelevät. Itse olin tuolloin vielä toinen jalka Lectorium Rosicrucianumissa, josta tein kipeää erotyötä johtuen parisuhteestani toisen miehen kanssa, jollaista ei pidetty suotavana, ja toinen jalka jo Kristiyhteisössä, jossa aluperin tapasin kaverini, ja jota tutkin mahdollisena uutena hengellisenä kotina, kuten siitä sitten tulikin yli kymmeneksi vuodeksi. Jälleen kerran hän viittaa johonkin mitä minä olen ollut kauan sitten. Nykyinen päivitetty versio minusta ei ilmeisesti kelpaa hänelle. Ja hän puolestaan on toivottomasti jämähtänyt menneisyyteen. Minulle on selvää että olen edistynyt, kehittynyt, mennyt eteenpäin monella tapaa henkisesti, vaikka hän ei sitä kykenisi näkemään sillä tavalla, vain siksi että olen jättänyt taakseni kristinuskon. En haluaisi uskoa että se oli ainoa asia mikä meitä yhdisti. Hän sanoi kerran ettei välitä uskonnoista ja opeista, ja minä ajattelin ihmeissäni että niinkö hän näkee itsensä, koska minä näen hänet juuri päinvastoin!  

Vuosi sitten suoritin nk. "maagisen prosessin" päästäkseni vihamielisistä tunteistani edesmennyttä puolisoani kohtaan, ja se oli menestys! Vuodenvaihteessa pohdin ehkä vielä vähän kieli poskessa pitäisikö minun kokeilla vastaavaa kaverini suhteen. Nyt tuntuu siltä että kyllä ehdottomasti! 

Iloitsen ja nautin elämästäni tässä ja nyt ja yritän olla parempi ihminen niin hyvin kuin pystyn, ilman että minun täytyy väkisin pakottaa itseni teeskentelemään sen eteen, että muut näkisivät minut "hyvänä ihmisenä". Pääasia että tulen toimeen itseni kanssa. Kaikki on itse asiassa hyvin niin kauan kuin en ole liian tyytyväinen itseeni: se kertoo että tiedän etten ole valmis. Se ei ole kasvua jos olet jatkuvasti tasaisen tyytyväinen itseesi, vaan se että tulet yhä tietoisemmaksi omista puutteistasi ja vioistasi, epätäydellisyydestäsi. Eikä sen pidä antaa masentaa, vaan ottaa se kannustimena tehdä jotain asian hyväksi. Se on merkki siitä että olen oikealla tiellä. Henkinen matka on esteitä ja haasteita täynnä. Mutta sen sijaan että kristilliseen tapaan ajattelisimme olevamme läpikotaisin turmeltuneita syntisiä, on parempi nähdä olevansa potentiaalinen Buddha: se on positiivisempi lähtökohta. Olen varmasti kirjoittanut tästä ennenkin, koska nämä asiat ovat aina yhtä ajankohtaisia. 

Lootussutra kertoo 20. luvussaan Bodhisattva Ei-koskaan-väheksyvästä, joka jatkuvasti virkkoi kohtaamilleen ihmisille: "Minulla on syvä kunnioitus sinua kohtaan, en koskaan rohkenisi väheksyä sinua." Sen sijaan että olisi omistanut aikaansa kirjoitusten lukemiseen ja resitointiin, tämä munkki meni ja kumarsi ihmisille. Hänen pyrkimyksensä osoittaa kunnioitusta kaikille muille kohtasivat järjestään kyynisyyttä ja pilkkaa hänen vertaistensa puolelta. Nichiren tai hänen myöhemmät seuraajansa kategorisesti samaistivat Bodhisattvan julistuksen Lootussutran otsikkoon, jota me harjoittajat lausumme päivittäin. Eli toisin sanoen: Bodhisattvan sanojen ymmärrettiin ilmaisevan itse Lootussutran perusajatuksen. 

Kypsyyttä on myöntää, että kaikkea mikä toisissa häiritsee, olen minä ollut joskus itsekin. Ehkä olen välillä vieläkin; sitä saattaa olla vaikea itse nähdä itsessään tässä hetkessä. Menneet virheensä näkee selvemmin. Aivan kuten toisissa näkee paremmin heidän vikansa kuin hyveensä. Voisiko olla mahdollista että pohdintani heijastelevat orastavaa myötätuntoa? Olen usein ajatellut että tunnen herkästi myötätuntoa eläimiä kohtaan, koska eläimet ovat viattomia; ihmisiä kohtaan se on vaikeaa, koska saattaa tuntua että ihmiset ansaitsevat kaiken paskan - juuri ihmiset myös eläimiäkin kaltoin kohtelevat. Jotta elämäsi olisi toisenlaista, sinun pitäisi olla toisenlainen ihminen, eikä valittaa että elämä kolhii... Jopa omasta puolestani olen usein ihmetellyt miten minä ansaitsen kaiken sen hyvän mitä elämässäni on. Kuten ennenkin olen todennut, oma henkinen kehitys on hyvin hienovaraista, hädin tuskin huomattavaa. Ei tapahdu mitään äkillistä ja kertakaikkista valaistumiskokemusta, joka hetkessä muuttaa kaiken; vain vähittäisiä pieniä oivalluksia.  

Viime vuoden lopulla uudistin omaa Gongyotani, sen hiljaisia rukouksia [ks. sivu Harjoitus]. Sisällytin siihen mm. lauseen "kunnioitan kaikkia ihmisiä tulevina Buddhina", mikä on tuntunut toisaalta hiukan vaikealta ajatukselta, mutta kaikki muutokseni rukouksiini olen aina tehnyt sisäisestä tarpeesta, ja myöhemmin havahtunut huomaamaan että ne jollain tapaa heijastuvat omaan ajatusmaailmaani ja ikään kuin vastaavat johonkin kokemukseen elämässä. 

Fok It