Päivitetty 18.5.22
Koska tämä on pääasiallinen blogini nykyään, haluan kirjoittaa tännekin aiheesta, josta olen jo kirjoittanut toisessa blogissani otsikolla, "HEARTSTOPPER: Usko Rakkauteen!", sekä myös englanninkielisessä blogissani, "Gays on tv and film: and HEARTSTOPPER!" Tämä voi vaikuttaa hiukan irralliselta ja kenties kevyeltä lähinnä henkisyyteen keskittyneessä blogissa, tai maailmantilanteen perspektiivistä, kun olemme pandemiasta siirtyneet Ukrainan sotaan, joka alussa herätti minussakin voimakkaita reaktioita, joista olen kirjoittanut täällä aiemmin.
Olen yrittänyt kuvailla miten paljon uskonnollista kokemusta hurmioituminen tästä Netflix-sarjasta mielestäni muistuttaa - ja minä tiedän omakohtaisesti jotain uskonnollisesta kokemuksesta, puhumattakaan siitä että minulla on ihan oikeakin uskonto jota harjoitan, mutta nyt sekin jää tämän varjoon. Ei elämään mahdu kuin yksi näin suuri innostuksen kohde kerrallaan. Toinen vertailukohta joka tulee mieleeni, on ilmiselvästi rakastuminen. Ainakin ensirakkauteni oli juuri näin obsessiivista: oli ihanaa nähdä hänet ja surkeaa kun ei nähnyt. Kun rakastuin nykyiseen aviomieheeni kuusi vuotta sitten, rakkaus sai minut tekemään suuria ratkaisuja, joita en olisi ennen osannut kuvitellakaan. Samoin Heartstopper on jo nyt saanut minut muuttamaan elämääni joissain suhteissa jotka koin häiritsevinä, ja siinä se on itseasiassa onnistunut paremmin kuin uskonto! Tämän pohjalta voisi pohtia enemmänkin mitä uskonto itse asiassa on, miten se toimii, ja tarvitaanko edes aina "oikeaa" uskontoa. Ehkä tarvitaan vain Rakkautta. Rakastan rakkautta! Kun rakastuin mieheeni, kirjoitin että "rakkaus on uskontoni"; sitä se oli silloin, kun se oli uutta ja tuoretta. En tarvinnut muuta, enkä pariin vuoteen tunnustanut mitään uskontoa.
Voi tuntua kaukaa haetulta että jollain sarjalla on sellainen vaikutus, että se saa uskomaan ihmisten hyvyyteen, mutta toisaalta kun ajattelee... Alice Osemanilla on kyky kertoa tällainen tarina, ja sarjan nuoret näyttelijät pystyvät välittämään sen meille uskottavasti, puhumattakaan siitä miten voimakkaasti se vaikuttaa ihmisiin... Inhimillinen tekijä on vahva, ja kaikki tämä todistaa minusta siitä että se on paljon enemmän kuin vain "viihdettä": Siinä on Sydän mukana! 💖Minä olen aina luottanut enemmän sydämeeni kuin pelkkään järkeilyyn ja pohdintaan, myös ja ennen kaikkea henkisissä asioissa.
Kansainvälisessä Facebook-ryhmässä kaikenikäiset, eri suuntautumisia edustavat ihmiset (paljon on myös heteroita: tämä on kertomus Rakkaudesta - siihen ei tarvitse liittää mitään lisämääreitä!) eri puolilta maailmaa kertovat samaa tarinaa siitä, miten voimakkaasti tämä sarja on heihin vaikuttanut. Ihmiset jakavat elämäntarinoitaan, sekä tukea ja ymmärrystä toisilleen. Me aivan kuin todistamme toisillemme: "Minuakin Henki on koskettanut!" Mitään en koskaan ole fanittanut niin suuresti, että olen teettänyt tatuoinnin ja ostellut tavaraa, kuten nyt! Olemme kuin salaseura omine symboleinemme, jotka avautuvat vain sisäpiirille. Kuin evankelista, pyrin levittämään tätä ilosanomaa muillekin! Kun en katso itse sarjaa yhä uudestaan ja uudestaan, voin seurata Facebook-ryhmän keskusteluja, katsoa YouTubesta reaktio-videoita (eli kun muut katsovat Heartstopperia!) tai kuunnella sarjan musiikkia. Alice Osemanin sarjakuvat olen tilannut, ja tilaan myös hänen romaaninsa.
Heartstopper on toki niin ikään herättänyt monenlaisia ajatuksia ja oivalluksia. Sen voisi kiteyttää vaikka näin: Nuoruuttani en enää saa takaisin, mutta en ole vielä myöskään toinen jalka haudassa, joten tässä ei voi olla kaikki - täytyy olla vielä jotain enemmän! Tunne voi olla välillä jopa häiritsevä, mutta silti sen ei toivoisi menevän pois, koska se on tunne joka saa aikaan asioita! Vanhoissa blogikirjoituksissani suorastaan uhkun itsetyytyväisyyttä (ellei jopa omahyväisyyttä). Se on poissa. Jos on "tyytyväinen" - eli tyytyy elämäänsä - mitään ei tapahdu, mikään ei muutu. Heartstopper on kuin kirkas Valo, joka paljastaa myös mitä piilee pimeimmissä nurkissa. Moni asia on ollut tuloillaan jo pidemmän aikaa, nyt ne vain kerralla pulpahtavat kaikki pintaan, tietoisuuden valoon, kun sarja on saanut pohtimaan omaa elämää.
Esimerkiksi edesmennyt puolisoni. Pääsin hänen kuolemansa yli parissa kuukaudessa. Ja muutettuani omaan asuntoon, tunsin olevani vapaa. Sitten olinkin jo korviani myöten rakastunut. Jotain jäi ehkä prosessoimatta. Paljon negatiivisuutta on vasta nyt vuosia myöhemmin alkanut tulla esiin. Minä en koskaan ollut rakastunut häneen. Halusin aina selittää sen parhain päin, ennen kaikkea itselleni, niin että "opimme vähitellen rakastamaan toisiamme ja se oli paljon varmempi perusta." Mitä vielä! Se mitä kutsuin "rakkaudeksi" hänen kohdallaan, ei koskaan ollut minulle sydämen asia, se oli kokonaan päässäni: minä päätin haluta uskoa siihen ja kai onnistuinkin vakuuttamaan itseni pitkäksi aikaa.
Olisin halunnut erota aikapäiviä sitten, ennen hänen kuolemaansa, mutta vaikeista asioista ei voinut puhua, koska "masentaa", ja selväksi tuli sekin että jos eroaisimme, hän ei kestäisi sitä. Henkisyyteen taipuvaiset ihmiset usein huijaavat itseään sillä, että kaikki kokemukset ovat olleet tarpeellisia ja opettaneet paljon. Sitä minäkin olen tehnyt, ja onhan se miellyttävämpi ajatus kuin tunnustaa, että on hukannut 19 vuotta elämästään, koska ei ollut uskollinen itselleen eikä rakastanut itseään tarpeeksi. Eikä voi edes syyttää ketään toista.
Pohdin eräänä päivänä töissä tätä asiaa koko päivän, ja lopulta (yksin ollessani) vain aloin itkeä. Ja minä en ole mikään itkeskelijä - ei sillä että siinä mitään pahaa olisi... edellinen kerta oli kun äitini kuoli, ja sitä ennen kai vuosia sitten. Emotionaalinen kuormitus vain kasvoi liian suureksi.
Niin ikään havahduin sarjan myötä siihen, että olen sallinut itseni viime vuosina vetäytyä liiaksi itseeni; voisi ajatella, että on ainakin hyvässä seurassa, mutta se käy kovin yksinäiseksi...
Toinen päähenkilö, Nick, sanoo eräässä kohtauksessa: "Tunnetko koskaan että teet asioita vain koska kaikki muut tekevät? Ja pelkäät muuttua? Tai tehdä jotain joka saattaisi hämmentää tai yllättää ihmisiä? Todellinen persoonallisuutesi on ollut kuin... haudattuna sisälläsi todella kauan aikaa." Kyllä. Tämä on erittäin samaistuttavaa. Ja opettajan neuvo toiselle päähenkilölle, Charlielle: "Älä anna kenenkään saada sinua katoamaan."
Alice Oseman on sanonut: "Luulen, että eräs syy miksi ihmiset todella nauttivat Heartstopperista, on se että se tuntuu aivan todelta, vaikka se on jollain tapaa hyvin ruusunpunainen, ja keskittyy rakkauteen ja iloon ja onneen. Se saa positiiviset osat tuntumaan todelta, ja se osoittaa että ne voivat olla totta. Joten joo, henkilökohtaisesti en koskaan sanoisi että hillitään pimeyttä. Pimeys aiheuttaa valon."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Vain asialliset kommentit ovat tervetulleita; kaikki kommentit tarkistetaan ennen julkaisua. Henkilökohtaisia viestejä ei julkaista (kunhan sanot että se on henkilökohtaista, ja muista e-mail osoitteesi, jos haluat vastauksen!)/Only suitable comments are welcome; all comments are checked before publishing; Personal messages are not published (if you SAY it's personal; add your e-mail address if you want a reply!).