Sarjan edellisessä osassa käsiteltiin paljon Lectorium Rosicrucianumia ja sen oppeja. Sen jälkeen olen esimerkiksi lukenut muiden entisten oppilaiden kokemuksia. Mielenkiintoista, että LR suvaitsee nykyään television katselun! Joidenkin viittausten mukaan jopa homoseksuaalisuutta ei enää pidettäisi niin pahana, tai ainakaan sellaisena mistä voi "parantua". Olin joka tapauksessa onnekas kun pääsin pois niin lyhyessä ajassa (1995-1999) - ja silti sillä oli syvä ja pitkäaikainen vaikutus minuun; yhä se saattaa herättää ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita, ja kuitenkin on hyvin selvää että polemiikkia herättävä nimitys "kultti" negatiivisine konnotaatioineen voi hyvinkin olla paikallaan, vaikka kenenkään henki ei suoranaisesti ole vaarassa, kukaan tuskin joutuu vararikkoon jäsenyyden takia, eikä seksuaalista hyväksikäyttöä ole tullut ilmi. Ehdottomuus on aina pahasta.
Sittemmin julkaisin myös englanninkielisen postauksen aiheesta toisessa blogissani: This I know in my Heart: My Experience of Gnosis, ja täydensin kirjoitustani Minun tieni uusilla ajatuksilla aiheesta tänä vuonna.
Vasta nyt englanninkielisestä Wikipediasta luin että perustajan, Jan van Rijckenborghin (Jan Leene oikealta nimeltään), poika Henk Leene erosi erimielisyyksien vuoksi liikkeestä monien oppilaiden kanssa, ja perusti 1970-luvulla oman esoteerisen yhteisönsä, joka lukemani perusteella kehittyi huomattavasti avoimempaan ja vapaampaan suuntaan. Leenen tyttären sen sijaan itsekin tapasin 1990-luvulla: hän kuului LR:n johtoryhmään. Henk Leenen "Sivasin Esoteerinen Yhteisö" (Sivas Esoteric Community) korostaa yksilöllisyyttä, vastoin LR:n vahvaa ryhmäsidonnaisuutta, eikä se myöskään väitä olevansa ainoa oikea, ja on ottanut sittemmin etäisyyttä ruusuristiläisyyteen: koko terminologia on muutettu, ja luovuttu kielloista ja elämänsäännöistä.
Heti ensimmäistä kappaletta tästä kirjoituksesta karsin runsaasti ja jätin pois paljon: tänä päivänä minua kyllästyttää lukea omia rönsyileviä ajatuksiani koskien vanhaa koulukaveriani; varsinkin, kun historialla on tapana toistaa itseään, kuten tietävät ne jotka ovat lukeneet kirjoituksiani viime vuosilta.
Tässä osassa päästään siihen kun aloitin lukuvuoden kansainvälisellä talvikurssilla Viittakiven opistossa Hauholla, joka ei enää ole toiminnassa. Paikka toki on olemassa, mutta muussa käytössä. Jälkeenpäin olen ajatellut tuota aikaa hyvin ristiriitaisesti. Se ei tuntunut niin käänteentekevältä kuin Perheniemen opisto aiemmin. Vaikka itse paikka oli upea, opinto-ohjelma oli mielestäni melko löysä ja epämääräinen; en osannut selittää kenellekään mitä minä oikeastaan opiskelin (ja lopulta kävin vain harvoin tunneilla). Varmasti syynsä oli minussakin, mutta opiskelijoiden keski-ikä oli niin paljon nuorempi, että kaipasin tietynlaista kypsyyttä. Ja silti tapasin henkilön, joka tempasi minut mukaan omaan maailmaansa niin, että ilkeästi sanottuna taisin taantua hänen tasolleen, ja aloin elää hänen elämäänsä, kadottaen itseni. Kieltämättä sekin kuitenkin lopulta mahdollisti minulle uusia asioita ja vei elämääni eteenpäin; ennen kaikkea itseni hyväksymisen ja ulostulemisen prosessini alkoi siitä.
Ehkä ilman sitä olisin jäänyt asumaan äitini luo maalle vielä pitkäksi aikaa, pysynyt visusti kaapissa, ja omistanut elämäni Lectorium Rosicrucianumille.
Jouni on tänä päivänä Facebook-kaverini, ei sen enempää, mutta kuitenkin sen verran lähietäisyydellä, että en julkaise hänen kuvaansa. Masaki katosi Viittakiven jälkeen elämästäni - se oli oma valintani - ja todennäköisesti elelee Japanissa, joten en suoraan sanoen välitä: ottakoon yhteyttä jos löytää kuvansa ja haluaa ne pois.
Seuraavassa osassa jatketaan suoraan siitä mihin tämä osa päättyy: draamaa on luvassa ja suuria muutoksia. Nykyään kirjoitustahtini näyttää olevan yksi osa vuodessa. Muistot heräävät vahvasti eloon kirjoittaessani niistä, ja se on välillä melko raskasta...
25.-26.1.1996
Aivan joulun alla 1995 sain kirjeen. Arvasin heti keneltä sen täytyy olla, koska vain yksi henkilö käy henkilökohtaisesti tiputtamassa kirjeensä postiluukusta puolen päivän aikoihin. En pitänyt kiirettä avaamisen kanssa, koska ensimmäinen ajatukseni oli: "miksi repiä auki arpeutunut haava nyt lähes kahden vuoden kuluttua, kun olen vihdoin alkanut unohtaa?"
Kopioin seuraavaksi sanasta sanaan kirjeen sisällön, korjaamatta J:lle ominaisia kirjoitusvirheitä:
Moi! Tämä kirje saattaa tulla yllätyksenä sulle, mutta on hyvä kirjoittaa asiat paperille. Kun annoit viimeisen kirjeen mulle ja tunsin sisältäni, että jokin oli vinossa. Muutaman päivän kirjeen luettuan jälkeen olin raivoissani. Poltin kaikki kirjeet ja valokuvat. Piirrokset jätin talteen. Myöhemmin tuli pahoja masennuspäiviä, jolloin harkitsin jopa itsemurhaa. Toivuttuaan siitä olen taas energinen ja haluan yrittää uudestaan. Ei ole väliä torjutko mut ja jätät Kohtalon tielle, kun kuljet toista valoisampaa tietä.Siksi haluaisin kokeilla oletko kiinnostunut jälleentapaamisesta. Pahoittelen runsaus kirjoitusvirheistä. Odotan vastaustasi ja kuulumiasi.
Näin siis J. Melkoinen yllätys totta tosiaan! Lukiessani pysähdyin ensimmäisen sivun loppuun: en osannut edes kuvitella, että hän saattaisi ottaa sen näin raskaasti, että minä voisin merkitä hänelle niin paljon; ei ollenkaan imartelevaa, vaan tavattoman pelottavaa!
Jos tämä kirje olisi tullut, sanotaanko kymmenen vuoden kuluttua, olisin mahdollisesti ollut paremmin valmistautunut - ehkä jopa itse tehnyt aloitteen; olen joskus leikitellyt ajatuksella.
Millaista rohkeutta tuo kirje on vaatinut, ja tietynlaista nöyrtymistä. Juuri tuollaista rehellisyyttä minä aikoinaan peräänkuulutin; kykyä puhua suoraan kipeistäkin tunnoista, pelkäämättä paljastaa että onkin inhimillinen olento kaikessa vajavaisuudessaan ja haavoittuvuudessaan.
Vastaavaa tekstiä on ole tottunut J:ltä odottamaan. Jotain hänelle on tapahtunut sisäisesti; olosuhteet huomioonottaen ihme olisi ellei. Ehkä sittenkin tämä oli kasvun paikka, meille molemmille, kuten toivoin.
Tunsin itseni hiukan nurkkaan ahdistetuksi. Ei pakotietä, koska omatuntoni ei sallinut minun jättää häntä epätietoisuuteen tai suoralta kädeltä torjua, mikä olisi pahimmanlaatuista itsekkyyttä. Voit vain puolustautua tai antautua, päättelin, ja J:n toisen kirjeen myötä näytti selvältä kummalle puolelle vaaka kallistui. Esitin hänelle painavia kysymyksiä, "Mitä sinä oikeastaan haluat minusta?", "Kuka on tämä J. jota minä en tunne?" Jälkimmäisen vastaus selvinnee vähitellen ajan kanssa. Vastaus edelliseen tyydytti minua siltä osin, että "avoimuus" ja "ymmärtäväisyys" ovat todella avainsanoja, mutta että "hiukan erilaisuutta" (esimerkkinä kasvissyönti); hän kun pitää vähän erikoisemmista kavereista!
Minä olen tavannut parin vuoden aikana niin erikoisia ihmisiä, ettei hän uskoisikaan. Ja J:kin on tutustunut uusiin ihmisiin alettuaan harrastaa Aikidoa, joka kuulemma pelasti hänet yksinäisyydestä ja auttoi tulemaan ulos ujon kuorestaan (asioita, joita minä en ole ikinä yhdistänyt häneen). Eivätkö nuo ihmiset ole olleet tarpeeksi erikoisia?
Kaikkihan me olemme erilaisia, kuten hän itsekin jossain välissä totesi, oli sitten vaikka luterilainen sekaruuansyöjä. Ja entä jos "hiukan" olisikin vähän enemmän? No, minä en aio kertoa hänelle. Se ei palvelisi mitään todellista tarkoitusta, vain mutkistaisi asioita entisestään.
Tuo oli vain yksi esimerkki joka pisti silmääni. Ei tainnut osoittaa kovin suurta avoimuutta ja ymmärtäväisyyttä. Lähetettyäni vastauksen minua vaivasi ajatus, että olin erittäin epäreilu J:tä kohtaan takertuessani hänen yksittäisiin sanoihinsa sillä tavoin; suorastaan tein pilkkaa hänen vilpittömästä kädenojennuksestaan. Ehkä hänen sanansa olivat hiukan kömpelösti muotoillut, mutta eihän se ole oleellista vaan sisältö, kuten korostin ensimmäisessä kirjeessäni.
Paljastui, että hän kysyi Tarot-korteilta (jotka minä lahjoitin "jäähyväiskirjeeni" mukana) milloin oli sopiva aika ottaa yhteyttä. Niin ympyrä sulkeutuu.
Nyt odotan jo malttamattomana hänen kirjettään, vaikka ehkä minun pitäisi poiketa orjallisesta vuorottelusta ja kirjoittaa hänelle. Mutta hyvä vain ettei hän pidä kiirettä, sillä olen tehnyt kaksi periaateellista päätöstä: a) vain yksi kirje kuukaudessa. Ehtii puolin ja toisin rauhassa sulatella asioita. b) Kirjeen pituus enintään yksi A4-arkki. Ei liikaa pureskeltavaa kerralla.
Aloitin neutraalin vihreällä kirjepaperilla, jota seurasi viileän sininen. Jatkan punaisen, oranssin ja keltaisen kautta vaaleanpunaiseen. Näin rakentuu jotain uutta vähitellen. Se vaatii kärsivällisyyttä, mutta on sen arvoista. Niin ainakin toivon.
On tärkeää pitää ainakin jalka oven välissä kun se kerran on avattu. J ehdotti tapaamista jo tammikuussa-96, mutta minusta se oli liian aikaista. En myöskään haluaisi tavata sattumalta, koska se todennäköisesti olisi kiireinen kohtaus ohimennen, ja nyt tarvittaisiin mielestäni aikaa ja rauhaa.
En halua lastata siihen liikaa paineita, mutta ehkä haluaisin tapaamisemme ensi kertaa kahteen vuoteen olevan jotain "erityistä"? Ei kuitenkaan siinä merkityksessä erityistä, että meidän täytyisi puhua tai käyttäytyä jotenkin teennäisesti, epäluontevasti. Antaa asioiden rullata eteenpäin omalla painollaan, kunhan vain aika ja paikka sovitaan.
5.-6.6.1996
Olen melko varma, että jokseenkin jokaisen lähipiirissä on selvästi erotettavissa kolme "kastia", tai ihmisryhmää. Nimittäin ystävät, kaverit, tuttavat, ja tässä järjestyksessä. Lukija kuvitelkoon kolme sisäkkäistä, samankeskistä ympyrää. Sisin on ystäväpiiri, sitten kaveripiiri ja uloimpana tuttavapiiri. Keskipiste olet sinä itse, havainnoija (tätä ei pidä missään tapauksessa sekoittaa siihen mitä aiemmin olen kirjoittanut oman itsen ympäri pyörimisestä ja odotuksesta että muut tekisivät samoin!). Jos siis kysytään, ovatko sitten ystävät arvokkaampia kuin kaverit, voidaan diplomaattisesti vastata, että ainakin he ovat läheisempiä, kuten kuvio havainnollisesti osoittaa.
Kun pelkkä havainnointi (jolloin kenties vain tiedostat, että nuo ihmiset ovat olemassa siellä jossain, vaikket heitä aktiivisesti ajattelisikaan) vaihtuu kohtaamiseksi, astut ystäviesi pariin, olet heidän rinnallaan. Sama koskee viime kädessä toki myös kavereita ja tuttavia, joten loppujen lopuksi ei todellisuudessa ole niin suurta eroa. Kuvio voisikin olla yhtä hyvin spiraali, jolloin kaikki kerrokset ovat yhteydessä toisiinsa (eikä se ole suljettu piiri).
Ihmiset ovat kuin helmiä nauhassa: jotkut aitoja, toiset puuta ja muutamat muovia, mutta yhtäkaikki, saman kokonaisuuden osia. Aidot helmet ovat niitä todellisia hengenheimolaisia. Puuhelmet ihmisiä, joihin suhde toimii enemmän konkreettisella, materiaalisella tasolla. Muovihelmet taas edustavat hyvin ohuita, pinnallisia tuttavuuksia. Mutta mikään näistä ominaisuuksista ei ole leimaa antava piirre kenenkään luonteelle, vaan kyse on eri ihmisten välisestä "kemiasta" - tai oikeammin värähtelyistä. (Ja puuhelmikin voi olla kallista jalopuuta!) Kaksi yhtä älykästä ihmistä, jotka ovat lukeneet aivan samat kirjat, tekevät niistä jokatapauksessa täysin omat johtopäätöksensä.
On asioita, jotka kuuluvat vain ystävyyteen, ja joiden sekoittamisesta etäisempiin ihmissuhteisiin seuraa vain harmia. Kuinka harva on edes valmis kuulemaan rehellisen vastauksen kysymykseen "mitä kuuluu?" Eikö ystävä ole ihminen, jolle voit kertoa huolesi ja syvimmät salaisuutesi tietäen, että voit ehdottomasti luottaa sen säilyvän kahdenkeskisenä, ja että hän myös hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet, vikoinesi ja puutteinesi.
Mervi totesi taannoin, että [Hengen Koulun, eli Lectorium Rosicrucianumin] oppilas ei saisi eristäytyä, vaan pitäisi yrittää tulla toimeen kaikkien kanssa ja olla ystävällinen. Sen sijaan, että mietiskelen miten ahdas henkinen ilmapiiri täällä kotipuolessa muka on, ja miten muualla voin hengittää vapaammin, kysehän on itseasiassa vain siitä, että olen luonut tietyn kuvan itsestäni ja jäänyt sen vangiksi. Kun pitkänkin poissaolon jälkeen palaan ympäristöön, jossa minut tunnetaan ainoastaan tämän kuvan kautta, kätkeydyn automaattisesti taas sen taakse, vaikka koenkin sen tukalaksi koska sisin olemukseni on kasvanut yli vanhojen raamien. "Mitä ihmiset ajattelisivat, jos yht'äkkiä alkaisin käyttäytyä totutusta poikkeavalla tavalla" on huolena, vaikka muutos voisi olla ainoastaan positiivinen, ja niinkin pienestä kiinni kuin että hymyilet ja tervehdit vastaantulijoita.
Francesco Alberoni kirjoittaa:
Yleensä meille tulee kasvava pitkästymisen tunne ikään kuin se mitä teemme olisi liian tuttua. Mutta se on perspektiiviharha. Me itse olemme kadottamassa yhteyden suurempaan yhteisöön, suojaudumme lähiympäristöömme missä asiat pysyvät muuttumattomina. Ikävystyminen on oire siitä, että suhteemme maailmaan ja siis itseemme on rappeutumassa. Ikävystyminen katoaa vain palatessamme maailmaan, toisin sanoen, ottaessamme vastaan haasteen ja alkaessamme taas etsiä uutta identiteettiämme.
Vielä hän kirjoittaa, "meidän on kadotettava itsemme löytääksemme tien", tarkoittaen ehkä jotain muuta, mutta osuen tietämättään asian ytimeen. Saman parhaan ja yleispätevän neuvon antaa Jan van Rijckenborgh kirjassaan The Gnosis in Present-day Manifestation: "Jätä ongelmasi silleen ja kadota itsesi."
Ei tarvitse edes tietoisesti ajatella, että "tässä sitä ollaan ihmisten keskellä, hui kauhistus", sillä keho kyllä tiedostaa sen. Esim. niska ja hartiat jännittyvät, tulee ihan pieni ja nöyrä olo, kuin kehokin viestisi, "älkää vain kiinnittäkö minuun huomiota". Ja kuitenkin koko olemukseni nimenomaan provosoi ihmiset katsomaan pitkään, että "mikäs kumma hyypiö tuo on".
Jätä ongelmasi silleen ja kadota itsesi. Palatakseni varsinaiseen aiheeseen, ystävyydestä Mervi sanoi samassa yhteydessä kuten itsekin jo olin ajatellut: ikään kuin vain asetut käytettäväksi. (Se läsnäolo, mikä merkitsee että tarjoaa olkapään johon tukeutua tarvittaessa - ei takertumista kuin hukkuva oljenkorteen, kynsin, hampain.)
Jouni kirjoitti pitävänsä minusta parhaana ystävänä. Se on tunnustus, josta en ole varma olenko sen ansainnut. Vaativa asema, kuten kokemus kipeästi osoitti. Kiintymyskin voi olla liiallista, jos siitä muodostuu kiinnittyminen. Kaksi riippuvaista ihmistä löytää toisensa uudelleen, mikä näköala!
Sattumalta samana päivänä kun lähetin vihoviimeisen kirjeeni tällä haavaa, kohtasin Jounin ohimennen tien päällä. En ehtinyt edes ajatella, "kappas, Jouni", kun leveä hymy nousi kasvoilleni kuin aurinko, tunnistaessani hänet, ja moikkasimme.
Se tuli suoraan sydämestä; ei mikään joutava klisee! Lyhyt, mutta lämmittävä kohtaus koleana päivänä. Spontaani reaktioni todistaa, että jotain on tosiaan tapahtunut sen jälkeen kun viimeksi hänet nähdessäni luikin kiireesti pakoon.
[Kirjaani sisältyy pitkähkö runoni, "Ystävyyden filosofia", jonka olen aiemmin julkaissut tässä blogissa kirjoituksessani ystävyydestä.]
Pari kertaa palatessani Virroilta pyörällä, toivoin taas törmääväni Jouniin, tällä kertaa tietoisesti valmistautuneena. Muutin siis mieleni sen suhteen, että mieluummin ensin sovittu tapaaminen ennen kuin kohtaisimme sattumalta. Kun niin ei sitten tapahtunut, päätin avittaa kohtaloa ja varmistaa, että kolmas kerta toden sanoo (ei kuitenkaan liian harkitusti, vaan lopullinen päätös vahvistui vasta toteutushetkellään). Lähdin liikkeelle vähän ennen kuin Jouni pääsi töistä, ja jäin matkan varrelle odottelemaan, mikä tuottikin tulosta. Mikäs sen sopivampaa: puolitiehen vastaan! Juttelimme, ja tuntui kuin emme olisi erossa olleetkaan!
Heti seuraavana päivänä tapasin Jounin uudelleen, ja sillä kertaa juttelimme reilun tunnin. Kumpikin oli haluton ensimmäisenä toteamaan, että "nyt pitää mennä". Nämä ovat vain ohikiitäviä hetkiä, jotka jättävät tuskin huomattavan jäljen. Ei siis mitään maata järisyttävää, kuten ehkä kuvittelisi kahden vuoden eron jälkeen. Säännöt tulivat minulle harvinaisen selviksi: hyvin suoraviivaista, asiallista, ei mitään tunteilua. Ainakin kaikki mahdolliset harhakuvitelmat tulivat kertaheitolla poispyyhkäistyiksi.
Jouni onkin aina ollut niin suoraviivainen ihminen, että osaan lukea häntä suhteellisen helposti. Aistin heti kun on syytä vaihtaa puheenaihetta - tai oikeastaan osaan jopa ennustaa mitä ei ollenkaan voi ottaa puheeksi.
Jouni pyysi minulta avoimuutta, mutta minusta näyttää ettei hän itse ole valmis vastaanottamaan niin suuressa määrin kuin minä haluaisin hänelle suoda. Missä on hänen avoimuutensa? Tekisi melkein mieleni hiukan järkyttää hänen kaavamaisuuttaan ja katsoa, onko siellä alla mitään, mutta enköhän jo ole tehnyt tarpeeksi. Ja koska ystävyys on palvelua - ei itsensä palvelua - sovitan oman roolini vastaamaan hänen tarpeitaan, vaikka se sitten tarkoittaisi kynttilänsä polttamista säästöliekillä. Jos hänelle riittää arkinen rupattelu, saamansa pitää! Kirjeiden perusteella on kuin jokin lupaus olisi jäänyt lunastamatta; tavallaan tunnen tulleeni petetyksi. Ihmettelen silti hiukan, mikä meidän ystävyydessämme hänen mielestään oli ja on niin merkityksellistä, mutta ehkä se juuri on tuo näkymätön, vaikeasti kuvailtava tekijä. Mutta oliko tämä nyt koko sen suuren draaman arvoista?
26.8. - 1.9.1996
Koitti sunnuntai, jolloin - kuten sovittu - lähdimme Jounin kanssa pyöräretkelle vanhalle lentokentälle lähistölle. Sää oli mitä parhain. Poikettuamme sivutielle, joka välillä oli kuin pujottelurata pyörän kumeja uhkaavine kivineen, saavuimme nuotiopaikalle, johon oli pystytetty muovipeitteinen kota tai gwami, ja asetettu puupölkyt istuimiksi. Jounin puuhaillessa muurinpohjapannun parissa, jonka hän pyynnöstäni raahasi mukanaan (vähän tasoitusta minulle, jolla ei ole vaihteita pyörässä), minä ryhdyin pilkkomaan puita - ja aika hyvin se sujuikin ensikertalaiselta, vaikka itse sanonkin!
Vihdoin oli nuotio sytytetty ja kaikki valmista. Kaivoin repustani sen kymmenen sorttia erillisiin rasioihin marinaadiin pilkottuina: kesäkurpitsaa, munakoisoa, tofua, pikkumaissia, herkkusieniä, porkkanaa, pikkusipuleita, kirsikkatomaatteja, mustia papuja, parsakaalin kukintoja, paprikaa. Ei todellakaan mikään arkiateria, edes minulle kasvissyöjänä!
Ruoan kypsyttyä aikansa, otin esiin punaiset muovilautaset, sävy sävyyn Jounin tuomien mukien kanssa (hän toi juomat: kaksi pulloa Vichyä), sekä syömäpuikot lisävärinä ateriaan. Söimme enimmäkseen hiljaisuuden vallitessa, lukuunottamatta satunnaisia sanailuja, kuten:
- No, mitäs sanot tähän mennessä?
- Kyllä tää syötäväksi kelpaa.
- Ihan kuin mun äitini: "Kyllä tätä syö"!
Lopuksi hän kyllä kiitti maistuvasta ateriasta. Ruoan jakamisen yhdessä voisi nähdä myös vertauskuvana siitä syvällisemmästä ravinnon vaihdosta, joka parhaimmillaan vallitsee ystävien kesken.
Aterian jälkeen, nuotion hiljalleen hiipuessa, meillä oli yllin kyllin aikaa jutellakin. Aloitin kysymällä, onko kanssakäymisemme parin vuoden tauon jälkeen nyt vastannut hänen odotuksiaan.
- Puoliksi on.
- Puoliksi? Mikä se toinen puoli sitten on?
- Keskustelu. Yhdessä tekemiseen, kuten nyt, mää olen tyytyväinen.
- Niinpä niin. Mää olen katsos aina osannut lukea sua kuin avointa kirjaa; aistin heti milloin on syytä vaihtaa puheenaihetta, ja tiedän myös, mitä ei ollenkaan voi ottaa puheeksi, koska sää et saisi siitä kiinni. Joten huomaatkos, että mulla on pieni ongelma tässä? Tehdäänpä niin, että luettelet aiheita jotka kiinnostavat sua.
Niitähän löytyi ensinnäkin käsityö; naureskelin kuvitellessani meidän keskustelevan neulemalleista kuin mitkäkin ompeluseuratantat. Sinänsä kyllä ihailtavan ennakkoluuloton aluevaltaus miehiseltä mieheltä. Toinen oli perinteisempi, autonkorjaus, johon liittyen hän innostui kertomaan esimerkkitilanteen, jolloin ajatukseni lähtivät harhailemaan - minkä suoraan sanoinkin - sillä onhan autoilu ongelmineen niin kaukana omasta elämästäni. Juuri niin kauan en aio korttia hankkia, kun näen auton omistamisesta enemmän haittaa kuin hyötyä omalla kohdallani.
[Hankin kortin - ja auton - vasta vuonna 2016, ja jo 2021 luovuin autosta, mistä olen kirjoittanut tässä blogissa: sen omistaminen rasitti talouttani melkoisesti, ja olen ollut tyytyväinen ratkaisuuni; en välttämättä tarvitse autoa.]
Muita aiheita olivat leipominen, Aikido, luonto ja hieronta. Lupasin kyllä antaa niska-hartiahieronnan milloin tahansa, mutta vaikea noista on jutun juurta nyhtää. Merkille pantavaa, että lähes kaikki ovat jotain toimintaa. Minulle sisäinen elämä on olennaisinta. Se näkyy kirjeissämmekin: hänen ovat lyhyitä ja asiallisia, minun pitkiä ja pohdiskelevia. Mutta ei kannata kiinnittää huomiota siihen mikä erottaa, vaan siihen mikä yhdistää! Kun sitten mietin yleisiä aiheita, jotka minua kiinnostaisivat, ei mieleen tullut sillä hetkellä muuta kuin kirjallisuus ja kuvataide, muistellessani mitä olen Paulan kanssa kirjoitellut kun jätetään henkilökohtaiset asiat sivuun. Siitä sainkin aiheen kysyä, millaisista asioista Jouni on kirjoittanut oman kirjeenvaihtokaverinsa, Suvin, kanssa.
- Siitä mitä on tapahtunut päivittäin.
- Siis "kävin siellä ja tein tätä"?
- Niin, sitä juuri.
- Kenelle sää sitten kerrot omista huolistasi?
(Hetken miettimisen jälkeen):
- Kaipa se Suvi on.
- Siis kuitenkin. Se vahvistaa mun teoriani. Mää olen huomannut, että mun on aina ollut hyvin vaikea uskoutua sulle missään huolissani. Aina on pitänyt ikään kuin vetää jotain roolia, ei saa paljastaa heikkouksiaan.
- No, nyt puhut asiaa!
- Oletko sää huomannut saman omalla kohdallasi?
- Olen!
En muista mitä kautta keskustelu kääntyi sitten niin, että Jouni otti puheeksi miten ei ole vielä löytänyt vaimoa itselleen ja mahtaako jäädä yksinäiseksi. (Ensimmäinen ajatukseni: "hän on siis hetero"; se ainakin tuli selväksi, jos asiasta oli epäilystäkään.)
[Tietääkseni hän todella on elänyt sinkkuna koko elämänsä.]
- Millainen sen naisen pitäisi olla?
- En tiedä yhtään! Sen tietää sitten kun se tulee kohdalle, kun päässä "naksahtaa".
Mielenkiintoinen sanavalinta. Minä yhdistäisin sen "naksahduksen" jonnekin muualle kuin järjen tyyssijaan. Vaikka Jounilla on enempi talonpoikaisjärkeä kuin kirjaviisautta, niin minä, joka olen aina pitänyt itseäni älykkönä, olen aina tainnut olla meistä enemmän tunteiden ja intuition johdateltavissa. Lienee tarpeetonta antaa esimerkkiä.
Yllätyin hiukan, että hän halusi puhua siitä, mutta sehän on askel oikeaan suuntaan. Vasta jälkeenpäin kunnolla tuumin, olisiko hän odottanut minunkin sanovan jotain omasta puolestani. Mutta ymmärtäisikö, saati uskoisiko hän edes, jos olisin sanonut ettei ajatus avioliitosta kuulun minun elämäni peruspilareihin - kertomatta koko totuutta?!
No, minä voin olla yksin olematta yksinäinen. Kuinka voisitkaan olla yksinäinen, kun et mielestäsi saa olla niin yksin, niin paljon kuin haluaisit?
Kun olimme puhuneet niin kauan kuin puhuttavaa riitti, lähdimme paluumatkalle, minä ja Jouni. Jouni poikkesi kotonani, jossa lupasin tarjota jälkiruoan. Äitini oli sukuloimassa, veljeni kaverinsa kanssa. Tyypillistä, että vaikka asun saman katon alla, elän aivan omaa elämääni - ja myös haluan pitää sen tietyiltä osin erillään perheeni elämästä. Jouni ei ehkä sitä tajuaisi, päättelen erään keskustelun perusteella. Ja en minäkään tajua, miksi hänen vanhempiensa pitäisi tietää mitä minä teen Ruotsissa?!
Kun nyt syksyn tullen lähden Viittakiven opistoon, kuten on varmistunut, käyn kotona vain lomilla, myös säästäväisyyttäni, mutta ennen muuta koska taas on tullut katseltua näitä maisemia ja naamoja riittämiin vähäksi aikaa.
Laitoin teeveden kiehumaan, otin jäätelön sulamaan pakkasesta ja purin reppuni sillä aikaa kun Jouni tutki postimyyntiluetteloita huoneessani.
- On vähän muuttunut, tokaisin tarkoittaen sisustusta.
- Ainakin järjestys, vastasi hän, ja ottaen huomioon että edellisestä visiitistä oli vierähtänyt lähes kaksi ja puoli vuotta, on anteeksiannettavaa ettei hän huomannut miten paljon vanhaa oli poissa ja uutta tilalla. Esittelin hänelle kaikenlaista mitä on kertynyt, mm. valikoituja maalauksiani.
- Nuo sää oletkin jo huomannut, sanoin osoittaen neljää alastontutkielmaa seinälläni.
 |
| Yksi omakuvani |
Kun veljeni kävi huoneessani niiden ripustamispäivänä, minua huvitti suuresti havaitessani kuinka kovasti hän yritti olla näkemättä niitä! Sehän on, taivas paratkoon, yleisimpiä aiheita kautta taiteen historian! Estetiikka on eri asia kuin erotiikka. Ehkäpä nyt vaistosin lievää hämillisyyttä Jounissakin, mutta minä tiedän vain, että ne ovat kenties parhaimmat työni tähän asti, ja näyttäisin niitä kelle tahansa; onhan oma äitinikin nähnyt ne! Ja entäpä sitten, vaikka katsoja näkisikin, että - vaikka myönnytyksenä "häveliäisyydelle" olen maalannut kasvot poispäin - olen käyttänyt mallina itseäni? (Mikä, voin vakuuttaa, ei ole helpoimpia tehtäviä edes ison peilin avulla.) Maalausharrastuksen myötä olen suht'koht' hyväksynyt kehoni sellaisena kuin se on; silmät ikään kuin avautuvat näkemään kauneutta kaikissa ihmisissä.
Lähtiessään Jouni totesi:
- Nyt mää tiedän kaiken, viitaten siihen mitä olin hänelle näyttänyt parilta viime vuodelta.
"Vain sen, mitä olen halunnut paljastaa; vain sen, minkä kykenet vastaanottamaan", mietin hiljaa itsekseni. Jälkeenpäin minulla oli hiukan epätodellinen olo: tapasinko todella Jounin, kävimmekö jossain, juuri äsken, tänään? Kävelin vähän aikaa ympäri huonetta ja kertasin tapahtumia mielessäni, kuin peläten kallisarvoisten hetkien muuten karkaavan pois.
Tuli päivä jolloin pyöräilin Jounin luokse, hänen viimeisellä lomaviikollaan, täsmällisesti kello 17 kuten ilmoitin tulevani, ja hän jo olikin vastassa. Naukkailimme alkoholitonta boolia, ja hän esitteli Aikido-harjoituksia. Komea näky: valkoinen pukee häntä; minä sekä valokuvasin että luonnostelin hänet. Illan ohjelma muodostui toivomusteni mukaiseksi: soutelua, ateria muurinpohjapannusta, krokettia (voitin aloittelijan tuurilla), saunomista, vilvoittelua järvessä. Lopuksi vielä muurinpohjalettuja jälkiruoaksi. Kuusi tuntia viihtyisää yhdessäoloa, ilman että olisimme jutelleet juuri lainkaan! Ja kaikki oli niin... luontevaa. Miten yksinkertaisista aineksista voikaan rakentaa puitteet laadukkaalle ajanvietolle. Saunailta oli niin yliveto, että on vaikea keksiä mitään mikä vetäisi sille vertoja, tällä hetkellä.
Jos hiukan leijailinkin pilvissä, seuraava arkinen kohtaaminen palautti maan pinnalle, oikeutetusti.
- Täytyy ottaa uusiksi joskus, sanoin, ja tarkoitin sitä.
Polkua kulkiessa kaikki luonteen särmät - häiritsevät erikoispiirteet - hioutuvat vähitellen pois. Lopulta oppilas reagoi kaikkeen yhdellä tavalla - rakkaudella. Silloin kuin ajattelee ohittaneensa tietyn vaiheen, voi olla varma kohtaavansa juuri sellaisia koettelemuksia, joissa joutuu todistamaan että niin on. Kesäkuun konferenssissa - olen käynyt viime aikoina joka toinen kuukausi - minulla oli pitkä keskustelu Mervin kanssa niin omista kuin veljenikin vaikeuksista. Hyvin lohdullista ja rohkaisevaa, kuten myös hänen jälkeenpäin lähettämänsä kirje, josta lainaan tähän suuren osan:
Maailma kulkee kulkuaan ja sinne hyvin sopeutuvat ihmiset pyrkivät hallitsemaan ja yhdenmukaistamaan kaikki ihmiset sovittujen normien mukaisiksi. Mutta on ihmisiä, jotka ovat toisenlaisia, jotka ovat tämän tavanomaisen humun ja hälinän ulkopuolella, usein tiedostamattaan miksi. Ja he ahdistuvat erilaisuutensa takia. Ja heitä on helppo haavoittaa niin kauan kunnes... he löytävät perussyyn erilaisuuteensa. Kuten kerroin, useat nykyiset oppilaat ovat olleet erilaisia, harvapuheisia, ujoja, ulkopuolisia, omiin ajatuksiinsa vajoavia haaveilijoita. Se johtuu siitä, että puhtaan matemaattisen astrologisesti heillä on tähtikartassaan useitä perääntyviä planeettoja (he "perääntyvät pois" maailmasta, maksavat ja kumoavat karmansa; tämä on aivan loogista).Kirjoitanpa tähän otteen ystäväni minulle "väkisin" tekemästä astrologisesta luonneanalyysista: "Haluaisit vetäytyä kuoreesi mietiskelemään ja taas mietiskelemään. Missä vika? Kommunikoinnissa. Viisi perääntyvää planeettaa, Merkurius etunenässä, osoittaa sinun olevan ajatuksiltasi niin ainutlaatuisen, että muiden on vaikea tajuta sinua, etkä itse oikein tiedä miten pukisit ajatuksesi ymmärrettävään muotoon... ja kuitenkin tunnet että ihmiskunnan hyväksi tulisi toimia. Välillä se on tuntunut sinusta täysin mahdottomalle ja turhauttavalle. Ympäristösi huolestuu 'epärealistisuutesi' takia." (10.9.1979)Myöhemmässä vaiheessa lausuntoa käy sitten ilmi, että nämä ongelmat katoavat, kun yhteys universaaliin tiedon lähteeseen on luotu! Eikö olekin niin, Marko, että sinulle on myös pikkuhiljaa käymässä näin?! Nyt ymmärrät, miksi olet poikkeava. Seuraava vaihe onkin, että haavat paranevat - ja samalla side kiusaajiin katkeaa: olet antanut anteeksi - ja voit luottaa siihen, että suuhusi tulevat oikeat sanat oikealla hetkellä. Eikä väliaikoina ole tarvis täyttää eetteriä tyhjällä höpinällä! Sehän on perusohje meille paluutien kulkijoille.
Näin siis Mervi, joka kertoi itse olleensa niin ujo, että vältteli puhelimen käyttöä: ei uskoisi hänestä tänään!
[Todellisuudessa tuossa on lueteltu sellaisia psykologisia ominaisuuksia, jotka saavat ihmisen tuntemaan vetoa henkisiin liikkeisiin, jotka lupaavat muutosta ja ratkaisua tähän kaikkeen.]
Kuulemma ensimmäisen yleisöesitelmän jälkeen [Helsingissä], jolloin minulla ei ollut aikaa jäädä, porukka oli mennyt Kluuvikadun Fazerille, ja nuori tarjoilijatyttö oli tullut kysymään: "Mikä teissä on? Te olette niin erikoisia. Teistä säteilee valoa ja voimaa."
Muistan itsekin kun rouva Hamelink-Leene [se perustajan tytär] tuli hyvästelemään minut kädestä pitäen, ja häkellyin hänen katsettaan, joka tuntui porautuvan suoraan sisimpään paljastaen kaiken. Voimakas tutkiskelun tunne. Kuulemma juuri tästä syystä monet oppilaat Ruotsissa ujostelevat häntä ja herra van Eijkiä, tietysti suotta: oppilaitahan me kaikki olemme, ei kukaan itsessään ole mitään sen enempää.
Viimeisenä viikonloppuna, juuri ennen lähtöäni opiskelemaan, vietimme Jounin kanssa läksiäisiäni ja samalla kesäkauden päättäjäisiä. Ja niin lauantaina, 31.8.1996, puolenpäivän jälkeen "ei muuta kuin menoksi", sanoin. Ähtäristä ostimme illaksi epäterveellistä pikku naposteltavaa. Kävimme pizzeriassa, ja hänkin otti kokeeksi Vegetarianan, ja piti siitä. Seuraavaksi kävimme eläinpuistossa, kummallekin toinen kerta tänä kesänä. Kello 18 maissa olimme perillä majapaikassamme. Ihmetys oli suuri, kun meille osoitettiin kertakaikkiaan ylellinen hirsimökki kaikkine mukavuuksineen. Vain 120 markkaa hengeltä, aamiaisen sisältyessä hintaan, ja mökki oli vieläpä kuuden hengen! Vähän ajan päästä menin kysymään saunaa, ja sen saimme 15 markalla itse lämmittää; sainpahan siitäkin kokemusta. Tällä kertaa saunominen oli, jos mahdollista, vieläkin luontevampaa: viimeksi emme keskustelleet, nyt sen sijaan kyllä. Järven ranta vain oli turhan kaukana - mökiltä kuitenkin lyhyen polun päässä - sinne ehdimme hämärän tultua. Ennen saunaa, sen lämmitessä, pelasimme sulkapalloa ja petankia, kokeilimme hiukan tynnyrin pyöritystä, ja ihastelimme eläimiä (oli kissaa, koiraa, lammasta ja kania). Sitten taas mökillä tyhjensimme parvekkeella (!) kynttilän valossa mukaan varaamani kuohuviinipullon (vain 2,2 %: juhlan kunniaksi): joimme ystävyyden maljan! Sisällä laitoin soimaan musiikkia, raahasin nimittäin oman nauhurini ja kasetteja mukaan, ja pelasimme joitain korttipelejä, kunnes vetäydyimme yöpuulle.
Aamulla varhain hipsin yksikseni rantaan ja pulikoin kai kymmenisen minuuttia kylmähkössä vedessä.
Niin paljon jäi sanomatta kun tunnelma oli korkealla. Aamulla tuntui kuin lumous olisi haihtunut. Hiukan väkinäisesti sanoin arvostavani sitä, että hän halusi puhua minulle vaimon kaipuustaan taannoin, ja kerroin - hyvin vähän - omasta puolestani. "Kyllä yksinkin voi elää, ystävien tukemana", hän totesi.
Pelasimme koronaa, joka hänelle oli liiankin tuttua, minulle uutta ja innostavaa. Kävimme soutelemassa, jolloin - piloillani toki - kehotin häntä edes teeskentelemään että hänellä on kivaa, ettei pilaa iloani. Luovuttaessani avaimet, totesin paikan isännälle meillä olleen niin viihtyisää, että päätimme tehdä tästä perinteen! Sen kirjoitin mökin vieraskirjaankin. Tunsin melkein mustasukkaisuuden piston, kun Jouni sanoi ehkä viettävänsä seuraavan juhannuksen tuossa mäkissä, veljensä kanssa. Etteikö se olisikaan vain meidän kahden keskinen paikkamme? Kuinka itsekästä minulta.
Kotona keskityin pakkaamiseen hukuttaakseni sisällä kaihertavan haikeuden. Kuinka kummallista: niin pitkään olin odottanut Viittakiveen pääsyä, en osannut ajatella että huomenna olen uudessa ympäristössä uusien kasvojen keskellä, vaan ajattelin sitä mikä täytyy jättää taakse: meillä on ollut niin ihana kesä yhdessä, minulla ja Jounilla. Mutta vielä me tulemme kokemaan toinen toistaan parempia hetkiä! [Niinhän sitä olisi voinut luulla!]
Suokoon Gnosis, että hyvin pian tunnustaisin oppilaanaoloni elämäntapani, käytökseni ja koko olemukseni muuttumisella, ollakseni yhä parempi palvelija lähimmäisilleni. Aamen.
Oi, seitsenkertainen tuli,ota minun koko olemuksenitänä pyhänä hetkenäGnosikselle, Elohimille.Yläsalin loistosäteilee kauas vailla rajoja.Sinun ylevyytesi valokulkee kaikkiin etäisyyksiin.Ylös nousi Galahadvanhasta kuninkaan haudasta.Gnosiksen veljeskuntaantaa uuden todistuksen.Täynnä pelastuksen kaipuutakaikuvatlaulut, joita me laulammeuudesta liitosta, uudesta voimasta.Siten suoritetaan työ.Ja kauas kuuluu kutsuyli vanhan maan:Tulkaa kaikki nuoreen ryhmään,se seisoo täällä käsi kädessä!Taottu on elävänsielun tiedon ketju.Voiton laulu, kiitosrukous,uusi aamu nousee!
Catharose de Petrin kirjasta "The Living Word", sananmukainen käännös (ei minun tekemäni).
26.2. - 1.3.1997
[Tämä luku on päivätty seuraavan vuoden alkuun, mutta se alkaa edellisestä syksystä; tapanani oli kirjoittaa erillisiä muistiinpanoja, joista sitten aikanaan kokosin uuden luvun kirjaan, ja ymmärrettävästi minulla oli tällä kertaa niin kiire kokea asioita, että ehdin kirjoittaa niistä vasta viiveellä.]
Syyskuun toisena päivänä, armon vuonna 1996, astuin ulos taksista raskaine kantamuksineni Viittakiven opiston päärakennuksen edessä. Ensimmäinen tapaamani henkilö oli yksi opettajista, joka näytti minulle hetimiten huoneeni yläkerrassa - yhdelle hengelle, vaikken sitä ollut erityisesti vaatinut. Alku oli tietenkin tutustumista ympäristöön ja ihmisiin. Mm. opiston kirjasto teki minuun suuren vaikutuksen laajuudellaan; löysinpä ison valikoiman Ervastin teoksiakin.
Koska kveekariaate liittyy Viittakiven historiaan, paikassa on myös erityinen hiljainen huone. Niin ikään saunasta muodostui niin minulle kuin monille muillekin rakas pyhiinvaelluskohde kahdesti viikossa: sijainti on ihanteellinen, aivan rannassa, ja totta kai se on puulämmitteinen!
 |
| Viittakiven sauna veneestä kuvattuna |
No, itse porukka talvikurssilla oli hyvin, hyvin kansainvälistä; en osannut kuvitellakaan. Meitä suomalaisia oli paristakymmenestä opiskelijasta vain viisi. Japani oli hyvin edustettuna neljän opiskelijan voimin. Muut olivat Saksasta, Hollannista, Perusta, Venäjältä, Tanzaniasta. Lisäksi samanaikaisella maahanmuuttajien kurssilla oli suurin osa Somaliasta.
Vielä syyskuussa eräänä iltana hiljaisessa huoneessa toimitin Liiton Sakramentin sekä allekirjoitin Liiton Aktin, jolla liitin itseni koeoppilaaksi. Myöhemmin seurasi vahvistava installaatio Tukholman temppelissä. Reilun parin viikon kuluttua siitä me Suomen oppilaat saimme poikkeusluvalla järjestää Veljeskunnan päivän palvelun ilman pyhitettyä temppeliä. Ja kuinka ollakaan, paikkana oli Viittakiven hiljainen huone, jonka minä pikaisesti sain järjestettyä, rehtorimme suosiollisella myötämielisyydellä, mistä jälkeenpäin kiitin häntä ruusulla. Tilaisuuden jälkeen kiinnostuneet saivat käydä tutustumassa meihin ja toimintaamme. Mervi myös antoi joitain omia kirjojaan lainaksi, ja opiston kirjastoonkin lahjoitimme minun ehdotuksestani pari teosta, suomeksi ja englanniksi. Myöhemmin Mervi kyllä kertoi epäilevänsä, ettei paikka ollut tarpeeksi neutraali tällaiselle tilaisuudelle.
 |
| Minä pitämässä oppituntia |
Menestys oli hyvä; loistavat ablodit, ja monet tulivat kiittämään kädestä pitäen; eräskin sanoi minun vastanneen juuri hänen kysymyksiinsä (mikä olikin totta, sillä olimme puhuneet aiheesta aiemmin). Muuan asioihin perehtynyt viikko-opiskelija, vaikka yhtyikin kiitoksiin, kehotti opiskelemaan äänenkäyttöä ja huomautti aihepiirin laaja-alaisuudesta, mikä olikin aiheellista, sillä ehdin lukea vain puolet tekstistä, jonka eteen näin niin kovasti vaivaa.
Pyysin tutor-opettajaltani, joka käänsi luentoni suomeksi, kirjallisen todistuksen, jonka lähetin Marketalle Perheniemeen. Vastauksessaan hän totesi, että jos vielä haluan neuvojan diplomin, saan sen kunhan hän saa palautetta luennostani minulta ja opettajaltani. En pitänyt sitä kuitenkaan vaivan arvoisena.
Yhtenä viikkona suurin osa talvikurssilaisista lähti Viipuriin; minä ja muutama muu sen sijaan suuntasimme Turkuun, vapaaehtoistyöhön Estelle-laivalle, jonka on tarkoitus toimia kehitysmaakauppa-aluksena. Pääsin etenemään työssäni korkealle, köysitikkaita rakentaen. Kompostikäymälä tuotti meille kaikille suurta hupia. Palattuamme opistolle, sinne oli saapunut uusi opiskelija Japanista, jonka äiti on suomalainen. Hän oli 22-vuotias ja nimeltään Masaki. Hänellä tuli olemaan suuri merkitys elämässäni. Enteellisesti kirjoitinkin taskukalenteriini: "mukavan tuntuinen heppu."
Alunperin asetin ainoaksi tavoitteekseni Viittakivessä saada uusia ystäviä, mutta kun lähes kaksi kuukautta oli vierähtänyt, ympärilläni oli kyllä monia mukavia ihmisiä, mutta ei ainuttakaan tarpeeksi läheistä. Aloin jo kysellä itseltäni, "mitä minä täällä teen?", ennen kuin tiesin että tavoitteeni tulisi jopa ylittymään moninverroin. Lisäksi tapahtui jotain, joka pisti minut ajattelemaan, että ehkä minulla sittenkin on jotain tehtävää.
Nimittäin eräänä iltana katsoin suomalaisen naisopiskelijan kanssa kahdestaan minun kasetiltani elokuvaa "Maurice", kun paikalle osui toisia. Miehet reagoivat naurulla nähdessään miesten välistä hellyyyttä ruudussa, eikä kukaan jäänyt katsomaan pitkäksi aikaa. Yksi heistä oli ukrainalainen Kirill, jonka kanssa kävin kuntosalilla. Ensimmäisellä kerralla saunassa hän halusi välttämättä, merimiehen kokemuksella, kertoa hollantilaiselle Ronaldille, että Amsterdamissa on paljon... "Blue boys... boys fuck boys; I don't like". Ja kerran kuntosalilta tullessamme hän kysyi minulta: "Do you fuck a girl?" Selitin äkkiä, että olen uskonnollinen ihminen, enkä puhu sellaisesta. Ja hassua kyllä, minä epäilin hänen suuntaumustaan, ennen kuin hän alkoi seurustella suomalaisen tytön kanssa: se maskuliininen uho tuntui liioittelulta, kuin hän olisi yrittänyt peittää jotain. [Puhumattakaan siitä, että hän vaatimalla vaati että käymme salilla yhdessä suihkussa, kun minä aioin käydä vasta opistolla.]
Seuraavana päivänä joka tapauksessa kuulin, että juuri hän oli kaikkein järkyttynein näkemästään, ja muutenkin filmi oli herättänyt paljon keskustelua. Minulle selvisi mitä olin epäillytkin, että seksuaalinen suuntaumukseni oli spekulaation kohteena. Oli miten oli, tämä videoepisodi tuntui minusta pahalta, suorastaan suututti, vaikka oli siinä koomillisetkin puolensa. Illalla saunassa otin asian puheeksi Kirillin kanssa, ja yllätyksekseni huomasin taas kerran aliarvioineeni toisia: hän kertoi ystävänsä ystävän olevan homo, eikä hän kuulemma sen perusteella tuomitse ihmisiä. Ja hän ei uskonut että minä olisin homo! Olin huojentunut: miten paljon yksinkertaisempia asiat voivat ollakaan, kuin miltä ne näyttävät!
Kuinkas sattuikaan, samana viikonloppuna kaksi japanilaista naisopiskelijaamme eksyi Tampereella lesbo- ja homokahvilaan. [Historiallinen Nice Place, Hämeenpuisto 29, jossa sittemmin ehdin käydä itsekin.] Joku tuli kysymään mitä mieltä he ovat lesboista, ja toinen selitti hätäisesti: "Ei ongelmaa, mutta ei kiitos!" Aihe oli siis todella kuuma peruna. Tiedustelin rehtorilta, olisiko mahdollista kutsua vierailijoita Setasta, ja sain kuulla, että edellistalvena heitä olikin; keskustelu oli välillä käynyt tosi kuumana. [Johtuen kuulemma muslimiopiskelijoista!]
Alkaneella viikolla meillä oli mahdollisuus valita kolmesta ryhmästä: savityöt, valokuvaus ja lehden toimitus. Minä päädyin viimemainittuun, ja kirjoitin näiden kokemusten pohjalta artikkelin suvaitsevaisuudesta suhteessa seksuaalisiin vähemmistöihin, otsikolla "rajoja ylittämässä". Lehden ilmestyminen tosin sitten venyi huomattavasti, joten olisin voinut lisätä juttuuni yhtä ja toista.
[Se ei itse asiassa koskaan ilmestynyt jostain syystä, en tiedä miksi.]
Minua kiusasi ennen homovitsit, joita kuulin erityisesti saunassa, mutta nyt aloin ymmärtää miten vapauttavaa niistäkin asioista vitsailu todella on - hyvässä hengessä tietenkin. Kaiken kruunasi saman viikon tiistaina tapahtunut Mr & Mss Viittakiven valinta. Ideana oli se että naiset pukeutuivat miehiksi ja päinvastoin - ja miehiä oli mukana monta; kaikista en olisi uskonut löytyvän sellaista leikkimieltä!
Samaan aikaan kirjoitin kalenteriini, että "Masaki on hyvä tyyppi: tulemme hyvin juttuun!" Kerroin hänelle, etten halua tulla luokitelluksi ja siksi kieltäydyn sanomasta olenko lintu vai kala vai jotain siltä väliltä - kunhan toiset eivät saunassa rupea vilkuilemaan alta kulmain: "Katsooko tuo mun persettäni?" Masaki oli ihastunut rehtorin tyttäreen, mutta hän tapasi myös biseksuaalin pojan, joka kiinnostui hänestä, eikä hän pannut pahakseen; hän epäili olevansa bi itsekin. Kuulemma rehtorin tytär opetti hänelle, että hän voi olla homo tai bi, se on normaalia.
Tulimme siihen tulokseen, että pidämme toisistamme koska olemme toistemme vastakohdat. Hänen mielestään minussakin on "hullua energiaa", crazy energy, kunhan vain saisin sen ulos. Pyynnöstäni hän kerran esitti pantomiimina miten hän näkee minut, liikkuen hyvin jäykästi, suorastaan robottimaisesti, ja sen jälkeen minun piti esittää häntä, minkä tein hyppien ja huitoen kuin mielipuoli!
"Ei ole ollenkaan tavallista, että ihmiset ystävystyvät noin nopeasti", sanoi joku meistä. Kun Masakia ei yhtenä aamupäivänä näkynyt, olin aivan onneton. Oireet olivat harvinaisen selvät: hän oli koko ajan mielessäni, tunsin jopa mustasukkaisuutta. Oli tuskallista nähdä hänet toisten seurassa, ihanaa olla hänen kanssaan. "Nyt se on tapahtunut", ajattelin, "olen rakastunut". [Jostain syystä en ole kirjoittanut siitä tapauksesta noina päivinä, kun näin Masakin raapustavan jotain liitutaululle, joka oli käännetty niin ettei sitä näkynyt siitä missä olin; myöhemmin yksin ollessani kävin katsomassa taulua, ja siellä luki minun nimeni!] Tiesin, että seuraavalla viikolla hän lähtisi Porvooseen muiden japanilaisten kanssa tutustumaan ruotsinkieliseen kansanopistoon, enkä kestänyt ajatusta erosta, joten yksinkertaisesti ilmoittauduin mukaan.
Sitten luin tansanialaisen Simonin lainaamaa Krishnamurtin kirjaa, "Commentaries", ja mitä hän kirjoittaa rakkaudesta, mustasukkaisuudesta yms., ja tunteeni selkenivät kuin salaman leimahduksella: ei se voinut olla todellista rakkautta! Sitä helvettiä kesti vain kaksi päivää, sitten tilanne normalisoitui, puolin ja toisin, sillä myös Masaki oli tuntunut etäiseltä ja välttelevältä minua kohtaan, kuin olisimme olleet toinen toistemme peilejä. "Do you want to be my special boyfriend?", hän kysyi kahvipöydässä.
 |
| Masaki. Viehätys ei silti ollut niinkään fyysistä; ei hän pahan näköinen ollut, mutta ei hänessä myöskään ollut mitään erityistä minun silmissäni. En koskaan ajatellut häntä seksuaalisesti. |
Palattuamme Viittakiveen, nukuin kaksi yötä Masakin huoneessa toisessa asuntolassa, hänen huonetoverinsa Simonin poissaollessa. Kolmannen yön vietimme eräässä tyhjässä huoneessa, johon seuraavana aamuna kuitenkin jo tuli asukkaita. Sen jälkeen muutimme minun huoneeseeni. Masaki lattialle. Meistä tuli siis epäviralliset kämppikset, ja sanoinkin, että hän voi ajatella sitä meidän huoneenamme. Siltä se alkoi näyttääkin Masakin levitellessä tavaroitaan; nyt siellä oli elämää, eikä se enää tuntunut hautakammiolta kuten alussa.
Saksalainen tyttö uteli "rakkauselämästämme". "Söpö pari", sanoi puolestaan venäläinen tyttö. Meistä oli tosi hauska esittää showta muille ja saada heidät arvailemaan, sekä puhein että teoin. Halaamisesta tuli aivan luonteva tapa välillämme, näki joku tai ei, ja kerran jopa suutelin häntä molemmille poskille ensin yksityisesti, mutta hän halusi minun toistavan sen ruokasalissa. Kuljimme joskus käsi kädessä ja toisiamme reppuselässä kantaen, näyttääksemme muille. Lisäksi silitin hänen hiuksiaan, hyväilin säärtään ja annoin kunnon kokovartalohierontaa enempi yksityisluontoisesti, emmekä epäröineet edes syödä samaa tikkaria! Tämä kaikki tapahtui tietysti ajallisesti pitkällä välillä.
Kun Masakin ex-tyttöystävä Aki soitti Japanista, Masaki kertoi minun olevan paras ystävänsä Viittakivessä; se lämmitti! Muistutan kuulemma hänen toista ex-tyttöystäväänsä, Keikoa, varsinkin silmien ja naurun osalta. Hän piti myös hymystäni ja laulustani, kun kerran olin erittäin hyvällä tuulella. Minä ymmärrän häntä, hän sanoi, ja jos löytyisi kaltaiseni tyttö, hän menisi tämän kanssa naimisiin: voiko kauniimmin sanoa?!
Hänellä oli jatkuvasti riivaamassa kiihkeä halu saada tyttöystävä, mutta onnea ei ollut edes saada ketään sänkyyn. Keskustelimme usein yökaudet, varsin fuck-voittoisesti, joka aiemmin Kirillin suusta vieroksutti minua. Kerran hän kuitenkin uskoutui minulle pelkäävänsä olla yksin, ja sen tähden haluaa aina jonkun tytön.
Hengellisestä Koulusta en ole halunnut Masakille paljonkaan kertoa, koska tiedän ettei hän ole sitä
tyyppiä. Kerran hän vain välttämättä halusi tulla mukaani hiljaiseen huoneeseen, enkä toki vastustellut vaikka se oudolta tuntuikin. Kun marraskuussa kävin konferenssissa, sydämeni jäi Viittakiveen Masakin luokse. Totesinkin leikillisesti, että minusta on tullut "masakisti", henkilö joka nauttii Masakin seurasta. Konferenssimatkalla oli osuvasti puhetta siitä, miten vahvemman henkilön aura voi vaikuttaa heikompaansa. Toisaalta Mervi sanoi, että siitä vasta vaikea konflikti voisi syntyä, jos vanhemmiten alkaa miettiä, jäikö jotain kokematta!
 |
| Omakuva, jonka tein tunnilla opistossa |
Seuraavana viikonloppuna oli Masakin vuoro matkustaa, Lontooseen kolmeksi päiväksi. Nautin siitä, että saisin vaihteeksi olla ihan omissa oloissani, mutta sitten minulle välitettiin viesti lentoasemalta: Masaki muutti mielensä ja päätti viipyä Lontoossa viisi viikkoa! Myöhemmin sain vielä hänen kirjeensä, joka vahvisti asian. Minun olisi pitänyt kai iloita ystäväni puolesta, jonka toisena pakkomielteenä tyttöjen jälkeen oli opiskella englantia englanninkielisessä maassa. Sen sijaan olin maassa: poistuin juhlistakin kuuntelemaan yksikseni tunnelmaan sopivaa Eva Dahlgrenia, kuin mikäkin marttyyri. Kirjoitin hänelle kirjeenkin, jonka sittemmin revin koskaan näyttämättä hänelle.
Vaan kuinka kävikään: hän palasi kolmen päivän kuluttua alkuperäisen suunnitelman mukaisesti! Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen vastaava tapaus, eikä jäänyt viimeiseksi, mutta dramaattisin se kyllä oli.
Niinä päivinä opistolla oleili vaihto-oppilasryhmä, johon kuului sveitsiläinen Andy. Hän oli homo, ja se myös näkyi! Oli minun ideani vaihtaa osoitteita, ja hän sanoi, että olen hänen ensimmäinen suomalainen ystävänsä, joka ymmärtää häntä hyvin: hän tunsi niin. Hän kutsui minut asuinpaikkaansa Porvooseen jouluksi (tietysti Masakikin olisi tervetullut). Andyn periaate sanoa asiat suoraan teki minuun sellaisen vaikutuksen, että kerroin Masakille olevani homo, ja vielä senkin, että luulin rakastuneeni häneen; no problem! Ostin meille perulaiset ystävyysnauhat, jotka tavan mukaisesti sidoimme toinen toistemme ranteeseen. "Olemme nyt kihloissa", totesin piloillani.
Suostuin lähtemään Andyn kanssa kävelylle, jonka aikana hän hämmensi minua tavattomasti purskahtamalla itkuun, ikävöiden ystäviään. Yritin lohduttaa kömpelösti. Myöhemmin juhlissa hän pyyteli minua tanssimaan. Masaki tanssi sitten hänen kanssaan. Pyysin ettei Masaki jättäisi minua yksin Andyn kanssa!
Seuraavalla viikolla Andy soitti minulle, ettei voikaan olla joulua Porvoossa, vaan tulee Viittakiveen muutaman muun vaihto-oppilaan kanssa. Olimme Masakin kanssa enemmän tai vähemmän vakavasti harkinneet mahdollisuutta vierailla hänen luonaan - vaikka täytyy tunnustaa, että taisimme välillä tehdä myös julmaa pilaa hänestä - mutta minun ikävä velvollisuuteni oli tehdä hänet surulliseksi kertomalla, ettemme olisi joulua opistolla: olimme jo lyöneet lukkoon omat, yhteiset joulusuunnitelmamme.
Niiden mukaisesti menimme viikkoa ennen aattoa ensin Tampereelle, missä vietimme yön Masakin somalialaisen ystävän luona. Minulla oli kuolettavan tylsää, mutta kovasti meitä yritettiin houkutella jäämään pidemmäksi aikaa. Yöllä kuulin Masakin kuiskailevan ystävänsä kanssa, jolloin hän ilmaisi haluavansa jäädä ja että hänen pitäisi puhua minulle huomenissa. Olin suorastaan raivoissani loppuyön, ja aamulla Masakin ollessa yksin aamiaisella ennen muita, tein tunteeni selviksi hänelle. Hän myöntyi pitäytymään alkuperäisessä suunnitelmassa, vaikka tietysti vähän pelkäsin hänen vain haluavan miellyttää minua ja tekevän sen vastentahtoisesti, minkä hän tosin kiisti.
 |
| Minä & Masaki huoneessani |
Joulun pyhiksi jatkoimme matkaa Porvoon lähistölle saaristoon: Pellinki/Pellinge on paikan nimi, jossa Masakin setä Reino [siis hänen äitinsä veli] ja täti Leena asuvat ainoina ympärivuotisina asukkaina Julössa eli joulusaarella. Tullessamme menimme sinne veneellä, mutta lähtiessä oli käveltävä jäätä myöten. Lähistöllä sijaitsee Tove Janssonin museosäätiölle lahjoittama mökkiluoto. Upea näky, kun merisavu (veden ollessa ilmaa lämpimämpää) verhosi horisontin!
 |
| Merimaisemaa Julössa |
Aaton vastaisena yönä Leena ja Reino valvottivat meitä myöhään, huppelissa. Reino halusi halata minua, ja kertoi ummet ja lammet elämästään. Kuulin myös että kun Masaki viimeksi oli Suomessa kymmenen vuotta sitten, hänet oli aivopesty ajattelemaan että japanilaiset ovat ylempää kastia. Nyt hän on muuttunut.
 |
| Masakin joululahja |
Seuraavana päivänä Masaki halusi lähteä jo Helsinkiin, missä asetuimme japanilaisen opiskelijan, Watarun, kämppään. Vielä samana iltana menimme discoon, missä tanssin Masakin kanssa. Esimerkkimme rohkaisemina (?) muitakin kundeja uskaltautui lattialle. Sitten hän kysyi, tiedänkö yhtään bi-paikkaa, ja arvelin, että eiköhän löytyisi. Jätimme Watarun ja hänen Lontoossa opiskelevan tyttöystävänsä ja lähdimme. Matkalla korjasin sen verran, että loogisesti ajatellen bi-miehen halutessa naisseuraa, hän menee juuri sellaiseen discoon josta poistuimme, ja miesseuraa halutessaan homodiscoon. Masaki ei pannut pahakseen. Tiesin nimeltä yhden paikan, Don't Tell Mama, joka on myös suurin. Maksoin Masakin puolesta: hän olisi minun vieraani. Jatkoimme tanssia, näimme hyvän drag shown [Les Femmes], joimmekin hiukan. Masaki myös jutteli jonkun kanssa. Pakko myöntää että pidin ilmapiiristä. Tunsin tietynlaista vapautta.
Olikin minun syyni että palasimme Watarun asunnolle kaksi tuntia sovitusta ajasta myöhässä, eikä meillä ollut avainta, joten jouduimme huutamaan ja heittelemään lumipalloja. Aamulla isäntämme kysyi hienovaraisesti, lähdemmekö sinä päivänä. Seuraava etappimme oli Orivesi, ei kaukana Virroilta, missä asui äitinsä luona toinen japanilais-suomalainen Viittakiven opiskelija, Yodo. Kävi ilmi, että kaikki Japaniin naidut suomalaisnaiset tunsivat toisensa, ja Masaki ja Yodokin olivat tavanneet lapsina, vaikka eivät sitä muistaneetkaan. Yodo sanoi "tunteneensa jotain".
Siellä ollessamme teimme ensimmäisenä iltana shakkipelin pahvista ja korkeista, jota sitten pelattiin ahkerasti, kyllästymiseen asti - varsinkin kun Yodo aina voitti minut yhtä kertaa lukuunottamatta. Myös pubissa tuli käytyä ahkerasti kallistelemassa tuoppia, se kun taisi olla Yodon lempiharrastuksia; hankin ensimmäisen kunnon kännin, ja tupakkakin taas maistui. Siinä ohessa pelattiin biljardia ja laulettiin karaokea. [Ikinä tuon kerran jälkeen en ole suostunut karaokea laulamaan!]
Mutta välittömästi Orivedelle saavuttuamme koin pienen kriisin: minua alkoi ärsyttää Masakin normaali käytös, ja purin huonoa oloani tiuskimalla ja äksyilemällä hänelle, mikä ei jäänyt huomaamatta. Varsin pian myös Masaki ärsyyntyi luontaisesta epäkohteliaisuudestani, ottaen esiin mm. sen, että minun olisi pitänyt pyytää anteeksi Watarulta myöhästymistämme, vaikka en edes tiennyt mitään ongelmaa olevan kun he puhuivat pelkkää japania. Pyysin jokatapauksessa anteeksi, ja sain tilaisuuden kertoa omista tuntemuksistani. Selvääkin selvempää, että näin piti ennemmin tai myöhemmin käydä, kun olimme olleet yhdessä niin kauan, niin tiiviisti. "Meistä on tullut kuin aviopari", sanoin, johon hän: "Meidän täytyy ottaa ero." En aavistanut mitä hän sillä tarkoitti, ja pidin asiaa selvitettynä. Kahdesti vielä leikimme kipeää leikkiämme, palava kynttilä lisukkeena, parin huoneen päässä Yodon äidin makuuhuoneesta! Kestin urheasti kädet sidottuina, pyyhe suussa, mutta se oli jo liikaa.
Uudeksi vuodeksi Masaki lähti takaisin Helsinkiin, minä jäin Yodon luokse, mutta päätin myöhemmin spontaanisti palata Viittakiveen päivää ennen häntä - tuli niin levoton olo - vaikka Yodo oli kovin suloinen yrittäessään saada minua jäämään.
Kerroin kahdelle tytölle homodiscosta. Andyltä oli tullut kortti minulle - olen "mukava ja kiinnostava poika" - ja jo toinen kirje Masakille, johon hän taisi ihastua. Sain myöhemmin lukea sen, ja hän kirjoitti mm.: "Marko can not communicate with me". Itse olin kirjoittanut hänelle kirjeen jo ennen joulua, mutta en koskaan lähettänyt sitä. Myöhemmin kirjoitin uuden, mahdollisimman neutraalin, ja sain kuulla hänen muuttaneen kolmeksi kuukaudeksi lappiin! Jos suomalaisten etäisyys ahdisti häntä etelässäkin, niin kuinkahan sitten pohjoisessa? Kirjeessäni mm. tein selväksi, etten halua elää taipumukseni mukaisesti - mikä osoittautui hiukan ennenaikaiseksi - ja että Masaki on niin kevyt persoona, että saattaa sanoa ja tehdä asioita, jotka eivät merkitse hänelle paljonkaan, ja se taas on omiaan hämmentämään ihmisiä, jotka ottavat elämän vakavammin. Saatoin sanoa näin omasta kokemuksestani!
