VUODEN VARRELTA

On taas aika julkaista katsaus kuluneeseen vuoteeni, kuten on tullut tavaksi. Olen kirjoittanut tätä muutaman kuukauden ajan, viimeiseen asti hioen, joten olen aika tyytyväinen lopputulokseen! Tämäntyyppinen kirjoitus on kätevä siitäkin syystä, että voit koota yhteen monia eri asioita. Väliotsikot helpottanevat lukemista. En taida olla lyhyiden kirjoitusten ystävä, vaikka tajuan että harvaa kiinnostaa lukea näitä alusta loppuun. Mutta kuten olen joskus maininnut, kirjoitankin ennen kaikkea itselleni: tämä on julkinen päiväkirja!

Aseksuaalisuus

Kesälomastani ja paljosta muusta olen kirjoittanut aiemmassa postauksessa. Sitä voisin vähän kommentoida. Mainitsen Sametin ja hänen Pride-kritiikkinsä: sen jälkeen syksyllä hän piti parikin livestriimiä joissa käsitteli aseksuaalisuutta. Viimeistään tässä kohtaa hänen pisteensä romahtivat minun silmissäni lopullisesti. Hän tuntuu ottaneen tehtäväkseen repiä alas kaiken "sateenkaarevan". Ehkä pitäisi pysyä vain niissä transasioissa, joista hän jotain omasta kokemuksestaan tietää. (Mutta tietääkö kaikkien muiden puolesta? Tuskin.) Ja kysymyksessä on siis ihminen, jota minä jonkin aikaa oikeasti kuuntelin. Ja seurasin tämän jälkeenkin mm. hänen kekrin/Halloweenin kulttuurihistoriaa käsittelevää striimiään; sellainen on kiinnostavaa, eikä hän edelleenkään ole minusta vastenmielinen ihminen vain sen takia, että jotkin hänen mielipiteensä eroavat omistani. Niitä minun ei ole pakko kuunnella. Enää. 

Jo 2008 silloisella nettisivullani  muotoilin oman käsitykseni sukupuolesta jokseenkin siihen tapaan, että Jumala (silloin käytin vielä tätä nimitystä, olinhan kristitty) on sekä mies että nainen, ja myös hetero ja homo: Häneen uppoavat kaikki vastakohdat täydellisessä harmoniassa. Mutta maailmassa ilmenee kaksi vastakkaista voimaa, joiden välinen jännite tekee aineellisen elämän mahdolliseksi: Jin ja Jang, joita voi luonnehtia mm. feminiiniseksi ja maskuliiniseksi, mutta kukaan ei kuitenkaan ole kummassakaan ääripäässä, vaan olemme kaikki jossain siinä välissä. (Ja mitä ulkonaisesti pidetään "femininiisinä" tai "maskuliinisina" ominaisuuksina tai piirteinä, on vaihdellut aikakausittain ja on kulttuurisidonnaista, joten se on kokonaan toinen juttu!) Eli alkujuuri ajatukselle, johon palaan myöhemmin tässä julkaisussa: vastakohdat ovat todellisuuden pintakerrosta, syvemmällä tasolla kaikki on yhtä. Tästä näkyy miten ajatteluni on kypsynyt ja kehittynyt pitkään, uskonnosta riippumatta (sekin on vain ulkoista). Samoin jo 2018 Kristiyhteisön Tampereen seurakunnan keskusteluillassa [ks. "Minun kirkkoni"] todettiin että "sukupuolen moninaisuus tänä päivänä voi kertoa siitä, että fyysinen sukupuoli alkaa yhä enemmän menettää merkitystään ihmiskunnassa; muutokset eivät tapahdu yht'äkkisesti ja kertakaikkisesti, vaan vähitellen siellä täällä." Jos välillä olen poikennut - tai eksynyt - tästä ajattelusta, se johtui nimenomaan ulkopuolisista vaikuttajista (tai tässä tapauksessa vaikuttajasta) joita liikaa kuuntelin. 

Sametin pointti aseksuaalisuuden yhteydessä oli se, että alunperin sillä tarkoitettiin sitä ettei tunne minkäänlaista halua eikä edes ymmärrä sellaista, mutta nykyään se käsitetään spektrinä (mikä tietysti niin ikään soveltuu edellä esittämääni teoriaan). Erityisesti hän naureskeli juurikin demiseksuaalisuudelle ja harmaalle-aseksuaalisuudelle, jotka minä koen omakseni, että sehän on vain "normaalia". Sen perusteella mitä minä olen koko elämäni havainnoinut muita ja kokenut sisäisesti, ei ole normaalia eli yleistä - ei sillä tavalla ja siinä määrin. Kyllä minulla on libido, ja fantasioissani - joihin nykyään on vaikuttanut pornokuvasto - voi tapahtua mitä vain, mutta huomionarvoista lienee että kuvittelenkin yleensä olevani joku ihan muu, koska en pysty edes kuvittelemaan itseäni sellaisiin tilanteisiin! Totta kai voi olla että minulla on traumoja ja huono itsetunto ja se on defenssi, kuten Sametti esitti joidenkin aseksuaaliksi itsensä mieltävien kohdalla saattavan olla syynä, sehän on jopa todennäköistä minun kohdallani, mutta ei se oikeastaan muuta itse asiaa miksikään. On parempi hyväksyä se omimalla tämä identiteetti. 

Tietenkin nämä leimat ovat ihmisten itsensä valitsemia, ne eivät perustu minkäänlaiseen tieteeseen. Tämä tuo mieleeni sen kun vuosia sitten luin introversiosta, tunnistin itseni, ja se tuntui selittävän omituisen käytökseni elämäni varrelta, jota olin itsekin ihmetellyt. Ennen kaikkea se vahvisti minulle että minussa ei ole mitään vikaa: minä saan olla tällainen! Vuonna 2022 kuuntelin Ylen podcastin, jossa persoonallisuustutkija puhui introversiosta tieteellisen tutkimuksen valossa, ja se tuntui romuttavan uskomukseni, ja ylipäänsä populaarin käsityksen aiheesta. Sen jälkeen en ole voinut vedota introversioon. Mutta ehkä olen vain turhan ankara itselleni - varsinkin kun en kaikessa muussakaan ole "tieteellinen" - sillä kyseinen tutkijakin sanoi kyllä myös, että nämä (introversio/ekstroversio) eivät ole enää pelkästään tieteellisiä käsitteitä. Niiden merkitys on laajentunut. Jos ihmiset käyttävät niitä selittämään ja ymmärtämään itseään, sehän on vain hyvä asia. Niistä on tullut sosiaalisia identiteettejä, joita ihmiset omaksuvat ja selittävät omaa käytöstään itselleen ja muille niiden avulla. Samahan on hyvin pitkälti nykyinen asenteeni uskonnollisiin/henkisiin ajatuksiin: ne voivat olla hyödyllisiä psykologisia työkaluja. Ja tarvittaessa niitä voi vaihtaa. Ei ole yhtä Totuutta. Asian ei tarvitse olla "oikeasti" olemassa, jotta sillä voi olla todellinen vaikutus mieleesi. 

Sametti sanoo olevansa konservatiivi. Pikaisen Wikipedia-silmäyksen mukaan konservatismille on ominaista pyrkimys vanhan säilyttämiseen ja haluttomuus nopeisiin muutoksiin. Tämähän kertoo jo kaiken. Kasvun ja uuden oppimisen sijasta halutaan jäädä paikoilleen. Hän on usein todennut että hänen aikanaan transskene oli toisenlainen kuin nykyään. Maailma muuttuu, ihmiset muuttuvat - ainakin pintapuolisesti. Kaikki eivät ehkä pysy perässä, jotkut rupeavat hangoittelemaan vastaan. Minä olen aina ylpeillyt sillä että monissa asioissa olen ajan tasalla - toisissa asioissa en vain halua olla mukana (esim. lisääntyneet sosiaalisen median palvelut) - ja myös oma henkinen elämäni todistaa vahvasti siitä etten ole jämähtänyt paikoilleni ja jäänyt menneisyyden vangiksi. Mutta samalla minulla on kokemukseen perustuvaa tietoa enemmän kuin nuoremmilla. Kyllä minä muistan millaista se oli: nuorena olin vakuuttunut siitä että "kalkkeutuminen" - en tiedä itsekään mitä sillä tarkoitin, ehkä jonkinlaista jähmettymistä - alkaa kolmikymppisenä. Nyt tiedän että olin väärässä: elämä on jatkuvaa kasvua. Myös käänteinen ajatus siitä että "ennen kaikki oli paremmin" on vääristynyt. 

Aseksuaali-lippu: harmaa raita
edustaa harmaata-aseksuaalia

Aseksuaalisuuden spektrille kuuluminen ei ole surullista: sen oivaltaminen on ollut suuri helpotus. Niin kauan kuin nimilappu tuntuu hyvältä, minä käytän sitä. Yksinkertaista. Ja kyllä, ihmisillä on myös tarve erottautua muista ja kuulua heimoihin, se on vain luonnollista. Niin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Ei siinäkään ole mitään pahaa. Kaikki me teemme näitä luokitteluja itsemme ja muiden välillä jatkuvasti. Kamalaa jos kaikki olisivat vain yhtä ja samaa harmaata ja tasapäistä massaa. Tosin täytyy myös sanoa, että jos joku toinen käyttää samoja nimilappuja, en ehkä sittenkään koe sitä yhdistävänä tekijänä. Ne eivät välttämättä ole niin oleellinen osa persoonaa kuitenkaan, vaan kirjaimellisesti kuin päälle liimattuja; se ei ole se, mikä sinusta ensitapaamisella heijastuu ja herättää joko sympatiaa tai antipatiaa - toinen ei välttämättä edes tiedä nimilapuistasi ennen kuin kerrot niistä, koska ne eivät aina näy ulospäin; emme heiluttele lippuja ympäri vuoden.   

Ihmiset

Jälkeenpäin luettuani alussa mainitun kirjoitukseni uudelleen, näen oikein hyvin mitä ajattelin ja mitä halusin sanoa. Ehkä sekin kirjoitus olisi hyötynyt väliotsikoista, mutta näen kyllä sen läpi kulkevan punaisen langan. En tiedä onko se yhtä selvää muille. Selvimmin huomasin sen itse marraskuussa Yhdysvaltain presidentin vaalien aikaan. 2016 menetin ensin yöuneni sen takia, ja sitten se jopa tuli uniini. Tällä kertaa en seurannut uutisia, en ylipäänsä vaivannut asialla päätäni, koska en siihen voinut mitenkään vaikuttaa. Oliko se oikeasti yllätys jollekin että Trump voitti? Kenties kesäiset pohdintani ja meditaationi kantoivat hedelmää - ainakin jonkinlainen muutos tai ajattelun murros minussa tuntuu tapahtuneen lähes huomaamatta - mutta nyt näen myös Trumpin vain ihmisenä, samanlaisena kuin kaikki muutkin. Ei hän ole "hullu", kuten 2016 Facebook-postauksessa sanoin, eivätkä hänen äänestäjänsä ole "yksinkertaisia", kuten kaverini viime kesänä sanoi. Tai sitten me olemme kaikki hulluja. Koko ihmiskunta. (Minä tietysti hiukan vähemmän; tai kenties olen kaikista hulluin.) Vai sanoisinko sen toisin: hyvätkin ihmiset ovat vain vähemmän paskoja. Hmm... No, paskastakin voi kasvaa kauniita ja tuoksuvia kukkia. Näin aivan loistavan meemin, jossa todettiin että parhaat ystävyyssuhteet solmitaan kahden ihmisen välillä, joista yhden maailma näkee kusipäänä, ja toisen kaikkien aikojen ihanimpana ihmisenä; se johtuu siitä että henkilö joka on kusipää, on vaivihkaa itse asiassa aika mukava, ja henkilö joka on niin ihana, on vaivihkaa kusipää. 

Näin on tietysti helpompi katsoa asiaa, kuin että näkisi sen toisinpäin kuten silloin kirjoitin: "Sen sijaan että kristilliseen tapaan ajattelisimme olevamme läpikotaisin turmeltuneita syntisiä, on parempi nähdä olevansa potentiaalinen Buddha." Buddhalainen harjoittaja tarvitsee uskoa ja luottamusta harjoitukseensa ja omaan potentiaaliinsa. Vahvista vain hyvää itsessäsi, älä vastusta pahaa, kirjoitti Pekka Ervast aikoinaan. Tosin sillä erotuksella että ei ole sinänsä "hyvää" tai "pahaa". Sanokaamme, että voi olla valoa ja pimeyttä, ja kumpaakin tarvitaan oikeassa suhteessa, omalla paikallaan. 

Henkisyys

Kesällä vakiinnutin uuden "pyhän paikan" itselleni läheisen lammen rannassa, jossa olen kyllä käynyt aiemminkin. Jälkeenpäin tajusin että se on ikään kuin peilikuva (samankaltainen mutta kuitenkin erilainen) minun ja edesmenneen puolisoni kihlajaisrituaalin paikasta järven rannassa, jonne minulla oli vuosia hänen kuolemansa jälkeen tarve mennä käymään edes kerran vuodessa - se on melko pitkän ja hankalan matkan päässä. 

Tämä uusi paikka tuntuu nyt täysin syrjäyttäneen sen, ja se on kokonaan minun omani. Ja lähellä kotiani, helposti saavutettavissa. Jälkeenpäin tajusin myös, että se mitä kesällä aloin tehdä ja mitä tarvitsin, on itseasiassa maadoittumista (grounding) - ei henkisessä mielessä, meditaation avulla, jota tein jo 1990-luvulla, vaan ihan konkreettisesti, kosketuksissa maan kanssa. Jossain selitetään sen tarkoittavan kehon yhdistämistä maan pinnan hienovaraiseen, luonnolliseen sähköenergiaan. En tiedä onko tämä vain huuhaa-selitys, mutta ainakin kokemukseni sen rauhoittavasta vaikutuksesta niin keholle kuin mielellekin on todellinen minulle, ja jatkoin tapaa kesän jälkeenkin niin pitkään kuin pystyin.

Asiat joita harrastelin jo 1990-luvulla (kuten kivet), joista en koskaan täysin luopunut, ovat nyt vain ikään kuin "uudesti brändättyjä"; nykyään New Age, pakanuus ja noituus kun ovat pitkälti yhteen kietoutuneet. Ne liittävät minut viattomaan aikaan, jolloin olin vielä kuin puhdas canvas ja jaksoin uskoa ihmisiin... kaikesta huolimatta, ihme kyllä. Ihmeisiin uskon edelleen, mutta aina se ei riitä. Ehkä se on myös sitä, että tuntuu hyvältä tavoitella jotain kirjaimellisesti maagista arjen ja rutiinin yhtäältä turvallisessa huomassa, mutta toisaalta myös tukahduttavassa otteessa. 

Kuluneena vuotena kuuntelin töissä mm. Kolmas silmä-podcastia, jossa nykynoita Kata kertoilee noituudesta ja kaikesta siihen liittyvästä. Häntä oli ilo kuunnella, sillä hän on ensinnäkin niin rempseä, ei turhia hienostellut vaan saattoi kiroillakin, minkä minä luen positiiviseksi asiaksi: kerran totesin kaverilleni, että filtteröin itseäni hänen seurassaan enkä kiroile; sen jälkeen aloin ajatella että miksi, ja sitten kiroilinkin oikein tarkoituksella! Toisekseen, Kata on hyvin maanläheinen ja jopa kriittinen monia henkisyyden ilmiöitä kohtaan. Siihen pystyn samaistumaan erinomaisesti. Häneltä mm. opin termin, toksinen positiivisuus, ja tunnistan ilmiön: olen ehkä syyllistynyt siihen itsekin jossain vanhassa alkupään postauksessani. 

 Valitettavasti hän päätti ettei enää muutaman vuoden jälkeen jatka podcastin tekemistä, ja se tulee ehkä poistumaan palveluista. Tähän hän kertoi syyksi sen että on saanut niin tarpeekseen henkisyys-skenestä. Ymmärrän. Katan löytää joka tapauksessa Instagramista nimellä 3eyepod. Hän vaikuttaa juuri sellaiselta ihmiseltä, jonka puoleen minä mieluusti kääntyisin jos kaipaisin vaikka Tarot-tulkintaa tai meedioistuntoa (en kaipaa). Hyvän vaikutelman sain myös Sawon noidasta ja Kupariketusta, jotka tekivät muutaman jakson Katan kanssa, ja ensinmainitun omaakin podcastia olen kuunnellut. 

Paljon muitakin hyviä podcasteja olen toki kuunnellut. Henkisyyden alalta voi mainita esim. Mielen laboratorion, jonka viitekehys on ennen kaikkea jungilainen psykologia,  ja Maailmanpuun, joka taas pohjaa intialaiseen joogafilosofiaan. 

Kvanttifysiikka

Tietokirjallisuuden osalta minua kiinnostavat erityisesti perinteinen japanilainen kulttuuri, jungilainen psykologia, sekä ennen kaikkea kvanttifysiikka, josta on ilmeisen vaikea löytää kansantajuisia julkaisuja, mutta löysin sentään fyysikko Johanna Blomqvistin teokset, Hypertodellisuus; Olet olemassa ja merkittävä (Basam Books 2021), sekä Kvanttifysiikasta energiahoitoihin; Fyysikon matka mieleen ja paranemiseen (Basam Books 2024). Johanna on vieraana myös molemmissa edellämainituissa podcasteissa. Hän on mielenkiintoinen persoona sikälikin, että hän on myös Reiki-opettaja. 

Joitain otteita, jotka kiinnittivät huomioni, ensinmainitusta kirjasta:

Fyysikko Niels Bohrin sanoin: "Oikean toteamuksen vastakohta on väärä toteamus. Oikean totuuden vastakohta voi kuitenkin olla toinen oikea totuus."

Jokainen meistä muodostaa oman käsityksensä todellisuudesta, enemmän tai vähemmän tietoisena siitä, mihin käsityksemme perustuu. Viime kädessä olemme yksin, kukin oman ajattelumme varassa, sillä myös se kenen näkemykseen, oppiin luotamme, on meidän jokaisen itsenäisesti valittava.

Omaa ajatusmaailmaa on helppo pitää ainoana oikeana, sillä jokaisella meistä on kokemus vain siitä prosessista, joka on johtanut omaan arvomaailmaamme ja todellisuuskuvaamme.

Lynne McTaggart kirjassaan The Field ("Kenttä") kertoo useiden tutkijoiden näkökulmia kvanttihypoteesiin liittyen. McTaggart on myös kirjoittanut yhteisvaikutuksestamme kirjan The Power of Eight: Näyttäisi olevan niin, että kun joukko ihmisiä kohdistaa huomionsa samaan, vaikutus moninkertaistuu. Vaikuttaisi siltä, että tiedostamattamme vahvistamme toistemme intentiota ja tuemme toisiamme. 

Havaitsijan havaitessa tapahtuu valinta, eli kaikki muut mahdollisuudet katoavat ja vain yksi todellisuus jää elämään. Voi siis jopa sanoa, että havaitseminen pakottaa todellisuuden esiin ja havaitsija "luo" todellisuuden, jonka havaitsee. Asiat ovat "todellisia" vasta, kun joku havaitsee ne. Näin tiedetään tapahtuvan ainakin hiukkastasolla. Toisin siis kuin klassisessa fysiikassa, jossa pyritään hakemaan objektiivista totuutta eliminoiden kaikki häiriöt ja muun muassa mittaajan vaikutus, kvanttifysiikassa tiedetään, että tämä ei ole edes mahdollista. 

Yleinen uskomus luonnontieteissä on, että on olemassa riippumaton objektiivinen todellisuus. Einsteinin mukaan tämä vain oletetaan, vaikka sitä ei voida todistaa. Tällaisen riippumattoman todellisuuden olemassaoloon uskoivat ainakin aluksi myös kvanttifysiikan kehittäjät Bohr, Heisenberg, Born ja Pauli. Lähtökohta kvanttifysiikalle oli, että vain kokeisiin voidaan luottaa, eikä todellisuudesta saa olettaa mitään muuta. Erityisesti Pauli päätyi toteamukseen, että todellisuuden täytyy olla psykofyysinen. Empiirisen todellisuuden täytyy olla psykofyysinen, koska se on ihmisen hahmottamaa. Koska luonnonlait näyttävät olevan tilastollisia, riippumattomalla, puhtaalla todellisuudella täytyy olla sekä rationaalisia ja irrationaalisia piirteitä, jotka muistuttavat ihmispsyyken toimintaa. 

Bohrin mukaan ihmisen asema on keskeinen kvanttimekaniikan lisäksi myös toisessa merkittävässä modernin fysiikan teoriassa, nimittäin suhteellisuusteoriassa. Avaruutta ja aikaa ei voi erottaa havaitsijasta. Havainnot ovat riippuvaisia havaitsijasta ja hänen sijainnistaan. Bohrin mukaan suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan kuvauksissa todellisuudesta havaitsija on samalla tavalla keskeisessä roolissa, mikä johtaa siihen, että vallitsevat käsityksemme fysikaalisesta todellisuudesta täytyy uudistaa. Fysiikassa ei enää voida välttää ottamasta käsittelyyn psyykkisiä asioita ja objektiivisuuden kyseenalaistamista. Toisaalta monen näkemys on, että Bohrin vaikutus materialistisen ajattelun korostumiseen on ollut merkittävä. Bohr pyrki muun muassa pitäytymään erossa kvanttifysiikan ajatusten yhdistämisestä idän filosofioihin ja vedantaan. Hän halusi pitäytyä erossa turhasta mystifioimisesta. Ehkäpä Bohrin ajattelusta kertoo kuitenkin jotakin se, että kun hän kunnianosoituksena työstään sai tanskalaisen Elefanttiritarikunnan jäsenyyden, hän valitsi vaakunaansa itämaisen taijitu-symbolin (yin-yang) sekä tekstin "Vastakohdat ovat komplementaarisia." 

Ajattelun muuttaminen objektiivisesta subjektiiviseen on haaste. Objektiivisen tiedon voi sanoa olevan puolueetonta, mutta subjektiivisen tiedon todenmukaisuudesta ei voi saada samalla tavalla varmuutta. Subjektiiviseen tietoon voi luottaa vain, jos pitää kertojaa luotettavana. Jopa kvanttifysiikan kehittäjät viime vuosisadan alussa näkivät subjektiivisen havaitsijan roolin ja sen huomioimisen tärkeänä ja jopa itsestään selvänä. Viimeisten vuosisatojen aikana tieteen huomio on ollut materian ominaisuuksien ymmärtämisessä, ja ymmärrämme sitä jo melko hyvin. Materialla, kokemuksella ja tietoisuudella vaikuttaisi olevan yhteys. Meidän ei pitäisikään ajatella näitä erillisinä, vaan esimerkiksi materiaa tutkimalla opimme lisää myös tietoisuudesta, meistä itsestämme ja todellisuudesta. 

Materian esiintymistä ei voi selittää erillään tai ilman sen subjektiivista tarkastelua tietoisuudessa. Meillä ei ole olemassa todisteita siitä, että materiaa olisi olemassa ilman tietoisuutta, sillä havaitseminen vaatii aina tietoisuutta. Ehkä materia on vain tietoisuuden muoto? Voisiko materia olla kiinteää tietoisuutta ja havaitseminen se piste, jossa tietoisuus muuttaa olomuotoa, samaan tapaan kuin vesi muuttuu kiinteäksi jäätymispisteessään? Filosofi Bertrand Russell sanoo: "Emme tiedä mitään fysikaalisten tapahtumien todellisesta laadusta, paitsi kun nämä ovat mentaalisia tapahtumia, joista meillä on suora kokemus." Havaitsija luo hiukkasen tilan, ennen havaintoa sitä ei ole edes olemassa. Meidän täytyy muuttaa ajatteluamme ja ottaa tietoisuus perustavaksi "suureeksi", samaan tapaan kuin fysiikassa on muitakin suureita, jotka on otettu perustavina, kuten gravitaatio ja valonnopeus. Havainto muuttaa todellisuutta ja jopa luo sen todellisuuden, jonka havaitsemme.  

Atomien välisiä vuorovaikutuksia voidaan kuvata kvanttimekaniikalla. Atomit värähtelevät, pyörivät ja säteilevät energiaa kukin omalla tavallaan. Me olemme siten kaikki hiukkastasolla energiaa ja värähtelyä. Koko maailmankaikkeus on itse asiassa toisiinsa kytkeytyneiden energiakeskittymien verkkoa. Kaikki on energian kautta kietoutunut toisiinsa, ja myös me kaikki olemme siis kytkeytyneitä toisiimme. Pohjimmiltaan olemme siten kaikki yhtä ja samaa energiaa. Emme rajoitu vain erillisenä kokemaamme fyysiseen kehoomme, vaan olemme paljon enemmän. Kvanttifysiikan mukaan olemme siis kaikki hiukkastasolla yhtä ja samaa värähtelevää energiaa. On jopa mahdotonta sanoa, mihin minä lopun ja mistä joku muu alkaa. Hiukkastasolla kaikki on yhtä, eikä erillisyyttä ole. Jos tältä pohjalta ajattelee, on helppo hyväksyä ajatus, että se, miten kohtelen muita, palautuu myös itseeni. Kvanttifysiikan mukaan olemme pohjimmiltaan yhtä ykseyttä.

Jung kävi keskusteluja synkroniteetista Einsteinin ja Paulin kanssa, sillä hän näki synkroniteetissa yhteyden sekä suhteellisuusteoriaan että kvanttimekaniikkaan. Paulin kanssa Jung kehitti mallia, joka ottaisi huomioon sekä todellisuuden mentaalisen että fyysisen puolen. Pauli piti mentaalisen puolen yhdistämistä fyysiseen jopa niin tärkeänä, että sanoi fysiikan olevan epätäydellinen ennen kuin yhteys psykologiaan on luotu.

Todellisuutta ei voi ajatella pelkästään aineellisena. Todellisuus koostuu sekä fyysisestä että henkisestä  aineksesta. Tarvitsemme omia subjektiivisia kokemuksiamme maailmaa ymmärtääksemme, ja ne tuovat todellisuuteen henkisen aineksen. Tietoisuus on merkittävässä roolissa tieteen ja henkisyyden välillä. 

Kvanttifysiikan tarkoitus oli alun perin vahvistaa materialismia, mutta kävikin niin, että kvanttifysiikan myötä klassinen fysiikka ja materialismi joutuivat suuriin vaikeuksiin. Todellisuutemme on erikoisempi kuin uskoisimmekaan, ja meillä näyttäisi olevan siinä erityinen merkitys.  

Todellisuus on se, mitä pidämme totena. Se, mitä pidämme totena, on se, mihin uskomme. Se, mihin uskomme, määrittää sen, mitä pidämme totena. Se, mitä pidämme totena, on todellisuutemme. Fyysikko David Bohm 

Universumi on dualistinen, mutta vain näennäisesti. Kaikki on pohjimmiltaan yhtä, ei-dualistista, mutta kun tehdään mittaus, systeemi muotoutuu dualistiseksi. Dualismi yhdistyy ykseydeksi jälleen hiukkastasolla.  

Löytyihän sieltä siis jopa yhteys Jungin ja kvanttifysiikan välillä, mikä oli riemastuttavaa! Sanoisin, että tavallaan minun on "helppo" ymmärtää kaikkea tätä - se on melkein itsestäänselvää ja sopii mielestäni hyvin "itämaistyyliseen" ajatteluun, jota kohti olen ollut yhä enemmän kallellaan vuosikausia, jo ennen buddhalaisuuteen kääntymistä. Tietenkin olen valmis heti lisäämään että näin on "minun ymmärrykseni mukaan", kuten asian luonteeseenkin sopii ylläolevien lainausten valossa. Toisin sanoen, olen muodostanut aiheesta oman käsitykseni, siltä osin kuin pystyn sitä ymmärtämään ja sovittamaan omaan ajatteluuni: Kaikki on energiaa, kaikki on yhteydessä; erillisyys ja vastakohdat ovat vain näennäistä, pintaa. Henki ja aine eivät ole vastakkaisia, erillään toisistaan. Energiasta kirjoitin paljon engl. blogissani magian yhteydessä ennen kuin luin tämän kirjan; siitä tuonnempana. 

Jos todellisuus on subjektiivinen, siitä luontevasti seuraa että myös Totuus on subjektiivinen. Sitä minä olen kauan sanonut, kaverini (josta tuonnempana lisää) ymmärtämättömästä vastustuksesta huolimatta. Nytkin hän vänkäsi että todellisuus on "subjektiivis-objektiivinen", kun kerroin tästä. Se on hänen subjektiivinen näkemyksensä. Me kaksi emme ainakaan elä samassa todellisuudessa. Hän tiesi jotain aiheesta mutta ei jakanut intoani siitä, vaan tuntui melkeinpä vähättelevän asiaa, tyyliin: "minuun nämä vallankumoukselliset ideat, jotka mullistavat ajattelumme, eivät tee vaikutusta." Eli yksi aihe lisää listalle mistä emme voi puhua. Pitäisikö minun yllättyä, että vaikka hän on sanonut myös tieteen olleen hänelle tärkeää, se yhdistää meitä yhtä vähän kuin henkisyys. Toisaalta, enkö minä viimeksi hänen intoillessaan jostain ufo-kirjasta, tehnyt selväksi että se ei kiinnosta minua enkä halua kuulla enempää. Tässäkin on vaikea nähdä nenäänsä pidemmälle. 

Juurikin tuo: oikean totuuden vastakohta voi olla toinen oikea totuus. Kyse ei ole mielipiteistä vaan kokemuksesta. Minun voi olla vaikea ymmärtää että muut eivät tätä välttämättä ymmärrä, mutta sehän on juuri sitä subjektiivisuutta. Tämä kirja vahvistaa niitä päätelmiä, joihin olen omia teitäni pitkin tullut. 

Buddhalaisuus

Tällaisten kiinnostuksen aiheiden lisäksi olen ottanut tavoitteekseni kerätä ja lukea Nichirenin kootut kirjeet, Goshon, ja olen valinnut alkujaan Threefold Lotus Kwoonin Sylvain Chamberlain Shoninin englanninkielisen käännöksen, joita on kuusi osaa; olen tilannut (Adlibriksestä) yhden vuodessa, ja nyt on jäljellä enää kaksi. Koko vuoden tuota yhtä kirjaa yleensä olen lukenutkin, ja pakko todeta, että lähinnä koen sen velvollisuudekseni - kuten senkin, että olen lukenut Lootussutran. 

Nichiren kirjoittaa paljon siitä miten eri koulukunnat arvottavat eri sutria tärkeysjärjestykseen, ja hän tietenkin todistelee että Lootussutra on kaikista tärkein. Tällainen on minusta melko merkityksetöntä. Harvassa ovat olleet mieleenpainuvat helmet, ja niitä olen jo melko varmasti siteerannut jossain blogissani. Enimmäkseen se on opillista liirumlaarumia. 

 Olen toisaalla tässä blogissa kirjoittanut, että koska harjoitus (Namu Myoho Renge Kyo) tuli minulle ensin, ennen kaikkia sen ympärille koottuja oppeja, ja sen yksinkertaisuuteen myös joka kerta palaan uudestaan, ja koska harjoitus perustuu nimenomaan Lootussutraan niin kuin Nichiren sen ymmärsi, hyväksyn Lootussutran ensisijaiseksi uskon lähteeksi ja Nichirenin tämän sanoman välittäjäksi, "Suureksi Bodhisattvaksi, joka laati perustuksen buddhalaisuudellemme", kuten henkilökohtaisen Gongyoni hiljaisissa rukouksissa sanon. Samalla "uhraan kiitollisuuteni ikuiselle Sakyamuni Buddhalle, alkuperäiselle opettajallemme", jota myös Nichiren yli kaiken kunnioitti, mutta voin myös rehellisesti sanoa että kuten Lootussutra tuskin on Sakyamuni Buddhan alkuperäistä opetusta, vaan pikemminkin siitä johdettua myöhempää laajennusta jota Nichiren on tulkinnut, prioriteettini ja uskollisuuteni on selvä. Tässä mielessä ymmärrän oikein hyvin sitäkin näkemystä, jota tietyt (ja harvat!) Nichiren-buddhalaiset koulukunnat kannattavat, että juuri Nichiren itse olisi tämän aikakauden todellinen Buddha; minä en mene niin pitkälle, mutta kykenen kyllä näkemään mistä ajatus tulee, ja että sillä on ehkä jopa tietynlainen oikeutus tässä kontekstissa. Tiedän, että olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta tärkeitä pointteja on hyvä kerrata. Tämän blogin englanninkielisellä sivulla olen maininnut näkemykseni, että Lootussutrasta tulee mieleen Johanneksen evankeliumi sikäli, että se on nuorin neljästä evankeliumista ja sisältää pitkälle kehitettyä teologiaa; mutta juuri siksi monet uskovat pitävätkin sitä tärkeimpänä ja ensisijaisena evankeliumina! 

Lootussutran kommentaareille tunnen tarvetta, ja eniten tällä hetkellä minua kiinnostaa Minerva T.Y. Leen Mindfulness of Buddhahood in Life; Revolutionary Insights of the Lotus Sutra: naispuolisen buddhalaisen maallikkoharjoittajan epäortodoksisia näkökulmia. Se kuulostaa mielenkiintoiselta. 

Minä kutsun itseäni buddhalaiseksi selvyyden vuoksi, mutta jos joku muu ei minua pidä "oikeana buddhalaisena", se on ihan OK. Jo kristittynä tulin siihen tulokseen, että jokainen joka pitää itseään kristittynä, on kristitty. Kukaan ei voi sitä kenenkään puolesta päättää. Ja silti monet yrittävät. Ja myös: On yhtä monta tapaa olla kristitty, kuin on kristittyjä. Sama pätee tietenkin buddhalaisuuteen, sillä olemme kaikki ennen kaikkea ihmisiä, ja nämäkin - kristitty tai buddhalainen - ovat vain valitsemiamme nimilappuja: omat mielipiteemme, mieltymyksemme, heikkoutemme - sanalla sanoen inhimillisyytemme - ovat aina vahvempia kuin jokin valittu vakaumus, josta poimimme sellaisia painotuksia kuin meille sopii, ja tunnemme vetoa suuntauksiin, joiden tulkinnat meitä miellyttävät. Onko siinä mitään pahaa? Uskontokin on loppujen lopuksi perin inhimillinen asia. Parhaimmillaan se kuitenkin voi auttaa meitä tulemaan paremmaksi ihmiseksi. (Ja huonoimmillaan se vain vahvistaa ihmisen huonoja puolia.) 

Edellä kahdessa kappaleessa on pari esimerkkiä miten aiempi kristinuskoni antaa lisää oivallusta myös buddhalaisuuteeni, mikä on mielenkiintoista huomata; luulin, että sillä ei olisi mitään vaikutusta - eikä varsinkaan positiivista. 

Kulttuuria

Japanilaisessa kulttuurissa minua toki kiinnostaa enemmän se traditionaalinen puoli, kuten teetaide, josta olen lukenut parikin kirjaa, mutta nyt olen myös alkanut lukea yhtä mangaa, josta olen ollut tietoinen melko kauan ja satuin sen löytämään kirjastosta, nimittäin Hikaru Nakamuran Saint Young Men, jossa Jeesus ja Buddha ottavat lomaa taivaista ja elävät kämppiksinä nykypäivän Tokiossa. Tästä on tehty myös anime, jonka pätkiä voi nähdä YouTubessa. 

Toinen sarjakuva (anteeksi: sarjakuvaromaani), jonka luin vuoden aikana ja joka vaikutti minuun hyvin syvästi, oli Mannie Murphyn I Never Promised You a Rose Garden. Murphy on genderqueer (hänet löytää Instagramista) ja tämä teos kertoo yhtäältä hänen kotikaupunkinsa Portlandin ja laajemmin Oregonin osavaltion synkästä valkoisen nationalismin historiasta, toisaalta hänen nuoruuden idolinsa, näyttelijä River Phoenixin tarinan tämän ennenaikaiseen kuolemaan asti. Tyyli ei ole mitään suurta taidetta vaan varsin kotikutoisen näköistä, mutta niinpä se inspiroi minua että minäkin voisin tehdä vastaavan projektin. Aiheen puolesta se kosketti minua syvästi, koska River Phoenix oli ja on minulle ikuisesti Idoli isolla i:llä - melkein elämää suurempi Pyhimys, riippumatta siitä miten hän kuoli (= huumeisiin). On outoa ajatella että nykynuoret eivät välttämättä tiedä hänestä, eivätkä ole nähneet hänen elokuviaan. Toisaalta, kyllä minäkin tiedän James Deanin ja olen nähnyt hänen elokuviaan (Nuori kapinallinen kuuluu jopa suosikkeihini - pidän tosin vielä enemmän Sal Mineon roolista siinä). Paremmin tänä päivänä tiedetään Joaquin Phoenix, Riverin nuorempi veli. River oli syntynyt samana vuonna kuin minä, joten jollain tapaa samaistuin häneen siitäkin syystä... Kirjassa viitataan erityisesti elokuvaan My Own Private Idaho, joka kuvattiin nimenomaan Portlandissa, ja on Stand by me'n ohella ehdottomasti suosikkielokuvani Riverin tuotannosta. 

Sivu Mannie Murphyn kirjasta

River Phoenix ja Keanu Reeves; My Own Private Idaho, nuotiokohtaus:

Michael Monroe

 Vuosi sitten kerroin nähneeni Michael Monroe dokumenttielokuvan, joka teki vaikutuksen (itsekin olin Hanoi Rocks-fani teininä), ja kuluneena vuonna sain korjattua tähän astisen puutteen ja kävimme puolisoni kanssa katsomassa hänen livekeikkansa Tampereen tavara-asemalla 18.4. Todella kova meno, mahtava energia! Nuoremmatkin kalpenevat hänen rinnallaan. Ihmettelen, miksi hän ei käytä langatonta mikkiä - nyt joku joutui vähän väliä kerimään johtoa esim. Michaelin intoutuessa nousemaan parvelle. Harkitsin osallistumista hänen keikalleen Tampereella myös joulukuussa, mutta juuri viikko ennen sitä Michael loukkasi itsensä Briteissä, ja loppuvuoden keikat siirrettiin maaliskuulle. 

21.9. meillä oli liput Tampereen Komediateatteriin, Pokka Pitää-näytelmään, joka siis perustuu samannimiseen brittiläiseen tv-sarjaan, ja sen on myös kirjoittanut sama henkilö, Roy Clarke. Pääosassa nähtiin Kumman Kaa-sarjasta (jonka jatkuviin uusintoihin emme ole vieläkään kyllästyneet: osaamme ulkoa repliikkejä) tuttu Minna Koskela, puolisoni sisaren tyttären täti (ehkä sen voisi lyhyemminkin ilmaista?).  

Mutta nyt seuraa erittäin epäreilu vertailu: heti seuraavana viikonloppuna kävimme katsomassa Teatteri Telakalla vierailevaa näyttelijä Anssi Niemen sooloesitystä, Straight Acting. Nämä kaksi esitystä painivat tietenkin ihan eri sarjassa, eikä niitä voi rinnastaa, mutta ajallisen yhteyden takia en voi sittenkään sitä täysin välttää: siinä missä edellinen esitys oli kevyt pikku hupailu, Anssi Niemen esitys toki oli myös paikoin hauska, puhumattakaan siitä että hän on mielestäni hyvännäköinen (olen pitänyt hänestä Sekasin-sarjasta saakka), ja näimme hänet perse paljaana ja pelkissä tangoissa... mutta ennen kaikkea esitys oli erittäin väkevä, intensiivinen, ja yhtä intiimi kuin itse teatteritilakin oli. Minä ja puolisoni istuimme eturivissä, ja Anssi otti kontaktia molempiin erikseen esityksen aikana. Se myös herätti vakaviakin ajatuksia, jopa siinä määrin, että se oli mielessä vielä koko loppupäivän ja välillä seuraavalla viikollakin. Se, jos mikä, on hyvän teatterin merkki! Mieleen jäi erityisesti viimeinen ajatus siitä, että kenties joskus hetero voi esittää homoroolin jopa vakuuttavammin, koska hänellä ei ole samaa rasitetta esim. sisäistetystä homofobiasta kuin homolla. 

3.10. Netflix julkaisi odotetun Heartstopper-sarjan kolmannen kauden. Ykköskausi pari vuotta sitten teki minuun valtavan vaikutuksen. Kakkoskausi vaikutti jo huomattavasti laimeammin, ja tällä kertaa se on yksi sarja muiden joukossa, tosin ehdottomasti suosikkini siitä huolimatta! Enempää minulla ei olekaan sanottavaa. Halusin vain mainita asiasta. Se oli alussa jotain aivan uutta, mutta nyt siitä on tullut jo normaalia. Se on hyvä. Alise Oseman työskentelee yhtäaikaa viimeisen Heartstopper-sarjakuvan ja neljännen kauden käsikirjoituksen parissa; Netflix ei vielä ole vahvistanut viimeistä kautta, ja minä ehkä tyytyisin tähänkin astiseen tarinaan jos sitä ei tulisi. 

Muita hyviä Netflix-sarjoja jos pitää mainita, ne ovat aika ilmeisiä: Stranger Things, Sandman... ja erityisesti saksalainen Dark piti otteessaan: koskaan ei aikamatkustuksesta ole luotu yhtä kiehtovaa juonivyyhtiä, jossa niin korostuu koko ajatuksen paradoksaalisuus ja mitä sotkua se saisi aikaan (!). Esimerkkinä toisentyyppisestä, hillityn tunnelmallisesta sarjasta, haluaisin mainita japanilaisen Midnight Diner: Tokyo Stories, jossa ruoka näyttelee keskeistä osaa. 

Myös elokuvissa olemme käyneet useamman kerran tänä vuonna. Beetlejuice Beetlejuice oli erittäin hyvä jatko-osa 1980-luvun klassikolle; oli ilahduttavaa nähdä alkuperäisiä näyttelijöitä mukana, ja toisaalta myös Netflixin Wednesday-sarjan Jenna Ortega sopi hyvin porukkaan. Tekee mieli nähdä uudelleen myös alkuperäinen elokuva. 

Mikko Mäkelän elokuva Sebastian oli ehdottomasti näkemisen arvoinen! Siinä missä Mäkelän edellinen elokuva, A Moment in the Reeds (nähtävissä ainakin kirjastojen elokuvapalvelussa tätä kirjoittaessa), vaikutti vielä vähän keskeneräiseltä harjoitustyöltä, vaikka hyvä olikin, Sebastian lunastaa kaikki lupaukset ja on aivan kansainvälistä tasoa! Ruaridh Mollica pääosassa oli erinomainen, ja komea: paljasta pintaa ja seksikohtauksia on riittävästi (totta kai se on oleellista!). Yle on ollut mukana tuotannossa, joten elokuva nähtäneen vielä joku päivä televisiossa. 

Olen aina pitänyt suuresti Pedro Almodovarin elokuvista, ja kolmantena olikin vuorossa hänen ensimmäinen kokopitkä englanninkielinen filminsä, The Room Next Door, jota olen nähnyt paljon kehuttavan, myös sellaisten tuntemieni henkilöiden taholta, joiden en olisi osannut odottaa Almodovarista pitävän, ja joiden sana sen tähden painaa sitäkin enemmän! Se on vähäeleinen, paljon puhetta - mutta myös asiaa. Tavattoman kaunis. Kyllä tästä Oscar tai toinenkin pitäisi saada, sanokaa minun sanoneen. Jos haluaa toisenlaista, räväkämpää Almodovaria nähdä, kannattaa katsoa esim. Huono kasvatus (ainakin kirjastojen elokuvapalvelussa). Sanoinkin puolisolleni että minun täytyy näyttää se hänelle, koska hän ei kuulemma niin välitä "tällaisista melankolisista elokuvista". 

7.12. meillä oli liput Anitta Ahosen Stand up-esitykseen Tampereen työväenteatterissa. Siellä sai todella nauraa! Minuun uppoaa hyvin vähän härski ja hävytön huumori. 

Syksyllä kävimme myös museokeskus Vapriikin näyttelyssä Songlines, Australian seitsemän sisarta, Australian alkuperäiskansojen unimaailman tarinoista, josta kuvat: 

Kuolleiden puolesta

Olen muistanut tähän mennessä viime vuosina kolmea edesmennyttä sukulaistani päivittäisessä gongyossani buddhalaisen suruajan, 49 vuorokautta. Vuonna 2024 ensimmäistä kertaa tein niin myös kahden julkisuuden henkilön kohdalla, joiden kuolema erityisesti kosketti minua. 

Aleksei Navalnyi 4.6.1976 - 16.2.2024

Tampereen Hämeensillalla 

Janne Puhakka 24.2.1995 - 13.10.2024

Molemmat olivat omilla aloillaan aktivisteja hyvällä asialla, paremman maailman puolesta. 

Magiaa ja meditointia

Kesäisessä postauksessani mainitsen taas kerran myös kaverini ja hankalaksi kokemani suhteemme, johon olin jo itsekin kertakaikkisen kyllästynyt. Viittaan menestyksekkääseen "maagiseen prosessiin", jonka avulla irrottauduin negatiivisista tunteistani edesmennyttä puolisoani kohtaan, ja totean että minun pitää kokeilla samaa myös kaverini kanssa. Niin tapahtuikin syksyllä. Kirjoitin englanninkieliseen blogiini postauksen, jossa osittain käyn läpi samoja asioita magiasta kuin edellä linkitetyssä suomenkielisessä kirjoituksessa, mutta myös uusia oivalluksia, ja kerron nyt suorittamastani rituaalista. Ei ehkä ole tarpeen kerrata sitä tässä suomeksi (pidän siitä miten tiiviisti ilmaisen itseäni englanniksi), muuta kuin sen verran että jo 2021 olen viitannut siihen että mielessäni oli jo silloin vuosia ollut kuva-aihe, jonka halusin maalata meidän tilanteestamme, ja nyt viimein sain sen toteutettua tämän maagisen rituaalin sinettinä, jonka lahjoitin kaverilleni seuraavan kerran tavatessamme. Ilmaisen luovuuttani kuvallisesti harvoin, mutta kun sen teen, tekniikan mahdollisista puutteista huolimatta se on korkean inspiraation hedelmä. 

Energiat on pistetty liikkeelle ja tunnen vaikutuksen itsessäni; sen huomasi siitä että pystyin tavatessamme sanomaan asioita hyvinkin suoraan. En voi vielä varmuudella sanoa mihin se johtaa; jätin tarkoituksella lopputuloksen avoimeksi. 

Yllä maalaukseni. Riippumatta siitä mitä he edustavat, siinä on vain kaksi ihmistä vailla sädekehiä, tavallisesti juomassa teetä yhdessä, ystävinä. Kysyin mieheltäni mitä hän näkee siinä; "olemmeko siinä me?" kysyi hän, ja "syövätkö he hedelmää?" Kaverini kyllä tajusi heti. Joten ilmeisesti jaettu konteksti on välttämätön ymmärtämiseen. 

Valkoinen ruusu, muinaisen henkisen ryhmämme tunnus, mutta myös valkoinen lootus, kuten Lootussutrassa: lännen ja idän henkisyyden symbolit. Lat. Vacate et Scire, "ole hiljaa ja tiedä". Mutta vacate voidaan kääntää myös "ole vapaa"; "tyhjennä itsesi"; "tee tilaa". Se syventää sanomaa entisestään, viitaten hiljaiseen meditaatioon, vain olemiseen sanojen tuolla puolen, niin kuin minä sen näen. Kaverini on usein kysynyt mistä minä haluaisin puhua, ja joskus myös haluaisinko pelata esim. sulkapalloa. Tämä vastaa kaikkeen. En halua puhua mistään, en tehdä mitään - en edes ajatella. Siten voi löytää todellisen yhteyden. Olen vatvonut liian kauan, tajusin kuunnellessani erästä podcastia jossa todettiin että ajattelemalla jatkuvasti jotain ongelmaa, sitä vain vahvistaa. 

Tavatessamme ensimmäistä kertaa rituaalin jälkeen pystyinkin ehdottamaan mitä olen ajatellut vuosia, että seuraavalla kerralla meditoisimme yhdessä, ja sovimme jo päivänkin. Myös hän on yrittänyt harjoittaa meditaatiota itsekseen ja on kysellyt käyttämästäni metodista, "vain istumisesta", jonka opin Zen-kurssilla. 

Pitkästä aikaa menin hänen luokseen kylään, jotta paikka olisi rauhaisa. Olemme pitkään tavanneet vain kaupungilla, neutraalilla maaperällä ja puolimatkassa molempien kotoa; ajattelin, että kun nyt taas sanelen mitä teemme, ainakin tulen samalla hänen mukavuusalueelleen. Jonkinlainen kompromissi siis. 

Hän oli pistänyt piirrokseni seinälle, eli ilmeisesti piti siitä. Joimme teetä, juttelimme, ja lopuksi meditoimme 15 minuuttia näin aluksi; tarkoitus on tavata uudelleen samoissa merkeissä ja pikku hiljaa pidentää aikaa - nytkin se meni niin nopeasti että vielä olisi voinut jatkaa. Siitä on hyötyä ettet tee sitä yksin; seura kannustaa antamaan parhaansa. Tai, kuten edellä Johanna Blomqvistin kirjassa kerrottiin, "Näyttäisi olevan niin, että kun joukko ihmisiä kohdistaa huomionsa samaan, vaikutus moninkertaistuu. Vaikuttaisi siltä, että tiedostamattamme vahvistamme toistemme intentiota ja tuemme toisiamme." Toisin sanoen: "Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään." (Matt.18:20) Tätä ei tarvitse ottaa kirjaimellisesti Jeesuksen persoonaan viittaavana, vaan symbolisesti ylipäänsä henkiseen ihanteeseen ja yhteyteen liittyvänä. 

Eräs kirja jonka luin vuoden aikana, oli Karla Löfgrenin Usko, toivo, rakkaus, meditaatio - utopia rauhasta uskotojen välillä (Basam Books 2021), jossa käsitellään uskontopluralistisesta näkökulmasta meditaation psykologisesti vaikuttavia ja terapeuttisia elementtejä. Minusta kaikista menetelmistä juurikin "vain istuminen", jossa ei ole minkäänlaista uskonnolliseksi tulkittavaa sisältöä - tai sisältöä ensinkään - on tästä syystä ehdottomasti paras yhteinen metodi käytettäväksi eri uskontoja tunnustavien ihmisten kesken. 

Näen tämän tavallaan henkisen ryhmämme uudelleen elvyttämisenä, mutta samalla sen uutena inkarnaationa: siinä on tiettyä jatkuvuutta, mutta myös kehitystä. Ekumeniasta universaalisuuteen, kuten asian ilmaisin silloin kun lopetimme säännölliset julkiset kokoontumisemme, ja oli puhe että ryhmä voisi muuttua suljetuksi, ja  kokoontumiset voisivat olla jonkun kotona, sopimuksen mukaan, mutta se jäi vain puheeksi tuolloin alkuvuonna 2013. Tämän ainoana tarkoituksena näen nyt meidän suhteemme syventämisen, sen kummempaa missiota minulla ei enää ole: eli pyrkimykseni palvelee realistisesti minun psykologisia tarpeitani, ei mitään suurempaa altruistista ihannetta. Uskoakseni kaverini saa siitä myös jotain - ainakin sitä kautta jos se auttaa minua itseäni suhtautumaan häneen toisin.  

Se, mitä kerroin kvanttifysiikkaa koskevasta sananvaihdostamme, joka tuotti minulle jonkinasteisen pettymyksen, tapahtui kuukausi tämän jälkeen kun tapasimme joulukuussa ja tarjosin hänelle perinteisesti teen kahvilassa samalla kun vaihdoimme lahjoja, joten se vain vahvisti että tämä lupaavalta tuntunut kokeilu on nyt uusi suunta johon kannattaa keskittyä. Hiljaisuus parantaa ja kuroo umpeen sanojen repimät haavat ja toimii yhdistävänä siltana yli erillisyyden kokemuksen. 

Usko ja etiikka

Marraskuussa julkaisin tässä blogissa jatkoa sarjaani Ecce Ego, suoraan 1990-luvun päiväkirjoistani. Vaikka minulla on tapana sanoa että "hurahdin", se vähättelee kokemustani ja saa sen kuulostamaan kevyeltä, melkein hauskalta. 

 Kirjoitin, että pystyin täysin neutraalissa mielentilassa tekemään tuon postauksen, mutta jälkeenpäin koin kyllä ahdistusta parina päivänä, ja sen johdosta irrationaalista pelkoa että ahdistus olisi merkki siitä että pelkästään näiden asioiden lukeminen vielä 30 vuoden jälkeen saattaisi saada minut "hurahtamaan" uudelleen, vaikka en sitä halua. Ehkä ahdistus tulikin siitä, etten ikinä ole todella käsitellyt tuota aikaa - minä vain halusin tukahduttaa kaikki tunteeni siitä, syrjäytin sen vähitellen sitoutumalla aktiivisesti uuteen kirkkoon, ja järjelläkin pystyin vasta yli kymmenen vuoden kuluttua hyväksymään että kuuluin lahkoon (sana ei välttämättä täysin sovellu, mutta ei myöskään "kultti"; molemmat käsitteet ovat ongelmallisia. Ks. Wikipedia). 

Minullahan taitaa olla taipumusta voimakkaisiin tunneperäisiin reaktioihin: esim. edellä mainittu Heartstopper-sarjan eka kausi pari vuotta sitten hullaannutti minut suorastaan uskonnolliseen hurmokseen, joka piti minua vallassaan kuukausia, ja kyseessä on sentään fiktiivinen tv-sarja! 

Myönnän, että joskus vuosien varrella ajatellessani Lectorium Rosicrucianumia, on saattanut käydä mielessä, että "entä jos se kaikki onkin totta?" Mikä kertoo siitä miten syvästi haitallisia tällaiset opit ovat. Siitä huolimatta, että lukemattomat pienet yksityiskohdat tuntuvat nyt täysin järjettömiltä - ylipäänsä mitä yksityiskohtaisempi oppirakennelma, sitä epäilyttävämpää: "meillä on selitys kaikkeen."

Koska olen yleisesti kiinnostunut uskonnoista ja henkisistä liikkeistä, olen esim. hyvin perehtynyt mormonien oppeihin, vaikka en usko sanaakaan niistä, ja muistan kun eräässä ryhmässä kauan sitten kerroin joitain asioita heidän opeistaan ja nauroimme niille. Jälkeenpäin tunsin häpeää. Helppohan se on ulkopuolella naureskella. Niin kuin en paremmin tietäisi. 

Saattaisi olla hyödyllistä hakea vertaistukea, esim. Uskontojen uhrien tuki UUT ry:ltä; silloin ainakin saisi perspektiiviä omiin kokemuksiinsa muilta. Hyvin myöhään vasta oivalsin senkin, että tuskin minun kokemukseni poikkesi kenenkään kokemuksesta, joka on "tullut uskoon", tai mitä tahansa muuta ilmaisua sitten "hurahtamisesta" käytetäänkin. 

En edes eronnut kyseisestä liikkeestä siksi että lakkasin uskomasta -  en vielä pitkään aikaan - vaan siihen oli syynä edesmennyt puolisoni jonka tapasin... eikä suinkaan siksi että olisin rakastunut häneen, kuten saattaisi ajatella; olen usein viitannut asiaan, ja joutunut käsittelemään suhdettamme uudessa valossa, mutta vielä on jäljellä yksi jakso ennen kuin tullaan vuoteen 1997 jolloin tapasimme. Luulen, että tulen esiintymään niin epäedullisessa valossa omissa muistiinpanoissani, että minut on helppo tuomita sen perusteella... Tietysti voi sanoa että eihän minun tarvitse kertoa mitään mitä en halua, mutta minähän haluan olla armottoman rehellinen, itseäni säästämättä, ja viedä sarjan loppuun, vuodenvaihteeseen 2000-2001, johon päiväkirjani päättyvät, ja mikä olisikaan sille sopivampi loppu kuin uuden vuosituhannen alku. 

Olin ikään kuin vain olosuhteiden vietävissä, vailla omaa tahtoa, ja alistuin siihen kohtalonani. On kuitenkin syytä erottaa toisistaan kuuluminen liikkeeseen, joka oli hyvin kontrolloiva ja ehdoton, ja parisuhde, joka ei ehkä alkanut täysin puhtain ja parhain motiivein minun osaltani; se että pääsin eroon edellisestä johtuen jälkimmäisestä, oli vain hyvä asia, vaikka kesti kauan ymmärtää ja sisäistää se. 

Kyllähän ihminen saa tehdä elämällään mitä haluaa, kunhan ei rikollisille teille lankea, eikä se varmasti kenenkään elämästä vie pois mitään oleellista jos ei katso televisiota (mitenköhän LR suhtautuu tänä päivänä internettiin ja älypuhelimiin? Niitä on vaikea kokonaan välttää... ja heillä on toki nettisivut), ei syö lihaa, ei juo alkoholia... ainoastaan sen voi kyseenalaistaa  että sitä edellytetään sinulta; eri asia, jos se on alunperinkin oma valintasi. Ja se, että osaa noudattaa sääntöjä joita on valinnut noudattaa, ei tee kenestäkään parempaa ihmistä. 

Mutta se on kokonaan toinen juttu kun astutaan erittäin henkilökohtaiselle ja intiimille seksuaalisuuden alueelle ja kerrotaan, että olet vääränlainen ihminen etkä siksi saa rakastaa. Ja kun ihminen vielä uskoo sen ja alkaa rajoittaa itseään ja elämäänsä - elämänvoimaansa... Silloin ylitetään niin merkittävä inhimillinen raja, että se on pakko tuomita ankarasti! 

 

"Älä ole mulkku": tässä on tiivistettynä minun etiikkani, jota vain korostaa se, että alunperin näin tällaisen julisteen gay-pornofilmissä. Siitä tulee mieleen usein siteeraamani John Shoren sanat: "Kristityt, aina kun sanotte, 'minä puhun vain totuuden rakkaudessa', mitä muut kuulevat on: 'Minä olen mulkku'; joten lakatkaa sanomasta niin... paitsi jos olette. Siinä tapauksessa jatkakaa, kai." 

Kirjoitin tuon päiväkirjajulkaisuni esipuheessa Buddhan viidestä ohjeesta. Minulle on helpompi hyväksyä Reikin eettiset periaatteet, koska ne eivät mene liiaksi ulkonaisen elämän yksityiskohtiin; olen pitkään muistuttanut niistä itseäni joka aamu. Niistä on hiukan eri versioita, mutta nyt itse asiassa löysin sellaisen joka vetoaa minuun erityisesti. Se on Frans Stienen kirjasta Reikin ydin (Basam Books 2024), jossa kerrotaan että Mikao Usui on saattanut antaa eri oppilaille hiukan eri versioita periaatteista tukeakseen heidän henkistä edistymistään ja ymmärrystään, ja tätä muotoa hänen, joka oli itse buddhalainen, sanotaan opettaneen buddhalaisille oppilailleen: 

Älä kanna vihaa, koska viha on harhakuva.

Älä ole huolissasi, koska pelko on häiriötekijä. 

Ole uskollinen omalle tiellesi ja olemuksellesi / Todelliselle Minuudellesi.

Osoita myötätuntoa itsellesi ja toisille,

koska tämä on buddhaluonnon perusta.

Juuri vihastuminen ja huolehtiminen ovat kaksi piirrettä jotka eniten häiritsevät minua itsessäni: annan muiden vaikuttaa minuun niin että vihastun, tai huolehdin asioista joita ei ole tapahtunut ja joita vain kuvittelen. Kumpikin horjuttaa tasapainoani: en pysy tyynenä itsessäni, tai läsnä tässä hetkessä. Ja tietenkin myötätunto on haaste, jonka kanssa olen kamppaillut - viime kesän kirjoitukseni käsitteli myös sitä. Saattaa olla, etten todellisuudessa rakasta edes itseäni - tai tunne itse-myötätuntoa - niin paljon kuin joskus kuvittelin; projisoin vain usein negatiiviset tuntemukseni muihin, joten se ei ole aina niin selvää mistä ne todella kumpuavat.  

Reiki

Ensin Johanna Blomqvist ja sitten tämä Frans Stienen kirja ovat sytyttäneet minussa uudenlaisen palon reikiä kohtaan, jota toki olen harjoittanut 1990-luvulta asti: silloin olin hyvin herkkä aistimaan energioita, kuten voi lukea mainitusta sarjastani Ecce Ego, ja löysin itsestäni kyvyn energiahoitamiseen jo ennen reikikursseja, joista minulla sittemmin oli voimakkaita kokemuksia. On vain hyvä että en enää aisti energioita niin vahvasti, koska asian kääntöpuolena aistin myös toisten ihmisten energiat, ja pelkästään vieraiden ihmisten kohtaaminen vaikka vain kadulla kävellessä saattoi olla erittäin tukalaa! Esim. itsehoidon koen lähinnä rentoutumisena ja käsien lämpönä tänä päivänä. 

Nyt kun minulle vasta selvisi että III taso on nykyään jaettu kahteen osaan (ainakin joillain opettajilla) niin ettei välttämättä tarvitse tulla opettajaksi - mikä ei kiinnosta minua yhtään - vaan 3A on enempi itsensä kehittämistä varten, syntyi ajatus että minäkin voisin sen käydä ja saada viimeisen vihkimyksen ja sen myötä käyttööni neljännen symbolin, Dai Ko Myon ("Suuri Kirkas Valo"), jonka osaan kyllä jo piirtää, mutta se ei hyödytä ilman asianmukaista vihkimystä/viritystä/reijua. Kurssi, jonka voi suorittaa verkossa, on jopa verrattain edullinen mielestäni, ja vihkimys voidaan antaa myös esim. Teamsin livestriimissä etänä. Jotkut saattavat kokea tämän ongelmallisena, mutta reikin luonteen huomioiden se on minusta täysin järkeenkäypää: miten se eroaisi etähoidosta? Energia on kaikkialla, kaikki on energiaa. Teknologia avaa uusia mahdollisuuksia joita ennen ei ollut, joten miksi sitä ei hyödynnettäisi vaan itsepintaisesti takerruttaisiin ajatukseen, "näin on aina tehty". 

Frans Stienen mukaan kun Mikao Usui aluksi tarjosi reijua oppilailleen, siinä ei ollut fyysistä rituaalia; hän "vain istui" oppilastaan vastapäätä. Stiene kertoo miten reijua alettiin nimittää "viritykseksi" Hawayo Takatan kuoleman jälkeen; hän vaikutti reikin leviämiseen länsimaihin. Mutta Mikao Usui... "opetti reikin olevan oma Todellinen Minuutemme, joka on meissä kätkettynä, odottamassa että muistamme sen. Sitä ei tarvitse 'kanavoida' - minkä Merriam-Webster-sanakirja määrittelee pikakuljettamiseksi, siirtämiseksi tai viemiseksi - koska se kanavoituu jo sisällämme, lävitsemme ja ympärillämme. Samasta syystä sitä ei tarvitse myöskään siirtää opettajalta oppilaalle." 

Hän jatkaa: "Käytän reijusta vaihtoehtoisesti virityksen sijaan mieluummin initiaatio-sanaa, koska se viittaa 'ensimmäiseen/alustavaan' kokemukseen. Reijun aikana opiskelija tulee saamaan alustavan kokemuksen Todellisesta Minuudesta. Ei ole merkitystä, kuinka lyhyt tai syvä tämä kokemus on. Alustava kokemus on kuin siemen, joka ei ole opettajan istuttama, vaan opiskelijan syvältä itsestään muistama." 

Ja: "Järvi on eräs reijun metafora. Tyyni järvi on kuin peili, ja peili voi heijastaa kaikkea. Peili ei kuitenkaan arvioi eikä luokittele. Se vain heijastaa. Siksi voimme ymmärtää reijun myös opettajaksi, joka pitelee täydellisen kirkasta peiliä, jotta opiskelija voi nähdä Todellisen Minuutensa." 

"Rein perusmerkitys on henkinen, mutta syvempi merkitys on 'shamaani rukoilee sadetta, ja sade lankeaa maahan.'" [...] "Ju tarkoittaa: ottaa vastaan, käsi alas, antaa, välittää, neuvoa, suoda, tarjota, valtuuttaa, siunata." [...] "Silloin kun meillä on suora kokemus rei'stä ja ju'sta, voimme opettajina vain antaa sataa, ja vastaanottajina voimme olla täysin tyhjiä ja avoimia. Nyt meillä on todellinen henkinen siunaus: reiju. Konsepti on tietysti täsmälleen sama käsillä hoitamisen aikana. Jos olemme täynnä ennalta muodostettuja ideoita, 'minä' on tiellä, joten emme pysty vastaanottamaan. Samoin, jos hoidamme käsillä toisia ja samalla arvioimme ja luokittelemme asioita, silloin emme vain anna sataa."

Stiene kirjoittaa että "Todellisen Minuutemme ominaisuus on tyhjyys (jap. ku) ja ei-dualistisuus; emme voi erottaa niitä toisistaan, kuten emme voi erottaa myöskään märkyyttä vedestä." [Tyhjyydestä, ks. myös sivu  Opillisia peruskäsitteitä: Sunyata] Ja: "...ki on on reikissä sama kuin ku - tyhjyys, mikä on sama kuin Dai Komyon ilmentäminen. Jälleen voimme nähdä, kuinka Mikao Usuin opetusten sisäinen sydän osoittaa aina kohti samaa paikkaa: Todellisen Minuutemme muistamista. Tämä vitaalivoima on buddhalaisuudessa nimeltään ki: se on koko kosmoksen olennainen ainesosa, ja siten se on ku'n vastine. (Taisen Deshimaru, Mushotoku Mind: The Heart of the Heart Sutra.)"

Frans Stiene pohtii nettisivullaan että Mikao Usui on ilmeisesti ottanut vaikutteita reiki-systeemiinsä mm. japanilaisesta Tendai-buddhalaisuudesta, ja Nichiren oli myös alkujaan Tendai-munkki. [Ks. myös: Kari Paulus, Tendai ja Shingon.] Itse en koekaan ristiriitaa. Myös Nichiren-buddhalaisuudessa on symbolinsa, kanji-merkein piirretty kalligrafinen mandala; oma japaninkielinen mantransa, ja sama käsien gassho-ele. 🙏Paitsi että toisin kuin yleensä on opetettu reikimantroja käyttämään, Stiene kehottaa laulamaan niitä jopa 20 minuuttia kerrallaan, ja minulla on jo mantra jota laulan kahdesti päivässä, joten sitä en korvaa millään muulla. En usko että on tarpeen hylätä vuosikymmenten takaista opetusta reiki-symbolien ja mantrojen käytöstä, joka on toiminut tähänkin asti, siksi että joku tulkitsee uusiksi Mikao Usuin alkuperäistä tarkoitusta muiden japanilaisten perinteiden valossa. 

Hän kirjoittaa kyllä myös, että on monia erilaisia oppimistapoja, jotka saavat aikaan saman asian: voimme astua energian täyttämään huoneeseen visuaalisesta ovesta, auditiivisesta ovesta, älyllisestä ovesta tai kinesteettisestä ovesta. Mikao Usuin älyllinen opetustyöväline ovat periaatteet; visuaalinen aspekti ovat reikisymbolit; opetusten auditiivinen elementti ovat mantrat; kinesteettinen elementti on käsien laittaminen fyysisesti keholle. Jotkut tarvitsevat kaikkien oppimistapojen yhdistelmän, toiset ovat tyytyväisiä yhteen tiettyyn tapaan. Esim. symbolia voi meditaatiossa piirtää mielessään yhä uudelleen. Stiene kuvaa myöskin Mikao Usuin antamia varsinaisia meditaatiotekniikoita, joita ei vielä 1990-luvulla opetettu reikikursseilla lännessä. 

Vuodenvaihde

Tämä vuodenvaihde toi mukanaan "yllätyksen" - no ei aivan, koska tajusin sen kolme viikkoa aikaisemmin: pariin vuoteen uuden vuoden aatto ei ole osunut arkipäivään - se on niitä päiviä jotka aina pitää tarkistaa, mutta se on normaali työpäivä - joten en ole koskaan aikaisemmin tehnyt silloin iltavuoroa, jota nykyään pelkästään teen. En ole tullut aikaisemmin edes ajatelleeksi koko asiaa. Normaalisti olen kotona aikaisintaan 22.30. Onneksi saatoin olla melko varma että työkohteessani monet ihmiset, asiakkaat, pitävät vapaata joka tapauksessa, joten sovin pomoni kanssa että jos saan työni tehtyä aikaisemmin, voin lähteä heti kotiin: tässä tapauksessa aika ei ole rahaa, vaan tärkeämpi kuin raha. 

Tässä vuodenvaihteessa sisällytin tavanomaisiin rituaaleihini myös hiukan kynttilämagiaa: kaksi loitsua, jotka poikkeuksellisesti poimin suoraan internetistä, enkä tyypilliseen tapaani muotoillut niitä itse. En ainakaan tässä vaiheessa sano niistä sen enempää. 

Vuosia olen tehnyt uutena vuotena Tarotlukemuksen netissä (käyttäen tätä ilmaista sivua: Facade). 1990-luvullahan minulla oli fyysiset kortit, joita ahkerasti käytin aikani, ja lahjoitin pois. Viime kesänä itse asiassa puolisoni halusi ostaa sellaiset (Rider-Waite). Joten tällä kertaa ja tästä lähtien käytän sitten niitä. En halua tehdä kovin laajaa pöytää, toisin kuin nettitulkinnoissa: mitä enemmän osatekijöitä, sitä vaikeammaksi on osoittautunut nähdä kokonaiskuvaa. Nostan siis vain kolme korttia: kulunut vuosi, tämä hetki, alkava vuosi. Intuitiivisesti tulkittuna vaikuttaa hyvältä - ja opaskirjanen vahvisti asian: kaikki mahdollisuudet ovat avoinna. Perus uusi vuosi siis. Enemmän minua hämmensi Lanttien 5: oliko vuosi 2024 muka niin surkea? Luettuani enemmän kortin selityksiä, ymmärsin kyllä että se kuvastaa ehkä pikemminkin tuntemuksiani ja mietteitäni kuin mitään konkreettista, ja niitä mietteitähän olen kuvannut viime kesän postauksessa oikein hyvin. 

ECCE EGO VII

"Henkinen Odysseia", takakansi: 
tuollaisena kai halusin itseni nähdä

Seitsemäs osa vanhoista päiväkirjoistani 1990-luvulta ammentavassa sarjassa. Nyt tullaan vuoteen 1995, jolloin täytin 25 vuotta. Edellisessä osassa jo päästiin siihen, että olin kohdannut Kultaisen Ruusuristin Kansainvälisen Koulun, Lectorium Rosicrucianumin, ja New Age-hörhöstä alkoi tulla fanaattinen gnostikko: toisessa blogissani olen esittänyt myöhäisen oivallukseni, että kokemukseni ei todennäköisesti poikennut siitä kun ihminen ns. "hurahtaa" uskoon. Omat kirjoitukseni tuolta ajalta ovat melkoista paatosta ja saarnaa: kuuluinhan harvoihin ja valittuihin, jotka tuntevat totuuden ja seuraavat sitä. 

 Tässä kohtaa siirryn kokonaan käyttämään kirjaani "Henkinen Odysseia", johon olen viitannut joitain kertoja, ja joka oli siis yli tuhatsivuinen tyhjä kirja, johon aloin käsin kirjoittaa lukuja elämästäni; se syrjäytti täysin yhden vuoden kalenterimuotoiset päiväkirjani. Käytän sitä pakostakin vain poimien ajatuksen sieltä ja toisen täältä. Vaikka olen sisällyttänyt siihen kirjoittamispäivämäärät, tapanani oli pitemmän aikaa - jopa kuukausia - koota ajatuksia, jotka sitten kirjoitin yhteen luvuksi. Tässä samalla olen uudelleen innostunut tästä yhä jatkuvasta projektista, se tuntuu jälleen tuoreelta ja kiinnostavalta. 

"Henkinen Odysseia", aukeama;
luku, josta tämä kirjoitus alkaa

Luonnollisesti tässä näkyy miten pohdinnat tulevat pidemmiksi - enää ei viitata pieniin arkipäivän asioihin, vaan sukelletaan syvälle päänsisäiseen maailmaan. Näistä asioista en ole vielä koskaan julkisesti näin suoraan ja laveasti kirjoittanut, vaikka olen pari kertaa viitannut tuohon aikaan. Ehkä se auttaa valaisemaan mitä minä silloin kävin läpi, mitä se minulle merkitsi, miten se on vaikuttanut elämänpolkuuni siitä edespäin. Jokainen joka on joskus kuulunut johonkin liikkeeseen, joka vaatii periaatteessa koko elämäsi, olipa se sitten Jehovan todistajat, mormonit, tai mitä vain, saattaa ehkä ymmärtää asemani silloin, vaikka ei välttämättä ymmärrä sanaakaan opista. Luulen, että vielä tänäkin päivänä tämä oppi vaikuttaa vieraalta jopa monille esoteriaan perehtyneille, aivan kuten se oli uutta minulle silloin. Harvoin Lectorium Rosicrucianumiin törmää tänäkään päivänä; itse en ainakaan juurikaan näe nimeä, ellen sitä tarkoituksella etsi, vaikka se ilmeisesti Suomessakin on hiukan kasvanut noista alkuajoista: liike pysyy erillään kaikista muista suuntauksista, koska se pitää itseään erityislaatuisena, eikä sen oppi vaativuudessaan varmasti edes ole suurille massoille mieleen. LR kontrolloi mitä sen "oppilaat" voivat pukea päälleen, mitä syödä ja juoda, millaista musiikkia kuunnella - television katselu ei tule kuuloonkaan. Se vaatii ylipäänsä täydellistä sitoutumista. Jos henkinen liike maalaa maailmasta synkän ja toivottoman kuvan ja tarjoaa ainoan tien pelastukseen, on parempi juosta - toiseen suuntaan. 

Maailmassa on monia eksklusiivisia oppeja. Ex-mormonit usein kertovat saaneensa mielestään todistuksia siitä että heidän kirkkonsa on oikeassa, mutta ulkopuolisten silmin heidän oppinsa saattaa näyttää kummalliselta. On syytä ymmärtää, että LR saa käännynnäisiä etupäässä niiden joukosta, jotka ovat entuudestaan kiinnostuneita New Agesta, uushenkisyydestä, esoteriasta yms., joten sanasto ja kuvasto on jo jollain tapaa tuttua, joskin LR tekee näistä aineksista omanlaisensa keitoksen. 

Ehkä tällä on yhteys myös siihen, miksi kaikenlaiset henkiseen katsomukseen perustuvat elämäntapasäännöt ovat minulle punainen vaate nykyään. Nichiren-buddhalaisuudessa on koulukuntia, jotka eivät pidä edes Buddhan viittä ohjetta olennaisina - ainoa olennainen on harjoitus (Namu Myoho Renge Kyo) - ja itsenäisenä harjoittajana luonnollisesti ilolla tartun tähän, valiten ne opetukset jotka minua puhuttelevat: se on yksi syy lisää miksi koen juuri Nichiren-buddhalaisuuden omakseni. (Joskin Mahayana-tulkinnat viidestä ohjeesta ovat hyvin joustavia ja paremmin sulatettavia kuin esim. Theravadan kirjaimellisempi suhtautuminen: tästä voit lukea lisää sivulta Opillisia peruskäsitteitä, kohdasta Etiikka; viisi ohjetta.) Sehän ei toki tarkoita sitä että kulkisin ympäriinsä tekemässä pahojani. Minulle ei vain tarvitse tulla kertomaan mitä ei saa tehdä ja miten elää elämääni. Muutenkaan en kaipaa absoluuttisia totuuksia enkä tuonpuoleisia palkintoja: minun tapani harjoittaa henkisyyttä pitää minut jalat maassa ja kiinni tässä elämässä. En tarvitse monimutkaisia maailmanselityksiä, vain yksinkertaisen käytännön harjoituksen. 

Muistutan, että kaikki kuvaukset tapahtumista ovat niin kuin ne tapahtuivat ja otteet kirjallisuudesta ovat virallisista julkaisuista, yhtään vääristelemättä. En esitä niitä missään pahansuovassa tarkoituksessa, enkä paljasta mitään raskauttavia salaisuuksia, mutta tänäpäivänä on helppo nähdä mitä se kaikki todella oli, kun lumous on aikaa sitten haihtunut. Haluan ainoastaan antaa autenttisen kuvan, ja mikä olisi autenttisempaa kuin minun ajatukseni ja tunteeni siihen aikaan - mitä minä kävin läpi ja miten sen koin. Minä toki omistan muistoni ja kokemukseni ja minulla on oikeus halutessani niitä jakaa; kauan olenkin lähes vaiennut tästä vaiheesta elämässäni, jolla oli niin kauaskantoiset seuraukset.  Se ei herätä minussa enää minkäänlaisia tunteita, luen muistiinpanojani täysin neutraalissa mielentilassa ja kykenen tarkastelemaan viileän objektiivisesti näitä asioita. Se on kuin jonkun toisen elämää. Enemmän epäröin julkaista henkilökohtaisempia muistojani, jotka eivät liity asiaan ja joita vain sivutaan tässä kirjoituksessa - se saattaa vielä herättää tunteita minussa, koska ihmisenä en ole pohjimmiltani muuttunut paljoakaan, vaikka ajatukseni ja uskomukseni ovat.  

 Nuoruuden kokemattomuudessani ja naiviudessani olin hyvin herkkä ja vaikutteille altis ihminen, kaikkea muuta kuin "kypsä aikuinen", mikä sitten koituikin minulle esteeksi tällä tiellä kun todella aloin kokea elämää! LR toi elämääni uudelleen kuoleman pelon, jonka jo kerran olin jättänyt taakseni, ja sitä jouduin sitten työstämään vuosia; toisaalla olen kertonut että henkisesti kesti yli kymmenen vuotta päästä kokonaan yli liikkeen vaikutuksesta, vielä senkin jälkeen kun erosin, mutta ei mennä asioiden edelle... 

Hakasulkeissa [ ] nykyisiä kommenttejani. 

28.-29.12.1994 

Olen ajautunut uusille tutkimattomille vesille, joka on haastanut totutun ajattelutapani ja asettanut kyseenalaiseksi paljon tähän asti omaksumastani uskomusjärjestelmästä, kun Kultaisen Ruusuristin Kansainvälisen Koulun, Lectorium Rosicrucianumin, voimakenttä kosketti minua ja veti puoleensa (joka saattaa olla enemmän kuin runollinen ilmaus), ja olen astunut esiportille. Perheniemestä lähtien olen elänyt etsikkoaikaa, löydöistäni huolimatta, ja viime Hengen ja Tiedon messuilla aloin olla jo aika kyllästynyt ympäröivään paljouden mereen. Mutta jotain sentään jäi käteen, konkreettisesti, joka nousi yli muiden. 

Toki minulla oli omat epäilyni, en minäkään mitä tahansa purematta niele - ehkä liiankin itsekriittisesti kirjoitin Ullallekin ettei minua vielä ole "aivopesty". Pakko oli kuitenkin myöntää, että näin kaikessa tiettyä logiikkaa, jonka järkeni saattoi sulattaa: "Älkää hyväksykö mitään, minkä minä, Buddha, olen sanonut tai mitä olette lukeneet pyhistä kirjoituksista, ellei teidän järkenne sitä hyväksy." Asiat ovat taas muuttuneet nopeasti - jota jo Perheniemessä melkein pelästyin; Ullan lempilause, "ainoa pysyvä asia on muutos", todistaa itse itsestään. Ainakin Henkisestä Odysseiastani todella näyttää muodostuvan se yhden ihmisen kehityskertomus, jollaista olen johdannossa siitä toivonut. Reilun vuoden tämän rinnalla pitämäni kalenteripäiväkirja (alkaen vuodesta 1983), keskittyen päivittäisiin käytännön tapahtumiin, on nyt menettänyt merkityksensä, joten vuonna 1995 minulla on enää vain Henkinen Odysseia. Samaten uuden vuoden ennustelut Tarot-kortein saavat jäädä: on elettävä tässä ja nyt! 

Minulla oli suorastaan pieni uskonkriisi. Eräskin asia, jossa Lectorium Rosicrucianumilla on valtavirrasta póikkeava ja radikaali näkemys, on meditaatio. Nimittäin ihmisillä on kaksi sielua: katoavaisesta maailmasta syntyisin oleva luonnonsielu, joka on aktiivinen, ja piilevä jumalallinen sielu, joka on peräisin yliluonnosta. Samankaltainen vetää puoleensa samankaltaista, ja niinpä ihminen, joka ei ole tehnyt käännöstä ja puhdistanut olemustaan, mietiskelee oman tietoisuutensa kanssa ja sen pohjalta, voi kutsua luokseen ainoastaan dialektisten energioiden mielivaltaisuuden. Miten ylevää ja kaunista hän saattaakin kokea, on se hyvin petollista. Vanhat metodit olivat aikanaan tietyssä yhteydessä paikallaan, mutta olosuhteet ovat muuttuneet. "Todellinen meditaatio on kaikenkattava tietoisuuden- ja elämäntila. Se on realiteetti, johon hermeettinen ihminen tulee syntymään ja missä se tulee saamaan yhteyden jumalalliseen Henkeen." 

[Sananselitys lienee paikallaan: Dialektinen = dialektiikka/dialektinen elämänalue, on Kultaisen Ruusuristin opissa se maailma missä me elämme, johon sisältyy tämänpuoleinen ja tuonpuoleinen, jota myös peilisfääriksi kutsutaan; olemme vankeja elämän ja kuoleman pyörässä. Dialektisen elämänalueen takana on nk. staattinen elämänalue, alkuperäinen jumalallinen maailma. Tämä on hyvin gnostilainen erotus.] 

Monet ulkoisista siteistä olen jo vauhdilla karistanut yltäni; kun johonkin ryhdyn, teen sen tosissani, ja kuinka muuten voisikaan olla tässä tapauksessa: tämä tie vaatii täydellisen antaumuksen ja omistautumisen; "Isän Kotiin" on kaivattava kuin hukkuva kaipaa happea veden  alla. 

On itseasiassa ollut huojentavaa luopua monista totutuista tavoistani ja hellimistäni uskomuksista; vasta silloin tajuaa, miten ne ovat hallinneet elämääni. Kanavoitu kirjallisuus yms. joka ristiriitaisuuksineen on hämmentävää, saa selityksensä siitä, että tietyt tuonpuoleiset olennot, joiden olisi jo aika inkarnoitua mutta eivät sitä syystä tai toisesta halua, pyrkivät eksyttämään ihmisiä uskomaan että tämä maailma, tämän ja tuonpuoleinen, on Jumalan alkuperäinen luomakunta, jäljitellen oikeaa evankeliumia ja Jumalan ilmestystä oman olemassaolonsa pitkittämiseksi peilisfäärissä. 

[Sanottakoon, että epäluottamus kanavointia kohtaan on ollut niitä opetuksia, jotka olen kokenut arvokkaiksi ja säilyttänyt tähän päivään saakka. Sehän itseasiassa ilmenee jo H.P. Blavatskyn teosofisissa opeissa: ks. käännökseni kanavoinnin vaara ja petos.]

Voisi kai kysyä, tällaistako on ns. "hurahtaa uskoon" [kappas vaan: tulin ajatelleeksi sitä jo silloin!], mutta en minä katso olevani sokea uskovainen ja vielä vähemmän fanaattinen lahkolainen [eihän kukaan sitä itse näe silloin kun se on ajankohtaista!]. Olen vain ymmärtänyt ja hyväksynyt asioita, ja sen myötä toiset asiat ovat yksinkertaisesti käyneet tarpeettomiksi. Toisin sanoen, kysymys on juuri siitä keskittymisestä olennaisiin, hyödyllisiin tosiasioihin, kun aiemmin olen ollut viehtynyt moniin erilaisiin kirjaviin tiedon muruihin. Kuin Lutherin uskonpuhdistus henkilökohtaisella tasolla. Nyt ei mielestäni ole kyse mistään hetkellisestä innostuksesta, kuten Uuden Valamon ja Vapaan Katolisen Kirkon hiljentymispäivien jälkeen, koska tämä ei ole lähtöisin jostain ulkoisesta ärsykkeestä, vaan on oma sisäinen ratkaisuni älyllisen pohdinnan tuloksena, esitettyjen tosiasioiden pohjalta. 

Hiljattain tartuin uudelleen "Hiljaisuuden ääneen", jonka H.P.B. toi länsimaiden tietoisuuteen; Lectorium Rosicrucianumin mukaan se ilmaisee samat ehdottomat vaatimukset vapautuksen tien oppilaalle kuin Vuorisaarna tai Buddhan oppi, ja siinä valossa se vasta alkoikin avautua minulle, kun ensimmäisellä kerralla en ymmärtänyt yhtään mitään. "Luovu elämästäsi, jos tahdot elää", on keskeinen lause, tuttu toisestakin yhteydestä. Kaikkien ongelmien syy ja lähde on itse, joten itsen on kuoltava. Kun on oivaltanut totuuden - niin kuin sen näen - ei voi enää suhtautua elämään samoin kuin ennen. Kaikki saa nyt selityksen: vierauden tunteeni tässä maailmassa, kaipuuni johonkin epämääräiseen "onneen". Tämä ei ole pessimistinen sanoma, vaan päinvastoin valaiseva ja toivorikas: vapautuksen tie on olemassa ja jokaisen ulottuvilla. Kaikkina aikoina on ollut yksilöitä ja ryhmiä, jotka ovat sitä kulkeneet. 

Teosofian, alkaen 1800-luvun lopussa, sanotaan olleen valmisteleva vaihe, joka aina edeltää Universaalin Opin jaksoittaista vuodatusta maailmaan, käsittäen esoteerista kirjallisuutta ja toimintaa. Ja sitä se oli minullekin: nyt olen ottanut askeleen eteenpäin. Tämä voi olla näennäisesti yksinäinen tie - kuten koko elämäni - ja itsekäs tie, mutta erillisyys on yksi harhan ilmenemismuoto, ja yhden yksilön ponnistelu siitä irti koituu kokonaisuuden hyväksi. "Mitä useampi ihminen kulkee tätä polkua ykseydessä ja yhteenkuuluvaisuudessa, sitä suuremmalla voimalla voidaan vetää mukaan muita kypsiä etsijöitä tähän prosessiin. Niin kulku polulla samalla auttaa pyhiinvaeltajaa sovittamaan syntinsä, koska vapautettu voima samanaikaisesti koituu toisten hyväksi." 

11.1.1995 

Eivätköhän kaikki ihmiset ole enemmän tai vähemmän "sielullisesti levottomia", koska Universaali Voima säteilee maailmaan ja ihmiskuntaan, vaikuttaen kaikkiin ihmisiin: siihen ei vain kiinnitetä huomiota kun se suuntautuu yleisesti hyväksyttyihin kohteisiin - jotka ovat korvikkeita kun paremmasta ei ole tietoa. Ja mitä on tuo "todellisuus" ja "normaali elämä" muuta kuin ajallista harhaa. Jos "ulkopuolisuus" ajatellaan siten että ihminen on hengessään sisäisesti ulkopuolinen dialektiikasta, vaikka ulkoisesti siinä vielä elääkin, niin kyllä kiitos! 

On lukematon määrä ihmisiä, jotka ovat sopeutuneet minua paremmin elämään tässä maailmassa, tämän maailman ehdoilla, mutta se on hengetöntä vaellusta kehdosta hautaan: teet työtä, huvittelet, siinä sivussa perustat perheen, eli keräät omaisuutta ja monien ihmisten kiintymyksen, mutta lopulta sinusta jää vain hiipuva muisto. Minun ei tarvitse jättää jälkeeni mitään "museoitavaa", koska se josta nyt sanon "minä", on vain varjo joka kulkee tomusta tomuun. Menneisyyttä ei enää ole; palaamalla sinne ajatuksissani olen haudan ryöstäjä, ja pahempaakin: nekrofiili. Siksi tallettamani menneisyyden ikonit saavat väistyä kuin kellastuneet lehdet, etteivät herätä henkiin vanhoja haamuja. Noin joka neljäs vuosi biologisen kehoni joka ainoa solu on täysin uusiutunut, joten minäkään en ole sama ihminen, ja se pätee myös toisella tasolla: tiedän paljon enemmän kuin esim. vuosi sitten. Mitä tulee erinäisiin ominaisuuksiin, jotka ovat kuin pinttyneitä likatahroja, olen vain näyttelijä, joka on unohtanut rooliasunsa päälle. 

Yleensä jos jokin heikko aavistus iäisyydestä ihmisissä olisikin herännyt, massat tyytyvät kirkkojen pölyiseen dogmaan, teologisten saivartelujen kuolleena syntyneeseen tuotokseen: usko riittää, ja syntisi on sovitettu puolestasi ja sielusi pelastettu. Se on vähintään yhtä taikauskoista kuin monien raja-alueen liikkeiden mielikuvitukselliset käsitykset, saati sitten kylmä materialismi, joka ei anna sijaa Jumalalle laisinkaan. Ja sitten on pelastettava maailma käännyttämällä pakanatkin oikeaan uskoon, vaikka omassa itsessä olisi työsarkaa riittämiin. On niin ihanaa uskoa satuihin, että totuus voi tehdä kipeää: kuin vapaudesta uneksiva orja heräisi karuun todellisuuteen. Mutta miksi vain uneksia? Parempi katkoa kahleensa!

Tämän maailman massat katsovat aina hiukan syrjäkarein niitä, jotka erottautuvat joukosta ja kulkevat omia teitään. Tuollainen yksilö - sanan varsinaisessa merkityksessä - on heille kuin punainen vaate. Onko se pelkoa vai kenties kateutta, en tiedä, mutta he ovat kuin kettingissä ympäriinsä juoksentelevia koiria, jotka räksyttävät irrallaan kulkeville lajitovereilleen. Kahleet ne ovat kultaketjutkin! Varsinkin länsimaissa on nykyaikana kummajainen ihminen, joka pyrkii käytännössä toteuttamaan "Jumalalle otollista" elämää. 

Olen aina tottunut tallaamaan eri polkuja kuin valtavirrat, mutta nyt olen alkanut etääntyä myös omista vanhoista kuvioistani; mahtaako Ullakaan enää ymmärtää minua, hän, joka kerran ääneen päivitteli minun kuulteni, miten oudoilta hänen puheensa mahtavatkaan kuulostaa muiden mielestä. Kun niin rakastan vertauksia, voisi sanoa, että olen kyllästynyt tämän maailman sokkeloisiin polkuihin, jotka eivät johda minnekään, ja astunut ensimmäisen askeleen sillä kapealla ja harvemmin kuljetulla tiellä, joka johtaa vapauteen. Tämä tie ei ole edes tarkoitettu kaikille - tai oikeammin: se ON tarkoitettu kaikille, mutta kaikki eivät ole valmiita sitä kulkemaan. 

Tieto velvoittaa: kun sen on hyväksynyt totuutena, ja jatkaisi kuten aina ennenkin, olisi suuri rikollinen ja synnintekijä itseään ja elämää kohtaan; ei tätä maista elämää eikä persoonallista itseä, vaan sitä suurta, jumalallista elämää, josta olen osa.

Kuten Koulun opastuskirjeessä 12/12 sanotaan: "Jos olet hyväksynyt opastuksessamme välittämämme tiedot, sinussa on herännyt eloon gnostinen elementti. Et voi enää kääntyä pois ja jatkaa elämääsi entisellä tavalla. Se ei nimittäin enää ole entisenlainen etkä sinäkään ole entinen itsesi. Et nyt enää kuulu tietämättömään massaan etkä voi teeskennellä tietämättömyyttä! Kaikkien tietämättömien ihmisten yllä ei lepää pelkästään tietämättömyyden kirous vaan myös tietämättömyyden armo."

Olen kuullut universaalin veljeskunnan kutsun ja reagoinut positiivisesti gnostiseen säteilyyn. Hengen kipinäatomi on herätetty latentista tilastaan, ja kipinä kytee voimistuen kerta kerralta. Perustavanlaatuinen käänne on alkanut! Siteeraan poikkeuksellisesti Pelle Miljoonaa: "Tahdon nähdä tulen, jonka savua jo haistelen!" 

31.1.1995

Niinhän siinä sitten kävi, että vain viikon varoitusajalla ilmoitin tulevani tammikuun konferenssiin Edshultiin (Småland), ja että haluan samantien tulla installoiduksi valmistelevaksi oppilaaksi! Vielä vuosi sitten olisin varmaan nauranut, jos joku olisi väittänyt että teen ensimmäisen ulkomaanmatkani Ruotsiin - tai että ylipäänsä matkustaisin Ruotsiin, joka ei ole koskaan minua kiinnostanut sen paremmin maana, kansana kuin kielenäkään. 

Konferenssipaikan sijainti on syrjäinen, ja siis rauhallinen, vanha kartano, jonka historiasta kuulemma löytyy samantapaista toimintaa aiemminkin. Konferenssiohjelma lauantaina ja sunnuntaina oli hyvin väljä, paljon taukoja, joiden aikana ei oikein tiennyt mitä tehdä. Ainakin tuli ulkoiltua, reitti tosin oli minun makuuni liian lyhyt, mutta eiköhän useampi kierros päivässä korvannut asian. 

Lectorium Rosicrucianumin konferenssikeskus, Edshult, Ruotsi

Temppeli oli hyvin minimaalisesti koristettu: hallitsevana oli takaa valaistun valkoisen irtoseinän keskellä suuri kullanvärinen risti ja tyylitelty samanvärinen ruusu sen keskellä. Sen edessä korokkeella valkoisella matolla oli iso valkoinen maljakko tai ruukku, johon epäilemättä sisältyvää symboliikkaa en toistaiseksi tunne. Matalalla pöydällä oli hopeanvärinen seitsenhaarainen kynttelikkö valkoisine kynttilöineen, varustettuna Koulun ympyrä-neliö-kolmio-logolla; raamattu avoinna Johanneksen evankeliumin alusta (jonka viereisen sivun päälle installaatio-palvelussa oli asetettu nimelläni varustettu kirjekuori, jonka sisältämässä kirjeessä ilmoitetaan oppilaaksi ottamisesta), hopeapaperilla päällystetty tulitikkuaski, kynttilänsammutin ja yksinäinen punainen ruusu maljassa. 

Myös itse palvelut olivat hyvin yksinkertaisia: hiljentyminen ennen ja jälkeen, välillä pianonsoittoa (tai kitaran), pari-kolme yhteislaulua (yritin minäkin tapailla sanoja, vaikken niiden merkitystä ymmärtänytkään), sekä puheita pätkittäin, jotka aina päättyivät "aamen". Hiukan unettavaa, kun ei ymmärrä: Mervi (silloinen yhdyshenkilö Suomessa) kyllä luki jälkeenpäin käännöksen meille "finneille". Olivatpa ruotsalaisetkin välillä samassa asemassa, sillä paikalla oli tällä kertaa hengellinen johto Hollannista, herra van Eijk (joka ensimmäisenä jo etukäteen onnitteli minua oppilaaksi tulon johdosta) sekä Jan van Rijckenborghin [Koulun perustajan] tytär, rouva Hamelink-Leene (Leene oli R:n oikea nimi). 

[Kuten Jehovan todistajilla, samat tekstit luetaan keskuksissa eri puolilla maailmaa.]

Sanotaan, että konferensseissa tuodaan paluutien todellisuus oppilaan eteen. Hän voi etenemisensä mukaisesti käsittää ensikäden oivalluksena, mikä hänen kohdallaan nyt on ajankohtaista. Temppelipalveluksen ydintarkoitus on hengellisen voiman säteilyn muuntaminen ja sen yksilökohtainen vastaanottaminen oman itsen ja toisten hyväksi. Pitkin päivää oli myös erityispalveluita ilmeisesti korkeampien asteiden oppilaille. Lauantai-iltana oli minun installaatiopalveluni. Jännitin etukäteen tavattomasti, mutta temppelissä olinkin aivan tyyni. Noin puoli tuntia ennen minut vietiin sivuhuoneeseen hiljentymään kahden ihmisen seurassa, jotka palveluksessakin olivat molemmin puolin minua, ja menimme ja lähdimme yhdessä, muiden istuessa paikoillaan. Toinen oli mies ja toinen Ruotsin suomalainen nainen. 

Tietyllä hetkellä, vastauksena haluanko tulla oppilaaksi, nousin seisomaan saattajieni esimerkin mukaisesti. Jälkeenpäin temppelin ulkopuolella kaikki tulivat jonossa vuorollaan kättelemään ja onnittelemaan minua. Tyydyin vain nyökkäämään vastauksena, koska urakka oli kuin presidentillä linnan itsenäisyyspäivän vastaanotolla (no, pienemmässä mittakaavassa), mutta hymyni oli kyllä herkässä. 

Seuraavanlainen oli saamani kirjeen sisältö:

"Arvoisa ystävä. Suureksi iloksemme ja kiitollisin mielin voimme ilmoittaa teille, että me tänään olemme ottaneet teidät Lectorium Rosicrucianumin valmistelevien oppilaiden joukkoon. Täten on teidän elämässänne alkanut uusi kausi, jolle epäilemättä monet teille aiemmin tuntemattomat ajatukset ja tunteet tulevat olemaan ominaisia. Te saatte nyt tilaisuuden yhden vuoden kuluessa tutustua meidän työhömme sen monissa aspekteissa, ja me neuvomme vakavasti teitä käymään niin usein kuin mahdollista Koulun konferensseissa ja kokouksissa, mikäli olosuhteet sen teille sallivat, ja syventymään Koulun julkaisemaan kirjallisuuteen. Seuraamalla tätä neuvoa te tulette yhä enemmän tietoiseksi Koulun sisäisestä olemuksesta ja siitä tehtävästä, jota Koulun on suoritettava, nimittäin: johtaa oppilaansa uuteen elämän kenttään. Tekemällä päätöksen seurata elämään johtavaa polkua, te olette ottanut kantaaksenne määrätynlaisen vastuun itseenne nähden. Teidän päätöksenne voi saada hyvin laajalleulottuvia ja ihania seurauksia, kun te tulette tietoiseksi siitä, mitä oppilaanaolo Hengellisessä Koulussa tarkoittaa. On itsestään selvää, että korkea siveellinen elämäntapa on välttämätön valmisteluna uuteen elämän kentään astumista varten. Alkuperäisen taivaallisen ihmisen kasvu Gnosiksen täydessä ihanassa säteilyvoimassa on riippuvainen meidän valmiudestamme minän murtamiseen ja meidän kestävyydestämme siinä. Me toivomme ja rukoilemme, että teidän pääsynne Koulun valmistelevaksi oppilaaksi tulee teille suureksi siunaukseksi. Me toivotamme teidät sydämellisesti tervetulleeksi." 

Allekirjoituksena Lectorium Rosicrucianum, maan johto. Jokainen "te" on kirjeessä isolla alkukirjaimella. [Suomenkielinen käännös "Hengellinen Koulu" muutettiin jossain vaiheessa myöhemmin Hengen Kouluksi. Edellinen voi luoda väärän vaikutelman; vertaa esim. englannin "spiritual".]

Jo paluupäivän iltana oli vähän sellainen tunne, että olinko tosiaan siellä vai oliko se vain unta. 

19.-20.2.1995

Olen tuudittautunut ajatukseen että se merkitsee vain vähän kun on niin pieni osa minua ja plää plää... mutta onhan se aika olennainen osa. Olkoonkin, että "minä" on karman, perintötekijöiden ja ympäristön tuote, väliaikainen hätäapujärjestelmä.

Kukaan ei kenties tahtonut sitä rakkautta, mutta hän ei voinut hävetä sitä, koska se oli "hän", ei ruumis tai sielu eikä ruumis ja sielu vaan sen "hän", joka ilmeni niiden kummankin kautta. - E.M. Forster: Maurice

Toisinaan minulla on tällaisia (tuskallisen) voimallisia tiedostamisen kausia, jotka yleensä laukaisee jokin ulkoinen tekijä, kuten nyt yllämainitun kirjan pohjalta tehty elokuva, joka hiljattain tuli tv:stä ja kuului kategoriaan "tuo pitää joskus nähdä". Lopetin tv:n katsomisen vuodenvaihteessa. Yritin ensin huijata itseäni vähentämällä tuntiin per päivä, mutta ei kun kerralla poikki: noin 20 vuoden säännöllisen katsomisen jälkeen ei minulla ole varaa ottaa pienintäkään riskiä. Kouluhan opettaa mm. että tv-ruudun säteily vaikuttaa silmien kautta kohtalokkaasti tärkeään keskukseen "pään pyhäkössä", ja säännöllinen katselu voi näin ollen katkaista etsijän vapautuksen mahdollisuuden, jolloin uusi ilmestys on välttämätön. Ruumista tarvitaan instrumenttina tässä prosessissa. Tv:stä luopuminen oli jopa helpompaa kuin mietiskelystä, enkä ole horjunut vaikka kaikki vanhat suosikkisarjani ilmestyivät uusintana ruutuun, kuin kiusauksena. 

Tämän elokuvan kohdalla tein kyllä poikkeuksen, joka vahvistaa säännön, vaikka on myös sanottu, että kun antaa pikku sormen se vie koko käden. Tietysti viktoriaaninen ajankuva (kirja on kirjoitettu 1913-14, mutta julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen) on hiukan... viileä - tai "hienostunut", kuten kansitekstissä luonnehditaan. Uskaliain (hyvällä maulla) aiheesta näkemäni kuvaus - ja samalla ehkä realistisin - on filmissä nimeltä "aika uskaltaa" (Coming out), joka kumma kyllä on entisen DDR:n tuotantoa. Kirja on yleensä poikkeuksetta parempi kuin elokuva. Sen etu on siinä, että henkilöitten ajatuksia ja tunteita pystyy selvittelemään laajemmin, ja myös lukijan mielikuvitukselle jää enemmän tilaa. Maurice-elokuvan hyväksi on todettava, että ainakin se noudattaa uskollisesti kirjan tapahtumia, toisin kuin usein käy. 

Maurice (1987): Traileri (koko elokuva on YouTubessa)

Tiedostamisella tässä tapauksessa tarkoitan lähinnä, että tiedostan yksinäisyyteni; siinä on se tuska. Hengellinen Koulu lienee oikeassa puhuessaan maisen persoonallisuuden kundalini-tulesta ja veren laadusta: polte veressä, voisiko tätä osuvammin luonnehtia. Ei enää henkien taistelua vaan täyttä sotaa. "Kaksi sielua mun rinnassani asuu, toinen toisesta erota tahtoo: toinen rajussa rakkaudenkiihkossa maailmaan tarrautuu; toinen tomusta väkisin kohoo korkeiden esi-isien tasoille.". (Goethen Faust)

Minua revitään kahtaalle, enkä tiedä kuinka ristiriita on sovitettavissa. Kumpaa tulta haluan ruokkia: sitäkö, joka polttaa minut tuhkaksi, vai sitä, joka kasvaa suureksi roihuksi yhtyäkseen korkeimpaan tuleen ja palaa ikuisesti. Mitä on hetken huuma ikuisuuden rinnalla? Mikä voi olla tärkeämpää kuin kuolemattoman sielunsa pelastaminen? Onko niin, että yhden etsikkoajan päätyttyä alkaa toinen? Tässä kirjassa kulkee limittäin kaksi teemaa; kun toinen vakiintuu, sivujuoni nousee esiin (sehän on elämäni tarina). Henkisyys ja seksuaalisuus, kaksi ääripäätä, vai? Täytyy olla piste, jossa nämä kaksi voivat tulla toisiaan vastaan ja saavuttaa tasapainon. 

Tämän tiedostamiskauden ajankohta ja intensiivisyys saavat epäilemään, että kyseessä on minäni vastareaktio, jonka tarkoitus on horjuttaa minua (ja siinä se kieltämättä on onnistunutkin): ns. "korkeampi minä" eli mikroksen auran olemus tai aurinen taivaankansi, jonka käsissä olemme sätkynukkeja luontomme puolesta; peilisfääriolennot ja elementaalit eli omat, kauan vahvistamani ajatusmuodot. Alaspäin vetävät voimat hyökkäävät kimppuuni ehdittyäni tuskin ottaa vasta ensimmäisen askeleen tällä tiellä. Ei tämä totisesti helppoa ole. 

[Taas yksi esimerkki tutuista asioista, joihin LR:lla oli totutusta poikkeava kanta: "Korkeampi minä" tai "korkeampi itse" nähdään yleensä positiivisessa valossa.]

Hengellinen Koulu yrittää ravistaa ihmisiä hereille, mutta lakkaamatta he vaipuvat jälleen uneen. Täytyy tapahtua vain vähän, jotta minä taas määräisi miten pitää toimia, jolloin gnosis vetäytyy taka-alalle. Hengellinen Koulu lahjoittaa ihmiselle voiman lähteä palavasta talosta, mutta ihmisen on juostava itse!

Joka haluaa hankkia helmen, ei saa takertua mihinkään, ei aineellisiin eikä ajateltaviin ominaisuuksiin: hänen on "paastottava". Sillä kun hän takertuu katoavaisiin omistuksiin, hänet sysätään elämän virranpyörteisiin sekä taisteluun näistä omaisuuksista ja hän tuhoutuu siinä. Ja jos hän on riippuvainen katoavaisista ominaisuuksistaan ja on ylpeä niistä - "kallisarvoisesta maisesta vaatteestaan" - hänet ryöstetään ja häntä käytetään hyväksi siten että hänen ominaisuuksiaan käytetään kummallisiin tarkoitusperiin, ilman että hän mahdollisesti edes huomaa näin tapahtuvan. 

Otteet Pentagram-lehden numeroista. Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi; sitäkö ihmiset toisissaan etsivät? Kenties on helpompi rakastaa vajavaista, lihallista ihmistä, kuin suurta ja käsittämätöntä Jumalaa (koko sydämellään, koko sielullaan, koko mielellään). 

Homoseksuaalisuus on toiseksi yleisin seksuaalisen käyttäytymisen muoto, ei sen enempää eikä vähempää. Maailma on todella kolkko paikka, kun vaatii suurta rohkeutta olla oma itsensä. Törmäsin vasta äskettäin käsitteeseen "itsesyrjintä"; jos pitkään epäröin paljastaa homouteni edes hyville ystäville, niin kyllähän se on merkki jostain. Tarve on suuri puhua asioista suoraan niiden omilla nimillä, kun on kauan joutunut/tottunut vaikenemaan. Ullan kanssa tuntui kuin painava kivi olisi vierähtänyt sydämeltäni. 

Hengellisen Koulun kirjallisuus (Mervin lainaamana postitse) ilmestyi keskelle mutalammikkoa, jossa olen rypenyt, kuin auringonsäde myrskypilvien lomasta, kuin auttava käsi, joka vetää minut tumman veden alta haukkaamaan happea. Kunpa mikään ei enää tulisi aurinkoni eteen, varjostaen onneni. Ei minkään tulisi syrjäyttää taka-alalle korkeinta - ja ainoaa tavoittelemisen arvoista - päämäärää. Ymmärrän, miksi olisi hyvä mahdollisimman usein päästä Koulun konferensseihin: saada voimaa pysyä tiellä, ja uskoa ja luottamusta että "näin on oikein ja minäkin kykenen." 

10.-11.4.1995

Jan van Rijckenborgh: Tuleva uusi ihminen

Pohtikaamme tilannetta, jossa olisi oppilas, joka oppilaanaolonsa voimasta ja Koulun voimakentässä olemisensa voimasta on kutsuttu ja voimakkaasti puoleensavedetty ilman, että hän on valmis murtamaan, ilman että hän tahtoo murtaa mikä on pakko murtaa, ilman että hän haluaisi luopua siitä mikä on jätettävä taakse. Siitä kaikesta huolimatta mitä hänelle sanotaan, oppilas tarttuu kaksin käsin lukuisiin harhoihin, jotka ovat monien inkarnaatioiden aikana muodostuneet hänelle vallitsevaksi todellisuudeksi ajatusten ja tunteiden avulla. Mitä tapahtuu?

Kun todellinen oppilas reagoi harmoonisesti kutsuun, hän reagoi harmoonisesti myös Kristuksen väliintulon murtavaan aspektiin. Silloin tie silenee hänen edessään. Mutta jos oppilas reagoisi harmoonisesti kutsuvaan aspektiin, muttei murtavaan, kummallakin vaikutuksella olisi tällöin epäharmooninen vaikutus häneen. Tämä on selvää! Silloin kehkeytyisi koko joukko vaikeuksia, hedelmätöntä tuskaa, loputtomia toinen toistaan repiviä huolia, yksinäisyyttä ja murheellisuutta, oppilas käpertyisi häväistynä käärmeenkoloonsa. Nämä eivät ole kuitenkaan Gnosiksen meille aiheuttamia koetuksia. Me ruoskimme itse itseämme dialektiikan ajomiehen ruoskalla eikä tässä olemassaolontilanteessamme ole ketään, joka meitä voisi auttaa, sillä meidän pitää itse katkaista tuo ruoska. Teitä odottaa valtava ilo! Vaikka olette kutsutut kuulumaan Jumalan kansaan, pidätte itseänne tuskassa ja kurjuudessa. Voitteko kuvitella järjettömämpää elämäntapaa?

Tämä auttaa ymmärtämään helmikuista koettelemustani - ei pidä jättää huomiseen sitä minkä voi tehdä jo tänään. Alussa on jouduttava itsevalitun yksinäisyyden tilaan, "Johannes Patmoksella"-tilaan, täydelliseen neutraalisuuden tilaan: haluaminen ja itsesäilytysvietti tässä maailmassa on neutraloitava. Se tarkoittaa irroittautumista dialektiikasta, päätymistä elämänasenteeseen, joka ei tunne sympatiaa eikä antipatiaa. Kandidaatti ei ota kantaa maailman asioihin suuntaan eikä toiseen, vaan jää puolueettomaksi. Hän tulee tyyneksi ja hiljaiseksi. Tunne- ja ajatuselämä on suunnattava yhteen päämäärään, kotiinpaluu alkuperäiseen isänmaahan. Omin sanoin sitä olisi vaikea selittää, ja ajatusspekulaatiot ovat turhia: minä vain pyrin elämään siinä hetkestä hetkeen. Aluksi yritin ehkä liikaakin, pakolla; viikon kuluessa huomasin unielämäni vilkastuneen tavattomasti. Luonnollista, kun astraaliruumis ei saanut päivätajunnassa hekumoida tunneärsykkeillä. 

Uuden elämän vaatimukset tekevät oppilaassa läpimurron ja johtavat hänet moninaisiin ristiriitoihin sekä hänen olemustaan syvälleluotaaviin kriiseihin. Uuden elämän voimat, jotka kehittyvät hänessä, puuttuvat perinpohjin hänen maiseen persoonallisuuteensa. Koska liha ja veri eivät voi periä Jumalan valtakuntaa, on oppilaan omassa maisessa olemuksessaan toteenpantava tuomio ja suoritettava johdonmukaisesti minänmurtamisprosessia.

Jan van Rijckenborgh: Nykyajan Ruururistin perusfilosofia

Tietenkin jokaisen on itse tultava omaa tietään samoihin päätelmiin, ei toiselle voi sanella mikä on oikein, se vain herättää automaattisesti vastustusta. Eihän kukaan halua kuulla olevansa väärässä. On niin helppo yrittää muuttaa muita, mutta tehtävämme on itsensätoteuttaminen. Toisia on kykenevä auttamaan vasta kun on transmutoinut ja transformoinut oman mikrokosmisen majansa.  Lainaan jälleen otteen perusfilosofiasta:

Ruusuristin Koulu vetoaa kolmeen kykyyn, jotka ovat kuin kuolonunessa ihmisen mikroksen järjestelmässä. Koulu pyrkii herättämään nämä kolme kykyä suoraan kaikki esteet voittaen, niin että ne voisivat alkaa jälleen toimia. Niin pian kuin oppilaassa ilmenee jotakin näistä kolmesta kyvystä, syntyy toivottu yhteys Koulun ja oppilaan välille. Kaiken mitä Koulu välittää hänelle ja kaiken mihin se sitoo hänet, oppilas kokee, näkee ja tietää suorana ensikädenkokemuksena. Kun tällainen yhteys on perustavasti luotu, oppilas tiedostaa syvällisesti, että se mitä Koulu hänelle neuvoo on hyödyllistä ja välttämätöntä. Näin on selvää, ettei Hengellinen Koulu vaadi minkäänlaista kansanomaista uskoa vaan selkeää, positiivista tietämystä: ei tietämystä tietoaineistokokoelman, dogmien, fraasien, opinkappaleiden, olettamusten jne. hallitsemisen merkityksessä, mikä jättää ihmisen viime kädessä kuitenkin tyhjin käsin, vaan tietämystä oivaltamisena, asioiden "läpi" näkemisenä, ehdottomana sisäisenä omistamisena. 

Jos Ruusuristin Koulun ja kiinnostuneen oppilaan välille rakentuu yhteys tältä pohjalta, ei ole kysymys auktoriteetista ja typerästä kuuliaisuudesta, vaan sisäisestä tunnistamisesta ja tietoisesta polun seuraamisesta. Kolmen uinuvan kyvyn on siis alettava ilmetä oppilaan elämässä: kyky uuteen tahtoon (jumalallisen hengen sytyttämä), kyky uuteen viisauteen (joka käsittää ja valaisee Jumalan maailmaa ja ihmisiä koskevan suunnitelman), kyky uuteen toimintaan (joka auttaa toteuttamaan tämän Jumalan suunnitelman). 

["Mikros" on lyhenne mikrokosmoksesta; vanhastaan on ajateltu että ihminen on oma pienoismaailmansa suuressa maailmassa eli makrokosmoksessa, ja näiden välillä on tietty vastaavuus.  LR opettaa että mikrokosmos on pallonmuotoinen voimakenttä ihmisen ympärillä, joka muodostaa ikään kuin oman taivaankantensa "tähdistöineen".]

Oppilaalla on oleva kolminainen päämäärä olemassaolonsa tunnuksena: oivallukseltaan gnostilainen, tunnustukseltaan ruusuristiläinen, pyrkimykseltään vapaamuurari. Minä uskon ja toivon ja kaipaan. Olen kuitenkin vielä vaiheessa, missä hyväksyn Koulun esittämät asiat järjellis-eettisesti, "näin on oikein, tämä on totuus". Se on aluksi horjuva perusta. Puhutaan "uudenlaisesta magneettisesta hengityksestä aivojärjestelmän avulla", se on tietoiseksitulemista jota seuraa uusi elämäntila. Se on vaihe, joka oppilaan täytyy saavuttaa tullakseen ajankohtaisesti osalliseksi uudesta ajasta. 

Vaihtoehdot käyvät vähiin, kun on harkittava ammatinvalintaa Hengellisen Koulun oppilaana myös gnostiselta kannalta. Myös hoitomuodot, joissa avataan hermoratoja maisille elämänvirtauksille, ovat pois suljetut; näin esim. shiatsu ja vyöhyketerapia, joita joskus ajattelin. Kosketushoidoista turvallisia ovat tavallinen lihashieronta ja urheiluhieronta. Hoitoalan ammattia valitessa olennaisinta on, ettei ryhdy ammattiin, joka a) operoi okkultismin pohjalta, b) sitoo hoidettavan entistä tiukemmin maiseen kiertoon ja edistää hänen kivettymistään, c) soveltaa nykyistä "psykologia"-tiedettä jollakin tavoin. Jotta tulisi osoitetuksi miten vähäiset tietoni vielä ovat, viimeksi kävi ilmi asiaa kysyessäni, ettei kyseeseen voi tulla myöskään aromaterapia; en lainkaan osannut kuvitella, että jo eteeristen öljyjen käyttö sinänsä olisi millään lailla kyseenalaista, mutta näin kuulemma on: se yrittää saada ihmisen "tuoksumaan Herralle otollisesti" maisin keinoin, siis tuoksun avulla virittää ihmisen olemus "puhtaalle tasolle, terveelle tasolle, myönteiselle tasolle", vaikka mikään dialektiikan pilaantuneista ja nykytasolla voimansa menettäneistä tuoksuista ei voi korvata sitä, että ihminen ei kulje polkua ja muutu "suloiseksi tuoksuksi Herralle". Sama pätee väriterapiaan: Goethen väriopissa on perää, mutta sitä ei saisi vetää maiselle tasolle. Todellinen värioppi gnostisena tieteenä vetoaa oppilaan eri vaiheisiin polulla, tietty seitsemän värin seitsemän sävyn säde koskettaa häntä tietyllä hetkellä erityisesti, mutta minän ei pidä yrittää kiinnittää siihen mitään huomiota. Gnosiksen "väriterapia" kohdistuu kasvavaan sieluun. 

[Homeopatia oli oppilaille OK, ja tietenkään tavallisen lääketieteen metodeja ei kielletty. Kuulin kerrottavan, että C.G. Jungin oli ensin määrä perustaa tämän aikakauden gnostinen mysteerikoulu - hänhän tunnetusti oli kiinnostunut gnostilaisuudesta aikansa - mutta hän valitsi sitten toisen tien.]

Sain vahvistuksen, että Hengellinen Koulu suhtautuu gnostisin perustein kielteisesti - vaan ei tuomitsevasti - homoseksuaalisuuteen. Ei mieluisa uutinen minän kannalta, mutta osasin odottaa sitä. Se ei horjuta luottamustani vähääkään, ei suinkaan: pyrin täyttämään kaikki oppilaanaolon vaatimukset ja pysyn uskollisena gnostilaiselle veljeskunnalle, jotta... minuunkin kerran sopisivat sanat: "Te olette maailman valo ja maan suola." Ei niin, että tuntisin turhaa ylpeyttä kuulumisesta etuoikeutettujen edelläkävijöiden joukkoon, "Herran valittuun kansaan" - pois se minusta! On totta, että kun ensi kerran tulin tuntemaan nimen Lectorium Rosicrucianum, ajattelin, että olisipa hienoa saada sanoa olevansa "ruusuristiläinen". Mutta enää se ei ole "hienoa" vaan välttämätöntä, enkä minä vielä edes ole ruusuristiläinen sanan varsinaisessa merkityksessä. 

Mutta palatakseni homoseksuaalisuuteen, sanotaan, että sellaisen seksuaalisuuden jatkaminen vaikuttaa kaikkiin ruumiisiin - luullakseni häiriten oikeaa polarisaatiota (miehellä on positiivisesti polarisoitunut aineellinen ruumis, negatiivisesti polarisoitunut eetteriruumis, positiivisesti polarisoitunut haluruumis ja negatiivisesti polarisoitunut ajattelukyky; naisella päinvastoin) - niin ettei inhimillisen elämänaallon kahden ominaisuuden yhteistyö - kosminen kaksiykseys - voi toteutua, ja näin ollen se mitätöi paluutien kulkumahdollisuuden. Ratkaisuna tässä(kin) on vähittäinen neutraloituminen - ei itsensä pakottaminen, joka johtaa vain itsepetokseen, patoutumiin, jotka kerran ryöpsähtävät pinnalle räjähdyksenomaisesti. Seksuaalisuus muuttaa painopistettään oppilaanaolon aikana poispäin fyysisistä tarpeista, kuten kaikki muutkin minän omat tarpeet ja mieltymykset/antipatiat vähitellen ikäänkuin liukenevat pois, häviävät auran olemuksestamme kun väreilytasomme kohoaa. Kun kerroin Merville koettelemuksestani, hän totesi kuitenkin tulleensa valtavan iloiseksi luettuaan vankasta luottamuksestani Gnosikseen! Sillä niinhän se on: positiivisen päätöksen tehtyään ja tahtoessaan kulkea vapautuksen tien, kohtaa vastedes aina vastustusta, joka tulee peilisfääristä, korkeammasta itsestä ja karmasta. Hänen tulkintansa mukaan seksuaaliset poikkeamat ovat peräisin edellisistä elämistä karmaan piirtyneistä järisyttävistä kokemuksista. 

Piirrokseni 1995

Kirjoittaisinko vielä muutaman sanan Hengellisen Koulun ilmenemisestä. Koulu on hierarkinen pyramidi, jonka rakennuskivinä ovat oppilaat. Oppilaat eivät ole mitään ilman Koulua, mutta Koulukaan ei ole mitään ilman oppilaita. Koulu on magneettinen todellisuus tai painovoimakenttä. Kaikki siinä vaikuttava voima on peräisin oppilaiden ja Hengellisen Koulun magneettisesta vetovoimasta ja se on jokaisen Koulun työssä mukana olevan käytettävissä. Valmisteleva oppilas valmistaa ulkoiset elämänolosuhteensa noin vuoden ajan sellaisiksi, että voi olla oppilaana Hengellisessä Koulussa. Koeoppilaana oppilas joutuu kohtaamaan dialektiikan kasvavan vastustuksen ja sisäinen kestävyys on siis koetteilla. Tunnustava oppilas tunnustaa oppilaanaolon vaatimukset elämäntapansa muuttumisella, lempeydellä ja neutraalisuudella. Tämä on ulkoista Koulua. Sisäisestä Koulusta ei ole hyötyä eikä haittaa tietää teoreettisesti, mutta siihen kuuluu Korkeamman Tietoisuuden Koulu, ecclesia, Kultainen Pää ja kuudes aspekti. Ecclesian oppilaat ovat sielunsa uudesti synnyttäneitä ja toimivat Herran seurakuntana koko ihmiskunnan hyväksi hyvin aktiivisella tavalla. 

Eri asteet ovat henkisiä, kukin etenee omaa tahtiaan: ryhmässäkin jokainen kulkee omaa polkuaan, vain päämäärä on yksi ja sama. Ihminen todistaa edistymisestään kuin avoin kirja, ei voi piilottaa mitään saati teeskennellä edistyneempää kuin on. Kukin aste edellyttää edellistä voimakkaampaa yhteyttä oppilaan ja gnostisen voimakentän välillä, ts. että oppilas on edennyt ja muuttunut paluutien prosessissa. Seitsenvaiheinen luomisprosessi huipentuu täydelliseen vapautumiseen eli dialektiikan jättämiseen lopullisesti ja yhtymiseen universaaliin veljeskuntaan. Hengellinen veljeskunta, Kristushierarkia, Corpus Christi eli Kristuksen ruumis, Kristuksen ainoa näkymätön kirkko... ilmestyy ihmisessä ja ihmisten kautta: sen muodostavat ensinnäkin ne, jotka alunperinkin voittivat lankeemukseen johtaneen kiusauksen, sekä kaikki paluutien kulkeneet. Se on ollut siis olemassa aikojen alusta asti. Mikä Gnosis, saattaa joku kysyä. Ymmärtääkseni sitä käytetään monissa vivahteissa, jotka pohjimmiltaan viittaavat samaan: säteilyvoima, Jumala, Jumalan staattinen valtakunta, Kristushierarkia... 

[Minäkin kai tavallaan pidin itseäni "kristittynä" jo silloin, vaikka jälkeenpäin olen sen nähnyt toisin, mutta Koulun mukaan ei ole väliä onko Jeesus ikinä elänyt; evankeliumit ovat silti totta, koska ne kuvaavat tien, jota jokaisen ihmisen itse on kuljettava. Ja konferensseissa muistan käsitellyn ainakin Tao Te Chingiä, jota tietenkin tulkittiin oman opin kannalta, ja myös muita uskontoja sivuttiin vastaavasti Koulun julkaisuissa.]

22.-23.7.1995

Minä kesällä 1995

Niin koitti päivä, jolloin jälleen astuin Perheniemen kamaralle. Mitä lähemmäksi tuo päivä tuli, sitä ristiriitaisemmiksi kävivät tunteeni, aivan kuten ravitsemuslinjan alkaessa ja välillä sen aikanakin, tyyliin: "Mitä hittoa minä täällä teen?" Haikeutta parin vuoden takaisista se ei ollut, se on ollutta ja mennyttä, vaikka Ullakin oli paikalla ja muutama muu tuttu noilta ajoilta. Jälleennäkeminen ei saanut meitä hyppimään riemusta, vaan oli pikemminkin pidättyvä ja viileä. 

Minulla ei ole Ullalle juurikaan sanottavaa, luulin. Kaiken sanottavani olen sanonut kirjeissäni, ja nyt nekin voi unohtaa. Tuntui kuin välillämme ei olisikaan ollut yhteyttä näiden parin viime vuoden aikana, emmekä tiedä toisistamme mitään, varsinkaan Ulla minusta. Taisin olla liian hätäinen arvioissani. Ekana viikonloppuna teimme kävelylenkin ja juttelimme vielä monta tuntia teen äärellä, ihan vanhaan malliin. Kerroin paljon Hengellisestä Koulusta, koska hän oli avoimen kiinnostunut, vaikka tekikin monia huomautuksia jotka osoittivat miten vähän hän lopultakaan ymmärsi (rock-musiikista hän sentään oli samaa mieltä). 

[1980-luvun saatananpalvonta paniikissaan Yhdysvaltain evankelikaaliset hyökkäsivät myös rock-musiikkia vastaan, ja ne aallot löivät Suomeen asti. Minusta oli jo tuolloin outoa, että LR lainasi kritiikittömästi esim. heidän väitettään siitä että KISS-yhtyeen nimi on akronyymi sanoista "Knights in Satan's Service", kun yleensä tavallinen kristinusko oli myös jotain mitä LR kritisoi.]

Koen oppilaanaolon Hengellisessä Koulussa vielä liian muodollisesti. Erossaolo ja yksinäisyydentunne ovat tavallaan luonnon pohjalta normaaleja kokemuksia, mutta ei enää niiden kohdalla, jotka Kristuksen Valo on vapauttanut. Opin ja elämän on tultava yhdeksi. Antakaamme J. van Rijckenborghin jatkaa tästä ja viedä ajatusta pitemmälle:

Täynnä oivallusta ja täynnä iloista spontaania vapaaehtoisuutta, itsestäänselvänä elämänasenteena, elämän tekoina, täytyy teidän kokea Uusi Testamentti. Vasta silloin te olette uudella, todellisella tavalla uskonnollinen. Se on elämänasenne, jonka täytyy tulla ilmi joka sekunti.

 Ulla lähti, sanomatta hyvästi, mutta paljonhan tulikin sanottua puolin ja toisin. Meillä oli paljon selvitettävää, kuten hän totesi, mutta kaikkea ei tarvinnut sanoa ääneen. Kirjoittelemme edelleen epäilemättä säännöllisen epäsäännöllisesti; meidän yhteydenpitomme on vapaa muotoseikoista. Sain kuin sainkin kerrottua reikituttavalleni Tiinalle loppujen lopuksi hyvin helposti jättäneeni Reikin, ja miksipä ei; sehän on minun ratkaisuni. Olen valinnut toisen tien, eikä siitä kenenkään pidä pahastua. Hänkin oli kyllä kiinnostunut, mutta muutoin sama juttu kuin Ullan kanssa. "Kaikki tiet vievät perille, kutsuttiin päämäärää sitten Isän Kodiksi tai miksi tahansa" (Ulla). Mutta meidän ei pidä etsiä omaa totuuttamme, vaan ehdotonta Totuutta, ja se Totuus on meissä itsessämme; "Taivasten valtakunta on teissä itsessänne", se on lähempänä kuin kädet ja jalat, todetaan usein julkaisuissamme. "Tässä on koottu yhteen tuttuja asioita ja yritetty tehdä siitä jotain erityistä" (Tiina). Palasia Universaalista Opista on toki yleisesti tunnettu ennenkin. Lectorium Rosicrucianum on menneisyyden todella vapauttavien Hengellisten Koulujen synteesi meidän ajallemme sovitettuna. 

Lectorium Rosicrucianum esittäytyi ensi kertaa laajemmin Suomessa, Helsingissä, kahden esitelmäpäivän merkeissä. Mukana oli meidän suomalaisten [meitä oli silloin 4] lisäksi noin viisi ruotsalaista ja kymmenen hollantilaista, mm. herra van Eijk, jonka tapasin jo tammikuussa Edshultissa. Ihmisiä ei ollut kovin paljon ulkopuolelta, mutta ei se määrä vaan laatu! Toive, että Suomeenkin vielä perustettaisiin keskus, lienee tässä vaiheessa vielä utopistinen. Mervi sanoi, että jos haluaisin lähteä konferenssiin, minun ei tarvitse maksaa bensakuluja autokyydistä; siitäkös innostuin niin, että vielä samana iltana päätin lähteä kesäkuun konferenssiin! Se on se kohtaamisen sfääri, sisäisen syventymisen ja hiljaisuuden sfääri, ilon ja innostuksen sfääri: "missä kaksi tai kolme kokoontuu minun nimeeni, olen heidän keskellänsä." Konferenssissa oppilas pääsee kontaktiin Hengellisen Koulun Elävän Ruumiin kanssa, samoin kaipuunsa pohjalta milloin ja missä tahansa, ja saa näin vastauksen kysymyksiinsä. 

Vähän esitelmäviikonlopun jälkeen löysin oveni alta mitä merkillisimmän viestin, joka vaati pikaista vastausta. Sen oli kirjoittanut kurssitoverini, muuan Paula. Lainaan sen tähän kokonaisuudessaan, koska se osoittautui merkityksellisemmäksi kuin kumpikaan meistä osasi tuolloin kuvitella:

"Marko, ehkä on vähän tyhmää kirjoittaa kirje, mutta en muuten saa tätä sanotuksi. Ei sinun tarvitse olla vaivaantunut minun takiani. Et ole tehnyt yhtään mitään. Minun mielialojeni ja käytökseni ailahtelun syyt ovat itsessäni ja johtuvat omasta sisäisestä kasvuprosessistani. Joten ole vain ihan oma tavallinen itsesi, äläkä anna olemassaoloni häiritä tai rajoittaa. Ihmisyyden kunnioittaminen on mulle tärkeää. Siksi tuli tarve selvittää tämä. Anteeksi, jos olen aiheuttanut hämmennystä!" 

Jos jokin minussa hämmennystä aiheutti, se oli hänen kirjeensä, ja sen tein selväksi vastauksessanikin; mutta sen kirjoittaminen ei ollut typerää jos asia oli häntä vaivannut. Minä jos kuka tiedän että ihmisiä voi olla vaikea lähestyä, ja minua varmasti erityisesti. Taisin olla ainoa, joka ei kuukaudessa ollut vieläkään täysin oppinut kuka kukin on (miksiköhän, sitä sopii kysyä), joten jouduin hetken miettimään "kuka Paula", ja sittenkään kun muistin, en ollut aivan varma ajatellessani miten vähän olimme olleet tekemisissä toistemme kanssa. Se oli hänen kokemuksensa ja merkityksellinen hänelle. 

Olenhan ennenkin törmännyt siihen, että minua tulkitaan väärin, ja ihmekös tuo, kun en anna itsestäni mitään ulospäin: jätän muut arvailujen varaan. Tavallaan kurssi meni alusta asti poskelleen; lähdin liikkeelle väärällä asenteella, "minä ja ne muut". Mehän olemme toinen toistemme peilejä; jos Paula heijasti minuun jotain mikä oli hänessä itsessään, niin kuin hän kirjoittikin, se on silloin totta, hänelle. Kysynpä vain, näemmekö me ihmiset koskaan toisiamme suoraan, ilman että minä-harha on aina välissämme ja vääristää kaiken mitä näemme? Minulla on omat henkilökohtaiset ongelmani, jotka eivät liity kehenkään tiettyyn ihmiseen, vaan ihmisiin ylipäänsä, enkä ehdi ihmetellä jonkun toisen käytöstä kun en aina ymmärrä omaanikaan. Ainoa, jonka olemassaolo minua rajoittaa, on "MINÄ"; minähän olen "oma tavallinen itseni", mutta en haluaisi olla! En varmasti ole tehnyt mitään, siinäpä se: elämäni tarina. Onneksi tähän on lääke, ja varsinainen yleislääke onkin: se on hyvin vaikea ja pitkällinen prosessi - kutsuttakoon sitä nyt sitten vaikka "sisäiseksi kasvuprosessiksi", vaikkemme tarkoitakaan samaa, siitä olen varma: minä tarkoitan samaa kuin Johannes joka toteaa; "Hän kasvakoon, mutta minun tulee vähetä." Siitä tuli ripittäytyminen puolin ja toisin. Päätin vastaukseni lainauksella Rodney Collinin kirjasta Valon peili: "Ihmiset eivät ymmärrä toisiaan. He eivät näe, että he ovat toistensa kaltaisia - läpikäyvät samoja vaikeuksia, ongelmia ja sairauksia. Kukaan ei ole yhtään toistaan parempi eikä huonompi. Meidän kaikkien on kestettävä kaikkea. Mitta on kaikille sama. Kaiken minkä annamme, saamme takaisin. Jos kunnioitamme toisia, he kunnioittavat meitä, jos ymmärrämme muita, he ymmärtävät meitä. Kaikki minkä annamme, saamme takaisin saman suuruisena, saman värisenä ja saman laatuisena. Meidän on opittava antamaan ja ottamaan. On paljon vaikeampaa ottaa kuin antaa, mutta meidän on opittava."

Sain vastauksen vastaukseeni; kuten arvelinkin, Paulaa helpotti lukea etten pitänyt häntä "sentään aivan pimeänä", kuten hän muotoili. Hän ei kuulemma ollenkaan hämmästynyt tieni valinnasta vaan kertoi oman sisäisen prosessinsa liittyvän samaan asiaan. Hän mainitsee paheensa olevan puhua ensin ja ajatella sitten, ja häntä olikin juuri muistutettu omasta vajavaisuudestaan ja kehotettu opettelemaan hiljaisuutta (sisäinen ääni). En minä kyllä Paulaa sanoisi järin puheliaaksi, mutta jokatapauksessa hän vielä toteaa, että "sinä olet varmasti paljon pitemmällä tuossa nöyryyden opettelussa ja hiljaisuudessa." Hän kiitti Rodney Collinin sanoista; paljon ajatuksia tuli mieleen. Viesti päättyi toteamukseen, että jos haluan vaihtaa ajatuksia kirjoittamalla niin voin sen tehdä. 

Ero on nähdäkseni siinä, miten käsitämme esim. juuri nuo Johanneksen sanat, "Hän kasvakoon, mutta minun tulee vähetä", tai yhtä hyvin Jeesuksen sanat: "Joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen" (vrt. Hiljaisuuden ääni, s. 314). Voimme puhua samoin käsittein ihan eri asioista. Minun tarkoituksenihan ei ole jalostaa minää vaan luopua siitä. En ottanut heti kättelyssä esiin hienoja nimityksiä transfiguraatio, endura jne., täytyy edetä varovasti maaperää tunnustellen, varsinkin kun Paulan toinen viesti oli Valamon luostarin Tzasounaa esittävällä postikortilla (sittemmin selvisi, että ravitsemuslinja, jolta Paula jatkoi peruslääketieteeseen, teki syksyllä retken Uuteen Valamoon, ja Paulan äiti on kyllä ortodoksi). Sen sijaan piirsin kyllä kirjeeni kääntöpuolelle ruusu-ristin. Sydämen ruusu: tarkoittaa ihmisen kuolematonta Kristus-periaatetta, joka on alkuperäisestä Henki-Sieluihmisestä säilynyt jäänne. Risti: tarkoittaa kuolevaista ihmistä. Ruusun kiinnittäminen ristiin: tarkoittaa tarkoittaa sisäistä prosessia, jossa minäihmisen aineesta syntynyt tietoisuus alistetaan "päivittäiseen kuolemiseen", niin että tosi Jumal-ihminen voisi nousta ylös hänestä. Saamansa valkoisen ruusun - kylvösiemen koskemattomassa tilassa sydämen pyhäkössä - alkuvaiheen oppilaan on itse värjättävä punaiseksi omalla sydänverellään, persoonallisuusolemuksensa transmutaatiolla. 

Paula kirjoittaa omasta prosessistaan, että "päällepäin se ei tietenkään näy vielä". Samaa voin sanoa minäkin: 

Sinun itse pitää täyttää, pitää tulla laiksi. Uuden elämän lain täyttäminen ei tarkoita, että sinun pitäisi opiskella, oppia joukko sääntöjä sydämellä ja seurata niitä ulkoisesti, vaan että uuden toiminnan kautta käytöksesi on sellainen, että erotus sinun ja Gnosiksen välillä neutraloituu. Niin kauan kuin tämä ovi on suljettu, on vähän mitä hyväksesi voidaan tehdä. Sinun itsesi täytyy avata ovi uudenlaisella toiminnalla sisäisen tarpeesi seurauksena. 

Jan van Rijckenborgh/Catharose de Petri: The Universal Gnosis

Velvollisuutemme on toimia, tekonamme on valita. Mitä tulee ajatustenvaihtoon, aika hassu tilanne - melkeinpä skitsofreeninen: olemmehan keskusteluetäisyydellä. Tuumin, ettei minulla ole pakottavaa tarvetta vaihtaa ajatuksia, kun jokatapauksessa kirjoitan pitkiä ja syvällisiä kirjeitä ystävilleni, mutta minähän yksinkertaisesti pidän kirjoittamisesta! Sillä hetkellä en vielä nähnyt - niin kuin nyt - että tämä on ensimmäinen ihminen, jonka kanssa voin todella vaihtaa ajatuksia kirjeitse; ei millään pahalla Tiinaa, tai Ullaakaan, kohtaan. Eipä silti, ettenkö nauttisi kunnon keskustelustakin silloin harvoin kun siihen tarjoutuu tilaisuus; siis tilaisuuksiahan yleisesti ottaen on ollut, mutta harvemmin keskustelun taso liikkuun pintaa syvemmällä, ja sitten on vielä tämä kumppanin vastaanottavaisuus joka täytyy huomioida. Toisaalta samat kirjoitetut asiat ääneen lausuttuna voivat kuulostaa omituiselta, luulen, ja paperille nyt vain on helpompi koota ajatuksensa. 

"Ajatusten vaihdossa" on aina riskinsä, varsinkin kun et vielä tunne toista kunnolla; minullehan jokainen on epäilty kunnes toisin todistetaan. Ja mietin sitäkin millaisiin siteisiin tämä saattaa pidemmän päälle johtaa, mutta enhän voi karttaa läheisiä ihmissuhteita vain niistä mahdollisesti seuraavien ongelmien vuoksi: siitä taas seuraisi omat ongelmansa, vaikka Ullalle sanoinkin enemmän tai vähemmän piloillani, että elämä olisi helpompaa ilman ihmissuhteita - pötyä! Ehkä on niin, että minä voin antaa Paulalle jotain, kuten Ulla aikoinaan minulle; ehkä se on tarkoituskin, mutta kutsumuksena sitä on turha ottaa, teen vain niin kuin parhaaksi näen kunakin hetkenä. Ja tietenkään ei ole pois suljettua, että myös hän voi antaa jotain minulle - siitähän ajatusten vaihdossa on kysymys. Saattoipa niin jo tapahtuakin, sillä suunnittelin pitkään aamunavausta lempiaiheestani "vaikeneminen on kultaa, puhuminen hopeaa", ja Paulan sanat hiljaisuudesta tulivat ikään kuin johdatuksena, että NYT on aika! Luin lyhyitä yhteen sopivia otteita eri läheistä... Lopuksi pidettiin viiden minuutin hiljainen hetki, kuinkas muuten. Monille oli varmasti yllätys että seisoin heidän edessään puhumassa, eikä se minullekaan mikään itsestäänselvä pikku juttu ollut. Viimeksi juuri samalla viikolla sain kuulla, hyväntahtoisesti mutta kiusallisesti, että "kun tämä poika ei virka mittään". Tuokin henkilö sai vastauksen tässä muodossa...

Paula kirjoitti ettei pystynyt sanomaan minulle että aamunavaukseni oli hyvä, kuten oli aikonut, koska alkoi tuntea syyllisyyttä siitä "että me puheliaat taidammekin olla aikamoisia turhan höpöttäjiä". Enhän minä sitä sentään niin jyrkästi tarkoittanut; kyllähän puhua saa, ja pitääkin. Mutta kuten Catharose de Petri kirjoittaa kirjassa Kultainen Ruusuristi:

Tiesittekö, että ihmisääni samoin kuin puhumamme sanat ovat tulosta koko aistielintemme suuntautuneisuudesta, ts. ajatustemme, tunne-elämämme, veremme jännitystilojen ja koko olemassaolontilamme suuntautuneisuuden tulos? Tiesittekö, ettemme äänemme avulla pelkästään tuo ilmi olemassaolontilamme laatua, vaan myös levitämme koko olemassaolontilamme ympärillemme? Emme levitä olemassaolontilaamme pelkästään säteilyllämme, vaan saatamme äänemme avulla säteilymme tässä maailmassa toimivaksi maagiseksi kyvyksi. Kun joku puhuttelee meitä henkilökohtaisessa suuntaumuksessa ja kun kuuntelemme, kokonainen olemassaolontila tuodaan tietoisesti toimintasäteemme sisälle ja otamme sen vastaan. Meitä puhuttelevan äänen takana ei nimittäin ole pelkästään ajatuksia ja tahdon toimintaa vaan neljä eetteriä, joista kukin ilmenee kolmessa tilassa, ts. 12 aspektia. Keuhkojen ilmavirran avulla, joka saa äänen kuulumaan, nämä 12 henkilökohtaista eetteritilaa tuodaan yhdessä meidän omaan järjestelmäämme, jossa ne suurimmalta osaltaan tulevat hyväksytyiksi tullen siten toimiviksi. Näin kudomme keskinäisellä puheellamme lukemattomia siteitä, ja tämän luonnon kudelmiin jäämme peruuttamattomasti roikkumaan kuin hyönteiset hämähäkinseittiin. Siksi oikeamielisen Hengellisen Koulun todellinen oppilas puhuu, jos vain mitenkään mahdollista, ainoastaan persoonattomasti. Todellinen oppilas välttää tavanomaista keskustelua mahdollisimman paljon. Toistuvasti oppilaille tähdennetään hiljaisuutta ja vaiteliaisuutta. Näin hän voi suojella itseään ja välttää estämästä toisia. Koulu odottaa oppilaiden henkilökohtaisissa keskusteluissaan käyttäytyvän niin, että kaikki vaara heille itselleen ja toisille vältetään.

Paulan kolmas viesti olikin sitten jo pitempi kirje, joka viimeistään hälvensi epäilyni häntä kohtaan, ja rohkenin antaa hänelle Koulun esitteitä (jotka hän ilokseni koki Hengen ravinnoksi itselleen)... Myöhemmässä vaiheessa jouduin kuitenkin kasvotusten ongelman kanssa, kun minun täytyi tarkkaan punnita onko "rehellistä" kertoa Paulalle Koulun näkemystä henkiyhteyksistä, kun hän kirjoitti että "meille on annettu henkiopettajia, -oppaita ja -auttajia", vai sekaantuisinko liikaa toisen asioihin. Kallistuin sille kannalle, että se on velvollisuuteni, ei vain oppilaana vaan kanssaihmisenä, ja niinpä tietämättä että hän parhaillaan kirjoitti vastausta "älä koe velvollisuudeksesi puuttua asiaan", lainasin Paulalle Jan van Rijckenborghin Demasqui - Naamioiden Riisuminen, joka juuri on saatu suomeksi. Kyllä hän luki sen, vaikken voinut taata että se olisi mieluista luettavaa - itseasiassa jopa suuresti epäilin sitä. 

Niin kuin Tiinan ja Ullan kommenteista kävi ilmi, ja sikäli kun muistan omia epäilyjäni viime syksyltä, mikä nyt tuntuu hyvin kaukaiselta, ihmisten on vaikea ymmärtää Hengellisen Koulun tehtävää ja oppilaanaolon merkitystä; he katsovat asioita puhtaasti tämän luonnon perspektiivistä. Minä olen alkanut nähdä - vielä hapuillen - toisesta näkökulmasta, sellaisen ihmisen näkökulmasta, joka on saanut yhteyden Hengellisen Koulun Elävään Ruumiiseen. Olkoonkin, että näin alussa ylilyönnit ja suoranaiset väärinkäsitykset ovat mahdollisia: innostus on palava, mutta käytännössä seison vielä sivussa. Se suotakoon anteeksi. Ainakin tein Paulalle selväksi missä itse seison tiettyihin asioihin nähden. 

On kuitenkin syytä ottaa vakavasti seuraava varoitus kirjasta The Universal Gnosis:

Se saattaa olla selvää jokaiselle teistä, että hän, joka - toistettujen varoitusten jälkeen - kulkee kutsuen itseään oppilaaksi, vaikka syvimmässä tietoisuudessaan hän ei ole, tuomitaan itse-ylläpitämisensä mukaan. Kaikkien oppilaiden nykyaikaisessa Hengellisessä Koulussa odotetaan tulevan Pistis Sofiaksi, se on oppilas, joka uskon vakaumuksessaan murtautuu tietoisesti läpi ikuiseen viisauteen. Sellainen perustaa liiton Gnosiksen kanssa ylösnousemista varten. Kaikille muille, jotka ylläpitävät itseään Koulussa, se aiheuttaa kauemmaksi lankeemuksen. Katso, olemme ilmoittaneet teille.

Niin ikään on hyvä pitää mielessä ote Catharose de Petrin kirjasta Kirjeitä: 

"Ajan" ilmiö synnyttää monia elämän täyttymystä etsiviä ihmisiä, joitakin puhtaan uskonnon pohjalta, mutta myös okkultismiin suuntautuneita ja okkultisuskonnollisia ihmisiä. Nämä aspektit me voimme nähdä yhtä monena "siltana" lopulta ainoan päämäärän, henkisielun kotiinpaluun, saavuttamiseksi. Joku ihminen on valinnut vähän suoremman tien kuin joku toinen. Mutta kaikkien täytyy aloittaa puhtaasta lähtökohdasta: En minä, vaan toinen minussa. Niin kauan kuin ihmisellä ei ole lujuutta omassa olemuksessaan, tulevat epäilykset toisten tekemisistä ja tekemättä jättämisistä yhä uudelleen ilmestymään hänen olemuksensa pinnalle. 

Piirrokseni 1995

Ihana konferenssiviikonloppu takana! Palasin opistolle täynnä hengellistä voimaa - siinä määrin kuin tässä vaiheessa kykenen vastaanottamaan - kuin toiseen maailmaan, kuin olisin ollut poissa kauemminkin; kurssi olikin sellaista pakkopullaa, vaikka ei voinut sanoa että koti-ikävä vaivaisi - paitsi Ikuiseen Kotiin, joka on meille kaikille yhteinen. Sain Merviltä lisävalaistusta kysymykseen homoseksuaalisuudesta. Lyhyesti: munkin tai nunnan menneisyys omassa karmassa voi tuoda homoseksuaaliset taipumukset esille jossakin seuraavassa elämässä (ahaa-elämys!). Jan van Rijckenborgh sanoo:

Parannuksena tämän sairauden kantajille on, että he ensinnäkään eivät elä vääristyneen taipumuksensa mukaisesti (!) ja toiseksi että he suuntautuvat polkuun täydellä suuntautumuksellaan ja kulkevat sen päättäväisesti.

[Korostuksen ja huutomerkin lisäsin tekstiin itse tuolloin.]

Vähän aikaa harkittuani ilmoittauduin myös elokuun kansainväliseen konferenssiin, vaikka toukokuun lopussa olin sitä mieltä että en usko osallistuvani. Tilaisuus nähdä oppilaita ainakin Saksasta ja Hollannista oli liian houkutteleva, olenhan kasvanut kuin tynnyrissä, ja nyt yht'äkkiä kansainväliset tuulet puhaltavat elämääni. 

Ullakin kiinnitti huomiota siihen, että keskukselle pyydetään ilmoittamaan heti jos sairastuu vakavasti. No, Hollannissa on tämä keskus, Rozenhof, josta saa jonkinlaista apua: Suomessa oli jonkin aikaa koeoppilaana muuan Heikki, joka sairastui syöpään, ja häntä kehotettiin keskittymään päivittäin tiettyyn aikaan vastaanottamaan tuota apua. Kuten arvelinkin, ruumiillisen prosessin vuoksi veren ja elinten luovutus ei ole suotavaa kuin äärimmäisessä hädässä. Peruslääketieteen kurssillakin olemme kuulleet nk. "solumuistista", eli siirrännäisen tai verensiirron saaneet ihmiset usein kokevat muistikuvia, jotka selvästi kuuluvat luovuttajalle... Mitä hautaukseen tulee, ruumiin on kuoleman jälkeen oltava rauhassa kolme päivää - mikä yleensä tuleekin täyteen - jonka aikana prosessi täyttyy. Hautaustavalla sitten tuskin on enää olennaista merkitystä, kun jäljellä on vain tyhjä kuori, joten tuhkaus käy...

Päätösjuhlassa vedin taas yllätyksen takataskustani - kirjaimellisesti - ja jaoin kaikille halauslippuja, jotka sitten panimme täytäntöön: vapauttava kokemus! Mainio ohjelmanumero oli Marketallakin [opettajamme]: kirjoitimme nimemme paperille, jotka levitettiin pöydille, ja kierrettiin kirjoittamassa toisten - ja miksei omaankin - papereihin jotain myönteistä tuosta ihmisestä. Minulle kertyi kaikkea vanhastaan tuttua, tyyliin: rauhallinen, kuuntelija, mietiskelijiä, arvoituksellinen... mutta eniten minua lämmitti lukea kolme kommenttia: kaunis/kiva/salaperäinen hymy! Se on piirre jota minäkin arvostan ihmisissä. Täytyisi kai muistaa väläytellä sitä nyt useammin, mutta miksiköhän kotipuolessa harvemmin hymyilyttää? Tämä ei ollut sellainen kurssi, jonka jälkeen kyynelehtisin kuten kaksi vuotta sitten. Jäin vielä opistolle yhteen putkeen kahdeksi viikoksi, muutamaksi päiväksi talkootöihin, sitten luomu-kasvitarhan hoitokurssille ja yrttilääkinnän kenttäkurssille, saadakseni ravinto- ja luontaisneuvojan paperit. 

Se ei ollut suunnitelmissani tullessani peruslääketieteen kurssille, mutta siitä vain kun tilaisuus on, tuumin... Yrttilääkinnän kenttäkurssilla kukin kymmenestä neuvojakandidaatista sai vedettäväkseen ryhmän, kun haimme yrttejä luonnosta. Koin tosin olevani ennemminkin osa ryhmää kuin sen vetäjä. Ehkä juuri se koitui turmiokseni. Viikon lopussa teimme kukkatippoja, minä voikukasta, koska eräs kukkaterapeutti peruslääketieteen kurssilla kertoi sen auttavan kaikkiin patoutuneisiin tunteisiin. Osasin siis odottaa jotain, mutta en sitä mitä siitä sitten seurasi. Join koko 100 ml kulauksittain vähän väliä, ja jokin tuntui liikkuvan sisällä etsien ulospääsyä, mutta tarvittiin laukaiseva tekijä ulkoapäin. Se tuli kun neuvojat kokoontuivat palaveriin ja saivat kirjallista palautetta ryhmiltään. Sain yhden lapun, joka alkoi: "hiljainen, vetäytyvä, hymyilevä", ja jatkui että "tuntee reitit, mutta neuvontaa ei saanut. Ei saanut kontaktia vaikka kuinka yritti kysellä". Mitä puppua! Olen taatusti vastannut niin hyvin kuin olen osannut, mutta lieventävänä asianhaarana siitä on sentään kaksi vuotta kun viimeksi näitä asioita opiskelin. Ja kaiken huippuna lause: "Hymyilemällä ei neuvota, vaikka onhan se parempi kuin olla vakava." Teki mieli todeta: "Kiitti vaan helvetisti, hymy on hyytynyt!"

En pystynyt puhumaan Marketalle kun jäimme kahden kesken, enkä mennyt päivälliselle. Hän päätti olla antamatta minulle diplomia, ennen kuin olen saanut lisää harjoitusta. Muut olivatkin opistossa koko talven, minun aikanani koko neuvojan koulutusta ei vielä ollut... Minähän imen tuollaisen itseeni kuin pesusieni, ulkoisesta tekijästä tulee sisäinen tekijä. Ensin tuli itku, mutta ei tarpeeksi, sillä kuten olen oppinut, poistuu kyynelten mukana ylimääräistä adrenaliinia. Loogista, kun asiaa oikein ajattelee; fytoterapiassa voikukka vaikuttaa mm. maksaan, ja kiinalaisen lääketieteen mukaan maksaan varastoituu viha. Sopii kuvaan. Kovin tervehdyttäväksi reaktiotani ei voi sanoa, sillä en kyennyt purkamaan sitä. Olisin halunnut huutaa ja raivota, mutta aina järjen ääni kuiski ettei noin sovi tehdä; "mitä muut mahtaisivat ajatella" (niin kuin ei opistolla oltaisi totuttu  kaikkeen). Kiehuin vain hiljaisella tulella, ja vastoin kaikkia pyrkimyksiäni toivotin ihmisiä helvettiin, niin että jo pää tuntui raskaalta moisesta saasteesta. 

Seuraavana päivänä, lähtöpäivänä, luulin jo päässeeni sen yli, mutta aamupalalle mennessäni totesin toisin olevan; pinnan alla kyti... Pettynyt? Katkera?  Kyllä! En kuitenkaan syytä ketään - enää, vaikka ryhmässäni oli kaksi varsinaista tyhjänhölöttäjää ja yksi tosikko hapannaama. Löytyi toinenkin palaute, jossa minun sanottiin vastanneen kysyttäessä, mutta etten ollut puhunut oma-aloitteisesti. Tyypillistä, eikä edes pidä paikkaansa... Parhaasi teet ja luulet selviytyneesi vähintäänkin kiitettävästi, niin tässä on kiitos! En osallistunut tilaisuuteen jossa neuvojat saivat diplominsa, en ollut juhlatuulella sen paremmin kuin hempeissä jäähyväistunnelmissakaan. 

Kokemussaldo on plussan puolella, olenhan yhtä uutta ystävää rikkaampi! Näin siitä huolimatta että puhuin Paulan kanssa toden teolla vain kerran, näyttäessäni valokuvia viime vuoden reissuiltani, ja tunnelma oli vapautunut, jopa siinä määrin, että Paula kertoi myöhemmin tunteneensa löytäneensä "kauan kadoksissa olleen veljensä"; kauneinta mitä olen kuullut! Meillä on paljon samanlaisia kokemuksia, olimmepa mm. yhtä aikaa Denise Linnin kurssilla (menneet elämät)... Tämä ihmissuhde on enemmän kuin osasin kuvitellakaan, vaikka alkoi niin erikoisissa merkeissä. Sattumaako? Tuskin. 

21.-22.10.1995

Kansainvälisessä konferenssissa 4.-6.8.1995 puhuttiin juuri sellaisista asioista, joita olen pohtinut viime aikoina. Välillä minua on ahdistanut huoli ja epäily, olenko sittenkään kelvollinen tähän, kykenenkö tekemään sitä mitä on tehtävä - murtamaan mikä on murrettava. Jälkeenpäin minut täytti kuitenkin jälleen suuri sisäinen varmuus ja luottamus! Nyt suunnittelen jo seuraavaa konferenssimatkaa, vaikka alkuvuonna en ajatellut käydä siellä näinkään usein; kun mitään estettä ei tällä hetkellä varsinaisesti ole, ja tunnen todella jotain sieltä saavani, niin tietenkin haluan käydä mahdollisimman usein... Catharose de Petri kirjoittaa: 

Todellinen oppilaanaolo alkaa aina yksinäisyydessä, mutta sitä mukaan kuin veli tai sisar edistyy vapatuksen tiellä, kasvu alkaa näkyä, ja se johtaa lopulta täydelliseen yhtenäisyyteen jokaisen toisen veljen tai sisaren kanssa. 

Mutta palatakseni konferenssiin, jouduin tällä kertaa työhön, vaikka itsepä niin halusin päästäkseni vähän halvemmalla. Ehkä se oli huonosti organisoitu koska eri keskusten oppilaat olivat tottumattomia työskentelemään yhdessä eikä kukaan oikein ottanut vastuuta, joten aina ei tiennyt mitä tehdä ja se jos mikä on kiusallista. 

Piirrokseni 1995

Sain lisävalaistusta asiaan, johon kiinnitin huomiota lukiessani Demasquita. Siellä viitataan vuoteen 2001, ja Paula tulkitsi sen merkitsevän "maailmanloppua", mutta aavistin ettei siitä voi olla kyse, kun sanotaan: "Kuka voi sanoa, kuinka paljon nuorella gnostisella Veljeskunnalla on käytännössä enää aikaa tehdä vapauttavaa ja pelastavaa työtään? On ainoastaan selvää, että työn ensimmäiselle vaiheelle aikaa on vielä vuoteen 2001 asti. Suuren pyramidin kronologia osoittaa nykyisen ajanjakson lainmukaisen lopun osuvan vuoteen 2001." Ensinnäkin, annettu aika on alustava, sitä voidaan joutua lykkäämään tai lyhentämään olosuhteiden pakosta. Koulun lainat on kuitenkin ajoitettu niin, että ne on siihen mennessä maksettu. Siihen mennessä yritetään koota mahdollisimman suuri sato. Koulu muuttaa muotoaan, sisäinen Koulu katoaa maailmasta, arkki lähtee. Koulu toimii edelleen, mutta työ on enempi valmistelevaa; myöhemmin oppilaaksi tulevat eivät voi enää edetä polulla säteilyolosuhteiden muuttuessa, mutta he voivat olla ensimmäisiä jotka seuraavana Ilmestyspäivänä reagoivat positiivisesti. Suunnitelmasta ollaan jäljessä, sillä Perfektejä eli Täydellisiä (Kataarien termi) - joihin kuuluvat ainakin kaikki 5. ja 6. aspektin oppilaat, joita mm. Ruotsissa ei ole yhtään, ja joita muutenkin on hyvin vähän - pitäisi jo olla enemmän. 

["Ilmestyspäivä" viittaa mm. hindulaisuudessa tunnettuun sykliseen aikakäsitykseen. Se on käsittämättömän pitkä ajanjakso, joka päättyy tuhoon: maailma puhdistetaan, jotta se voi alkaa ikään kuin alusta, "puhtaalta pöydältä". Kataareista taas sen verran, että Koulu katsoo jatkavansa kataarien henkistä perintöä; se on pitänyt konferensseja Etelä-Ranskassa kataarien mailla, ja siellä on myös Koulun pystyttämä muistomerkki kataareille, jonka sisään on kuulemma kätketty Koulun kirjallisuutta tulevia aikoja varten. Ks. kokoamani kirjoitus, "Katarismi".]

Sielunsa synnyttäneitä (viimeistään Ecclesia, mahdollisesti jo Tunnustava oppilas) pitäisi olla tarpeeksi kantamaan muut, muutoin voivat Shamballan tiiviössäkin olevat joutua syntymään uudelleen. Periaatteessa pitäisi olla vähintään Tunnustava oppilas päästäkseen Shamballan tiiviöön kuoleman jälkeen, mutta toisinaan vasta Kouluun tullutkin voi omata riittävän avoimuuden. Kuolemasta pitää välittömästi ilmoittaa keskukselle, jotta kolmen päivän sisällä voidaan järjestää erikoispalvelu, jonka voi pitää vain joku korkeamman aspektin oppilas; täällä käytännössä vain herra van Eijk, joka vastaa Ruotsin työstä (hänen Perfektiytensä kyllä huomaa - hän suorastaan säteilee!). Ruotsissa ei vielä ole ollut tarvetta. Läsnä pitää olla joku joka tunsi vainajan, jota palvelussa "kutsutaan ja hän vastaa" - ilmeisesti tarkoituksessa johtaa hänet Shamballan tiiviöön. Hyvin voimallinen palvelu, sanovat mukana olleet. Minäkin sain "hoitotestamentin", jossa vaatimukset tehdään selväksi. Polttohautaus on parempi, kuten teosofiankin mukaan, jotta vapautuu nopeammin. 

["Shamballan tiiviö" ymmärrettiin eräänlaisena Koulun kuolemanjälkeisenä osana, voimakenttänä, joka oli erillään tuonpuoleisesta peilisfääristä, jonne tavalliset ihmiset kuoltuaan joutuvat, suojellen oppilaita sen petollisilta vaikutuksilta, ja joka sitten lopulta muodostaa "arkin" joka kantaa heidät staattiselle elämänalueelle kun aika on täysi.]

Ketähän minä yritän huijata kirjoittamalla Paulalle pitkiä lainauksia Koulun kirjallisuudesta, kuin mikäkin fariseus. Luoja varjelkoon minua yrittämästä toimia opettajana: sokea taluttamassa sokeaa! Olenhan itsekin yhä etsijä; polku on edessäni, mutta päämäärän näen uskon silmin... Löysin lohtua oivalluksesta, että kenties tämä kaikki on Paulalle valmistelua; ehkä tultuaan näin välillisesti Koulun kanssa tekemisiin hänen mikrokosmoksensa ajautuu seuraavana Ilmestyspäivänä silloin ilmenevän Hengellisen Koulun yhteyteen. Myötä- ja vastoinkäymisiä tämä on ollut edelleen. Olen hyväksynyt Koulun kannan homoseksuaalisuuteen vielä enemmän järjellä kuin tunteella. Sellaista ei hetkessä murreta mitä on vahvistettu yli kymmenen vuotta... Jos eteeni ilmaantuisi kiusaaja, hyvännäköisen ja muutenkin mukavan miehen hahmossa, joka osoittaisi selvää kiinnostusta minua kohtaan, toivoisin voivani olla varma että voittaisin sen, mutta en todellakaan tiedä! Omaan seksuaalisuuteensa tulisi suhtautua luonnollisesti, kirjoitti Mervi taannoin, mutta minähän olen tehnyt itsestäni luonnottoman. Edustan epänormaalia ihmistyyppiä, joka ei ole mies eikä nainen, kuten Rijckenborgh asian ilmaisee, ja siltä minusta on aina tuntunutkin... 

Se on kuten Koulun kirjallisuudessa kuvataan, heittelehtimisenä vasemmalta oikealle, ei tasapainoa; ei sielunlepoa; "En kestä enää, ne eivät jätä minua rauhaan Hengellisessä Koulussa". Mutta painotetaan ettei tällainen olemassaolontila voi jatkua koska kukaan ei kykenisi kestämään tasapainon toistuvaa järkkymistä. Edessä on siis joko paluu tavalliseen luonnonelämään tai kehittyminen uuteen olemassaolontilaan. Mutta paluuta entisenlaiseen elämään ei enää ole, jokin on jo peruuttamattomasti muuttunut. 

Olenko kehittynyt yhtään viime syksystä? Missä on lujuus? Missä luottamus? Paulallekaan ei enää jaksa Koulusta "puhua", kun tuntuu että sitähän se minullekin on, vain puhetta. Parempi säästää puheet kunnes on sanojensa mittainen ja tietää mistä puhuu. Alussa oli niin älyllisesti innostunut, nyt enemmän tunnetasolla. Koulun julkaisuissa sanotaankin, että järjellistä kosketusta seuraa moraalinen kosketus. En voi jouduttaa kehitystäni: jos en vielä täysin ymmärrä jotain, en osaa toimia oikein. Paitsi etten ole vielä tosi ruusuristiläinen, tosi kristitty, onko minulla edes oikeutta kutsua itseäni "oppilaaksi"? Puhun usein meistä tai meikäläisistä, mutta olen mitä suurimmassa määrin MINÄ... Ympäröivä todellisuus on niin kouriin tuntuva ja silmin nähtävä, eikä dialektinen tietoisuus kykene edes ymmärtämään staattista tilaa, ilman vastakohtia ja alinomaista muutosta. Catharose de Petri kirjoittaa:

Dialektisen tietoisuutenne neutraloitte suuntaamalla koko sisäisen olemuksenne päämäärän keskipisteeseen: pukeutua kerran uuteen ihmisyyteen ja tietää tulleensa hyväksytyksi Hengellisen Koulun voimakenttään, mikä mahdollistuu tahtomalla kulkea ainoa tie elämään, jonka Hengellinen Koulu teille osoittaa samalla lahjoittaen teille avomielisyyden avautua gnosiksen voimalle, joka ilmenee synnittömän ihmisen, Jeesuksen, hahmossa. Siinä mitassa kuin tämä prosessi etenee oppilaassa, astuu dialektinen persoonallisuus ikään kuin itsestään taka-alalle ja kuningas Minä lakkaa hallitsemasta dialektista elämänympäristöään. Näin ollen yhden murtaminen on edellytyksenä rakentaa "sitä toista itsessämme". Silloin olette kuin Johannes Kastaja: hän on prosessin alainen, hän valmistautuu. Hän toimii hyvin dynaamisesti ja kuitenkin hän tietää, että se joka tulee hänen jälkeensä on häntä väkevämpi. Tämä on suuren uhrin prosessi, jonka dialektinen minä voi suorittaa alusta loppuun Kristuksen voimassa. Kun valmistelutyön aika on ohi, Jeesus-ihminen astuu esiin. Alkuperäinen Henki ottaa vastaan tehtävänsä ja Johannes asettaa päänsä mestauspölkylle ja kuolee. 

Piirrokseni: "Via Dolorosa,
tai Ruusuristin vaellus"

Epäröin pitkään kysyä Merviltä mitä tuo itseasiassa tarkoittaa, tai kun kehotetaan suuntautumaan polkuun täydellä suuntautumisellaan. Olen vähän väliä palannut aiheeseen ajatuksissani, mutta tuuminut josko se on jotain mistä minun pitäisi omaa tietäni tulla varmuuteen. Tietenkin olen jonkinlaisen käsityksen siitä muodostanut, mutta luettuani monia varoituksia miten voi mennä vikaan, en uskalla luottaa ymmärrykseeni etten saisi aikaan jotain ihan muuta kuin olisi tarkoitus tai jäisi lopulta yhtä tyhjin käsin kuin ennenkin. Tässä asiassa lukeminen on vain hämmentänyt entisestään moninaisten ilmausten myötä, vaikka muuten olen saanut vastauksia sellaisiinkin kysymyksiin joita en olisi osannut esittää. 

Tunnen itseni vielä niin harrastelijaksi, mutta ehkä olen liian ankara itselleni kun kuitenkin elän vasta ensimmäistä vuottani oppilaana. Ennen Mervin vastausta tuli yhteyskirje Hollannista, "Armon kolme tuntia", kuin tilauksesta; se puhutteli minua suuresti, mutta ei siitä nyt sen enempää. Kun sitten Mervin vastaus saapui, oli lohdullista lukea, että jokainen vakavamielinen oppilas pohtii tätä kysymystä. Maallisesti usein tulee kuviteltua itsestään jotain erinomaista muihin verrattuna, älyllisesti, kun taas oppilaana on kai taipuvainen luulemaan että kaikki muut ymmärtävät varmaan paremmin näitä asioita. Mutta ihmisymmärrys on hulluutta Jumalan edessä; tuollaiset vertailut pitää jättää sikseen. Ainakin nyt uskon ymmärtäväni mitä suuntautuminen ei voi olla! "Se on alkumuiston perusteella syntyvä avoimuus kuunnella sisäistä ääntä." On vaikea mieltää asennetta, "nostan silmäni vuorille, mistä minulle tulee apu", kuten psalmissa sanotaan (suomalaisessa Raamatussa se on kysymyslause), kun on tottunut siihen, että pitäisi olla jotain johon tarttua, niin kuin silloin kun vielä uskoi mietiskelyllä voitavan saavuttaa jotain hyvää. Tämä on jotain enemmän kuin "tee-niin-ja-niin-siihen-aikaan". 

Minun pitäisi olla "työtön työnhakija", mutten ole koskaan mitään hakenut, vaan odottanut ainoastaan. Eipä minua olekaan kehuttu oma-aloitteiseksi ja aktiiviseksi, pelkäänpä olevani pikemminkin laiskaa ja työtävieroksuvaa sorttia. Olen sopeutunut työttömyyteen ehkä liiankin hyvin; ellei vaivaisi huoli yhteiskunnasta syrjäytymisestä... Olen sen verran pessimistinen - vaiko realistinen - etten usko työtä löytyvän hakemallakaan meikäläisen taustalla ja näinä aikoina. Kauan olenkin ollut optimistinen, mutta enää en jaksa uskoa haaveisiin. Viime aikoina olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten monia ihmisiä heti kättelyssä kiinnostaa olenko työssä tai opiskelemassa. Melkein tuntee syyllisyyttä kun täytyy vastata kieltävästi. Aivan kuin arvioitaisiin kuulunko A- vai B-luokan kansalaisiin. 

Lähimmäksi tavoitteeksi asetin itselleni Viittakiven opiston kansainvälisen talvikurssin vuoden kuluttua; täytyy säästää rahaa. Siitä olen pitkään haaveillut. Se ei suoranaisesti ammatillisia valmiuksia tarjoa, nyt haluankin opiskella itseäni ja elämääni varten (vaan eikös kaikki viime kädessä palvele juuri sitä), saada uusia kokemuksia ja uusia ystäviä, ja niin muodoin, kehittää vuorovaikutustaitojani. 

 

Linkkejä:

Massimo Introvigne: Lectorium Rosicrucianum: A Dutch Movement Becomes International (pdf). Massimo Introvigne on italialainen uskontososiologi, Center for Studies on New Religions-järjestön yksi perustaja ja toimitusjohtaja. 

Uskonnot Suomessa: Lectorium Rosicrucianum ry