Nichiren-buddhalaisuus mainittu

 Teosofi-lehdessä 2/2025

"Buddhismi" tulee suoraan englanninkielestä; ei ehkä sinänsä väärin, mutta suomenkielessä käytetään yleisemmin ja luontevammin ilmaisua "buddhalaisuus". Sen verran voisin kritisoida lehden päätoimittajan sanavalintoja, varsinkin kun sitä seuranneessa lainauksessakin puhutaan nimenomaan buddhalaisuudesta. 

Tässä blogissa aiemmin myös:

Tina Turnerin haastattelu (suomennos)

Kuinka tulla onnelliseksi Tina Turnerin tavoin (katsaus hänen kirjaansa)

Myrkyn muuttaminen lääkkeeksi (mitä sillä tarkoitetaan?)

VALOA

 Tämä on jälkimmäinen osa kirjoitukseen "Pimeydessä", ja muodostaa tietynlaisen jatkumon ajatuksellisesti, vaikka saattaa vaikuttaa täysin irralliselta. Ensimmäinen osa käsitteli ajatuksiani modernista satanismista, mutta tämä kertoo lukemistani kirjoista ja niiden herättämistä ajatuksista, jotka ovat tuoneet valoa - etenkin viimeksi mainittu - siihen pimeyteen jossa välillä olen tuntenut olevani, ja joka heijastui ajatuksiini satanismista.  

Luin Tom-Kristian Heinäahon kirjan, Saatanasta seuraava - kaksoiselämäni Jehovan todistajana (Lind & Co 2024). Kirjoittaja on täsmälleen minun ikäiseni, joten kun hän muisteli lapsuuttaan ja viittasi maailman tapahtumiin, hymyilin välillä itsekseni että minäkin muistan tuon. Häntä on haastateltu ainakin Lepakkosafari-podcastissa, jota kuuntelin. Minulle oli tosin outoa se että joku on intoillut Euroviisuista 1970-luvulta asti, kun kisa oli jäykkää pönötystä ja tylsää iskelmää, toisin kuin tänä päivänä! Herreysin veljeksistä me molemmat kyllä pidimme, vieläpä samasta syystä (mainitsen tästä omien muistelmieni ykkösosassa, Ecce Ego I); itse kappalehan on mitäänsanomaton rallatus. 

Pystyn toki samaistumaan hyvin pitkälti siihen millaista on elää kontrolloivassa eksklusiivisessa yhteisössä, joka asettaa paljon sääntöjä ja kieltoja jäsenilleen (ks. esim. Minun tieni). Mutta siinä kohtaa kun hän kertoo menettäneensä jo uskonsa Jehovan todistajien oppiin ja siitä huolimatta jatkoi liikkeen puhujana vuosikausia, koska tykkäsi puhua ja oli hyvä siinä, en kyennyt näkemään häntä uhrina. Kokonaan toinen juttu oli sitten hänen kuvauksensa stereotyyppisestä homomiehen elämästä lukuisine irtosuhteineen; siihenkään en kyennyt samaistumaan, koska sellainen ei koskaan ole ollut minun elämääni. En tunne moraalista närkästystä, vaan koen sen vain minun luontoni vastaisena: yhtälailla inhoan moralismia, ja puolustan aikuisten suostuvaisten ihmisten oikeutta tehdä keskenään mitä haluavat, kunhan ketään ei loukata. 

Toinen mielenkiintoinen teos oli Irene Wai Lwin Moen Kobo-daishin jalanjäljissä - vaeltajan päiväkirja Shikokulta (Basam Books 2021). Kobo-daishi eli Kukai (Kobo-daishi on hänen kuolemanjälkeinen nimensä buddhalaiseen tapaan), oli japanilainen munkki joka perusti Shingon-koulukunnan, joka edustaa Vajrayana-buddhalaisuutta (kuten Tiibetin buddhalaisuus). Hänelle on legendan mukaan annettu myös ansio homoseksuaalisuuden tuomisesta Japaniin (ks. sivu opillisia peruskäsitteitä/etiikka; viisi ohjetta). Kirja on suomalaisten pyhiinvaeltajien opas 1200 kilometrin ja 88 temppelin reitille, jotka liittyvät Kobo-daishin elämään. Itse tietysti voisin kuvitella käyväni lähinnä  Nichirenin elämään liittyvillä paikoilla Japanissa, mutta siihenkään minulla ei ole tarvetta.  

Joskus haaveilin Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta. Tiedän pari ihmistä, jotka ovat sitä kulkeneet. Jo 2020 blogikirjoituksessani mainitsen että haluaisin pyhiinvaellukselle ja hiljaisuuden retriitille, eikä tuo halu ole hävinnyt, mutta ei myöskään edelleenkään toteutunut. On paljon käytännön esteitä, tai ehkä tekosyitä? Mutta nyt myönnän ihan rehellisesti, että en ole lainkaan halukas sellaiseen vaivaan ja epävarmuuteen mitä pyhiinvaellus vaatisi. En myöskään satsaisi rahallisesti varusteisiin, joita tuskin toistamiseen tarvitsisin. 

Näin ollen minulle kirkastui ajatus: tämä elämähän on pyhiinvaellus minulle, ja nimenomaan EI niin kuin Santiago de Compostela, jossa on yksi päämäärä lopussa (allegorisesti ajatellen kuolema tai kuolemanjälkeinen olotila), vaan pikemminkin juuri niin kuin tuo Shikokun reitti, jonka varrella on monia pyhiä paikkoja: sellainen on minun henkinen tieni ollut tässä elämässä; pyhiä paikkoja vastaavat kaikki erilaiset henkiset aatteet joiden vaikutuspiirissä olen viivähtänyt, samaten suuret ja käänteentekevät elämänkokemukset. Niin ikään se kuvaa laajemmin elämänkäsitystäni: ei lineaarisesti pisteestä A pisteeseen B, vaan syklisesti, lukuisine pisteineen. Toisin sanoen, se on matka joka merkitsee, pikemminkin kuin päämäärä. 

Ja pyhiinvaelluksen jälkeen odottaa sitten vähän pidempi hiljaisuuden retriitti. Jos ajatus vaikuttaa teennäiseltä, minä kuitenkin löydän siitä valtavasti inspiraatiota. Toisaalta ehkä olen vain liikaa obsessoitunut ajatukseen, että pyhiinvaelluksen pitäisi olla satoja kilometrejä ja päiväkausia kestävä... eihän edes tarvitse lähteä ulkomaille: kannattaa katsoa sivu Pyhiinvaellus Suomi. Jopa Tampereen kaupungissa on lukuisia minireittejä. Mikä lopulta tekee vaelluksesta "pyhää", on ehkä kuitenkin oma asennoituminen. Minähän olen muutenkin kuin erakkomunkki - maailmassa ja keskellä elämää, mutta silti sivussa.  

Samalta kirjoittajalta, Irene Wai Lwin Moelta, luin myös kirjan Pyhä luonto (Basam Books 2024), joka lienee kolmas suomenkielellä lukemani, pelkästään Japanin shintolaisuutta käsittelevä kirja. Suosittelen lämpimästi, jos aihe yhtään kiinnostaa. Minulle shintolaisuus näyttäytyy hyvin kiehtovana uskontona, ja olen myös koonnut siitä kirjoituksen tähän blogiin. Shintolaisuus on läsnä myös Nichiren-buddhalaisuudessa vähintäänkin visuaalisesti: Nichiren sisällytti Shinto-kameja kalligrafiseen mandalaansa, Gohonzoniin [ks. sivu Harjoitus].  

Viime vuoden vaihteessa kerroin olevani kiinnostunut Minerva T.Y. Leen kirjasta Mindfulness of Buddhahood in Life: Revolutionary Insights of the Lotus Sutra (Lotus Happiness 2018), maallikkoharjoittajan näkökulmia. Vuoden alussa tilasin kirjan, samalla kun tilasin viidennen osan Nichirenin kirjeistä - enää yksi osa jäljellä. Yhden sitaatin Leen kirjasta olen lisännyt sivulle Lootussutra käännös. Se tiivisti mielestäni niin hyvin eron Nichiren-buddhalaisuuden ja moraalia/etiikkaa korostavien koulukuntien välillä (etenkin Theravada). Se ilmentää myös sitä mitä olen joskus kirjoittanut, että oma asenteeni buddhalaisuuteen on enemmän uskonnollinen kuin filosofinen, ja että minusta Nichiren-buddhalaisuus on selvästi lähempänä uskontoa kuin moni muu buddhalainen koulukunta. Tai, kuten myös olen kirjoittanut, olen aina pohjimmiltani ollut mystikko, ja Nichiren-buddhalaisuudessa on vahva mystinen pohjavire. Nämä ovat siis minun ajatuksiani asiasta - tai oikeastaan kokemuksia: en ole niitä mistään muualta lukenut, joten eri mieltä voi vapaasti olla. 

Sutran puutteessa ja kun ihmiset ovat enimmäkseen lukutaidottomia, harjoittajat tosiasiassa vastaanottavat Buddhan linjan [eli opetuslinjan opettajalta oppilaalle] kunnioituksen ja antaumuksen avulla buddhalaisia munkkeja, mestareita tai opettajia kohtaan. Kuitenkin jos sutrat ovat laajasti saatavissa ja useimmat ihmiset ovat hyvin koulutettuja lukemaan ja kirjoittamaan, Dharmaopettajat fyysisessä ihmishahmossa eivät ole enää välttämättömiä, koska sutra joka sisältää Buddhan elämän on Opettaja. 

Niinpä seuraamus Buddhan ansioiden myötätuntoisesta siirtämisestä Lootussutran kautta on se, että Dharmaopettaja fyysisessä ihmishahmossa ei ole enää välttämätön, koska voit suoraan yhdistyä Buddhan ikuiseen elämään, hyveisiin ja ansioihin harjoittamalla itse kirjoitusta. Suorittamalla toimia kuten Lootussutran hyväksyminen, lukeminen, resitoiminen, Lootussutran otsikon lausuminen, ja Lootussutran opetusten selittäminen ja jakaminen toisten kanssa, mielesi tulee olemaan yhtä Buddhan mielen kanssa. Siitä syystä Buddha toistuvasti kehottaa oppilaitaan yksimielisesti harjoittamaan Buddhuuden tietä Lootussutran keinoin. 

Tämä on Lootussutran "erityisen metodin" testamentti, koska harjoitus kohti Buddhuutta on siirtynyt moraalin harjoittamisesta (joka noudattaa kausaliteetin lakia), kuten opetetaan Pali-kaanonissa, antaumuksen harjoittamiseen (joka noudattaa tyhjyyden lakia), kuten opetetaan Lootussutrassa. Tämä merkitsee myös että tyhjyyden laki Buddhan armon kautta syrjäyttää heltymättömän syyn ja seurauksen lain. 

Minä harjoitan buddhalaisuutta säntillisesti kahdesti päivässä, ja olen tehnyt niin vuosia. Se on siis jotain mitä minä teen. Kirjoitin joskus, että minun pitäisi lukea enemmän myös buddhalaisuudesta. Silti pidän oikeutenani kutsua itseäni buddhalaiseksi; se on se yksi asia, joka selkeästi määrittää hengen elämääni, harjoituksen myötä. Ajatukset ovat ajatuksia, elleivät ne ruumiillistu teoiksi, ja Nichiren-buddhalainen harjoitus ottaa mukaan ihmisen koko fyysisen olemuksen [ks. sivu Harjoitus]. Se ankkuroituu vahvasti elämääni... tai piirtää Lootussutran elämääni, kuten sitä joskus on kuvattu. Juuri se, että buddhalaisuus on niin kiinteä osa jokapäiväistä elämääni, tekee siitä minulle enemmän kuin vain yhden katsomuksen muiden joukossa. 

Jiddu Krishnamurti nuorena ja vanhempana

Tärkein viimeisen puolen vuoden aikana lukemani teos on ehdottomasti Mary Lutyensin Krishnamurti elämäkerta (Basam Books 2024), jonka sanotaan olevan ainoa "virallinen" elämäkerta. Kirjoittaja tunsi Krishnamurtin henkilökohtaisesti yli 70 vuoden ajan. Tunnen suurta mielenkiintoa Krishnamurtia kohtaan, vaikka vielä hyvin vähän olen perehtynyt hänen omiin ajatuksiinsa - siinäpä työ, johon paneutua! On ihailtavaa miten hän sanoutui irti hänelle kaavaillusta roolista ja alkoi opettaa omaa totuuttaan. Sitaatti häneltä tässä kirjassa: 

Opetuksen ydin sisältyy vuonna 1929 sanottuun lauseeseen: "Totuus on poluton maa". Totuutta ei voi löytää minkään organisaation, uskonlahkon, opinkappaleen, papin eikä seremonian avulla, ei filosofisen tiedon eikä psykologisen tekniikan keinoin. Se kohdataan käyttämällä vuorovaikutusta peilinä, ymmärtämällä oman mielemme sisältö, havainnoimalla, ei älyllisen, sisään kääntyneen erittelyn avulla. 

Ihminen on rakentanut sisäisen turvamuurin uskonnollisista, poliittisista ja itseään koskevista mielikuvista. Mielikuvat ilmenevät symboleina, mielipiteinä ja uskomuksina. Näiden mielikuvien taakka hallitsee ihmisen ajattelua, arkea ja suhteita toisiin ihmisiin. Mielikuvat ovat syy kaikkiin ongelmiimme, koska ne erottavat ihmiset toisistaan. Ihmisen käsitys elämästä muotoutuu hänen mieleensä juurtuneista käsitteistä. 

Ihmisen tajunta koostuu sisällöstään ja on koko hänen olemisensa ydin. Tajunnan sisältö on kaikille ihmisille yhteistä. Yksilöllistä on nimi, olemus ja perinteestä ja ympäristöstä omaksuttu pintasivistys. Pinnalliset tekijät eivät tee ihmistä ainutlaatuiseksi, ainutlaatuista on täydellinen vapaus kaikille ihmisille yhteisen tajunnan sisällöstä. Ihminen ei siis ole yksilö. 

Vapaus ei ilmene reaktiona eikä vapautena valita. Ihminen kuvittelee olevansa vapaa, koska hänellä on vaihtoehtoja. Vapaus on aidosti ja suuntaamattomasti tarkkailemista, eikä siihen liity rangaistuksen pelkoa tai palkkion odotusta. Vapaudella ei ole vaikutinta. Vapaus ei ole ihmisen kehityksen päätepiste, se on hänen olemassaolonsa ensimmäinen askel. Tarkkaillessaan ihminen alkaa havaita, että ei ole vapaa. Vapaus on olla valikoimattomasti tietoinen arjen olemisestaan ja toimistaan. 

Ajatus on aikaa. Ajatus syntyy kokemuksesta ja tiedosta, eikä niitä voi erottaa ajasta ja menneisyydestä. Aika on ihmisen psykologinen vihollinen. Toimintamme perustuu tietoon ja siksi aikaan. Ihminen on täten aina menneisyyden vanki. Koska ajatus on aina rajoittunutta, elämämme on alituista ristiriitaa ja sisäistä kamppailua. Psykologista kehittymistä ei ole. Kun ihminen tulee tietoiseksi omien ajatustensa liikkeestä, hän havaitsee jakautuman ajattelijan ja ajatusten, tarkkailijan ja tarkkailtavan, kokijan ja kokemuksen välillä. Hän oivaltaa, että tämä jakauma on harhaa, kuvitelma. Vain tällöin havaitseminen on välitöntä sisäistä näkemistä, jota menneisyys tai aika eivät mitenkään varjosta. 

Tämä ajaton oivaltaminen saa mielessä aikaan syvällisen, mullistavan muutoksen. Täydellinen kieltäminen on myönteisen ydin. Kun kielletään kaikki se minkä ajatus on psykologisesti synnyttänyt, silloin on rakkautta, joka on syvää myötätuntoa ja oivalluskykyä. 

Krishnamurti ja Dalai Lama tapasivat ja kävivät filosofisia keskusteluja keskinäisen kunnioituksen hengessä. Dalai Lama on sanonut että Krishnamurti on yksi aikakauden suurimmista ajattelijoista. Niin ikään fyysikko David Bohm, jota olen siteerannut viime vuoden vaihteessa kertoessani kiinnostuksestani kvanttifysiikkaa kohtaan, kävi Krishnamurtin kanssa keskusteluja, joista on koottu kirja, Ajan päättyminen (Basam Books 2015). Kvanttifysiikasta Krishnamurtiin on looginen jatkuvuus: todellisuuden luonteesta on kysymys, ja meidän asemastamme siinä. Tämä on taas yksi osoitus siitä että kaikki ideat tulevat minulle juuri oikeaan aikaan, oikeassa järjestyksessä, tukemaan henkistä kasvuani. Krishnamurti on sanonut:

Sinut voidaan käännyttää yhdestä uskomuksesta toiseen, yhdestä dogmista toiseen, mutta sinua ei voi käännyttää todellisuuden ymmärrykseen. Uskomus ei ole todellisuutta.

Kun Krishnamurtilta kysyttiin mitä hän ajattelee Buddhasta, hän vastasi että ei ajattele Buddhaa; ajatus ei yllä ymmärryksen alueelle. Tiettävästi hän sanoi myös, että kukaan ei kuunnellut Buddhaa, ja sen takia on olemassa buddhalaisuus (luonnollisesti saman voi nähdä pätevän Jeesukseen ja kristinuskoon mitä suurimmassa määrin!). Kun buddhalainen oppinut kerran luetteli joukon asioita, joista Krishnamurti näytti sanovan samaa kuin Buddha, Krishnamurti kysyi ensimmäiseksi miksi oli tarpeen vertailla. 

Krishnamurtista muissa blogeissani: 

J. Krishnamurti kuolemasta...

Carlos Cardoso Aveline: Avataaran luominen

Miten vaatimattomista oloista hän ehkä lähtikin, tästä kirjasta saa kuvan siitä miten etuoikeutettu hän kuitenkin oli, hänen elämänsä oli taloudellisesti turvattua. No, siten hänellä olikin vapaus kehittää ajatteluaan, vailla aineellisia huolia. Paljon kerrotaan "prosessista", joka oli fyysisesti tuskallinen ja jota hän kävi läpi koko elämänsä, ja josta olen lukenut ennenkin. Kohtausten aikana hän ei ollut tietoinen, vaan ikään kuin jätti ruumiinsa. Hän puhui usein "toisesta", jonka läsnäolon tunsi. Tavallaan jätetään avoimeksi kysymys, entä jos Maailmanopettaja, Maitreya, tuli sittenkin, mutta eri tavalla kuin odotettiin? Krishnamurti itse sanoi tästä mm.: "En tiedä. En todellakaan tiedä. Mikä on totuus tästä kaikesta? Se ei ole itsepetosta, hämäystä, tekemällä tehtyä tai toiveajattelua - enhän edes tiedä mitä toivoisin. Lisäksi tässä kaikessa on kummallista, että Buddha on aina viehättänyt K:ta [hän puhuu tässä itsestään]. Oliko tämä vaikutusta? En usko. Onko varanto Buddha? Vai Maitreya? Mikä on totuus? Onko se jotakin, mitä emme saa koskaan selville?" 

Ja hiukan myöhemmin: "Maitreya on jotakin liian konkreettista ja liian monimutkaista"... "Olen sanonut, ettei se ole Maitreya tai bodhisattva. Tuo suojelus on liian kouriintuntuvaa, liian harkittua. Mutta olen aina tuntenut sen varjeluksen." 

Vähäisetkin viittaukset kirjassa vahvistavat käsitystäni, että teosofinen selvänäkijä ja sittemmin vapaakatolinen piispa C.W. Leadbeater, joka "löysi" Krishnamurtin, ei todellakaan ollut mikään korkealle kehittynyt ihminen - itseään täynnä hän oli ja halusi tehdä itsestään tärkeän, ja "vihkimyksen polku", sellaisena kuin hän sen näki, oli silkkaa fantasiaa. Hän oli pettynyt kun Krishnamurti sanoutui irti roolistaan, ja oli sitä mieltä että hän "epäonnistui".

Sen sijaan Annie Besant, hänen kasvattiäitinsä, kuulemma sanoi myöhemmin yksityisesti: "Ehkä hän on suurempi kuin me kuvittelimme, ei odottamamme maailmanopettaja, vaan itse totuus kulkemassa hiljaa keskuudessamme." Osho, joka arvosti Krishnamurtia ja jolla itsellään oli joitain kiinnostavia ajatuksia, joskaan en parhaalla tahdollakaan voi pitää häntä "valaistuneena" (jos olet katsonut Netflixin dokumentti-sarjan, Wild Wild Country, tiedät mitä tarkoitan), sanoi että Krihnamurti puhui vuoren huipulla ja hänen kuulijansa olivat alhaalla laaksossa. Sellaisen vaikutelman voi tosiaan saada kun katsoo videoita hänen puheistaan. Joskus Krishnamurti vaikuttaa suorastaan epätoivoiselta: "olette kuunnelleet minua vuosikymmeniä, ettekä ole muuttuneet! Muuttukaa nyt, ei huomenna." Osho sanoi myös, että Krishnamurti ei antanut vastauksia, hän oli vastaus. Jossain Krishnamurti myös toteaa olleensa itse sellainen kuin oli lapsesta saakka, "luonnon oikku". Ehkä hän ei itse aina kyennyt näkemään miten vaikeaa se, mikä hänelle oli luontaista, oli muille ihmisille. Hän sanoi:

Varmastikaan sen ymmärtäminen, mitä minä sanon, ei ole kovin vaikeaa. Vaikeus on siinä että ryhtyy sanoista toimeen. Sen toimeen paneminen ei vaadi rohkeutta, vaan pikemminkin oivallusta. Useimmat meistä odottavat maailman muuttuvan, mieluummin kuin alkavat muuttaa itseään.  

Mary Lutyens kirjoittaa:

Krishnamurtin puhetilaisuuksien yleisömäärät eivät olleet kovin suuria; hänen viimeisten parinkymmenen elinvuotensa aikana yleisöä oli yleensä noin 1000 - 5000 henkeä, riippuen hallin tai teltan koosta. Mikä hänen kuulijoitaan hänessä kiehtoi? Oli merkillistä, miten vähän joukossa oli hippejä, vaikka suurin osa oli nuorisoa. Enimmäkseen yleisö koostui asiallisista siististi pukeutuneista ihmisistä, sekä miehistä että naisista, jotka kuuntelivat Krishnamurtia vakavana ja tarkkaavaisesti, vaikkei hänellä ollut suuriakaan puhujanlahjoja. Hänen opetustensa tarkoitus ei ollut lohduttaminen, vaan hän pyrki herättämään ihmiset tiedostamaan maailman vaarallisen tilan, josta hänen mukaansa jokainen yksilö oli vastuussa, koska jokainen yksilö on tuo maailma mikrokosmoksena. 

Se mitä olen kertonut tämän kirjoituksen edellisessä osassa omasta alttiudestani vaikutteille, näyttäytyykin tässä kohtaa positiivisessa valossa - avoimuutena ja vastaanottavaisuutena: kun katselen ja kuuntelen Krishnamurtia, tunnen saavani jotain, vaikka ymmärrys ei heti kaikkea tavoittaisikaan. 

Juuri tätä ennen olin jo huolissani mielenterveydestäni, kun tunsin käyväni niin syvällä ahdistuksen partaalla pohtiessani tätä ihmiskunnan tilaa. Olen kirjoittanut tästä aiemmin, se on pitkäaikainen asia. Eniten minua on kiusannut tosiasia, että olen itse samanlainen kuin kaikki muut. Pohdin mm. että pitäisi nousta konfliktitilanteen yläpuolelle nähdäkseen paremmin, eikä ottaa kantaa suuntaan taikka toiseen, ja kysyin retorisesti haluanko edes kuulua ihmiskuntaan. 

Ei ihmisillä edes ole omia mielipiteitä: omaksumme kaiken jostain ulkoapäin. On kuitenkin selvästi oikea ja väärä. Oikeaa on se mikä vähentää kärsimystä, väärää se mikä lisää sitä. Esim. nyt niin ajankohtainen kysymys transihmisten oikeuksista: Jos heidän olemassaolonsa syystä tai toisesta kiusaa sinua, sinä et silti kärsi; jos ajat lakimuutoksia joilla heidät pannaan ahtaalle, se aiheuttaa kärsimystä heille. Teet siis väärin. Piste. He haluavat vain olla olemassa, omana itsenään. Se ei kavenna sinun olemassaoloasi millään tavalla. Niin ikään jos sinun jumalasi hyväksyy kärsimyksen aiheuttamisen jollekin ihmisryhmälle, kyseessä on yksiselitteisesti väärä jumala. 

Kun Ukrainan sota alkoi, katsoin buddhalaisen videon jonka sanoma oli se että vaikuttaakseen rauhaan maailmassa, pitäisi pyrkiä rauhaan omassa elämässään. Mietin silloin onko se vähän liian mystinen näkökulma. Mutta myös Krishnamurti on puhunut samasta asiasta. Ja paljon olen vuosien varrella toistellut että minähän olen "vain ihminen" - ikään kuin tekosyynä sille että ei edes viitsi yrittää. Nyt minulle on kirkastunut oivallus: KYLLÄ - kaikki alkaa minusta itsestäni; minun pitää muuttua! 

Se on sanoma jota kukaan ei halua kuulla, koska se vaatii sinulta paljon - kaiken: ei riitä että osallistut mielenosoituksiin, äänestät, kierrätät, ryhdyt vegaaniksi... se on vain ulkoista. Todellinen muutos on sisäinen. 

Mielenkiintoista, että myös Krishnamurtista tulin tietoiseksi jo 1990-luvulla henkisen heräämiseni alussa, teosofian myötä, vaikka tähän asti en ole juurikaan hänen omiin puheisiinsa ja kirjoituksiinsa tutustunut. Näyttää siltä että kaikki arvokas on jo minulla; pitää vain tulla tietoiseksi siitä. Ahdistuksen ja epätoivon hetket näyttävät edeltävän aina suurimpia henkisen oivalluksen läpimurtoja. Eihän tässä sinänsä mitään uutta minulle ole, mutta välillä olen kadottanut näköpiiristäni ratkaisun, joka on minussa, ja vajonnut murehtimaan sitä mikä on pielessä ihmiskunnassa ympärillä; ihmiskunnassa, josta minä olen osa.   

Ristiriitani vanhan ystäväni kanssa, josta olen paljon kirjoittanut, on vain ikään kuin oire suuremmasta, ihmiskunnallisesta ristiriidasta. Kun kerroin hänelle viime vuonna kiinnostuksestani kvanttifysiikkaan, olin pettynyt hänen laimeaan reaktioonsa. Nyt kerroin hänelle Krishnamurtista, vähintään yhtä innoissani, mutta tällä kertaa totesin vain ymmärryksellä että hänessä ei ole mitään mikä resonoi kerrotun kanssa. Carl Jung on sanonut: 

Yksinäisyys ei tule siitä että ei ole ihmisiä ympärillä, vaan siitä ettei kykene kommunikoimaan asioita jotka tuntuvat tärkeiltä itselle, tai tiettyjen näkemysten kannattamisesta joita muut eivät pidä hyväksyttävinä. 

Paradoksaalisesti hän on yksin ajatuksineen, ja minä olen yksin ajatuksineni, mutta juuri ajatuksen tasolla emme voi kohdata lievittääksemme yksinäisyyttämme; se päinvastoin vain kasvattaa välimatkaa. En yhtään epäile että kummallakin meistä on älykkyyttä - vähemmän älykkäät ihmiset tyytyvät vähempään elämässä, eivätkä kyseenalaista niin paljon - minulla se ei vain ilmene esim. matemaattisesti, kuten hänellä, ja häneltä taas tuntuu puuttuvan filosofista syvällisyyttä. 

Monet omat pienet oivallukseni matkan varrella ovat viitanneet samaan suuntaan kuin Krishnamurti, rakentaneet minua vähitellen, ja minusta tuntuu, että se mistä Krishnamurti puhuu, on henkisen evoluution johdonmukainen seuraava askel, mutta se vaatii kaiken lopunkin omaksutun tiedon kyseenalaistamista ja haastamista, ja olen vielä liian kiintynyt esim. buddhalaisuuteeni. Seuraava askel ei ole enää ajattelua eikä tekemistä, se on olemista. Olen kuin astia, jota täytetään hienoimmilla viineillä, mutta mieluummin menisin raikasta vettä pulppuavalle lähteelle sisimmässäni. 

Mitä sinä olet, on Totuus. Tuo Totuus kielletään kun seuraat jotakuta - seuraat gurua, seuraat pappia. Sen tähden täytyy olla vapaa tästä hengellisestä auktoriteetista. Auktoriteetti tuhoaa, tuhoaa ei vain Totuuden vaan sinun ymmärryksesi Totuudesta. Joten älä seuraa ketään koskien ymmärrystäsi siitä mikä Totuus on. Älä seuraa sitäkään mitä puhuja sanoo, vaan mitä puhuja sanoo, on pelkästään kehotus itsesi havainnoimiseksi, ymmärtääksesi itseäsi sellaisena kuin olet. 

Krishnamurti, Brockwood Park 1974

Jiddu Krishnamurti: The Reluctant Messiah, 26:48 min. Lucasfilmin dokumentti "Nuori Indiana Jones" tv-sarjan dvd:tä varten 2007. Muistan kyseisen sarjan jakson, jossa Indy tapasi Krishnamurtin nuorena, ja myös Annie Besant ja C.W. Leadbeater olivat mukana kuvassa. Siihen aikaan olin teosofian lumoissa, joten olin aivan ihastuksissani. Mitään muuta en koko sarjasta muistakaan, vaikka tyypillisesti Indy pistettiin joka jaksossa tapaamaan historiallisia merkkihenkilöitä. 

Vielä ote kirjasta... Krishnamurtilta kysyttiin puhetilaisuudessa: "Olen kuunnellut puheitanne jo jonkin aikaa, mutta mitään muutosta ei ole tapahtunut. Mikä on pielessä?" Hän vastasi:

Johtuuko se siitä, ettette ole vakavissanne? Tai ettette välitä? Tai ehkä teillä on niin monia ongelmia, että olette niiden vanki, eikä teillä ole aikaa tai mahdollisuutta pysähtyä koskaan katselemaan sitä kukkaa?... Hyvä herra, ette ole antanut elämäänne sille. Me puhumme nyt elämästä, emme ajatuksista, teorioista, käytännöistä tai tekniikoista - vaan tarkastelemme sitä elämän kokonaisuutta, joka teidän elämänne on.

Loistavia sitaatteja löytyisi loputtomasti, mutta johonkin täytyy vetää raja, ja ne ovat kuitenkin vain murusia, maistiaisia. 

Krishnamurti.info tarjoaa mm. suomeksi tekstitettyjä YouTube-videoita Krishnamurtin puheista.  

Jiddu Krishnamurti Wikipediassa. 

Krishnamurti Foundation Trust suomeksi. 

Ja koska tämä julkaisu koski kirjallisuutta, pienenä sivuhuomautuksena asian vierestä: oletko huomannut saman kuin minä, että suurin osa mielenkiintoisinta suomenkielistä kirjallisuutta tänä päivänä on Basam Booksin kustantamaa?! 

PIMEYDESSÄ

Vielä 2024-2025 päivitin kirjoitukseni "Minun tieni" kappaletta, joka käsitteli lyhyeksi jäänyttä vaihetta (noin pari vuotta) elämässäni, kun vieraannuin kristinuskosta ja tunnustauduin luciferistiksi, kunnes vuoden 2015 lopussa elämäni muuttui totaalisesti silloisen puolisoni kuollessa. Nämä myöhemmät lisäykset tuohon kappaleeseen ovat koskeneet ajatuksiani modernista satanismista tänä päivänä, eivätkä oikeastaan enää sopineet kirjoitukseen, joka nimenomaan viittaa tuohon tiettyyn ajanjaksoon. Sen takia olen päättänyt julkaista nuo ajatukset nyt omana kirjoituksenaan. 

Alun alkaen aioin tehdä tästä osan kirjoitusta, jonka yleensä julkaisen vuoden vaihteessa ja tarkastelen menneen vuoden tapahtumia elämässäni, mutta se muokkautui paitsi itsenäiseksi julkaisuksi, myös luonnostaan jakautui kahteen osaan, joista tämä on ensimmäinen. Toinen osa nimeltä "Valoa" käsittelee lukemiani kirjoja, ja niiden kautta heränneitä ajatuksia... 

Eliphas Levi: Baphomet

Olen kannattanut lämpimästi The Satanic Templeä, joka toimii nykyään myös Suomessa, ja edustaa täysin ateistista ja symbolista lähestymistapaa asiaan. Sitä voisi ehkä myös kritisoida eräänlaisena "Halloween-satanismina". Katso myös kirjoitus, "Church of Satan vs. Satanic Temple", jossa vertaillaan heitä ja Anton LaVeyn 1960-luvulla perustamaa kirkkoa, sekä TST:n papin, Lilith Starrin nettisivu: hän on positiivinen esimerkki vakavasti otettavana satanistina; toisin sanoen, kunhan vakaumus on aito, eikä vain nimellistä puuhastelua. Sitaatti Lilith Starrin Facebook-postauksesta: "TST on uskonto, eikä vain yleisaktivistiryhmä, jota kuka tahansa voi käyttää lempiprojekteihinsa." Hänellä on kotialttari, ja blogissaan hän on julkaissut päivittäisen satanistisen omistautumisrituaalinsa. Hän on kirjoittanut myös kaksi kirjaa, The Happy Satanist: Finding Self-Empowerment, ja Compassionate Satanism: An Introduction to Modern Satanic Practice. 

Suomen seurakunnan toiminnasta en ole vielä täysin vakuuttunut näkemäni perusteella: myydään tuotteita, lahjoitetaan rahaa hyväntekeväisyyteen... Ok. Kiva. Tosin elämme (onneksi) aivan erilaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa kuin Yhdysvalloissa, vaikka kyllä meilläkin olisi vielä paljon tehtävää esim. uskonnonvapauden suhteen. Toisaalta voisi myös kysyä, onko TST niin perinjuurin amerikkalainen liike, ettei sillä ylipäänsä ole mitään annettavaa eurooppalaisille... 

Seuraavan invokaation TST:n edustaja antoi uskonnonvapauden nimissä Ottawan piirikunnan kokouksessa huhtikuussa 2024, kristittyjen tietenkin protestoidessa rakennuksen ulkopuolella:

"Seisokaamme nyt kumartumatta ja vapaana pimeinä aikoina pelokkaista mielistä syntyneistä mystisistä opeista. Omaksukaamme luciferinen virike syödä Tiedon Puusta ja hävittäkäämme vanhat autuaat ja lohdulliset harhakuvitelmamme. Vaatikaamme että yksilöitä arvostellaan todellisista teoistaan, ei uskollisuudestaan mielivaltaisille sosiaalisille normeille ja illusorisille luokitteluille. Järkeilkäämme ratkaisumme agnostisuudella kaikissa asioissa, pitäen lujasti kiinni ainoastaan siitä joka on todistetusti totta. Seisokaamme lujasti mitä tahansa ja kaikkea mielivaltaista auktoriteettia vastaan, joka uhkaa yhden tai kaikkien henkilökohtaista yksilönvapautta. Sen mikä ei taivu, täytyy murtua, ja sitä jonka totuus voi tuhota, ei pitäisi koskaan säästää kuolemaltaan. Se on tehty. Hail Satan."

TST perustettiin 2013, jolloin minä aloin tympääntyä kristinuskoon, joten se ei vielä ollut niin laajalle levinnyt ja tunnettu kuin nykyään; jos olisin tiennyt heidänlaisestaan satanismin tulkinnasta, joka ei ole niin negatiivista kuin Church of Satanilla (tai sanokaamme, että sellaiselta se saattaa ainakin vaikuttaa), minun ei ehkä olisi tarvinnut kikkailla nimien ja tulkintojen kanssa. Tosin välittömästi esoteerisen kristinuskon jälkeen ymmärrettävästi ehkä vielä tarvitsin esoterismia. Nyt vuosien kuluttua uskon yhä vähemmän mihinkään. Sillä poikkeuksella, että TST mainitsee heidän eroavan Church of Satanista mm. siinä, että LaVeyn ajatusmaailmassa oli vielä kaikesta huolimatta tilaa magialle. Tämä on totta myös minun suhteeni, jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla.

Olen myös kuunnellut podcastia, jonka yhdessä jaksossa ateistiset satanistit puhuvat teistisestä satanismista, ja etenkin sen suurimmasta ja tunnetuimmasta edustajasta Suomessa eli Azazelin Tähdestä, ja se oli yksiselitteisesti täysin ala-arvoista roskaa! Outoa, että he syyttivät AT:tä ylimielisyydestä ateistista satanismia kohtaan - jollaista minä en ole huomannut - ja sitten itse osoittivat äärimmäistä ylimielisyyttä; tästä myös keskusteltiin AT:n foorumilla, jonka podcastin tekijätkin panivat merkille, ja vielä seuraavassa jaksossa kuultiin yhden osallistujan tekemä "nokkela" pilkkakirjoitus (kyseinen henkilö on esiintynyt sittemmin myös Ylen Perjantai-dokkarissa).

 Älykkyys on mielestäni hyvin "satanistinen" ominaisuus, ja AT on tässä tapauksessa osoittanut sitä paremmin, vaikka voikin olla eri mieltä mihin sitä kannattaisi käyttää; minustakin esim. jumalan ja Jeesuksen sekoittaminen keitokseen on vähintäänkin outoa: satanismin koko pointti on nähdäkseni juuri irtiotto kristinuskosta (joskin ilman kristinuskoa ei olisi satanismiakaan) - sen on nimenomaan tarkoituskin ärsyttää ja pelottaa kristittyjä. TST:n käyttämä Baphomet-symboli kuvaa dualismia, joka on kristinuskossa vahvasti läsnä; toisaalta se kuvaa myös tasapainoa. 

Kusipäisyys ei ole eduksi kenellekään. Jonkin arvostelu puutteellisin tiedoin on vain ennakkoluuloista. Minulla taas on aidosti omakohtaista kokemusta ja sisäpiirin tietoa moneen suuntaan: se oikeuttaa minun esittämäni arvostelun. Sitä paitsi heillä oli myöhemmässä jaksossa vieraana Church of Satanin suomalainen jäsen, joka oikoi joitain harhakäsityksiä laveylaisesta satanismista, jota he ovat myös paljon kritisoineet. Siitä huolimatta sen jälkeenkin yksi ohjelman tekijöistä jatkoi LaVeyn vähättelevää ja pilkallista nimittelyä jakso toisensa perään. En ole mikään LaVeyn ykkösfani, vaikka tunnustankin myös hänen ansionsa (ennemminkin ihailen hänen tytärtään, Zeena Schreckiä, joka on jo kauan sitten irtisanoutunut satanismista), mutta minulta meni kyllä tyystin maku tästä podcastista. 

Minä odotan vähän enemmän myös satanisteilta, olivatpa sitten ateisteja tai ei, mutta toisaalta... voiko ihmisiltä odottaa paljoakaan? 

Niin ikään Yle Areenassa (vielä tätä kirjoittaessa) on sarja Miki Liukkonen, sivullinen, jonka yhdessä jaksossa teemana on satanismi, ja mukana aluksi kaksi Azazelin Tähden edustajaa ja lopuksi ateistinen feministinen satanisti. Jälkimmäisen suhteen on pakko tulla samaan johtopäätökseen kuin Miki: jos kuka tahansa voi olla "satanisti" ja "satanismia" voi olla mikä tahansa, ei siinä ole paljon mihin tarttua. Sen sijaan Azazelin Tähden filosofinen ja palvonnallinen perusta vaikuttaa lujalta, oli siitä muuten mitä mieltä hyvänsä. 

Ennemmin kuin yllämainittua podia, suosittelen lämpimästi englanninkielistä Hail Satan-podcastia, jota houstaa amerikkalainen Joseph Rose, TST:n jäsen, joka on myös perustanut taas yhden uuden modernin satanismin haaran, itsenäisen seurakunnan, joka hyväksyy jäseniä kaikkialta maailmasta. Hän on puolustanut TST:n puhemiestä, Lucien Greavesia, joissain yhteyksissä missä hän on saanut paskaa niskaan omiltaan, ja yhtälailla tarpeen vaatiessa kritisoinut häntä. Sanottakoon, että TST ei suhtaudu häneen ystävällismielisesti. Podissa on käsitelty asiallisesti ja tasapuolisesti myös Church of Satania. TST:ssä on ollut sisäisiä konflikteja, joiden johdosta se on kiristänyt autoritäärista otettaan jäsenistöstään; siihenkään porukkaan en liittyisi. 

Ensimmäinen TST:n seitsemästä opinkappaleesta sanoo: "Ihmisen tulee pyrkiä toiminnassaan myötätuntoon ja empatiaan kaikkea elollista kohtaan, järjen ja kohtuuden rajoissa" (engl. "in accordance with reason"; suomennos Suomen seurakunnan sivulta). TST on hyvin muodikas tässä ajassa, ja siitä onkin tullut modernin satanismin pää-äänenkannattaja. 

Silti Church of Satan on se alkuperäinen, jo yli 50 vuotta, eikä se edes halua vedota massoihin vaan yksilöihin. Joseph Rose suositteli jossain jaksossa satanismista kiinnostuneita lukemaan ensimmäiseksi LaVeyn Saatanallisen Raamatun, ja katsomaan mistä on samaa mieltä, mistä eri mieltä (olen tietysti lukenut sen kauan sitten; suomenkielistä kirjaa myydään satasella divareissa: ihan sen arvoinen se ei mielestäni ole!). Hän on osoittanut kuinka paljon TST on myös velkaa kirjalle, vaikka heikäläiset haluaisivatkin asian kiistää. TST:n seitsemän opinkappaletta ovat ilmeisesti monelle olleet hyvin samaistuttavia. Minulla ei ole tällaista kokemusta, vaikka en näe niissä paljoa vastaansanomistakaan.

 

Pakko todeta, että myötätunto-aspekti on minulle erityisen vaikea, vaikka lopun viittaus järkeen ja kohtuuteen hiukan sitä lieventää. Myönnän, että olen taipuvainen misantropiaan, ja siten Church of Satan vetoaa minuun tietyllä tapaa paremmin, esim. Anton LaVeyn yhdeksästä saatanallisesta julkilausumasta numero 7: "Saatana edustaa ihmistä vain yhtenä eläimistä, toisinaan parempana, useammin huonompana kuin nelijalkaiset, koska hän on 'jumalallisen hengellisen ja älyllisen kehityksensä' ansiosta tullut eläimistä häijyimmäksi!" Ja toisaalta minua miellyttää että Maan yhdestätoista saatanallisesta säännöstä numero 10 sanoo: "Älä tapa ei-ihmis-eläimiä muutoin kuin hyökkäyksen kohteeksi joutuessasi tai ravinnoksesi." Eläimiä kohtaan tunnen aitoa myötätuntoa, ihmisiä kohtaan se on vaikeaa - koska ihmiset tekevät siitä vaikeaa. 

No, yksi reikin periaatteista sanoo, "osoita myötätuntoa itsellesi... ja toisille": toisin sanoen, armahdan itseäni siitä että en (vielä) kovin hyvin kykene myötätuntoon toisia kohtaan. Lähimmäisenrakkauskin alkaa itsestä; niin hoin itselleni kristittynä. Minä olen monia asioita, myös keskenään ristiriitaisia asioita. Satanismi kanavoi hyvin vihaa ja turhautumista, mutta silloin se ei tietenkään saa olla liian lempeää ja kilttiä, vaikka Saatanan hahmosta on kyllä moneksi. 

Vihakin on sinänsä vain tunne siinä missä mikä tahansa muukin, mutta olen aina kokenut sen kuin myrkkynä, tai tulena: saatat kyllä levittää sitä ympärillesikin, mutta ensisijaisesti se aina myrkyttää sinut itsesi sisältäpäin, polttaa sinua itseäsi. Vihasta ei pääse kohdistamalla se satunnaisesti valikoituneeseen  kohteeseen, vaan eliminoimalla sen juurisyy, joka on siis itsessä. Sananmukaisesti yksilö on se joka nousee massan yläpuolelle, ei älyllisesti, vaan niin ettei anna kaikkien maailman tuulten kuljettaa itseään muiden mukana.  

Baphomet-ruusukko, joita
myydään Etsyssä: esteettisesti
miellyttävä.

 Ainoastaan yksi TST:n seitsemästä opinkappaleesta ei ole täysin minun mieleeni: "Jokaisen vapautta on kunnioitettava, mukaanlukien oikeutta loukata." Tämä on amerikkalaista "sananvapautta", jota me emme tarvitse, ja mielestäni on hyvä että meillä on laki uskonrauhan rikkomisesta, joka luonnollisesti koskee mitä tahansa uskontoa.  Ihmisiä ja heidän katsomuksiaan tulee kunnioittaa... mutta toki vain niin kauan kuin he eivät niitä väkisin tyrkytä muille ja loukkaa muiden vapautta, hyökkää muiden katsomuksia vastaan. Mutta ehkäpä samaisen opinkappaleen jälkimmäinen osa sanoo juurikin sen: "Jos joku kajoaa toisen henkilökohtaiseen vapauteen, joutuu hän luopumaan myös omasta vapaudestaan." Esimerkkinä aihepiiri, jonka ympärillä The Satanic Templen aktivismi Suomessa on paljolti pyörinyt: jos ajattelet että sinulla on oikeus hyökätä seksuaalivähemmistöjä vastaan, koska raamattu sanoo... niin ensinnäkin: haista paska! Toiseksi, nämä asiat eivät ole lainkaan vertailukelpoisia. Seksuaalinen suuntautuminen on osa sinua koska olet syntynyt sellaiseksi, etkä voi sitä muuttaa; uskonto valitaan (tai, valitettavasti, siihen joskus myös kasvatetaan ilman omaa valintaasi). Toisin sanoen, homous ei ole valinta; uskontosi on (ja siitä voi parantua!). Joten usko mitä uskot, kunhan pysyt samanmielisen lahkosi piirissä rukoilemassa, etkä tule julkisuuteen tuomitsemaan "syntisiä" ja pyri muuttamaan koko yhteiskuntaa koskevia lakeja uskontosi mukaiseksi. Tänä päivänä olen sitä mieltä että vaikka tulkintoja on toki monia, kristinuskoon (ja kaikkiin abrahamilaisiin uskontoihin) on sisäänrakennettu monia hyvin ongelmallisia elementtejä, joita en nyt käy erittelemään: sen takia vaikka olisit liberaali kristitty, joudut näkemään vaivaa selittääksesi parhain päin nämä asiat, ja se on älyllistä itsepetosta. Siihen olen syyllistynyt itsekin. 

Jos Raamatun ottaisi vakavasti, tulisi hulluksi; mutta ottaakseen sen vakavasti, täytyy jo olla hullu

        En vihannut Jumalaa tai Kristusta, vaan pelkästään vihaamieni ihmisten Jumalaa ja Kristusta.

- Aleister Crowley

En syty tuleen jos käyn kirkossa ja saatan jopa kokea hetken rauhoittumista, mutta en voi yhtyä mihinkään mitä siellä sanotaan - se on tyhjää sanahelinää. Saattaisin kyllä oksentaa, kuten Manaaja-elokuvan Regan-tyttö, jos joku tulee minulle henkilökohtaisesti tuputtamaan uskoaan. Ei minulla ole mitään fiksuja kristittyjä vastaan, mutta paljonkin kiihkoilevia hihhuleita vastaan. 

Kun ajattelee esim. Yhdysvaltain ns. evankelikaalisia kristittyjä, jotka selvästi ovat osoittaneet täysin vastakkaisia arvoja kuin ne joita Jeesus ruumiillisti - he "seuraavat Jeesusta" vain nimellisesti ja sen sijaan palvovat hänestä tehtyä epäjumalankuvaa - on hyvinkin loogista että juuri The Satanic Temple puhuu myötätunnon ja empatian puolesta... kuten myös se, että Azazelin Tähden Johannes Nefastos on kirjoittanut kaksikin kirjaa Jeesuksen vuorisaarnasta, ja heillä on myös osuvasti nimetty lehtinen, "Kristus vai kristinusko?"

Minun enkelini on minun demonini, eli daimonini; inspiroijani yhtä lailla kuin riivaajani. 😇😈

YouTube-video: Blutengel - Morningstar. Tämä olisi minun valintani luciferistiseksi anthemiksi. (Genre ei todellakaan ole black metal, josta en välitä, vaan darkwave.) Bändi on saksalainen, ja engl. sanoitus hiukan tökkii minun korvaani, puhumattakaan siitä että video on kliseinen tuhmine nunnineen ja ylösalaisine risteineen (joka on alunperin Pietarinristi, mutta symbolien merkitys voi muuttua, kuten on lännessä käynyt swastikalle), mutta muuten se on hyvin voimaannuttava: "Follow the morningstar!"  

Ongelmallista satanismissa on sen täydellinen riippuvuus kristinuskosta, johon se on reaktio. Hedelmällisempää on omaksua kokonaan uusi uskonto. 

Pikainen googlaus "buddhism satanism" antoi ensimmäisenä tämän lausunnon: "Buddhalaisuuden ja satanismin nähdään yleisesti edustavan perustavanlaatuisesti vastakkaisia filosofisia lähestymistapoja. Buddhalaisuus olennaisimmillaan pyrkii ylittämään itsen ja sen riippuvuudet, kun taas satanismi usein korostaa yksilöllistä tahtoa ja voimaa tässä aineellisessa olemassaolossa." 

Minussa on sekaisin valoa ja pimeyttä, eikä missään absoluuttisessa hyvä/paha-merkityksessä: ne eivät "taistele", kumpikin on yhtä luonnollista kuin yö ja päivä, saman asian kaksi vastakkaista puolta; yhtäältä olemassaolon karujenkin realiteettien tunnustaminen, ja toisaalta taas unelma ja toive paremmasta. Ilman uskoa parempaan elämästä voisi tulla melko synkkää. Tai kuten esoteerisesti voisi sanoa: oikean käden polku ja vasemman käden polku... mutta ihminen on siinä keskellä, pää ja sydän. Tasapaino, keskitie... samalla se tekee minusta väliinputoajan.

 Vähän kuin Maailmanpuu-podcastin eräässä jaksossa mielestäni hyvin perusteltiin että poliittisesti sekä vasemmistoa että oikeistoa tarvitaan tasapainottamaan toisiaan, koska yksin kumpikin ääripää vie liiallisuuksiin (kuten nähdään tapahtuvan USA:ssa tällä hetkellä). Toisessa jaksossa puitiin valon ja pimeyden tematiikkaa, ja todettiin että meidän nykykulttuurimme kieltää puolet todellisuudesta leimaamalla pimeyden "pahaksi". 

 Tavallaan aina kun luen, kuuntelen, katselen jotain joka puhuttelee minua, minä eläydyn siihen täysillä, se herää eloon minussa ja minä elän sitä. Mikä kirous! Sehän juuri selittää senkin miten olen voinut vaihtaa katsomuksesta toiseen monta kertaa elämässäni; mukaanlukien se miten helposti ja nopeasti minut nuorena käännytettiin kulttiin, ja samoihin aikoihin jopa vahva persoona, joka ilmaantui elämääni, kietoi  minut niin pauloihinsa että omaksuin hänen päämääränsä ja aloin elää hänen elämäänsä, joka taas lopulta johti minut eroon tuosta kultista. 

En voisi edes kuvitella täydellistä uskonnottomuutta, täydellistä materialismia itselleni. Elämästäni yksinkertaisesti puuttuisi jotain oleellista. Harjoituksen omaksuminen teki minusta buddhalaisen, ja buddhalaisuuden mukana tuli ajatus myötätunnosta. Se ei automaattisesti muuta minua sisältäpäin, enkä pyytele anteeksi sitä että minä olen minä. En suostu enää teeskentelemään kenenkään mieliksi muuta kuin olen. Kuten suosikkibändini Lord of the Lost laulaa: "In my own darkness... I find my Sanctuary". Sekä pyhäkön että turvapaikan merkityksessä minäkin liitän sen ennemmin pimeyteen kuin valoon. Pimeys kätkee ja säilyttää mysteerin, kaikkea ei tuoda valoon. Pimeys on kuin lohduttava syleily. 

 - Katso myös julkaisuni, "Saatanan kunniaksi", joka kertoo romaanista jota TST pitää arvossa. 

VUODEN VARRELTA

On taas aika julkaista katsaus kuluneeseen vuoteeni, kuten on tullut tavaksi. Olen kirjoittanut tätä muutaman kuukauden ajan, viimeiseen asti hioen, joten olen aika tyytyväinen lopputulokseen! Tämäntyyppinen kirjoitus on kätevä siitäkin syystä, että voit koota yhteen monia eri asioita. Väliotsikot helpottanevat lukemista. En taida olla lyhyiden kirjoitusten ystävä, vaikka tajuan että harvaa kiinnostaa lukea näitä alusta loppuun. Mutta kuten olen joskus maininnut, kirjoitankin ennen kaikkea itselleni: tämä on julkinen päiväkirja!

Aseksuaalisuus

Kesälomastani ja paljosta muusta olen kirjoittanut aiemmassa postauksessa. Sitä voisin vähän kommentoida. Mainitsen Sametin ja hänen Pride-kritiikkinsä: sen jälkeen syksyllä hän piti parikin livestriimiä joissa käsitteli aseksuaalisuutta. Viimeistään tässä kohtaa hänen pisteensä romahtivat minun silmissäni lopullisesti. Hän tuntuu ottaneen tehtäväkseen repiä alas kaiken "sateenkaarevan". Ehkä pitäisi pysyä vain niissä transasioissa, joista hän jotain omasta kokemuksestaan tietää. (Mutta tietääkö kaikkien muiden puolesta? Tuskin.) Ja kysymyksessä on siis ihminen, jota minä jonkin aikaa oikeasti kuuntelin. Ja seurasin tämän jälkeenkin mm. hänen kekrin/Halloweenin kulttuurihistoriaa käsittelevää striimiään; sellainen on kiinnostavaa, eikä hän edelleenkään ole minusta vastenmielinen ihminen vain sen takia, että jotkin hänen mielipiteensä eroavat omistani. Niitä minun ei ole pakko kuunnella. Enää. 

Jo 2008 silloisella nettisivullani  muotoilin oman käsitykseni sukupuolesta jokseenkin siihen tapaan, että Jumala (silloin käytin vielä tätä nimitystä, olinhan kristitty) on sekä mies että nainen, ja myös hetero ja homo: Häneen uppoavat kaikki vastakohdat täydellisessä harmoniassa. Mutta maailmassa ilmenee kaksi vastakkaista voimaa, joiden välinen jännite tekee aineellisen elämän mahdolliseksi: Jin ja Jang, joita voi luonnehtia mm. feminiiniseksi ja maskuliiniseksi, mutta kukaan ei kuitenkaan ole kummassakaan ääripäässä, vaan olemme kaikki jossain siinä välissä. (Ja mitä ulkonaisesti pidetään "femininiisinä" tai "maskuliinisina" ominaisuuksina tai piirteinä, on vaihdellut aikakausittain ja on kulttuurisidonnaista, joten se on kokonaan toinen juttu!) Eli alkujuuri ajatukselle, johon palaan myöhemmin tässä julkaisussa: vastakohdat ovat todellisuuden pintakerrosta, syvemmällä tasolla kaikki on yhtä. Tästä näkyy miten ajatteluni on kypsynyt ja kehittynyt pitkään, uskonnosta riippumatta (sekin on vain ulkoista). Samoin jo 2018 Kristiyhteisön Tampereen seurakunnan keskusteluillassa [ks. "Minun kirkkoni"] todettiin että "sukupuolen moninaisuus tänä päivänä voi kertoa siitä, että fyysinen sukupuoli alkaa yhä enemmän menettää merkitystään ihmiskunnassa; muutokset eivät tapahdu yht'äkkisesti ja kertakaikkisesti, vaan vähitellen siellä täällä." Jos välillä olen poikennut - tai eksynyt - tästä ajattelusta, se johtui nimenomaan ulkopuolisista vaikuttajista (tai tässä tapauksessa vaikuttajasta) joita liikaa kuuntelin. 

Sametin pointti aseksuaalisuuden yhteydessä oli se, että alunperin sillä tarkoitettiin sitä ettei tunne minkäänlaista halua eikä edes ymmärrä sellaista, mutta nykyään se käsitetään spektrinä (mikä tietysti niin ikään soveltuu edellä esittämääni teoriaan). Erityisesti hän naureskeli juurikin demiseksuaalisuudelle ja harmaalle-aseksuaalisuudelle, jotka minä koen omakseni, että sehän on vain "normaalia". Sen perusteella mitä minä olen koko elämäni havainnoinut muita ja kokenut sisäisesti, ei ole normaalia eli yleistä - ei sillä tavalla ja siinä määrin. Kyllä minulla on libido, ja fantasioissani - joihin nykyään on vaikuttanut pornokuvasto - voi tapahtua mitä vain, mutta huomionarvoista lienee että kuvittelenkin yleensä olevani joku ihan muu, koska en pysty edes kuvittelemaan itseäni sellaisiin tilanteisiin! Totta kai voi olla että minulla on traumoja ja huono itsetunto ja se on defenssi, kuten Sametti esitti joidenkin aseksuaaliksi itsensä mieltävien kohdalla saattavan olla syynä, sehän on jopa todennäköistä minun kohdallani, mutta ei se oikeastaan muuta itse asiaa miksikään. On parempi hyväksyä se omimalla tämä identiteetti. 

Tietenkin nämä leimat ovat ihmisten itsensä valitsemia, ne eivät perustu minkäänlaiseen tieteeseen. Tämä tuo mieleeni sen kun vuosia sitten luin introversiosta, tunnistin itseni, ja se tuntui selittävän omituisen käytökseni elämäni varrelta, jota olin itsekin ihmetellyt. Ennen kaikkea se vahvisti minulle että minussa ei ole mitään vikaa: minä saan olla tällainen! Vuonna 2022 kuuntelin Ylen podcastin, jossa persoonallisuustutkija puhui introversiosta tieteellisen tutkimuksen valossa, ja se tuntui romuttavan uskomukseni, ja ylipäänsä populaarin käsityksen aiheesta. Sen jälkeen en ole voinut vedota introversioon. Mutta ehkä olen vain turhan ankara itselleni - varsinkin kun en kaikessa muussakaan ole "tieteellinen" - sillä kyseinen tutkijakin sanoi kyllä myös, että nämä (introversio/ekstroversio) eivät ole enää pelkästään tieteellisiä käsitteitä. Niiden merkitys on laajentunut. Jos ihmiset käyttävät niitä selittämään ja ymmärtämään itseään, sehän on vain hyvä asia. Niistä on tullut sosiaalisia identiteettejä, joita ihmiset omaksuvat ja selittävät omaa käytöstään itselleen ja muille niiden avulla. Samahan on hyvin pitkälti nykyinen asenteeni uskonnollisiin/henkisiin ajatuksiin: ne voivat olla hyödyllisiä psykologisia työkaluja. Ja tarvittaessa niitä voi vaihtaa. Ei ole yhtä Totuutta. Asian ei tarvitse olla "oikeasti" olemassa, jotta sillä voi olla todellinen vaikutus mieleesi. 

Sametti sanoo olevansa konservatiivi. Pikaisen Wikipedia-silmäyksen mukaan konservatismille on ominaista pyrkimys vanhan säilyttämiseen ja haluttomuus nopeisiin muutoksiin. Tämähän kertoo jo kaiken. Kasvun ja uuden oppimisen sijasta halutaan jäädä paikoilleen. Hän on usein todennut että hänen aikanaan transskene oli toisenlainen kuin nykyään. Maailma muuttuu, ihmiset muuttuvat - ainakin pintapuolisesti. Kaikki eivät ehkä pysy perässä, jotkut rupeavat hangoittelemaan vastaan. Minä olen aina ylpeillyt sillä että monissa asioissa olen ajan tasalla - toisissa asioissa en vain halua olla mukana (esim. lisääntyneet sosiaalisen median palvelut) - ja myös oma henkinen elämäni todistaa vahvasti siitä etten ole jämähtänyt paikoilleni ja jäänyt menneisyyden vangiksi. Mutta samalla minulla on kokemukseen perustuvaa tietoa enemmän kuin nuoremmilla. Kyllä minä muistan millaista se oli: nuorena olin vakuuttunut siitä että "kalkkeutuminen" - en tiedä itsekään mitä sillä tarkoitin, ehkä jonkinlaista jähmettymistä - alkaa kolmikymppisenä. Nyt tiedän että olin väärässä: elämä on jatkuvaa kasvua. Myös käänteinen ajatus siitä että "ennen kaikki oli paremmin" on vääristynyt. 

Aseksuaali-lippu: harmaa raita
edustaa harmaata-aseksuaalia

Aseksuaalisuuden spektrille kuuluminen ei ole surullista: sen oivaltaminen on ollut suuri helpotus. Niin kauan kuin nimilappu tuntuu hyvältä, minä käytän sitä. Yksinkertaista. Ja kyllä, ihmisillä on myös tarve erottautua muista ja kuulua heimoihin, se on vain luonnollista. Niin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Ei siinäkään ole mitään pahaa. Kaikki me teemme näitä luokitteluja itsemme ja muiden välillä jatkuvasti. Kamalaa jos kaikki olisivat vain yhtä ja samaa harmaata ja tasapäistä massaa. Tosin täytyy myös sanoa, että jos joku toinen käyttää samoja nimilappuja, en ehkä sittenkään koe sitä yhdistävänä tekijänä. Ne eivät välttämättä ole niin oleellinen osa persoonaa kuitenkaan, vaan kirjaimellisesti kuin päälle liimattuja; se ei ole se, mikä sinusta ensitapaamisella heijastuu ja herättää joko sympatiaa tai antipatiaa - toinen ei välttämättä edes tiedä nimilapuistasi ennen kuin kerrot niistä, koska ne eivät aina näy ulospäin; emme heiluttele lippuja ympäri vuoden.   

Ihmiset

Jälkeenpäin luettuani alussa mainitun kirjoitukseni uudelleen, näen oikein hyvin mitä ajattelin ja mitä halusin sanoa. Ehkä sekin kirjoitus olisi hyötynyt väliotsikoista, mutta näen kyllä sen läpi kulkevan punaisen langan. En tiedä onko se yhtä selvää muille. Selvimmin huomasin sen itse marraskuussa Yhdysvaltain presidentin vaalien aikaan. 2016 menetin ensin yöuneni sen takia, ja sitten se jopa tuli uniini. Tällä kertaa en seurannut uutisia, en ylipäänsä vaivannut asialla päätäni, koska en siihen voinut mitenkään vaikuttaa. Oliko se oikeasti yllätys jollekin että Trump voitti? Kenties kesäiset pohdintani ja meditaationi kantoivat hedelmää - ainakin jonkinlainen muutos tai ajattelun murros minussa tuntuu tapahtuneen lähes huomaamatta - mutta nyt näen myös Trumpin vain ihmisenä, samanlaisena kuin kaikki muutkin. Ei hän ole "hullu", kuten 2016 Facebook-postauksessa sanoin, eivätkä hänen äänestäjänsä ole "yksinkertaisia", kuten kaverini viime kesänä sanoi. Tai sitten me olemme kaikki hulluja. Koko ihmiskunta. (Minä tietysti hiukan vähemmän; tai kenties olen kaikista hulluin.) Vai sanoisinko sen toisin: hyvätkin ihmiset ovat vain vähemmän paskoja. Hmm... No, paskastakin voi kasvaa kauniita ja tuoksuvia kukkia. Näin aivan loistavan meemin, jossa todettiin että parhaat ystävyyssuhteet solmitaan kahden ihmisen välillä, joista yhden maailma näkee kusipäänä, ja toisen kaikkien aikojen ihanimpana ihmisenä; se johtuu siitä että henkilö joka on kusipää, on vaivihkaa itse asiassa aika mukava, ja henkilö joka on niin ihana, on vaivihkaa kusipää. 

Näin on tietysti helpompi katsoa asiaa, kuin että näkisi sen toisinpäin kuten silloin kirjoitin: "Sen sijaan että kristilliseen tapaan ajattelisimme olevamme läpikotaisin turmeltuneita syntisiä, on parempi nähdä olevansa potentiaalinen Buddha." Buddhalainen harjoittaja tarvitsee uskoa ja luottamusta harjoitukseensa ja omaan potentiaaliinsa. Vahvista vain hyvää itsessäsi, älä vastusta pahaa, kirjoitti Pekka Ervast aikoinaan. Tosin sillä erotuksella että ei ole sinänsä "hyvää" tai "pahaa". Sanokaamme, että voi olla valoa ja pimeyttä, ja kumpaakin tarvitaan oikeassa suhteessa, omalla paikallaan. 

Henkisyys

Kesällä vakiinnutin uuden "pyhän paikan" itselleni läheisen lammen rannassa, jossa olen kyllä käynyt aiemminkin. Jälkeenpäin tajusin että se on ikään kuin peilikuva (samankaltainen mutta kuitenkin erilainen) minun ja edesmenneen puolisoni kihlajaisrituaalin paikasta järven rannassa, jonne minulla oli vuosia hänen kuolemansa jälkeen tarve mennä käymään edes kerran vuodessa - se on melko pitkän ja hankalan matkan päässä. 

Tämä uusi paikka tuntuu nyt täysin syrjäyttäneen sen, ja se on kokonaan minun omani. Ja lähellä kotiani, helposti saavutettavissa. Jälkeenpäin tajusin myös, että se mitä kesällä aloin tehdä ja mitä tarvitsin, on itseasiassa maadoittumista (grounding) - ei henkisessä mielessä, meditaation avulla, jota tein jo 1990-luvulla, vaan ihan konkreettisesti, kosketuksissa maan kanssa. Jossain selitetään sen tarkoittavan kehon yhdistämistä maan pinnan hienovaraiseen, luonnolliseen sähköenergiaan. En tiedä onko tämä vain huuhaa-selitys, mutta ainakin kokemukseni sen rauhoittavasta vaikutuksesta niin keholle kuin mielellekin on todellinen minulle, ja jatkoin tapaa kesän jälkeenkin niin pitkään kuin pystyin.

Asiat joita harrastelin jo 1990-luvulla (kuten kivet), joista en koskaan täysin luopunut, ovat nyt vain ikään kuin "uudesti brändättyjä"; nykyään New Age, pakanuus ja noituus kun ovat pitkälti yhteen kietoutuneet. Ne liittävät minut viattomaan aikaan, jolloin olin vielä kuin puhdas canvas ja jaksoin uskoa ihmisiin... kaikesta huolimatta, ihme kyllä. Ihmeisiin uskon edelleen, mutta aina se ei riitä. Ehkä se on myös sitä, että tuntuu hyvältä tavoitella jotain kirjaimellisesti maagista arjen ja rutiinin yhtäältä turvallisessa huomassa, mutta toisaalta myös tukahduttavassa otteessa. 

Kuluneena vuotena kuuntelin töissä mm. Kolmas silmä-podcastia, jossa nykynoita Kata kertoilee noituudesta ja kaikesta siihen liittyvästä. Häntä oli ilo kuunnella, sillä hän on ensinnäkin niin rempseä, ei turhia hienostellut vaan saattoi kiroillakin, minkä minä luen positiiviseksi asiaksi: kerran totesin kaverilleni, että filtteröin itseäni hänen seurassaan enkä kiroile; sen jälkeen aloin ajatella että miksi, ja sitten kiroilinkin oikein tarkoituksella! Toisekseen, Kata on hyvin maanläheinen ja jopa kriittinen monia henkisyyden ilmiöitä kohtaan. Siihen pystyn samaistumaan erinomaisesti. Häneltä mm. opin termin, toksinen positiivisuus, ja tunnistan ilmiön: olen ehkä syyllistynyt siihen itsekin jossain vanhassa alkupään postauksessani. 

 Valitettavasti hän päätti ettei enää muutaman vuoden jälkeen jatka podcastin tekemistä, ja se tulee ehkä poistumaan palveluista. Tähän hän kertoi syyksi sen että on saanut niin tarpeekseen henkisyys-skenestä. Ymmärrän. Katan löytää joka tapauksessa Instagramista nimellä 3eyepod. Hän vaikuttaa juuri sellaiselta ihmiseltä, jonka puoleen minä mieluusti kääntyisin jos kaipaisin vaikka Tarot-tulkintaa tai meedioistuntoa (en kaipaa). Hyvän vaikutelman sain myös Sawon noidasta ja Kupariketusta, jotka tekivät muutaman jakson Katan kanssa, ja ensinmainitun omaakin podcastia olen kuunnellut. 

Paljon muitakin hyviä podcasteja olen toki kuunnellut. Henkisyyden alalta voi mainita esim. Mielen laboratorion, jonka viitekehys on ennen kaikkea jungilainen psykologia,  ja Maailmanpuun, joka taas pohjaa intialaiseen joogafilosofiaan. 

Kvanttifysiikka

Tietokirjallisuuden osalta minua kiinnostavat erityisesti perinteinen japanilainen kulttuuri, jungilainen psykologia, sekä ennen kaikkea kvanttifysiikka, josta on ilmeisen vaikea löytää kansantajuisia julkaisuja, mutta löysin sentään fyysikko Johanna Blomqvistin teokset, Hypertodellisuus; Olet olemassa ja merkittävä (Basam Books 2021), sekä Kvanttifysiikasta energiahoitoihin; Fyysikon matka mieleen ja paranemiseen (Basam Books 2024). Johanna on vieraana myös molemmissa edellämainituissa podcasteissa. Hän on mielenkiintoinen persoona sikälikin, että hän on myös Reiki-opettaja. 

Joitain otteita, jotka kiinnittivät huomioni, ensinmainitusta kirjasta:

Fyysikko Niels Bohrin sanoin: "Oikean toteamuksen vastakohta on väärä toteamus. Oikean totuuden vastakohta voi kuitenkin olla toinen oikea totuus."

Jokainen meistä muodostaa oman käsityksensä todellisuudesta, enemmän tai vähemmän tietoisena siitä, mihin käsityksemme perustuu. Viime kädessä olemme yksin, kukin oman ajattelumme varassa, sillä myös se kenen näkemykseen, oppiin luotamme, on meidän jokaisen itsenäisesti valittava.

Omaa ajatusmaailmaa on helppo pitää ainoana oikeana, sillä jokaisella meistä on kokemus vain siitä prosessista, joka on johtanut omaan arvomaailmaamme ja todellisuuskuvaamme.

Lynne McTaggart kirjassaan The Field ("Kenttä") kertoo useiden tutkijoiden näkökulmia kvanttihypoteesiin liittyen. McTaggart on myös kirjoittanut yhteisvaikutuksestamme kirjan The Power of Eight: Näyttäisi olevan niin, että kun joukko ihmisiä kohdistaa huomionsa samaan, vaikutus moninkertaistuu. Vaikuttaisi siltä, että tiedostamattamme vahvistamme toistemme intentiota ja tuemme toisiamme. 

Havaitsijan havaitessa tapahtuu valinta, eli kaikki muut mahdollisuudet katoavat ja vain yksi todellisuus jää elämään. Voi siis jopa sanoa, että havaitseminen pakottaa todellisuuden esiin ja havaitsija "luo" todellisuuden, jonka havaitsee. Asiat ovat "todellisia" vasta, kun joku havaitsee ne. Näin tiedetään tapahtuvan ainakin hiukkastasolla. Toisin siis kuin klassisessa fysiikassa, jossa pyritään hakemaan objektiivista totuutta eliminoiden kaikki häiriöt ja muun muassa mittaajan vaikutus, kvanttifysiikassa tiedetään, että tämä ei ole edes mahdollista. 

Yleinen uskomus luonnontieteissä on, että on olemassa riippumaton objektiivinen todellisuus. Einsteinin mukaan tämä vain oletetaan, vaikka sitä ei voida todistaa. Tällaisen riippumattoman todellisuuden olemassaoloon uskoivat ainakin aluksi myös kvanttifysiikan kehittäjät Bohr, Heisenberg, Born ja Pauli. Lähtökohta kvanttifysiikalle oli, että vain kokeisiin voidaan luottaa, eikä todellisuudesta saa olettaa mitään muuta. Erityisesti Pauli päätyi toteamukseen, että todellisuuden täytyy olla psykofyysinen. Empiirisen todellisuuden täytyy olla psykofyysinen, koska se on ihmisen hahmottamaa. Koska luonnonlait näyttävät olevan tilastollisia, riippumattomalla, puhtaalla todellisuudella täytyy olla sekä rationaalisia ja irrationaalisia piirteitä, jotka muistuttavat ihmispsyyken toimintaa. 

Bohrin mukaan ihmisen asema on keskeinen kvanttimekaniikan lisäksi myös toisessa merkittävässä modernin fysiikan teoriassa, nimittäin suhteellisuusteoriassa. Avaruutta ja aikaa ei voi erottaa havaitsijasta. Havainnot ovat riippuvaisia havaitsijasta ja hänen sijainnistaan. Bohrin mukaan suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan kuvauksissa todellisuudesta havaitsija on samalla tavalla keskeisessä roolissa, mikä johtaa siihen, että vallitsevat käsityksemme fysikaalisesta todellisuudesta täytyy uudistaa. Fysiikassa ei enää voida välttää ottamasta käsittelyyn psyykkisiä asioita ja objektiivisuuden kyseenalaistamista. Toisaalta monen näkemys on, että Bohrin vaikutus materialistisen ajattelun korostumiseen on ollut merkittävä. Bohr pyrki muun muassa pitäytymään erossa kvanttifysiikan ajatusten yhdistämisestä idän filosofioihin ja vedantaan. Hän halusi pitäytyä erossa turhasta mystifioimisesta. Ehkäpä Bohrin ajattelusta kertoo kuitenkin jotakin se, että kun hän kunnianosoituksena työstään sai tanskalaisen Elefanttiritarikunnan jäsenyyden, hän valitsi vaakunaansa itämaisen taijitu-symbolin (yin-yang) sekä tekstin "Vastakohdat ovat komplementaarisia." 

Ajattelun muuttaminen objektiivisesta subjektiiviseen on haaste. Objektiivisen tiedon voi sanoa olevan puolueetonta, mutta subjektiivisen tiedon todenmukaisuudesta ei voi saada samalla tavalla varmuutta. Subjektiiviseen tietoon voi luottaa vain, jos pitää kertojaa luotettavana. Jopa kvanttifysiikan kehittäjät viime vuosisadan alussa näkivät subjektiivisen havaitsijan roolin ja sen huomioimisen tärkeänä ja jopa itsestään selvänä. Viimeisten vuosisatojen aikana tieteen huomio on ollut materian ominaisuuksien ymmärtämisessä, ja ymmärrämme sitä jo melko hyvin. Materialla, kokemuksella ja tietoisuudella vaikuttaisi olevan yhteys. Meidän ei pitäisikään ajatella näitä erillisinä, vaan esimerkiksi materiaa tutkimalla opimme lisää myös tietoisuudesta, meistä itsestämme ja todellisuudesta. 

Materian esiintymistä ei voi selittää erillään tai ilman sen subjektiivista tarkastelua tietoisuudessa. Meillä ei ole olemassa todisteita siitä, että materiaa olisi olemassa ilman tietoisuutta, sillä havaitseminen vaatii aina tietoisuutta. Ehkä materia on vain tietoisuuden muoto? Voisiko materia olla kiinteää tietoisuutta ja havaitseminen se piste, jossa tietoisuus muuttaa olomuotoa, samaan tapaan kuin vesi muuttuu kiinteäksi jäätymispisteessään? Filosofi Bertrand Russell sanoo: "Emme tiedä mitään fysikaalisten tapahtumien todellisesta laadusta, paitsi kun nämä ovat mentaalisia tapahtumia, joista meillä on suora kokemus." Havaitsija luo hiukkasen tilan, ennen havaintoa sitä ei ole edes olemassa. Meidän täytyy muuttaa ajatteluamme ja ottaa tietoisuus perustavaksi "suureeksi", samaan tapaan kuin fysiikassa on muitakin suureita, jotka on otettu perustavina, kuten gravitaatio ja valonnopeus. Havainto muuttaa todellisuutta ja jopa luo sen todellisuuden, jonka havaitsemme.  

Atomien välisiä vuorovaikutuksia voidaan kuvata kvanttimekaniikalla. Atomit värähtelevät, pyörivät ja säteilevät energiaa kukin omalla tavallaan. Me olemme siten kaikki hiukkastasolla energiaa ja värähtelyä. Koko maailmankaikkeus on itse asiassa toisiinsa kytkeytyneiden energiakeskittymien verkkoa. Kaikki on energian kautta kietoutunut toisiinsa, ja myös me kaikki olemme siis kytkeytyneitä toisiimme. Pohjimmiltaan olemme siten kaikki yhtä ja samaa energiaa. Emme rajoitu vain erillisenä kokemaamme fyysiseen kehoomme, vaan olemme paljon enemmän. Kvanttifysiikan mukaan olemme siis kaikki hiukkastasolla yhtä ja samaa värähtelevää energiaa. On jopa mahdotonta sanoa, mihin minä lopun ja mistä joku muu alkaa. Hiukkastasolla kaikki on yhtä, eikä erillisyyttä ole. Jos tältä pohjalta ajattelee, on helppo hyväksyä ajatus, että se, miten kohtelen muita, palautuu myös itseeni. Kvanttifysiikan mukaan olemme pohjimmiltaan yhtä ykseyttä.

Jung kävi keskusteluja synkroniteetista Einsteinin ja Paulin kanssa, sillä hän näki synkroniteetissa yhteyden sekä suhteellisuusteoriaan että kvanttimekaniikkaan. Paulin kanssa Jung kehitti mallia, joka ottaisi huomioon sekä todellisuuden mentaalisen että fyysisen puolen. Pauli piti mentaalisen puolen yhdistämistä fyysiseen jopa niin tärkeänä, että sanoi fysiikan olevan epätäydellinen ennen kuin yhteys psykologiaan on luotu.

Todellisuutta ei voi ajatella pelkästään aineellisena. Todellisuus koostuu sekä fyysisestä että henkisestä  aineksesta. Tarvitsemme omia subjektiivisia kokemuksiamme maailmaa ymmärtääksemme, ja ne tuovat todellisuuteen henkisen aineksen. Tietoisuus on merkittävässä roolissa tieteen ja henkisyyden välillä. 

Kvanttifysiikan tarkoitus oli alun perin vahvistaa materialismia, mutta kävikin niin, että kvanttifysiikan myötä klassinen fysiikka ja materialismi joutuivat suuriin vaikeuksiin. Todellisuutemme on erikoisempi kuin uskoisimmekaan, ja meillä näyttäisi olevan siinä erityinen merkitys.  

Todellisuus on se, mitä pidämme totena. Se, mitä pidämme totena, on se, mihin uskomme. Se, mihin uskomme, määrittää sen, mitä pidämme totena. Se, mitä pidämme totena, on todellisuutemme. Fyysikko David Bohm 

Universumi on dualistinen, mutta vain näennäisesti. Kaikki on pohjimmiltaan yhtä, ei-dualistista, mutta kun tehdään mittaus, systeemi muotoutuu dualistiseksi. Dualismi yhdistyy ykseydeksi jälleen hiukkastasolla.  

Löytyihän sieltä siis jopa yhteys Jungin ja kvanttifysiikan välillä, mikä oli riemastuttavaa! Sanoisin, että tavallaan minun on "helppo" ymmärtää kaikkea tätä - se on melkein itsestäänselvää ja sopii mielestäni hyvin "itämaistyyliseen" ajatteluun, jota kohti olen ollut yhä enemmän kallellaan vuosikausia, jo ennen buddhalaisuuteen kääntymistä. Tietenkin olen valmis heti lisäämään että näin on "minun ymmärrykseni mukaan", kuten asian luonteeseenkin sopii ylläolevien lainausten valossa. Toisin sanoen, olen muodostanut aiheesta oman käsitykseni, siltä osin kuin pystyn sitä ymmärtämään ja sovittamaan omaan ajatteluuni: Kaikki on energiaa, kaikki on yhteydessä; erillisyys ja vastakohdat ovat vain näennäistä, pintaa. Henki ja aine eivät ole vastakkaisia, erillään toisistaan. Energiasta kirjoitin paljon engl. blogissani magian yhteydessä ennen kuin luin tämän kirjan; siitä tuonnempana. 

Jos todellisuus on subjektiivinen, siitä luontevasti seuraa että myös Totuus on subjektiivinen. Sitä minä olen kauan sanonut, kaverini (josta tuonnempana lisää) ymmärtämättömästä vastustuksesta huolimatta. Nytkin hän vänkäsi että todellisuus on "subjektiivis-objektiivinen", kun kerroin tästä. Se on hänen subjektiivinen näkemyksensä. Me kaksi emme ainakaan elä samassa todellisuudessa. Hän tiesi jotain aiheesta mutta ei jakanut intoani siitä, vaan tuntui melkeinpä vähättelevän asiaa, tyyliin: "minuun nämä vallankumoukselliset ideat, jotka mullistavat ajattelumme, eivät tee vaikutusta." Eli yksi aihe lisää listalle mistä emme voi puhua. Pitäisikö minun yllättyä, että vaikka hän on sanonut myös tieteen olleen hänelle tärkeää, se yhdistää meitä yhtä vähän kuin henkisyys. Toisaalta, enkö minä viimeksi hänen intoillessaan jostain ufo-kirjasta, tehnyt selväksi että se ei kiinnosta minua enkä halua kuulla enempää. Tässäkin on vaikea nähdä nenäänsä pidemmälle. 

Juurikin tuo: oikean totuuden vastakohta voi olla toinen oikea totuus. Kyse ei ole mielipiteistä vaan kokemuksesta. Minun voi olla vaikea ymmärtää että muut eivät tätä välttämättä ymmärrä, mutta sehän on juuri sitä subjektiivisuutta. Tämä kirja vahvistaa niitä päätelmiä, joihin olen omia teitäni pitkin tullut. 

Buddhalaisuus

Tällaisten kiinnostuksen aiheiden lisäksi olen ottanut tavoitteekseni kerätä ja lukea Nichirenin kootut kirjeet, Goshon, ja olen valinnut alkujaan Threefold Lotus Kwoonin Sylvain Chamberlain Shoninin englanninkielisen käännöksen, joita on kuusi osaa; olen tilannut (Adlibriksestä) yhden vuodessa, ja nyt on jäljellä enää kaksi. Koko vuoden tuota yhtä kirjaa yleensä olen lukenutkin, ja pakko todeta, että lähinnä koen sen velvollisuudekseni - kuten senkin, että olen lukenut Lootussutran. 

Nichiren kirjoittaa paljon siitä miten eri koulukunnat arvottavat eri sutria tärkeysjärjestykseen, ja hän tietenkin todistelee että Lootussutra on kaikista tärkein. Tällainen on minusta melko merkityksetöntä. Harvassa ovat olleet mieleenpainuvat helmet, ja niitä olen jo melko varmasti siteerannut jossain blogissani. Enimmäkseen se on opillista liirumlaarumia. 

 Olen toisaalla tässä blogissa kirjoittanut, että koska harjoitus (Namu Myoho Renge Kyo) tuli minulle ensin, ennen kaikkia sen ympärille koottuja oppeja, ja sen yksinkertaisuuteen myös joka kerta palaan uudestaan, ja koska harjoitus perustuu nimenomaan Lootussutraan niin kuin Nichiren sen ymmärsi, hyväksyn Lootussutran ensisijaiseksi uskon lähteeksi ja Nichirenin tämän sanoman välittäjäksi, "Suureksi Bodhisattvaksi, joka laati perustuksen buddhalaisuudellemme", kuten henkilökohtaisen Gongyoni hiljaisissa rukouksissa sanon. Samalla "uhraan kiitollisuuteni ikuiselle Sakyamuni Buddhalle, alkuperäiselle opettajallemme", jota myös Nichiren yli kaiken kunnioitti, mutta voin myös rehellisesti sanoa että kuten Lootussutra tuskin on Sakyamuni Buddhan alkuperäistä opetusta, vaan pikemminkin siitä johdettua myöhempää laajennusta jota Nichiren on tulkinnut, prioriteettini ja uskollisuuteni on selvä. Tässä mielessä ymmärrän oikein hyvin sitäkin näkemystä, jota tietyt (ja harvat!) Nichiren-buddhalaiset koulukunnat kannattavat, että juuri Nichiren itse olisi tämän aikakauden todellinen Buddha; minä en mene niin pitkälle, mutta kykenen kyllä näkemään mistä ajatus tulee, ja että sillä on ehkä jopa tietynlainen oikeutus tässä kontekstissa. Tiedän, että olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta tärkeitä pointteja on hyvä kerrata. Tämän blogin englanninkielisellä sivulla olen maininnut näkemykseni, että Lootussutrasta tulee mieleen Johanneksen evankeliumi sikäli, että se on nuorin neljästä evankeliumista ja sisältää pitkälle kehitettyä teologiaa; mutta juuri siksi monet uskovat pitävätkin sitä tärkeimpänä ja ensisijaisena evankeliumina! 

Lootussutran kommentaareille tunnen tarvetta, ja eniten tällä hetkellä minua kiinnostaa Minerva T.Y. Leen Mindfulness of Buddhahood in Life; Revolutionary Insights of the Lotus Sutra: naispuolisen buddhalaisen maallikkoharjoittajan epäortodoksisia näkökulmia. Se kuulostaa mielenkiintoiselta. 

Minä kutsun itseäni buddhalaiseksi selvyyden vuoksi, mutta jos joku muu ei minua pidä "oikeana buddhalaisena", se on ihan OK. Jo kristittynä tulin siihen tulokseen, että jokainen joka pitää itseään kristittynä, on kristitty. Kukaan ei voi sitä kenenkään puolesta päättää. Ja silti monet yrittävät. Ja myös: On yhtä monta tapaa olla kristitty, kuin on kristittyjä. Sama pätee tietenkin buddhalaisuuteen, sillä olemme kaikki ennen kaikkea ihmisiä, ja nämäkin - kristitty tai buddhalainen - ovat vain valitsemiamme nimilappuja: omat mielipiteemme, mieltymyksemme, heikkoutemme - sanalla sanoen inhimillisyytemme - ovat aina vahvempia kuin jokin valittu vakaumus, josta poimimme sellaisia painotuksia kuin meille sopii, ja tunnemme vetoa suuntauksiin, joiden tulkinnat meitä miellyttävät. Onko siinä mitään pahaa? Uskontokin on loppujen lopuksi perin inhimillinen asia. Parhaimmillaan se kuitenkin voi auttaa meitä tulemaan paremmaksi ihmiseksi. (Ja huonoimmillaan se vain vahvistaa ihmisen huonoja puolia.) 

Edellä kahdessa kappaleessa on pari esimerkkiä miten aiempi kristinuskoni antaa lisää oivallusta myös buddhalaisuuteeni, mikä on mielenkiintoista huomata; luulin, että sillä ei olisi mitään vaikutusta - eikä varsinkaan positiivista. 

Kulttuuria

Japanilaisessa kulttuurissa minua toki kiinnostaa enemmän se traditionaalinen puoli, kuten teetaide, josta olen lukenut parikin kirjaa, mutta nyt olen myös alkanut lukea yhtä mangaa, josta olen ollut tietoinen melko kauan ja satuin sen löytämään kirjastosta, nimittäin Hikaru Nakamuran Saint Young Men, jossa Jeesus ja Buddha ottavat lomaa taivaista ja elävät kämppiksinä nykypäivän Tokiossa. Tästä on tehty myös anime, jonka pätkiä voi nähdä YouTubessa. 

Toinen sarjakuva (anteeksi: sarjakuvaromaani), jonka luin vuoden aikana ja joka vaikutti minuun hyvin syvästi, oli Mannie Murphyn I Never Promised You a Rose Garden. Murphy on genderqueer (hänet löytää Instagramista) ja tämä teos kertoo yhtäältä hänen kotikaupunkinsa Portlandin ja laajemmin Oregonin osavaltion synkästä valkoisen nationalismin historiasta, toisaalta hänen nuoruuden idolinsa, näyttelijä River Phoenixin tarinan tämän ennenaikaiseen kuolemaan asti. Tyyli ei ole mitään suurta taidetta vaan varsin kotikutoisen näköistä, mutta niinpä se inspiroi minua että minäkin voisin tehdä vastaavan projektin. Aiheen puolesta se kosketti minua syvästi, koska River Phoenix oli ja on minulle ikuisesti Idoli isolla i:llä - melkein elämää suurempi Pyhimys, riippumatta siitä miten hän kuoli (= huumeisiin). On outoa ajatella että nykynuoret eivät välttämättä tiedä hänestä, eivätkä ole nähneet hänen elokuviaan. Toisaalta, kyllä minäkin tiedän James Deanin ja olen nähnyt hänen elokuviaan (Nuori kapinallinen kuuluu jopa suosikkeihini - pidän tosin vielä enemmän Sal Mineon roolista siinä). Paremmin tänä päivänä tiedetään Joaquin Phoenix, Riverin nuorempi veli. River oli syntynyt samana vuonna kuin minä, joten jollain tapaa samaistuin häneen siitäkin syystä... Kirjassa viitataan erityisesti elokuvaan My Own Private Idaho, joka kuvattiin nimenomaan Portlandissa, ja on Stand by me'n ohella ehdottomasti suosikkielokuvani Riverin tuotannosta. 

Sivu Mannie Murphyn kirjasta

River Phoenix ja Keanu Reeves; My Own Private Idaho, nuotiokohtaus:

Michael Monroe

 Vuosi sitten kerroin nähneeni Michael Monroe dokumenttielokuvan, joka teki vaikutuksen (itsekin olin Hanoi Rocks-fani teininä), ja kuluneena vuonna sain korjattua tähän astisen puutteen ja kävimme puolisoni kanssa katsomassa hänen livekeikkansa Tampereen tavara-asemalla 18.4. Todella kova meno, mahtava energia! Nuoremmatkin kalpenevat hänen rinnallaan. Ihmettelen, miksi hän ei käytä langatonta mikkiä - nyt joku joutui vähän väliä kerimään johtoa esim. Michaelin intoutuessa nousemaan parvelle. Harkitsin osallistumista hänen keikalleen Tampereella myös joulukuussa, mutta juuri viikko ennen sitä Michael loukkasi itsensä Briteissä, ja loppuvuoden keikat siirrettiin maaliskuulle. 

21.9. meillä oli liput Tampereen Komediateatteriin, Pokka Pitää-näytelmään, joka siis perustuu samannimiseen brittiläiseen tv-sarjaan, ja sen on myös kirjoittanut sama henkilö, Roy Clarke. Pääosassa nähtiin Kumman Kaa-sarjasta (jonka jatkuviin uusintoihin emme ole vieläkään kyllästyneet: osaamme ulkoa repliikkejä) tuttu Minna Koskela, puolisoni sisaren tyttären täti (ehkä sen voisi lyhyemminkin ilmaista?).  

Mutta nyt seuraa erittäin epäreilu vertailu: heti seuraavana viikonloppuna kävimme katsomassa Teatteri Telakalla vierailevaa näyttelijä Anssi Niemen sooloesitystä, Straight Acting. Nämä kaksi esitystä painivat tietenkin ihan eri sarjassa, eikä niitä voi rinnastaa, mutta ajallisen yhteyden takia en voi sittenkään sitä täysin välttää: siinä missä edellinen esitys oli kevyt pikku hupailu, Anssi Niemen esitys toki oli myös paikoin hauska, puhumattakaan siitä että hän on mielestäni hyvännäköinen (olen pitänyt hänestä Sekasin-sarjasta saakka), ja näimme hänet perse paljaana ja pelkissä tangoissa... mutta ennen kaikkea esitys oli erittäin väkevä, intensiivinen, ja yhtä intiimi kuin itse teatteritilakin oli. Minä ja puolisoni istuimme eturivissä, ja Anssi otti kontaktia molempiin erikseen esityksen aikana. Se myös herätti vakaviakin ajatuksia, jopa siinä määrin, että se oli mielessä vielä koko loppupäivän ja välillä seuraavalla viikollakin. Se, jos mikä, on hyvän teatterin merkki! Mieleen jäi erityisesti viimeinen ajatus siitä, että kenties joskus hetero voi esittää homoroolin jopa vakuuttavammin, koska hänellä ei ole samaa rasitetta esim. sisäistetystä homofobiasta kuin homolla. 

3.10. Netflix julkaisi odotetun Heartstopper-sarjan kolmannen kauden. Ykköskausi pari vuotta sitten teki minuun valtavan vaikutuksen. Kakkoskausi vaikutti jo huomattavasti laimeammin, ja tällä kertaa se on yksi sarja muiden joukossa, tosin ehdottomasti suosikkini siitä huolimatta! Enempää minulla ei olekaan sanottavaa. Halusin vain mainita asiasta. Se oli alussa jotain aivan uutta, mutta nyt siitä on tullut jo normaalia. Se on hyvä. Alise Oseman työskentelee yhtäaikaa viimeisen Heartstopper-sarjakuvan ja neljännen kauden käsikirjoituksen parissa; Netflix ei vielä ole vahvistanut viimeistä kautta, ja minä ehkä tyytyisin tähänkin astiseen tarinaan jos sitä ei tulisi. 

Muita hyviä Netflix-sarjoja jos pitää mainita, ne ovat aika ilmeisiä: Stranger Things, Sandman... ja erityisesti saksalainen Dark piti otteessaan: koskaan ei aikamatkustuksesta ole luotu yhtä kiehtovaa juonivyyhtiä, jossa niin korostuu koko ajatuksen paradoksaalisuus ja mitä sotkua se saisi aikaan (!). Esimerkkinä toisentyyppisestä, hillityn tunnelmallisesta sarjasta, haluaisin mainita japanilaisen Midnight Diner: Tokyo Stories, jossa ruoka näyttelee keskeistä osaa. 

Myös elokuvissa olemme käyneet useamman kerran tänä vuonna. Beetlejuice Beetlejuice oli erittäin hyvä jatko-osa 1980-luvun klassikolle; oli ilahduttavaa nähdä alkuperäisiä näyttelijöitä mukana, ja toisaalta myös Netflixin Wednesday-sarjan Jenna Ortega sopi hyvin porukkaan. Tekee mieli nähdä uudelleen myös alkuperäinen elokuva. 

Mikko Mäkelän elokuva Sebastian oli ehdottomasti näkemisen arvoinen! Siinä missä Mäkelän edellinen elokuva, A Moment in the Reeds (nähtävissä ainakin kirjastojen elokuvapalvelussa tätä kirjoittaessa), vaikutti vielä vähän keskeneräiseltä harjoitustyöltä, vaikka hyvä olikin, Sebastian lunastaa kaikki lupaukset ja on aivan kansainvälistä tasoa! Ruaridh Mollica pääosassa oli erinomainen, ja komea: paljasta pintaa ja seksikohtauksia on riittävästi (totta kai se on oleellista!). Yle on ollut mukana tuotannossa, joten elokuva nähtäneen vielä joku päivä televisiossa. 

Olen aina pitänyt suuresti Pedro Almodovarin elokuvista, ja kolmantena olikin vuorossa hänen ensimmäinen kokopitkä englanninkielinen filminsä, The Room Next Door, jota olen nähnyt paljon kehuttavan, myös sellaisten tuntemieni henkilöiden taholta, joiden en olisi osannut odottaa Almodovarista pitävän, ja joiden sana sen tähden painaa sitäkin enemmän! Se on vähäeleinen, paljon puhetta - mutta myös asiaa. Tavattoman kaunis. Kyllä tästä Oscar tai toinenkin pitäisi saada, sanokaa minun sanoneen. Jos haluaa toisenlaista, räväkämpää Almodovaria nähdä, kannattaa katsoa esim. Huono kasvatus (ainakin kirjastojen elokuvapalvelussa). Sanoinkin puolisolleni että minun täytyy näyttää se hänelle, koska hän ei kuulemma niin välitä "tällaisista melankolisista elokuvista". 

7.12. meillä oli liput Anitta Ahosen Stand up-esitykseen Tampereen työväenteatterissa. Siellä sai todella nauraa! Minuun uppoaa hyvin vähän härski ja hävytön huumori. 

Syksyllä kävimme myös museokeskus Vapriikin näyttelyssä Songlines, Australian seitsemän sisarta, Australian alkuperäiskansojen unimaailman tarinoista, josta kuvat: 

Kuolleiden puolesta

Olen muistanut tähän mennessä viime vuosina kolmea edesmennyttä sukulaistani päivittäisessä gongyossani buddhalaisen suruajan, 49 vuorokautta. Vuonna 2024 ensimmäistä kertaa tein niin myös kahden julkisuuden henkilön kohdalla, joiden kuolema erityisesti kosketti minua. 

Aleksei Navalnyi 4.6.1976 - 16.2.2024

Tampereen Hämeensillalla 

Janne Puhakka 24.2.1995 - 13.10.2024

Molemmat olivat omilla aloillaan aktivisteja hyvällä asialla, paremman maailman puolesta. 

Magiaa ja meditointia

Kesäisessä postauksessani mainitsen taas kerran myös kaverini ja hankalaksi kokemani suhteemme, johon olin jo itsekin kertakaikkisen kyllästynyt. Viittaan menestyksekkääseen "maagiseen prosessiin", jonka avulla irrottauduin negatiivisista tunteistani edesmennyttä puolisoani kohtaan, ja totean että minun pitää kokeilla samaa myös kaverini kanssa. Niin tapahtuikin syksyllä. Kirjoitin englanninkieliseen blogiini postauksen, jossa osittain käyn läpi samoja asioita magiasta kuin edellä linkitetyssä suomenkielisessä kirjoituksessa, mutta myös uusia oivalluksia, ja kerron nyt suorittamastani rituaalista. Ei ehkä ole tarpeen kerrata sitä tässä suomeksi (pidän siitä miten tiiviisti ilmaisen itseäni englanniksi), muuta kuin sen verran että jo 2021 olen viitannut siihen että mielessäni oli jo silloin vuosia ollut kuva-aihe, jonka halusin maalata meidän tilanteestamme, ja nyt viimein sain sen toteutettua tämän maagisen rituaalin sinettinä, jonka lahjoitin kaverilleni seuraavan kerran tavatessamme. Ilmaisen luovuuttani kuvallisesti harvoin, mutta kun sen teen, tekniikan mahdollisista puutteista huolimatta se on korkean inspiraation hedelmä. 

Energiat on pistetty liikkeelle ja tunnen vaikutuksen itsessäni; sen huomasi siitä että pystyin tavatessamme sanomaan asioita hyvinkin suoraan. En voi vielä varmuudella sanoa mihin se johtaa; jätin tarkoituksella lopputuloksen avoimeksi. 

Yllä maalaukseni. Riippumatta siitä mitä he edustavat, siinä on vain kaksi ihmistä vailla sädekehiä, tavallisesti juomassa teetä yhdessä, ystävinä. Kysyin mieheltäni mitä hän näkee siinä; "olemmeko siinä me?" kysyi hän, ja "syövätkö he hedelmää?" Kaverini kyllä tajusi heti. Joten ilmeisesti jaettu konteksti on välttämätön ymmärtämiseen. 

Valkoinen ruusu, muinaisen henkisen ryhmämme tunnus, mutta myös valkoinen lootus, kuten Lootussutrassa: lännen ja idän henkisyyden symbolit. Lat. Vacate et Scire, "ole hiljaa ja tiedä". Mutta vacate voidaan kääntää myös "ole vapaa"; "tyhjennä itsesi"; "tee tilaa". Se syventää sanomaa entisestään, viitaten hiljaiseen meditaatioon, vain olemiseen sanojen tuolla puolen, niin kuin minä sen näen. Kaverini on usein kysynyt mistä minä haluaisin puhua, ja joskus myös haluaisinko pelata esim. sulkapalloa. Tämä vastaa kaikkeen. En halua puhua mistään, en tehdä mitään - en edes ajatella. Siten voi löytää todellisen yhteyden. Olen vatvonut liian kauan, tajusin kuunnellessani erästä podcastia jossa todettiin että ajattelemalla jatkuvasti jotain ongelmaa, sitä vain vahvistaa. 

Tavatessamme ensimmäistä kertaa rituaalin jälkeen pystyinkin ehdottamaan mitä olen ajatellut vuosia, että seuraavalla kerralla meditoisimme yhdessä, ja sovimme jo päivänkin. Myös hän on yrittänyt harjoittaa meditaatiota itsekseen ja on kysellyt käyttämästäni metodista, "vain istumisesta", jonka opin Zen-kurssilla. 

Pitkästä aikaa menin hänen luokseen kylään, jotta paikka olisi rauhaisa. Olemme pitkään tavanneet vain kaupungilla, neutraalilla maaperällä ja puolimatkassa molempien kotoa; ajattelin, että kun nyt taas sanelen mitä teemme, ainakin tulen samalla hänen mukavuusalueelleen. Jonkinlainen kompromissi siis. 

Hän oli pistänyt piirrokseni seinälle, eli ilmeisesti piti siitä. Joimme teetä, juttelimme, ja lopuksi meditoimme 15 minuuttia näin aluksi; tarkoitus on tavata uudelleen samoissa merkeissä ja pikku hiljaa pidentää aikaa - nytkin se meni niin nopeasti että vielä olisi voinut jatkaa. Siitä on hyötyä ettet tee sitä yksin; seura kannustaa antamaan parhaansa. Tai, kuten edellä Johanna Blomqvistin kirjassa kerrottiin, "Näyttäisi olevan niin, että kun joukko ihmisiä kohdistaa huomionsa samaan, vaikutus moninkertaistuu. Vaikuttaisi siltä, että tiedostamattamme vahvistamme toistemme intentiota ja tuemme toisiamme." Toisin sanoen: "Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään." (Matt.18:20) Tätä ei tarvitse ottaa kirjaimellisesti Jeesuksen persoonaan viittaavana, vaan symbolisesti ylipäänsä henkiseen ihanteeseen ja yhteyteen liittyvänä. 

Eräs kirja jonka luin vuoden aikana, oli Karla Löfgrenin Usko, toivo, rakkaus, meditaatio - utopia rauhasta uskotojen välillä (Basam Books 2021), jossa käsitellään uskontopluralistisesta näkökulmasta meditaation psykologisesti vaikuttavia ja terapeuttisia elementtejä. Minusta kaikista menetelmistä juurikin "vain istuminen", jossa ei ole minkäänlaista uskonnolliseksi tulkittavaa sisältöä - tai sisältöä ensinkään - on tästä syystä ehdottomasti paras yhteinen metodi käytettäväksi eri uskontoja tunnustavien ihmisten kesken. 

Näen tämän tavallaan henkisen ryhmämme uudelleen elvyttämisenä, mutta samalla sen uutena inkarnaationa: siinä on tiettyä jatkuvuutta, mutta myös kehitystä. Ekumeniasta universaalisuuteen, kuten asian ilmaisin silloin kun lopetimme säännölliset julkiset kokoontumisemme, ja oli puhe että ryhmä voisi muuttua suljetuksi, ja  kokoontumiset voisivat olla jonkun kotona, sopimuksen mukaan, mutta se jäi vain puheeksi tuolloin alkuvuonna 2013. Tämän ainoana tarkoituksena näen nyt meidän suhteemme syventämisen, sen kummempaa missiota minulla ei enää ole: eli pyrkimykseni palvelee realistisesti minun psykologisia tarpeitani, ei mitään suurempaa altruistista ihannetta. Uskoakseni kaverini saa siitä myös jotain - ainakin sitä kautta jos se auttaa minua itseäni suhtautumaan häneen toisin.  

Se, mitä kerroin kvanttifysiikkaa koskevasta sananvaihdostamme, joka tuotti minulle jonkinasteisen pettymyksen, tapahtui kuukausi tämän jälkeen kun tapasimme joulukuussa ja tarjosin hänelle perinteisesti teen kahvilassa samalla kun vaihdoimme lahjoja, joten se vain vahvisti että tämä lupaavalta tuntunut kokeilu on nyt uusi suunta johon kannattaa keskittyä. Hiljaisuus parantaa ja kuroo umpeen sanojen repimät haavat ja toimii yhdistävänä siltana yli erillisyyden kokemuksen. 

Usko ja etiikka

Marraskuussa julkaisin tässä blogissa jatkoa sarjaani Ecce Ego, suoraan 1990-luvun päiväkirjoistani. Vaikka minulla on tapana sanoa että "hurahdin", se vähättelee kokemustani ja saa sen kuulostamaan kevyeltä, melkein hauskalta. 

 Kirjoitin, että pystyin täysin neutraalissa mielentilassa tekemään tuon postauksen, mutta jälkeenpäin koin kyllä ahdistusta parina päivänä, ja sen johdosta irrationaalista pelkoa että ahdistus olisi merkki siitä että pelkästään näiden asioiden lukeminen vielä 30 vuoden jälkeen saattaisi saada minut "hurahtamaan" uudelleen, vaikka en sitä halua. Ehkä ahdistus tulikin siitä, etten ikinä ole todella käsitellyt tuota aikaa - minä vain halusin tukahduttaa kaikki tunteeni siitä, syrjäytin sen vähitellen sitoutumalla aktiivisesti uuteen kirkkoon, ja järjelläkin pystyin vasta yli kymmenen vuoden kuluttua hyväksymään että kuuluin lahkoon (sana ei välttämättä täysin sovellu, mutta ei myöskään "kultti"; molemmat käsitteet ovat ongelmallisia. Ks. Wikipedia). 

Minullahan taitaa olla taipumusta voimakkaisiin tunneperäisiin reaktioihin: esim. edellä mainittu Heartstopper-sarjan eka kausi pari vuotta sitten hullaannutti minut suorastaan uskonnolliseen hurmokseen, joka piti minua vallassaan kuukausia, ja kyseessä on sentään fiktiivinen tv-sarja! 

Myönnän, että joskus vuosien varrella ajatellessani Lectorium Rosicrucianumia, on saattanut käydä mielessä, että "entä jos se kaikki onkin totta?" Mikä kertoo siitä miten syvästi haitallisia tällaiset opit ovat. Siitä huolimatta, että lukemattomat pienet yksityiskohdat tuntuvat nyt täysin järjettömiltä - ylipäänsä mitä yksityiskohtaisempi oppirakennelma, sitä epäilyttävämpää: "meillä on selitys kaikkeen."

Koska olen yleisesti kiinnostunut uskonnoista ja henkisistä liikkeistä, olen esim. hyvin perehtynyt mormonien oppeihin, vaikka en usko sanaakaan niistä, ja muistan kun eräässä ryhmässä kauan sitten kerroin joitain asioita heidän opeistaan ja nauroimme niille. Jälkeenpäin tunsin häpeää. Helppohan se on ulkopuolella naureskella. Niin kuin en paremmin tietäisi. 

Saattaisi olla hyödyllistä hakea vertaistukea, esim. Uskontojen uhrien tuki UUT ry:ltä; silloin ainakin saisi perspektiiviä omiin kokemuksiinsa muilta. Hyvin myöhään vasta oivalsin senkin, että tuskin minun kokemukseni poikkesi kenenkään kokemuksesta, joka on "tullut uskoon", tai mitä tahansa muuta ilmaisua sitten "hurahtamisesta" käytetäänkin. 

En edes eronnut kyseisestä liikkeestä siksi että lakkasin uskomasta -  en vielä pitkään aikaan - vaan siihen oli syynä edesmennyt puolisoni jonka tapasin... eikä suinkaan siksi että olisin rakastunut häneen, kuten saattaisi ajatella; olen usein viitannut asiaan, ja joutunut käsittelemään suhdettamme uudessa valossa, mutta vielä on jäljellä yksi jakso ennen kuin tullaan vuoteen 1997 jolloin tapasimme. Luulen, että tulen esiintymään niin epäedullisessa valossa omissa muistiinpanoissani, että minut on helppo tuomita sen perusteella... Tietysti voi sanoa että eihän minun tarvitse kertoa mitään mitä en halua, mutta minähän haluan olla armottoman rehellinen, itseäni säästämättä, ja viedä sarjan loppuun, vuodenvaihteeseen 2000-2001, johon päiväkirjani päättyvät, ja mikä olisikaan sille sopivampi loppu kuin uuden vuosituhannen alku. 

Olin ikään kuin vain olosuhteiden vietävissä, vailla omaa tahtoa, ja alistuin siihen kohtalonani. On kuitenkin syytä erottaa toisistaan kuuluminen liikkeeseen, joka oli hyvin kontrolloiva ja ehdoton, ja parisuhde, joka ei ehkä alkanut täysin puhtain ja parhain motiivein minun osaltani; se että pääsin eroon edellisestä johtuen jälkimmäisestä, oli vain hyvä asia, vaikka kesti kauan ymmärtää ja sisäistää se. 

Kyllähän ihminen saa tehdä elämällään mitä haluaa, kunhan ei rikollisille teille lankea, eikä se varmasti kenenkään elämästä vie pois mitään oleellista jos ei katso televisiota (mitenköhän LR suhtautuu tänä päivänä internettiin ja älypuhelimiin? Niitä on vaikea kokonaan välttää... ja heillä on toki nettisivut), ei syö lihaa, ei juo alkoholia... ainoastaan sen voi kyseenalaistaa  että sitä edellytetään sinulta; eri asia, jos se on alunperinkin oma valintasi. Ja se, että osaa noudattaa sääntöjä joita on valinnut noudattaa, ei tee kenestäkään parempaa ihmistä. 

Mutta se on kokonaan toinen juttu kun astutaan erittäin henkilökohtaiselle ja intiimille seksuaalisuuden alueelle ja kerrotaan, että olet vääränlainen ihminen etkä siksi saa rakastaa. Ja kun ihminen vielä uskoo sen ja alkaa rajoittaa itseään ja elämäänsä - elämänvoimaansa... Silloin ylitetään niin merkittävä inhimillinen raja, että se on pakko tuomita ankarasti! 

 

"Älä ole mulkku": tässä on tiivistettynä minun etiikkani, jota vain korostaa se, että alunperin näin tällaisen julisteen gay-pornofilmissä. Siitä tulee mieleen usein siteeraamani John Shoren sanat: "Kristityt, aina kun sanotte, 'minä puhun vain totuuden rakkaudessa', mitä muut kuulevat on: 'Minä olen mulkku'; joten lakatkaa sanomasta niin... paitsi jos olette. Siinä tapauksessa jatkakaa, kai." 

Kirjoitin tuon päiväkirjajulkaisuni esipuheessa Buddhan viidestä ohjeesta. Minulle on helpompi hyväksyä Reikin eettiset periaatteet, koska ne eivät mene liiaksi ulkonaisen elämän yksityiskohtiin; olen pitkään muistuttanut niistä itseäni joka aamu. Niistä on hiukan eri versioita, mutta nyt itse asiassa löysin sellaisen joka vetoaa minuun erityisesti. Se on Frans Stienen kirjasta Reikin ydin (Basam Books 2024), jossa kerrotaan että Mikao Usui on saattanut antaa eri oppilaille hiukan eri versioita periaatteista tukeakseen heidän henkistä edistymistään ja ymmärrystään, ja tätä muotoa hänen, joka oli itse buddhalainen, sanotaan opettaneen buddhalaisille oppilailleen: 

Älä kanna vihaa, koska viha on harhakuva.

Älä ole huolissasi, koska pelko on häiriötekijä. 

Ole uskollinen omalle tiellesi ja olemuksellesi / Todelliselle Minuudellesi.

Osoita myötätuntoa itsellesi ja toisille,

koska tämä on buddhaluonnon perusta.

Juuri vihastuminen ja huolehtiminen ovat kaksi piirrettä jotka eniten häiritsevät minua itsessäni: annan muiden vaikuttaa minuun niin että vihastun, tai huolehdin asioista joita ei ole tapahtunut ja joita vain kuvittelen. Kumpikin horjuttaa tasapainoani: en pysy tyynenä itsessäni, tai läsnä tässä hetkessä. Ja tietenkin myötätunto on haaste, jonka kanssa olen kamppaillut - viime kesän kirjoitukseni käsitteli myös sitä. Saattaa olla, etten todellisuudessa rakasta edes itseäni - tai tunne itse-myötätuntoa - niin paljon kuin joskus kuvittelin; projisoin vain usein negatiiviset tuntemukseni muihin, joten se ei ole aina niin selvää mistä ne todella kumpuavat.  

Reiki

Ensin Johanna Blomqvist ja sitten tämä Frans Stienen kirja ovat sytyttäneet minussa uudenlaisen palon reikiä kohtaan, jota toki olen harjoittanut 1990-luvulta asti: silloin olin hyvin herkkä aistimaan energioita, kuten voi lukea mainitusta sarjastani Ecce Ego, ja löysin itsestäni kyvyn energiahoitamiseen jo ennen reikikursseja, joista minulla sittemmin oli voimakkaita kokemuksia. On vain hyvä että en enää aisti energioita niin vahvasti, koska asian kääntöpuolena aistin myös toisten ihmisten energiat, ja pelkästään vieraiden ihmisten kohtaaminen vaikka vain kadulla kävellessä saattoi olla erittäin tukalaa! Esim. itsehoidon koen lähinnä rentoutumisena ja käsien lämpönä tänä päivänä. 

Nyt kun minulle vasta selvisi että III taso on nykyään jaettu kahteen osaan (ainakin joillain opettajilla) niin ettei välttämättä tarvitse tulla opettajaksi - mikä ei kiinnosta minua yhtään - vaan 3A on enempi itsensä kehittämistä varten, syntyi ajatus että minäkin voisin sen käydä ja saada viimeisen vihkimyksen ja sen myötä käyttööni neljännen symbolin, Dai Ko Myon ("Suuri Kirkas Valo"), jonka osaan kyllä jo piirtää, mutta se ei hyödytä ilman asianmukaista vihkimystä/viritystä/reijua. Kurssi, jonka voi suorittaa verkossa, on jopa verrattain edullinen mielestäni, ja vihkimys voidaan antaa myös esim. Teamsin livestriimissä etänä. Jotkut saattavat kokea tämän ongelmallisena, mutta reikin luonteen huomioiden se on minusta täysin järkeenkäypää: miten se eroaisi etähoidosta? Energia on kaikkialla, kaikki on energiaa. Teknologia avaa uusia mahdollisuuksia joita ennen ei ollut, joten miksi sitä ei hyödynnettäisi vaan itsepintaisesti takerruttaisiin ajatukseen, "näin on aina tehty". 

Frans Stienen mukaan kun Mikao Usui aluksi tarjosi reijua oppilailleen, siinä ei ollut fyysistä rituaalia; hän "vain istui" oppilastaan vastapäätä. Stiene kertoo miten reijua alettiin nimittää "viritykseksi" Hawayo Takatan kuoleman jälkeen; hän vaikutti reikin leviämiseen länsimaihin. Mutta Mikao Usui... "opetti reikin olevan oma Todellinen Minuutemme, joka on meissä kätkettynä, odottamassa että muistamme sen. Sitä ei tarvitse 'kanavoida' - minkä Merriam-Webster-sanakirja määrittelee pikakuljettamiseksi, siirtämiseksi tai viemiseksi - koska se kanavoituu jo sisällämme, lävitsemme ja ympärillämme. Samasta syystä sitä ei tarvitse myöskään siirtää opettajalta oppilaalle." 

Hän jatkaa: "Käytän reijusta vaihtoehtoisesti virityksen sijaan mieluummin initiaatio-sanaa, koska se viittaa 'ensimmäiseen/alustavaan' kokemukseen. Reijun aikana opiskelija tulee saamaan alustavan kokemuksen Todellisesta Minuudesta. Ei ole merkitystä, kuinka lyhyt tai syvä tämä kokemus on. Alustava kokemus on kuin siemen, joka ei ole opettajan istuttama, vaan opiskelijan syvältä itsestään muistama." 

Ja: "Järvi on eräs reijun metafora. Tyyni järvi on kuin peili, ja peili voi heijastaa kaikkea. Peili ei kuitenkaan arvioi eikä luokittele. Se vain heijastaa. Siksi voimme ymmärtää reijun myös opettajaksi, joka pitelee täydellisen kirkasta peiliä, jotta opiskelija voi nähdä Todellisen Minuutensa." 

"Rein perusmerkitys on henkinen, mutta syvempi merkitys on 'shamaani rukoilee sadetta, ja sade lankeaa maahan.'" [...] "Ju tarkoittaa: ottaa vastaan, käsi alas, antaa, välittää, neuvoa, suoda, tarjota, valtuuttaa, siunata." [...] "Silloin kun meillä on suora kokemus rei'stä ja ju'sta, voimme opettajina vain antaa sataa, ja vastaanottajina voimme olla täysin tyhjiä ja avoimia. Nyt meillä on todellinen henkinen siunaus: reiju. Konsepti on tietysti täsmälleen sama käsillä hoitamisen aikana. Jos olemme täynnä ennalta muodostettuja ideoita, 'minä' on tiellä, joten emme pysty vastaanottamaan. Samoin, jos hoidamme käsillä toisia ja samalla arvioimme ja luokittelemme asioita, silloin emme vain anna sataa."

Stiene kirjoittaa että "Todellisen Minuutemme ominaisuus on tyhjyys (jap. ku) ja ei-dualistisuus; emme voi erottaa niitä toisistaan, kuten emme voi erottaa myöskään märkyyttä vedestä." [Tyhjyydestä, ks. myös sivu  Opillisia peruskäsitteitä: Sunyata] Ja: "...ki on on reikissä sama kuin ku - tyhjyys, mikä on sama kuin Dai Komyon ilmentäminen. Jälleen voimme nähdä, kuinka Mikao Usuin opetusten sisäinen sydän osoittaa aina kohti samaa paikkaa: Todellisen Minuutemme muistamista. Tämä vitaalivoima on buddhalaisuudessa nimeltään ki: se on koko kosmoksen olennainen ainesosa, ja siten se on ku'n vastine. (Taisen Deshimaru, Mushotoku Mind: The Heart of the Heart Sutra.)"

Frans Stiene pohtii nettisivullaan että Mikao Usui on ilmeisesti ottanut vaikutteita reiki-systeemiinsä mm. japanilaisesta Tendai-buddhalaisuudesta, ja Nichiren oli myös alkujaan Tendai-munkki. [Ks. myös: Kari Paulus, Tendai ja Shingon.] Itse en koekaan ristiriitaa. Myös Nichiren-buddhalaisuudessa on symbolinsa, kanji-merkein piirretty kalligrafinen mandala; oma japaninkielinen mantransa, ja sama käsien gassho-ele. 🙏Paitsi että toisin kuin yleensä on opetettu reikimantroja käyttämään, Stiene kehottaa laulamaan niitä jopa 20 minuuttia kerrallaan, ja minulla on jo mantra jota laulan kahdesti päivässä, joten sitä en korvaa millään muulla. En usko että on tarpeen hylätä vuosikymmenten takaista opetusta reiki-symbolien ja mantrojen käytöstä, joka on toiminut tähänkin asti, siksi että joku tulkitsee uusiksi Mikao Usuin alkuperäistä tarkoitusta muiden japanilaisten perinteiden valossa. 

Hän kirjoittaa kyllä myös, että on monia erilaisia oppimistapoja, jotka saavat aikaan saman asian: voimme astua energian täyttämään huoneeseen visuaalisesta ovesta, auditiivisesta ovesta, älyllisestä ovesta tai kinesteettisestä ovesta. Mikao Usuin älyllinen opetustyöväline ovat periaatteet; visuaalinen aspekti ovat reikisymbolit; opetusten auditiivinen elementti ovat mantrat; kinesteettinen elementti on käsien laittaminen fyysisesti keholle. Jotkut tarvitsevat kaikkien oppimistapojen yhdistelmän, toiset ovat tyytyväisiä yhteen tiettyyn tapaan. Esim. symbolia voi meditaatiossa piirtää mielessään yhä uudelleen. Stiene kuvaa myöskin Mikao Usuin antamia varsinaisia meditaatiotekniikoita, joita ei vielä 1990-luvulla opetettu reikikursseilla lännessä. 

Vuodenvaihde

Tämä vuodenvaihde toi mukanaan "yllätyksen" - no ei aivan, koska tajusin sen kolme viikkoa aikaisemmin: pariin vuoteen uuden vuoden aatto ei ole osunut arkipäivään - se on niitä päiviä jotka aina pitää tarkistaa, mutta se on normaali työpäivä - joten en ole koskaan aikaisemmin tehnyt silloin iltavuoroa, jota nykyään pelkästään teen. En ole tullut aikaisemmin edes ajatelleeksi koko asiaa. Normaalisti olen kotona aikaisintaan 22.30. Onneksi saatoin olla melko varma että työkohteessani monet ihmiset, asiakkaat, pitävät vapaata joka tapauksessa, joten sovin pomoni kanssa että jos saan työni tehtyä aikaisemmin, voin lähteä heti kotiin: tässä tapauksessa aika ei ole rahaa, vaan tärkeämpi kuin raha. 

Tässä vuodenvaihteessa sisällytin tavanomaisiin rituaaleihini myös hiukan kynttilämagiaa: kaksi loitsua, jotka poikkeuksellisesti poimin suoraan internetistä, enkä tyypilliseen tapaani muotoillut niitä itse. En ainakaan tässä vaiheessa sano niistä sen enempää. 

Vuosia olen tehnyt uutena vuotena Tarotlukemuksen netissä (käyttäen tätä ilmaista sivua: Facade). 1990-luvullahan minulla oli fyysiset kortit, joita ahkerasti käytin aikani, ja lahjoitin pois. Viime kesänä itse asiassa puolisoni halusi ostaa sellaiset (Rider-Waite). Joten tällä kertaa ja tästä lähtien käytän sitten niitä. En halua tehdä kovin laajaa pöytää, toisin kuin nettitulkinnoissa: mitä enemmän osatekijöitä, sitä vaikeammaksi on osoittautunut nähdä kokonaiskuvaa. Nostan siis vain kolme korttia: kulunut vuosi, tämä hetki, alkava vuosi. Intuitiivisesti tulkittuna vaikuttaa hyvältä - ja opaskirjanen vahvisti asian: kaikki mahdollisuudet ovat avoinna. Perus uusi vuosi siis. Enemmän minua hämmensi Lanttien 5: oliko vuosi 2024 muka niin surkea? Luettuani enemmän kortin selityksiä, ymmärsin kyllä että se kuvastaa ehkä pikemminkin tuntemuksiani ja mietteitäni kuin mitään konkreettista, ja niitä mietteitähän olen kuvannut viime kesän postauksessa oikein hyvin.