Poimintoja vuodesta 2025

Upea juliste nimmareilla

Michael Monroe 5.3.25

Musiikkia

 Maaliskuussa kävimme Michael Monroen keikalla Tampereella, kuten myös vuotta aikaisemmin. Tällä keikalla esitettiin Hanoi Rocksin alkuperäisen kokoonpanon viimeinen albumi, Two Steps from the Move, kokonaisuudessaan, oman ohjelmiston lisäksi (välissä 20 min tauko). Sain myös ostettua komean julisteen muistoksi. Pian tämän jälkeen Michael bändeineen teki pitkästä aikaa USA:n kiertueen, ja oli ilo seurata Facebook-ryhmässä miten innoissaan amerikkalaiset fanit olivat! Myöhemmin julkistettiin vielä uusi kiertue syksyllä, mutta se jouduttiin perumaan terveyssyistä. Uusi levy julkaistaan helmikuussa 2026. 

Jonkun paikalla olleen kuvaama erittäin laadukas video:

Million Miles Away

Paavin lisäksi kuluneena vuonna kuoli myös "Pimeyden Prinssi", eli Ozzy Osbourne. Tahdon mainita tästä, vaikka hänen musiikkinsa ei ollut minulle erityisen tuttua, mutta tykkäsin katsoa MTV:n reality-sarjaa - pioneeri sekin omalla alallaan - ja pidin aina Ozzyn persoonasta. Hänen kuolemansa jälkeen kyllä katselin pätkiä sekä jäähyväiskeikalta että muiden bändien ja artistien tribuutteja jälkeenpäin, ja kuuntelin myös Black Sabbathia ja hänen soolotuotantoaan kuntosalilla. 

Uutisten perusteella vaikutti siltä että hänen kuolemansa kosketti maailmaa enemmän kuin kenenkään muun julkisuudenhenkilön tähän asti. Herkkänä ja tunteellisena ihmisenä tulen helposti imaistuksi kollektiiviseen "pilveen"; sehän on tuttua minulle, ja kaikesta päätellen sellainen vaikuttaa minuun voimakkaammin kuin esim. Facebook-kavereihini - niihinkin, jotka jakoivat vain yhden videon tai vastaavan Ozzysta, ja siirtyivät nopeasti eteenpäin. 

Katselin hautajaissaattuetta Birminghamissa suorana 30.7. sen pysähtyessä Black Sabbath sillalla, ja perheen jalkautuessa jättämään omat kukkatervehdyksensä paikalla olleen kukkameren joukkoon. Surullista nähdä Sharon niin murtuneena. Tiedän miltä hänestä tuntui.

En tiennyt että Ozzy tuki HLBTQ-asiaa rahallisesti. Elton Johnin kanssa hän teki myös biisin, Ordinary Man, jonka video erityisesti tuntui sopivan hänen muistonsa kunnioittamiseen... 

Oma lempibändini, saksalainen Lord of the Lost, julkaisee kunnianhimoisen kolmen levyn kokonaisuuden, Opus Noir, jonka viimeinen osa tulee keväällä 2026. Olen kovasti tykännyt kuulemistani biiseistä. Hyvällä tavalla erilaista kuin Blood & Glitter, josta myös pidin, tummempaa mutta ei synkkää. Jos minun pitäisi valita elämäni biisi, olisi kai luonnollista olettaa että se olisi jotain nuoruudestani, mutta ei; en katso menneisyyteen vaan elän ajan hermolla, ja tällä hetkellä se olisi varmasti LOTL:in I will die in it: "I was not born in love, but I will die in it. I never took the easy way, but I'm okay with it." Voisiko sitä paremmin sanoa. 

 Toiselta levyltä julkaistiin yhteistyö Käärijän kanssa, Raveyard, jota odotin keväästä asti kun kuulin että sellainen on tulossa. Video (alla) kuvattiin kesällä Helsingissä sattumoisin juuri samaan aikaan kun minä ja puolisoni kävimme siellä - sain tietää vasta jälkeenpäin. Se keräsi hetkessä YouTubessa miljoona katselukertaa. Keväällä bändi tulee taas myös Suomeen, ja minulla on tietenkin liput Tampereen Tavara-asemalle 16.3.2026. Bändi on etukäteen vihjannut että Suomen keikoilla nähdään erityisvieras - Käärijä! 

Mitä tulee vanhaan suosikkiini, Hatariin (linkki englanninkieliseen Wikipediaan, koska suomenkielinen sivu ei ole tiedoiltaan ajan tasalla!), he ovat kyllä tehneet uutta musiikkia vähän kerrassaan ja keikkailleetkin Euroopassa, mutta pakko todeta että miehistönvaihdoksen myötä kiinnostukseni on hiipunut. Heidän uudet kappaleensa eivät ole tehneet minuun suurtakaan vaikutusta: huutaminen on jäänyt Matthiaksen lähdettyä, ja "eksoottinen" islannin kieli vaihtunut englantiin. Ja mitäpä sitä kieltämään: Matthiasta oli ilo myös katsella. 

Ja ehkä heidän imagonsa on vain liiaksi yhden jutun varassa ja sen kiehtovuus kulunut. En tiedä mitä tekisin jos he tulisivat Suomeen keikalle; antaisinko vielä mahdollisuuden, ihan nostalgiankin takia? 

Lord of the Lost on huomattavasti antoisampi fanitettava: bändi on ollut kasassa kauan, he ovat erittäin tuotteliaita, muuntautumiskykyisiä, kiertävät paljon ja huomioivat fanejaan hyvin... siinä missä Hatarilta tulee musiikkia harvakseltaan ja he pitävät tiettyä etäisyyttä - vaikuttavat enemmän projektilta kuin bändiltä. 

LISÄYS 3.1.26: Kuinka ollakaan, pian tämän jälkeen Hatari julkaisi oikein kelpo biisin nimeltä Fuck you look good! Kuuntelin sen heti tuoreeltaan useamman kerran. Pidän myös videosta sekä sanoituksesta ("Fuck I look good. You'd fuck me if you could"). Huom: biisi on ikärajoitettu YouTubessa sanoituksen vuoksi; sen takia en voi jakaa sitä suoraan tässä. 

Joitain bändejä/artisteja, jotka mielelläni näkisin livenä: Marilyn Manson, Babymetal, Blutengel. Kaikki ovat joskus käyneet Suomessa. Mutta huom: en välitä festareista, joten sen pitäisi olla oma keikka. 

Taidetta ja televisiota

Elokuvia, joita kävimme katsomassa teatterissa: Nosferatu, Sata litraa sahtia, Kyllä isä osaa Lapissa. Tampereen Työväen Teatterissa kävimme katsomassa näytelmän, Neiti Marple ja tuijottava katse. Se on toki tullut televisiosta, mutta näyttämösovitus oli omaa luokkaansa. Juoni erosi joissain kohdissa, ja lavastus oli vaikuttava. 

Kun sarja Hävyttömät tuli Netflixiin, minä ja puolisoni ryhdyimme katsomaan sitä yhdessä; kumpikin on sitä aikanaan tv:stä seurannut. Katsoimme yhdessä myös Wednesdayn 2-kauden; olihan siinä suomalaistakin väriä - Joonas Suotamo Lurkkina - sekä iki-ihana Joanna Lumley. Lady Gagan The Dead Dance-tanssikohtaus jäi niin ikään mieleen. Uusi ja viimeinen Stranger Things kausi oli toki minunkin odottamani. Alkavana vuonna ilmestyy elokuva Heartstopper Forever, johon huipentuu sarja, josta olen paljon intoillut. 

Joulun pyhinä aloimme katsoa - jälleen kerran - uudelleen dvd:ltä sarjan Sohvanvaltaajat (The Royle Family). Se on ehkä kaikkien aikojen suosikkisarjani. Vaikka tässä perheessä nälvitään toisia, heidän välillään on silti lämpöä. Ja heidän elämänsä on hyvin tavallista, helposti samaistuttavaa. Huumori syntyy väkisin vääntämättä, arkisista asioista.  

Tampereen taidemuseossa nautin surrealismi-näyttelystä, ja löysin oman suosikkini, pienen ja yksinkertaisen maalauksen, josta ei arvaisi että se on tehty vesivärein... René Magritte: Puu ja Kuu. Tunnelma on siinä hyvin mystinen. 

Myöhemmin kesällä kävimme ensi kertaa Ateneumissa. En viitsinut edes kuvata suomalaisen taiteen suuria klassikkoja, koska kaikki tuntevat ne. Sen sijaan suosikkini oli tämä suuri - kirjaimellisesti: se veisi kotonamme yhden kokonaisen seinän - Berndt Lindholmin Metsänsisusta, vuodelta 1882. Se kiinnittää huomion paitsi koollaan, myös realistisuudellaan. Voisit melkein kävellä sisään metsään. 

Seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus

J.K. Rowling yllättäen sivalsi myös aseksuaaleja, ja taisin saada maistiaisen siitä miltä transihmisistä ehkä tuntuu. Suomessa Sametti ehti kuitenkin ensin edellisenä vuonna. Ja hänestä puheen ollen, Yle julkaisi Perjantai-dokumentin hänen detransitiostaan. Facebookissa eräs transsukupuolinen kutsui häntä "huijariksi". Tiedän, että Sametista liikkuu kaikenlaisia juttuja, koska hän on sivunnut niitä itsekin videoillaan, mutta hänen kokemuksensa on totisinta totta. Tässä tapauksessa tunsin hänen puolestaan suuttumusta tästä törkeästä väitteestä, joka  ei vain vähätellyt vaan täysin ignoorasi hänen tarinansa. Tässä juuri on koko ongelma minun kannaltani: kummallakin puolella yhtälailla esiintyy torjuntaa ja vihamielisyyttä toista kohtaan. Aivan yhtä yksipuolisesti. Mikä tosin pätee nykyään aivan kaikkeen mistä ihmisillä suinkin voi olla mielipide. Minultakin meni aikaa tajuta, että Sametti kertoo omasta kokemuksestaan, ei hän mitään yleispäteviä totuuksia julista vaikka pyrkiikin yleistämään. Siksi olen jättänyt hänen transaiheen käsittelynsä omaan arvoonsa: olen kyllästynyt kuuntelemaan.  

Kun olen katsonut YouTube-videoita siitä miten yhdysvaltalaiset transihmiset kokevat sen mitä heidän maassaan tapahtuu, on selvää että tunnen sympatiaa. Kun ajatellaan homojen kohtaloa natsi-Saksassa, siihen on enää pieni askel... ihminen ei opi historiasta yhtään mitään. Myöhemmin julkaisin postauksessani tämän kannanoton:

"Ei ihmisillä edes ole omia mielipiteitä: omaksumme kaiken jostain ulkoapäin. On kuitenkin selvästi oikea ja väärä. Oikeaa on se mikä vähentää kärsimystä, väärää se mikä lisää sitä. Esim. nyt niin ajankohtainen kysymys transihmisten oikeuksista: Jos heidän olemassaolonsa syystä tai toisesta kiusaa sinua, sinä et silti kärsi; jos ajat lakimuutoksia joilla heidät pannaan ahtaalle, se aiheuttaa kärsimystä heille. Teet siis väärin. Piste. He haluavat vain olla olemassa, omana itsenään. Se ei kavenna sinun olemassaoloasi millään tavalla. Niin ikään jos sinun jumalasi hyväksyy kärsimyksen aiheuttamisen jollekin ihmisryhmälle, kyseessä on yksiselitteisesti väärä jumala."

Palataksemme aseksuaalisuuteen, Rowlingin kritiikin kärki näytti olevan se, että vaikka seksi ei kiinnostaisi (mikä on tosin melkoinen yksinkertaistus; minulle se on selvästi enemmän psykologinen tarve kuin fyysinen), miksi tehdä siitä numero... Miksi siis minä olen kirjoittanut oivalluksistani? Koska se on ollut minulle erittäin merkityksellistä, selittänyt paljon persoonaani ja historiaani. En ehkä kuitenkaan heiluttelisi aseksuaali-lippua Pride-kulkueessa; se ei tunnu sellaiselta asialta, jonka tarvitsee näkyä sillä tavoin julkisesti. Vaikka miksi sitten stereotyyppinen homoelämä irtosuhteineen on niin "näkyvää", että se vaikuttaa normilta, josta kaikki muu poikkeaa? Jo 1990-luvulla kuulin sanottavan, "tällaisia me homot olemme; kaikki tekevät näin." Emme ole, emmekä tee. Siksi se on syytä kertoa, myös toisille homoille. Toivottavaa olisi, että lisääntyneiden kategorioiden myötä myös ymmärrys seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuudesta ja vaihtelusta olisi lisääntynyt näiden elämieni vuosien aikana. Ihmisille on silti tyypillistä ajatella että minun tapani olla ja elää on se oikea. Pahimmillaan se johtaa ajattelemaan että muiden tavat ovat tietenkin vääriä ja he ovat vääränlaisia. 

Jokatapauksessa yleinen sateenkaarilippu riittää minulle. Manse Pride-kulkueeseen ja puistojuhlaan osallistuimme puolisoni kanssa kesäkuussa, kuten aiempinakin vuosina. Osallistujia oli ennätysmäärä. 

Hyvät ja pahat

Paavi Franciscus kuoli pääsiäisenä. Seurasin hänen hautajaisiaan, enkä voinut olla liikuttumatta kyyneliin. Hän oli oikeasti hyvä ihminen, jollaiset tuntuvat nykyään olevan harvassa - mitä vain korosti Trumpin läsnäolo. Toki olen aikaisemmin kirjoittanut Trumpista - en nyt sanoisi puolustelevaan sävyyn, mutta jollain tapaa ymmärtävästi. Myönnettäköön, että sen jälkeen omakin ymmärrys on ollut koetteilla useaan otteeseen! Seuraankin nykyään entistä vähemmän uutisia: usein pelkkä otsikko riittää enkä viitsi avata koko juttua. Uutiset ovat usein spekulaatiota ja uhkakuvien maalailua. 

Uusi paavi oli yllättävä valinta, mutta toisaalta ei: vaikka Trump ilmaisi sosiaalisessa mediassa iloaan amerikkalaisen valinnasta, ottaessani selvää hänestä, alkoi vaikuttaa siltä kuin hänet olisi tarkoituksella valittu vastavoimaksi juurikin Trumpille. Se herättää minussa toiveikkuutta. Kieltämättä Trump on tehnyt ja sanonut asioita, joiden perusteella tekisi mieli leimata hänet Anti-Kristukseksi, jos sellaiseen uskoisi... olen taipuvaisempi yhtymään erään podcastin arvioon, että Ilmestyskirja kertoo omasta ajastaan, keisari Neron vainoista, mutta sisältää samalla sellaisia psykologisia lainalaisuuksia, jotka toistuvat ihmiskunnassa uudelleen ja uudelleen. "Lopun aikojakin" on eletty niin kauan kuin koko käsite on ollut olemassa. Jopa Japanin buddhalaisuus pitää sisällään käsitteen Mappo, joka tarkoittaa "lopun aikaa", jolloin Buddhan laki on rappeutunut, ja jonka sanotaan olevan meidän aikamme, mutta sen uskotaan yleisesti alkaneen jo 1052. 

Katsoinpa Areenasta dokumentin Hitleristä, jossa hänet tunteneet ihmiset kertovat hänestä. Pointtini on se, että ei hänkään ollut hirviö, eikä läpeensä paha, kuten usein esitetään ja halutaan uskoa. Hänessä oli monia puolia, kuten meissä kaikissa. Kuka tahansa meistä pystyy mihin tahansa otollisissa olosuhteissa, ja vielä suurempi joukko lähtee mukaan. Sehän se pelottavinta onkin. Ehkä suuriin massoihin vaikuttaminen vaatii erityistä persoonallisuutta, mutta sitäkin voi käyttää yhtälailla hyvään - kuten paavi. Juuri sellaisen persoonallisuuden puutteen vuoksi minusta ei koskaan tullut kulttijohtajaa. 😇Olen joskus sanonut itsestäni että en ole hyvä ihminen enkä huono ihminen; olen vain ihminen. Minussa on halu tulla paremmaksi, ja se jo sinänsä on hyvä asia. Ehkä "hyvä" ihminen ei tyrkytä omaa persoonaansa, ja haluaa toisen/kaikkien hyvää, ei vain sitä mikä on "hyvää" hänelle ja hänen pienelle etupiirilleen? Buddhalaisuudessa taitavaa (ei "hyvää" vastakohtana "pahalle") on se mikä vähentää maailman kärsimystä. Kaikkihan me olemme enemmän tai vähemmän itsekeskeisiä, koska se nyt vain tulee luonnostaan ihmisenä olemisen myötä. Ego on yhtä tärkeä instrumentti kuin fyysinen ruumis tässä elämässä. Oscar Wilden sanoin: "Kaikki eivät ehkä ole hyviä, mutta kaikissa on aina jotain hyvää. Älä koskaan tuomitse ketään pikaisesti, koska jokaisella pyhimyksellä on menneisyys ja jokaisella syntisellä on tulevaisuus."

Seuratessani yhdysvaltalaisen unitaariuniversalistisen Unity Temple seurakunnan livepalveluksia YouTubessa säännöllisen epäsäännöllisesti, kuten olen tehnyt jo muutaman vuoden, olen saanut hyvän käsityksen siitä mitä ajattelee se toinen puoli amerikkalaisista, joka ei hyväksy sitä mitä valtiovalta heidän maassaan yrittää tehdä. Vertaukset natsi-Saksaan ovat toistuneet, hyvästä syystä. Mutta myös vastarinta ja toivo elävät. 

Yksin pimeydessä

Kävin keväällä todella syvällä pimeydessä ajatuksineni, pohtiessani ihmiskunnan tilaa nykyään, ja eniten minua ahdisti juuri tieto siitä että olen itse ihan samanlainen kuin muut! Tästä syntyi sittemmin kirjoitus, Pimeydessä, vaikka se pintapuolisesti käsittelee modernia satanismia ja suhdettani siihen. Sitä ei tietenkään pidä ymmärtää niin, että Saatana, johon en usko, veti minut pimeyteen - kuten varmasti tietyt kristilliset tahot sanoisivat - vaan projisoin pimeyteni Saatanan hahmoon, eikä sitäkään pidä nähdä niin että Saatana, tai pimeys, olisi paha: pimeys kuuluu luontoon - kuten päivä ja yö - ja Saatana on kuin personoitu luonnonvoima - ovathan hänen eläimelliset piirteensäkin lainaa kreikkalaisen panteonin metsän jumala Panilta. Saatoin olla vähän ahdistunut ja epätoivoinen, mutta se oli luonnollista ja välttämätöntä ennen valon läpimurtoa. 

Ja siitä mikä johdatti minut pois pimeydestä, syntyi seuraava kirjoitus, Valoa. Sen oli ensin tarkoitus olla osa tätä julkaisua vasta nyt vuoden vaihteessa. Miten ilahduttavaa onkaan nähdä selvää kehitystä omassa henkisessä elämässä, yhä edelleen tänä päivänä! Se on myös hyöty siitä, että kirjoitat pohdintasi ylös: voit seurata miten asiat etenevät pitkänkin ajan kuluessa. Vaikeat asiat kypsyvät mielessäsi, hitaasti mutta varmasti, ja tuottavat jossain vaiheessa oivalluksen hedelmiä. Joskus ne voivat olla "itsestäänselvyyksiä", joista olet ollut kauan tietoinen teoriassa, kunnes ne kirkastuvat sinulle  omakohtaisena oivalluksena kun olet siihen valmis: vasta kun se nousee tietoisuuteen sisältä käsin, etkä vain lue sitä jostain, siitä tulee elävää, Gnosiksen valaisemaa. 

Oivaltaessani oman vastuuni koko ihmiskunnan tilasta ja että minun pitää muuttua jotta en olisi osa ongelmaa, olen paremmin ymmärtänyt myös bodhisattva-lupaukset, jotka olen omaksunut osaksi päivittäistä harjoitustani: minua mietitytti pitkään niiden muotoilu, esim. "tuntevat olennot ovat lukemattomat; lupaan pelastaa ne kaikki"; mitä - minäkö, kaikki? Siinä tulee juuri tuo yhden ihmisen vastuullisuus osana kokonaisuutta, kun tajuat sen ja haluat irtaantua tuhon kierteestä jota kohti ihmiskunta kulkee - vahvistaa hyvää itsessäsi vastustamatta pahaa, kuten jo Pekka Ervast opetti. Joko kuljet virran mukana tai lähdet vastavirtaan: yhtälailla kuin olet vastuussa kaikesta negatiivisesta koko ihmiskunnan kanssa, voit olla myös osallinen kaikkien pelastukseen, ja se tapahtuu kehittämällä itseäsi, ei saarnaamalla muille: "Buddhan tie on vertaansa vailla; lupaan saavuttaa Ylevän Polun." 

Gay Buddhist Forum podcastin yhdessä jaksossa puhuja mainitsi, että ainakin Amerikassa joissain koulukunnissa tuo "pelastaa"-käsite on korvattu toteamuksella, "minä olen heidän kanssaan". Sehän on mitäänsanomatonta ja vesittää ajatuksen. Voisin kuvitella, että alkuperäisestä sanamuodosta saattaa länsimaalaiselle tulla liiaksi mieleen kristinusko ja Jeesus, joka yksin pelastaa kaikki. 

"Tuntevat olennot" pitää sisällään tietenkin muutkin kuin ihmiset: en usko kristilliseen käsitykseen ihmisestä "luomakunnan kruununa", jonka kuuluu hallita muita lajeja; ihminen on yksi laji muiden joukossa, eikä älykkyys ole ollut meille välttämättä eduksi - olemme käyttäneet sitä väärin. Luontonsa mukaisesti toimivat eläimet ovat jopa puhtaammin sitä mitä ovat ja lähempänä alkuperäistä tarkoitustaan. Olenkin kääntänyt käsitteen "sentient beings" tunteviksi olennoiksi, "älyllisen" tai "tietoisen" asemasta, ja se on ymmärtääkseni oikea tulkinta. Usein käytetään muotoa "kaikki olennot": olen suomentanut oman versioni Nichiren Shu-koulukunnan käyttämästä englanninkielisestä käännöksestä. Ihminen on myös suurin syy muiden olentojen kärsimykseen, joten ihmisestä täytyy lähteä niiden vapauttaminen kärsimyksestä. 

On myös selvää, että kun toistelet itsellesi negatiivisia lauseita, niin kuin tein pimeän jaksoni aikana, niistä tulee painolastia joka vetää sinua alas maahan. Päinvastaiset ajatukset, valoisat ja kevyet, kohottavat, kuten sen jälkeen taas saatoin tuntea. Siinä mielessä affirmaatiot, joita käytin varsinkin 1990-luvulla, ovat ihan järkeviä. 

Suurten oivallusten vuosi

Muita suuria oivalluksia kuluneena vuonna itseäni koskien... Vuosien ajan olen ajoittain kärsinyt jonkinasteisesta "luulosairaudesta"; aina välillä on jotain vaihtelevia, epämääräisiä ja ohimeneviä tuntemuksia ja olotiloja, jotka saavat mielikuvitukseni laukkaamaan. Se alkaa pienestä, hiljaa hiipien. Alan tarkkailla itseäni ja kierre on valmis. Tyypillisesti sen täytyy olla mielestäni jokin vakava sairaus, joka johtaa kuolemaan. Huvitin kerran ystävääni kertomalla, että minulla oli ollut sydänpussin tulehdus, keuhkokuume ja suolistosyöpä. En muista mitä silloin olin tuntevinani, mutta ilmeisesti monia eri asioita. Vitsailin asialla, mutta kun tila on päällä siitä on leikki kaukana! Se aiheuttaa ahdistusta ja stressi nostaa myös verenpainettani silloin kun se huipentuu pahimmilleen (mistä saattaa seurata ajatus, että nyt saan vielä aivoinfarktinkin). Kun pääsen irti siitä, kaikki on taas hyvin ja minä voin hyvin. 

Minä tiedän että mieleni tekee tämän minulle. Syksyllä ensimmäistä kertaa ikinä soitin työterveyteen luulotellusta sairausepäilystäni ja varasin ajan. Seuraavana päivänä kaduin sitä, häpesin itseäni ja peruin ajan: minähän vain kuvittelin eikä minulla ollut mitään konkreettista vaivaa. Työni olen pystynyt hoitamaan normaalisti ja muutenkin elämä sujuu, se ei alenna toimintakykyäni. Sanoisin jopa, että töissä voi olla helpompaa koska minulla on tehtävä suoritettavana, enkä ehdi niin paljon keskittyä itseeni. Lienee ironista, että olen tässäkin tapauksessa diagnosoinut itse itseni, kun silmiini osui juttu OCD:stä. Minulla ei ole pakko-oireita, vain pakkoajatuksia. Tiedän kyllä ettei se ole todellista. Tähän asti olen pitänyt näitä satunnaisia episodeja yksittäisinä, erillisinä tapauksina, enkä ole tajunnut niiden jatkuvuutta, saati sitä että minulla on tässä ihan oikea ongelma. Kun se on ohi, se tuntuu etäiseltä ja on helppo ajatella että eihän tässä mitään... kunnes jälleen. 

Kaikki tuntuu juontavan juurensa sydänleikkaukseeni 2019. Ihmettelin itsekin miten helposti tunnuin selviävän siitä psykologisesti: kohtasin vain tyynesti olosuhteet joille en mitään voinut, ja olin ylpeä itsestäni kun ajattelin positiivisesti ja noudatin kaikkia ohjeita. Silti minä jouduin henkisesti valmistautumaan siihen etten ehkä enää herää. Olen vain painanut kaiken sen johonkin syvälle sisimpääni. Tänäkään päivänä en pysty ajattelemaan asiaa ilman että silmäni kostuvat, enkä pääse ajatuksessa sen pidemmälle. Se on selvästi vaikuttanut minuun syvemmin kuin luulinkaan. Mielialalääkkeitä en enää ikinä haluaisi käyttää - haitat olivat liian suuret kun aikoinaan kymmenen vuotta niitä käytin - ja terapia lukemani perusteella onkin tehokkaampaa... joskin olen lukenut että nykyään on uusi lääkeryhmä, joka ei turruta tunteita. Mutta minulla jos kenellä on kaikki työkalut tämän voittamiseen, esim. meditaatio, varsinkin kun se on sittenkin sen verran lievää ettei haittaa normaalia elämistä, se vain hallitsee ajatuksiani aikansa. Joten minun täytyy hallita ajatuksiani. Se vain ei ole niin helppoa. 

Kokeilen apteekissa ilman reseptiä myytävää mieltä rauhoittavaa, stressiä lievittävää rohdosvalmistetta. Lisäksi otin käyttööni omasta kivivalikoimastani ametistikiteen, jota kannan mukanani: sen sanotaan lievittävän stressiä ja ahdistusta, tuovan tasapainoa ja harmoniaa... mutta kivien vaikutus on ilman muuta uskon asia, joten pelkästään sen varaan ei kannata jättäytyä. Tilasin myös eteeristä Ravintsara-öljyä: en ollut ennen kuullutkaan siitä, mutta se on todella monikäyttöinen - sopii sekä flunssaan että ahdistukseen! 

Lopulta hengenahdistus - taas yksi uusi oire - sai minut menemään työterveyteen, ensin terveydenhoitajalle, joka laittoi minut lääkärille, joka kuunteli sydäntäni ja keuhkojani, eikä havainnut mitään poikkeavaa. Minulla oli todennäköisesti psykosomaattisia oireita. Myöhemmin tunnistin "hengenahdistukseni" johtuvan siitä että palleani oli kireä, jännittynyt. 

Minulle varattiin aika terveystarkastukseen, ja sittemmin myös työterveyspsykologille. Pelkästään se, että sanoin ensimmäisen kerran ääneen terveydenhoidon ammattilaiselle mitä epäilen, helpotti oloani sillä hetkellä. Minulla oli erityisen stressaava työviikko, joka selvästi pahensi ahdistustani. Tänä syksynä oireiluni tuntuu olleen tiheämpää ja pahempaa - tunsin käyväni henkisen sietokykyni äärirajoilla - ja luulen, että sillä voi olla paljonkin tekemistä sen kanssa että syyskuun alussa menetin ilmaisen kuntosalin, jossa olin käynyt vuosia pari kertaa viikossa: talomme myytiin kiinteistösijoitusyhtiölle - tieto siitä tuli täysin yllättäen - eikä se ole samassa talossa, joten se ei enää kuulu meille. Vaikka yritän jumpata kotona, ei se ole ihan sama asia; tunnen oloni heikoksi. Mieleni pysyi ehkä paremmin kurissa kun salilla käynti maadoitti minua ja olin enemmän kehossani. Vuoden vaihteessa käytin hyväkseni edullisen liittymistarjouksen kaupalliselle salille: nyt myös saisin kaipaamaani ohjausta; tähän asti en ole tiennyt mitä teen, olen vain poiminut sekalaisia treenivinkkejä YouTubesta. Päämääräni ei ole enempää kuin voida hyvin ja jaksaa paremmin. 

Psykologi selitti miten tällainen pakkoajatus toimii: ensin on jokin ruumiillinen tuntemus, kuten sydäntuntemus, sitten tulee ajatus, kuten "onko tämä jotain vakavaa?", siitä seuraa ahdistusta ja pelkoa, sitten kehollisia tuntemuksia, kuten hengenahdistukseni, sekä toimintaa, esim. pulssin tunnustelua, verenpaineen mittailua, oireiden googlailua... Pitäisi nimenomaan vaikuttaa tuohon ensimmäiseen ajatukseen ja vakuuttaa itselleen että kaikki on hyvin. Eikä minun kannata peittää oireiluani, vaan puhua siitä läheisilleni. 

Facebookissa vastaan tullut buddhalainen tarina: 

Nuori nainen kysyi kerran munkilta: "Mestari, kuinka voin päästää irti ahdistuksestani?"

Munkki hymyili ja sanoi: "Siitä hetkestä kun heräät, maailma syytää tuhansia asioita mieleesi - huolia, vertailuja, jossitteluja, määräaikoja, mielipiteitä ja pelkoja. Ja sinun mielesi, uskollisena tarkoitukselleen, yrittää suojella sinua kuvittelemalla kaikki mahdolliset lopputulemat. Mutta tehdessään niin, se vangitsee sinut loputtomaan huolen kierteeseen - alat nähdä vaaran harmittomissa paikoissa, uhkia rauhallisissa hetkissä, ja ongelmia asioissa jotka eivät ole edes tapahtuneet."

Nainen kuunteli hiljaa, silmät heijastaen myrskyä jonka hän tunsi sisällään. Munkki jatkoi:

"Päästääksesi irti ahdistuksesta, sinun täytyy palata läsnäolevaan hetkeen. Hengitä syvään... huomaa lintujen laulu, tuulen suhina, hengityksesi rytmi. Joka kerta kun mielesi ryntää kohti pelkoa, lempeästi ohjaa se takaisin nykyhetkeen - tämä hengitys, tämä sydämenlyönti, tämä hetki."

Hän hymyili ja lisäsi pehmeästi:

"Ymmärrätkö, ahdistuksesi elää mielessäsi - mutta rauha elää nykyhetkessä. Mitä enemmän harjoitat läsnäoloa tässä, sitä vähemmän valtaa noilla ahdistavilla ajatuksilla on sinuun."

Nuori nainen kumarsi ja sanoi: 

"Joten rauha ei ollut koskaan jotain mitä etsiä... se oli jotain johon palata." 

Tämä on ollut suurten oivallusten vuosi, kuin kulminaatiopiste useille vanhoille asioille. Marraskuussa tuli kymmenen vuotta avopuolisoni kuolemasta. Näin pitkästä aikaa unta, jossa olin hänen seurassaan. Se on toistunut usein vuosien myötä, erityisesti ensimmäisen vuoden aikana hänen kuolemansa jälkeen. Yleensä en ole saanut siinä kerrottua hänelle että en halua olla enää hänen kanssaan, koska minulla on toinen. Edellisen kerran toissa vuonna siitä oli tullut ahdistava painajainen, ja tuolloin erityisesti käsittelin negatiivisia tunteitani häntä kohtaan. Vuosi sitten totesin että minulla ei ollut mitään sanottavaa hänen kuolinpäivänään Facebook-muistoryhmässä, ei positiivista eikä negatiivista, ja niin oli hyvä. 

Tällä kertaa uni oli hiukan erilainen: se ei ollut niin selkeä ja erottuva kuin ennen, ja jossain vaiheessa se muuttui joksikin muuksi kuten unet usein tekevät, ja sekin oli minusta merkillepantavaa; siinä ei enää tuntunut olevan mitään erityistä, se lähes hukkui muiden unien joukkoon. 

Nyt aloin kertoa edesmenneelle puolisolleni nykyisestä kumppanistani, ja hän taisi vain kuunnella tyynesti. Muuan kaverini sanoisi että todella kohtasin hänet astraaliruumiissani, mutta joskus unet ovat "vain" unia - alitajunnan työskentely on tarpeeksi mielenkiintoista ilman esoteerisia teorioitakin, ja tässä oli nähtävissä psykologista kehitystä. Jotain on todella tapahtunut suhteessani edesmenneeseen avopuolisooni. 

Niin ikään, kirjoittaessani tähän blogiin muistelmiani vanhoista päiväkirjoistani sarjassa Ecce Ego, kohtasin myös uudelleen menneisyyteni Lectorium Rosicrucianumin oppilaana, mikä herätti yhä vieläkin monia ajatuksia ja tuntemuksia. Olen koonnut niitä mm. kirjoitukseeni Minun tieni. 

Hankala suhteeni vanhaan kaveriini, josta olen paljon kirjoittanut vuosien varrella, lienee nyt myös tullut jonkinlaiseen ratkaisuun. Julkaisin tästä postauksen vain muutama päivä ennen tätä: Hallitsija ja Haaveilija. 

Elämäni palaset tuntuvat loksahtelevan paikoilleen täydellisesti, niin kuin aina. 

Buddhalaisuutta ja pakanuutta

Syyskuussa kävin itsekseni Helsingissä Triratnan buddhalaisen keskuksen järjestämässä sateenkaarisanghan kokoontumisessa, josta kirjoitan erillisessä julkaisussa ja pohdin laajemminkin buddhalaisuuttani. Kokemus oli positiivinen ja varmasti saa jatkoa, mutta se myös syvensi ja vahvisti varmuuttani omasta tiestäni: kun luin mitä merkitsisi tulla läheisempään yhteyteen Triratnan kanssa -  "tämä tarkoittaa alustavaa sitoutumista buddhalaisuuteen, buddhalaisen polun harjoittamiseen siten kuin sitä opetetaan perinteessämme, sekä Triratna-yhteisöön harjoituksen pääasiallisena kontekstina" - se ei käy minulle. Sain ehkä juuri tästä virikkeen muokata taas kerran Gongyoni hiljaisia rukouksia [ks. sivu Harjoitus], eritoten turvautumista kolmeen jalokiveen, niin että niissä korostuu nichireniläinen ymmärrys asiasta (Nichiren Shu-koulukunnan tulkinta erityisesti, koska hyväksyn sen täydellisesti).  Kaikki oli jo olemassa, yhdistelin vain lauseita uudella tavalla. Niin ikään palinkieliset säkeet pidän mukana, kuten olen pitänyt siitä saakka kun osallistuin virtuaaliseen turvautumisseremoniaan 2020.

Buddham Saranam Gacchami. Kunnia olkoon Ikuiselle Sakyamuni Buddhalle, alkuperäiselle opettajallemme. Pyrin ilmentämään synnynnäistä valaistumistani.

Dhammam Saranam Gacchami. Kunnia olkoon Ihmeellisen Dharman Lootuksen kukan sutralle.  Toteutan Buddhan viisautta - avaraa kuin meri.

Sangham Saranam Gacchami. Kunnia olkoon Suurelle Bodhisattvalle, Nichiren Shoninille, joka laati perustuksen buddhalaisuudellemme. Maan bodhisattvana osoitan kunnioitusta kaikille ihmisille tulevina Buddhina. 

Sangha voi olla yhtä aikaa eri asioita: Triratnan sateenkaarisangha voi olla yksi, hyvin konkreettinen ihmisten kokoontuminen; kokemukseni Nichirenin alkuun panemasta harjoituksesta, joka yhdistää minut tähän tiettyyn traditioon, on toinen, ja tavallaan vahvempi kokemus, vaikka en kuulu mihinkään yhteisöön tai käy missään ryhmässä.   

Loppuvuodesta saimme koko taloa koskevan yleisen muistutuksen hiljaisuudesta kello 22 - 06 välillä, ja koska teen iltatyötä ja olen kotona vasta 22.30, päätin että minun pitää huomioida se paremmin ilta-Gongyossani. Tietenkin olen yrittänyt olla mahdollisimman hiljainen joka tapauksessa, mutta nyt esim. toistan mantraa illalla vain mielessäni - sisäänhengityksellä Namu, uloshengityksellä Myoho Renge Kyo. Ääneen lausuessani vedän ensin henkeä sisään sierainten kautta ja uloshengityksen myötä lausun koko mantran; en siis tee sitä nykyään Soka Gakkain tapaan mahdollisimman nopeassa rytmissä - tämä tuntuu luonnollisemmalta, sanoisin jopa meditatiivisemmalta. Inspiraation tähän sain seuraavasta Rissho Kosei  Kai'n - jälleen yksi Nichiren-buddhalaisuuden koulukunta - jäsenen videosta, How to chant "Namu Myoho Renge Kyo" SLOWLY: 

 Eihän se ole aivan sama asia toistaa mantraa vain mielessään, mutta kuitenkin täysin hyväksyttävää. Omaan harjoitukseen ei voi suhtautua niin itsekkäästi, että ei välitä onko se häiriöksi muille, tai ei voi olla niin dogmaattinen, ettei pysty yhtään joustamaan tarpeen vaatiessa. On hyvä joutua miettimään omaa harjoitustaan, ja hyvä huomata sen olevan niin tärkeä että ei sitä voi kokonaan väliinkään jättää. 

Lootussutraa ei oikein voi resitoida pelkästään mielessään, joten sen sijaan luen kappaleet itsekseni suomeksi; silloin se toimii eri tavalla, enemmän ymmärryksen kautta. 

Sain viimeinkin käsiini Mitra Härkösen ja Johannes Cairnsin toimittaman kirjan, Buddhalaisuus Suomessa (Suomen itämainen seura 2023). Oli todella kiinnostavaa lukea buddhalaisuuden historiasta maassamme. Myös Triratnan historia käydään läpi kirjassa. Sangharakshitan tapausta, johon olen viitannut aikaisemmassa julkaisussa, sivutaan lyhyesti: "Emäjärjestö joutui laajempaan myllerrykseen Guardian-lehden julkaistua vuonna 1997 paljastusartikkelin Sangharakshitan seksisuhteista yhteisön miespuolisten jäsenten kanssa 1970- ja 1980-luvulla. Suomen yhteisöä mediaryöpytys ei kuitenkaan hetkauttanut, koska Sangharakshitan toiminnan oli koettu olevan yhteisössä avointa toisin kuin joidenkin zen- ja tiibetinbuddhalaisten yhteisöjen seksiskandaalitapauksissa". 

Oman tietopakettinsa kirjassa saa tietenkin myös Soka Gakkai International Suomi: ensimmäinen kokoontuminen on järjestetty huhtikuussa 1975. Lisäksi on mielenkiintoista lukea etnisistä buddhalaisista yhteisöistä Suomessa. Voisi olla mielenkiintoista käydä jossain luostarissa. Ainakin Vesak-juhla pitäisi kerran kokea. 

Suomalaistenkin harjoittajien keskuudessa suosituimmat suuntaukset ovat tiibetinbuddhalaisuus ja zen, ja ensinmainitun yhteydessä kirjassa kerrotaan seuraavaa:

Suomessa on tällä hetkellä parikymmentä tiibetinbuddhalaista ryhmää, ja jokainen ryhmä ja ryhmän jäsen tulkitsee ja harjoittaa tiibetinbuddhalaisuutta omalla tavallaan. Tiibetinbuddhalaisesta harjoituksesta, saati elämäntavasta on siksi vaikea tarjota yleispätevää kuvausta. Toiset meditoivat ja resitoivat mantroja ja rukouksia päivittäin, toiset sitoutuvat vain minimaaliseen harjoitukseen ja pyrkivät panemaan buddhalaisia opetuksia käytäntöön jokapäiväisessä elämässään. Toisilla on tiivis ja läheinen suhde oman opettajansa kanssa; toiset eivät vielä ole löytäneet omaa gurua, mutta kuuntelevat mielellään erilaisia - sekä tiibetiläisiä että länsimaalaisia - opettajia. Toiset tiibetinbuddhalaiset ovat kasvissyöjiä tai vegaaneja; toiset syövät useimpien tiibetiläisten tapaan eläinkunnan tuotteita. Toiset ottavat noudatettavakseen valan, joka kieltää heitä juomasta pisaraakaan alkoholia siinä missä toiset nauttivat alkoholista yhdessä yhteisönsä jäsenten kanssa. Jopa buddhalaiset opetukset ja perussanasto voivat vaihdella traditiosta ja ryhmästä toiseen. 

Ryhmien ja opettajien välillä on lisäksi suuria eroja siinä, mitä opetuksissa korostetaan ja kuinka paljon tiibetinbuddhalaista kulttuuria harjoitukseen on omaksuttu. Toiset ryhmät ovat erityisen perinteisiä. Perinteisyys voi näkyä paitsi opetuksissa myös fyysisten ja materiaalisten uskonnon elementtien keskeisyydessä ja kulttuuristen uskomusten ja näkemysten omaksumisessa buddhalaisten peruskäsitteiden ohella. Rukoukset resitoidaan monissa ryhmissä tiibetiksi, vaikka valtaosa harjoittajista ei varsinaisesti osaa tiibetiä. Opettajille osoitetaan kunnioitusta täyskumarruksin. Lisäksi joissakin ryhmissä pukeudutaan opetustilaisuuksiin ja seremonioihin perinteisiin tiibetiläisiin asuihin. Pyrkimys luoda perinteinen tiibetiläinen kulttuurinen ilmapiiri ei kuitenkaan ole niinkään seurausta etnisten tiibetiläisten läsnäolosta kuin oman opettajan, omaksuttujen tarinoiden ja Tiibetin mediakuvan inspiroimaa. Toisissa ryhmissä sen sijaan painotetaan ulkoisia aspekteja enemmän jokapäiväistä eettistä toimintaa, ja dharmakeskukset voivatkin näyttää melko sekulaareilta tiloilta. Erilaisia sääntöjä, tapoja ja opillisia eroja pidetään tarkoituksellisina, sillä jokaiselle yksilölle ajatellaan löytyvän juuri hänelle sopiva lähestymistapa - onhan meistä buddhalaisuuden mukaan jokainen (myös karmaltaan) ainutlaatuinen entiteetti. 

Tiibetinbuddhalaisten oppien seuraamisen ja uskonnon harjoittamisen myötä harjoittajalle kehittyy joka tapauksessa uudenlainen identiteetti. Riippumatta siitä, onko harjoittaja tiukasti uskonnollinen tai pelkästään kiinnostunut buddhalaisuudesta, vajrayanan merkitykset ja oletukset heijastuvat monesti myös jokapäiväiseen elämään. Monet harjoittajista mainitsevatkin, että "buddhalaisina" he ovat eri ihmisiä kuin ennen. 

Tämä oli minusta yleisemminkin buddhalaisuutta koskien kiinnostava kohta, kertoen sen moninaisuudesta jo yhdenkin suuntauksen sisällä, saati sitten buddhalaisuuden koko laajalla kentällä. 

Täydensin kirjan avulla tämän blogin sivun Opillisia peruskäsitteitä kohtaa Etiikka; viisi ohjetta, koskien Japanin buddhalaisuuden erityispiirteitä mitä tulee munkkeuteen ja etiikkaan. 

Tänä vuonna viimeinkin halusin toteuttaa pitkään puhutun reissun Pakanafestareille Espoon Dipolissa lokakuussa. Samana viikonloppuna oli myös Hengen ja Tiedon messut, mutta minusta tuntuu että ne tuli perusteellisesti nähtyä ja koettua jo 1990-luvulla, ja myöhemmässä vaiheessa ne järjestettiin joskus myös Tampereella - viimeisen kerran 2017 - missä kävin ainakin 2013; muistan, että silloinkin kävelin ympäriinsä miettien että tämä edustaa minulle jo mennyttä elämänvaihetta. Tosin siitäkin elämänvaiheesta olen säilyttänyt arvokkaaksi kokemiani asioita näihin päiviin asti. Toki New Age ja pakanuus menevät nykyään osin limittäin - esim. kiviä ja kristalleja löydät kaikkialta. 

Varasin minulle ja puolisolleni hotellin Helsingin keskustassa hyvissä ajoin, vaikka menimme itse tapahtumaan ainoastaan sunnuntaina, mutta jälkeenpäin ajatellen ahnehdin liikaa aikaa. Sunnuntaina jouduimme odottelemaan iltajunaa jouten, aikaa tappaen. Mahdollisesti seuraavalla kerralla riittää päivämatka, vaikka lauantaina. Tuntui melkein kuin olisi ollut töissä koko viikonlopun; kyllä silloin haluaisi ehtiä myös vain lojua kotisohvalla katsomassa televisiota. 

Uhrilehdon laatikkoon sai kirjoittaa lapulle mitä haluaa jättää taakseen, myöhemmin poltettavaksi.

Olimme enemmänkin vain haistelemassa tunnelmaa kuin shoppailemassa, vaikka jotain pientä lähtikin mukaan. Itselleni ostin kaksi The Satanic Templen kuusi-kuusi-kuusi kangasmerkkiä lempihuppareihini laitettavaksi. Se on hyvin nokkela ja perisuomalainen koodi (siis kolme kuusta kuvattuna, jos et tiedä).  En pidä raamattua minkäänlaisena auktoriteettina enkä jumalallisesti inspiroituna, mutta tänäkin päivänä minusta järkevin lukemani tulkinta "pedon luvusta" 666 on Max Heindelin numerologinen avain, joka löytyy vanhan blogini kirjoituksesta "paha": se riisuu siitä kaiken pahaenteisyyden ja mystifioinnin. Lyhyesti: 6+6+6=18, 1+8=9; 9 on ihmiskunnan luku (kirjoitukseni selittää myös miksi näin), ihminen itse on kaiken pahan alku ja syy: pedon merkki otsalla on pahat ajatuksemme, ja pedon merkki kädessä pahat tekomme. 

Tunnelma tiivistyi minun mielessäni parhaiten bändiin, joka soitti festareilla sunnuntaina: Inkar. 

Nostalgiaa, ystävyyttä ja luonnon rauhaa

Kesälomallani heinäkuussa meni taas alussa muutama päivä, ennen kuin mieleni asettui "lomamoodiin", niin sanoakseni. Mutta lopulta loma teki tehtävänsä. Pääsin irti henkisesti arkirutiinin kuristavasta otteesta ja löysin iloa ja keveyttä, jota en halua kadottaa; sitä täytyy yrittää pitää yllä myös arjessa. Ennen lomaa toistin robottimaisesti velvollisuuteni, ja vapaa-ajankin suoritin yhtälailla rutiinilla. Lomalla ostin mm. kirppikseltä tuikkulyhdyn, ja sain iloa sen sytyttämisestä ja katselemisesta - sitä tunnetta en halua kadottaa: en halua kadota turruttavaan rutiiniin! 

Ensimmäisenä työpäivänä matkalla töihin katselin bussissa ihmisiä ja mietin, että meitä on monenlaisia ja se on hyvä; töissä tervehdin ihmistä, jonka kanssa emme yleensä ole tervehtineet, ja menin melkein hämilleni. Koko ajan odotin (ja pelkäsin), että koska tämä menee ohi. 

Kesälomaan mahtui myös nostalgiaa. Lainasin kirjastosta pari dvd'tä, yhden kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, Stand by Me, sekä ehkä parhaimman tv-sarjan ikinä, Mennyt maailma. Jälkimmäiseen viittaan muistelmissani YouTube-videon kera, Ecce Ego I, ja elokuvaan osassa IV. Olen toki myös lukenut sekä Stephen Kingin novellin, että Evelyn Waugh'n romaanin (jonka myös omistan: pitääkin lukea se taas uudestaan!). Löysin ilokseni netistä sarjan mahtipontisen kartanon, tai itse asiassa linnan, joka on oikeasti Castle Howard. (Olen nähnyt myös myöhemmän elokuvaversion, mutta se ei jättänyt mitään vaikutusta.)

Ystävyyden kuvaus minua kummassakin tapauksessa nuorena erityisesti puhutteli (sarjassa erityisesti kaksi ensimmäistä jaksoa; sen jälkeen Sebastianin alamäki käy ilmeiseksi). Se on tyypillistä monille vanhoille suosikkielokuvilleni. Aikoinaan kun näin sarjan, en edes rekisteröinyt miten suurta roolia katolisuus näyttelee tarinassa; tänä päivänä se on aivan ilmeistä.

Olen minä sellaista ystävyyttä saanut kokeakin, mutta kuten käy Charlesin ja Sebastianin, polut erkanivat. Tarvitsisin uusia ihmisiä tuomaan elämääni uusia raikkaita tuulia.  Tunnen myös ihmisiä, joita ympäröi hyvin raskas ja pysähtynyt energia, jolla on latistava vaikutus muihin, tai ainakin minuun.  

- Niin tai näin: Menneen maailman innoittamana tekee mieleni juoda enemmän samppanjaa! 

Tähän tuli otollinen tilaisuus syksyllä, kun hyvä ystävämme muutti uuteen asuntoon. Jo heti uutisen kuultuani oli selvää, että vien pullon aitoa samppanjaa - siihen olin pitkään kaivannut aihetta - ja samppanjalasit, sekä suoritamme yhdessä kodin siunauksen. Koska ystävämme opiskelee hepreaa, kaivoin kellarista vanhan juutalaismallisen rukousviittani, joka on tilattu amerikkalaisesta kristillisestä verkkokaupasta, ja johon on kirjoitettu Isä meidän-rukouksen alkusanat englanniksi ja hepreaksi. Käytin sitä muinoin ollessani kristitty, ja alkaessani yhä enemmän harjoittaa hartautta omin päin, omalla tavallani, toimien pappina itselleni, mikä huipentui siihen kun nautin ehtoollistakin itsekseni; samasta kaupasta tilasin pikari- ja lautassetin tätä varten, juutalaista mallia nekin. 

Nyt ostin ystävällemme loitsukynttilän onnellisuutta ja iloa varten, vein suitsuketikun, itse siunattua vihkivettä, ja soivan kulhon. Vanhassa postauksessa kerron kotona suorittamastani vastaavasta rituaalista (jonka toistin kesälomani viimeisenä päivänä, puhdistaakseni kodin energiat, samalla kun puhdistin ja latasin kodin suojaukseen käyttämäni kivet). Ostin ison ametistikiteen ystävällemme joululahjaksi, sillä hänkin pitää kivistä. Luonnollisesti puhdistin ja siunasin sen asianmukaisesti. 

Kesälomalla yövyimme Tampereen Viikinsaaren Nolla-mökissä, kuten viime kesänä, ja mainittu ystävämme kävi myös paikalla; grillasimme makkaraa, istuimme terassilla. Tällä kertaa reissumme oli todella hyvin ajoitettu: viimeinen laiva lähti sunnuntaina jo 18.30, ja me olimme ainoat yöpyjät (mökkejä on viisi)! Puhelimet saivat enimmäkseen pysyä mökissä, ja nautimme luonnon rauhasta. 

Viikinsaaren metsää

Pikkupanda ensimmäisellä
Ähtärin matkallamme 2018

Kuluneena vuonna pitkästä aikaa - kolme vuotta oli välissä - päätimme käydä myös Ähtärin eläinpuistossa ja Tuurissa, viettäen yhden yön leirintäalueen mökissä, ja vuokraten auton matkaa varten. Vuokra-autona minulla oli nyt ensi kertaa käytössä automaattivaihteinen itselataava hybridi, ja ajokokemus oli suorastaan upea, ilman kytkimen ja vaihdekepin kanssa pelaamista, ja monen sadan kilometrin jälkeen kun tankkasin auton ennen palautusta, paljonko minulta meni rahaa? 20 euroa! 

Palkkasimme jopa kissanhoitajan käymään kotona illalla ja aamulla. Kolme vuotta tuntuu pitkältä, mutta ei se ajotaito noin vain katoa, vaikka vähän etukäteen hermostutti. Oli todella sääli kun pandat Lumi ja Pyry jouduttiin palauttamaan Kiinaan; toisaalta, ehdimme nähdä ne kai kolme kertaa, ja joka kerta ne joko söivät tai nukkuivat... Omat suosikkini ovatkin aina olleet pikkupandat: ne ovat niin suloisia! 

Edellisestä kerrasta oli sen verran aikaa, että sain hyviä ideoita siitä mitä seuraavalla kerralla voisi tehdä paremmin. 

Valitettavasti syksyllä kävi ilmeiseksi ettei seuraavaa kertaa ehkä tulekaan, kun saatiin uutinen eläinpuiston konkurssista. Surullista. Se on kuulunut elämääni aina: jo lapsena olen käynyt siellä sekä sukulaisten kanssa että koulun retkellä, ja päälle parikymppisenä 1990-luvulla kävin joka kesä pyöräillen, joskus jopa useamman kerran. 

Myöhemmin kerrottiin, että Vieraile ja välität-yhdistys ottaa huolehtiakseen eläimistä ja kerää sitä varten rahaa. Luonnollisesti haluan antaa oman pienen panokseni siihen. Tuen jo entuudestaan Kissojen katastrofiyhdistystä kuukausilahjoittajana. Haluan toki harjoittaa hyväntekeväisyyttä kykyjeni mukaan, eikä yksi ihminen voi auttaa koko maailmaa, joten on paras keskittyä johonkin jonka kokee henkilökohtaisesti tärkeäksi. 

Uuden vuoden yönä nostamani Tarotkortit menneelle vuodelle, tälle hetkelle uuden kynnyksellä, ja alkavalle vuodelle, olivat jälleen hämmästyttävän osuvat ja lupaavat hyvää. 

Hallitsija ja Haaveilija

 

Kuva, jonka tekstin suomensin. Tunnistan ilmiön omassa elämässäni.
Siinä voisi olla minä vasemmalla, ja tietty yli 20 vuotta tuntemani kaveri.
  Individuaatio on jungilainen termi.

Tämän tekstin aioin aluksi julkaista osana vuodenvaihteen katsaustani menneeseen vuoteen, mutta se on sen verran merkittävä päätös vuosia jatkuneille pohdinnoille, että julkaisen sen itsenäisenä tekstinä. 

Kysyinpä piruuttani Googlen tekoälyltä suhteestani vanhaan kaveriini, ja se antoi seuraavat vastaukset: 

Kun kasvat ihmisenä ja ystäväsi ei kasva samaan tahtiin, on luonnollista, että ystävyyssuhde muuttuu ja voi jopa tuntua pinnallisemmalta tai etäisemmältä. Tämä ei välttämättä tarkoita, että ystäväsi olisi huono ihminen, vaan sitä, että elämänne arvot ja kiinnostuksen kohteet ovat alkaneet erota toisistaan. Tässä muutamia näkökulmia ja tapoja käsitellä tilannetta: 

Hyväksy muutos: Ystävyyssuhteet muuttuvat elämän eri vaiheissa, ja se on normaalia. Kaikkien suhteiden ei tarvitse kestää ikuisesti samanlaisina.  

Arvioi suhdetta uudelleen: Voit pohtia, mitä edelleen arvostat ystävyydessä ja millaista roolia haluat ystävän pitävän elämässäsi. Joskus ystävyys voi muuttua syvästä ystävyydestä tuttavuudeksi, jonka kanssa on kiva käydä silloin tällöin kahvilla.  

Avoimuus ja keskustelu: Jos koet sen tarpeelliseksi ja mahdolliseksi, voit yrittää keskustella ystäväsi kanssa tuntemuksistasi. Rehellinen, mutta empaattinen puhe omista tarpeista ja kokemuksista voi auttaa.

Aseta rajoja: Joskus on tarpeen vetää rajoja kuormittaviin tai energiaa vieviin ihmissuhteisiin. On tärkeää pitää huolta omasta hyvinvoinnista. 

Etsi uusia yhteyksiä: Kun vanhat suhteet muuttuvat, elämään voi tulla tilaa uusille, samanhenkisille ihmisille, jotka jakavat nykyiset arvosi ja elämäntilanteesi.  

Keskity omaan kasvuusi: Jatka henkilökohtaista kasvuasi ja kehitystäsi. Sinulla on oikeus tehdä omia päätöksiä siitä, kenen kanssa vietät aikaasi. Tilanne voi olla haikea, mutta se on luonnollinen osa elämää ja siihen liittyvää muutosta. Tärkeintä on kunnioittaa sekä omia että ystävän tarpeita ja valintoja. 

Ja myöhemmin kyselin hiukan lisää, mistä tulee ajoittain tuntemani vihamielisyys: 

Ihmiset muuttuvat ajan myötä. Jos vanhan ystävän arvot, elämäntyyli tai tavoitteet eroavat omistasi merkittävästi, voi syntyä ristiriitoja ja etääntymistä. Vanha side voi tuntua vieraalta tai jopa tuomitsevalta uutta elämäntilannetta kohtaan. 

Jos aiemmat erimielisyydet tai loukkaukset on jätetty käsittelemättä, ne voivat muhia pinnan alla ja purkautua myöhemmin vihamielisyytenä. Puhumattomat asiat voivat kasvaa ja vääristyä mielessä.

 Joskus ihmiset vain kasvavat erilleen, eivätkä heidän persoonallisuutensa enää sovi yhteen. Se, mikä toimi nuorempana, ei välttämättä toimi vanhempana, mikä voi aiheuttaa turhautumista ja vihamielisyyttä. 

Kaverini on kertoillut keskusteluistaan tekoälyn kanssa, joten tämä tuntui sopivan ironiselta tavalta selvitellä suhdettamme. En ota sitä tavaksi, koska tekoäly on monella tapaa hyvin ongelmallinen. 

Kaikki on täysin maalaisjärjelläkin ymmärrettävissä. Toisin sanoen, se on vain elämää ja se pitää hyväksyä. En tiedä miksi se sitten on ollut ilmeisen vaikea hyväksyä - minä itse olen tässä asiassa jämähtänyt katsomaan menneisyyteen, mistä olen muuten moittinut häntä. 

Olen omassa mielessäni tehnyt yksinkertaisesta asiasta monimutkaisen.

Ehkä alkujaan häntä häiritsi luopumiseni kristinuskosta, mutta eikö sekin ole kääntynyt niin päin että minua kiusaa hänen kristinuskonsa?

 

Olen kyllä kirjoittanut ennenkin samansuuntaisesti, mutta kuten usein on oivalluksen kypsymisen kanssa, tämäkin asia on saattanut pitkään leijailla ajatuksen tasolla, ennen kuin se on laskeutunut sydämeen ja ruumiillistunut toden teolla osaksi minua. 

Aivan kuten olen aikaisemmin kertonut kuinka kristillinen vaiheeni samaistuu mielessäni vahvasti suhteeseen edesmenneen avopuolisoni kanssa - se oli aina "meidän juttumme" ja huipentui hänen hautajaisiinsa Kristiyhteisön menoin - niin kaverini itse asiassa kuuluu samaan yhtälöön: tapasin hänet alunperin yhdessä avopuolisoni kanssa toisena yhteisenä vuotenamme 1998, Kristiyhteisön jumalanpalveluksen jälkeen. 

Hän kävi vuosien varrella meillä usein kylässä; mm. aina kiirastorstaisin monena vuonna järjestimme kristillisen rituaaliaterian juutalaisen mallin mukaan. Meidän suhteemme myös huipentui avopuolisoni kuolemaan, kaverini ollessa se ihminen joka eniten antoi minulle aikaansa ja kuunteli; siitä oli suuri apu. En ole kuitenkaan mitään velkaa hänelle. 

En ole enää kutsunut häntä kylään, koska tiedän että hän ja nykyinen aviomieheni eivät tulisi toimeen keskenään. Tarkoitan vain, että heillä ei olisi mitään puhuttavaa toistensa kanssa. He ovat tavanneet tasan kerran vuosia sitten kun sattumalta törmäsimme kadulla. 

Ensimmäiset puoli vuotta 2025 tapasimme säännöllisesti kerran kuussa hänen luonaan ja päätimme hiljaiseen meditaatioon yhdessä. Henkistä tekohengitystä kenties? Liekö sillä merkitystä kummallekaan, tapaammeko kerran kuukaudessa vai kerran vuodessa? Ei se muuta mitään.

 Hän yleensä tekstasi minulle, tulenko silloin-ja-silloin, mutta kesälomallani hän ei ottanut yhteyttä, joten en ottanut sitten minäkään, ja asia jäi puoleksi vuodeksi, joulukuuhun saakka, jolloin minä tein aloitteen koska jokavuotinen perinne velvoitti.  

Nostin pari Tarotkorttia asialle: Hallitsija ja Haaveilija. Intuitiivisesti tulkittuna ne kertoivat minulle että minä hallitsen tilannetta ja päätän otanko yhteyttä vai en; minua pidättelevät yhtäältä haihattelut siitä millainen meidän suhteemme pitäisi olla, ja toisaalta näen riskejä siinä jos olisin suora ja rehellinen tunteistani ja ajatuksistani (lähinnä riskin siitä että loukkaisin häntä tahtomattani). Kortit vahvistavat sen minkä muutenkin tiedän. 

Vuosi sitten tein rituaalin, jonka lopputuloksen jätin avoimeksi. Ehkä tämä on nyt se lopputulos. On aika tehdä uusi rituaali, jolla viimeistään symbolisesti irrotan energiamme toisistaan. Ei niin, ettemmekö voisi tavata ja pysyä kavereina, mutta siinä kaikki: meidän ei tarvitse tavata, ja minun pitää kohdella häntä kuten ketä tahansa kaveria, eikä sotkea kuvioon minkäänlaisia odotuksia ja toiveita. Rajojen pitää olla selvät, kummallekin. Tämä on nyt tässä.  

 Samalla vapautuu energiaa mahdollisesti johonkin uuteen ihmiseen tutustumiseen, todellisen hengenheimolaisen löytämiseen, niin kuin kaverini alun alkaen pitkään oli. Sitähän voi aina toivoa... voi toki myös olla, että olen nykyään niin yksilöitynyt, etten kuulu mihinkään "heimoon", enkä tiedä onko sillä ylipäänsä mitään merkitystä...

Vaikka minä ja aviomieheni olemme myös toistemme parhaat ystävät, sananmukaisesti elämänkumppanit, parisuhde toimii kuitenkin mielestäni eri säännöillä. Ei ole tarpeen jakaa samaa maailmankuvaa eikä keskustella syvällisiä, se on minun kokemukseni. Olemme muulla tavoin - konkreettisemmilla tavoilla - hyvin samankaltaisia ihmisiä. 

Enhän minä tee niin niidenkään ystävien kanssa, joiden kanssa minulla ei ole mitään ongelmia; se on vain alusta asti kuulunut tähän yhteen ihmissuhteeseen - siitä se lähti liikkeelle ja juuri siksi samasta asiasta on muodostunut nyt valtava este välillemme, joka heittää varjonsa kaiken kanssakäymisen ylle. Koska se on ollut olemassa alusta asti, on vaikea oppia ylittämään se. 

Kaikki tämä asettui erilaiseen perspektiiviin kun meidän oli määrä tavata joulun alla kahvilassa, ja hän tekstasi että oli syyskuusta lähtien jo toista kertaa ollut hoidossa ja vasta päässyt sieltä. Tämä on asia mistä en ole koskaan kirjoittanut, koska eihän se ole minun asiani... ja kuitenkin, tulkoon nyt sanotuksi: hän on skitsofreenikko. Tai oikeammin... hänellä on skitsofrenia. 

Hoidossa psykoosin takia hän on ennen tätä ollut viimeksi vuosia sitten, tietääkseni kaksi kertaa parinkymmenen vuoden aikana, mutta ääniä hän kuulee jatkuvasti ja kertoo aina minulle miten hänellä on telepaattinen yhteys joihinkin uskovaisiin, joilla on vaikeaa ja traumaattista. 

Toisin sanoen, silloinkin kun hän on "normaaleimmillaan" - mitä se nyt tarkoittaakin - hän saattaa kuulostaa, anteeksi vain, "hullulta". Ja hänellä on pelko tulla leimatuksi hulluksi. Me olemme puhuneet tästä varmaan toistakymmentä vuotta sitten, ja se taisi loukata häntä kun kyseenalaistin hänen kuulemiensa äänien todellisuuden. 

Hän muistaa ikivanhoja asioita joita olen sanonut ja joista hän on pitänyt, mutta jotka eivät merkitse minulle mitään tänä päivänä; tätä hän ei tietenkään muista kun siitä edelleen puhuu, vaikka tästä asiasta en ole koskaan muuttanut mieltäni. En vain ole enää puhunut siitä ääneen koska tiedän hänen reaktionsa.

Sehän se onkin niin kiusallista, kun sairaudesta puuttuu sairauden tunne - minä olen varmaan ottanut siitä selvää enemmän kuin hän itse, koska hän ei edes halua myöntää että hänellä on sairaus. 

Asiantuntijat uskovat, että sairaudentunnottomuus johtuu aivojen itsereflektioon liittyvän alueen vahingoittumisesta. Ihminen päivittää jatkuvasti omaa minäkuvaansa ja aivojen etulohko rekisteröi tämän tiedon ja käyttää sitä minäkuvan muokkaamiseen. Skitsofrenia ja kaksisuuntainen mielialahäiriö voi vaurioittaa aivojen etulohkoa ja näin ollen vaikeuttaa minäkuvan päivitystä. Aivojen etulohkon vaurioituminen voi siis vaikuttaa siihen, miten näemme itsemme. (Bhandari 2020.) Ilman minäkuvan päivitystä, ihminen on kiinni vanhassa minäkuvassaan ennen sairastumista, eikä näin ollen tunnista sairautta itsessään (NAMI 2021). 

Vaikka skitsofrenian oireet saattavat olla ilmeisenkin näkyviä ulkopuolisille, niin sairaudentunnottomat skitsofreniaa sairastavat eivät itse usko sairastavansa. Heillä ei ole välttämättä kykyä nähdä oireitaan, kuten harhaluuloja ja hallusinaatioita taudin vaikutuksina. Sairaudentunnottomuus voi olla henkilöllä niin vahva, että vaikka sairauden olemassaolosta annettaisiin vahvojakin todisteita, niin henkilö ei silti usko sairastavansa. Oireiden väärin määritteleminen tai kieltäminen ei ole kuitenkaan tietoinen valinta, vaan itse sairauden oire. (McLean 2012). 

Ida Malinen, sosionomi, AMK, opinnäytetyö 2021, Laurea-ammattikorkeakoulu: Sairaudentunnottomien psykoosi- ja skitsofreniapotilaiden hoitoon sitouttamisen työtavat hoitohenkilökunnan näkökulmasta. [pdf]

  Voisiko tuo selittää laajemminkin, miksi hän on niin tiukasti kiinni menneisyydessään?

Toisen harhoja ei tietenkään pidä vahvistaa, eikä niistä myöskään kannata ryhtyä väittelemään. Hän itse on se uskovainen, jolla on vaikeaa ja traumaattista. En ihmettele sen perusteella mitä hän on kertonut uskonelämänsä kriiseistä ja ikävistä kokemuksistaan uskovaisten kanssa. 

 

Tunsin ihan tervettä myötätuntoa. Tuota aiemmin mainittua keskustelua meidän ei tarvitse käydä. Minulle hän on aina ensisijaisesti ollut se kuka hän on, eikä sairautensa - siksi en välttämättä osaa ottaa huomioon riittävästi hänen sairautensa aiheuttamia rajoitteita. En myöskään koe asian esiin ottamisella rikkovani hänen luottamustaan. Päinvastoin, se on asia josta on viimeinkin syytä kirjoittaa! Ehkä olen ollut epäoikeudenmukainen häntä kohtaan: ei ole hänen vikansa että hän on sellainen kuin on! 

Peruin tapaamisen tällä erää ja ehdotin että annetaan ajan kulua. En tiedä oliko se oikea ratkaisu hänen kannaltaan, vai suojelenko vain itseäni; toisaalta, minulla on kyllä oikeus siihenkin, jos en halua kohdata häntä kovin tasapainottomassa tilassa - hän itse totesi että "yksi uusi tilanne on päällä". Ei hän ole vaaraksi muille, mutta muistan kun hän soitti minulle 2000-luvun alussa ensimmäisen psykoosinsa aikana; se oli erittäin outo puhelu, eikä hän kuulostanut lainkaan omalta itseltään. Kuinka kommunikoida ihmisen kanssa, joka ei erota mikä on todellista? Voit vain kuunnella kun hän selittää harhojaan ja korkeintaan kommentoida, "ymmärrän, että koet noin", kuten netissä neuvotaan, ja rohkaista hakemaan apua.  

En usko että hän on täysin rehellinen lääkäreille oireistaan, koska hän uskoo tietävänsä paremmin mikä häntä oikeasti vaivaa, eivätkä lääkärit pysty auttamaan - parantajat ja rukouspalvelut sen sijaan kyllä. 

Ennen tätä viimeisintä vaihetta hän oli vähentänyt lääkitystään, ja selitti ottavansa lääkkeensä koska se auttaa häntä nukahtamaan, ja toisaalta myös "ettei äiti olisi huolissaan". Tunteiden latteus, mistä hän on epäillyt lääkitystä, on sekin itse asiassa sairauden oire. 

Ymmärrän, että nykyään halutaan ihmiset kotiuttaa sairaalasta mahdollisimman pian, ja siinä on hyvätkin puolensa, mutta ei aina. 

Aiheesta "psykoosi ja skitsofrenia: oireet ja hoito", puhuu Turun yliopiston psykiatrian professori, Jyrki Korkeila: Puheenaihe-podcast YouTubessa. Löytyy myös esim. Spotifyista. 

Lukemaani kirjallisuutta

Heti alkuun totean, että otan näkökulman jossa haen lukemalleni yhtymäkohtia omasta elämästäni. 

 Philip Goldberg: Yoganandan elämä - Joogi, josta tuli moderni guru (Viisas Elämä 2022). 

Kirjoittaja on amerikkalainen kirjailija, luennoitsija, meditaatio-opettaja ja henkinen ohjaaja. Paramahansa Yogananda Wikipediassa. Katso myös SRF Finland. 

Esipuheessaan Goldberg vastaa heti aluksi kysymykseen, miksi uusi elämäkerta, kun meillä on jo Joogin omaelämäkerta:

"Yleisluontoinen vastaus on se, että jokaisen historiallisesti tärkeän henkilön kohdalla on tilaa useammalle kuin yhdelle kirjalle. Tarkemmat vastaukset ovat: 1) Yoganandan merkittävä omaelämäkerta kertoo vähintään yhtä paljon muista ihmisistä kuin hänestä itsestään. 2) Kertomuksessa on useita aukkoja. Joissakin tapauksissa usean vuoden tapahtumat tiivistetään pariin lauseeseen. 3) Vaikka Yogananda viettikin lähes koko elämänsä Amerikassa, niin ainoastaan noin kymmenen prosenttia koskee tuota hyvin tuotteliasta ja historiallisesti merkittävää kautta. Näiden aukkojen täyttäminen tuntui sekä houkuttelevalta että tärkeältä." 

Olen lukenut Joogin omaelämäkerran kauan sitten. Muistaakseni siinä kerrotaan runsaasti hyvin mielikuvituksellisia tapahtumia, kuten ilmestyksiä ja näkyjä, joihin voi olla vähän vaikea suhtautua. Minun nähdäkseni Yoganandan suurin ansio oli siinä kuinka hän toi idän ja lännen henkisyyttä yhteen. Kirjassa kerrotaan mm. kuinka hän luennoi New Yorkin episkopaalisessa kirkossa, aiheenaan "kristinuskon ja hindulaisuuden metafyysinen ykseys", siitä kuinka kokemusperäinen pyhien kirjoitusten tulkinta eroaa uskomuspohjaisesta, ja mitkä olivat kristinuskon ja hindulaisuuden yhtymäkohdat ja mitkä olivat yleiset hindulaisuudesta vallitsevat väärinkäsitykset. 

Omassa toisessa blogissani vanhassa kirjoituksessa ajalta, jolloin olin vielä kristitty, selitän Pyhää Kolminaisuutta myös hindulaisuuden kannalta. Eivät ne niin kaukana ole toisistaan. Hindulaisuuden olen kokenut tekevän kristinuskonkin tavallaan jopa ymmärrettävämmäksi. Yoganandan lisäksi myöhemmin ainakin Osho ja Deepak Chopra ovat tulkinneet Jeesuksen elämää uudella, tuoreella tavalla. 

Yogananda vieraili mm. Assisissa, Pyhän Franciscuksen haudalla, ja kertoi: "Ollessani käymässä hänen haudallaan asetin pääni sen kivetykselle, ja siinä samassa Pyhä Franciscus ilmestyi minulle. Koko hautakammio värähteli hänen energioidensa ansiosta." Itsekin olin yhteen aikaan inspiroitunut nimenomaan Franciscuksesta. 

Totta kai hän kävi myös pyhässä maassa ja pyrki seuraamaan Jeesuksen jalanjälkiä. Hän kirjoitti kirjeessä: "Hänen nimensä elää ikuisesti, mutta vain harva näkee sen todellisen Jeesuksen, joka eli täällä ja käveli näitä katuja pitkin. Hän kulki kanssani kaikkialle, mutta Betlehemissä, astuessani seimeen, missä Maria oli hänet maailmaan saattanut, hän kosketti minua aivan erityisellä tavalla." 

Eläessäni viimeisiä vuosiani kristittynä, kenties jo siirtymävaiheessa, mm. juuri Yogananda inspiroi minua paljon. Yhdistin etenkin hindulaisia käytäntöjä hartaudenharjoitukseeni, josta muotoutui Puja-rituaali ehtoollisineen. Vielä myöhemminkin minua puhutteli myös kuva Jeesuksesta meditoimassa lootusasennossa; harkitsin jonkin aikaa sellaisen patsaan tilaamista ulkomailta (kuva vasemmalla), usein juuri Yoganandan seuraajien levittämänä. 

Toki hartauteeni sisältyi myös esim. buddhalaisen mallin mukainen turvautuminen, Pekka Ervastin aikoinaan ehdottamassa muodossa, eli "minä turvaudun Kristukseen; minä turvaudun Kristuksen oppiin; minä turvaudun Kristuksen yhteisöön" (yhteisön näin tuolloin ennen kaikkea spirituaalisena, ja samaa voisi kai sanoa nykyäänkin). 

Päätin sessioni Zazen-meditaatioon, jonka olin oppinut paikallisessa Zendossa. Minua inspiroi mm. Willigis Jägerin kirja, Aalto on meri (Basam Books 2012). Kirjoittaja on henkinen opettaja, zen-mestari ja kristitty pappi. 

Seuraava Swami Akhilanandan (1894 - 1962; hän oli Ramakrishnan seuraajia) rukous sisältyi niin ikään hartauteeni: 

Hän, joka on kristittyjen Isä taivaissa, juutalaisten Pyhä, islamilaisten Allah, buddhalaisten Buddha, kiinalaisten Tao, zarathustralaisten Ahura Mazda, hindujen Brahman, johtakoon meidät epätodellisesta Todelliseen, pimeydestä valoon, sairaudesta ja kuolemasta kuolemattomuuteen. Kaikki-Rakastava Olento ilmentäköön itsensä meille, ja suokoon meille pysyvän ymmärryksen ja kaiken kuluttavan jumalallisen rakkauden. Rauha. Rauha. Rauha olkoon kaikille. 

Ajatus on ylevä, vaikka sisältää pari epäjohdonmukaisuutta, jotka käänsin suomeksi sellaisenaan: uskontojen seuraajien joukossa mainitaan "kiinalaiset" kansana - olisiko "taolaiset" ollut osuvampi - ja Buddha luetaan jumalan nimien joukkoon, johon se ei kuulu (vaikka myöhemmässä hindulaisuudessa Buddhasta tehtiin yksi Vishnun ilmenemismuoto)! Itse asiassa, Tao ei tarkalleen ottaen myöskään ole mikään jumalolento. 

 Hartauteeni sisältyi myös Yoganandan tekemä laulu, jota toistelin; tässä hänen itse esittämänään:

Cloud-colored Christ come; Oh my cloud-colored Christ come; Oh my Christ, Oh my Christ, Oh my Christ; Jesus Christ come!

"Antaumus" kuulunee yhä henkiseen harjoitukseeni Nichiren-buddhalaisena, mutta täysin vailla ylenpalttista tunteilua, enemmänkin meditaation kuin hartauden harjoituksen merkityksessä. 

Yogananda käytti myös affirmaatioita, joista kirjassa annetaan kolme esimerkkiä:

• Parantava voima virtaa jokaisen soluni läpi. Minä olen osa jumalallista, kaikkialla läsnäolevaa energiaa.
• Pyrin päivä päivältä suurempaan onneen sisäisesti, yhä vähemmän ulkoisten nautintojen kautta.
• Minussa on luovuuden pyhä henki. Ääretön viisaus ja tietoisuus ohjaa minua ja poistaa kaikki esteet.

Matti Helelä: Golgatalta Gambriniin - Hihhulista homoksi (Books on Demand 2021). 

Muistelmateos omakustanteena, joka todella puoltaa paikkaansa. Muistelmat alkavat 1970-luvulta. Kirjoittaja hurahti nuorena uskovaiseksi oikein kunnolla, oli vaihto-oppilaana USA:ssa, meni naimisiin, sai pojan, ja luopui uskostaan myöhemmin tultuaan viimein sinuiksi homoseksuaalisuutensa kanssa. Oli todella riemastuttavaa lukea hänen kuivan ironisia huomioitaan siitä miten hän käyttäytyi ja ajatteli uskovaisena. 

Kirkkoherra Voitto Viro on mielestäni oivallisesti käsitellyt näitä asioita eräästä hänen kirjastaan kokoamassani blogijulkaisussani! Hän kirjoittaa mm. näin: 

Mutta monesti "todistajat" uskonnollisella imelyydellään antavat kristittynä olemisesta todellakin vastenmielisen ja hävettävän kuvan. Silloin sietää tarkkaan ajatella, onko kysymys Kristuksen häpeän kantamisesta vai Kristuksen väärinkäsittämisen ja tyhmyyden häpeän kantamisesta.

Kristitty voi myös esiintyä alituisena saarnailijana, jolla on joka tilanteeseen Jumalan sana huulilla. Hän voi alituiseen tuomita toisinajattelevia. Hän voi pitää kaikkea iloa syntinä. Hän voi yksinkertaisesti edustaa Herraansa niin yksinkertaisesti, että normaali ihminen ei voi muuta kuin tympääntyä. Olkaamme varuillamme, jos meitä pilkataan. Se on todennäköisesti pelkästään meidän oma vikamme.

Ja vaikka minä en koskaan ole kulkenut valtavirran mukana, kykenen ymmärtämään: olenhan toki "hurahtanut" itsekin 1995 ja ollut varsin fanaattinen - erilaiset opilliset käsitykset eivät tee eroa psykologiseen kokemukseen sinänsä, sen tajusin verrattain myöhään. Kerron tästä erityisesti muistelmasarjani Ecce Ego osassa VII. 

Itsekin joskus haaveilin kirjoittavani kirjan omakustanteena, mutta netti hoitaa saman asian ilmaiseksi. Eivät nämä kuitenkaan ole mitään laajaa lukijakuntaa kiinnostavia asioita. 

Matti Helelä kertoo mm. näin:

Mikä tärkeintä, olin pelastunut (helvetin tulesta nimittäin) ja matkalla taivaaseen. Jeesuksen verellä pesty kaikista synneistä. Tästä olikin syytä olla iloinen ja kiittää mahdollisimman paljon joka päivä. Polvistua rukoukseen ja ylistykseen. Jumala tykkäsi palvonnasta, ja kyllähän kristityn kuuluikin olla nöyrä. Itse asiassa opin sen varsinaisen ylistyksen vasta myöhemmin, kun sain mallia muilta. Meillä oli sekä omituinen tarve että velvollisuus kohdella Jumalaa kuin jotakin narsistia, joka janoaa jatkuvaa kehua ja ylistystä. Tärkeätä oli rukoilla myös muiden puolesta, jotta hekin löytäisivät Jeesuksen ja pelastuisivat. Ja heille piti myös kertoa Jeesuksesta eli todistaa. Huoli muiden pelastumisesta oli kova ja todellinen, vaikka iloa muuten riitti. Raamattu oli tärkeä päivittäinen tiedon ja inspiraation lähde.

Kirjan lopusta hänen runonsa vuodelta 2010, homokeskustelu: 

Yli puoli vuosisataa sain elää
Että homokeskustelu puhkesi terään
Siinä Räsänen veti herneen nenään
Ja kansa teki päätelmät perään

Idiootit tekopyhät
Heiltä värssyt löytyvät pyhät
Niillä itsetuntoa nuijitaan
Homot sanonko-minne tuomitaan

Vaikka ihminen pelastuu armosta
Niin luovu ei hän tarmosta
Toinen pitää tuomita
Raamatulla puomita

Minua eivät räsäsläiset haavoita
Eivät pahemmin taakoita
Haavat tulivat lähimmiltä
Parhaimmilta ystäviltä

Ystävyys poikki poikkaistiin
Kaikki siteet katkaistiin
Minut helvettiin tuomittiin
Puhelimen luuriin huudettiin

Koska itseäni kutsuin veljeksi
Ja olin muuttunut synnin helmeksi
Ei kanssani saanut oleskella
Ei syödä eikä seurustella

Senhän kielsi Raamattu
Tuo pyhä kirja siunattu
Kovin paljon siteerattu
Seksissä niin noteerattu

Juuri kun ystäviä tarvitsin
Kipeimmin heitä kaipasin
Yksin minut jättivät
Raamatulla sättivät

Kun iloisesti tervehdin
Kadun varressa myöhemmin
Hapan katse kääntyi pois
Kuin vahinko se ollut ois

Kristusta he rakastivat
Lähimmäisen hylkäsivät
Jeesuksen mailleen mättivät
Kun minut niin helposti jättivät

Kauan heitä kaipasin
Ja unissani muistelin
Mutta missä oli ystävyys
Sen todellinen syvyys?

Kun ihminen helvettiä kailottaa
Hän muille sitä aikaansaa
Helvetti voidaan unohtaa
Ja taivas maahan rakentaa

Kirjan nimessä mainittu Gay Gambrini oli Suomen ensimmäinen homoravintola Iso Roobertinkadun sisäpihalla, joka avattiin 4.7.1984. Perustaja - nyt jo edesmennyt Tuomo Isotalo - oli jossain vaiheessa Facebook-kaverini, ja muisteli joskus aikaansaannoksiaan. Muistan nähneeni siellä kuvatun pätkän jossain vanhassa tv-ohjelmassa. Minun osallisuuteni Suomen homohistoriaan alkaa vasta Don't Tell Mamasta. [Gambrinin historiasta perusteellisemmin.]

Katso Matti Helelän blogi, LyriikkaMatti. 

Oma blogini, Homo Spiritus, keskittyy hengellisyyden ja homoseksuaalisuuden tematiikkaan, alun alkaen kristilliseltä pohjalta, vaikka onkin sittemmin kasvanut siitä yli. 

Itse kyllä löysin kirkon, jossa minut hyväksyttiin omana itsenäni, enkä enää kokenut ristiriitaa uskoni ja identiteettini välillä. Menetin vain lopulta tyystin uskoni kristinuskon tarjoamaan totuuteen - siitä huolimatta että en koskaan tyytynyt oppien perinteisiin tulkintoihin, vaan täydensin niitä esoteerisilla selityksillä, joissa mielestäni oli silloin enemmän järkeä - halusin ymmärtää enkä vain uskoa sokeasti. Tänä päivänä se näyttäytyy minulle hiukan kummallisena: niin kuin kristinuskon opit eivät jo itsessään olisi mielikuvituksellisia, selitin niitä entistäkin korkealentoisemmilla teorioilla. Ja tätä kutsuin järkeväksi. 

  Uskonnottomuus ei kuitenkaan ollut tie minulle, vaikka jonkin aikaa elin tunnustamatta mitään uskontoa. Kokonaan uusi uskonto on ollut vastaus, joka tyydyttää minun sisintäni, ja sisimmästäni se myös nousi... enkä anna kenenkään muun sanella mitä sen pitäisi olla!

Helelä lainaa kirjansa johdannossa Jussi K. Niemelää Skeptikko-lehdessä 3/2018, "Kuinka epäillä empaattisesti": "Voidakseen elää maailmassa, ihmisen on uskottava asioihin. Se, mihin ihminen uskoo, kertoo hänestä paljon. Myös se, mihin hän ei usko, tai on joskus uskonut, mutta ei usko enää, on paljastavaa." Ei aavistustakaan mitä se minusta kertoo. Olen erinomainen kyökkipsykologi, mutta tähän asiaan en ole paneutunut... ja ehkä itseään vain ei näe niin kuin joku toinen näkee, joten kertokoot muut minulle. 

Elävää buddhalaisuutta sateenkaaren alla

Tämä on tämän blogin 60. julkaisu! 🙌

Aiemmassa kirjoituksessa siteeraan Jungia:

Yksinäisyys ei tule siitä että ei ole ihmisiä ympärillä, vaan siitä ettei kykene kommunikoimaan asioita jotka tuntuvat tärkeiltä itselle, tai tiettyjen näkemysten kannattamisesta joita muut eivät pidä hyväksyttävinä.

 Kuitenkin olen kauan tuntenut että tämä on hinta joka on maksettava siitä, että on sananmukaisesti YKSILÖ. Ja pian sen jälkeen löysin Jiddu Krishnamurtilta sitaatin, joka tuntui olevan kuin vastaus: 

Jos et seuraa jotakuta, tunnet itsesi hyvin yksinäiseksi. Ole sitten yksinäinen. Miksi pelkäät yksin olemista?

Kuitenkin minulle kirkastui kesälomalla, että haluan syksyllä sisällyttää elämääni jotain yhteisöllistä ja sosiaalista; se tekisi minulle varmasti hyvää. Minun turvallinen tilani on pitkään ollut puolisoni seurassa: muut ihmiset ovat jopa alkaneet tuntua uhkaavilta. Tunsin jo suorastaan odotuksen intoa päättäessäni tämän. Pääasia, että se on buddhalaista, tuumin; koulukuntaeroilla ei ole väliä. 

Rukoushelmeni, "Juzu"

Tampereellakin on toki paljon vaihtoehtoja, mutta sitten löysin Helsingin Triratnan buddhalaisen keskuksen järjestämän sateenkaarisanghan kokoontumisen, 6.9. lauantaina klo 11 - 17. Tässä yhdistyy HLBTQ-asia buddhalaisuuteen... aivan kuten muutoin mustissa rukoushelmissäni symbolisesti on 2 x kuusi helmeä sateenkaarilipun väreissä (ja nyttemmin olen lisännyt alttarilleni sateenkaaren värejä muutenkin), koska luonnollisesti olen homo myös buddhalaisena, ja buddhalaisuuteni sisältää myös homoseksuaalisuuteni; ne eivät sulje toisiaan pois. Tästä olen kirjoittanut paljonkin. 

Gohonzonini, puolisoni virkkaaman
koristeen kera

Minua on aina viehättänyt Gay Buddhist Fellowship San Franciscossa; olen harmitellut ettei Suomessa ole vastaavaa: vaikka osallistua voi toki virtuaalisesti, se ei ole ihan sama asia. Minua ei viehätä pelkästään tuo "gay"-osa, vaan myös se, että GBF kokoaa yhteen buddhalaisia harjoittajia eri koulukunnista eikä muodosta omaa koulukuntaansa. Tämä on nyt ehkä lähinnä sitä mitä olen löytänyt Suomessa. Triratna on oman määritelmänsä mukaan nimenomaan nykyaikaisille länsimaalaisille tarkoitettu,  buddhalaisiin koulukuntiin sitoutumaton liike. Suomen keskus on jo lähes yhtä vanha kuin minä. 

Myös Triratnan perustaja, Sangharakshita, itse oli homo - ja kiistelty hahmo, tiedän sen, mutta ihminen on seksuaalinen olento, ja erehtyväinen; en lue sitä hänelle kokonaan viaksi, koska en näe häntä "guruna", ja olen aina pitänyt hänen kirjoistaan (tässäkin blogissa on sitaatteja siellä täällä); se painaa vaakakupissa enemmän. Eikä hän laittomuuksiin syyllistynyt, vaikka auktoriteetti-aseman väärinkäyttö viettelemällä nuorempia miehiä on totta kai epäeettistä. 

Olen aiemmin kommentoinut Marilyn Mansoniin kohdistuneita syytöksiä, jotka lienevät astetta vakavampia: henkilö ja hänen taiteensa/työnsä täytyy erottaa toisistaan. En hyväksy cancel-kulttuuria. Viimeksi Neil Gaimanin sarjakuvaan perustuva Netflix-sarja, Sandman, päätettiin lopettaa toiseen kauteen häneen kohdistuvien syytösten takia. Olen lukenut kaikki sarjakuvat ja pitänyt sarjasta... enkä lakkaa pitämästä. 

Tästä tulee mieleen myös se mistä ennenkin olen maininnut, kun kuuntelin suomalaista buddhalaista podcastia jonka yhdessä jaksossa vetäjät keskustelivat siitä, kuinka heidän traditionsa opettaja oli jäänyt kiinni vaimonsa pettämisestä prostituoitujen kanssa: minua hämmästytti ainoastaan miten vaikea heidän oli käsittää se. 

Sangharakshitan tapauksesta myös keskusteltiin avoimesti Helsingin kokoontumisessa, mutta en voi avata sitä julkisesti - ei itse asian arkaluontoisuuden takia, vaan yksinkertaisesti johtuen kaiken siellä sanotun luottamuksellisuudesta. Minun on mahdoton nähdä miten jonkun edesmenneen ihmisen kyseenalaiset tekemiset liittyisivät tänä päivänä kokoontuvaan ryhmään, tai mitätöisivät sitä hyvää mitä hän on saanut aikaan. 

Sangharakshitan tapauksesta tasapainoisesti ja järkevästi lue esim. Robert M. Ellis, Sangharakshita: Time to Depolarize the Discussion. Robert M. Ellis on kirjoittanut hänestä kirjan, The Thought of Sangharakshita: A Critical Assessment (Equinox 2020), johon haluan jossain vaiheessa tutustua, ja joka on hänen mukaansa ensimmäinen yritys laittaa Sangharakshitan ajattelu tasapuoliseen kriittiseen kontekstiin. Ellis sanoo kyenneensä yrittämään tätä tehtävää näkökulmasta, joka oli sympaattinen joillekin Sangharakshitan jaloimmille päämäärille tuoda buddhalaisuus ja länsi yhteen, mutta myös hyvin kriittinen joillekin erehdyksille joita hän teki yrittäessään toteuttaa noita päämääriä. Ellis puhuu kirjastaan myös video-podcastissa YouTubessa. 

Helsingin buddhalaisen keskuksen alttari

Meitä oli paikalla yhdeksän henkeä, vetäjät mukaan lukien, ja heitä lukuun ottamatta osallistujat eivät olleet kuulemma samoja kuin ensimmäisellä kerralla. Aloitimme ohjatulla metta-meditaatiolla, joka sai minut olemaan läsnä hetkessä, ja haihdutti kaikki harhailevat, hermostuneet ajatukset. Välillä keskustelimme; käsittelimme yhteisöllisen tilan ohjeita, jotka on laatinut Singhashri ja Viveka, joilta löytyy mm. videoita YouTubesta (englanniksi). Ne lienevät jotain sukua turvallisen tilan periaatteille. Puhuimme myös Buddhan eettisistä ohjeista, jotka Sangharakshita on muotoillut positiiviseen muotoon näin:

Ystävällisyys

Anteliaisuus

Selkeys, tyyneys, tyytyväisyys

Totuudellisuus

Kirkas ja säteilevä tarkkaavaisuus

Katso sivu Opillisiä peruskäsitteitä/Etiikka; viisi ohjetta, josta löytyy myös Thich Nhat Hanhin vastaava positiivisten ominaisuuksien luettelo. Ymmärrän, että näin esitettynä ne on ehkä helpompi omaksua - "tätä pyrin kehittämään itsessäni" - kuin että sanotaan "älä tee näin". 

Söimme lounaan (omat eväät), joimme teetä. Päätimme meditaatioon. 

Lahjoitus on toki toivottava, mutta ei pakollinen. 

Olin todella iloinen että päätin mennä, vaikka kaiken varalta ostin junaliput peruutusturvalla, ja päällimmäiseksi jäi olo että voisin mennä uudestaankin. 

Kysyin puolisoltani haluaako hän lähteä mukaan, mutta aikainen aamuherääminen olisi ollut hänelle liikaa. Totesin että se sopii itse asiassa oikein hyvin: viimeksi olen tehnyt mitään tällaista itsekseni todennäköisesti kun kävin kerran yksin Tampereen Malkus-ryhmässä 2022! Tämä vahvistaa vain käsitystäni siitä että buddhalaisuus on minun ikioma juttuni, ja niin on hyvä! Niin kuin olen kertonut, kristillinen vaiheeni samaistuu mielessäni vahvasti suhteeseen edesmenneen avopuolisoni kanssa; korostin aina että se oli "meidän juttumme", mikä huipentui siihen kun hänet siunattiin hautaan Kristiyhteisön menoin.  

Päivä Helsingissä oli hyvin tiivis, joten sen vuoksi viitsi nousta aikaisin ja matkustaa sinne asti - eikä se silti ole turhan usein; edellinen näytti olleen huhtikuussa (ja seuraava ensi keväänä). En rupeaisi ravaamaan pääkaupungissa esim. kuukausittain. Tämä vuosi on suorastaan poikkeuksellinen, koska kesällä kävimme kerran, ja syksyllä on vielä kolmaskin kerta suunnitteilla. Aina ei ole käyty edes kerran vuodessa. Helsingissä on kiva käydä, mutta vielä kivempi on kun sieltä pääsee pois! Junamatka mennen tullen meni hujauksessa katsellessani puhelimella Netflixiä. Buddhalaiseen keskukseen oli lyhyt kävelymatka rautatieasemalta: osasin helposti takaisin ilman navigaattoria. 

Sangharakshitalta on suomeksi myös kirja Valkoinen Lootussutra (koska Lootussutran alkuperäinen sanskritinkielinen nimi viittaa nimenomaan valkoiseen lootukseen), jonka kesällä ostin divarista omakseni; olen lukenut sen jo aiemmin ja siitä on tämän blogin sivulla Harjoitus alusta asti ollut seuraava sitaatti: 

"On aivan riittävää valita sellainen henkisen harjoituksen menetelmä, joka sopii omiin tarpeisiimme, esimerkiksi sopiva meditaatiomenetelmä. Meidän ei tarvitse kuulua lahkolaiseen järjestöön, joka sulkee pois kaikki muut. Meidän ei tarvitse olla theravãdalaisia tai zeniläisiä tai mahãyãnalaisia - voimmehan olla vain buddhalaisia. Itse buddhalaisuus voidaan tulkita hyvin laajasti. Buddhan oman kriteerin mukaan buddhalaisuutta on kaikki se, mikä edesauttaa yksilön valaistumista. Uskonnollisten opettajien joukossa Buddha yksin näyttää ymmärtäneen että uskonto on todellisuudessa yksilön kehitysprosessi. Lahkolaiset järjestöt kadottavat tämän näköpiiristään ja tosiasiassa monet niistä ilmentävät etupäässä negatiivisia tunteita. Selviämme paljon paremmin ilman niiden syrjintää ja suvaitsemattomuutta." 

Kuten lienee tullut selväksi, harjoitukseni on minulle koko henkisen elämäni keskiössä, ja alusta asti olen päättänyt pysyä itsenäisenä. Toki harjoitukseni myös tekee minusta nimenomaan Nichiren-buddhalaisen, mutta ei mitenkään poissulkevasti, sillä sehän on kokonaan kiinni minusta itsestäni.   

En koe, että Malkus-ryhmällä, jossa olen joskus käynyt, olisi paljonkaan annettavaa hengellisesti muuta kuin kristinuskoa tunnustaville sateenkaari-ihmisille - mikä on ihan ymmärrettävää kun kristillisenemmistöisessä maassa ollaan (tosin viimeksi kun siellä kävin, puhuimme homoteemaisista elokuvista ja tv-sarjoista!) - ja kyllä minusta on hyvä myös harjoittaa yhdessä, hiljaisuudessa. Hiljainen meditaatio voi vain yhdistää eri suuntien buddhalaisia - kuten hiljaisuus yhdistää ihmisiä ylipäänsä, uskonnosta riippumatta.

 Kun aikoinaan vedin Tampereen ryhmän edeltäjää jonkin aikaa, yritin lanseerata alkuun vaivaisen viiden minuutin hiljaisen hetken (ja olin tuolloin itse vielä kristitty), mutta se ei saanut paljoa ymmärrystä osakseen; tietenkin oli väärin alun alkaenkin pakottaa ihmisiä johonkin muotoon, mikä oli tärkeää vain minulle. Tätäkin olen muistellut aikaisemmin tässä blogissa. Toisaalta minulla ei edelleenkään riitä ymmärrystä ihmisille, jotka eivät kykene olemaan hiljaa hetkeäkään. 

Olen koonnut ja kääntänyt kirjoituksen, Buddhalaisuus ja HLBTQ-ihmiset, ja aikomukseni on tulevaisuudessa enemmänkin paneutua aiheeseen esim. seuraavan löytämäni kirjan avulla:

Richard Harrold - My Buddha is Pink: Buddhism from a LGBTQI Perspective. Se perustuu kirjoittajan yhä olemassaolevaan blogiin. Hän harjoittaa Theravada-buddhalaisuutta, mikä on toki merkittävä ero, koska se on käsittääkseni etiikkaa erityisesti painottava suunta, joka suhtautuu hyvin kirjaimellisesti ohjeisiin, eikä sellaisena puhuttele minua. Jos katsoo tämän blogin aiemmin mainitulla sivulla Opillisia peruskäsitteitä kohtaa Etiikka: viisi ohjetta, siellä kerrotaan Mahayanan joustavammasta suhtautumisesta, Nichiren-buddhalaisuuden erityispiirteistä, kuin myös Japanin buddhalaisuuden mielenkiintoisesta historiasta liittyen munkkeuteen ja miesten välisiin suhteisiin. Japanin buddhalaisuus on oma maailmansa. 

Silmiini osui Seuran artikkeli Jussi Ahlrothin uutuuskirjasta, Kirje Buddhalta - Länsimaisen filosofian buddhalainen historia (SKS Kirjat 2025), jonka heti lisäsin lukulistalleni. Ahlroth on harjoittanut Vajrayana-buddhalaisuutta yli 20 vuotta, ja hänelle buddhalaisuus on yksiselitteisesti uskonto; sen sisällä voi kyllä nähdä filosofiaa, ja siihen kuuluu tietynlainen elämäntapa: yksintehtäviä harjoituksia, sosiaalista toimintaa, kalenteriin liittyviä tapahtumia, tekstejä, näkemyksiä... uskonto on kulttuurillisia toimintoja, joita ihmiset tekevät. Uskonto se minullekin ensisijaisesti on, koska asenteeni siihen on enempi uskonnollinen. 

Ahlrothin mukaan buddhalaisuus-sanaa alettiin käyttää länsimaissa 1800-luvun alkupuolella; se oli länsimainen tapa niputtaa yhteen eri perinteitä, jotka ovat yhteydessä Buddhaan ja Buddhan opetuksiin. Kristinuskon ollessa totuususkonto, buddhalaisuus on menetelmäuskonto, ja sanotaan jopa, että "eri buddhalaisten suuntausten menetelmät ovat niin vakavasti ristiriidassa keskenään, että eri suuntaukset loukkaavat toisiaan, koska niissä voidaan antaa täysin päinvastaisia ohjeita ja menetelmiä siihen, miten nähdä asiat ja miten harjoittaa buddhalaisuutta." Buddhalaisuudessa lopulta on totta tyhjyys ja jakamattomuus. Tyhjyydestä, Sunyata, sivulla Opillisia peruskäsitteitä. Tähän liittyvä jakamattomuus tarkoittaa että kaikki on yhteydessä toisiinsa, mikään ei ole erillistä. 

Sivulla Lootussutra käännös on sitaatti Minerva T.Y. Leen kirjasta, jossa hän kirjoittaa miten antaumuksen harjoitus, joka noudattaa tyhjyyden lakia, on Lootussutrassa syrjäyttänyt moraalin harjoittamisen ja syyn ja seurauksen lain. Nämä ovat vaikeita asioita, joita en väitä itsekään täysin ymmärtäväni, mutta korostaa juuri menetelmäeroja eri suuntausten välillä ja Lootussutran "erityisen metodin" uskonnollista lähestymistapaa. 

Muuan asia mitä olen miettinyt: jos se mitä minä olen oppinut buddhalaisuudesta ja mistä erityisesti pidän siinä, on länsimaalaisten länsimaalaisille tulkitsemaa buddhalaisuutta, eihän siinä mitään vikaa ole: buddhalaisuudesta sekin kuitenkin nousee, buddhalaisuus inspiroi ja antaa eväitä näihinkin tulkintoihin. Silloin se on siis elävää - ei mikään jähmettynyt oppirakennelma, jota voi soveltaa jäykästi vain yhdellä tavalla. No, myönnettäköön, että sama periaate pätee yhtälailla kristinuskoonkin, ja oma kirkkoni, johon yhä virallisesti kuulun, eli Kristiyhteisö, on hyvä esimerkki tästä; sitä vastaan minulla ei ole mitään sanottavaa. Ja tämä on nyt jo toinen esimerkki siitä, että aiempi kristillinen taustani antaa minulle lisää ymmärrystä myös buddhalaisuuteeni. 

Mutta tämähän näkyy jo siinä, miten buddhalaisuus muotoutui kun se saapui ensin Kiinaan, ja myöhemmin Japaniin. Tästä luin Japanilaisen kulttuurin ystävät ry:n julkaisusta, Hashi No 32/2011, Japanin uskontojen äärellä (siteeraan sivun Opillisia peruskäsitteitä alussa pari pätkää, joissa määritellään buddhalaisuutta mielestäni hyvin). Siitä tuli jotain muuta kuin Intiassa syntynyt buddhalaisuus, jotain aivan uutta ja omanlaistaan, kummassakin maassa. Minä olen länsimaalainen, joka harjoittaa Japanin buddhalaisuutta, joten se antaa oman leimansa asiaan. 

Kyseisessä julkaisussa kerrotaan, että "tantrisia vaikutuksia näkyy myös monissa Japanin buddhalaisuuden Mahayana-koulukunnissa", ja yhtenä esimerkkinä mainitaan Nichiren-buddhalaisuus, josta löytyy tantrisia elementtejä, vaikka täysin tantrisia koulukuntia Japanissa on vain yksi, Shingon. Tantran piiristä on peräisin mm. ajatus siitä, että valaistuminen on mahdollista yhden ihmiselämän aikana, ja buddhalainen tantra eli Vajrayana lähtee suorasta samaistumisesta ihmisessä jo olevaan buddhaluontoon, mm. hitaan ja vähittäisen eettisyyden ja moraalin kehitystien sijasta. Kuulostaa tutulta. 

Minulla on usein jokin kirjoitusprojekti menossa, joko blogissa tai muuten; se tuottaa minulle henkistä tyydytystä. Kesälomallani heinäkuussa se oli kooste ja tiivistelmä omista blogeistani, vain olennaisimmat ajatukseni muutamasta ehkä tärkeimmästä henkisestä kysymyksestä, enimmäkseen omin sanoin: Jumala, kristinusko, buddhalaisuus, moraali/etiikka, kuolema. Joka on lukenut kirjoituksiani, tietää, että en edes halua käyttää nimitystä "jumala"; kristinuskoon suhtaudun nykyään suurella varauksella, mikä selittyy hyvin pitkälti omalla kokemuksellani siitä - en ole pelkkien ennakkoluulojen varassa; buddhalaisuus on minulle ennen kaikkea säännöllistä harjoitusta; kaikenlaiset ulkoapäin sanellut moraalisäännöt ovat minulle punainen vaate, eikä se silti tee minusta "moraalitonta". Kuolema on vähän niin kuin jumalakin: ei hyödytä mitään spekuloida asioilla, joista ei voi oikeasti mitään tietää - mutta oikea asennoituminen auttaa paljon. Elämä tässä ja nyt on tärkeämpää. 

On kuitenkin hyvä ymmärtää myös ajatus, jonka lisäsin toisen blogini sivulle, Minun tieni; se on peräisin Michael Barnesilta, joka on teologi, professori ja jesuiitta: "Buddhalaisuutta pidetään usein 'ateistisena', mutta sellaisessa termissä on järkeä ainoastaan avoimesti teistisessä kontekstissa, kun tiedämme mitä se on mitä meidän oletetaan kieltävän. Myöskään mitkään muut loputtomat länsimaiset 'ismit', jotka ympäröivät tulkintojamme buddhalaisuudesta, eivät ole yhtään sen onnistuneempia." Kristityn oppineen kynästä lähtöisin olevana tällä ajatuksella on merkittävä painoarvo.

Kristitty kaverini kysyi taannoin, uskonko että Buddha on yhä läsnä henkiolentona. Tämä oli minulle yhtä merkityksetön kysymys kuin uskonko jumalaan, ja kertoo paljon hänestä ja siitä kuinka kaukana ajatusmaailmamme ovat toisistaan. Minä en etsi Buddhaa ulkopuoleltani. Opetustensa kautta myös historiallinen Buddha on toki läsnä. 

Näitä laatimaani seitsemää sivua (pidin tarkoituksella kiinni tästä määrästä, ei yhtään enempää) ei ole tarkoitus ainakaan tässä vaiheessa jakaa julkisesti missään, vain tarpeen ja harkinnan mukaan, sähköisesti tai tulosteena (voin tietysti muuttaa mieltäni). Voi olla hyödyllistä hioa omia ajatuksiaan yhä kirkkaammiksi. Käyn kirjoittamalla myös dialogia itseni kanssa... muiden kanssahan se onkin ollut tähän mennessä enimmäkseen turhauttavaa ja hedelmätöntä - tosin käytännössä vain yhden ihmisen, ja se on hyvin paljon kiinni hänestä. Sen perusteella olen ehkä liikaakin alkanut ajatella, että ei kukaan voi ymmärtää. En vain ole tavannut vielä sitä ihmistä.  

Ja mitä tulee nettiin, voin olla kiitollinen siitä että kirjoittaessani niin marginaalisista jutuista jotka kiinnostavat aniharvoja, en myöskään vedä puoleeni kaiken maailman törkimyksiä ja öyhöttäjiä, joita nykyään sikiää kuin kärpäsiä. Ihmisyys on tänä päivänä kokenut arvonalenemisen, johtuen hyvin pitkälti internetistä, johon kuka tahansa pääsee oksentamaan mielensä sisällön kaikkien silmille.  Buddhalaiset mielen myrkyt rehottavat. Ihminen ei ole muuttunut; tekninen kehitys vain antaa hänelle laajemmat mahdollisuudet perseilyyn. 

Buddhalaisen Namchak-yhteisön sivulla mielenmyrkyt selitetään hyvin (niitä nimetään toisinaan hiukan eri tavoin; usein ahneus, viha, tietämättömyys):

• Riippuvuus viittaa ahneuden, himon ja intohimon tunteisiin. Sitä kuvataan kukolla. Ego on tämän myrkyn keskipisteessä - haluamme aina enemmän sitä mikä tuntuu egostamme hyvältä. Äärimmäinen esimerkki olisi jättää huomiotta toisten tarpeet tai jopa vaarantaa muut saadakseen halujensa kohteen, tai sellainen asenne, että haluaa tai välittää vain asioista joista pitää. Kuitenkin riippuvuus tarjoaa myös polun valaistumiseen, koska se kantaa mahdollisuutta rakkauteen ja yhteyteen.
• Vastenmielisyys viittaa aggression, suuttumuksen ja vihan tunteisiin. Sitä kuvataan käärmeellä. Sen vastakohta on rakastava ystävällisyys. Samainkaltaisesti kuin riippuvuudessa, missä ainoastaan yritämme saada asioita joita haluamme, kun koemme vastenmielisyyttä, me työnnämme pois (yleensä aggressiivisesti) asioita joista emme pidä. Jos sallimme tietämättömyytemme ottaa vallan, voimme manata esiin vihaa asioita kohtaan joista emme pidä, ja ihmisiä kohtaan, joiden näemme estävän halujamme. 
• Tietämättömyys viittaa harhakuvitelman, hämmennyksen ja tylsyyden tunteisiin. Sitä kuvataan sialla. Myrkky on juurtunut sen uskomuksen harhakuvitelmaan, että olemme erillisiä, johtaen meidät priorisoimaan oman nautintomme yli muiden kärsimyksen, piittaamatta kenenkään muun todellisuudesta, paitsi omastamme. Toisin kuin riippuvuus ja vastenmielisyys, tietämättömyys ei kanna vaihtoehtoista polkua valaistumiseen, koska me jatkamme kärsimistä ja aiheutamme kärsimystä kun emme näe yhteenliittynyttä todellisuuttamme. Tämä voidaan kokea kykenemättömyytenä nähdä totuus tai todellisuus itsestämme tai maailmasta ympärillämme. Milloin tahansa havaintomme eroavat todellisuudesta, koemme ja aiheutamme kärsimystä. Kun takerrumme tietämättömyyteen, unohdamme yhteytemme ja näemme itsemme erillisinä muista. Meidän ei tarvitse katsoa kauas yhteiskunnassa nähdäksemme tuskan, jota tietämättömyys aiheuttaa. 

Olen joskus muistellut lukemaani, että kristillisten erämaaisien mukaan ihmiskunnan puolesta on helpompi rukoilla kun ottaa siihen etäisyyttä, ja siksi he vetäytyivät maailmasta. Nykyaikana on vastaavasti tullut välttämättömäksi välttää kaikkia netin keskustelupalstoja ja kommenttikenttiä, jos ei halua täydellisesti menettää toivoaan ihmiskunnan tulevaisuudesta. 

Käsiini osui Noah Levinen muistelmateos, Dharma Punx (Like Kustannus Oy 2006), ja heti alkusanoissa hän sanoo: "Minä ja monet muut olemme tajunneet huumeiden ja väkivallan turhuuden ja löytäneet positiivisia kanavia kapinallemme yhteiskunnan valheita vastaan. Saamme yhä energiaa epäoikeudenmukaisuuden ja kärsimyksen aiheuttamasta suuttumuksesta, mutta suuntaamme sen nykyään luontaisen viisautemme ja myötätuntomme herättelemiseen itsetuhon sijasta". 

Myöhemmin kirjassa hän kertoo: "Yhdessä Buddhan valaistumisesta kertovassa tarinassa törmäsin kohtaan, jossa sanottiin että hän oli valaistuessaan kulkenut 'vastavirtaan', että vapautumiseen johtava hengellinen tie on kulkea ihmisen itsekkäitä, harhautuneita tapoja vastaan. Siinä oli etsimäni: sisäinen vallankumous, joka johtaisi minut vapauteen. Jotain sellaista oli välittynyt harjoituksestani, mutta siinä se oli mustana valkoisella: Buddhan tie Buddhan sanoin. Tiesin olevani oikeilla jäljillä. Nuoruuteni ulkoinen kapina oli johtanut pelkästään entistä suurempaan kärsimykseen, mutta buddhalaisuus tarjosi täydellisen keinon tehdä vallankumouksesta täyttä totta." 

Mikä voisi olla suurempi kapina ja vallankumous, kuin että yksilö ei enää suostu seuraamaan ihmiskunnan enemmistön mukana alamäkeä helvettiin, vaan irtautuu siitä omilleen. Yksi kaikkien puolesta. Lisäsin sivun Minun tieni loppuun myös seuraavan ajatuksen: "Lähimmäisenrakkaus alkaa itsestä, hoin itsekseni kristittynä. Totta. Paradoksi on siinä, että kun henkinen polku vie yhä syvemmälle itseen, se voi aluksi vaikuttaa itsekeskeiseltä, mutta kun ihminen tiedostaa oman vastuunsa koko ihmiskunnan tilasta, näköala laajenee väistämättä." Kuten kerroin kirjoituksessani Valoa, minulle Jiddu Krishnamurtin ajatukset tekivät tämän totuuden kirkkaammaksi kuin pelkästään buddhalaisuus.  

Olin todella tyytyväinen itseeni tajuttuani miten onnistuin ilmaisemaan seuraavat ajatukseni entistä paremmin yhdistettyinä, niin että ne tukivat toisiaan, rinnastaen onnen ja valaistumisen:

Mitä on onni? Onni ei ole päämäärä vaan matka. Se ei ole suuria tunteita ja huippukokemuksia. Ei ylipäänsä mitään mitä pitäisi tavoitella. Se yksinkertaisesti ON... kun sen oikein oivaltaa. Pienissä asioissa, tavallisessa arjessa, tässä ja nyt. Ei ulkopuolella, ei edes toisessa ihmisessä, vaan omassa sisimmässä. Miksi odottaa ihmettä, kun itse elämä on ihme.

En kaipaa absoluuttisia totuuksia, vaan tarvitsen vain yksinkertaisen käytännön harjoituksen. En harjoita jonkin tulevan palkkion toivossa, vaan harjoituksen välittömän positiivisen vaikutuksen vuoksi. Uskon, että edes valaistuminen ei ole kertakaikkinen mystinen kokemus. Se on matka pikemmin kuin päämäärä.