Aseksuaalisuus
Kesälomastani ja paljosta muusta olen kirjoittanut aiemmassa postauksessa. Sitä voisin vähän kommentoida. Mainitsen Sametin ja hänen Pride-kritiikkinsä: sen jälkeen syksyllä hän piti parikin livestriimiä joissa käsitteli aseksuaalisuutta. Viimeistään tässä kohtaa hänen pisteensä romahtivat minun silmissäni lopullisesti. Hän tuntuu ottaneen tehtäväkseen repiä alas kaiken "sateenkaarevan". Ehkä pitäisi pysyä vain niissä transasioissa, joista hän jotain omasta kokemuksestaan tietää. (Mutta tietääkö kaikkien muiden puolesta? Tuskin.) Ja kysymyksessä on siis ihminen, jota minä jonkin aikaa oikeasti kuuntelin. Ja seurasin tämän jälkeenkin mm. hänen kekrin/Halloweenin kulttuurihistoriaa käsittelevää striimiään; sellainen on kiinnostavaa, eikä hän edelleenkään ole minusta vastenmielinen ihminen vain sen takia, että jotkin hänen mielipiteensä eroavat omistani. Niitä minun ei ole pakko kuunnella. Enää.
Jo 2008 silloisella nettisivullani muotoilin oman käsitykseni sukupuolesta jokseenkin siihen tapaan, että Jumala (silloin käytin vielä tätä nimitystä, olinhan kristitty) on sekä mies että nainen, ja myös hetero ja homo: Häneen uppoavat kaikki vastakohdat täydellisessä harmoniassa. Mutta maailmassa ilmenee kaksi vastakkaista voimaa, joiden välinen jännite tekee aineellisen elämän mahdolliseksi: Jin ja Jang, joita voi luonnehtia mm. feminiiniseksi ja maskuliiniseksi, mutta kukaan ei kuitenkaan ole kummassakaan ääripäässä, vaan olemme kaikki jossain siinä välissä. (Ja mitä ulkonaisesti pidetään "femininiisinä" tai "maskuliinisina" ominaisuuksina tai piirteinä, on vaihdellut aikakausittain ja on kulttuurisidonnaista, joten se on kokonaan toinen juttu!) Eli alkujuuri ajatukselle, johon palaan myöhemmin tässä julkaisussa: vastakohdat ovat todellisuuden pintakerrosta, syvemmällä tasolla kaikki on yhtä. Tästä näkyy miten ajatteluni on kypsynyt ja kehittynyt pitkään, uskonnosta riippumatta (sekin on vain ulkoista). Samoin jo 2018 Kristiyhteisön Tampereen seurakunnan keskusteluillassa [ks. "Minun kirkkoni"] todettiin että "sukupuolen moninaisuus tänä päivänä voi kertoa siitä, että fyysinen sukupuoli alkaa yhä enemmän menettää merkitystään ihmiskunnassa; muutokset eivät tapahdu yht'äkkisesti ja kertakaikkisesti, vaan vähitellen siellä täällä." Jos välillä olen poikennut - tai eksynyt - tästä ajattelusta, se johtui nimenomaan ulkopuolisista vaikuttajista (tai tässä tapauksessa vaikuttajasta) joita liikaa kuuntelin.
Sametin pointti aseksuaalisuuden yhteydessä oli se, että alunperin sillä tarkoitettiin sitä ettei tunne minkäänlaista halua eikä edes ymmärrä sellaista, mutta nykyään se käsitetään spektrinä (mikä tietysti niin ikään soveltuu edellä esittämääni teoriaan). Erityisesti hän naureskeli juurikin demiseksuaalisuudelle ja harmaalle-aseksuaalisuudelle, jotka minä koen omakseni, että sehän on vain "normaalia". Sen perusteella mitä minä olen koko elämäni havainnoinut muita ja kokenut sisäisesti, ei ole normaalia eli yleistä - ei sillä tavalla ja siinä määrin. Kyllä minulla on libido, ja fantasioissani - joihin nykyään on vaikuttanut pornokuvasto - voi tapahtua mitä vain, mutta huomionarvoista lienee että kuvittelenkin yleensä olevani joku ihan muu, koska en pysty edes kuvittelemaan itseäni sellaisiin tilanteisiin! Totta kai voi olla että minulla on traumoja ja huono itsetunto ja se on defenssi, kuten Sametti esitti joidenkin aseksuaaliksi itsensä mieltävien kohdalla saattavan olla syynä, sehän on jopa todennäköistä minun kohdallani, mutta ei se oikeastaan muuta itse asiaa miksikään. On parempi hyväksyä se omimalla tämä identiteetti.
Tietenkin nämä leimat ovat ihmisten itsensä valitsemia, ne eivät perustu minkäänlaiseen tieteeseen. Tämä tuo mieleeni sen kun vuosia sitten luin introversiosta, tunnistin itseni, ja se tuntui selittävän omituisen käytökseni elämäni varrelta, jota olin itsekin ihmetellyt. Ennen kaikkea se vahvisti minulle että minussa ei ole mitään vikaa: minä saan olla tällainen! Vuonna 2022 kuuntelin Ylen podcastin, jossa persoonallisuustutkija puhui introversiosta tieteellisen tutkimuksen valossa, ja se tuntui romuttavan uskomukseni, ja ylipäänsä populaarin käsityksen aiheesta. Sen jälkeen en ole voinut vedota introversioon. Mutta ehkä olen vain turhan ankara itselleni - varsinkin kun en kaikessa muussakaan ole "tieteellinen" - sillä kyseinen tutkijakin sanoi kyllä myös, että nämä (introversio/ekstroversio) eivät ole enää pelkästään tieteellisiä käsitteitä. Niiden merkitys on laajentunut. Jos ihmiset käyttävät niitä selittämään ja ymmärtämään itseään, sehän on vain hyvä asia. Niistä on tullut sosiaalisia identiteettejä, joita ihmiset omaksuvat ja selittävät omaa käytöstään itselleen ja muille niiden avulla. Samahan on hyvin pitkälti nykyinen asenteeni uskonnollisiin/henkisiin ajatuksiin: ne voivat olla hyödyllisiä psykologisia työkaluja. Ja tarvittaessa niitä voi vaihtaa. Ei ole yhtä Totuutta. Asian ei tarvitse olla "oikeasti" olemassa, jotta sillä voi olla todellinen vaikutus mieleesi.
Sametti sanoo olevansa konservatiivi. Pikaisen Wikipedia-silmäyksen mukaan konservatismille on ominaista pyrkimys vanhan säilyttämiseen ja haluttomuus nopeisiin muutoksiin. Tämähän kertoo jo kaiken. Kasvun ja uuden oppimisen sijasta halutaan jäädä paikoilleen. Hän on usein todennut että hänen aikanaan transskene oli toisenlainen kuin nykyään. Maailma muuttuu, ihmiset muuttuvat - ainakin pintapuolisesti. Kaikki eivät ehkä pysy perässä, jotkut rupeavat hangoittelemaan vastaan. Minä olen aina ylpeillyt sillä että monissa asioissa olen ajan tasalla - toisissa asioissa en vain halua olla mukana (esim. lisääntyneet sosiaalisen median palvelut) - ja myös oma henkinen elämäni todistaa vahvasti siitä etten ole jämähtänyt paikoilleni ja jäänyt menneisyyden vangiksi. Mutta samalla minulla on kokemukseen perustuvaa tietoa enemmän kuin nuoremmilla. Kyllä minä muistan millaista se oli: nuorena olin vakuuttunut siitä että "kalkkeutuminen" - en tiedä itsekään mitä sillä tarkoitin, ehkä jonkinlaista jähmettymistä - alkaa kolmikymppisenä. Nyt tiedän että olin väärässä: elämä on jatkuvaa kasvua. Myös käänteinen ajatus siitä että "ennen kaikki oli paremmin" on vääristynyt.
Aseksuaali-lippu: harmaa raita edustaa harmaata-aseksuaalia |
Ihmiset
Jälkeenpäin luettuani alussa mainitun kirjoitukseni uudelleen, näen oikein hyvin mitä ajattelin ja mitä halusin sanoa. Ehkä sekin kirjoitus olisi hyötynyt väliotsikoista, mutta näen kyllä sen läpi kulkevan punaisen langan. En tiedä onko se yhtä selvää muille. Selvimmin huomasin sen itse marraskuussa Yhdysvaltain presidentin vaalien aikaan. 2016 menetin ensin yöuneni sen takia, ja sitten se jopa tuli uniini. Tällä kertaa en seurannut uutisia, en ylipäänsä vaivannut asialla päätäni, koska en siihen voinut mitenkään vaikuttaa. Oliko se oikeasti yllätys jollekin että Trump voitti? Kenties kesäiset pohdintani ja meditaationi kantoivat hedelmää - ainakin jonkinlainen muutos tai ajattelun murros minussa tuntuu tapahtuneen lähes huomaamatta - mutta nyt näen myös Trumpin vain ihmisenä, samanlaisena kuin kaikki muutkin. Ei hän ole "hullu", kuten 2016 Facebook-postauksessa sanoin, eivätkä hänen äänestäjänsä ole "yksinkertaisia", kuten kaverini viime kesänä sanoi. Tai sitten me olemme kaikki hulluja. Koko ihmiskunta. (Minä tietysti hiukan vähemmän; tai kenties olen kaikista hulluin.) Vai sanoisinko sen toisin: hyvätkin ihmiset ovat vain vähemmän paskoja. Hmm... No, paskastakin voi kasvaa kauniita ja tuoksuvia kukkia. Näin aivan loistavan meemin, jossa todettiin että parhaat ystävyyssuhteet solmitaan kahden ihmisen välillä, joista yhden maailma näkee kusipäänä, ja toisen kaikkien aikojen ihanimpana ihmisenä; se johtuu siitä että henkilö joka on kusipää, on vaivihkaa itse asiassa aika mukava, ja henkilö joka on niin ihana, on vaivihkaa kusipää.
Näin on tietysti helpompi katsoa asiaa, kuin että näkisi sen toisinpäin kuten silloin kirjoitin: "Sen sijaan että kristilliseen tapaan ajattelisimme olevamme läpikotaisin turmeltuneita syntisiä, on parempi nähdä olevansa potentiaalinen Buddha." Buddhalainen harjoittaja tarvitsee uskoa ja luottamusta harjoitukseensa ja omaan potentiaaliinsa. Vahvista vain hyvää itsessäsi, älä vastusta pahaa, kirjoitti Pekka Ervast aikoinaan. Tosin sillä erotuksella että ei ole sinänsä "hyvää" tai "pahaa". Sanokaamme, että voi olla valoa ja pimeyttä, ja kumpaakin tarvitaan oikeassa suhteessa, omalla paikallaan.
Henkisyys
Kesällä vakiinnutin uuden "pyhän paikan" itselleni läheisen lammen rannassa, jossa olen kyllä käynyt aiemminkin. Jälkeenpäin tajusin että se on ikään kuin peilikuva (samankaltainen mutta kuitenkin erilainen) minun ja edesmenneen puolisoni kihlajaisrituaalin paikasta järven rannassa, jonne minulla oli vuosia hänen kuolemansa jälkeen tarve mennä käymään edes kerran vuodessa - se on melko pitkän ja hankalan matkan päässä.
Tämä uusi paikka tuntuu nyt täysin syrjäyttäneen sen, ja se on kokonaan minun omani. Ja lähellä kotiani, helposti saavutettavissa. Jälkeenpäin tajusin myös, että se mitä kesällä aloin tehdä ja mitä tarvitsin, on itseasiassa maadoittumista (grounding) - ei henkisessä mielessä, meditaation avulla, jota tein jo 1990-luvulla, vaan ihan konkreettisesti, kosketuksissa maan kanssa. Jossain selitetään sen tarkoittavan kehon yhdistämistä maan pinnan hienovaraiseen, luonnolliseen sähköenergiaan. En tiedä onko tämä vain huuhaa-selitys, mutta ainakin kokemukseni sen rauhoittavasta vaikutuksesta niin keholle kuin mielellekin on todellinen minulle, ja jatkoin tapaa kesän jälkeenkin niin pitkään kuin pystyin.
Asiat joita harrastelin jo 1990-luvulla (kuten kivet), joista en koskaan täysin luopunut, ovat nyt vain ikään kuin "uudesti brändättyjä"; nykyään New Age, pakanuus ja noituus kun ovat pitkälti yhteen kietoutuneet. Ne liittävät minut viattomaan aikaan, jolloin olin vielä kuin puhdas canvas ja jaksoin uskoa ihmisiin... kaikesta huolimatta, ihme kyllä. Ihmeisiin uskon edelleen, mutta aina se ei riitä. Ehkä se on myös sitä, että tuntuu hyvältä tavoitella jotain kirjaimellisesti maagista arjen ja rutiinin yhtäältä turvallisessa huomassa, mutta toisaalta myös tukahduttavassa otteessa.
Kuluneena vuotena kuuntelin töissä mm. Kolmas silmä-podcastia, jossa nykynoita Kata kertoilee noituudesta ja kaikesta siihen liittyvästä. Häntä oli ilo kuunnella, sillä hän on ensinnäkin niin rempseä, ei turhia hienostellut vaan saattoi kiroillakin, minkä minä luen positiiviseksi asiaksi: kerran totesin kaverilleni, että filtteröin itseäni hänen seurassaan enkä kiroile; sen jälkeen aloin ajatella että miksi, ja sitten kiroilinkin oikein tarkoituksella! Toisekseen, Kata on hyvin maanläheinen ja jopa kriittinen monia henkisyyden ilmiöitä kohtaan. Siihen pystyn samaistumaan erinomaisesti. Häneltä mm. opin termin, toksinen positiivisuus, ja tunnistan ilmiön: olen ehkä syyllistynyt siihen itsekin jossain vanhassa alkupään postauksessani.
Valitettavasti hän päätti ettei enää muutaman vuoden jälkeen jatka podcastin tekemistä, ja se tulee ehkä poistumaan palveluista. Tähän hän kertoi syyksi sen että on saanut niin tarpeekseen henkisyys-skenestä. Ymmärrän. Katan löytää joka tapauksessa Instagramista nimellä 3eyepod. Hän vaikuttaa juuri sellaiselta ihmiseltä, jonka puoleen minä mieluusti kääntyisin jos kaipaisin vaikka Tarot-tulkintaa tai meedioistuntoa (en kaipaa). Hyvän vaikutelman sain myös Sawon noidasta ja Kupariketusta, jotka tekivät muutaman jakson Katan kanssa, ja ensinmainitun omaakin podcastia olen kuunnellut.
Paljon muitakin hyviä podcasteja olen toki kuunnellut. Henkisyyden alalta voi mainita esim. Mielen laboratorion, jonka viitekehys on ennen kaikkea jungilainen psykologia, ja Maailmanpuun, joka taas pohjaa intialaiseen joogafilosofiaan.
Kvanttifysiikka
Tietokirjallisuuden osalta minua kiinnostavat erityisesti perinteinen japanilainen kulttuuri, jungilainen psykologia, sekä ennen kaikkea kvanttifysiikka, josta on ilmeisen vaikea löytää kansantajuisia julkaisuja, mutta löysin sentään fyysikko Johanna Blomqvistin teokset, Hypertodellisuus; Olet olemassa ja merkittävä (Basam Books 2021), sekä Kvanttifysiikasta energiahoitoihin; Fyysikon matka mieleen ja paranemiseen (Basam Books 2024). Johanna on vieraana myös molemmissa edellämainituissa podcasteissa. Hän on mielenkiintoinen persoona sikälikin, että hän on myös Reiki-opettaja.
Joitain otteita, jotka kiinnittivät huomioni, ensinmainitusta kirjasta:
Fyysikko Niels Bohrin sanoin: "Oikean toteamuksen vastakohta on väärä toteamus. Oikean totuuden vastakohta voi kuitenkin olla toinen oikea totuus."
Jokainen meistä muodostaa oman käsityksensä todellisuudesta, enemmän tai vähemmän tietoisena siitä, mihin käsityksemme perustuu. Viime kädessä olemme yksin, kukin oman ajattelumme varassa, sillä myös se kenen näkemykseen, oppiin luotamme, on meidän jokaisen itsenäisesti valittava.
Omaa ajatusmaailmaa on helppo pitää ainoana oikeana, sillä jokaisella meistä on kokemus vain siitä prosessista, joka on johtanut omaan arvomaailmaamme ja todellisuuskuvaamme.
Lynne McTaggart kirjassaan The Field ("Kenttä") kertoo useiden tutkijoiden näkökulmia kvanttihypoteesiin liittyen. McTaggart on myös kirjoittanut yhteisvaikutuksestamme kirjan The Power of Eight: Näyttäisi olevan niin, että kun joukko ihmisiä kohdistaa huomionsa samaan, vaikutus moninkertaistuu. Vaikuttaisi siltä, että tiedostamattamme vahvistamme toistemme intentiota ja tuemme toisiamme.
Havaitsijan havaitessa tapahtuu valinta, eli kaikki muut mahdollisuudet katoavat ja vain yksi todellisuus jää elämään. Voi siis jopa sanoa, että havaitseminen pakottaa todellisuuden esiin ja havaitsija "luo" todellisuuden, jonka havaitsee. Asiat ovat "todellisia" vasta, kun joku havaitsee ne. Näin tiedetään tapahtuvan ainakin hiukkastasolla. Toisin siis kuin klassisessa fysiikassa, jossa pyritään hakemaan objektiivista totuutta eliminoiden kaikki häiriöt ja muun muassa mittaajan vaikutus, kvanttifysiikassa tiedetään, että tämä ei ole edes mahdollista.
Yleinen uskomus luonnontieteissä on, että on olemassa riippumaton objektiivinen todellisuus. Einsteinin mukaan tämä vain oletetaan, vaikka sitä ei voida todistaa. Tällaisen riippumattoman todellisuuden olemassaoloon uskoivat ainakin aluksi myös kvanttifysiikan kehittäjät Bohr, Heisenberg, Born ja Pauli. Lähtökohta kvanttifysiikalle oli, että vain kokeisiin voidaan luottaa, eikä todellisuudesta saa olettaa mitään muuta. Erityisesti Pauli päätyi toteamukseen, että todellisuuden täytyy olla psykofyysinen. Empiirisen todellisuuden täytyy olla psykofyysinen, koska se on ihmisen hahmottamaa. Koska luonnonlait näyttävät olevan tilastollisia, riippumattomalla, puhtaalla todellisuudella täytyy olla sekä rationaalisia ja irrationaalisia piirteitä, jotka muistuttavat ihmispsyyken toimintaa.
Bohrin mukaan ihmisen asema on keskeinen kvanttimekaniikan lisäksi myös toisessa merkittävässä modernin fysiikan teoriassa, nimittäin suhteellisuusteoriassa. Avaruutta ja aikaa ei voi erottaa havaitsijasta. Havainnot ovat riippuvaisia havaitsijasta ja hänen sijainnistaan. Bohrin mukaan suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan kuvauksissa todellisuudesta havaitsija on samalla tavalla keskeisessä roolissa, mikä johtaa siihen, että vallitsevat käsityksemme fysikaalisesta todellisuudesta täytyy uudistaa. Fysiikassa ei enää voida välttää ottamasta käsittelyyn psyykkisiä asioita ja objektiivisuuden kyseenalaistamista. Toisaalta monen näkemys on, että Bohrin vaikutus materialistisen ajattelun korostumiseen on ollut merkittävä. Bohr pyrki muun muassa pitäytymään erossa kvanttifysiikan ajatusten yhdistämisestä idän filosofioihin ja vedantaan. Hän halusi pitäytyä erossa turhasta mystifioimisesta. Ehkäpä Bohrin ajattelusta kertoo kuitenkin jotakin se, että kun hän kunnianosoituksena työstään sai tanskalaisen Elefanttiritarikunnan jäsenyyden, hän valitsi vaakunaansa itämaisen taijitu-symbolin (yin-yang) sekä tekstin "Vastakohdat ovat komplementaarisia."
Ajattelun muuttaminen objektiivisesta subjektiiviseen on haaste. Objektiivisen tiedon voi sanoa olevan puolueetonta, mutta subjektiivisen tiedon todenmukaisuudesta ei voi saada samalla tavalla varmuutta. Subjektiiviseen tietoon voi luottaa vain, jos pitää kertojaa luotettavana. Jopa kvanttifysiikan kehittäjät viime vuosisadan alussa näkivät subjektiivisen havaitsijan roolin ja sen huomioimisen tärkeänä ja jopa itsestään selvänä. Viimeisten vuosisatojen aikana tieteen huomio on ollut materian ominaisuuksien ymmärtämisessä, ja ymmärrämme sitä jo melko hyvin. Materialla, kokemuksella ja tietoisuudella vaikuttaisi olevan yhteys. Meidän ei pitäisikään ajatella näitä erillisinä, vaan esimerkiksi materiaa tutkimalla opimme lisää myös tietoisuudesta, meistä itsestämme ja todellisuudesta.
Materian esiintymistä ei voi selittää erillään tai ilman sen subjektiivista tarkastelua tietoisuudessa. Meillä ei ole olemassa todisteita siitä, että materiaa olisi olemassa ilman tietoisuutta, sillä havaitseminen vaatii aina tietoisuutta. Ehkä materia on vain tietoisuuden muoto? Voisiko materia olla kiinteää tietoisuutta ja havaitseminen se piste, jossa tietoisuus muuttaa olomuotoa, samaan tapaan kuin vesi muuttuu kiinteäksi jäätymispisteessään? Filosofi Bertrand Russell sanoo: "Emme tiedä mitään fysikaalisten tapahtumien todellisesta laadusta, paitsi kun nämä ovat mentaalisia tapahtumia, joista meillä on suora kokemus." Havaitsija luo hiukkasen tilan, ennen havaintoa sitä ei ole edes olemassa. Meidän täytyy muuttaa ajatteluamme ja ottaa tietoisuus perustavaksi "suureeksi", samaan tapaan kuin fysiikassa on muitakin suureita, jotka on otettu perustavina, kuten gravitaatio ja valonnopeus. Havainto muuttaa todellisuutta ja jopa luo sen todellisuuden, jonka havaitsemme.
Atomien välisiä vuorovaikutuksia voidaan kuvata kvanttimekaniikalla. Atomit värähtelevät, pyörivät ja säteilevät energiaa kukin omalla tavallaan. Me olemme siten kaikki hiukkastasolla energiaa ja värähtelyä. Koko maailmankaikkeus on itse asiassa toisiinsa kytkeytyneiden energiakeskittymien verkkoa. Kaikki on energian kautta kietoutunut toisiinsa, ja myös me kaikki olemme siis kytkeytyneitä toisiimme. Pohjimmiltaan olemme siten kaikki yhtä ja samaa energiaa. Emme rajoitu vain erillisenä kokemaamme fyysiseen kehoomme, vaan olemme paljon enemmän. Kvanttifysiikan mukaan olemme siis kaikki hiukkastasolla yhtä ja samaa värähtelevää energiaa. On jopa mahdotonta sanoa, mihin minä lopun ja mistä joku muu alkaa. Hiukkastasolla kaikki on yhtä, eikä erillisyyttä ole. Jos tältä pohjalta ajattelee, on helppo hyväksyä ajatus, että se, miten kohtelen muita, palautuu myös itseeni. Kvanttifysiikan mukaan olemme pohjimmiltaan yhtä ykseyttä.
Jung kävi keskusteluja synkroniteetista Einsteinin ja Paulin kanssa, sillä hän näki synkroniteetissa yhteyden sekä suhteellisuusteoriaan että kvanttimekaniikkaan. Paulin kanssa Jung kehitti mallia, joka ottaisi huomioon sekä todellisuuden mentaalisen että fyysisen puolen. Pauli piti mentaalisen puolen yhdistämistä fyysiseen jopa niin tärkeänä, että sanoi fysiikan olevan epätäydellinen ennen kuin yhteys psykologiaan on luotu.
Todellisuutta ei voi ajatella pelkästään aineellisena. Todellisuus koostuu sekä fyysisestä että henkisestä aineksesta. Tarvitsemme omia subjektiivisia kokemuksiamme maailmaa ymmärtääksemme, ja ne tuovat todellisuuteen henkisen aineksen. Tietoisuus on merkittävässä roolissa tieteen ja henkisyyden välillä.
Kvanttifysiikan tarkoitus oli alun perin vahvistaa materialismia, mutta kävikin niin, että kvanttifysiikan myötä klassinen fysiikka ja materialismi joutuivat suuriin vaikeuksiin. Todellisuutemme on erikoisempi kuin uskoisimmekaan, ja meillä näyttäisi olevan siinä erityinen merkitys.
Todellisuus on se, mitä pidämme totena. Se, mitä pidämme totena, on se, mihin uskomme. Se, mihin uskomme, määrittää sen, mitä pidämme totena. Se, mitä pidämme totena, on todellisuutemme. Fyysikko David Bohm
Universumi on dualistinen, mutta vain näennäisesti. Kaikki on pohjimmiltaan yhtä, ei-dualistista, mutta kun tehdään mittaus, systeemi muotoutuu dualistiseksi. Dualismi yhdistyy ykseydeksi jälleen hiukkastasolla.
Löytyihän sieltä siis jopa yhteys Jungin ja kvanttifysiikan välillä, mikä oli riemastuttavaa! Sanoisin, että tavallaan minun on "helppo" ymmärtää kaikkea tätä - se on melkein itsestäänselvää ja sopii mielestäni hyvin "itämaistyyliseen" ajatteluun, jota kohti olen ollut yhä enemmän kallellaan vuosikausia, jo ennen buddhalaisuuteen kääntymistä. Tietenkin olen valmis heti lisäämään että näin on "minun ymmärrykseni mukaan", kuten asian luonteeseenkin sopii ylläolevien lainausten valossa. Toisin sanoen, olen muodostanut aiheesta oman käsitykseni, siltä osin kuin pystyn sitä ymmärtämään ja sovittamaan omaan ajatteluuni: Kaikki on energiaa, kaikki on yhteydessä; erillisyys ja vastakohdat ovat vain näennäistä, pintaa. Henki ja aine eivät ole vastakkaisia, erillään toisistaan. Energiasta kirjoitin paljon engl. blogissani magian yhteydessä ennen kuin luin tämän kirjan; siitä tuonnempana.
Jos todellisuus on subjektiivinen, siitä luontevasti seuraa että myös Totuus on subjektiivinen. Sitä minä olen kauan sanonut, kaverini (josta tuonnempana lisää) ymmärtämättömästä vastustuksesta huolimatta. Nytkin hän vänkäsi että todellisuus on "subjektiivis-objektiivinen", kun kerroin tästä. Se on hänen subjektiivinen näkemyksensä. Me kaksi emme ainakaan elä samassa todellisuudessa. Hän tiesi jotain aiheesta mutta ei jakanut intoani siitä, vaan tuntui melkeinpä vähättelevän asiaa, tyyliin: "minuun nämä vallankumoukselliset ideat, jotka mullistavat ajattelumme, eivät tee vaikutusta." Eli yksi aihe lisää listalle mistä emme voi puhua. Pitäisikö minun yllättyä, että vaikka hän on sanonut myös tieteen olleen hänelle tärkeää, se yhdistää meitä yhtä vähän kuin henkisyys. Toisaalta, enkö minä viimeksi hänen intoillessaan jostain ufo-kirjasta, tehnyt selväksi että se ei kiinnosta minua enkä halua kuulla enempää. Tässäkin on vaikea nähdä nenäänsä pidemmälle.
Juurikin tuo: oikean totuuden vastakohta voi olla toinen oikea totuus. Kyse ei ole mielipiteistä vaan kokemuksesta. Minun voi olla vaikea ymmärtää että muut eivät tätä välttämättä ymmärrä, mutta sehän on juuri sitä subjektiivisuutta. Tämä kirja vahvistaa niitä päätelmiä, joihin olen omia teitäni pitkin tullut.
Buddhalaisuus
Tällaisten kiinnostuksen aiheiden lisäksi olen ottanut tavoitteekseni kerätä ja lukea Nichirenin kootut kirjeet, Goshon, ja olen valinnut alkujaan Threefold Lotus Kwoonin Sylvain Chamberlain Shoninin englanninkielisen käännöksen, joita on kuusi osaa; olen tilannut (Adlibriksestä) yhden vuodessa, ja nyt on jäljellä enää kaksi. Koko vuoden tuota yhtä kirjaa yleensä olen lukenutkin, ja pakko todeta, että lähinnä koen sen velvollisuudekseni - kuten senkin, että olen lukenut Lootussutran.
Nichiren kirjoittaa paljon siitä miten eri koulukunnat arvottavat eri sutria tärkeysjärjestykseen, ja hän tietenkin todistelee että Lootussutra on kaikista tärkein. Tällainen on minusta melko merkityksetöntä. Harvassa ovat olleet mieleenpainuvat helmet, ja niitä olen jo melko varmasti siteerannut jossain blogissani. Enimmäkseen se on opillista liirumlaarumia.
Olen toisaalla tässä blogissa kirjoittanut, että koska harjoitus (Namu Myoho Renge Kyo) tuli minulle ensin, ennen kaikkia sen ympärille koottuja oppeja, ja sen yksinkertaisuuteen myös joka kerta palaan uudestaan, ja koska harjoitus perustuu nimenomaan Lootussutraan niin kuin Nichiren sen ymmärsi, hyväksyn Lootussutran ensisijaiseksi uskon lähteeksi ja Nichirenin tämän sanoman välittäjäksi, "Suureksi Bodhisattvaksi, joka laati perustuksen buddhalaisuudellemme", kuten henkilökohtaisen Gongyoni hiljaisissa rukouksissa sanon. Samalla "uhraan kiitollisuuteni ikuiselle Sakyamuni Buddhalle, alkuperäiselle opettajallemme", jota myös Nichiren yli kaiken kunnioitti, mutta voin myös rehellisesti sanoa että kuten Lootussutra tuskin on Sakyamuni Buddhan alkuperäistä opetusta, vaan pikemminkin siitä johdettua myöhempää laajennusta jota Nichiren on tulkinnut, prioriteettini ja uskollisuuteni on selvä. Tässä mielessä ymmärrän oikein hyvin sitäkin näkemystä, jota tietyt (ja harvat!) Nichiren-buddhalaiset koulukunnat kannattavat, että juuri Nichiren itse olisi tämän aikakauden todellinen Buddha; minä en mene niin pitkälle, mutta kykenen kyllä näkemään mistä ajatus tulee, ja että sillä on ehkä jopa tietynlainen oikeutus tässä kontekstissa. Tiedän, että olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta tärkeitä pointteja on hyvä kerrata. Tämän blogin englanninkielisellä sivulla olen maininnut näkemykseni, että Lootussutrasta tulee mieleen Johanneksen evankeliumi sikäli, että se on nuorin neljästä evankeliumista ja sisältää pitkälle kehitettyä teologiaa; mutta juuri siksi monet uskovat pitävätkin sitä tärkeimpänä ja ensisijaisena evankeliumina!
Lootussutran kommentaareille tunnen tarvetta, ja eniten tällä hetkellä minua kiinnostaa Minerva T.Y. Leen Mindfulness of Buddhahood in Life; Revolutionary Insights of the Lotus Sutra: naispuolisen buddhalaisen maallikkoharjoittajan epäortodoksisia näkökulmia. Se kuulostaa mielenkiintoiselta.
Minä kutsun itseäni buddhalaiseksi selvyyden vuoksi, mutta jos joku muu ei minua pidä "oikeana buddhalaisena", se on ihan OK. Jo kristittynä tulin siihen tulokseen, että jokainen joka pitää itseään kristittynä, on kristitty. Kukaan ei voi sitä kenenkään puolesta päättää. Ja silti monet yrittävät. Ja myös: On yhtä monta tapaa olla kristitty, kuin on kristittyjä. Sama pätee tietenkin buddhalaisuuteen, sillä olemme kaikki ennen kaikkea ihmisiä, ja nämäkin - kristitty tai buddhalainen - ovat vain valitsemiamme nimilappuja: omat mielipiteemme, mieltymyksemme, heikkoutemme - sanalla sanoen inhimillisyytemme - ovat aina vahvempia kuin jokin valittu vakaumus, josta poimimme sellaisia painotuksia kuin meille sopii, ja tunnemme vetoa suuntauksiin, joiden tulkinnat meitä miellyttävät. Onko siinä mitään pahaa? Uskontokin on loppujen lopuksi perin inhimillinen asia. Parhaimmillaan se kuitenkin voi auttaa meitä tulemaan paremmaksi ihmiseksi. (Ja huonoimmillaan se vain vahvistaa ihmisen huonoja puolia.)
Edellä kahdessa kappaleessa on pari esimerkkiä miten aiempi kristinuskoni antaa lisää oivallusta myös buddhalaisuuteeni, mikä on mielenkiintoista huomata; luulin, että sillä ei olisi mitään vaikutusta - eikä varsinkaan positiivista.
Kulttuuria
Japanilaisessa kulttuurissa minua toki kiinnostaa enemmän se traditionaalinen puoli, kuten teetaide, josta olen lukenut parikin kirjaa, mutta nyt olen myös alkanut lukea yhtä mangaa, josta olen ollut tietoinen melko kauan ja satuin sen löytämään kirjastosta, nimittäin Hikaru Nakamuran Saint Young Men, jossa Jeesus ja Buddha ottavat lomaa taivaista ja elävät kämppiksinä nykypäivän Tokiossa. Tästä on tehty myös anime, jonka pätkiä voi nähdä YouTubessa.
Toinen sarjakuva (anteeksi: sarjakuvaromaani), jonka luin vuoden aikana ja joka vaikutti minuun hyvin syvästi, oli Mannie Murphyn I Never Promised You a Rose Garden. Murphy on genderqueer (hänet löytää Instagramista) ja tämä teos kertoo yhtäältä hänen kotikaupunkinsa Portlandin ja laajemmin Oregonin osavaltion synkästä valkoisen nationalismin historiasta, toisaalta hänen nuoruuden idolinsa, näyttelijä River Phoenixin tarinan tämän ennenaikaiseen kuolemaan asti. Tyyli ei ole mitään suurta taidetta vaan varsin kotikutoisen näköistä, mutta niinpä se inspiroi minua että minäkin voisin tehdä vastaavan projektin. Aiheen puolesta se kosketti minua syvästi, koska River Phoenix oli ja on minulle ikuisesti Idoli isolla i:llä - melkein elämää suurempi Pyhimys, riippumatta siitä miten hän kuoli (= huumeisiin). On outoa ajatella että nykynuoret eivät välttämättä tiedä hänestä, eivätkä ole nähneet hänen elokuviaan. Toisaalta, kyllä minäkin tiedän James Deanin ja olen nähnyt hänen elokuviaan (Nuori kapinallinen kuuluu jopa suosikkeihini - pidän tosin vielä enemmän Sal Mineon roolista siinä). Paremmin tänä päivänä tiedetään Joaquin Phoenix, Riverin nuorempi veli. River oli syntynyt samana vuonna kuin minä, joten jollain tapaa samaistuin häneen siitäkin syystä... Kirjassa viitataan erityisesti elokuvaan My Own Private Idaho, joka kuvattiin nimenomaan Portlandissa, ja on Stand by me'n ohella ehdottomasti suosikkielokuvani Riverin tuotannosta.
Sivu Mannie Murphyn kirjasta |
Michael Monroe |
21.9. meillä oli liput Tampereen Komediateatteriin, Pokka Pitää-näytelmään, joka siis perustuu samannimiseen brittiläiseen tv-sarjaan, ja sen on myös kirjoittanut sama henkilö, Roy Clarke. Pääosassa nähtiin Kumman Kaa-sarjasta (jonka jatkuviin uusintoihin emme ole vieläkään kyllästyneet: osaamme ulkoa repliikkejä) tuttu Minna Koskela, puolisoni sisaren tyttären täti (ehkä sen voisi lyhyemminkin ilmaista?).
Mutta nyt seuraa erittäin epäreilu vertailu: heti seuraavana viikonloppuna kävimme katsomassa Teatteri Telakalla vierailevaa näyttelijä Anssi Niemen sooloesitystä, Straight Acting. Nämä kaksi esitystä painivat tietenkin ihan eri sarjassa, eikä niitä voi rinnastaa, mutta ajallisen yhteyden takia en voi sittenkään sitä täysin välttää: siinä missä edellinen esitys oli kevyt pikku hupailu, Anssi Niemen esitys toki oli myös paikoin hauska, puhumattakaan siitä että hän on mielestäni hyvännäköinen (olen pitänyt hänestä Sekasin-sarjasta saakka), ja näimme hänet perse paljaana ja pelkissä tangoissa... mutta ennen kaikkea esitys oli erittäin väkevä, intensiivinen, ja yhtä intiimi kuin itse teatteritilakin oli. Minä ja puolisoni istuimme eturivissä, ja Anssi otti kontaktia molempiin erikseen esityksen aikana. Se myös herätti vakaviakin ajatuksia, jopa siinä määrin, että se oli mielessä vielä koko loppupäivän ja välillä seuraavalla viikollakin. Se, jos mikä, on hyvän teatterin merkki! Mieleen jäi erityisesti viimeinen ajatus siitä, että kenties joskus hetero voi esittää homoroolin jopa vakuuttavammin, koska hänellä ei ole samaa rasitetta esim. sisäistetystä homofobiasta kuin homolla.
3.10. Netflix julkaisi odotetun Heartstopper-sarjan kolmannen kauden. Ykköskausi pari vuotta sitten teki minuun valtavan vaikutuksen. Kakkoskausi vaikutti jo huomattavasti laimeammin, ja tällä kertaa se on yksi sarja muiden joukossa, tosin ehdottomasti suosikkini siitä huolimatta! Enempää minulla ei olekaan sanottavaa. Halusin vain mainita asiasta. Se oli alussa jotain aivan uutta, mutta nyt siitä on tullut jo normaalia. Se on hyvä. Alise Oseman työskentelee yhtäaikaa viimeisen Heartstopper-sarjakuvan ja neljännen kauden käsikirjoituksen parissa; Netflix ei vielä ole vahvistanut viimeistä kautta, ja minä ehkä tyytyisin tähänkin astiseen tarinaan jos sitä ei tulisi.
Muita hyviä Netflix-sarjoja jos pitää mainita, ne ovat aika ilmeisiä: Stranger Things, Sandman... ja erityisesti saksalainen Dark piti otteessaan: koskaan ei aikamatkustuksesta ole luotu yhtä kiehtovaa juonivyyhtiä, jossa niin korostuu koko ajatuksen paradoksaalisuus ja mitä sotkua se saisi aikaan (!). Esimerkkinä toisentyyppisestä, hillityn tunnelmallisesta sarjasta, haluaisin mainita japanilaisen Midnight Diner: Tokyo Stories, jossa ruoka näyttelee keskeistä osaa.
Myös elokuvissa olemme käyneet useamman kerran tänä vuonna. Beetlejuice Beetlejuice oli erittäin hyvä jatko-osa 1980-luvun klassikolle; oli ilahduttavaa nähdä alkuperäisiä näyttelijöitä mukana, ja toisaalta myös Netflixin Wednesday-sarjan Jenna Ortega sopi hyvin porukkaan. Tekee mieli nähdä uudelleen myös alkuperäinen elokuva.
Mikko Mäkelän elokuva Sebastian oli ehdottomasti näkemisen arvoinen! Siinä missä Mäkelän edellinen elokuva, A Moment in the Reeds (nähtävissä ainakin kirjastojen elokuvapalvelussa tätä kirjoittaessa), vaikutti vielä vähän keskeneräiseltä harjoitustyöltä, vaikka hyvä olikin, Sebastian lunastaa kaikki lupaukset ja on aivan kansainvälistä tasoa! Ruaridh Mollica pääosassa oli erinomainen, ja komea: paljasta pintaa ja seksikohtauksia on riittävästi (totta kai se on oleellista!). Yle on ollut mukana tuotannossa, joten elokuva nähtäneen vielä joku päivä televisiossa.
Olen aina pitänyt suuresti Pedro Almodovarin elokuvista, ja kolmantena olikin vuorossa hänen ensimmäinen kokopitkä englanninkielinen filminsä, The Room Next Door, jota olen nähnyt paljon kehuttavan, myös sellaisten tuntemieni henkilöiden taholta, joiden en olisi osannut odottaa Almodovarista pitävän, ja joiden sana sen tähden painaa sitäkin enemmän! Se on vähäeleinen, paljon puhetta - mutta myös asiaa. Tavattoman kaunis. Kyllä tästä Oscar tai toinenkin pitäisi saada, sanokaa minun sanoneen. Jos haluaa toisenlaista, räväkämpää Almodovaria nähdä, kannattaa katsoa esim. Huono kasvatus (ainakin kirjastojen elokuvapalvelussa). Sanoinkin puolisolleni että minun täytyy näyttää se hänelle, koska hän ei kuulemma niin välitä "tällaisista melankolisista elokuvista".
7.12. meillä oli liput Anitta Ahosen Stand up-esitykseen Tampereen työväenteatterissa. Siellä sai todella nauraa! Minuun uppoaa hyvin vähän härski ja hävytön huumori.
Syksyllä kävimme myös museokeskus Vapriikin näyttelyssä Songlines, Australian seitsemän sisarta, Australian alkuperäiskansojen unimaailman tarinoista, josta kuvat:
Kuolleiden puolesta
Olen muistanut tähän mennessä viime vuosina kolmea edesmennyttä sukulaistani päivittäisessä gongyossani buddhalaisen suruajan, 49 vuorokautta. Vuonna 2024 ensimmäistä kertaa tein niin myös kahden julkisuuden henkilön kohdalla, joiden kuolema erityisesti kosketti minua.
Aleksei Navalnyi 4.6.1976 - 16.2.2024
Tampereen Hämeensillalla |
Janne Puhakka 24.2.1995 - 13.10.2024
Molemmat olivat omilla aloillaan aktivisteja hyvällä asialla, paremman maailman puolesta.
Magiaa ja meditointia
Kesäisessä postauksessani mainitsen taas kerran myös kaverini ja hankalaksi kokemani suhteemme, johon olin jo itsekin kertakaikkisen kyllästynyt. Viittaan menestyksekkääseen "maagiseen prosessiin", jonka avulla irrottauduin negatiivisista tunteistani edesmennyttä puolisoani kohtaan, ja totean että minun pitää kokeilla samaa myös kaverini kanssa. Niin tapahtuikin syksyllä. Kirjoitin englanninkieliseen blogiini postauksen, jossa osittain käyn läpi samoja asioita magiasta kuin edellä linkitetyssä suomenkielisessä kirjoituksessa, mutta myös uusia oivalluksia, ja kerron nyt suorittamastani rituaalista. Ei ehkä ole tarpeen kerrata sitä tässä suomeksi (pidän siitä miten tiiviisti ilmaisen itseäni englanniksi), muuta kuin sen verran että jo 2021 olen viitannut siihen että mielessäni oli jo silloin vuosia ollut kuva-aihe, jonka halusin maalata meidän tilanteestamme, ja nyt viimein sain sen toteutettua tämän maagisen rituaalin sinettinä, jonka lahjoitin kaverilleni seuraavan kerran tavatessamme. Ilmaisen luovuuttani kuvallisesti harvoin, mutta kun sen teen, tekniikan mahdollisista puutteista huolimatta se on korkean inspiraation hedelmä.
Energiat on pistetty liikkeelle ja tunnen vaikutuksen itsessäni; sen huomasi siitä että pystyin tavatessamme sanomaan asioita hyvinkin suoraan. En voi vielä varmuudella sanoa mihin se johtaa; jätin tarkoituksella lopputuloksen avoimeksi.
Usko ja etiikka
Älä kanna vihaa, koska viha on harhakuva.Älä ole huolissasi, koska pelko on häiriötekijä.Ole uskollinen omalle tiellesi ja olemuksellesi / Todelliselle Minuudellesi.Osoita myötätuntoa itsellesi ja toisille,koska tämä on buddhaluonnon perusta.
Juuri vihastuminen ja huolehtiminen ovat kaksi piirrettä jotka eniten häiritsevät minua itsessäni: annan muiden vaikuttaa minuun niin että vihastun, tai huolehdin asioista joita ei ole tapahtunut ja joita vain kuvittelen. Kumpikin horjuttaa tasapainoani: en pysy tyynenä itsessäni, tai läsnä tässä hetkessä. Ja tietenkin myötätunto on haaste, jonka kanssa olen kamppaillut - viime kesän kirjoitukseni käsitteli myös sitä. Saattaa olla, etten todellisuudessa rakasta edes itseäni - tai tunne itse-myötätuntoa - niin paljon kuin joskus kuvittelin; projisoin vain usein negatiiviset tuntemukseni muihin, joten se ei ole aina niin selvää mistä ne todella kumpuavat.
Reiki
Ensin Johanna Blomqvist ja sitten tämä Frans Stienen kirja ovat sytyttäneet minussa uudenlaisen palon reikiä kohtaan, jota toki olen harjoittanut 1990-luvulta asti: silloin olin hyvin herkkä aistimaan energioita, kuten voi lukea mainitusta sarjastani Ecce Ego, ja löysin itsestäni kyvyn energiahoitamiseen jo ennen reikikursseja, joista minulla sittemmin oli voimakkaita kokemuksia. On vain hyvä että en enää aisti energioita niin vahvasti, koska asian kääntöpuolena aistin myös toisten ihmisten energiat, ja pelkästään vieraiden ihmisten kohtaaminen vaikka vain kadulla kävellessä saattoi olla erittäin tukalaa! Esim. itsehoidon koen lähinnä rentoutumisena ja käsien lämpönä tänä päivänä.
Nyt kun minulle vasta selvisi että III taso on nykyään jaettu kahteen osaan (ainakin joillain opettajilla) niin ettei välttämättä tarvitse tulla opettajaksi - mikä ei kiinnosta minua yhtään - vaan 3A on enempi itsensä kehittämistä varten, syntyi ajatus että minäkin voisin sen käydä ja saada viimeisen vihkimyksen ja sen myötä käyttööni neljännen symbolin, Dai Ko Myon ("Suuri Kirkas Valo"), jonka osaan kyllä jo piirtää, mutta se ei hyödytä ilman asianmukaista vihkimystä/viritystä/reijua. Kurssi, jonka voi suorittaa verkossa, on jopa verrattain edullinen mielestäni, ja vihkimys voidaan antaa myös esim. Teamsin livestriimissä etänä. Jotkut saattavat kokea tämän ongelmallisena, mutta reikin luonteen huomioiden se on minusta täysin järkeenkäypää: miten se eroaisi etähoidosta? Energia on kaikkialla, kaikki on energiaa. Teknologia avaa uusia mahdollisuuksia joita ennen ei ollut, joten miksi sitä ei hyödynnettäisi vaan itsepintaisesti takerruttaisiin ajatukseen, "näin on aina tehty".
Frans Stienen mukaan kun Mikao Usui aluksi tarjosi reijua oppilailleen, siinä ei ollut fyysistä rituaalia; hän "vain istui" oppilastaan vastapäätä. Stiene kertoo miten reijua alettiin nimittää "viritykseksi" Hawayo Takatan kuoleman jälkeen; hän vaikutti reikin leviämiseen länsimaihin. Mutta Mikao Usui... "opetti reikin olevan oma Todellinen Minuutemme, joka on meissä kätkettynä, odottamassa että muistamme sen. Sitä ei tarvitse 'kanavoida' - minkä Merriam-Webster-sanakirja määrittelee pikakuljettamiseksi, siirtämiseksi tai viemiseksi - koska se kanavoituu jo sisällämme, lävitsemme ja ympärillämme. Samasta syystä sitä ei tarvitse myöskään siirtää opettajalta oppilaalle."
Hän jatkaa: "Käytän reijusta vaihtoehtoisesti virityksen sijaan mieluummin initiaatio-sanaa, koska se viittaa 'ensimmäiseen/alustavaan' kokemukseen. Reijun aikana opiskelija tulee saamaan alustavan kokemuksen Todellisesta Minuudesta. Ei ole merkitystä, kuinka lyhyt tai syvä tämä kokemus on. Alustava kokemus on kuin siemen, joka ei ole opettajan istuttama, vaan opiskelijan syvältä itsestään muistama."
Ja: "Järvi on eräs reijun metafora. Tyyni järvi on kuin peili, ja peili voi heijastaa kaikkea. Peili ei kuitenkaan arvioi eikä luokittele. Se vain heijastaa. Siksi voimme ymmärtää reijun myös opettajaksi, joka pitelee täydellisen kirkasta peiliä, jotta opiskelija voi nähdä Todellisen Minuutensa."
"Rein perusmerkitys on henkinen, mutta syvempi merkitys on 'shamaani rukoilee sadetta, ja sade lankeaa maahan.'" [...] "Ju tarkoittaa: ottaa vastaan, käsi alas, antaa, välittää, neuvoa, suoda, tarjota, valtuuttaa, siunata." [...] "Silloin kun meillä on suora kokemus rei'stä ja ju'sta, voimme opettajina vain antaa sataa, ja vastaanottajina voimme olla täysin tyhjiä ja avoimia. Nyt meillä on todellinen henkinen siunaus: reiju. Konsepti on tietysti täsmälleen sama käsillä hoitamisen aikana. Jos olemme täynnä ennalta muodostettuja ideoita, 'minä' on tiellä, joten emme pysty vastaanottamaan. Samoin, jos hoidamme käsillä toisia ja samalla arvioimme ja luokittelemme asioita, silloin emme vain anna sataa."
Stiene kirjoittaa että "Todellisen Minuutemme ominaisuus on tyhjyys (jap. ku) ja ei-dualistisuus; emme voi erottaa niitä toisistaan, kuten emme voi erottaa myöskään märkyyttä vedestä." [Tyhjyydestä, ks. myös sivu Opillisia peruskäsitteitä: Sunyata] Ja: "...ki on on reikissä sama kuin ku - tyhjyys, mikä on sama kuin Dai Komyon ilmentäminen. Jälleen voimme nähdä, kuinka Mikao Usuin opetusten sisäinen sydän osoittaa aina kohti samaa paikkaa: Todellisen Minuutemme muistamista. Tämä vitaalivoima on buddhalaisuudessa nimeltään ki: se on koko kosmoksen olennainen ainesosa, ja siten se on ku'n vastine. (Taisen Deshimaru, Mushotoku Mind: The Heart of the Heart Sutra.)"
Frans Stiene pohtii nettisivullaan että Mikao Usui on ilmeisesti ottanut vaikutteita reiki-systeemiinsä mm. japanilaisesta Tendai-buddhalaisuudesta, ja Nichiren oli myös alkujaan Tendai-munkki. [Ks. myös: Kari Paulus, Tendai ja Shingon.] Itse en koekaan ristiriitaa. Myös Nichiren-buddhalaisuudessa on symbolinsa, kanji-merkein piirretty kalligrafinen mandala; oma japaninkielinen mantransa, ja sama käsien gassho-ele. 🙏Paitsi että toisin kuin yleensä on opetettu reikimantroja käyttämään, Stiene kehottaa laulamaan niitä jopa 20 minuuttia kerrallaan, ja minulla on jo mantra jota laulan kahdesti päivässä, joten sitä en korvaa millään muulla. En usko että on tarpeen hylätä vuosikymmenten takaista opetusta reiki-symbolien ja mantrojen käytöstä, joka on toiminut tähänkin asti, siksi että joku tulkitsee uusiksi Mikao Usuin alkuperäistä tarkoitusta muiden japanilaisten perinteiden valossa.
Hän kirjoittaa kyllä myös, että on monia erilaisia oppimistapoja, jotka saavat aikaan saman asian: voimme astua energian täyttämään huoneeseen visuaalisesta ovesta, auditiivisesta ovesta, älyllisestä ovesta tai kinesteettisestä ovesta. Mikao Usuin älyllinen opetustyöväline ovat periaatteet; visuaalinen aspekti ovat reikisymbolit; opetusten auditiivinen elementti ovat mantrat; kinesteettinen elementti on käsien laittaminen fyysisesti keholle. Jotkut tarvitsevat kaikkien oppimistapojen yhdistelmän, toiset ovat tyytyväisiä yhteen tiettyyn tapaan. Esim. symbolia voi meditaatiossa piirtää mielessään yhä uudelleen. Stiene kuvaa myöskin Mikao Usuin antamia varsinaisia meditaatiotekniikoita, joita ei vielä 1990-luvulla opetettu reikikursseilla lännessä.
Vuodenvaihde
Tämä vuodenvaihde toi mukanaan "yllätyksen" - no ei aivan, koska tajusin sen kolme viikkoa aikaisemmin: pariin vuoteen uuden vuoden aatto ei ole osunut arkipäivään - se on niitä päiviä jotka aina pitää tarkistaa, mutta se on normaali työpäivä - joten en ole koskaan aikaisemmin tehnyt silloin iltavuoroa, jota nykyään pelkästään teen. En ole tullut aikaisemmin edes ajatelleeksi koko asiaa. Normaalisti olen kotona aikaisintaan 22.30. Onneksi saatoin olla melko varma että työkohteessani monet ihmiset, asiakkaat, pitävät vapaata joka tapauksessa, joten sovin pomoni kanssa että jos saan työni tehtyä aikaisemmin, voin lähteä heti kotiin: tässä tapauksessa aika ei ole rahaa, vaan tärkeämpi kuin raha.
Tässä vuodenvaihteessa sisällytin tavanomaisiin rituaaleihini myös hiukan kynttilämagiaa: kaksi loitsua, jotka poikkeuksellisesti poimin suoraan internetistä, enkä tyypilliseen tapaani muotoillut niitä itse. En ainakaan tässä vaiheessa sano niistä sen enempää.
Vuosia olen tehnyt uutena vuotena Tarotlukemuksen netissä (käyttäen tätä ilmaista sivua: Facade). 1990-luvullahan minulla oli fyysiset kortit, joita ahkerasti käytin aikani, ja lahjoitin pois. Viime kesänä itse asiassa puolisoni halusi ostaa sellaiset (Rider-Waite). Joten tällä kertaa ja tästä lähtien käytän sitten niitä. En halua tehdä kovin laajaa pöytää, toisin kuin nettitulkinnoissa: mitä enemmän osatekijöitä, sitä vaikeammaksi on osoittautunut nähdä kokonaiskuvaa. Nostan siis vain kolme korttia: kulunut vuosi, tämä hetki, alkava vuosi. Intuitiivisesti tulkittuna vaikuttaa hyvältä - ja opaskirjanen vahvisti asian: kaikki mahdollisuudet ovat avoinna. Perus uusi vuosi siis. Enemmän minua hämmensi Lanttien 5: oliko vuosi 2024 muka niin surkea? Luettuani enemmän kortin selityksiä, ymmärsin kyllä että se kuvastaa ehkä pikemminkin tuntemuksiani ja mietteitäni kuin mitään konkreettista, ja niitä mietteitähän olen kuvannut viime kesän postauksessa oikein hyvin.