Lukemaani kirjallisuutta

Heti alkuun totean, että otan näkökulman jossa haen lukemalleni yhtymäkohtia omasta elämästäni. 

 Philip Goldberg: Yoganandan elämä - Joogi, josta tuli moderni guru (Viisas Elämä 2022). 

Kirjoittaja on amerikkalainen kirjailija, luennoitsija, meditaatio-opettaja ja henkinen ohjaaja. Paramahansa Yogananda Wikipediassa. Katso myös SRF Finland. 

Esipuheessaan Goldberg vastaa heti aluksi kysymykseen, miksi uusi elämäkerta, kun meillä on jo Joogin omaelämäkerta:

"Yleisluontoinen vastaus on se, että jokaisen historiallisesti tärkeän henkilön kohdalla on tilaa useammalle kuin yhdelle kirjalle. Tarkemmat vastaukset ovat: 1) Yoganandan merkittävä omaelämäkerta kertoo vähintään yhtä paljon muista ihmisistä kuin hänestä itsestään. 2) Kertomuksessa on useita aukkoja. Joissakin tapauksissa usean vuoden tapahtumat tiivistetään pariin lauseeseen. 3) Vaikka Yogananda viettikin lähes koko elämänsä Amerikassa, niin ainoastaan noin kymmenen prosenttia koskee tuota hyvin tuotteliasta ja historiallisesti merkittävää kautta. Näiden aukkojen täyttäminen tuntui sekä houkuttelevalta että tärkeältä." 

Olen lukenut Joogin omaelämäkerran kauan sitten. Muistaakseni siinä kerrotaan runsaasti hyvin mielikuvituksellisia tapahtumia, kuten ilmestyksiä ja näkyjä, joihin voi olla vähän vaikea suhtautua. Minun nähdäkseni Yoganandan suurin ansio oli siinä kuinka hän toi idän ja lännen henkisyyttä yhteen. Kirjassa kerrotaan mm. kuinka hän luennoi New Yorkin episkopaalisessa kirkossa, aiheenaan "kristinuskon ja hindulaisuuden metafyysinen ykseys", siitä kuinka kokemusperäinen pyhien kirjoitusten tulkinta eroaa uskomuspohjaisesta, ja mitkä olivat kristinuskon ja hindulaisuuden yhtymäkohdat ja mitkä olivat yleiset hindulaisuudesta vallitsevat väärinkäsitykset. 

Omassa toisessa blogissani vanhassa kirjoituksessa ajalta, jolloin olin vielä kristitty, selitän Pyhää Kolminaisuutta myös hindulaisuuden kannalta. Eivät ne niin kaukana ole toisistaan. Hindulaisuuden olen kokenut tekevän kristinuskonkin tavallaan jopa ymmärrettävämmäksi. Yoganandan lisäksi myöhemmin ainakin Osho ja Deepak Chopra ovat tulkinneet Jeesuksen elämää uudella, tuoreella tavalla. 

Yogananda vieraili mm. Assisissa, Pyhän Franciscuksen haudalla, ja kertoi: "Ollessani käymässä hänen haudallaan asetin pääni sen kivetykselle, ja siinä samassa Pyhä Franciscus ilmestyi minulle. Koko hautakammio värähteli hänen energioidensa ansiosta." Itsekin olin yhteen aikaan inspiroitunut nimenomaan Franciscuksesta. 

Totta kai hän kävi myös pyhässä maassa ja pyrki seuraamaan Jeesuksen jalanjälkiä. Hän kirjoitti kirjeessä: "Hänen nimensä elää ikuisesti, mutta vain harva näkee sen todellisen Jeesuksen, joka eli täällä ja käveli näitä katuja pitkin. Hän kulki kanssani kaikkialle, mutta Betlehemissä, astuessani seimeen, missä Maria oli hänet maailmaan saattanut, hän kosketti minua aivan erityisellä tavalla." 

Eläessäni viimeisiä vuosiani kristittynä, kenties jo siirtymävaiheessa, mm. juuri Yogananda inspiroi minua paljon. Yhdistin etenkin hindulaisia käytäntöjä hartaudenharjoitukseeni, josta muotoutui Puja-rituaali ehtoollisineen. Vielä myöhemminkin minua puhutteli myös kuva Jeesuksesta meditoimassa lootusasennossa; harkitsin jonkin aikaa sellaisen patsaan tilaamista ulkomailta (kuva vasemmalla), usein juuri Yoganandan seuraajien levittämänä. 

Toki hartauteeni sisältyi myös esim. buddhalaisen mallin mukainen turvautuminen, Pekka Ervastin aikoinaan ehdottamassa muodossa, eli "minä turvaudun Kristukseen; minä turvaudun Kristuksen oppiin; minä turvaudun Kristuksen yhteisöön" (yhteisön näin tuolloin ennen kaikkea spirituaalisena, ja samaa voisi kai sanoa nykyäänkin). 

Päätin sessioni Zazen-meditaatioon, jonka olin oppinut paikallisessa Zendossa. Minua inspiroi mm. Willigis Jägerin kirja, Aalto on meri (Basam Books 2012). Kirjoittaja on henkinen opettaja, zen-mestari ja kristitty pappi. 

Seuraava Swami Akhilanandan (1894 - 1962; hän oli Ramakrishnan seuraajia) rukous sisältyi niin ikään hartauteeni: 

Hän, joka on kristittyjen Isä taivaissa, juutalaisten Pyhä, islamilaisten Allah, buddhalaisten Buddha, kiinalaisten Tao, zarathustralaisten Ahura Mazda, hindujen Brahman, johtakoon meidät epätodellisesta Todelliseen, pimeydestä valoon, sairaudesta ja kuolemasta kuolemattomuuteen. Kaikki-Rakastava Olento ilmentäköön itsensä meille, ja suokoon meille pysyvän ymmärryksen ja kaiken kuluttavan jumalallisen rakkauden. Rauha. Rauha. Rauha olkoon kaikille. 

Ajatus on ylevä, vaikka sisältää pari epäjohdonmukaisuutta, jotka käänsin suomeksi sellaisenaan: uskontojen seuraajien joukossa mainitaan "kiinalaiset" kansana - olisiko "taolaiset" ollut osuvampi - ja Buddha luetaan jumalan nimien joukkoon, johon se ei kuulu (vaikka myöhemmässä hindulaisuudessa Buddhasta tehtiin yksi Vishnun ilmenemismuoto)! Itse asiassa, Tao ei tarkalleen ottaen myöskään ole mikään jumalolento. 

 Hartauteeni sisältyi myös Yoganandan tekemä laulu, jota toistelin; tässä hänen itse esittämänään:

Cloud-colored Christ come; Oh my cloud-colored Christ come; Oh my Christ, Oh my Christ, Oh my Christ; Jesus Christ come!

"Antaumus" kuulunee yhä henkiseen harjoitukseeni Nichiren-buddhalaisena, mutta täysin vailla ylenpalttista tunteilua, enemmänkin meditaation kuin hartauden harjoituksen merkityksessä. 

Yogananda käytti myös affirmaatioita, joista kirjassa annetaan kolme esimerkkiä:

• Parantava voima virtaa jokaisen soluni läpi. Minä olen osa jumalallista, kaikkialla läsnäolevaa energiaa.
• Pyrin päivä päivältä suurempaan onneen sisäisesti, yhä vähemmän ulkoisten nautintojen kautta.
• Minussa on luovuuden pyhä henki. Ääretön viisaus ja tietoisuus ohjaa minua ja poistaa kaikki esteet.

Matti Helelä: Golgatalta Gambriniin - Hihhulista homoksi (Books on Demand 2021). 

Muistelmateos omakustanteena, joka todella puoltaa paikkaansa. Muistelmat alkavat 1970-luvulta. Kirjoittaja hurahti nuorena uskovaiseksi oikein kunnolla, oli vaihto-oppilaana USA:ssa, meni naimisiin, sai pojan, ja luopui uskostaan myöhemmin tultuaan viimein sinuiksi homoseksuaalisuutensa kanssa. Oli todella riemastuttavaa lukea hänen kuivan ironisia huomioitaan siitä miten hän käyttäytyi ja ajatteli uskovaisena. 

Kirkkoherra Voitto Viro on mielestäni oivallisesti käsitellyt näitä asioita eräästä hänen kirjastaan kokoamassani blogijulkaisussani! Hän kirjoittaa mm. näin: 

Mutta monesti "todistajat" uskonnollisella imelyydellään antavat kristittynä olemisesta todellakin vastenmielisen ja hävettävän kuvan. Silloin sietää tarkkaan ajatella, onko kysymys Kristuksen häpeän kantamisesta vai Kristuksen väärinkäsittämisen ja tyhmyyden häpeän kantamisesta.

Kristitty voi myös esiintyä alituisena saarnailijana, jolla on joka tilanteeseen Jumalan sana huulilla. Hän voi alituiseen tuomita toisinajattelevia. Hän voi pitää kaikkea iloa syntinä. Hän voi yksinkertaisesti edustaa Herraansa niin yksinkertaisesti, että normaali ihminen ei voi muuta kuin tympääntyä. Olkaamme varuillamme, jos meitä pilkataan. Se on todennäköisesti pelkästään meidän oma vikamme.

Ja vaikka minä en koskaan ole kulkenut valtavirran mukana, kykenen ymmärtämään: olenhan toki "hurahtanut" itsekin 1995 ja ollut varsin fanaattinen - erilaiset opilliset käsitykset eivät tee eroa psykologiseen kokemukseen sinänsä, sen tajusin verrattain myöhään. Kerron tästä erityisesti muistelmasarjani Ecce Ego osassa VII. 

Itsekin joskus haaveilin kirjoittavani kirjan omakustanteena, mutta netti hoitaa saman asian ilmaiseksi. Eivät nämä kuitenkaan ole mitään laajaa lukijakuntaa kiinnostavia asioita. 

Matti Helelä kertoo mm. näin:

Mikä tärkeintä, olin pelastunut (helvetin tulesta nimittäin) ja matkalla taivaaseen. Jeesuksen verellä pesty kaikista synneistä. Tästä olikin syytä olla iloinen ja kiittää mahdollisimman paljon joka päivä. Polvistua rukoukseen ja ylistykseen. Jumala tykkäsi palvonnasta, ja kyllähän kristityn kuuluikin olla nöyrä. Itse asiassa opin sen varsinaisen ylistyksen vasta myöhemmin, kun sain mallia muilta. Meillä oli sekä omituinen tarve että velvollisuus kohdella Jumalaa kuin jotakin narsistia, joka janoaa jatkuvaa kehua ja ylistystä. Tärkeätä oli rukoilla myös muiden puolesta, jotta hekin löytäisivät Jeesuksen ja pelastuisivat. Ja heille piti myös kertoa Jeesuksesta eli todistaa. Huoli muiden pelastumisesta oli kova ja todellinen, vaikka iloa muuten riitti. Raamattu oli tärkeä päivittäinen tiedon ja inspiraation lähde.

Kirjan lopusta hänen runonsa vuodelta 2010, homokeskustelu: 

Yli puoli vuosisataa sain elää
Että homokeskustelu puhkesi terään
Siinä Räsänen veti herneen nenään
Ja kansa teki päätelmät perään

Idiootit tekopyhät
Heiltä värssyt löytyvät pyhät
Niillä itsetuntoa nuijitaan
Homot sanonko-minne tuomitaan

Vaikka ihminen pelastuu armosta
Niin luovu ei hän tarmosta
Toinen pitää tuomita
Raamatulla puomita

Minua eivät räsäsläiset haavoita
Eivät pahemmin taakoita
Haavat tulivat lähimmiltä
Parhaimmilta ystäviltä

Ystävyys poikki poikkaistiin
Kaikki siteet katkaistiin
Minut helvettiin tuomittiin
Puhelimen luuriin huudettiin

Koska itseäni kutsuin veljeksi
Ja olin muuttunut synnin helmeksi
Ei kanssani saanut oleskella
Ei syödä eikä seurustella

Senhän kielsi Raamattu
Tuo pyhä kirja siunattu
Kovin paljon siteerattu
Seksissä niin noteerattu

Juuri kun ystäviä tarvitsin
Kipeimmin heitä kaipasin
Yksin minut jättivät
Raamatulla sättivät

Kun iloisesti tervehdin
Kadun varressa myöhemmin
Hapan katse kääntyi pois
Kuin vahinko se ollut ois

Kristusta he rakastivat
Lähimmäisen hylkäsivät
Jeesuksen mailleen mättivät
Kun minut niin helposti jättivät

Kauan heitä kaipasin
Ja unissani muistelin
Mutta missä oli ystävyys
Sen todellinen syvyys?

Kun ihminen helvettiä kailottaa
Hän muille sitä aikaansaa
Helvetti voidaan unohtaa
Ja taivas maahan rakentaa

Kirjan nimessä mainittu Gay Gambrini oli Suomen ensimmäinen homoravintola Iso Roobertinkadun sisäpihalla, joka avattiin 4.7.1984. Perustaja - nyt jo edesmennyt Tuomo Isotalo - oli jossain vaiheessa Facebook-kaverini, ja muisteli joskus aikaansaannoksiaan. Muistan nähneeni siellä kuvatun pätkän jossain vanhassa tv-ohjelmassa. Minun osallisuuteni Suomen homohistoriaan alkaa vasta Don't Tell Mamasta. [Gambrinin historiasta perusteellisemmin.]

Katso Matti Helelän blogi, LyriikkaMatti. 

Oma blogini, Homo Spiritus, keskittyy hengellisyyden ja homoseksuaalisuuden tematiikkaan, alun alkaen kristilliseltä pohjalta, vaikka onkin sittemmin kasvanut siitä yli. 

Itse kyllä löysin kirkon, jossa minut hyväksyttiin omana itsenäni, enkä enää kokenut ristiriitaa uskoni ja identiteettini välillä. Menetin vain lopulta tyystin uskoni kristinuskon tarjoamaan totuuteen - siitä huolimatta että en koskaan tyytynyt oppien perinteisiin tulkintoihin, vaan täydensin niitä esoteerisilla selityksillä, joissa mielestäni oli silloin enemmän järkeä - halusin ymmärtää enkä vain uskoa sokeasti. Tänä päivänä se näyttäytyy minulle hiukan kummallisena: niin kuin kristinuskon opit eivät jo itsessään olisi mielikuvituksellisia, selitin niitä entistäkin korkealentoisemmilla teorioilla. Ja tätä kutsuin järkeväksi. 

  Uskonnottomuus ei kuitenkaan ollut tie minulle, vaikka jonkin aikaa elin tunnustamatta mitään uskontoa. Kokonaan uusi uskonto on ollut vastaus, joka tyydyttää minun sisintäni, ja sisimmästäni se myös nousi... enkä anna kenenkään muun sanella mitä sen pitäisi olla!

Helelä lainaa kirjansa johdannossa Jussi K. Niemelää Skeptikko-lehdessä 3/2018, "Kuinka epäillä empaattisesti": "Voidakseen elää maailmassa, ihmisen on uskottava asioihin. Se, mihin ihminen uskoo, kertoo hänestä paljon. Myös se, mihin hän ei usko, tai on joskus uskonut, mutta ei usko enää, on paljastavaa." Ei aavistustakaan mitä se minusta kertoo. Olen erinomainen kyökkipsykologi, mutta tähän asiaan en ole paneutunut... ja ehkä itseään vain ei näe niin kuin joku toinen näkee, joten kertokoot muut minulle.