Buddhalaisuus on
kiinnostanut minua hyvin pitkään. Hiljaisen meditaation sisällytin
henkisiin harjoituksiini käytyäni johdantokurssin paikallisessa
Zendossa muutamia vuosia sitten. Jatkoin Zendossa käymistä jonkin
aikaa; yhteisessä meditaatiossa on puolensa, vaikka monet
muodollisuudet (useat kumarrukset) tuntuivat vähän teennäisiltä.
Toisekseen meditaation jälkeisissä teehetkissä kävi ilmi että
porukka oli enimmäkseen aika akateemista ja keskustelu pyöri
sisäpiirin jutuissa. Kävisin kyllä tänäkin päiväni ihan
mielelläni joskus, mutta en ole saanut sitä aikaiseksi.
Pitkään hiljainen
meditaatio olikin ainoa henkinen harjoitukseni luovuttuani
monimutkaisista rituaaleista. Olen meditoinut ennenkin: jo
1990-luvulla muodostin itse harjoituksen, jossa tavoittelin
suorastaan ennätyksiä – tunti oli ihan tavanomaista. Silloin
siihen sisältyi mm. paljon visualisointia, koska sain runsaasti New
Age-vaikutteita.
Kaikkein omimmalta
zenmetodilta tuntui heti alkuun ”tekniikaton tekniikka”: Silmät
puoliavoinna tuijotat tyhjää seinää – näin vältät sekä
aistiärsykkeitä että unelmointiin vaipumista. Ei ole mitään
päämäärää, ei edes ”valaistuminen”: istumisen tarkoitus on
istuminen. Siinä missä meditaatiotekniikat joissa keskitytään
johonkin kohteeseen ovat alttiita ulkoisille häiriöille, tässä
tekniikassa kaikesta mitä ympärillä mahdollisesti tapahtuu, tulee
osa harjoitusta.
Nimenomaan
zenbuddhalaisuus tuntui kiinnostavimmalta suuntaukselta. Olen toki
lukenut kirjoja siitä, mutta myönnän että käsitykseni on
varmasti aina ollut vahvasti oman tulkintani mukainen. Toisaalta,
sama pätee kristinuskoon. On yhtä monta tapaa olla kristitty kuin
on kristittyjä. Jokainen tulkitsee sitä ”oman evankeliuminsa”
mukaan.
Joka tapauksessa
kiinnostukseni ei siis ole syntynyt yhtä-äkkiä tyhjästä. Se on
kehittynyt vähitellen. Olen lakannut uskomasta persoonalliseen
Jumalaan, ja että Jeesus oli muuta kuin ihminen: hän oli kyllä
hyvin buddhankaltainen ihminen, jonka opetukset – joista
kristikunta oikeasti vähät välittää – ovat arvokkaita.
Pinnallisesti olen ollut myös tietoinen buddhalaisuuden eri
koulukunnista, joita riittää ihan yhtä lailla kuin
kristinuskossakin: onhan jopa Puhtaan Maan Buddhalaisuus, jossa
huudetaan avuksi Amida/Amitabha-Buddhaa, joka pelastaa sinut kuoleman
jälkeen ”Puhtaaseen Maahan”. Kuulostaa tutulta.
Tuntuu vähän hassulta
kertoa että näin Youtube-videon, jossa Tina Turner lausuu mantraa
”Nam Myoho Renge Kyo”, ja se teki minuun välittömästi syvän
vaikutuksen. Mantra jäi pyörimään mieleeni, ja kesti pari päivää
ennen kuin kehtasin avata suuni kotona. Puolisoni oli tottunut
meditaatiooni, ja nyt minun piti informoida häntä siitä että
tuottaisin jatkossa myös ääntä. Vaikutelmani harjoituksesta näin
alussa on se, että toisin kuin hiljainen meditaatio se on hyvin
”fyysinen” vaikka tapahtuukin paikallaan istuen – se tuntuu
kehossa miellyttävästi. On jopa vaikea lopettaa. Hyvin pian jo
muutin ”kotialttarini” enemmän oikeaoppiseksi buddhalaiseksi
alttariksi, jossa on esillä Buddhan patsas, suitsuketta, kynttilä,
viherkasvi, vettä, ja ruokaa (esim. omena). Jatkan kuitenkin myös
hiljaista meditaatiota mantran toistamisen jälkeen. Se tuntuu
silloin entistäkin vaikuttavammalta.
Tässähän on
kysymyksessä siis Nichiren buddhalaisuus; se on japanilainen
suuntaus, josta voi lukea lisätietoa muualta. Henkisesti minusta on
tullut erittäin kriittinen, jopa skeptinen, joten on tavallaan
hienoa havaita että osaan yhä innostua jostain. Se ei kuitenkaan
tarkoita että syöksyisin suinpäin mihinkään. Harjoitus on yksi
asia, ja sitoutuminen johonkin liikkeeseen kokonaan toinen juttu.
Luonnollisesti olen tutkinut asiaa netissä. Jokaisen tulisi aina
tehdä niin koska se on nykyään niin helppoa.
Jos aloitetaan itse
Nichirenista, joka perusti suuntauksen, hän arvosteli muita
buddhalaisia koulukuntia. Siitä iso miinus hänelle. Jotkut pitävät
häntä Buddhana, mutta ei tuo kovin valaistuneelta vaikuta. Myös
Nichiren buddhalaisuuden sisällä on useita suurempia ja pienempiä
ryhmiä. Jos jokin katsoo edustavansa ainoaa oikeaa buddhalaisuutta,
se on minusta ihan yhtä vastenmielistä kuin vastaavat kristillisten
suuntausten väitteet. Sitä paitsi päinvastainen väite, johon myös
olen törmännyt, että Nichiren buddhalaisuus ei ole oikeaa
buddhalaisuutta, vaikuttaisi äkkiseltään katsoen jopa
validimmalta, pakko myöntää. Mantrojakin on monia, myös kristillisiä, joten en väitä että on yksi yli muiden; tämä on vain se joka minua itseäni puhuttelee.
Temppelibuddhalaisuus
papistoineen ei minua kiehdo edes ajatuksen tasolla – Suomessa
näyttää toimivan, todennäköisesti hyvin pienessä mittakaavassa,
Nichiren Shoshu, josta 1991 irtautui maallikkoliike Soka Gakkai, joka
on nykyään levinnein ja suurin. Siitä olen lukenut ristiriitaista
tietoa, erilaisia näkökulmia. Totta kai eri ihmisillä on erilaiset
kokemukset, ja kun toimitaan eri maissa ja kulttuureissa, sekin
vaikuttaa osaltaan. En voi itse arvostella sellaista mistä minulla
ei ole kokemusta. Olen varma että kohtaisin Soka Gakkai Internationalissa hyvin fiksuja ja mukavia ihmisiä, mutta aivan yhtä
varmasti myös kapeakatseisia ja ahdasmielisiä ihmisiä – koska se
on, no inhimillistä... vaikka kuinka pyrittäisiin tuomaan esiin
omaa buddhaluontoa. Haluan suojella itseäni uusilta pettymyksiltä –
niitä on jo ihan riittämiin tullut tässä elämässä. Pelkään
ennen kaikkea dogmaattisuutta, taikauskoa ja henkilöpalvontaa.
Muiden kokemusten perusteella kaikkea tätä saattaisi löytyä. Ja
toisaalta en yksinkertaisesti kaipaa ympärilleni mitään yhteisöä.
Soka Gakkai International on Suomessa uskonnollisen yhdyskunnan
asemassa, ja minä en halua liittyä uuteen uskonnolliseen yhteisöön
tai erota vanhasta; Suomen laki kyllä sallii nykyään
kaksoisjäsenyyden, mutta yhteisöillä on oikeus valikoida jäsenensä
ja asettaa ehtoja: en usko että kumpikaan – nykyinen yhteisöni
tai Soka Gakkai International – katsoisi sitä hyvällä että
kuuluu yhtäaikaa johonkin toiseen yhteisöön. Ensimmäinen asia
jonka tarkistin oli se, että homoseksuaalisuus ei ole ongelma Soka
Gakkai Internationalissa, se on syytä mainita. Yksittäisille
ihmisille eri kulttuureissa se voi silti olla ongelma.
Kolmesta suurimmasta
Nichiren buddhalaisuuden koulukunnasta Nichiren Shu vaikuttaa lukemani
perusteella olevan lähimpänä perinteistä buddhalaisuutta siinä
mielessä että he ovat tekemisissä myös muiden buddhalaisuuden
suuntausten kanssa ja sisällyttävät harjoituksiinsa hiljaisen
meditaation. Sekin on temppelibuddhalaisuutta, joka ei toimi
Suomessa.
Jäljelle jää siis
itsenäisen harjoittajan tie. Heitäkin löytyy runsaasti maailmalta.
Tällä hetkellä aion kokeilla muutaman kuukauden mantraa, katsoa
mikä minussa ehkä muuttuu. Jo nyt voin sanoa, että se on todella
voimaannuttava. Minuun vetoaa juuri se että Nichiren
buddhalaisuudessa ei palvota jotain ulkopuolista jumalolentoa, vaan –
aivan buddhalaisuuden ydinsanoman mukaisesti – nähdään
jokaisessa ihmisessä myötäsyntyinen potentiaali tulla Buddhaksi:
Buddhaluonto. Tätä harjoitus pyrkii kutsumaan esiin. (Toki esoteerinen kristinusko niin ikään tähdentää käsitystä "Kristus meissä") Tähän
suuntaan elämäni on kulkenut viime vuodet. Välillä olen eksynyt
suunnasta henkilökohtaisten huolten takia, huolehtimalla antanut
niille huomiota ja sen myötä voimaa hallita minua, sen sijaan että
ottaisin elämän niin kuin se on ja antanut sen virrata vapaasti.
Minussa on kipinä, jonka harjoitus sytyttää ja saa hehkumaan.
Virittäydyn mantran myötä maailmankaikkeuden värähtelyyn. "Alussa oli Sana..." (Joh.1:1)
Minuun vetoaa toisaalta
myös se – uskonnollisen historiani huomioiden – että toisin
kuin pelkkä hiljainen meditaatio, Daimoku – mantran lausuminen -
on kuitenkin huomattavasti uskonnollisempi harjoitusmuoto. Varsinkin
sitten kun siihen liitetään vielä muita elementtejä, jotka
kuuluvat asiaan: Juzu-helmet kosketusaistin lisäämiseksi
harjoitukseen (kristillinen rukousnauha on minulle entuudestaan
tuttu, joten tässä ei sinänsä ole mitään uutta); Gongyo eli
liturgia jossa resitoidaan osia Lootus-Sutrasta japaniksi (netistä
löytyy tähänkin ohjeet). Gongyo suositellaan suoritettavaksi
aamuin illoin. Omassa elämässäni se ei ole mahdollista. Menen
töihin kuudeksi aamulla ja asun kerrostalossa.
Kolmantena kunnioituksen
kohteena alttarilla eli Butsudanissa oleva Gohonzon eli mandala,
jossa on sanskritinkielisin ja kiinalaisin merkein mm. mantra.
Viimeksi mainittuun suhtaudutaan nähdäkseni turhankin
taikauskoisesti joissain suuntauksissa: se on kuitenkin vain paperia
ja mustetta, jonka merkitys on mielessä, ei mikään maaginen
objekti sinänsä. Kunnioituksella ja taikauskolla on joskus hienon
hieno ero. Joten voin aivan hyvin printata sen netistä sen sijaan
että vastaanottaisin sen esim. Soka Gakkailta juhlallisesti.
Monen mielestä en
varmasti voi kutsua itseäni buddhalaiseksi jo senkin perusteella,
että en ole halukas tiettyihin elämäntapamuutoksiin. Nuoruudessani
olin 26 vuotta absolutisti ja 10 vuotta vegetaristi. Se riitti
minulle, en aio palata takaisin ehdottomuuksiin ja rajoituksiin.
Mutta yhtä hyvin voisi
kysyä kuka voi kutsua itseään kristityksi ja millä perusteella.
Kaikki on aina tulkintaa. ”Kun on koolla kaksi kristittyä, on
kolme mielipidettä”, on joku sanonut. Kristitty on se joka
tunnustautuu kristityksi, kukaan ei voi sitä toisen puolesta
päättää; sen opin kauan sitten.
Hieno blogi! Itse harjoitan Nichiren Shu Buddhalaisuutta, ainoana Suomessa. GASSHO!
VastaaPoistaKiitos kommentista! Mukava kuulla muista harjoittajista - aivan sama mitä suuntausta; Nichiren Shu:sta itselläni on positiivinen kuva.
Poista