Omahyväisyys - narsismi - itsetunto

Tämän itsekseni pohdiskelun tuloksia olen epäröinyt julkistaa, koska pelkään kai että ihmiset näkevät minut juuri niin...
Kukaan ei ole kommentoinut kirjoituksiani tässä blogissa mitenkään, joten tämä on täysin omaa pohdintaani... annanko itsestäni ylimielisen ja/tai omahyväisen kuvan? Tai mikä vielä pahempaa... olenko minä?

Suomisanakirja määrittelee ylimielisen seuraavasti: "Omasta ylemmyydestään varma, muihin väheksyen suhtautuva, yliolkainen, pöyhkeä, kopea." Tätä en kyllä mitenkään tunnista itsestäni. Olen lukenut että introverttia saatetaan käyttäytymisen perusteella pitää ylimielisenä, mikä ei pidä paikkaansa: se on ekstroverttien väärä tulkinta. 

Omahyväisestä sanotaan puolestaan näin: "Itseensä (perusteettoman) tyytyväinen, itsetyytyväinen, itserakas, itseriittoinen, mahtaileva, pöyhkeä." 

Suluissa oleva lisämääre, "perusteettoman", kiinnittää huomioni. Eikö se kerro itsetunto-ongelmasta jos ei ole tyytyväinen itseensä? En minäkään ole täydellinen; minulta puuttuvat heikkoudet. (😄En voinut vastustaa kiusausta...)
Oikeasti, minulla on kyllä paljonkin epävarmuuksia. Esim. ulkonäkööni en ole täysin tyytyväinen (onko kukaan?). Aina on parantamisen varaa myös henkisesti, ja nimenomaan suhteessa muihin ihmisiin, sen tiedän oikein hyvin.

Olen aiemminkin kirjoittanut itsensä rakastamisesta; minusta on tervettä rakastaa itseään, eli välittää itsestään ja arvostaa itseään, kunhan se ei mene liiallisuuksiin, muiden kustannuksella, ja "itserakas" on sana jota käytetään juuri tällaisesta liiallisesta itsekeskeisyydestä.

 Introverttina riitän hyvin pitkälle itselleni - onko se sitten negatiivista ja kuka niin sanoo - tai riittäisin... mutta olen valinnut jakaa elämäni toisen ihmisen kanssa, josta välitän suuresti, ja se vaatii kompromisseja. Ja tarvitsen toki ystäviäkin, jokainen tarvitsee. Niinpä jos itseriittoinen on ihminen, joka ei tarvitse muita ihmisiä, kyllä minä tarvitsen... vaikka viihdyn hyvin yksinkin ja tarvitsen myös omaa rauhaa.

Tiede-lehden keskustelupalstalla joku kommentoi aihetta näin: "Minusta ihmisissä iän myötä arkuus ja epävarmuus vähenee itsetuntemuksen ja itsensä hyväksymisen aiheuttaman parantuneen itsetunnon myötä. Se ei kuitenkaan ole omahyväistä tai ylimielistä." No, tämän voin täysin allekirjoittaa omasta puolestani! 

Outoa, että sanakirja esittää "omahyväisen" synonyymeiksi mm. "hurskasteleva, farisealainen, fariseuksen kaltainen, fariseusmainen, tekopyhä, jeesusteleva." Mistä nämä uskonnolliset metaforat kumpuavat? En näe yhteyttä. Ne viittaavat lähinnä jonkinlaiseen teeskentelyyn ja muille esittämiseen. Jos taas aidosti pitää itsestään ja elämästään, ylipäänsä ajattelee positiivisesti ja tuo esiin miten paljon henkinen harjoitus antaa eväitä siihen, se on kaikkea muuta kuin teatteria. Se on Elämää!
Ja jos vähänkin viitsii tarkastella mitä olen kertonut tässäkin blogissa historiastani, tietää kuinka pitkän ja mutkikkaan tien olen kulkenut saavuttaakseni sen mitä minulla tänä päivänä on!

Jos ihminen on omahyväinen, hän ei ehkä tulisi edes pohtineeksi asiaa. Se olisi hänelle sokea piste. En minäkään sitä näe itsessäni, mutta omahyväisenä en olisi edes ajatellut sitä, ainakin luulen niin.

Onhan olemassa niin ikään tervettä narsismia: "Narsismia voidaan pitää ihmisen tärkeimpänä positiivisena ominaisuutena"... "Terveen narsismin puutetta voidaan pitää lähes yhtä haitallisena asiana kuin narsistista luonnehäiriötä." Moniko edes tiesi tätä entuudestaan - minä nimittäin en - kun sanaa narsismi kuulee käytettävän yleisesti silloinkin, kun itse asiassa tarkoitetaan narsistista luonnehäiriötä. Lohdullista tietää; seuraavaksi olisin kysynyt itseltäni, olenko minä narsisti. Mutta siis olen - kuten jokainen meistä enemmän tai vähemmän - terveellä tavalla.

Itsetunto on ihmisen henkilökohtainen näkemys omasta arvosta. Itsetunto kehittyy läpi elämän, ja kasvuolosuhteilla on todella suuri merkitys itsetunnon kehittymiseen. Terveen itsetunnon omaava ihminen näkee itsensä arvokkaana ja kykenee kunnioittamaan itseään juuri sellaisena kuin on. Tällöin ihminen ei koe ylemmyyttä tai alemmuutta suhteessa muihin ja näkee omat heikkoutensa ja vahvuutensa realistisina. Ihminen ymmärtää, että parantamisen varaa on, mutta samalla hän näkee itsensä positiivisessa valossa ja hyväksyttävänä. Ihminen sopeutuu elämään hyväksymällä itsensä. Näin hän kokee olevansa tasavertainen muiden kanssa ja pystyy olemaan avoimesti kiinnostunut muista ilman jatkuvaa pelkoa ja tuntematta tarvetta kilpailuun. Voidaankin sanoa, että itseensä tyytyväisellä ihmisellä on riittävästi tervettä narsismia.

(Ote sivulta Narsistin uhrien tuki ry)

Zen-tarinoita: Omahyväisyys

Lisää terveestä narsismista

Egottomuuden ongelma (buddhalaisuudessa)

Empatiatesti

Valitse oikea asenne

"Kell´onni on, se onnen kätkeköön"

Miksi on niin ärsyttävää, kun kaveri kertoo somessa olevansa #siunattu ja #kiitollinen?

Tuota viimeistä kysymystä minäkin usein ihmettelen; ei  kukaan ole sitä suoraan sanonut, mutta minulle tulee vain sellainen tunne että se ärsyttää monia, enkä ymmärrä miksi.
Minä en ole kateellinen kenellekään, ja on paljon ihmisiä joilla menee paremmin kuin minulla, ainakin jos mitataan ulkoisella menestyksellä ja varallisuudella. Suon sen heille mielihyvin.
Tarkoitukseni ei ainakaan ole mitenkään ilkeä ja itseä korostava. Totta kai tosiasia lienee, että myös minulla menee paremmin kuin monella muulla - aina jollain menee huonommin - varmasti taloudellisestikin, mutta tarkoitan ennen kaikkea henkisesti - sillä rahallahan ei tunnetusti voi ostaa onnea, vaikka kyllä se kieltämättä monta huolta vähentää - ja kiitän siitä paljolti omaa elämänasennettani. Onko se väärin? Liian osoittelevaa? Olen pohdiskellut näitä kysymyksiä aiemmassa kirjoituksessani, Oman onnensa seppä. Kaipa se on vain tyypillisesti suomalaista, jos stereotypioihin on uskomista, että ylipäänsä tulee pohtineeksi tällaisia kysymyksiä - jo lähtökohta, "mitä muut minusta ajattelevat..." Itsetunto on syystä Itse-tunto: sen ei pitäisi riippua muista. Moni asia joka meitä vaivaa muissa ihmisissä, on tosi asiassa omien korvien välissä.