Oman onnensa seppä

Olen kertonut tässä blogissa maagisesta uuden vuoden rituaalistani, jota olen noudattanut muutamia vuosia. Nyt on aika todeta että omia vakiintuneita traditioita täytyy uskaltaa muuttaa jos ne tuntuvat aikansa eläneiltä. 

Jo parina viime vuotena olen joutunut tekemään rituaalini niin kiireessä, että en pysty keskittymään siihen niin intensiivisesti kuin mitä se vaatisi (nämä pari vuotta olen asunut yhdessä nykyisen puolisoni kanssa). 

Toinen tärkeä näkökohta on se, että käännyttyäni viime vuonna Nichiren buddhalaisuuteen, rituaalini lisäksi vuoden vaihteessa lausuin Daimokua hiukan ennen keskiyötä, ja koin aivan mahtavan voimaantumisen tunteen ja toivon tulevasta, vaikka tiesin joutuvani sydänleikkaukseen tänä vuonna! Toisin sanoen, Nam Myoho Renge Kyo sai aikaan jotain paljon syvempää kuin ulkoiset rituaalini.

Keskiyön hetken vietin tietenkin puolisoni kanssa, koska se on hyvä alku uudelle askeleelle yhteisellä matkalla. 

Kenties edelleen kirjoitan ylös intentioni uudelle vuodelle, ja teen mielenkiinnosta Tarot-lukemuksen, mutta ne ovat sivuosassa. Sen sijaan keskeinen menneestä irtipäästämisen rituaalini - joka on kyllä hyvin toimiva silloin kun sellainen on tarpeen, se täytyy sanoa kokemuksesta - voi jäädä pois... yksinkertaisesti jo senkin takia, että minun on nykyään suoraan sanottuna hyvin vaikea keksiä mitään mitä katuisin (tai edes että kokisin minulle tehdyn vääryyttä, josta haluan irtautua)! Huomionarvoista onkin, että koko tämä idea - "synnintunnustus/anteeksianto" - tulee kristinuskosta, ja kuten muualla olen maininnut, olen vapautunut kristinuskon kera myös syyllisyydestä!

Sen sijaan voisin miettiä mistä olen kiitollinen elämässäni: useinkaan ei tule tarpeeksi ajateltua asiaa, ennen kuin menetät jotain mitä pidät itsestäänselvyytenä. Tiedän sen esimerkiksi siitä, kun leikkauksen jälkeen en ollut aivan kunnossa eli olin menettänyt terveyteni, onneksi tilapäisesti. 

Muuan ystäväni on erittäin takertunut menneisyyteen ja syyttää muita omasta huonosta tilanteestaan. Vuodesta toiseen hän avautuu samoista asioista, eikä näytä pääsevän eteenpäin vaan on täysin jumissa. Jos yrität sanoa jotain, hän ei ota sitä vastaan koska on lukinnut mielensä ja päättänyt miten asiat ovat, vaikka joskus toinen ihminen näkee selvemmin kuin itse kykenet näkemään itsesi, ja ainakin voi antaa uusia näkökulmia.

Buddhalaisuuden kannalta ja ennen kaikkea omasta kokemuksesta olen sisäistänyt täydellisesti käsityksen, että ei ole olemassa pysyvää itseä: muutumme kaiken aikaa. En tunne yhteyttä ihmiseen, joka olen joskus ollut - se on kuin eri elämä, tai oikeastaan nyt jo useita elämiä puolen vuosisadan aikana.

Toisekseen, ihminen on todella oman onnensa seppä. Luot itse omat olosuhteesi, niin kuin tämän blogin sivulla Opillisia peruskäsitteitä selitetään otsikolla "elämän ja sen ympäristön ykseys". Et voi syyttää omasta kurjuudestasi yhteiskuntaa, hallitusta, maahanmuuttajia, sitä yhtä kusipäätä, tai vaikka saatanaa... Sinä ja vain sinä itse olet sen aiheuttaja, vaikka mielelläsi haluaisit ulkoistaa vastuun elämästäsi. 

Totta kai meidän pitää kehittää myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan joka tapauksessa, eikä ketään auta hänen virheidensä osoittelu. Ei se auta, ellei se lähde itsestä. Eihän terapiassakaan anneta valmiita vastauksia, vaan pyritään herättelemään omia oivalluksia, niin ainakin olen käsittänyt.

Eikä tätä pidä ottaa moitteena, vaan pikemminkin kannustavana vahvistuksena: sinäkin kykenet! Jokaisella meistä on ehtymätön potentiaali: muuttamalla itseämme muutamme maailmaamme. Se on ainoa tapa oikeasti muuttaa maailmaa, yksi ihminen kerrallaan. 

Mieleeni tulee Jeesuksen lause, "ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista" (Mt.19:26), joka on kai perinteisesti tulkittu niin että Jeesus osoittaa ihmisen rajallisuuden, kun todellisuudessa lauseen jälkimmäinen puoli sanoo että "jumala" ihmisessä pääsee tuon rajan yli! Kaikki me olemme "vain ihmisiä", mutta yhtälailla jokaisessa on Buddhaluonto (tai Kristus meissä, jos niin tahdot). Nichirenin harjoitus johtaa meidät löytämään voiman ja viisauden, jotka ovat olemassa meissä ja samalla kertaa ylittävät meidät, kuten lukee toisaalla tässä blogissa.

Rukous buddhalaisessa merkityksessään ei ole jollekin ulkoiselle voimalle suunnattu pyyntö. Se on asenteen ilmaisu, pyrkimyksen ja sitoutumisen ilmaisu. Ei mikään putoa syliin taivaan lahjana kun vain pyydät. Kyllä sinun itsesi täytyy tehdä jotain sen eteen! Rukouksen, myös kristillisen rukouksen, tarkoitus ei ole muuttaa maailmaa: se muuttaa sinua! Daimokusta, mantrasta, tulee buddhalainen rukous.

Sivulla Opillisia peruskäsitteitä kerrotaan myös karmasta buddhalaisesta näkökulmasta. Se on jotain muuta kuin länsimaisittain tulkittua fatalismia. Karmassa ei ole kysymys laista joka rankaisee tai palkitsee, vaan sisäisistä taipumuksista, joita ihminen voi muuttaa koska tahansa. Kukaan ei ole kohtalonsa vanki. 

"Jos ihmiset valittavat, että elämä suo heille huonointaan, heidän pitäisi pysähtyä harkitsemaan, ovatko he valmistaneet itsensä sisäisesti saamaan mitään muuta kuin huonointa." (Paul Brunton)

Joskus saattaa tulla tunne että ihmiset, tai suuri osa heistä, eivät osaa arvostaa jos kerrot esim. Facebookissa että sinulla menee hyvin. Se on minusta outoa. Eihän kukaan varmasti pidä ainaisista valittajistakaan. Tässä tosin on syytä erottaa kaksi eri asiaa: ihminen, jolla on huolia, keventää mieltään ja luonnollisesti tarjoat hänelle kuuntelevan korvan; mutta sitten on ihmisiä, jotka löytävät kaikesta vain huonoja puolia, tai märehtivät samoja vanhoja asioita uudestaan ja uudestaan. 

Ei kai tarvita kovin suurta psykologista tietämystä sen ymmärtämiseen, että jos pyörittää aina vain negatiivisia asioita päässään, myrkyttää mielensä ja vetää negatiivisuutta ennen muuta omaan elämäänsä, mutta levittää sitä myös ympäristöönsä. 

(On huomautettava, että masennus on sairaus, johon on syytä hakea lääketieteellistä apua; siitä ei nyt  tässä ole puhe.)

Joskus toki mietin, että on ihmisiä joilla näyttää menevän todella huonosti ja voi nähdä että lupaus (jonka yleensä oletetaan olevan raamatusta, mutta ei sitä sieltä millään haulla löydy) ettei kenellekään anneta suurempaa taakkaa kuin jaksaa kantaa, ei aina todellakaan pidä paikkaansa - jotkut uupuvat taakkansa alle niin että päättävät päivänsä. Sitä suuremmalla syyllä ihmettelen miksi minun elämässäni näyttäytyy niin vahvana johdatus ja tarkoitus. Mutta: kuka se on joka "antaa" meille taakan kannettavaksi? Eiköhän jälleen ihminen itse sen kasaa harteilleen. Tässäkin syyllistäminen on turhaa - ja julmaa. Pikemminkin pitäisi pyrkiä keventämään heikompien kanssaihmisten taakkaa, auttaa heitä kantamaan sitä, sekä yhteiskunnallisesti että yksilötasolla. 

Totta kai olen kokenut monenlaisia aikoja minäkin, mutta silti aina päässyt yli kaikesta, joskus suorastaan ihmeenomaisella tavalla ja tilanne on seuraavassa hetkessä kääntynyt päälaelleen: koettelemuksesta on syntynyt siunaus - parhaimpana esimerkkinä edellisen puolisoni kuolema, joka on niin äärimmäinen tilanne että se voisi pahimmillaan lamaannuttaa ihmisen vuosiksi eteenpäin. Ehkä positiivinen asenne, usko ja luottamus, on avain? Näin oli jo ennen buddhalaisuuteen kääntymistäni. Vaikka uskoinkin ehkä hiukan eri tavalla, ratkaisevaa oli nimenomaan usko; pääasia että se on rakentavaa. Uskohan voi monesti perustua myös pelkoon, jolloin se on pikemminkin lamaannuttava voima. Ajattelen erityisesti joidenkin kristillisten suuntausten helvetillä pelottelua. Helvettikin on buddhalaisittain mielentila, joka ilmenee jo tässä elämässä, mutta jota voi muuttaa. Ja "usko" buddhalaisessa merkityksessään on mielen päättäväisyyttä, määrätietoisuutta: aktiivinen asenne ja pyrkimys, ei vain sokeaa totena pitämistä. 

Tosin kuten olen kertonut omasta henkisestä tiestäni, minusta näyttää siltä että kristillinen uskoni, vaikka saattoi sinänsä olla positiivista - enhän uskonut silloinkaan esim. ikuiseen helvettiin - oli kuitenkin hyvin epäkäytännöllistä, sanoisinko "tuonpuoleista". Käytännön elämään pääsin kunnolla kiinni vasta kun aloin vapautua kristinuskosta, ja buddhalaisuus on erittäin maan läheistä.
Kuten Irma Weisen on kirjoittanut: 

"Uskonkäsitykset, jotka eivät kanna ja tue maallisissa asioissa, eivät kanna ylimaallisissakaan."

Jopa niinä parina vuotena kun olin syvästi pettynyt ihmisiin ja vajosin kyynisyyteen ja katkeruuteen, otin sittenkin merkittäviä askeleita eteenpäin elämässäni, ja lopulta "kohtalo" väkisin sysäsi minut kuilun yli muutoksen tielle. Viittaan tällä tietysti siihen, josta olen kertonut muissa blogeissani, kun uskonnolliset ihmiset tuottivat minulle pettymyksen, jonka seurauksena ajauduin pois kristinuskosta ja tunnustauduin lopulta luciferistiksi. Hakeuduin tuolloin palkkatuella töihin ja sen perään työvoimapoliittiseen ammatilliseen koulutukseen, ja tänä päivänä olen tuossa ammatissa ja vakituisessa työsuhteessa. Sitten kun puolisoni äkillisesti kuoli, elämäni muuttui kertaheitolla, minä muutuin. Siitä olen kiitollinen... hänelle; Elämälle. Silloin ilmeisesti tarvitsin tuon ulkoisen tönäisyn päästäkseni kunnolla eteenpäin tiellä, jonka olin jo aloittanut. 

Mitä on onni? Onni ei ole päämäärä vaan matka. Se ei ole suuria tunteita ja huippukokemuksia. Ei ylipäänsä mitään mitä pitäisi tavoitella. Se yksinkertaisesti ON... kun sen oikein oivaltaa. Pienissä asioissa, tavallisessa arjessa, tässä ja nyt. Ei ulkopuolella, ei edes toisessa ihmisessä, vaan omassa sisimmässä.

Kuten Josei Toda on sanonut: "Valaistuminen, eli todellinen onni, ei ole transsendentaalinen tila. Se on avaran viisauden, rajattoman energian ja hyvän onnen olotila, missä me kukin muokkaamme omaa kohtaloamme, löydämme täyttymyksen jokapäiväisissä toimissa, ja tulemme ymmärtämään lopullisen päämäärämme elämässä." 

Nam Myoho Renge Kyo. 
Nam Myoho Renge Kyo. 
Nam Myoho Renge Kyo.