Henkinen elämä: yksin vai yhdessä?

Henkinen elämä. Pitäisikö siitä voida keskustella? Pitäisikö se jakaa muiden kanssa? Oma näkemykseni asiasta on vaihdellut vuosien myötä. Sanan "henkinen elämä", tai "henkisyys", voi toki halutessaan korvata sanalla "uskonto", "uskonnollinen elämä", mutta itse ymmärrän edellisen paljon laajempana ja samalla yksilöllisempänä kokonaisuutena.

Heräsin henkiseen etsintään parikymppisenä tutustuessani ihmisiin, jotka antoivat minulle paljon uusia ideoita ja innoitusta. Innostukseni oli valtava, ja ilmaisin sitä luonnollisesti erittäin epäkypsästi, sillä sitähän minä olin mitä suurimmassa määrin - epäkypsä: intoa enemmän kuin ymmärrystä. Niinpä vanha koulukaverini, joka niin ikään oli pitkään ollut ainoa kaverini, ei enää tuntunut vastaavan kaipuuseeni saada vaihtaa ajatuksia näistä uusista kiehtovista asioista, joista tuli yhtäkkiä koko elämäni sisältö. Olin varsinainen "drama queen" ja lopetin kaveruutemme kirjeellä. Sen sijaan kirjoittelin pitkiä, rönsyileviä kirjeitä (tämä oli siis 1990-luvulla!) uusille ystävilleni, joihin yleensä tuli paljon lyhyempiä vastauksia harvakseltaan. Vuosia myöhemmin tajusin itse vastaavassa tilanteessa heidän asemassaan, että olin varmasti kyllästyttänyt heitä pohdinnoillani, jotka olivat kai aika etäällä elämästä - ja heillä sentään oli elämä, toisin kuin minulla silloin. Jossain vaiheessa kyllästyin siihen miten yksipuoliselta yhteydenpitomme alkoi tuntua, en enää kirjoittanut, enkä kuullut heistä sen koomin; osoitteenikin tuossa vaiheessa muuttui, joten jos he ikinä enää tavoittelivat minua, posti ei enää saavuttanut.
Samoin vuosia myöhemmin minulle selvisi, että olin yksipuolisella ratkaisullani ajanut kaverini masennukseen ja itsemurhan partaalle. Tämä on hyvä (eli huono) esimerkki siitä henkisestä julmuudesta, mitä monet ihmiset lähimmäisiään kohtaan harjoittavat elämänkatsomuksensa nimissä. Mea culpa.
Kaverini otti minuun yhteyttä parin vuoden kuluttua (ironista kyllä, lahjoittamieni Tarot-korttien inspiroimana, jotka osaltaan olivat auttaneet minut ratkaisuuni; totta kai sain "vastauksen" jonka halusin) ja korjasimme suhteemme - eli käytännössä vietimme yhden mukavan kesän, jolloin keskityimme yhdessä tekemiseen puhumisen sijasta, koska tajusin että meidän suhteemme toimi paremmin sillä tasolla; sekin on syytä huomioida joidenkin ihmisten kanssa. Pian ystävyytemme hiipui itsestään luonnollisesti, toisaalta sen takia että muutin kauas pois, toisaalta siksi että hän yllättäen osoittautui ainoaksi tuntemakseni ihmiseksi, jolla oli jotain minun homouttani vastaan, kun tulin hänelle kaapista ulos. Olemme kyllä yhä Facebook-kavereita, mutta se ei merkitse muuta kuin synttärionnitteluja kerran vuodessa.

Kuuluessani 1990-luvulla gnostilaiseen mysteerikouluun, oli selvä muotti johon sinun piti mukautua, omaksua kaikki opetukset ja noudattaa kaikkia sääntöjä. Terminologian mukaan Koulun oppilaiden odotettiin "luopuvan itsestään" ja muodostavan "ryhmäykseyden". Voisiko yhtään lahkolaisempaa olla. Joku jopa selitti, että oppilaat alkavat yhä enemmän muistuttaa toisiaan. Ja saman henkilön mukaan monilla oppilailla oli tähtikartassaan useita "perääntyviä planeettoja", mikä selitti sen että he olivat kypsiä Koulun filosofialle ja tunsivat vieraantuneisuutta maailmasta, olivat sosiaalisesti ujoja yms. Olisiko pikemminkin niin, että psykologia saattaa selittää miksi jotkut ihmiset tuntevat viehtymystä ääriliikkeisiin, jotka julistavat olevansa ainutlaatuisia - sinä olet "valittu", "pelastettu", kun taas maailma ympärillä on paha ja tuhoon tuomittu.
Olin itsekin todella fanaattinen - nielin kaiken purematta, noudatin kaikkea lukemaani ja kuulemaani tarkalleen. Ihme kyllä, jopa noihin aikoihin sain uuden Koulun ulkopuolisen ystävän, jonka kanssa aloimme kirjoitella pitkiä kirjeitä, myös ja varsinkin henkisyydestä, kirjoitin pitkiä lainauksia Koulun kirjallisuudesta... ja siitä huolimatta olemme edelleen tänä päivänä hyviä ystäviä ja puhumme puhelimessa muutaman kuukauden välein; se riittää meille, emmekä enää puhu niinkään henkisyydestä kuin tavallisesta elämästämme (tavallisessa maallisessa elämässä henkisyys koetellaan).

Syvällisten puhuminen puhumisen vuoksi on pinnallista, kuten olen tainnut aiemminkin todeta. Ja on paljon tilanteita, joihin se ei kerta kaikkiaan sovi. Kaikkien kanssa aina ja kaikkialla ei todellakaan tarvitse puhua "henkeviä"! Muussa tapauksessa olet kuin kuka tahansa kristitty hihhuli, joka julistaa uskoaan jokaiselle vastaantulijalle. Se on äärimmäisen tympäisevää. Voitto Viro on käsitellyt aihetta erinomaisesti kokoamassani kirjoituksessa.
Olen itse todistanut esimerkiksi bussissa, kun henkilö alkoi pyytämättä puhua uskostaan toiselle matkustajalle, jota hän ei edes tuntenut. Se oli kiusallista kuultavaa ulkopuolisenakin. Itsekin olen ollut kahvipöydässä, jossa vierustoveri kysyi minulta olenko ottanut Jeesuksen vastaan! Vaikka se tapahtui uskonnollisen tilaisuuden jälkeen, koin sen todella törkeän tungettelevana ja yksityisyyttä loukkaavana - ja vaikka olin siihen aikaan itse kristitty, eivät kaikki kristitytkään käytä samanlaista terminologiaa ("Jeesuksen ottaminen vastaan" on lauseena hölynpölyä) ja usko esim. sanoin "todistamiseen", mutta nämä äänekkäimmät ryhmäkunnat ylimielisyydessään kuvittelevatkin edustavansa ainoaa oikeaa kristinuskoa, jota pitää tuputtaa myös toisille vääränlaisille kristityille.

Miksi toisaalta "syvällisyys" tarkoittaisi nimenomaan henkisyyttä... Onhan toki helpompi puhua ajatuksista joihin uskoo, kuin vaikkapa tunteistaan; se vasta meneekin syvälle ja on hyvin intiimiä. On pakko arvostaa enemmän ihmistä, joka osaa puhua tunteistaan, kuin sitä joka haluaa jakaa vain ajatuksiaan muiden kanssa. Ajatukset useinkaan eivät ole kovin henkilökohtaisia, toistelet vain lukemaasi ja kuulemaasi. Tunteet sen sijaan todella kuuluvat sinulle.

Usko on hyvin henkilökohtainen asia. Sen on tarkoitus ensisijaisesti muuttaa minua itseäni paremmaksi. Jos se vaikuttaa positiivisesti muihin ihmisiin, se tapahtunee lähinnä hyvien tekojen ja esimerkin kautta, ei saarnaamalla. Ja jos se vaikuttaa negatiivisesti muihin, tai muuttaa sinua huonompaan suuntaan, jotain on todella pahasti pielessä. Näin voi olla, jos uskosi perustuu pelkoon -  yleensä oman pienen persoonasi ikuisesta kohtalosta - ja aiheuttaa vihaa toisella tavalla ajattelevia kohtaan. Usein viha vielä irvokkaasti naamioidaan "rakkaudeksi". Tässä kohtaa on paikallaan siteerata John Shoren sanoja, joita lainaan erään blogini esipuheessa:
"Kristityt: aina kun sanotte, 'minä puhun vain totuuden rakkaudessa', mitä ihmiset oikeasti kuulevat on: 'Minä olen mulkku.' Joten lakatkaa sanomasta niin. Paitsi jos olette. Siinä tapauksessa jatkakaa... kai."

Myönnän, että voi olla virkistävää puhua samanmielisten ihmisten kanssa ja saada vahvistusta omalle tielleen. Toisaalta siitä tulee helposti keskinäisen kehumisen kerho - "me ja meidän aatteemme... ja nuo muut". Asioita pitää pohtia, mutta se onnistuu parhaiten omassa mielessä. Silti en voi vähätellä omassa elämässäni sen merkitystä, kun parikymppisenä kävin kiehtovia keskusteluja henkisyydestä itseäni parikymmentä vuotta vanhemman ystävän kanssa, kun kaikki se oli minulle aivan uutta.
Eri tavalla ajattelevien kanssa puhumisen olen kokenut yleensä kiusallisena; olen suorastaan kieltäytynyt puhumasta henkisyydestä tuollaisissa tilanteissa. En näe siinä mitään pointtia. Varsinkin jos toinen osapuoli on vain utelias, vaikka sitä voi olla vaikea erottaa aidosta kiinnostuksesta. Ei toista ihmistä voi käännyttää, ellei hänessä itsessään ole sisäisesti jotain joka resonoi hänelle esitettyjen ajatusten kanssa. Se voi olla jokin henkinen sukulaisuus asialle... tai se voi olla myös jokin särö sielussa, jos on kyse vahingollisesta opista joka vetoaa häneen (mikä olisi vahingollisempi oppi kuin oppi ikuisesta helvetistä).

Minun kokemukseni ihmisyydestä viidenkymmenen vuoden aikana on kuitenkin se, että ei ole väliä mihin liityt ja kuulut ja keitä tapaat, pohjimmiltasi olet aina oman itsesi varassa! Minulle se merkitsee voimaa ja vapautta, jonkun toisen mielestä se saattaa kuulostaa masentavalta. Enkä suinkaan tarkoita etteikö toisista ihmisistä voisi saada tukea vaikeina aikoina: itse koin sen edellisen puolisoni kuoltua, kun moni lahjoitti minulle aikaansa, oli läsnä ja kuunteli. Olen ikuisesti kiitollinen.

Aikoinaan muutaman vuoden vedin erään yhdistyksen hengellistä ryhmää, ja kerran ilmaisin ääneen tuntemukseni siitä että ihmisillä on niin kiire puhua omat asiansa vaikka muiden päälle, että heillä ei ole aikaa kuunnella mitä muut sanovat. Se oli minun rehellinen kokemukseni, joka aiheutti vastalauseiden myrskyn. "Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa", kuten sanotaan. Nykyisen puolisoni kanssa kävimme pitkään silloisen ryhmän "uudessa inkarnaatiossa", kunnes hän ei enää välittänyt osallistua ja sanoi sen johtuvan siitä että ihmiset haluavat vain sanoa omat asiansa eivätkä kuuntele. Olin hämmästynyt että hän teki tämän havainnon. Itse en enää ollut ajatellut asiaa, olin kai jo muutenkin luovuttanut ihmisten suhteen - olen hyvin säästeliäs sanoissani, ja varsinkin syvällisemmissä keskusteluissa punnitsen tarkkaan kuuntelijan vastaanottokykyä; ei helmiä "sikojen" tallattavaksi (siteeraan vain raamattua, en halua vähätellä ketään). Ehkä me maan hiljaiset - enemmän tai vähemmän introvertit - huomaamme paremmin ryhmädynamiikan puutteet. Tietenkään ekstrovertit eivät ymmärrä sitä, eivätkä halua että heille huomautetaan heidän vioistaan.

Vetäessäni ryhmää, tiedostan nyt että oma vikani oli se, että yritin liian tiukasti pitää langat käsissäni enkä paradoksaalisesti itse antanut tilaa muille. Tapanani oli esimerkiksi pitää laatimiani alustuksia jostain minua miellyttävästä aiheesta. Ei ehkä ihme, että toiminta sittemmin hiipui. Sitten perustinkin oman ryhmäni, jossa sain itse määritellä toiminnan linjat. Vaikka se pysyi aina hyvin pienimuotoisena, se toimi muutaman vuoden hyvin tyydyttävästi. Kokeilimme erilaisia rukous- ja meditaatiotekniikoita yms. Jälkeenpäin ajatellen on selvää, että minä kärsin jonkinlaisesta hengellisestä pätemisen tarpeesta: halusin olla opettaja muille. Oma ryhmäni oli myös eräänlainen ideoiden leikkikenttä minulle.
Toki ystäväni, joka oli ryhmän toinen kantava voima (usein meitä oli vain me kaksi), oli ilmeisesti hyvin tyytyväinen siihen että rukoilimme yhdessä; hän koki saavansa henkistä tukea. Kun sitten olen etääntynyt kristinuskosta, olen kokenut että tavatessamme melkeinpä välttelemme koko aihepiiriä, ja olemme etääntyneet toisistammekin. Se on oikeastaan aika hullua. "Tunnustus" on todella pinnallinen asia yhdistämään ihmisiä - hyväksyt vain tietyt opilliset katsomukset. Ja todellisuudessa näkemykseni eivät ole pohjimmiltaan muuttuneet; olennainen ydin on aina pysynyt samana: ihmisessä itsessään on jotain arvokasta - Buddhaluonto, Kristus meissä. Tätä en väsy toistamaan. Nykyään tuo näkemys on vain entistäkin konkreettisempi minulle. Juuri tämän jaetun ihmisyyden pohjalta pitäisi olla mahdollista löytää syvempi yhteys.
Ystäväni puhuu paljon "Totuudesta" isolla T:llä; hän on esimerkiksi kysynyt mitä Totuus minulle merkitsee... mutta se on jo sananakin varsin epämääräinen käsite. Katso esimerkiksi Wikipedia-artikkeli Totuudesta, joka antanee jonkinlaisen kuvan sanan monimerkityksellisyydestä. Voisi olla parempi ja rehellisempi korvata sana ystäväni käyttämässä tarkoituksessa - tai mitä minä olen ymmärtänyt hänen tarkoittavan, ja sehän se vaikeus juuri onkin - suoraan uskonnolla tai jumalalla.

Ymmärrän syvällisesti evankeliumien kertomuksen, kun Pontius Pilatus kysyy Jeesukselta "Mikä on Totuus?". Jeesus pysyy vaiti, ja juuri se on erityisen merkityksellistä! Kuten Tao-te-kingin - runollisuudessaan ja mystisyydessään kenties maailman kauneimman pyhän kirjan - ensimmäinen säe sanoo: "Se Tao, jota voidaan määritellä, ei ole Ikuinen Tao."
On kyllä totta, että kerrotaan myös Jeesuksen sanoneen, "Minä olen Tie, Totuus, ja Elämä", mutta tämän Jeesus sanoo jokaisen yksilöllisen minän puolesta. Siteeraan itseäni toisesta blogistani:
"Tänä päivänä me olemme vapaita Totuuden suhteen; meitä ei ole sidottu yhteen kirkkoon tai edes uskontoon, kuten entisaikoina. Tie, Totuus ja Elämä ovat yhtä: Totuutta ei voi saarnata eikä osoittaa toiselle - silloin se on vain kuolleita käsitteitä. Totuus on etenevä, se on elettävä todeksi, ja tie Totuuteen johtaa aina sisäänpäin, omaan sisäisyyteen."
Bhagavad Gitassa Krishna puhuu kolmesta joogan pääsuuntauksesta, karma (toiminta), jnana (tieto), ja bhakti (antaumus). Eli: Tie, Totuus, ja Elämä. Jeesus sanoo (Matt.11:29-30): "Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt." Sana jooga tulee sanskritin verbijuuresta yuj, joka merkitsee iestämistä, vaunujen eteen valjastamista, yhteen saattamista ja yhdistämistä.
Tällä voisi nähdä myös yhteyden Nichirenin suosittelemaan kolminaisuuteen: harjoitus, opiskelu, usko.

Ilmaisen ajatuksiani parhaiten kirjoittamalla, ja kaikki olennainen on sanottu blogeissani (etenkin kirjoituksessa "Minun tieni"), joten jos joku tuttu ei vaivaudu lukemaan, tuskin asia häntä sitten kovin paljoa kiinnostaakaan. Miksi minun pitäisi yrittää selittää samoja asioita vaillinaisen puhutun sanan muodossa. Lisätietoa voi sitten kysyä, jos ei ymmärrä kaikkea lukemaansa.

Yhteen aikaan osallistuin netissä joidenkin henkisten/uskonnollisten ryhmien keskusteluihin. Tänä päivänä varon visusti kommentoimasta yhtään mitään netissä. Kirjoittamalla käyty "keskustelu" pitää sisällään suuremman väärinymmärryksen riskin, koska siitä puuttuu se välittömyys ja sanaton vuorovaikutus mikä on kasvoista kasvoihin kohtaamisessa. Olen aiemminkin todennut, että en pidä netin välityksellä tapahtuvaa kanssakäymistä "todellisena". Tekniikka välineenä latistaa elävän inhimillisen vuorovaikutuksen.

Yhteinen harjoitus on usein osoittautunut hyväksi pohjaksi tapaamiselle eri taustoista tuleville ihmisille (sitähän käytetään myös buddhalais-kristillisessä uskontodialogissa). Kaikkein yksinkertaisimmillaan se olisi vain yhdessä hiljentymistä, vaikkapa vain viisi minuuttia. Valitettavasti tätäkään kaikki eivät ymmärrä, ja sekin on joillekin liikaa; se on nähty ja koettu. Tietenkään sen ei pitäisi olla pakottavaa ja epäluontevaa kenellekään osalliselle. Jotkut haluavat vain puhua henkisyydestä, eivät elää sitä. Valitettavasti en ikinä kykene ymmärtämään ihmisiä, jotka eivät osaa olla hiljaa. Heidän on pakko täyttää maailma vaikka sitten tyhjällä höpinällä ja kuulla oma äänensä.

Olen joskus puolustanut henkiseen yhteisöön kuulumista, koska se ikään kuin kuului asiaan silloin, mutta en pidä sitä enää tarpeellisena.
Ainoa virhe mihin itsenäinen harjoittaja voi langeta, on pöyhkeästi kuvitella itsestään liikoja. Minä lankesin tähän ansaan ollessani vielä kristitty, mutta alkaessani harjoittaa uskoani itsenäisesti. Tuolloin olin pettynyt yhteisööni, joka osoittautui vähemmän kuin täydelliseksi - samanlaiseksi kuin kaikki muutkin uskonnolliset yhteisöt, tai ihmisyhteisöt ylipäänsä. Siinä ei kai pitäisi olla mitään yllättävää, mutta silloin se oli minulle pudotus alas pilvistä. Kuvittelin olevani pidemmällä kehityksessä kuin "laumasieluina" pitämäni kristityt. Määrittelin itse mitä kristinusko minulle merkitsi ja loin itse oman hartauden harjoitukseni muodot.

Itsenäisenä Nichiren-buddhalaisuuden harjoittajana harjoitukseni on silti sama kuin kaikilla Nichiren-buddhalaisilla, ja olen osa tätä vuosisatojen ja miljoonien harjoittajien ketjua Nichirenin seuraajana. Se myös parhaiten tiivistää ymmärrykseni "Sanghasta", joka mietitytti minua aloittaessani.
En tee eroa eri Nichiren-suuntausten välillä; vaikka jotkut niistä ehkä miellyttävät minua enemmän kuin toiset, kaikista löytyy piirteitä joita arvostan. Liian usein ihmiset takertuvat opillisiin eroihin, jotka ovat sivuseikka yhteisen ytimen rinnalla.
Minulla ei ole kokemusta Daimokun lausumisesta ryhmässä; videoilla se toki kuulostaa hyvin voimalliselta, ja voin kuvitella että siltä se tuntuukin kun useampi ääni värähtelee samassa rytmissä. Se on varmasti erilainen jaettu kokemus kuin kristillinen jumalanpalvelus; syvemmälle menevä ja koko olemuksen mukaan ottava. Muiden äänet myös täydentävät ja kannattelevat sinua.

Toisin sanoen, otsikon kysymykseen, yksin vai yhdessä, ei ole lopullista vastausta. Asioissa on puolensa, kuten aina. Tästä tuli ehkä hieman rönsyilevä kirjoitus, mutta se on vain näkökulmien runsautta.