Hallitsija ja Haaveilija

 

Kuva, jonka tekstin suomensin. Tunnistan ilmiön omassa elämässäni.
Siinä voisi olla minä vasemmalla, ja tietty yli 20 vuotta tuntemani kaveri.
  Individuaatio on jungilainen termi.

Tämän tekstin aioin aluksi julkaista osana vuodenvaihteen katsaustani menneeseen vuoteen, mutta se on sen verran merkittävä päätös vuosia jatkuneille pohdinnoille, että julkaisen sen itsenäisenä tekstinä. 

Kysyinpä piruuttani Googlen tekoälyltä suhteestani vanhaan kaveriini, ja se antoi seuraavat vastaukset: 

Kun kasvat ihmisenä ja ystäväsi ei kasva samaan tahtiin, on luonnollista, että ystävyyssuhde muuttuu ja voi jopa tuntua pinnallisemmalta tai etäisemmältä. Tämä ei välttämättä tarkoita, että ystäväsi olisi huono ihminen, vaan sitä, että elämänne arvot ja kiinnostuksen kohteet ovat alkaneet erota toisistaan. Tässä muutamia näkökulmia ja tapoja käsitellä tilannetta: 

Hyväksy muutos: Ystävyyssuhteet muuttuvat elämän eri vaiheissa, ja se on normaalia. Kaikkien suhteiden ei tarvitse kestää ikuisesti samanlaisina.  

Arvioi suhdetta uudelleen: Voit pohtia, mitä edelleen arvostat ystävyydessä ja millaista roolia haluat ystävän pitävän elämässäsi. Joskus ystävyys voi muuttua syvästä ystävyydestä tuttavuudeksi, jonka kanssa on kiva käydä silloin tällöin kahvilla.  

Avoimuus ja keskustelu: Jos koet sen tarpeelliseksi ja mahdolliseksi, voit yrittää keskustella ystäväsi kanssa tuntemuksistasi. Rehellinen, mutta empaattinen puhe omista tarpeista ja kokemuksista voi auttaa.

Aseta rajoja: Joskus on tarpeen vetää rajoja kuormittaviin tai energiaa vieviin ihmissuhteisiin. On tärkeää pitää huolta omasta hyvinvoinnista. 

Etsi uusia yhteyksiä: Kun vanhat suhteet muuttuvat, elämään voi tulla tilaa uusille, samanhenkisille ihmisille, jotka jakavat nykyiset arvosi ja elämäntilanteesi.  

Keskity omaan kasvuusi: Jatka henkilökohtaista kasvuasi ja kehitystäsi. Sinulla on oikeus tehdä omia päätöksiä siitä, kenen kanssa vietät aikaasi. Tilanne voi olla haikea, mutta se on luonnollinen osa elämää ja siihen liittyvää muutosta. Tärkeintä on kunnioittaa sekä omia että ystävän tarpeita ja valintoja. 

Ja myöhemmin kyselin hiukan lisää, mistä tulee ajoittain tuntemani vihamielisyys: 

Ihmiset muuttuvat ajan myötä. Jos vanhan ystävän arvot, elämäntyyli tai tavoitteet eroavat omistasi merkittävästi, voi syntyä ristiriitoja ja etääntymistä. Vanha side voi tuntua vieraalta tai jopa tuomitsevalta uutta elämäntilannetta kohtaan. 

Jos aiemmat erimielisyydet tai loukkaukset on jätetty käsittelemättä, ne voivat muhia pinnan alla ja purkautua myöhemmin vihamielisyytenä. Puhumattomat asiat voivat kasvaa ja vääristyä mielessä.

 Joskus ihmiset vain kasvavat erilleen, eivätkä heidän persoonallisuutensa enää sovi yhteen. Se, mikä toimi nuorempana, ei välttämättä toimi vanhempana, mikä voi aiheuttaa turhautumista ja vihamielisyyttä. 

Kaverini on kertoillut keskusteluistaan tekoälyn kanssa, joten tämä tuntui sopivan ironiselta tavalta selvitellä suhdettamme. En ota sitä tavaksi, koska tekoäly on monella tapaa hyvin ongelmallinen. 

Kaikki on täysin maalaisjärjelläkin ymmärrettävissä. Toisin sanoen, se on vain elämää ja se pitää hyväksyä. En tiedä miksi se sitten on ollut ilmeisen vaikea hyväksyä - minä itse olen tässä asiassa jämähtänyt katsomaan menneisyyteen, mistä olen muuten moittinut häntä. 

Olen omassa mielessäni tehnyt yksinkertaisesta asiasta monimutkaisen.

Ehkä alkujaan häntä häiritsi luopumiseni kristinuskosta, mutta eikö sekin ole kääntynyt niin päin että minua kiusaa hänen kristinuskonsa?

 

Olen kyllä kirjoittanut ennenkin samansuuntaisesti, mutta kuten usein on oivalluksen kypsymisen kanssa, tämäkin asia on saattanut pitkään leijailla ajatuksen tasolla, ennen kuin se on laskeutunut sydämeen ja ruumiillistunut toden teolla osaksi minua. 

Aivan kuten olen aikaisemmin kertonut kuinka kristillinen vaiheeni samaistuu mielessäni vahvasti suhteeseen edesmenneen avopuolisoni kanssa - se oli aina "meidän juttumme" ja huipentui hänen hautajaisiinsa Kristiyhteisön menoin - niin kaverini itse asiassa kuuluu samaan yhtälöön: tapasin hänet alunperin yhdessä avopuolisoni kanssa toisena yhteisenä vuotenamme 1998, Kristiyhteisön jumalanpalveluksen jälkeen. 

Hän kävi vuosien varrella meillä usein kylässä; mm. aina kiirastorstaisin monena vuonna järjestimme kristillisen rituaaliaterian juutalaisen mallin mukaan. Meidän suhteemme myös huipentui avopuolisoni kuolemaan, kaverini ollessa se ihminen joka eniten antoi minulle aikaansa ja kuunteli; siitä oli suuri apu. En ole kuitenkaan mitään velkaa hänelle. 

En ole enää kutsunut häntä kylään, koska tiedän että hän ja nykyinen aviomieheni eivät tulisi toimeen keskenään. Tarkoitan vain, että heillä ei olisi mitään puhuttavaa toistensa kanssa. He ovat tavanneet tasan kerran vuosia sitten kun sattumalta törmäsimme kadulla. 

Ensimmäiset puoli vuotta 2025 tapasimme säännöllisesti kerran kuussa hänen luonaan ja päätimme hiljaiseen meditaatioon yhdessä. Henkistä tekohengitystä kenties? Liekö sillä merkitystä kummallekaan, tapaammeko kerran kuukaudessa vai kerran vuodessa? Ei se muuta mitään.

 Hän yleensä tekstasi minulle, tulenko silloin-ja-silloin, mutta kesälomallani hän ei ottanut yhteyttä, joten en ottanut sitten minäkään, ja asia jäi puoleksi vuodeksi, joulukuuhun saakka, jolloin minä tein aloitteen koska jokavuotinen perinne velvoitti.  

Nostin pari Tarotkorttia asialle: Hallitsija ja Haaveilija. Intuitiivisesti tulkittuna ne kertoivat minulle että minä hallitsen tilannetta ja päätän otanko yhteyttä vai en; minua pidättelevät yhtäältä haihattelut siitä millainen meidän suhteemme pitäisi olla, ja toisaalta näen riskejä siinä jos olisin suora ja rehellinen tunteistani ja ajatuksistani (lähinnä riskin siitä että loukkaisin häntä tahtomattani). Kortit vahvistavat sen minkä muutenkin tiedän. 

Vuosi sitten tein rituaalin, jonka lopputuloksen jätin avoimeksi. Ehkä tämä on nyt se lopputulos. On aika tehdä uusi rituaali, jolla viimeistään symbolisesti irrotan energiamme toisistaan. Ei niin, ettemmekö voisi tavata ja pysyä kavereina, mutta siinä kaikki: meidän ei tarvitse tavata, ja minun pitää kohdella häntä kuten ketä tahansa kaveria, eikä sotkea kuvioon minkäänlaisia odotuksia ja toiveita. Rajojen pitää olla selvät, kummallekin. Tämä on nyt tässä.  

 Samalla vapautuu energiaa mahdollisesti johonkin uuteen ihmiseen tutustumiseen, todellisen hengenheimolaisen löytämiseen, niin kuin kaverini alun alkaen pitkään oli. Sitähän voi aina toivoa... voi toki myös olla, että olen nykyään niin yksilöitynyt, etten kuulu mihinkään "heimoon", enkä tiedä onko sillä ylipäänsä mitään merkitystä...

Vaikka minä ja aviomieheni olemme myös toistemme parhaat ystävät, sananmukaisesti elämänkumppanit, parisuhde toimii kuitenkin mielestäni eri säännöillä. Ei ole tarpeen jakaa samaa maailmankuvaa eikä keskustella syvällisiä, se on minun kokemukseni. Olemme muulla tavoin - konkreettisemmilla tavoilla - hyvin samankaltaisia ihmisiä. 

Enhän minä tee niin niidenkään ystävien kanssa, joiden kanssa minulla ei ole mitään ongelmia; se on vain alusta asti kuulunut tähän yhteen ihmissuhteeseen - siitä se lähti liikkeelle ja juuri siksi samasta asiasta on muodostunut nyt valtava este välillemme, joka heittää varjonsa kaiken kanssakäymisen ylle. Koska se on ollut olemassa alusta asti, on vaikea oppia ylittämään se. 

Kaikki tämä asettui erilaiseen perspektiiviin kun meidän oli määrä tavata joulun alla kahvilassa, ja hän tekstasi että oli syyskuusta lähtien jo toista kertaa ollut hoidossa ja vasta päässyt sieltä. Tämä on asia mistä en ole koskaan kirjoittanut, koska eihän se ole minun asiani... ja kuitenkin, tulkoon nyt sanotuksi: hän on skitsofreenikko. Tai oikeammin... hänellä on skitsofrenia. 

Hoidossa psykoosin takia hän on ennen tätä ollut viimeksi vuosia sitten, tietääkseni kaksi kertaa parinkymmenen vuoden aikana, mutta ääniä hän kuulee jatkuvasti ja kertoo aina minulle miten hänellä on telepaattinen yhteys joihinkin uskovaisiin, joilla on vaikeaa ja traumaattista. 

Toisin sanoen, silloinkin kun hän on "normaaleimmillaan" - mitä se nyt tarkoittaakin - hän saattaa kuulostaa, anteeksi vain, "hullulta". Ja hänellä on pelko tulla leimatuksi hulluksi. Me olemme puhuneet tästä varmaan toistakymmentä vuotta sitten, ja se taisi loukata häntä kun kyseenalaistin hänen kuulemiensa äänien todellisuuden. 

Hän muistaa ikivanhoja asioita joita olen sanonut ja joista hän on pitänyt, mutta jotka eivät merkitse minulle mitään tänä päivänä; tätä hän ei tietenkään muista kun siitä edelleen puhuu, vaikka tästä asiasta en ole koskaan muuttanut mieltäni. En vain ole enää puhunut siitä ääneen koska tiedän hänen reaktionsa.

Sehän se onkin niin kiusallista, kun sairaudesta puuttuu sairauden tunne - minä olen varmaan ottanut siitä selvää enemmän kuin hän itse, koska hän ei edes halua myöntää että hänellä on sairaus. 

Asiantuntijat uskovat, että sairaudentunnottomuus johtuu aivojen itsereflektioon liittyvän alueen vahingoittumisesta. Ihminen päivittää jatkuvasti omaa minäkuvaansa ja aivojen etulohko rekisteröi tämän tiedon ja käyttää sitä minäkuvan muokkaamiseen. Skitsofrenia ja kaksisuuntainen mielialahäiriö voi vaurioittaa aivojen etulohkoa ja näin ollen vaikeuttaa minäkuvan päivitystä. Aivojen etulohkon vaurioituminen voi siis vaikuttaa siihen, miten näemme itsemme. (Bhandari 2020.) Ilman minäkuvan päivitystä, ihminen on kiinni vanhassa minäkuvassaan ennen sairastumista, eikä näin ollen tunnista sairautta itsessään (NAMI 2021). 

Vaikka skitsofrenian oireet saattavat olla ilmeisenkin näkyviä ulkopuolisille, niin sairaudentunnottomat skitsofreniaa sairastavat eivät itse usko sairastavansa. Heillä ei ole välttämättä kykyä nähdä oireitaan, kuten harhaluuloja ja hallusinaatioita taudin vaikutuksina. Sairaudentunnottomuus voi olla henkilöllä niin vahva, että vaikka sairauden olemassaolosta annettaisiin vahvojakin todisteita, niin henkilö ei silti usko sairastavansa. Oireiden väärin määritteleminen tai kieltäminen ei ole kuitenkaan tietoinen valinta, vaan itse sairauden oire. (McLean 2012). 

Ida Malinen, sosionomi, AMK, opinnäytetyö 2021, Laurea-ammattikorkeakoulu: Sairaudentunnottomien psykoosi- ja skitsofreniapotilaiden hoitoon sitouttamisen työtavat hoitohenkilökunnan näkökulmasta. [pdf]

  Voisiko tuo selittää laajemminkin, miksi hän on niin tiukasti kiinni menneisyydessään?

Toisen harhoja ei tietenkään pidä vahvistaa, eikä niistä myöskään kannata ryhtyä väittelemään. Hän itse on se uskovainen, jolla on vaikeaa ja traumaattista. En ihmettele sen perusteella mitä hän on kertonut uskonelämänsä kriiseistä ja ikävistä kokemuksistaan uskovaisten kanssa. 

 

Tunsin ihan tervettä myötätuntoa. Tuota aiemmin mainittua keskustelua meidän ei tarvitse käydä. Minulle hän on aina ensisijaisesti ollut se kuka hän on, eikä sairautensa - siksi en välttämättä osaa ottaa huomioon riittävästi hänen sairautensa aiheuttamia rajoitteita. En myöskään koe asian esiin ottamisella rikkovani hänen luottamustaan. Päinvastoin, se on asia josta on viimeinkin syytä kirjoittaa! Ehkä olen ollut epäoikeudenmukainen häntä kohtaan: ei ole hänen vikansa että hän on sellainen kuin on! 

Peruin tapaamisen tällä erää ja ehdotin että annetaan ajan kulua. En tiedä oliko se oikea ratkaisu hänen kannaltaan, vai suojelenko vain itseäni; toisaalta, minulla on kyllä oikeus siihenkin, jos en halua kohdata häntä kovin tasapainottomassa tilassa - hän itse totesi että "yksi uusi tilanne on päällä". Ei hän ole vaaraksi muille, mutta muistan kun hän soitti minulle 2000-luvun alussa ensimmäisen psykoosinsa aikana; se oli erittäin outo puhelu, eikä hän kuulostanut lainkaan omalta itseltään. Kuinka kommunikoida ihmisen kanssa, joka ei erota mikä on todellista? Voit vain kuunnella kun hän selittää harhojaan ja korkeintaan kommentoida, "ymmärrän, että koet noin", kuten netissä neuvotaan, ja rohkaista hakemaan apua.  

En usko että hän on täysin rehellinen lääkäreille oireistaan, koska hän uskoo tietävänsä paremmin mikä häntä oikeasti vaivaa, eivätkä lääkärit pysty auttamaan - parantajat ja rukouspalvelut sen sijaan kyllä. 

Ennen tätä viimeisintä vaihetta hän oli vähentänyt lääkitystään, ja selitti ottavansa lääkkeensä koska se auttaa häntä nukahtamaan, ja toisaalta myös "ettei äiti olisi huolissaan". Tunteiden latteus, mistä hän on epäillyt lääkitystä, on sekin itse asiassa sairauden oire. 

Ymmärrän, että nykyään halutaan ihmiset kotiuttaa sairaalasta mahdollisimman pian, ja siinä on hyvätkin puolensa, mutta ei aina. 

Aiheesta "psykoosi ja skitsofrenia: oireet ja hoito", puhuu Turun yliopiston psykiatrian professori, Jyrki Korkeila: Puheenaihe-podcast YouTubessa. Löytyy myös esim. Spotifyista.