Ylistys pakanuudelle ja eurooppalaisuudelle

 Käsittelyssä Aki Cederbergin kirja, Pyhä Eurooppa (Basam Books 2021). Kookas, kovakantinen kirja oli haastavaa sänkylukemista nukkumaan mennessä, mutta sisällöltään sitäkin antoisampi! Kirjoittajan matkareitti halki Euroopan pyhien paikkojen piti sisällään sopivassa määrin sekä minulle entuudestaan tuttuja kohteita, että myös aivan uusia tuttavuuksia. Kirjan kuvat on ottanut hänen vaimonsa ja matkakumppaninsa Justine Cederberg.

Aki Cederberg on vieraana Maailmanpuu-podcastissa (mm. Spotify). 

Esimerkiksi heti kirjan alkupuolella tullaan Liettuaan ja saamme tietää Neuvostoaikana kielloista huolimatta elvytetystä pakanallisesta traditiosta, joka tunnetaan nimellä Romuva. Onhan meillä toki omasta takaa Kalevala ja Karhun Kansa, mutta eihän se ole mitenkään tuohon verrattavissa vaikutukseltaan ja merkitykseltään. Melkein kaikissa paikoissa missä Cederberg vierailee, hän lausuu tiettyjä sanoja, kohottaa seurueineen juomasarven, ja muistaa myös antaa juomauhrin paikan haltioille. Hänellä on kaikesta päätellen melkeinpä kahdehdittavan vahva suhde perinteeseen.  

Minullekin on muodostunut omat rituaalini kun käyn öisin kävelyllä ja viivähdän luonnon paikalla, josta on tullut minulle pyhä. Rituaalini heijastaa omia käsityksiäni, eikä ole mitenkään erityisen traditionaalista ja pakanallista, koska ammennan paljon muilta mailta, mutta tuntemani kunnioitus ehkä on sitä puhtaimmillaan. Alkukesästä paikalla käydessäni sammakot täyttivät polun kuten niin usein ennenkin, mistä tulee hyvin noitamainen tunnelma, ja lepakko on liihotellut ympärilläni jo useana vuonna maatessani tai istuessani rantakivellä. Joskus löysin paikalta palaneen tuikun kipon, mikä kertoi minulle siitä että muutkin saattavat tuntea jotain pyhää tuossa paikassa - joskin roskan jättäminen luontoon puhuu taas omaa kieltään nykyihmisistä... Urbaani ihminen on niin vieraantunut luonnosta, että minunkin luonnon kunnioitukseni on hyvin hapuilevaa, ja yhdistän siihen muita perinteitä jotka tunnen paremmin kuin omamme. Enkä ole juurikaan käynyt paikoilla, joita yleisesti on joskus pidetty pyhinä, muistan vain Timin männyn: tuohon aikaan olin hyvin herkkä aistimaan energioita, ja sen säteily oli voimallinen! Opiskellessani 1990-luvulla Perheniemen opistossa, sen pihapiiristä oli löydetty kuppikivi, varsin vaatimaton sellainen, mutta silti se kiehtoi minua kovasti. Niihin aikoihin olin muutenkin kiinnostunut Wiccasta, josta en kuitenkaan paljon tiennyt - nettiä kun ei ollut. 

Sininen hetki omalla pyhällä paikallani

Saksasta kirjoitettaessa viitataan Otto Rahniin (1904-1939), saksalaiseen historioitsijaan, mystikkoon ja SS-upseeriin, jonka pääteos, Ristiretki Graalia vastaan, on julkaistu suomeksi, ja hänestä sanotaan: 

"Rahn oli luciferiaani. Hänelle Lucifer ei ollut kristittyjen paholainen vaan taivaasta syösty valonkantaja, jonka vihollinen oli valheellinen Jehova - juutalaisten jumala ja demiurgi, joka halusi hallita ja pitää ihmisen tietämättömyydessä, typeryydessä ja kärsimyksessä. Lucifer oli kreikkalaisten Apollo, germaanien Balder, kelttien Lugh, Pyreneiden Abellio - korkeimpien voimien varjelija ja valontuoja. Luzifers Hofgesind [Rahnin yhden kirjan nimi], Luciferin seurue, koostui kaikista niistä, jotka olivat aikojen saatossa taistelleet valonkantajan puolella tiedon ja valaistumisen puolesta. Tähän seurueeseen kuuluivat Rahnin mukaan muinaiset pakanat sekä gnostilaiset ja manikealaisuudesta polveutuvat salaperäiset kataarit, joita hän piti esi-isinään." 

Tämähän on minulle erittäin ymmärrettävää, tunnustauduinhan itsekin yhdessä vaiheessa luciferistiksi (käytin mieluummin tätä taivutusmuotoa; englanniksi sanotaan "luciferian"). Ja aikaisemmassa vaiheessa olin gnostikko (olenko oikeastaan koskaan pohjimmiltani lakannut olemasta?), ja ihannoin kataareja. Näistä vaiheista voi lukea esim. kirjoituksestani Minun Tieni. Antisemiittiä minusta ei tee se, että paitsi että suhtaudun hyvin kriittisesti nykyisen Israelin valtion toimiin, torjun juutalaisen - ja siten myös kristillisen ja islamilaisen - jumalakäsityksen, jonka näen juurikin gnostilaisittain, joskin ehkä enempi metaforana: väärä jumala on se, jonka ihmiset ovat luoneet omaksi kuvakseen; millaiset arvot, sellainen jumala. Tai, millainen jumala, sellaiset arvot. Tarinat natsien keskitysleireiltä liikuttavat minua aina yhtä syvästi. 

Kansojen pakanajumalten panteon heijastaa ihmismielen arkkityyppejä; jokainen löytää tarpeeseensa tietyn spesifisen jumaluuden, ja se on nimenomaan luonnollista. Kun yritetään koota täydellisen hyvä, yksi ja ainoa korkein olento, se on mahdoton tehtävä. Lopputulos on ristiriitainen ja sekava. Toisaalla olen kirjoittanutkin siitä, ettei perimmäisestä todellisuudesta voi tietää ja sanoa mitään; sitä ei voi edes lähestyä suoraan. Tai kuten Aki Cederberg jossain kohtaa sanoo: "Perimmäinen syy tai jumaluus pysyttelee ihmiselle kenties etäällä, mutta voimme lähestyä tuota perimmäistä jumaluutta sen ilmentymien kautta. Noita ilmentymiä ovat lukemattomat jumalamme, henkemme ja haltiamme."

Luvun lopussa kirjoittaja siteeraa "muinaista saksalaisten kerettiläisten tervehdystä", johon muistan törmänneeni ennenkin, mutta en muista missä yhteydessä, enkä pikaisella googlauksellakaan löytänyt tarkempaa tietoa: 

"Luzifer der Unrecht geschah, Grüsst dich!"

"Lucifer, jolle tehtiin vääryyttä, tervehdys sinulle!"

 Vézelayn kylässä Ranskassa, kirjoittaja kuvaa kuinka...

"Auringon laskiessa syömme illallista hiljentyneen kylän ravintolan terassilla. Maistellessani viiniä mietin vanhaa Dionysos-Bakkusta, ekstaasin, runouden ja viinirypäleiden, alamaailman ja luonnon alkuvoimien jumalaa, jonka temppeli täällä oli ennen kirkkoja. On ajateltu, että aikojen alussa Euroopassa palvottiin laajasti eri nimillä kulkenutta, nautinnon jumalaa. Hänelle minä nostan maljani ilta-auringossa."

Sitten kirjassa tullaan vielä laajemmin kataareihin. Ei sinänsä mitään uutta minulle. Heistä olen koonnut kirjoituksen Katarismi. Kataarien viimeiseksi linnakkeeksi kutsutusta Montségurista on viime vuosina julkaistu kaksikin suomalaista dokumenttielokuvaa, jotka käsittelevät ennen kaikkea sen ympärillä tänä päivänä pyöriviä henkisiä etsjöitä: Shadowland (2024), jonka olen nähnyt (se löytyy Areenasta vuoteen 2030 asti), sekä Zone (2025). Aikanaan kyllä ihailin sitä miten kataarit mieluummin vapaaehtoisesti menivät roviolle kuin kielsivät uskonsa, mutta en tiedä onko mikään usko sen arvoinen... Montséguriin liitetään myös Graalin legenda. Kumma, miten ihmiset ovat etsineet jotain konkreettista esinettä, vaikka on melkein päivänselvää mitä Aki Cederberg siitä kirjoittaa:

"Vain turmeltunut mieli käsittää Graalin yksinomaan materiaalisena esineenä, jonkinlaisena maallista rikkautta mukanaan tuovana aarteena. Tällainen käsitys on toki valitettavan yleinen ajallamme, jolloin ihminen on kykenemätön ymmärtämään ikuisia totuuksia materian ja hyödyn tuolla puolen. Graal on transendentti, aineeton ja koskematon yhdistymisen merkki, joskin se voi myös ilmentyä materiaalisina esineinä. Graal on sekä yksilön että kollektiivin aarre: yhteys jumalallisen ja maallisen välillä. Lopulta Graal on jokaisen todellisen etsijän kaipauksen kohde."

Minua puhutteli ajatus, jota siteeraan myös toisessa blogissani: 

"Lopulta sekä kataarilaisuuden että kristinuskon keskiössä on vastakkainen dualismi, ajatus hyvän ja pahan, pimeän ja valon, hengen ja aineen ikuisesta kosmisesta taistelusta, mikä tekee kristinuskosta ja kataarilaisuudesta oikeastaan eroavaisia vain asteittain." 

Tuota dualismia en enää nykyään hyväksy. Se oli vahvasti läsnä myös gnostilaisessa mysteerikoulussa, Lectorium Rosicrucianum, johon kuuluin 1990-luvulla, ja joka piti itseään kataarien henkisenä perillisenä, mutta gnostilaisuus on itsessään monimuotoista, ja myöhemmin Cederberg siteeraakin Filippuksen evankeliumia: "Valo ja pimeys, elämä ja kuolema, oikea ja vasen kuuluvat yhteen. Niitä ei voi erottaa toisistaan." 

Toinen kataarien linnoitus, jossa hän vierailee, on tuttu Roman Polanskin elokuvasta Yhdeksäs Portti: Châteu de Puivert. Sitten käydään tietysti myös Rennes-le-Châteaun kirkossa, joka nykyään tunnetaan erityisesti Dan Brownin Da Vinci-koodi romaanin levittämästä fantasiasta, jonka onneksi myös Aki Cederberg torppaa. 

Erityisen mielenkiintoinen uusi tuttavuus minulle oli Villefranche-sur-merissä sijaitseva Jean Cocktaeun maalaama kappeli, Chapelle Saint-Pierre. Tästä Cederberg kirjoittaa:

"Cocteau käytti huomattavasti aikaa, energiaa ja resursseja vanhan 1500-luvulla rakennetun kalastajien verkkovarastona käytetyn kappelin restauroimiseen näkemyksensä mukaiseksi kappeliksi. Mutta Cocteaun käsitys katolilaisuudesta oli epäilemättä hyvin erikoinen ja esoteerinenkin, eikä hänen libertiinin elämäntyylinsä vastannut rivikatolilaisen ihanteita. Kuten poikkeuksellisia luovia yksilöitä yleensä, eivät häntä sitoneet tavalliselle ihmiselle tarkoitetut moraaliset tai muutkaan normit. Samanaikaisesti kun Cocteau oli uppoutunut kappelin maalaustyöhön, jota hän piti uskonnollisena työnä, asui hän vastapäätä sijaitsevassa Welcome-hotellissa. Siellä hän vuoroin nautti ja yritti vieroittaa itseään oopiumista ja harrasti seksiä satunnaisten nuorten merimiesten kanssa. Hotellihuoneessa hän tuijoitti itseään peiliin ja maalasi lukemattomia, myöhemmin nimellä Mystéres de Jean l'oiseleur julkaistuja omakuvia, ikään kuin yrittäen löytää todelliset kasvonsa, ja kirjoitti oopiumin ja sydänsurujensa innoittamana anonyymisti julkaistun eroottisen pienoisromaanin Valkoinen kirja [jonka muistan lukeneeni 1990-luvulla, vaikka en muista mitään sen sisällöstä]."

Luvun lopussa on vielä Cocteau-sitaatti: "Ja ääni sanoi: onnellinen on se, joka ei pyri ymmärtämään asioita vaan joka sydämellisesti ihailee niitä." 

Kristinuskoa Cederberg analysoi minusta erittäin onnistuneesti:

"Mutta vaikka kristinusko edustaa valloittajien uskontoa, sen keskeiseksi ratkaisemattomaksi ongelmaksi jää kuitenkin se, että vaikka kristinusko juurtuessaan Eurooppaan omaksuikin pakanallisuuden keskeisiä elementtejä, kuten juhlapyhät (jotka perustuivat aikaisempiin pakanallisiin juhlapyhiin) ja pyhimyslaitoksen (joka muistuttaa muinaista polyteismiä), ja vaikka siitä on ajan mittaan epäilemättä tullut muodoltaan eurooppalainen uskonto, se ei silti perimmäiseltä olemukseltaan ole Euroopasta. Kristinusko on saapunut kaukaisesta paikasta ja kulttuurista, sen henkistä maaperää ei löydä Euroopan sydänmailta, sen pyhä keskus ei ole Ateena. Languedoc tai edes myyttinen Hyperborea vaan kaukainen Jerusalem. Koska kristinuskon juuret ovat toisaalla, tämä erottaa sen ikuisesti Euroopasta. Se tulee siksi aina olemaan jollain perustavanlaatuisella tasolla eurooppalaisille vieras ja etäinen." 

Ja hiukan myöhemmin hän jatkaa: 

"Jo varhain vierastin tätä henkistä tyhjyyttä. Viehätyin esi-kristillisistä jumalista, johon kristinuskon paholainen usein sekoitettiin tai johon se perustui: satyyreista, nymfeistä ja mainadeista bakkanaaleineen, vasaraa heiluttavasta ukkosenjumalasta tai kansanperinteen runojumalista; näistä muinaisista, mahtavista jumalista, joiden läsnäolo kulki vahvana virtana läpi koko länsimaalaisen kulttuuriperinteen halki. Heidät oli helppo kuvitella asuttavan jotakin metsälehtoa, lampea tai vuorenhuippua, ja heidän arvaamaton, vaarallinen ja häilyvä olemuksensa tuntui olevan luontevampi tapa lähestyä todellista jumaluutta kuin jonkin kaukaisen erämaan isäjumala. Paholainenkin oli elinvoimaisempi kuin etäinen Jahve. Lopulta kaipasin myös kokonaisuutta: jumalutta, jossa yhdistyisi sekä pimeys että valo, sekä Jumala että Saatana."

Voin todella ymmärtää tuon tänä päivänä. Vietän samoja juhlapyhiä edelleen hyvällä omallatunnolla siitä syystä, että niiden pakanallinen alkuperä on meillä selvästi nähtävissä - kristillistetty merkitys on vain ohut päälleliimattu kerros. Tietenkin minä olen jäävi allekirjoittamaan kaikkea edellä esitettyä, koska oman uskonnollisen vakaumukseni olen hakenut Japanista asti. Mutta sekin on vain yksi ulottuvuus minun hengellisyydestäni, joka toteutuu ennen muuta harjoituksessa, metodissa jota noudatan. Sitä paitsi myös Cederberg on vastaanottanut vihkimyksen Intian nagababojen - alastomina vaeltavien pyhien miesten - traditioon, vaikka ammentaakin pohjoisesta henkisestä perinteestä. 

Enemmänkin näen edellä kerrotun korostavan sitä miten vieras ja ulkopuolinen tulokas myös kristinusko täällä on: vaikka se on vaikuttanut pitkään ja indoktrinoinut ihmisten mieliä, ei sillä silti voi olla mitään etuoikeutta ihmisten sieluihin. Ei ole mitään korkeinta, parasta ja oikeinta uskontoa. Kristittyjen uskovaisten ylimielisyys ei tunne mitään rajoja, ja väkisin tyrkyttäminen on vastenmielistä! Pahimpia ovat helluntailaiset, jotka kotikaupungissanikin julistavat kadulla mikrofoni ja kaiutin apunaan, tarkoituksella jopa Pride-kulkueen aikana. Jehovan Todistajatkin sentään nykyään vain seisovat kadulla telineineen, ja odottavat että ihmiset tulevat heidän luokseen. 

Käydessään Islannissa, Cederberg luonnollisesti tutustuu Ásatrúarfélagidiin [käytän meikäläistä d-kirjainta koska näppäimistössä ei ole kyseistä islanninkielen kirjainta], jonka olemassaolon olen suurella ilolla pannut merkille. Kirjoittaja tosin myös hiukan kritisoi sitä:

"Ásatrúarfélagid irtisanoutuu omien sanojensa mukaan uskonnollisena yhdistyksenä täysin politiikasta. Silti sen perusarvoissa on havaittavissa epäsuora poliittinen painotus. Järjestö edustaa 'suvaitsevaisuutta ja avoimuutta', joskaan tämä suvaitsevaisuus ei ulotu järjestön kutsumia konservatiivisia ja kansallismielisiä' arvoja tai sellaisiksi miellettyjä arvoja omaavia henkilöitä kohtaan. Hilmarin mukaan yhdistys on 'feministisesti suuntautunut'. Lisäksi Hilmar on ollut äänekäs seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolestapuhuja ja ajanut homoavioliiton laillistamista. Hilmar on myös kritisoinut Islannin ulkopuolisen aasainuskon paikoitellen soitaisaa luonnetta ja siihen usein liitettyä sankarinpalvontaa ja 'romanttista machoilua', jonka hän liittää 1800-luvun saksalaiseen kansallisaatteeseen. Järjestön mukaan kuka tahansa voi harjoittaa aasainuskoa, etnisestä alkuperästään ja asuinpaikastaan huolimatta." 

Muitakin pieniä, vastaavia kohtia tuli kirjassa vastaan, jotka antavat viitteitä kirjoittajan mielipiteistä, mutta nautin liikaa kirjan pakanallisten traditioiden ylistyksestä ja kristinuskon vierauden painottamisesta, sekä myös eurooppalaisuuden korostamisesta pelkän nationalismin sijasta, antaakseni vähäisten viittausten häiritä. 

Minun on todella vaikea nähdä miten ihmisarvo ja yhtäläiset oikeudet kaikille olisi vain poliittinen asia. Se ei myöskään voi olla mielipidekysymys. Minusta se on itsestäänselvyys. Joku totesi hiljattain, että ei ole edes olemassa kahta puolta: on vain ihminen. Ajattelumme on kehittynyt vuosituhansien saatossa, ja niinhän pitää ollakin. Emmehän me voi pysähtyä paikoillemme. Juuri ne voimat jotka tänä päivänä pyrkivät estämään ja kääntämään tuota kehitystä, näyttäytyvät syystäkin takapajuisina ja taantumuksellisina. Mitä tulee suvaitsemattomuuden suvaitsemiseen, tästä on filosofi Karl Popper määritellyt tarkemmin suvaitsevaisuusparadoksissaan. 

Myöhemmin kirjoittaja tulee johtopäätökseen:

"Ásatrúarfélagid on tavallaan aikansa lapsi - sen perustajat olivat taiteilijoita, jotka ammensivat yhtä lailla hippiliikkeestä, edistyksellisistä ideologioista kuin teosofiastakin perustaessaan liikettä. Nämä vaikutteet ovat yhä aistittavissa. On ajan kysymys, kehittyykö järjestö ja sen teologia näiden alkuperäisten vaikutteiden tuolle puolen. Mutta oli miten oli, on kaikilla eurooppalaisilla pakanoilla lopulta islantilaisilta paljon opittavaa." [Korostus minun.]

Italiaan saapuessaan kirjoittaja kertoo vuolaasti Gabriele d'Annunziosta (1863-1938), "runoilijasoturista ja esteetikosta", jonka Vittoriale-tialla hän vierailee vaimonsa kanssa. Henkilökuvauksessa merkillepantavinta varsinkin yllä olevaan aiheeseen verrattuna mielestäni oli tämä kohta:

"Tultuaan yhä tunnetummaksi kirjailijana d'Annunzio valittiin Italian parlamenttiin 'kauneuden edustajana'. Alun perin hän istui salissa oikeiston puolella, monarkistien ja nationalistien joukossa. Kyllästyttyään oikeiston paikalla polkevaan seisahtaneisuuteen hän aiheutti pienoisen skandaalin kävellessään yllättäen parlamentin kokouksessa oikeiston puolelta tuolien ja pöytien yli vasemmiston joukkoon, 'ketterästi kuin pukki'. Tämä lienee hänen ainoa merkillepantava tekonsa parlamentin jäsenenä. Mutta kuten myös vasemmisto pian huomasi, ei runoilija sitoutunut heidänkään linjaansa vaan kaipasi oikeiston ja vasemmiston tuolle puolen. D'Annunzio kirjoitti: 'Olen elämän, en kaavamaisuukisen mies.' D'Annunzio vannoi yksilöllisyyden, elämänvoiman, vallankumouksellisuuden ja tietynlaisen anarkismin nimeen. Hän uskoi ennen kaikkea runollisiin arvoihin, kuten 'elämä' ja 'kauneus', jotka korvasivat tavanomaiset poliittiset ideologiat ja olivat suosittuja 1800-luvun esteetikkojen ja nietzscheläisten vitalistien joukossa..." 

 Loppupäätelmä on hyvin kuvaava:

"D'Annuziota voi oikeutetusti arvostella monesta seikasta, kuten kansakuntaansa sotaan lietsomisesta, sillä suuri sota ei lopulta tuonut mukanaan uutta uljaampaa maailmaa ja ihanteiden toteutumista, vaan siitä tuli lähinnä varoitus sellaisesta suppeakatseisesta nationalismista, joka on repinut Eurooppaa kappaleiksi jo riittävän kauan. [!!!] Jos elämäkertoja on uskominen, d'Annunziota voi kenties moittia perheensä ja lastensa vähälle huomiolle jättämisestä, taikka tavasta, jolla hän kohteli rakastajattariaan heihin kyllästyttyään. D'Annunzio on lopulta varmasti ristiriitainen ja epätavanomainen, nykystandardien mukaan 'ongelmallinen' hahmo, mutta halusimme sitä tai emme, hänen kaltaisensa miehet luovat historiaa - eivätkä sellaiset miehet koskaan ole kokonaan hyviä taikka huonoja, vaan he ovat luonteensa mukaisesti jossain kaukana hyvän ja pahan tuolla puolen."

Ja on pakko todeta, että jotain perää lienee Aki Cederbergin sanoissa kirjan loppupuolella:

"Samanaikaisesti kun eurooppalaiset ovat kadottaneet itsensä eivätkä uskalla pitää omia puoliaan edes teorian tasolla, suuntautuu Eurooppaan lähes rajaton maahanmuuttajien ihmisvirta Euroopan ulkopuolelta, lähtökohtaisesti Euroopalle vieraista kulttuureista ja uskonnoista, jotka eivät lainkaan kärsi samasta itsetunnon puutteesta kuin eurooppalaiset. Tämä on johtanut hiljalleen siihen, että Eurooppa muistuttaa päivä päivältä vähemmän itseään ja enemmän niitä kulttuureita ja paikkoja, joista suuret ihmismassat tulevat. Monikulttuurisuuden ideologian paljon kuulutettu sotahuuto, monimuotoisuus eli diversiteetti, merkitsee käytännössä lähinnä sitä, että jokin asia on vähemmän eurooppalainen..."

Ja vielä:

"Politiikka voi tarjota parhaimmillaan vain väliaikaisia ratkaisuja ihmisen syvempiin ongelmiin ja on lopulta luonteeltaan horisontaalista, profaania, reaktiivista ja väistämättä aikaan sidottua. Pyhä sen sijaan on vertikaalista, ikuista, ajan tuolla puolen, joka suuntaa katseemme kohti korkeinta, henkistä johtotähteämme. Tuota tähteä kohtaan olen kurkottanut. Olen myös nähnyt, että pyhän taso ja henkinen traditio on jotain, mikä voi ylittää puoluerajat ja poliittiset ideologiat. Se on paikka, jossa kaikki kohtaa - se on yhdistävä henki."

Kirjassa siteerataan tietenkin myös Kalevalaa. Sen viimeinen runo kertoo kristinuskon tulosta Suomeen, ja Väinämöinen lähtee veneellään, lausuen:

Annapas ajan kulua,

päivän mennä, toisen tulla,

taas minua tarvitahan,

katsotahan, kaivatahan

uuen sammon saattajaksi,

uuen soiton suorijaksi,

uuen kuun kulettajaksi,

uuen päivän päästäjäksi,

kun ei kuuta, aurinkoa

eikä ilmaista iloa.