ECCE EGO X

 Kymmenes osa vanhoista päiväkirjoistani kokoamastani muistelmasarjasta, tällä kertaa vuodelta 1998, jolloin täytin 28 vuotta. Näihin aikoihin kirjoitin käsin yhtä paksua, tyhjää kirjaa, johon tapanani oli koota uusi luku muutaman kuukauden aikana tekemistäni muistiinpanoista, joten päivämäärät tarkoittavat vain milloin kyseinen luku on kirjoitettu kirjaan - tapahtumat ajoittuvat kuukausiin sitä ennen. 

Olen säilyttänyt tämän rakenteen, vaikka selvästi väliotsikot voisivat helpottaa lukemista... tiedän, että moni ei varmasti jaksa kahlata läpi koko tekstiä, eikä tarvitse. Itse asiassa luotan siihen. Minun kannaltani kiusalliset (?) asiat saavat aivan hyvin hukkua kaiken muun joukkoon, kun kuitenkin olen päättänyt olla armottoman rehellinen, itseäni säästämättä. Tietenkin olen myös joutunut karsimaan alkuperäistä tekstiä jo pelkästään pituuden vuoksi, mutta myös koska en aina jaksa omaa jaaritteluani.  Hakasulkeissa [ ] olevat lauseet ovat nykyisiä kommenttejani, silloin kun olen nähnyt sen tarpeelliseksi. 

Kuvitus on tässä osassa vähäistä; teksti on enemmän pohdintaa, kuin esim. tapahtumien kuvausta, joista olisi olemassa valokuvia. 

Elin toista vuotta Tampereella, suhteessa Akin kanssa. Kipuilin edelleen oppilaana Lectorium Rosicrucianumissa, josta kerron erityisesti osassa VII, ja joka suhtautui kielteisesti homoseksuaalisuuteen, mutta olin myös alkanut tutustua Kristiyhteisöön, josta kerron tarkemmin toisessa blogissani omana julkaisunaan. 

 Olen jättänyt pois turhaa filosofointia "rakkaudesta"; en minä tiennyt mitä se on - rakastuin vasta nykyiseen aviomieheeni Akin kuoleman jälkeen. En pysty tänä päivänä samaistumaan tuonaikaiseen kertoja-minääni, hänen tuntemuksiinsa ja ajatuksiinsa. Enää en sietäisi sellaista käyttäytymistä ja kohtelua, mitä Akilta sain. Hän oli varsinainen drama queen. Tämän päivän perspektiivistä kun lukee näitä muisteloita, väistämättä näkee vain paljon negatiivista. Mutta toki minä olin hiljaa ja tyydyin osaani. 

1998 tapasin myös kaverini, jota pidin pitkään hengenheimolaisena, kunnes viime vuosina olemme kasvaneet erilleen, mistä aiheutunutta turhautumista olen paljon käsitellyt kirjoituksissani. Nyt olen ehkä viimein tullut sinuiksi asian kanssa. 

3.-11.9.1998

Akilla ja minulla oli joulun jälkeen taas pientä kinaakin; emme ehkä oikein kohdanneet toisiamme sielullisella tasolla. Hän moitti minua siitä, että minä vain luen ja luen, ja totta kyllä, vietin paljon aikaa kääntyneenä sisäiseen maailmaan, antaen aatosteni kohota henkiseen, mikä on toki ymmärrettävääkin, kun ottaa huomioon miten kriittisiä aikoja elin hengellisesti. Mutta ei se ole mikään syy laiminlyödä lähimmäisiään. 

Tammikuussa palasin Ruotsista konferenssimatkalta [siis Lectorium Rosicrucianumin viikonloppukonferenssista, joita pidettiin kuukausittain], johon etukäteen asennoiduin, että se olisi jäähyväismatkani, jonka katsoin olevani velkaa itselleni; vaan toisin kävi. Nyt vasta tajusin kuinka paljon olin pohdiskellut, venyttäen aivokapasiteettini äärimmilleen; temppelivyöhykkeessä kaikki tuo spekulointi liukeni turhana painolastina pois, sisäisen rauhan tieltä. Liian pitkään ja hartaasti olin tuijottanut "länsi-ikkunasta", menneisyyteen, joka pitää jättää taakse, sillä Aurinko nousee idästä! On vain loogista, että ihminen joka torjuu totuuden itsessään, alkaa toimia sitä vastaan. 

Toinen ihminen ei voi täyttää tyhjiötä toisen elämässä. Velvollisuudet lähimmäisiä kohtaan tuntuvat repiviltä, ja kokee riittämättömyyttä, kun ei mistä ammentaisi. Kristiyhteisössä ulkoiset tehosteet - värien käyttö, suitsutus, eleet, äänenpainot - vetoavat ihmisen aistimellisuuteen. Hengen ja aineen ristiriita nousee väistämättä esiin, ja pakostakin herää kysymys, onko muodon takana ylipäänsä mitään. Yllätyksekseni Aki kertoi pohtineensa aivan samaa! Tietty vetovoima ehti kieltämättä syntyä, jo muutaman kerran jälkeen. Tavallaan minua ehkä kiusasi tuolloin Hengellisen Koulun [alun alkaen käytettiin suomeksi tätä nimitystä; myöhemmin se muutettiin Hengen Kouluksi] persoonattomuus, joka alkoi tuntua etäiseltä, mutta itseasiassa reagoimalla itse persoonallani, minä olin se, joka etääntyi Koulusta! 

En kai vieläkään ollut kyllin syvällä pohjamudassa - tai sitten olin jo niin syvällä, etten enää kyennytkään nousemaan valoon, josta hädin tuskin näin pilkahdustakaan edes ajoittain. Haluaisinko vain kuulua johonkin, kutsuen itseäni "kristityksi", kuten kutsun itseäni "oppilaaksi" [Lectorium Rosicrucianumissa kaikki ovat oppilaita]? Koristelisin elämääni kauniin tavoin ja harrastaisin uskontoa pakonomaisena tapana tai rakkaana tottumuksena, emotionaalisen tyydytyksen takia, sen sijaan, että usko ja elämä olisivat yhtä! Todellinen oppilas on myös tosi kristitty, joka "elvyttää Kristusta itsessään." Kristiyhteisössä vallitseva uskonvapauskin on kaksipiippuinen juttu; kun minä uskon omalla tavallani ja muut omallaan, ei siitä voi seurata muuta kuin hajaannusta ja erillisyyttä; olisin hyvin yksinäinen sellaisessa yhteisössä. Samaan päämäärään suuntautuneiden ihmisten ryhmäyhteys tuottaa dynaamisen voiman! Ja kaikki tapahtuu vapaana auktoriteeteista... uskon voimassa, vapautetusta tahdosta. 

[Minähän vain toistelen oppimiani fraaseja, niin kuin uskovaisetkin tekevät.]

Se mitä Kristiyhteisö edustaa, on tosiasiassa esikristillistä. Kannattaa lukea H.P. Blavatskyn teos, Kirkon ja vapaamuurariuden juhlamenojen juuret. Heidän rituaalitekstinsä paljastavat missä suhteessa he seisovat maailmaan nähden (ja kaatuvat sen mukana): Kristuksen suuhun pannaan sanat, "rauhaisa on suhteeni maailmaan", ja ihmisen halutaan liittyvän "maan kehitykseen kautta kaikkien seuraavain aikain kiertoin." Mutta Herra Jeesus ei tulut tuomaan rauhaa vaan miekan... Hän lupasi kyllä antaa seuraajilleen rauhan, mutta oman rauhansa - ei niin kuin maailma antaa, sillä Hänen Valtakuntansa ei ole tästä maailmasta, eikä sitä voi liha eikä veri periä, vaan ainoastaan se, joka luopuu elämästään Hänen tähtensä, saa ELÄMÄN! Vaikka löysin aina vain uusia arvostelun aiheita Kristiyhteisöstä, pelkästään se, että se ylipäänsä alati askarrutti mieltäni kaikesta huolimatta, kertoi kuitenkin jotain. 

Yhteiselomme sujui niin hyvin, että mielessäni käväisi mahdollisuus virallisestikin muuttaa yhteen. Eräät seikat eivät sitä täysin puoltaneet: olinhan vasta irtaantunut lapsuuden kodista, ja siksipä minun pitäisi saada kokeilla siipieni kantavuutta ennen kuin alan rakentaa pesää jonkun toisen kanssa. Käytännössä en esimerkiksi ollut halukas tekemään kompromisseja ja tinkimään omasta maustani sisustamisessa. Akikin oli tietoinen tästä, ja kerran discosta palattuaan päästi ulos ryöppynä mitä oli kauan pidätellyt: pelko, että hän on minulle taakaksi asuessaan luonani, kun olin vasta päässyt itsenäisen elämän alkuun; alkoholi, johon hän pakenee näitä asioita; sukulaiset, joihin haluaisi palauttaa välit... 

[Hän oli alkoholisti: se oli nähtävissä jo aivan suhteemme alussa, vaikka en vielä halunnut sitä nähdä. Mutta se vain paheni vuosien myötä kun hänen terveysongelmansa aiheuttivat hänelle masennuksen.]

Harvoin muuten tulee oivaltaneeksi, miten paljon ihmistä motivoi halu suojella itseään kärsimykseltä! Ja Kristuksen seuraaminen on kärsimystie. Yhdessä, erittäin oleellisessa suhteessa Lectorium Rosicrucianum kertakaikkiaan radikaalisti eroaa edukseen kaikista muista tuntemistani suuntauksista: se tekee jyrkän, perustavanlaatuisen eron tämän maailman ja toisen Valtakunnan välillä, ja suuntaa oppilaiden katseen puhtaasti Ainoaan Todelliseen Elämään. Kirkkojen, niin, ja jopa esoteeristen ryhmittymien pyrkimykset jäävät valitettavasti tämän maailman rajojen sisälle, niin paljon hyvää tahtoa kuin niissä voikin havaita. Toinen, edellisestä väistämättä seuraava tunnusmerkki ja ehdoton vaatimus, on kuolla pois tästä maailmasta, eläessään, ja samalla syntyä prosessinomaisesti toisen Valtakunnan kansalaiseksi. 

Jos onkin esoteerinen kristinusko, täytyy toki olla myös eksoteerinen, enkä olisi niinkään varma, kannattaako sitä halveksia vähempiarvoisena, jopa merkityksettömänä. Jälkimmäinen saattaa valmistaa ensimmäiseen. Mutta kun kerran on löytänyt sisäisen, elävän kristillisyyden, eikö ole takaperoista palata toteuttamisen tieltä ulkoiseen vertauskuvaan? Veri vetää, sananmukaisesti, esi-isien traditioihin. Voin kyllä ymmärtää, miksi on tarpeen Hengellisessä Koulussa puhutella oppilasta usein hyvinkin ehdottomin sanankääntein, jotta edellä kuvattu totuus tuotaisiin kirkkaana hänen tietoisuutensa silmien eteen ja johtaisi välttämättömiin toimenpiteisiin. Kuitenkin on tilanteita, jolloin sellainen metodi on kuin suolaa haavoihin. Ei siis ihme, että yhä uudelleen käännyn henkisen oppi-isäni, Pekka Ervastin, puoleen; hän osaa aina neuvoa, rohkaista ja lohduttaa yhtä lempeästi! 

Löysin toki lohtua myös Hengellisen Koulun toisen suurmestarin, Catharose de Petrin sanoista:

Ajan ilmiö synnyttää monia elämän täyttymystä etsiviä ihmisiä, joitakin puhtaan uskonnon pohjalta, mutta myös okkultismiin suuntautuneita ja okkultisuskonnollisia ihmisiä. Nämä aspektit voimme nähdä yhtä monena "siltana" lopulta ainoan päämäärän, henkisielun kotiinpaluun, saavuttamiseksi. Joku ihminen on valinnut vähän suoremman tien kuin joku toinen. Mutta kaikkien täytyy aloittaa puhtaasta lähtökohdasta: En minä, vaan toinen minussa. 

Jeesus sanoi Juudakselle: "Minkä teet, tee se nopeasti!" Toisin sanoen, jos on pakko saada kokemus, on parempi langeta perinpohjin, ja kumota malja pohjasakkaa myöten; makealta se voi maistua kielellä, mutta jälkimaku saattaa olla kitkerä. Parempi langeta, kuin jäädä roikkumaan jossain siinä välillä, ellei kykene astumaan vapauteen. Vaan jos on kuullut ja ymmärtänyt Kutsun, ja sitten kieltää kaiken, voi tuottaa vahingon Hengen kipinälleen useiden inkarnaatioiden ajaksi! 

[Kaikissa kulteissa varoitellaan aina miten vaarallista on luopua jäsenyydestään ja palata maailmaan.]

Ja loppujen lopuksi oppilaan on tehtävä vain voitavansa, ei yhtään sen enempää: ei pidä ainakaan vahvistaa esteitään hokemalla jatkuvasti itselleen, että "ei tästä mitään tule". Riittää, kun pitää päämäärän mielessään. Kaikki lähtee mentaalisesta kuvasta, jonka luomme, johon uskomme, ja jonka hyväksi työskentelemme voimiemme ja mahdollisuuksiemme mukaan. Ei hyödyttäisi mitään, vaikka asuisi temppelin vieressä ja kävisi palveluissa joka viikko, jos silti pidättää itseään kulkemasta polkua! 

Yllättäen, aivan odottamatta, sain kirjeen Lectorium Rosicrucianumin Ruotsin maan johdolta, ja siinä sanottiin, että aikani koeoppilaana lähestyy loppuaan, ja voin anoa tunnustavaa oppilaanaoloa, mikä asettaa uusia ehtoja ja elämän ohjeita, jotka on suunnattu auttamaan uuden elämänasenteen toteuttamisessa, pyrittäessä vapauttavaan ELÄMÄÄN. Kerran olisin riemulla tervehtinyt tätä hetkeä, mutta nyt olin vähän väliä elätellyt aivan päinvastaisia ajatuksia. Voisinko siis vilpittömästi anoa tunnustavaa oppilaanaoloa? Se ei automaattisesti käännä kaikkea parhain päin, vaan saattaisi suorastaan lisätä paineita. Uusia ehtoja? Minä taitaisin toimia omilla ehdoillani - "kokeilen niin kauan kuin minua miellyttää". Kuitenkin, rukouksessa minulle hetkellisesti kirkastui myönteinen päätös: eihän lähtökohta oikeastaan voikaan olla, "MINÄ en ole valmis" - koskapa "minä" siihen olisi valmis. Samanlainen oivallus sai minut aikoinaan hakeutumaan valmistelevaksi oppilaaksi. 

Kirjasin päätökseni postikortille, mutta jätin sen odottamaan viikonlopun yli lähettämistään, ja aatokseni heilahtivat taas toiseen suuntaan. Vastausaikaa annettiin kahdeksan päivää! Toisaalta, jos minulla on asiasta pienintäkään epäilystä, enkä saavuta sisäistä varmuutta, se vaikuttaa huteralta pohjalta tunnustavalle oppilaanaololle! Sekin osoittaa minusta tiettyä vakavamielisyyttä, ettei kevyesti sitoudu johonkin, mitä ei ehkä kykene täyttämään, vain koska sitä sinulta odotetaan. Lopulta minulla oli kaksi eri vastausta, kahdella erillisellä postikortilla, ja vasta postilaatikolla syntyi ratkaisu: "Tällä hetkellä en katso olevani valmis tunnustavaan oppilaanaoloon." Samalla hetkellä kaipuun ääni sisimmässäni viimeisen kerran kohosi kuuluviin, lähes epätoivoisena huutona. Kuulemma voisin ottaa asian esiin sitten kun tunnen niin, tai odottaa, kunnes sitä tarjotaan uudelleen harkittavaksi. 

Miisa

Kuukausia kestäneiden valmistelujen jälkeen soitin kissojen katastrofiyhdistykselle, ja menin katsomaan "valikoimaa" erään naisen kotiin, aivan kotikatuni varrella. Etukäteen en ollut muuta ajatellutkaan kuin poikakissaa, nuorta, vaan ei pentua, ja sopiva nimikin oli jo keksitty. Nainen, jota sittemmin aloimme kutsua yksinkertaisesti ja ytimekkäästi "kissanaiseksi", tarjosikin minulle kovasti kahta 6-7 vuotiasta veljestä, joita ei halunnut erottaa toisistaan, ja jonkin aikaa olin avoin ajatukselle. Mutta sitten kävi niin kuin toivoinkin: minun ei tarvinnut valita, vaan minut valittiin! Pari-kolmevuotias, mustavalkoinen Miisa-kissa tuli hieromaan tuttavuutta niin lämpimästi, että sydämeni suli siltä istumalta ja asia oli sillä selvä! (Veljeni etsi myös kissaa, ja päätyi ottamaan veljekset, Nallen ja Luikun.) Niinpä meille tuli perheenlisäystä, pikkuinen tyttö. Miisaa oli kohdeltu kaltoin ja jätetty heitteille, mikä näkyi alussa arkuutena, mutta vähitellen luottamus voitettiin, ja hellässä huomassamme suloinen kissimirrimme sai kokea tulleensa rakastavaan kotiin; se alkoi tulla syliinkin, vaikkei sen pitänyt olla sylikissa ensinkään! Sinä kesänä saatoin todeta, että ihmisen mainen onni on yksinkertaisissa asioissa, pienissä hetkissä, kuten piknikki kultasi kanssa, kissasi touhujen seuraaminen...

Olosuhteiden pakosta uudistin vuokrasopimukseni vuodeksi eteenpäin, satasen korotuksen kera, mutta siihen se saa luvan jäädä! Akia nykyisten asumisjärjestelyjemme epävarmuus (tai epävirallisuus) - kaikki kun on minun - on välillä suuresti rasittanut, vaikka olen parhaani mukaan pyrkinyt saamaan hänetkin tuntemaan olevansa kotona. 

Eräänä yönä "riitelimme" siitä, etten ole hyväksynyt itseäni. Ainakin luulen, että se oli aiheena. "Riitelimme" lainausmerkeissä siksi, että meillä Aki puhuu, minä vaikenen - ja sekös vasta häntä ärsyttää, syystäkin, myönnän. Hän sai minulta viimein lypsettyä Lectoriumin kannan homoseksuaalisuuteen. Turha mainitakaan, ettei se hänen puoleltaan saanut liiemmin ymmärrystä osakseen. Seuraavana päivänä olisi ollut Koulun esitelmätilaisuus Tampereella, mutta jätin sen suosiolla väliin. Edellisellä kerralla Akikin oli kuuntelemassa, kun välttämättä tahtoi - minun takiani, totta kai. Siitäkin virisi joka tapauksessa keskustelu välillämme jälkeenpäin. Tämän tapauksen ravistelemana päädyin lähettämään Merville eroilmoitukseni, jossa ensi kertaa selvin sanoin selostin tilanteeni, vaikka homouteni hän oli toki arvannut erinäisistä aihetta koskevista kysymyksistäni aikoja sitten. Ahdistuin kirjeen postitettuani. Lectorium suhtautuu homoseksuaalisuuteen kylläkin tuomitsematta, mutta silti kielteisesti, mikä on melkein yksi ja sama, koska se saa henkilön tuomitsemaan itse itsensä, ja pradoksaalisesti sanotaan, että omaan seksuaalisuuteen pitäisi suhtautua luonnollisesti, tuomitsematta! Tuntui, että minulta vaaditaan suurempaa uhria kuin useimmilta muilta. Tiedän tasan tarkkaan missä olisin ilman Akia: keskellä "korpea" äitini nurkissa. Ahmisin kirjoja leijaillen korkealla filosofisissa sfääreissä, elämälle vieraana. Kieltämättä olen joutunut kysymään itseltäni, tätäkö se nyt sitten on: yhtä tasapaksua kuin kaikki muukin? Ja vaikka haluaisi vain kaikkien olevan onnellisia, väistämättä kaksi tahtoa törmää toisiinsa ja syntyy konflikti. 

Sain Merviltä kirjeen, jossa hän pyysi minua vielä harkitsemaan, ja kertoi varsin yksityiskohtaisesti oman avioliittonsa myrskyisän tarinan esimerkkinä, etei itseasiassa ole eroa oli homo tai hetero - samat ongelmat jokainen oppilas joutuu kohtaamaan. Nyt hänen avioliittonsa on sikäli uudessa vaiheessa, että myös mies on jollain tavoin yhteydessä Hengelliseen Kouluun. Kirjeellä oli minuun rauhoittava vaikutus. Päätin antaa asian levätä, ja pitää taukoa kirjojenkin lukemisesta; tuon kaiken pyörittäminen mielessä kun ei johda mihinkään. Tulen aina olemaan Gnosiksen lapsi, Mervi päätteli kirjeestäni. Juttelin Akin kanssa ja sanoin, etten halua kokonaan jättää Koulua. Hän ymmärsi senkin, että elin "vaihetta", jossa en kaipaa seksiä. Tulin siihen tulokseen, että pidän hänessä erityisesti hänen hyväntahtoisuudestaan: on ikään kuin hän olisi itsestään tullut siihen, mihin minä olen pyrkinyt tietoisesti: älä vastusta pahaa pahalla! 

Miksi ihmiset haluavat persoonallisen vapahtajan? Meillä on taipumus vetää pyhät asiat alas omalle tasollemme, kahlita ne oman vähäisen ymmärryksemme ahtaisiin rajoihin: haluamme luoda Jumalan omaksi kuvaksemme! Esoteerikotkin kansoittavat universumin henkiolennoilla, vaikka moni asia selittyy puhtaasti magneettisten säteilylakien toiminnalla. Tältä osin kritiikki kohdistuu myös Rudolf Steineriin, jonka virikkeeseen Kristiyhteisön toiminta perustuu. On kulunut vuosia siitä, kun ensi kertaa katsoin velvollisuudekseni tutustua Steinerinkin näkemyksiin, ja nyt uudelleen, asian ollessa ajankohtainen, mikään ei ollut muuttunut: edelleenkin hänen tekstinsä jättää minut kylmäksi, tai paikoin - varsin oleellisilta osin - herättää minussa vastustusta; niinpä esim. esitelmissään Johanneksen evankeliumista hän eräässä kohdin vähättelee gnostisismin Kristus-käsitystä, ja korostaa historiallista Kristus-tapahtumaa. Eräälle uudelle, mielenkiintoiselle tuttavalle, josta kerron tuonnempana, juuri tämä Steinerin teos oli erityisen merkittävä lukukokemus; jätän sen mielihyvin jokaisen henkilökohtaisesti punnittavaksi itse tykönään. Taannoin näin Lectorium Rosicrucianumin aikakausilehdessä siteerattavan jonkun venäläisen tutkijan lausetta: "Steinerin tie oli Gnosiksen tie, Steinerilaisten (hänen seuraajiensa) tie on uskon tie." Ei siis Uskon raamatullisessa merkityksessä, vaan auktoriteettiuskon. Pari sitaattia Steinerilta itseltään, hänen myöhemmin löytyneestä lyhyestä nuoruuden kirjoitelmastaan, "Credo, der Einzelne und das All", josta on pätkä suomennettuna Kari E. Turusen "kriittisessä ja riippumattomassa" Steinertutkielmassa (jota en jaksanut kahlata läpikotaisin), sanoo viimein muutamalla sanalla kaiken oleellisen, jota epätoivoisesti hain vakuuttuakseni, että myös Steineria todella inspiroi sama universaali Henki, kuin esim. Pekka Ervastia:

Me olemme siinä määrin kuolemattomia, missä määrin annamme itseytemme kuolla. [...] Anna totuuden tulla elämään; kadota itsesi, löytääksesi itsesi jälleen maailmanhengessä.

[Sanottakoon, että jo ennen Lectorium Rosicrucianumia omaksuin Pekka Ervastilta persoonattoman Kristus-käsityksen - on kosmis-mystinen Kristus, Kristus meissä - jota LR vain vahvisti; vaikka sitten lähennyin Steinerin näkemyksiä, olen palannut monessa suhteessa takaisin juurilleni, ja vaikka en kristinuskon myyteistä enää välitäkään, lienee niilläkin oma symbolinen merkityksensä.]

Poikkeuksellisen mielenkiintoiseksi tulin havaitsemaan Steinerin vastikään suomeksi julkaistun, keskeneräiseksi jääneen omaelämäkerran, vaikka siinäkin toki on puuduttavan pitkäveteisiä jaksoja. Jo aivan alkupuolelta löytyy lapsuusmuisto, roomalaiskatolisen messun avustajana, josta voi vetää sangen merkille pantavalla tavalla yhdysviivan Kristiyhteisöön:

Neudörflin poika-ajaltani on sielussani säilynyt voimakkaana vaikutelma, miten kultin katseleminen - musikaalisiin uhrijuhlallisuuksiin liittyneenä - kohottaa ihmishengen eteen voimakkaan suggestiivisesti olemassaolon arvoitukselliset kysymykset. Kirkkoherran antama Raamatun ja katekismuksen opetus vaikutti paljon vähemmässä määrin sielunmaailmassani kuin se, mitä hän kultin toimeenpanijana teki ollessaan aistimaailman ja yliaistisen maailman välittäjänä. Alusta alkaen se ei ollut minulle pelkkä muoto vaan syvällinen kokemus. Näin sitäkin suuremmalla syyllä, kun lapsuudenkodissani olin tässä suhteessa muukalainen. Kultin myötä omaksumani elämä ei kaikonnut mielestäni kotoisen ympäristönikään kokemusten piirissä. Elin siinä ympäristössä kiinnostusta tuntematta. Näin sen; mutta ajattelin, mietiskelin ja tunsin oikeastaan yhä tuon toisen maailman mukaisesti. Samalla minun on ehdottomasti sanottava, etten ollut uneksija, vaan mukauduin tietenkin kaikkiin käytännön elämän toimiin.  

 Kristiyhteisö on yksi kirkko muiden joukossa, kristinusko ei siihen tyhjene - se on enemmän kuin yksikään kirkko, niin, enemmän kuin ne kaikki yhdessä... mutta varmaan Jumalasta riittää kirkkoihinkin? Ja eikö jo pelkkä jälleensyntymän ja karman hyväksyminen olemassaolevana tosiasiana anna kristinuskollekin laajemman perspektiivin kuin mitä valtakirkoilla on tarjottavana? Gnosiksen rinnalle luulisi mahtuvan myös mystiikan. Jatkoin suht' säännöllisesti osallistumista Kristiyhteisön Ihmisen vihkitoimitukseen. Aki oli mukana harvemmin, aamu-unisuutensa tähden, mutta halukkaasti. Minä nyt viimeksi olisin häntä painostanut, vaikka olinkin mielissäni joka kerta saadessani hänestä seuraa. Hän kävi "aikansa kuluksi" - juuri näitä sanoja hän käytti - eroamassa ev. lut. kirkosta, kävellessämme kerran seurakuntien viraston ohi. Kristiyhteisössä hänellä oli hyvä olo, ja sitä hän nyt halusi tunnustella - ei hyppiä paikasta toiseen kuten eräät. Pappikin kerran totesi saarnassaan, että joku saattaa harkita Kristiyhteisöön liittymistä, eikä se käy yhtäkkiä, vaan vaatii nimenomaan tunnustelua, hvainnointia, vastauksia kysymyksiin. Kerran jo lausuimme ääneen ajatuksemme, milloinkahan me olemme alttarin edessä ehtoollisella. 

[Ehtoollinen Kristiyhteisössä on avoin kaikille, mutta ehkä halusimme vielä tutkiskella ennen sen askeleen ottamista...]

Minulle se oli pitkälti "meidän juttumme", mutta käytyäni kirkossa niin usein yksinkin, ei se voinut olla vain Akin takia; kysymyshän on viime kädessä ratkaisusta, joka täytyy tehdä itsenäisesti, toisesta riippumatta. Totuimme puhumaan papista, Stinasta, kuin hyvästäkin tuttavasta, vaikka henkilökohtainen kontaktimme häneen rajoittui yhteen kertaan, jolloin hän kätteli kaikki ja toivotti hyvää pääsiäistä. Jossain vaiheessa toivoinkin saavani luontevasti tilaisuuden keskustella hänen kanssaan, mutta kuinka se kävisi päinsä, kun tulimme ja menimme aina yhtä anonyymisti. Toisaalta persoonalliset sympatiat eivät saisi painaa liikaa vaa'assa; varsinkin, kun vuoden myötä Ihmisen vihkitoimitukset Tampereella harvenivat, ilmeisesti taloudellisten vaikeuksien vuoksi, ja Stina alkoi vuorotella uuden miespapin kanssa. 

Eräänä sunnuntaina lähtiessämme kirkosta, muuan nuori poika tuli pihalla juttelemaan meille: hän ei ollut näissä piireissä muihin nuoriin juuri törmännyt, ja oli siksi halukas tapaamaan myöhemmin. Vaihdoimme puhelinnumeroita. Olin ilahtunut tästä yllättävästä käänteestä, mutta Aki ei niinkään; hänelle uskonasiat ovat niin yksilöllinen, kokemuksellinen juttu, eikä hän ole edes lukenut alan kirjallisuutta, koska häntä kiusaa se miten eri suuntaukset esittävät niin poikkeavia näkemyksiä, joista sitten pitäisi valita mihin uskoo. Oikeastaan hänen uskonnollisuutensa on hyvin lapsenomaista, mutta voiko sitä moittia? Ehei, minähän melkein kadehdin häntä. 

Katsoin menneisyyteeni ja olisin halunnut kokeilla, vieläkö vanha elämä kantaa. Kaipasin tuota kadotettua naiivia viattomuutta - vaan liekö tuokin vain sisimmän kaipauksen ulkoistamista? Joulun jälkeen otimme ehdotuksestani tavaksi lukea ennen ateriaa ääneen pätkä jostain kirjasta, tuoden näin myös henkisen ravinnon mukaan aterian antimiin. Tällä tavoin vähitellen tutustutin Akin mm. Pekka Ervastiin. Muuan kohtaus André Giden kirjassa Ellei vehnänjyvä kuole kosketti minua kuvatessaan niin erinomaisesti juuri sellaista luonnollista suhtautumista uskonnollisuuteen, kuin tässä on ollut puhe:

Sitten hän meni hakemaan paksun Raamatun ja pani sen tyhjennetylle pöydälle. Hänen tyttärensä ja lapsenlapsensa istuutuivat uudelleen hänen viereensä pöydän ääreen, luonnollisen hartaina. Isoisä avasi pyhän kirjan ja luki juhlallisena yhden luvun evankeliumista, sitten yhden psalmin; minkä jälkeen jokainen polvistui tuolinsa eteen, paitsi hän itse: hän jäi pystyyn, ummisti silmänsä ja pani avonaiset kämmenensä suljetun kirjan päälle. Hän lausui lyhyen kiitosrukouksen, hyvin arvokkaan, hyvin yksinkertaisen, jossa hän ei toistellut samaa asiaa. Muistan hänen siinä kiittäneen Jumalaa siitä, että Hän oli johdattanut minut heidän ovelleen, ja tämän hän lausui sellaisella äänellä, että koko sydämeni yhtyi hänen sanoihinsa. Lopuksi hän lausui Isä meidän-rukouksen; sitten oli hetken hiljaisuus, minkä jälkeen lapset nousivat yksitellen. Tämä oli niin kaunista ja niin rauhallista ja se rauhansuudelma, jonka hän sitten painoi jokaisen otsalle, oli niin kirkastunut, että minäkin lähestyin häntä ja ojensin otsani suudeltavaksi. 

Pitäessäni taukoa lukemisessa ja pohdiskelussa, työstin silloinkin henkisen maailman virikkeitä kuvallisesti. Kollaasityöt kiehtoivat minua: leikkasin lehdistä mielenkiintoisia kuvia, ja liimailin niistä aivan uusia kokonaisuuksia. Näin valmistin kortteja, joita silloin tällöin lähettelin ystävilleni. Huomionarvoista lienee, että vuoden alussa symbolisesti minulle erityisen läheiseksi nousi ruusun rinnalle - ja ehkä sen ylikin - viljan tähkä/rypäleterttu-motiivi; samalla lautanen/malja-teema puhutteli minua siinä määrin, että tahtoisin mahdollisimman näyttävän parin esille vitriiniini.  

Kauan ei tarvinnut odottaa yhteydenottoa uudelta tuttavaltamme, kaimaltani Markolta, ja sovin tapaamisesta, joka toteutui pian Mervin kirjeen jälkeen. Pyynikin kauniissa maisemissa viivyimme kolme tuntia, ja meillä oli miellyttävä keskustelu. Molemmat koettivat silminnähden viivyttää eron hetkeä. Marko sanoikin olleensa yksin, ettei ole voinut jutella kenenkään kanssa näistä asioista, ja näytti kuin hän olisi siinä kohtaa pidätellyt kyyneliä. Mistä me sitten juttelimme, käy ilmi hänen avainkysymyksestään, sikäli kun muistan: "Onko Kristus sulle tärkeä?" Toisessa tilanteessa, jonkun toisen suusta sama kysymys herättäisi lähinnä torjuvan reaktion, mutta meidän välillämme kaikki oli alun alkaenkin luontevaa, mikä vahvisti toiveita, että tässä on nyt kaipaamani kaveri. Akilla oli ehkä pieni mustasukkaisuuskohtaus, mutta uskoakseni ohimenevää laatua, varsinkaan kun syytä huoleen ei ole: Markon avioliittoa ja naisia koskevista huomioista päättelin hänen olevan täyshetero, millä sinänsä ei ole edes väliä, koska koin kohtaamisemme tapahtuvan puhtaasti kristillisessä hengessä. Se oli molemminpuolisesti antoisaa; minut se pisti jälleen kerran punnitsemaan arvojani. Korkeampi johdatus oli varmasti kaiken takana. 

Marko osoittautui erittäin vakavamieliseksi etsijäksi, joka on kokenut Kristiyhteisön omimmaksi paikakseen, vaikka käy myös perinteisemmissä kristillisissä piireissä. Hänellä tuntuikin olevan jonkinasteinen ristiriita esoteerisen ja eksoteerisen välillä (kas kummaa!). Hän kertoi jopa hyökänneensä sitä vastaan itsessään, minkä koki totuutena, nähdäkseen kestääkö se, ja käyneensä siinä tarkoituksessa ensiksi vastustajien leirissä. Tätä asennetta Aki ei ymmärtänyt, kun kerroin keskustelustamme hänelle, ja kieltämättä minunkin kokemuspiirilleni se on vieras, mutta niinhän on toisaalta myös Akin tietoa vieroksuva asennoituminen. Se ei estä kohtaamasta toista sielullisesti ja olemasta samalla puolella suurissa kysymyksissä. Niin tai näin, Markokin oli tehnyt joitain omakohtaisia henkisiä kokemuksia, joilla oli kauaskantoiset vaikutukset hänen elämässään. Omasta puolestani pysyttelin hyvin yleisellä tasolla. Kultaisen Ruusuristin mainitsin vasta kun sitä minulta suoraan kysyttiin. Periaatteeni on pikemminkin rohkaista toista pyrkimyksissään omalla tahollaan, kuin tarjota ratkaisuksi jotain minkä minä olen omaksunut totuutena, varsinkin kun tiedän miten vaikea sitä on toteuttaa käytännössä. 

Seuraavaa tapaamista Markon kanssa odotin jo vähän epäröiden. Ajattelin suunnilleen tähän tapaan: "Voi, kunpa minulla olisikin sinulle jotain annettavaa, mutta olen itsekin eksyksissä. Tyhjästä, rikkinäisestä ruukusta ei mitään voi antaa." Pari viikkoa aiemmin oli lähettänyt Merville kortin, jonka tarkoitin ikään kuin väliaikatiedotukseksi; ilmaisin olevani yhtä ymmällä kuin ennenkin, mutta kenties muotoilin sanottavani hiukan kömpelösti, tai viestistäni välittyvät epävarmuus jätti liikaa tulkinnan varaa, sillä Mervi ymmärsi sen lopulliseksi eropäätökseksi! Kaiken huipuksi hänelle välittyi kuva että minä elän onnellista ja tasapainoista elämänvaihetta! Mikään ei olisi voinut olla kauempana totuudesta! Olin suorastaan järkyttynyt lukiessani hänen kirjeensä. Soitin hänelle ja puhuimme tunnin. Se oli molemminpuolisesti ilahduttava keskustelu. Mervi ei onneksi ollut ehtinyt ilmoittaa "erostani" eteenpäin. Siitä paikasta tein päätöksen lähteä elokuun kansainväliseen konferenssiin, mitä osaltaan auttoi se kun Mervi lupasi minulle yhdistyksen tililtä tukea konferenssimaksuun. 

Puhuimme mm. seksuaalisuudesta, ja Mervi toi aiheeseen kiinnostavan, uuden näkökannan: nimittäin hänen mukaansa seksisuhteessa kumpikin osapuoli ottaa kantaakseen puolet toisen karmasta. Jos siis henkilöllä on useita partnereita, vaikka vain yhdenkin yön, kuvitella saattaa millainen vyyhti siitä syntyy! [Myöhemmin Kristiyhteisön pastori niin ikään kertoi, että aina kun kaksi ihmistä harrastaa seksiä, heidän eetteriruumiinsa "solmiutuvat yhteen", ja kestää seitsemän vuotta ennen kuin sellainen side purkautuu.] Lisäksi hän toisti toisin sanoin, että oppilaan ei pitäisi materialisoida homoseksuaalisuutta, koska se estää "kolmannen sieluytimen" syntymisen. Myös heteroseksuaalisuuden täytyy tietyssä vaiheessa jäädä pois. Oikeastaan tuo ei paljonkaan selventänyt asioita. Joka tapauksessa olin tyytyväinen kuulemaani, olinhan nyt valmis tapaamaan Markonkin, hengessä vahvistettuna, sisäinen lähteeni pulppuillen jälleen! 

Ennen konferenssimatkaa tapahtui, että lähdimme Akin kanssa risteilylle Vaasasta Uumajaan, se kun oli hänen toiveensa, ja hän jopa maksoi minunkin matkani: edullinen tarjous sisälsi bussimatkan Tampereelta. No, risteilyn luonne - ostosmatka - ja laivan alkeellisuus olivat ikävä pettymys hänelle. Minä en mitään odottanutkaan. Aamuyöstä harrastimme pitkästä, pitkästä aikaa seksiä - minun aloitteestani, kuten yleensäkin. Tavallaan nytkin ajattelin, että Aki haluaisi sitä, ja tein sen hänen mielikseen. Ei siinä ollut hellyyttä tai lempeä. 

Tällä kertaa konferenssi ei vastannut toiveitani. Jouduin kysymään itseltäni, olenko nyt viimein tullut kykenemättömäksi reagoimaan millään lailla. Mikään ei tuntunut koskettavan. Ajoittain kärsin jopa ikävystymisestä, enkä sittemmin huomannut mitään eroa ennen ja jälkeen konferenssin, toisin kuin yleensä. Valitettavasti koko aikana ei edes tarjoutunut tilaisuutta keskustella Mervin kanssa, mistä aina on ollut suurta apua. Totesin vain itsekseni, että näin on, enkä voi sanoa, että se olisi minua huolestuttanut. Viikonlopun temppelipalveluissa sivuttiin mm. sitä minkä jo tiesinkin, eli että Isä meidän-rukous kääntyy vastakohdakseen, ellei pyri samalla toteutukseen. Siitä on muodostunut minulle rakas ja läheinen: kun se oikein onnistuu, sen tuntee kyllä; silloin se ikään kuin nousee sydämestä, ja minun tarvitsee vain antaa sille sanat. Sitten se jää kaikumaan olemuksessani - se elää minussa kuten minä siinä. 

Pakkohan minun on myöntää, että kuluvan vuoden aikana olen enemmän ajatellut Kristiyhteisöä kuin Hengellistä Koulua, jonka tulisi olla keskeisellä sijalla oppilaan elämässä... Rehellisesti ajatellen, jos en täysin haluakaan katkaista yhteyttäni Kouluun, soveltuisin kuitenkin paremmin ulkojäseneksi kuin oppilaaksi. Tämän puolesta puhuu monta seikkaa: a) käyn aniharvoin konferensseissa. b) Kuukausittaisten jäsenmaksujeni suoritus kangertelee toistuvasti. c) Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä: olenko ylipäänsä halukas kulkemaan polkua? Ulkojäsen pysyy esipihalla. Hänet kutsutaan konferenssiin kahdesti vuodessa. 150 markan vuosimaksu sisältää Pentagram-lehden sekä yhteyskirjeet. 

Olen ihmetellyt, mihin on matkan varrella kadonnut vilpitön haluni auttaa ihmisisä - ihmiskuntaa: pelkoko minut itseasiassa pitää kiinni Lectoriumissa? Olen joutunut perinpohjaisesti luotaamaan suhdettani kuolemaan, tulemaan uudelleen sinuiksi sen kanssa ja sopeutumaan mahdollisuuteen, että minun - anteeksi, mikrokosmisen seuraajani - täytyy kuin täytyykin palata tähän murheen laaksoon. Prosessi, jonka kautta työskentelin näiden kysymysten parissa, sai konkreettisen muodon kirjeissä, joita kirjoitin ystävilleni ja omaisilleni, toimitettavaksi perille kuolemani jälkeen. Pystyin kirjoittamaan, etten kaipaa kuolemaa, mutta en pelkääkään sitä. Mikään elämässä ei ole niin varmaa kuin kuolema; sen edessä olemme kaikki tasavertaisia. Lisänä kirjeisiin laadin myös tahtoni paperille, sekä ehdotuksen mahdollisen muistotilaisuuden sisällöstä. 

Mielestäni en ollut saanut Akilta riittävästi huomiota osakseni; päivittäiset pienet hellyyden osoituksetkin olivat lähinnä minun varassani. Ihmettelin kyllä myös, eikö meillä tosiaan ole enemmän sanottavaa toisillemme, etenkin minulla hänelle. Seksinkin suhteen asetelma oli kääntynyt päälaelleen: minä halusin, hän ei. Juttelimme näistä asioista avoimesti. Totesin, miten jokainen kieltäytyminen seksistä kasvattaa kynnystä aloitteen tekoon, kun jo etukäteen pelkää torjutuksi tulemista. Akiin olen tyytyväinen kokonaisena ihmisenä, mutta kun seksi on pinnalla, kaipaisin kieltämättä enemmän aktiivisuutta ja estottomuutta. Rohkenin tunnustaa pohtineeni sellaistakin, onko minulla tarpeeksi seksuaalista kokemusta, vain olisiko pitänyt vielä hypellä kukasta kukkaan! Aki puolestaan kertoi välttelevänsä hellyden osoituksia juuri sen tähden, että niillä on usein ollut taipumus virittyä seksuaalisesti, ja että hän on sängyssä konservatiivinen - hänellä ei ole yllätyksiä tarjolla. Jotkut pistävät suhteensa tauolle, eikä mikään sinä aikana kuulu toiselle. Aki olisi valmis menemään jopa niin pitkälle, että sallisi minulle syrjähypyt, kunhan hänen ei niistä tarvitse kuulla! Joskus hän sanoi, että antaisi anteeksi, mutta sydän särkyisi. Myöntää täytyy, että ajatuksissa olen heikkona hetkenä ehtinyt sitäkin tuumia, että tiiviin yhteiselomme vuoksi tilaisuus olisi käytännössä vaikea järjestää. Miten yhdessä ihmisessä voikin olla kaksi toisilleen niin vastakkaista persoonaa, jotka käyttäytyvät ja jopa ajattelevat ihan eri lailla! Tuntuu kuin viimeisetkin moraalin rippeet karisisivat, niin kuin millään ei olisi enää mitään väliä edellisen konferenssin jälkeen: vaikka suhteemme päättyisi tällä sekunnilla, tuskin minusta löytyisi vakavamielisyyttä oppilaanaoloon, mutta sen sijaan kyllä kevytmielisyyttä miesten metsästykseen. 

[Tässä on paljon teoreettista pohdiskelua. En ymmärtänyt olevani aseksuaalisuuden spektrillä - eihän sellaisesta vielä silloin puhuttu. Vertasin itseäni muihin ja yritin olla jotain mitä en ole. Mutta se on yksilöllistä ja monimutkaista, eikä suinkaan tarkoita aina täydellistä haluttomuutta.]

13.9.-23.10.1998

Edelliskesäisen mökkireissumme päätyttyä jokseenkin ankeissa merkeissä [kirjoitin siitä näin: "syötiin,

Ralf Königin hahmo

saunottiin, uudistettiin ystävyyden malja... kaikki toistui kuten vuosi sitten, mutta hengettömästi: en vain ollut läsnä". Syytin itseäni, mutta en usko että se oli minun vikani: se tapahtui sen jälkeen kun kerroin olevani homo], lähetin jälkeenpäin Jounille  kirjeen, jossa lyhyesti esitin huoleni siitä, että homouteni saattaisi vaivata häntä. Kirjeen toiselle puolelle olin kopioinut pari sivua saksalaisen Ralf Königin suosituista homosarjakuvista. No, en saanut Jounilta edes joulutervehdystä, puhumattakaan siitä, että odotin tapaavani hänet käydessäni äidin luona joulun jälkeen. Kieltämättä olin hieman pettynyt ja loukkaantunut. Lähetin viestin, jossa ihmettelin hiljaisuutta hänen taholtaan. Tosiasiassa osasin kyllä jo aavistaa, mistä kenkä puristi. Hän lähetti minulle "pyynnöstä" myöhästyneen joulukortin, ja kertoi olleensa "shokissa"; ei kuulemma voinut uskoa, että minä lähetän hänelle homosarjiksia! Hän ei uskaltanut ottaa yhteyttä, koska pelkäsi mitä lähettäisin seuraavaksi! Hän jopa tuhosi kirjeitäni, yrittäen unohtaa koko asian. Ja tämän kaiken hän totesi kuin ohimennen, vähin sanoin. Lopun kirjeestään hän selosti uuden vuoden viettoaan ym. yhtä tyhjänpäiväistä! Kirjoitin hänelle pitkän, huolella harkitun kirjeen, asiallisesti koneella valkoiselle paperille. 

[Olen kopioinut tuon kirjeen sisällön sanasta sanaan, mutta en jaksa sitä toistaa... Tässä vain tiivistettynä joitain pointtejani:  Königin - jota löytyy yleisesti kirjastojen valikoimista - huumori, joka tekee pilaa yleisistä asenteista ja käsityksistä, ja hän reagoi ikään kuin olisin lähettänyt pornoa; jokin ehkä vääristi asian hänen mielessään, joten kyse ei pohjimmiltaan ole lainkaan sarjakuvasta. Ja ehkä jossain määrin, tietoisesti tai ei, halusinkin vähän ravistella häntä, mutta sellaista vaikutusta en osannut odottaa. Tekopyhästi voidaan sanoa, että "ei mulla ole mitään ennakkoluuloja", mutta käytös kertoo muuta. Hän pyysi minulta "avoimuutta" eräässä kirjeessään, mutta ei siihen itse pysty. Miten alas voi arvioida ystävänsä, jos alkaa pelätä ja karttaa tätä. Hän kiinnitti huomiota täysin toisarvoisiin asioihin kirjeessäni, ja koko sen oleellinen sisältö jäi häneltä näkemättä. Hän ei halua hyväksyä minua kokonaisuutena, vain ne puolet jotka sopivat hänelle. En kaipaa minkäänlaista kielteistä suhtautumista sellaisilta ihmisiltä, joita olen pitänyt ystävinäni. Olemme näköjään palanneet lähtöpisteeseen sen jälkeen, kun edellisvuoden kesänä uudelleen elvytimme ystävyytemme.]

Vastauksensa Jouni aloitti näillä sanoilla: "Parahin ystäväni Marko!" 

En tiedä miten alkusanat kirjoittaisin, mutta tuo lienee jo selvää, että jotakin olen tarkoittanut. Viime kirjeesi oli aika "liturgia"-kirje, mutta luin sen kertaalleen läpi. Kirjeen sisältö vaikutti jotenkuten, en tiedä millälailla. [...] Pääasiassa olet edelleen Hyvä Ystävä, vaikka oletkin aika erilaisessa asemassa kuin muut. Mistä tämmöinen mielenmuutos? Aika parantaa haavat ja mietin kuinka lujittaa toveruutta vaikka toinen olisi homo. [...] 

Ensilukemalta hänen kirjeensä jätti minut kylmäksi. Jo sanonta "liturgia"-kirjeestä kertoo jotain, ja kun hän jatkaa, että sisältö vaikutti jotenkuten, mutta ei tiedä millälailla, voi vetää sen johtopäätöksen, ettei se vaikuttanut riittävän syvästi. Oma lukunsa ovat sitten nuo merkilliset painotukset, jotka antavat sijaa varsin epämieluisille tulkinnoille: pääasiassa olet edelleen hyvä ystävä; aika erilaisessa asemassa kuin muut; aika parantaa haavat (?); vaikka toinen olisi homo. 

[Seuraavaksi tyypillisesti taas ymmärrän häntä kovasti. Tosiasia on ja pysyy, että hän oli homofoobikko, ja onneksi ainoa sellainen elämässäni.] 

Kesällä Jouni kävi Pariisissa; muistutin häntä vähän väliä elokuun perinneretkestä ["perinne" jäi kahteen kesään: kerron siitä osassa VIII]. Ikävä kyllä tänä vuonna ei kesää koskaan tullutkaan. Ensin siirsimme retkeä parilla viikolla sateiden takia, ja kun se ajankohta lähestyi, ei Jounista kuulunut mitään, mikä sai minut äreäksi. Lopulta soitin hänelle; hän sanoi, että viikonloppuna on "hommia", ja ehdotti seuraavaa viikonloppua (joka olisi ollut jo syyskuun puoliväliä)! Kysyin suoraan, haluaako hän lähteä, ja vastaus oli "en välttämättä". Onneksi saatoin sanoa, "sama täällä", ja myös tarkoitin sitä! Etukäteen on kiva suunnitella, mutta kun hetki koittaa, lähtö on vastentahtoista. "Keksitään sitten jotakin joskus", sanoin lopuksi, ja oloni oli sen jälkeen haikea: toista kesää 1996 ei tule! Aika tehköön tehtävänsä, aivan ilman mitään dramatiikkaa tällä kertaa. 

[Ei se tarina vielä tähän päättynyt - hän jopa kyläili pariin otteeseen minun ja Akin luona tulevina vuosina - mutta tänä päivänä olen tyytyväinen ilman häntä. Olemme Facebook-kavereita, mutta en nykyään piittaa edes hänen syntymäpäivistään. En tarvitse sellaisia ihmisiä elämääni.]