Eksistentiaalinen kriisi ja/vai ikäkriisi

 Olen "joustava" työntekijä, mistä minua usein muistetaan kiitellä, joten kun pomoni kysyi haluanko välttämättä pitää koko kesälomani kerralla, tiesin heti mitä minulta toivottiin ja mukauduin siihen. Kuitenkin kahden viikon loman jälkeen minua vaivasi tunne että se jäi kesken. Siitä asti elin vain seuraavan loman odotuksessa. Lopulta sanoin pomollenikin että olen henkisesti sen tarpeessa, ja hän sanoi huomanneensakin että olen "erilainen kuin ennen" ja kysyi onko minulla kaikki hyvin. Kysymys ei ole niinkään työstä. Viihdyn työssäni hyvin ja pidän siitä, vaikka työkuvioni ovat jälleen kerran muuttuneet, mutta se ei todellakaan ole ensimmäinen kerta tämän työsuhteen aikana. Se on hiukan lisännyt epävarmuutta sen suhteen, että en aina tiedä missä olen viikon joka päivä. Työssä en ole erityisen vaihtelunhaluinen, vaan pikemminkin pidän varmasta ja vakiintuneesta rutiinista (teen fyysistä työtä). Mutta kun koko elämä alkaa olla yhtä tasaista rutiinia! On vähän sellainen olo kuin olisit ulkopuolinen omassa elämässäsi, joka rullaa eteenpäin omalla painollaan.  

Mutta on huomattava että nimenomaan silloin kun perusasiat elämässä ovat kunnossa, on aikaa ja energiaa ruveta potemaan "eksistentiaalista kriisiä". Pitkinä työttömyysjaksoina elämäni aikana minulle on ollut tuttua että joskus rahat ovat niin lopussa, että se masentaa. Se on ollut suurin konkreettinen huolenaiheeni. Nyt ei ole sellaista huolta. On tavallaan ylellistä ja etuoikeutettua että voin pohtia tällaisia asioita sen sijaan että yritän vain selviytyä päivästä toiseen. En silti ole aivan varma täyttyvätkö eksistentiaalisen kriisin kriteerit kohdallani - se saattaa olla vähän ylidramaattista. Ehkäpä hiukan samanlaista pohdiskelua löysin Henriikka Reinmanilta googlettaessani "eksistentiaalista kriisiä": "Ehkä eksistentiaalinen kriisinpoikanen. Ehkä eksistentiaalinen kriisihkö. Tai eksistentiaalihkö kriisi... Tai ehkä ei sittenkään mitään eksistentiaalista."

Luulen, että nykyinen olotilani on useiden pienten asioiden summa. Yksi on yksinkertaisesti vuodenaika, syksy, josta olen kirjoittanut tämän blogin ensimmäisessä kirjoituksessa; suotta eivät eri kulttuurien kuolleiden juhlat sijoitu syksyyn.  Lisäksi olen täyttänyt tänä vuonna 50 vuotta, viime vuonna olin sydänleikkauksessa, ja tiedän jo kaksi ihmistä, joilla oli sydänvaivoja ja jotka kuolivat minua nuorempana. Isäni kuoli 60-vuotiaana (syöpään). Toisin sanoen, ajatus omasta kuolevaisuudesta alkaa toden teolla kristallisoitua. 

Tuliko se viidenkympin kriisi sittenkin, vaikka luulin jo selvinneeni ilman - olenhan jopa haaveillut uudesta autosta, mitä en olisi ikinä uskonut; sehän on suorastaan klisee, mies ja hänen viidenkympin kriisinsä... Tämä tuntuu oivallukselta, joka solmii kaikki irralliset langanpätkät yhteen. Vastaus oli koko ajan edessäni ja se oli melkein liiankin yksinkertainen. Oivallus tuli kun 2/3 lomastani oli pidetty - tähän minä tätä lomaa juuri tarvitsinkin, pyöritelläkseni näitä asioita täysiaikaisesti - ja se on niin huojentava, että on kuin solmu sisälläni olisi avautunut; tästä alkaa sen vyyhdin purkaminen. Ymmärryksen myötä minulla on myös paremmat työkalut käsitellä sitä. Ikäkriisit sinänsä ovat minulle kyllä tuttuja aiemmilta vuosikymmeniltä (en muista kymmenen vuotta sitten mitään erityistä, mutta jonkin asteinen kolmenkympin kriisi kyllä oli).  

Minulle toimii hyvin se että kirjoitan ylös ajatuksiani sitä mukaa kuin niitä tulee: se auttaa kokoamaan yhteen näitä erillisiä palasia ja luomaan kokonaiskuvaa siitä missä mennään. Jo se että ymmärrän mistä tuntemukseni tulivat, on auttanut valtavasti: tunteet on nostettu ymmärryksen valoon. 

Joskus puhutaan viidenkympin "villityksestä", mutta sellaista ilmaisua en tässä yhteydessä käyttäisi, se on liian kepeä ja vähättelevä kun on kyseessä kuitenkin vakavat ja syvälliset asiat pohjimmiltaan. Ehkä neljä vuotta sitten olisi voinut sanoa että "villiinnyin" - tästä olen kertonut usein eri yhteyksissä, joten en ala taas kertaamaan - mutta pikemminkin sanoisin että vapauduin. Joiltain osin vapautuminen on ehkä jäänyt puolitiehen. Kuten ennenkin olen varmaan huomauttanut, sanan "kriisi" etymologia on paljon puhuva: se tulee kreikan sanasta krisis, ja merkitsee mm. elintärkeää tai ratkaisevaa asioiden tilaa, vaihetta missä muutoksen täytyy tulla, parempaan tai huonompaan. 

Omaan kuolevaisuuteen liittyy ajatukseni siitä, että jos ei enää kykene kasvamaan henkisesti, voi yhtä hyvin kuolla, koska on jo kuollut sisäisesti. Toisin sanoen, minua vaivaa pystynkö vielä lunastamaan lupauksen joka tuohon ajatukseen sisältyy: olenko jumiutunut toistamaan itseäni vai vieläkö minulla on täytettävänä jokin tarkoitus. Ihminen luo itse tarkoituksen elämälleen, joten se on kiinni vain minusta itsestäni.

Nykyisen puolisoni kanssa kävimme ainakin parin ekan vuoden aikana usein ulkona juhlimassa aina pilkkuun asti, mikä ei edes nuorena kuulunut minun elämääni, joten koin vahvasti nuorekkaan energian ympärilläni. Viime vuonna leikkaus pysäytti, ja nyt tänä vuonna vielä korona siihen päälle; ei tekisi edes mieli mennä yöelämään riskeeraamaan terveyttään, enkä nykyään voi enää juoda kuin korkeintaan pari. Tuskin minä mitään oleellista siinä menetän, mutta kyllähän alkoholi vapauttaa, joten kysymys kuuluu voiko ilman alkoholia olla hauskaa esim. yökerhossa. Totta kai se "hauskuus" on illusorista - kännissä on esim. helppoa jutella vierailla ihmisille ja jopa vaihtaa yhteystietoja, mutta seuraavana päivänä sillä ei ole enää mitään merkitystä kenellekään. Mutta tavallaan tunnen nyt ikään kuin vanhentuneeni yhtäkkiä kun juhlimiset ovat siinä mitassa jääneet, ja silti se oli vain keinotekoista "nuorekkuuden" ylläpitoa: nuorekkuus on joustavassa mielessä, ei missään ulkoisessa käytöksessä. 

Paradoksaalisesti en ole koskaan tuntenut olevani niin elossa kuin edellisen puolisoni kuoltua 2015: se herätti voimakkaita, kaikenkattavia tunteita, yhtä kauniita kuin kipeitäkin. Samoin heti seuraavana vuonna rakastuessani nykyiseen puolisooni rakkaus oli koko elämäni sisältö - se oli myös "uskontoni" tuolloin. Puolisoni kuoltua kirjoitin tunteneeni "kuin kuoreni olisi murtunut": Kahlil Gibran kirjoittaa, "Kuinka voisi sydämeni avautua, ellei se murru?". Aloin tehdä suuria muutoksia elämässäni, koska minusta tuli avoin muutokselle. Nyt minusta tuntuu, että olen jälleen kerran sulkenut itseni uusilta mahdollisuuksilta. 

Sain lomani, vajaat kolme viikkoa (ensimmäinen työpäivä on perjantai, pehmeä lasku arkeen) loka-marraskuussa. Ensimmäisellä lomaviikolla päivät tuntuivat menevän niin rutiinilla, että eroa normaaliin ei juuri huomannut vaikka ne kahdeksan tuntia töissä puuttuivat. Torstaina päivällä suorittaessani "aamu"-Gongyon (nousin puoleltapäivin; yleensäkin suoritan sen vasta töistä tultuani), käytin Daimokun lausumiseen enemmän aikaa kuin yleensä - koska tuntui siltä, en pakottanut sitä, ja minulla oli hyvä "flow". Sen jälkeen mieleni ja oloni oli paljon parempi, pirteämpi; osoitus siitä, että vastaus tässäkin tapauksessa löytyy omasta sisimmästä, juuri niin kuin olen ajatellutkin! Sen jälkeen otin yhteyttä ystävääni jota lähdin tapaamaan, ja vietimme muutaman tunnin jutellen niitä näitä. Se oli hyvin virkistävää; mukava nähdä välillä muitakin ihmisiä kuin omaa puolisoaan. Mutta sekään ei ole itsestään selvää: joskus tapaamme ystäväni kanssa ikään kuin väärällä asenteella, eikä se silloin ole virkistävää vaan pikemminkin turhauttavaa. Näin kävi edellisellä kerralla kesällä, kun mietin etukäteen lähtisinkö yksin rannalle vai häntä tapaamaan; päädyin jälkimmäiseen, ja hän halusikin mennä rannalle. Istuimme rantakivellä, sininen taivas yllä, aurinko paistoi, tuuli juuri sopivasti, ja katselimme ja kuuntelimme aaltoja. Se oli lähes täydellistä. Se olisi sillä kertaa ollut täydellistä yksin! Tein väärin kun en seurannut ensimmäisenä tullutta mielijohdetta. 

Olen jopa kyseenalaistanut ystävyyssuhteitani ja kysynyt itseltäni miksi aina minä joudun tekemään aloitteen ja ehdottamaan tapaamista. Huonolla itsetunnolla siitä voi saada epäilyksen, haluaako toinen ylipäänsä oikeasti tavata minua. Lomani aikana olen nyt kuitenkin ottanut yhteyttä melkein kaikkiin ystäviini - heitä ei ole monta, olenhan introvertti. Toki olen sulkenut itseni myös uusien ihmissuhteiden mahdollisuudelta, ei sillä väliä kuinka pienenä sitä pidänkin. Erästä samassa kaupungissa asuvaa ystävää olen tavannut vain kerran vuodessa ja, kaikella rakkaudella, sain taas elävän muistutuksen siitä miksi. Oli meillä ihan kivaakin, ja kaipa se kaikki muu vuodessa ehtii jälleen häipyä mielestä. Jotkut ihmiset ajattelevat itsestään paljon, mutta ovat hyvin yksipuolisia, mikä voi käydä aika raskaaksi.

Introverttikin tarvitsee ystäviä ja vuorovaikutusta heidän kanssaan, vaikka sitten ehkä harvemmin kuin ekstrovertit. Eli: ensin yhteyden omaan sisimpään pitää olla kunnossa, sitten syntyy vuorovaikutus ympäristön kanssa. Rakasta lähimmäistäsi... niin kuin itseäsi - tästä olen niin monta kertaa kirjoittanut.  Olen huomannut että toistan joskus itseäni kirjoituksissani, mutta nyt korostan ihan tietoisesti minulle tärkeitä asioita.

Ei se ole kiinni siitä että pitäisi lähteä jonnekin yksinäisyyteen, sillä se ei ole ulkoinen matka. Silti olen myös miettinyt että voisi olla hyödyllistä mennä viikonlopuksi  hiljaisuuden retriittiin, mielellään ei-kristilliseen. Sellaista vain ei nyt tähän hätään löydy. Tiedän, että kesäisin minulle tutussa Kreivilässä, Teosofisen Seuran kurssikeskuksessa, järjestetään sellainen. Jos eläisin yksin, en tarvitsisi hiljaisuuden retriittiä - vastaavan kokemuksen saisin aivan luonnostaan tavallisessa elämässä, esim. viikonloppuna ei tarvitsisi kuunnella ketään eikä puhua sanaakaan. Tuskin kukaan muu kuin toinen introvertti voi ymmärtää, miten rasittavaa voi olla kun koko ajan joutuu olemaan "korvat höröllä" ja kommentoimaan jok'ikistä pikku juttua - usein jaksan vain mutista "joo", "niin"... kun kuitenkaan et halua antaa sellaista kuvaa että "sillä mitä sinä sanot, ei ole minulle väliä". Koska elän avioliitossa, minun täytyy tehdä erityisiä järjestelyjä kokeakseni hiljaisuutta ja rauhaa. Ja minä en suinkaan kyseenalaista avioliittoani: se on oma vapaa valintani. Se on vain realiteetti, tasapainoilua omien tarpeiden ja toisen huomioimisen välillä, mikä nähtävästi ei aina suju kovin hyvin minulta, ja omasta mielestäni enemmän minun tappiokseni, vaikka puolisoni voi olla toista mieltä. Introvertti kykenee oikein hyvin elämään yksinkin, eikä pariutumisen pitäisi nykyaikana olla kenellekään elämän tarkoitus. Yksilön elämällä on aina tarkoitus, ja se on aina yksilöllinen. Silti olisi aivan liian helppoa jättää tällainen läksy väliin, ja rakkaus sinänsä on elämän tarkoitus. 

Myös vanha ajatus "pyhiinvaelluksesta" on jälleen noussut pintaan, enkä nyt tarkoita mitään Santiago de Compostelaa, jonka näen liian vaativana ja vaivalloisena, vaikka joskus kyllä haaveilin siitä. Itseasiassa kohde ei ole tärkeä, sitä ei oikeastaan edes tarvita - itse matkan teko on pääasia, se sinänsä voi olla "pyhää" kun asennoidut siihen niin. Niinpä on luonnollista että minua kiinnostaa lähin mahdollinen reitti, ja se on Birgitan polku. Myös luonto on mitä suurimmassa määrin Pyhää. Pyhiinvaellukset kuuluvat moniin uskontoihin ja yleensä niillä on jokin pyhänä pidetty päämäärä, joten googlatessani en onnistunut löytämään mitään omaa ajatustani vastaavaa, ei-uskonnollista ja päämäärätöntä pyhiinvaellusta - vai pitäisikö sanoa pyhää vaellusta.

Olen viettänyt tiiviisti aikaa puolisoni kanssa, ja riippumatta siitä miten paljon häntä rakastankin, minä introverttina tarvitsen omaa rauhaa ladatakseni akkujani, jotta minulla on mistä ammentaa myös muiden kohtaamiseen. Tästä kirjoitin jo mainitussa blogin ensimmäisessä julkaisussa. Ja se että päivittäin itsekseni surffailen netissä muutaman tunnin, ei vastaa siihen tarpeeseen; netti on pikemminkin yksi ulkoinen häiriötekijä muiden joukossa. Sen sijaan olen huomannut, että kävelylenkki yksin metsäpolulla läheisen lammen ympäri tekee todella hyvää. Kosketus luontoon on myös se mitä tarvitsen! Ja tietysti oman fyysisen kehollisuuden kokeminen pelkkien mielen liikkeiden seuraamisen lisäksi on hyvin maadoittavaa. 

Haluaisin saada myös tietyt ulkoiset asiat kuntoon elämässäni: unirytmi (nukun arkisin hyvin, mutta liian vähän), ruokavalio (ainakin liikaa sokeria), liikuntaa ja ulkoilua lisää, vähemmän aikaa netissä. Tiedän vanhasta kokemuksestakin pystyväni tuohon kaikkeen, jos vain tahdon. Onnekseni osaan analysoida itseäni ja tiedän mitä tarvitsen: käytännön ratkaisut ovat sitten aivan oma lukunsa.

Erään miehen kertomus omasta viidenkympin kriisistään