Minä ja muut

Itsetuntemusta olen pitänyt aina suuressa arvossa ja käyttänyt sen apuna erilaisia työkaluja elämäni varrella. Niitä tosin pidetään yleisesti huuhaana, esim. astrologia, Tarot, riimut, numerologia, yms.

Vakavasti otettavimman - sekin on tosin varmasti mielipidekysymys - vaihtoehdon löysin TE-toimiston (!) kurssilla aikoinaan, nimittäin enneagrammin. Itse olen selkeästi tyyppiä 5.

Vuonna 2019 Yle julkaisi artikkelin tutkimuksista, joiden mukaan ihmisten ei kannata murehtia mitä muut heistä ajattelevat... sillä oikeasti ketään ei kiinnosta: kaikki ajattelevat lähinnä itseään. Minusta tässä oli outoa vain se että johtopäätökseen ylipäänsä tarvittiin tutkimuksia!
Voin rehellisesti sanoa että rakastan itseäni. Ei voi rakastaa aidosti ketään toista, jos ei ensin rakasta itseään. Niinhän Jeesuskin opetti: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Ei se ole egoistista itserakkautta kun tiedostaa, että viime kädessä "itse" on vain haihtuva illuusio... mutta tämä tunto minästä on väliaikaisesti tarpeen toimiaksemme maailmassa. 

Kaikista suurin oivallus minulle tuli niinkin myöhään elämässä kuin vasta neljänkympin tienoilla, kun törmäsin introvertin käsitteeseen. Ehkä siitä on alettu laajemmin puhua vasta niihin aikoihin? 

Yhtä-äkkiä kaikki kummallisuudet omassa persoonassani, joita ihmettelin itsekin nuorena, saivat selityksensä. Minussa ei ole kertakaikkiaan mitään vikaa, en ole myöskään "ujo": aivoni ovat vain virittyneet toisella tavalla kuin enemmistöllä ihmisistä. Se on toisin sanoen synnynnäinen, biologinen ominaisuus. Minä olen saanut sen todennäköisesti jo geeneissä molemmilta vanhemmiltani (perinnöllisyyden osuus on lukemani perusteella kaikissa tutkimuksissa todettu vahvaksi). 

Hauskaa, että tämä jako perustuu C.G. Jungin työhön (sitä en tiennyt tai muistanut, luin vasta nyt), jota muutenkin arvostan paljon; olen koonnut ja kääntänyt kirjoituksen hänen uskonnon merkitystä koskevista käsityksistään. 

Introversio on toki tuonut haasteita elämään, nimenomaan suhteessa muihin ihmisiin. Nuorena kärsin yksinäisyydestä, nykyään nautin yksin olosta, eikä minulla paradoksaalisesti ole siihen mahdollisuutta niin paljon kuin ehkä haluaisin.
Puolisoni taitaa olla ambivertti. Kun kohtaamme yhdessä uusia ja vieraita ihmisiä, hän käyttäytyy kuin ehta introvertti ja vetäytyy, ja minä yritän molempien puolesta velvollisuuden tunnosta täyttää "kohteliaisuuden vaatimukset". Kun olemme kahden (ja tuttujen seurassa), hän vaikuttaa äärimmäisen ekstrovertilta, jopa siinä määrin, että saatan välillä tuntea uupumusta... ja hän kaipaa seuraani, vaikka vain television katsomiseen yhdessä. Mutta me olemme toistemme parhaat ystävät, ja käytän hyväkseni kaikki tilaisuudet jolloin saan olla rauhassa omissa oloissani, ja onnekseni se on mahdollista myös työssäni.
Jos minulla ei ole tätä mahdollisuutta, kadotan yhteyden sisimpääni; ja kun kadotan yhteyden sisimpääni, kadotan yhteyden myös toisiin ihmisiin ympärilläni.
Edesmennyt puolisoni oli toisaalta erittäin ekstrovertti, ja siitä huolimatta hän antoi minulle paljon omaa tilaa... niin paljon, ettei meidän välillämme lopulta enää mitään muuta ollutkaan kuin tilaa.

Toisaalta ei pidä liikaa takertua ajatuksiin, kuten "minä olen introvertti, siksi en voi..." tai, "siksi minun täytyy..." 

Enemmänkin se on minusta eräänlainen supervoima. Ikään kuin ulkopuolisena tarkkailijana näen esimerkiksi läpi sosiaalisten pelien, joita ihmiset pelaavat, ehkä tiedostamattaankin. Ei kai ihme että minulla oli myös kyyninen vaihe, jolloin olin pettynyt ihmisiin yleisesti. Silloisen puolisoni kuolema palautti uskoni ihmisiin, koska niinkin moni osoitti oikeasti välittävänsä ja antoi aikaansa. 

Kun nyt täytän pyöreitä vuosia, olen kauan haaveillut kerran elämässäni pitäväni kunnon juhlat, mutta on pakko olla realistinen. En tunne tarpeeksi ihmisiä joita voisin kutsua, enkä näe mitään syytä kutsua puolituttuja - eli käytännössä täysin vieraita. Ja toisaalta on tosiasia, että mitä vähemmän  ja mitä läheisempiä ihmisiä, sen paremmin viihdyn. Kysymyshän on minun juhlastani, joten totta kai minun viihtyvyyteni on ensisijaista. 

Kyllä minä osaan keskustella ja huumorintajuakin löytyy. Se vain vaatii sen että kemiat kohtaavat ja aihepiiri kiinnostaa. Small talkia en todellakaan hallitse enkä ymmärrä. Jos joku sanoo että "kaunis ilma", mitä siihen muuta voisi sanoa kuin "niin on". Jokainen voi nähdä sen omin silmin. 

Sellaista asiaa kuin "kiusallinen hiljaisuus" ei minun mielestäni ole olemassakaan. Hiljaisuus ei koskaan voi olla kiusallista, vaan usein pikemminkin tervetullutta. Ei maailmaa tarvitse joka hetki täyttää tyhjällä höpinällä! Kiusallista siitä voi ehkä tehdä kun huomaat toisen odottavan enemmän ja kiusaantuvan kun ei saa vastakaikua, mutta se on silti lähinnä hänen ongelmansa.
Yhteinen hiljainen meditaatio on toiminut joskus hyvin kahden tai useamman ihmisen kokoontumisen alustuksena. Mutta tietenkään kenenkään ei pitäisi kokea sitä muodollisena ja pakottavana. Minulle hiljaisuus on luontaista. Siksikin Nichiren buddhalaisuuden harjoitus on erityisen hyvää tekevää minulle, koska se perustuu ääneen lausumiseen! 

Minä olen jo nuorena jaotellut tuntemani ihmiset kolmeen selvästi erottuvaan kategoriaan: ystävät, kaverit, tuttavat. Ystävät ovat harvat ja valitut, lähipiiri jolle voi uskoutua; kavereiden kanssa voi puhua niitä näitä ja ehkä tehdä jotain yhdessä; tuttavia tavataan sattumalta ja moikataan, vaihdetaan korkeintaan pinnalliset kuulumiset. ("Mitä kuuluu?" on oikeastaan turha kysymys, pelkkä amerikkalaistyylinen muodollisuus, sillä siihen kuuluu vastata vain yhdellä tavalla, vaikka se ei olisi edes totta!)
Luulen, että ekstroverteilla on rima matalammalla, toisin sanoen löysemmät kriteerit sille mitä he kutsuvat "ystävyydeksi". Minä en näe sitä hyvänä, mutta se on heidän asiansa. 

Ystäviä ei löydy etsimällä. Tämä on elämänkokemukseen perustuva havainto. Elämä tuo heitä eteen silloin tällöin, harvakseltaan. Koska saatan luonnostani olla aluksi varautunut, annan tietysti itsestäni vaikeasti lähestyttävän vaikutelman ja se vaatii toiselta osapuolelta aloitteellisuutta ja kärsivällisyyttä, joita monillakaan ei ole. Ystävät eivät myöskään välttämättä ole elinikäisiä; eihän romanttinen rakkauskaan aina ole, joten miksi ystävyys siinä suhteessa eroaisi. Kokemukseni mukaan ystäviä tulee ja menee.
Suhteet myös muuttuvat. Erään hyvän ystävän kanssa kirjoittelimme joskus tiheään tahtiin pitkiä kirjeitä käsin, nykyään soittelemme muutaman kuukauden välein. 

Pidän itseäni fiksuna ihmisenä - mutta eivätkö kaikki muutkin niin ajattele itsestään - ja myös mukavana... kunhan minut oppii tuntemaan. Mukavuuskin on kuitenkin henkilökohtainen tulkinta. Viime kädessä kaikki riippuu niistä kuuluisista kemioista.
Ja loppujen lopuksi kukaan ei koskaan opi tuntemaan minua kokonaan: säilytän aina sisimmän "pyhän" alueeni suljettuna ulkopuoliselta maailmalta... enkä usko, että sitä olisi edes mahdollista jakaa kenenkään kanssa. On myös asioita, joista valitsen olla puhumatta kenenkään kanssa, vaan pidän itselläni ja pohdin itsekseni. Ne kuuluvat varjoon, eivät avoimesti päivänvaloon. 

Nykyään internetin aikakaudella monet tuntuvat sekoittavan asioita pahasti ja luulevat nettimaailmaa oikeaksi maailmaksi. Olen vähän ymmälläni seuratessani esim. tv-sarjaa Catfish, jossa selvitellään nettihuijauksia; tyypillisesti joku tekeytyy joksikin toiseksi ja saa jonkun rakastumaan itseensä. 

Minä suhtaudun nettisuhteisiin jo periaatteessa skeptisesti. Jos en tunne Facebook-kaveria todellisessa elämässä, minä en tunne häntä. Piste. Hän ei ole oikea kaveri, ainoastaan nettituttava. Itse en käytäkään mitään muuta sosiaalista mediaa, ja minulla on alle sata FB-kaveria koska en aktiivisesti lisäile heitä. 

Toki kommunikointi tekniikan välityksellä on introvertille helpottavaa. Ilmaisen itseäni aina paremmin kirjoittamalla, mutta toisaalta taas chättäilystä en pidä juuri sen reaaliaikaisuuden vuoksi: en pysty suhtautumaan siihen "keskusteluna", johon pätevät samat vapaamuotoiset säännöt kuin puheeseen; kun minä kirjoitan, haluan ilmaista sanottavani huolellisesti ja harkiten, en suoltaa silkkaa tajunnanvirtaa oikeinkirjoituksesta piittaamatta.

Introversioni näkyy myös siinä, että vaikka edelleen kuulun Kristiyhteisön seurakuntaan ja käyn kirkossa silloin tällöin - olen kuulunut yli 20 vuotta, ja joskus ollut myös erittäin aktiivisesti toiminnassa mukana - ja olen yhä kotonani niissä puitteissa (millä tarkoitan sekä ihan fyysistä rakennusta että sakramentteja), fakta on se että sosiaalisesti en ole koskaan tuntenut kuuluvani sinnekään, kuten en mihinkään muuhunkaan joukkoon. En ole koskaan varsinaisesti ystävystynyt yhdenkään seurakuntalaisen kanssa.
Tämä on myös syy miksi minulla ei ole mitään halua käydä esim. Soka Gakkai Internationalin tilaisuuksissa nyt kun olen Nichiren buddhalainen. Minulla ei ole siihen minkäänlaista tarvetta: oma yksityinen harjoitukseni riittää minulle oikein hyvin. Yhteisö ei toisi siihen mitään oleellista lisää, pikemminkin pelkään että se loisi ryhmäpainetta oletuksillaan ja odotuksillaan!
Varmasti olisi hyödyllistä ja antoisaa voida puhua jonkun samanhenkisen ihmisen kanssa näistäkin asioista... "samanhenkisen", eli käytännössä samaa uskoa harjoittavan. Uskonto on kuitenkin viime kädessä henkilökohtainen asia, joka on tarkoitettu elettäväksi. Puhuminen siitä jonkun eri tavalla ajattelevan kanssa on hiukan kiusallista; aivan kuin minun pitäisi puolustella itseäni.
Minulla on hyvä ystävä, jonka kanssa myös rukoilimme kun olin vielä kristitty, ja hän ilmeisesti koki sen merkityksellisenä. Nyt olemme ehkä vähän etääntyneet henkisesti, mikä on sääli, ja taidamme suorastaan vältellä koko aihepiiriä.

Olen avoin uusille tuttavuuksille, vaikka nykyisiäkään ystäviä/kavereita en jaksa tavata kovin usein, ja mieluiten tutustuisin ihmisiin kasvotusten, mutta toki netin välityksellä on hyvä aloittaa.
Minulla ei sinänsä ole mitään ennakko-odotuksia... mutta koska olen aina tullut paremmin toimeen naisten kanssa, toivoisin tutustuvani nimenomaan miehiin, ja jos olet homo/bi, aina parempi. Silloin meillä on jo jotain yhteistä, vaikka se ei vielä ole paljon: Prideissa voi kokea tietynlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta itse asiassa olemme aivan yhtä heterogeeninen 😄ryhmä kuin ihmiset yleensäkin. Seksuaalinen suuntautuminen on pieni osa ihmisyyttä.
Jonkinlainen henkinen maailmankuva on toivottavaa; jos olet buddhalainen, se on toki iso plussa, mutta ei välttämätöntä, ja en edes uskalla toivoa että Suomesta löytyisi toista Nichiren buddhalaista näillä kriteereillä.
Introvertti ei missään tapauksessa tarvitse olla: en edes ole varma, pystyisinkö elävässä elämässä tulemaan toimeen toisen introvertin kanssa (olemmehan me aika haastavia - jo itse itsellemmekin - ja minun on vaikea tulla toimeen oman äitinikin kanssa, koska hänestä ei meinaa saada mitään irti.)! Kunhan ymmärtää suurin piirtein mistä on kysymys.